Ruotsalaisella kaunokirjallisuudella ei ole kohta puoleentoista vuosikymmeneen ollut sitä vetovoimaa, josta se ennen saattoi kerskailla. Sen loistoaika alkoi Kustaa III:a ympäröivistä runoilijoista ja loppui vasta valovoimaiseen romaanikirjallisuuteen 1830-luvulla. Vaikka Leopold, Kellgren jne. olivatkin hovirunoilijoita, juuri heidän laulunsa teki kirjallisuudesta niin sanoakseni kansaan menevän ja kansallisen asian. Heitä seurasivat rouva Lenngren, Bellman, Franzén, Tegnér, Wallin, Stagnelius, Atterbom, ja kullakin suurella runoilijalla on niin ikään ollut oma suosionsa. Emme unohda onnettoman Almqvistin nimeä; mutta hänen runoutensa ei ole saavuttanut lainkaan suosiota ja romaaninsakin vain jossain määrin. Jo Törnrosens Bokilla [Metsäruusun kirjalla] ensi muodossaan oli ihailijansa, vaan ei kansansuosiota, sitä luettiin paljon, mutta siitä ei koskaan tullut kotikirjastojen kirjaa.
Ajan virta hautaa nopeasti ihmisiä ja tapahtumia. Mutta kuka voisikaan Almqvistin viimeisten tunnettujen kohtaloitten äärellä viivähtäen mainita hänen nimensä ilman syvää masennusta. Rikosta ympäröi aina kauhea ilmapiiri: hillitön intohimo, kätketyt aikeet, pimeys ja salailu rikollisen sisä- ja ulkopuolella, vankilanilma, kahleet, rangaistus. Mutta myötäeläminen lieventää kauheutta ja inhoa silloin, kun raakuus ja tietämättömyys tai tarve ja puute ovat edeltäneet rikosta. Jos se sitä vastoin tapahtuu yhteiskunnan ja sivistyksen huipulla, ihmisen valtaa syvä kauhu, jota tuskin mikään lievittää. Yhteiskunnan huipulla voi toki olla intohimoa ja raakuutta yhtä paljon kuin sen alimmilla portailla, koska sielun aateluus ei aina nosta ihmistä sinne. Mutta kun nerous, korkea älyllinen sivistys, koko jalostavan ja kohottavan perinteen ravitsema sielu vajoaa rikoksen yöhön, siinä ei katsojalla ole muuta tunnetta kuin kauhu; ja jokainen ajatteleva ihminen lyö rintaansa ja tuntee sisimmässään itsensä nöyryytetyksi. Onneksi sellaiset tapaukset ovat niin harvinaisia, että ne eivät voi alentaa älyllisen sivistyksen arvoa. Ja lähempi tarkastelu osoittaa aina, että ne perustuvat teoreettiseen erehdykseen, väärään käsitykseen hengen ja asioiden olemuksesta. Sellainen erehdys on uskoaksemme aiheuttanut, että myös Almqvistin tuotteissa kaunis pilkottaa esiin sekasorrosta, tai jos niin halutaan, että niiden kauneus himmentää loistollaan runon maailman, mutta ei koskaan loista sen sisältä, koska se on runoilijan samoin kuin jokaisen muun silmälle läpitunkematon.
Syystä on Ruotsin erinomaisten runoilijoiden joukosta mainittava myös Geijer. Sillä vaikka hänen runojensa lukumäärä ei ole suuri, niiden jokainen rivi kantaa todellisen runouden leimaa, ja enemmän näkijän katseella kuin ajattelun terävyydellä hän on tutkinut aikakirjat ja ihmisyhteiskunnan kaikki olennaiset perustukset.
Ja kuinka monia tähtiä toisesta luokasta koristikaan tätä Ruotsin kirjallisuuden loistavaa jaksoa. Ling, Vitalis, Nicander, v. Beskow, Ingelman, Dahlgren. Se on aarre, jonka suuruutta arvostetaan vasta nyt, sen mentyä.
Sitten tulevat kolme romaanikirjailijatarta, mamselli Bremer, vapaaherratar Knorring ja rouva Carlén. Heissä samoin kuin Sparressa, Mellinissä ja ehkä myös muutamassa muussa oli vielä suuren, menneen ajan häivähdys. Mutta romaanin myötä astui kirjallisuus yleensä huonon kansanomaisuuden kentälle, missä ihanne väistyi pintavaikutelman tieltä ja jolla myöhempinä aikoina moni ei ole kilpaillut lukevan yleisön suosiosta vaan sen ajasta ja rahoista. Se on päivänkirjallisuutta, jota kukaan kohtuullisen sivistynyt ei enää opi tuntemaan.
Mielestämme hyvä ja paha yhdessä ovat aiheuttaneet tämän rappion. Tendenssiromaani itsessään merkitsee jo luopumista runosta ja sen poeettisesta kauneudesta. Myös hyvät, esimerkiksi Setä Adamin tendenssiromaanit, ovat melko puhdasta proosaa, joissa on vain muutama veto runon vernissaa. Niissä on kahtaalta vaatimus olla jotain mitä ne eivät ole. Toisaalta runollinen vaatimus, joka perustuu siihen mikä näkyy päältä, toisaalta vaatimus saavuttaa voittoja hyvälle siten että todistelu ja vakuuttelu ovat väistyneet runojen tukeman suostuttelun tieltä. Ja kun runo on kehno, suostuttelu käy sen mukaan. Mutta tästä menettelystä seuraa, että kun nyt kerran päämäärä, hyvä tendenssi, pyhittää keinot, huonon runouden, joukko kirjailijoita ja kirjailijattaria esiintyy aivan kuin he haluaisivat käyttää hyväkseen tätä helppoa tietä toimia maailmanparantajina tai vain saadakseen olla mukana. Jaloja ajattelutapoja, mielipiteitä, tarkoituksia ym. on maailmassa yllin kyllin olipa jaloja toimia kuinka niukasti tahansa, eikä voi olla mukavampaa keinoa hankkia hyvä omatunto kuin myydä kustantajalle novellin tai romaanin käsikirjoitus. On myös luultavaa, että jalojen tendenssiromaanien ikävyys voittaa lukijoita epäjaloille ja sellaiselle romaanikirjallisuudelle, joka pikanteilla tai järkyttävillä kuvauksilla koettaa houkutella itselleen yleisöä.
Ei kuulu asioiden järjestykseen, että jonkin maan kirjallisuus jatkuvasti säilyttäisi arvostuksen, jonka se kerran on saanut osakseen. Siksi ei ole ihme, että Ruotsin kaunokirjallisuus on astunut verrattain merkityksettömään vaiheeseen. Mutta Suomelle tällä tilalla on ollut luonnollisena seurauksena, että entistä enemmän on opittu tuntemaan muutakin kuin Ruotsin kansalliskirjallisuutta, kun Ruotsissa on alettu omistautua kääntämään varsinkin saksalaisen ja englantilaisen kirjallisuuden mestariteoksia. Valitettavasti tämä aika on olosuhteiden pakosta osittain mennyt hukkaan sarastavalta suomalaiselta kirjallisuudelta. Sitä päivää odottaessaan, kun myös siinä syntyisi luovia kykyjä, sen pitäisi aloittaa siitä mihin ruotsalainen on toistaiseksi päätynyt ja kääntää muiden maiden merkittävimpiä teoksia.
Myös muut kansalliskirjallisuuden haarat ovat Ruotsissa seuranneet kaunokirjallisuuden liikettä. Vanhemmalta aikakaudelta ovat vielä jäljellä historioitsijat Strinnholm ja Fryxell, ja heidän tunnetuista Ruotsin historian teoksistaan nide toisensa jälkeen näkee päivänvalon. Mutta uusia ilmiöitä tälle kentälle ei ole ilmestynyt. Muistelmakirjallisuus on täällä ottanut saman paikan kuin romaanit kaunokirjallisuuden alalla. Ja käännökset ovat lukuisammin kuin ennen korvanneet alkuperäistuotteet. Siten esim. Thiers’in, Lamartinen ja Macaulayn tunnetut historialliset teokset on käännetty ruotsiksi. Ja käännökset vähemmän merkittävistä historiallisista teoksista ovat lukuisia. Viime vuoden kuluessa on kuitenkin myös Ruotsin historiasta ilmestynyt kaksi teosta, jotka näyttävät herättävät vilkkaampaa huomiota. Upsalan yliopiston apulaisprofessori, runoilija Malmström, on kirjoittanut ns. vapauden ajan historian, ja professori Carlsson Kaarle X:n ajasta aloittaen siitä mihin Geijer lopetti ”Svenska Folkets Historiansa”. Kumpaakaan teosta meillä ei ole ollut tilaisuutta nähdä.
Kuvatuissa oloissa ei voi olla yllätys nähdä Ruotsin kirjapainojen parhaiden uusimpien töiden koostuvan osittain etevimpien edesmenneiden kirjailijoiden kootuista teoksista tai ennen julkaistujen uusista painoksista, osittain käännöksistä.
Seitsemäs nide on täydentänyt Es. Tegnér’s Samlade Skrifter, B. I-VII [Es. Tegnérin Kootut teokset, niteet I-VII] -sarjan. Niistä viisi ensimmäistä sisältävät Tegnérin runoteokset, kuudes nide ”Skrifter på Prosa” [Kirjoituksia proosasta], joiden joukossa ovat tunnetut koulupuheet, ja seitsemäs ”Kyrkotal” [Kirkkopuheet].
Skaldestycken af Franzén, B. I-VI [Franzénin runoteokset, N. I-VI].
Tämä kokoelma ei oletettavasti voi vielä olla valmis, koska esim. runo Columbus ei vielä ole sisältynyt näihin kuuteen niteeseen.
Svenska Klassikerna [Ruotsalaiset klassikot]. Vitalis, Stagnelius, Dahlgren ja Wallin.
Tällä nimellä on ilmestynyt mainittujen runoilijoiden runoja Imperial-oktaavopainoksena. Se on tavanomaista kirjakauppakeinottelua, minkä vuoksi kootut runot eivät kuitenkaan menetä yhtään arvoaan eikä liioin kärsi ostaja, joka hyvään hintaan saa hyvän osan Ruotsin kauneinta runoutta kirjahyllyynsä. Ikävää että kirjan kirjasimet ovat melko pientä kokoa.
Mikä erinomaisen rikas aarre onkaan koottuna näihin kolmeen kokoelmaan. Ne todistavat todella siitä, että Ruotsin runoilijoiden töitä luetaan. Mutta voisi toivoa lisää ja halvempia painoksia. Näyttää melkein siltä kuin Ruotsissa ei vielä oikein arvostettaisi suorastaan ennenkuulumatonta rikkautta, jonka taannoinen aika on jättänyt perinnöksi nykyiselle. Epäilemättä pian koittaa aika, jolloin aivonystyröitä hieroen koetetaan selittää, miten niin suuri määrä niin erinomaisia runoilijoita on voinut esiintyä samanaikaisesti. Varsinkaan Tegnérin ja Franzénin teosten ei pitäisi puuttua yhdestäkään kotikirjastosta. Niissä on enemmän kasvatusta oikeaan sivistykseen kuin vuosikausien jatkuvat neuvot ja varoitukset voisivat antaa.
Erik Gustaf Geijers Samlade Skrifter [Erik Gustaf Geijerin Kootut teokset] -sarjasta on viimeksi tullut kirjakauppaan edellisen osan 8. nide. Myöhempi osa käsittää neljä nidettä suurempia historiallisia teoksia, Svea Rikets Häfder [Ruotsin valtakunnan aikakirjat] ja Svenska Folkets Historia [Ruotsin kansan historia]. Edellinen, joihin tämä kahdeksas nide kuuluu, sisältää Geijerin muita, filosofisia, esteettisiä, poliittisia ja sosiaalisia teoksia, puheita, arvosteluja, matkamuistoja, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, runoja. Harvoin näkee vielä runsaampaa ja vaihtelevampaa kokoelmaa. Sosiaalisiksi kutsumamme teokset muodostavat sarjan tutkimuksia nykyajan ja kaikkien aikojen tärkeimmistä sosiaalisista kysymyksistä, jotka käsittelevät kasvatusta ja opetusta, kouluja, yliopistoja, elinkeinoja, köyhäinhoitoa. Filosofiset kirjoitukset ja tutkimukset käsittelevät pääasiassa uskonnollisen vakaumuksen pääkohtia.
Geijerin tapainen laaja ja monipuolinen kirjallinen toiminta voi helposti pilata suurimmankin kyvyn; ihmistiedolla on rajansa ja kirjoittelu päivän vaikutelmien mukaan päivän kysymyksistä on aina enemmän tai vähemmän hataraa. Mutta Geijer johtaa jokaisen kysymyksen yleisiin periaatteisiin, ja siksi hän kuulostelee aina sitä, mitä tavallisesti kutsutaan ideoiden alaksi. Hänen tunnustamansa periaatteet eivät liioin ole hänelle vain järjen asia, vaan ne liittyvät peruspiirteisiin koko hänen tavassaan ajatella ja tuntea, elää ja olla. Hän elää siinä mitä opettaa, ja hänen teoksissaan vakaumuksen voima yltää aina samalle tasolle kuin todistelu, usein sen yläpuolelle. Rajallisesti tai yksipuolisesti sivistyneen ihmisen oman vakaumuksen esilläpito vaikuttaa vain yksipuolisten kuulijoiden tai lukijoiden piirissä; se tuntuu silloin fanatismilta tai puoluekiihkolta tai vain itserakkaalta luulottelulta, valistuneemmasta joka tapauksessa vastenmieliseltä. Geijerissä sitä vastoin ihailee neronleimausten ohella mitä rikkainta sivistystä, ja suuremmassa määrin kuin useimmissa jopa korkeammin lahjakkaissa, vallitsee hänessä sama tosi humaanisuus siinä, että hän on teoksissaan, niin kuin hän jossain itse sanoo, ”etsijä”. Hän ei dogmatisoi, hän tutkii; on kuin hänen vakaumuksensa olisi avoin kaikille tutkimuksen tuloksille – mutta maailmankatsomuksensa suuria periaatteita hän ei silti kadota näkyvistä. Se antaa samalla kertaa sekä liikkuvuutta että tukea.
Mainitsimme edellä, että Geijer myös historioitsijana on runoilija, että hänen syvä näkemyksensä historiasta riippuu enemmän nopeasta intuitiosta kuin vaivalloisesta pohdinnasta. Sama luonne hänellä on myös kirjailijantuotannossaan. Hän ei lyö laimin detaljitutkimusta, hän on siihen liian historioitsija. Päinvastoin, häneltä oppii aina tuntemaan tosiasiat. Mutta se ei ole mitään käsikirjatietoa, johon on koottu kaikki. Hän vetoaa todella vaikuttaviin tosiasioihin, sellaisiin, jotka tukevat verratonta käsitystä oloista, jotka selventävät suuria yhteyksiä. Ja kuitenkin voinee tarkka historioitsija usein huomata, että asiatodisteet ovat puutteellisia, vaikka hän harvoin voisikaan kiistää johtopäätösten oikeellisuutta. Geijerille riitti, että hänellä oli silmiensä edessä tärkeimmät tiedot, joista hän saattoi päätellä kokonaisuuden yhteydet. Ja se sai riittää myös hänen lukijoilleen. Siksi on ajoittain vaikeaa nähdä, mistä päätelmät on johdettu; mutta harvoin kai tapahtuu, että pitemmälle viety detaljitutkimus ei vahvistaisi sen totuutta. Lisäksi voi muistaa, että Geijer ei koskaan tuntenut tarvetta mainita kaikkea, minkä hän tiesi asiasta; hänellä oli silti tarpeeksi sanottavaa, kun taas moni muu esittämällä kaiken vaivalloisesti kokoamansa kuitenkin sanoo melko vähän.
Viimein kiehtovat Geijerin teoksissa voimakas, ajatuskylläinen ja useimmiten runollisen kaunis esitys ja kieli. Harvat ovat ne, joilla hänen laillaan on taito tuloksen kerran saavutettuaan, päätelmän tehtyään, ilmaista se muutamalla merkityksellisellä, sattuvalla, sointuvalla sanalla. Ne ovat lauseita mieleen painettaviksi, ajatuskieltä, täynnä viisautta. Ehkä ei kuitenkaan voi kieltää, että Geijer välillä käytti kykyään väärin, ja että lauseen totuus ei aina tee vaikutusta. Mutta mikä kuolevainen olisi erehtymätön ja mikä suuri kyky kykenisi elämän joka hetki hallitsemaan itsensä.
Tämä kahdeksas nide, joka sisältää arvosteluja ja kirjeitä Geijerin varhaisimmasta viimeiseen kirjalliseen toimintaan, ei ole vähiten kiinnostavaa. Geijerin arvostelut eivät koostu arvostellun kirjan ansioiden ja virheiden pohdiskelusta, vaan tavallisesti ne kertovat lyhyesti kyseisen teoksen tarkoitusperät ja tekijän tavan käsitellä aihetta sekä arvostelijan omat käsitykset esitellen antavat tekijän arviointiin mittapuun, jota lukija voi vapaasti soveltaa. Geijer näyttää myös valinneen arvostelujensa kohteeksi vain sellaisia teoksia, joilla on ollut jokin erinomainen ansio. Kun hän joskus poikkeaa tästä tavasta, kuten esim. arvioidessaan Crusenstolpen ”Skildringar ur det inre af dagens historia”, ilmaistaan hänen arvostelunsa sanoin, jotka ikiajoiksi polttomerkitsevät teoksen ja tekijän. Mainittu metodi saa aikaan, että arvostelut ovat aina opettavia, ei sillä tavoin, että niitä ymmärtääkseen pitää olla arvosteltu kirja selattavana vieressä ja lopussa harva voi tietää, kumpi mittelijöistä on oikeassa, mikä myös vähitellen on yhdentekevää, vaan että johdetaan kiinnostumaan puheena olevasta asiasta ja itse muodostamaan siitä mielipide.
Sanalla sanoen Geijer ei arvostellut oppineille vaan kirjallisesti sivistyneelle yleisölle, kuitenkin niin, että myös oppineilla on paljon oppimista hänen arvosteluistaan. Sillä myös arvostelijana hän paneutuu joka asiassa aina periaatteisiin, ja se käsitetään siksi aina pääpiirtein sisäisissä yhteyksissään ja yhteydessä toisiin samanlaisiin ilmiöihin. Sillä tavoin lukijan näkökanta kohoaa ja hänen näkökenttänsä laajenee, niin että hän itse saavuttaa kyvyn lausua arvio aiheesta ja sen esityksestä kyseisessä teoksessa.
On vielä kolmas tapa arvostella, nimittäin se, joka opettaa tuntemaan arvostelijan mielipiteen ja käsityksen asiasta – eikä muuta. Tämä tapa on ominainen sellaisille arvostelijoille, jotka eivät koskaan osoita ymmärtävänsä asiasta mitään, eivätkä luonnollisesti liioin yritä antaa lukijalle mitään käsitystä. Siitä esimerkkinä ovat, muita mainitsematta, sanomalehtiemme teatteri- ja musiikkiarvostelut. Kirjallisuuden saralta on lukijalla tuoreena esimerkkinä erään pääkaupungin sanomalehden äskettäin julistama päätös maan muista sanomalehdistä – sivumennen sanoen se johtuu väliaikaisesta toimituksesta, jonka proosa näyttää kilpailevan Janne Lundmarkin runouden kanssa. Sellaisissa arvosteluissa ei ole koskaan kyse siitä, mitä esim. hyvä musiikki oikeastaan on, mitä draamaruno haluaa sanoa, millaisia vaatimuksia on asetettava niiden molempien taiteelliselle esitykselle, tai viime kädessä, millainen pitää kelvollisen sanomalehden olla. Sanottu koostuu pääasiassa vakuuttelusta, että tämä on hyvin, toinen huonosti. Tätä arvostelutapaa voisi kutsua kamarineitikritiikiksi. Sillä se voi miellyttää vain niitä, jotka teatterisalongissa kansoittavat ylimmän rivin seisomapaikat, kuuntelevat konserttimusiikkia eteisessä ja lukevat sanomalehteä kulkiessaan kirjakaupan ja renkikamarin väliä. Heitä kaikkia voi näissä aiheissa perehtyneempi, etevämpi kamarineitsyt valistaa sellaisella kritiikillä, joka on lainattu sanomalehdestä tai salongista. Jos hän on tietoinen omasta tiedostaan ja maustaan, emme tiedä mikä voisi estää häntä omasta päästään lausumasta asiasta yhtä perusteltua arviota kuin mainitut sanomalehdet ja täysin samoin sanoin. Sillä jokaiselle sivistyneelle ihmiselle, jolla on yhtään omaa arvostelukykyä, täytyy olla täysin yhdentekevää, mitä sellainen sanomalehdentoimittaja tuumii ja pitää. Sillä yhden mieltymykset ovat tässä yhtä hyviä kuin toisenkin. Ja kuitenkin huomataan, että moni kieltää oman paremman arvostelukykynsä ja antautuu kenen hyvänsä sanomalehtikirjoittajan nenästä vedettäväksi, joka siihen vaivautuu. Varsinkin heidän vuokseen olemme kirjoittaneet tämän episodin; sillä on selvää, että Geijerin arvostelijanmaneerilla ei ole mitään yhteistä kosketusta mainitunlaiseen kritiikkiin.
Geijerin arvostelutapaa täydentävät vielä suuri oivalluskyky, nerokas näkemys ja esitystapa, joiden vuoksi arvostelut varsinkin hänen kypsältä iältään kuuluvat lajinsa valioihin. Lämpimässä totuudenrakkaudessa, vakavuudessa ja yksinkertaisuudessa voi tuskin löytää mitään vastaavaa. Niitä luettaneen vielä silloinkin, kun useimmat niihin aiheen antaneet kirjat ovat vaipuneet unohduksiin.
Kirjeillä, niteen toisella osastolla, on enimmäkseen yksinkertaisempi sisältö. Niitä lukee kuitenkin suuresti iloiten, sillä ne kuvaavat tätä jaloa persoonaa yksityisoloissaan. Ne ulottuvat lähes puolen vuosisadan ajalle vuodesta 1799 vuoteen 1847.
Yhtä kiinnostavia kuin arvostelut ovat myös useimmat kirjoitukset ja tutkielmat, jotka sisältyvät edelliseen niteeseen. Suurille historiallisille teoksille on annettava se korkea arvo, joka niillä todella on. Mutta useimpia pienempiä teoksia lukee yhtä mielellään, koska niissä Geijerille ominainen nerous liikkuu vapaammin. Niistä oppii paitsi ihailemaan myös kunnioittamaan ja rakastamaan kirjailijaa harvinaisen jalona ja ylevänä ihmisenä. Ja pitipä paikkansa tai ei, että kirjallinen tuote on täysin objektiivinen, riippumaton tekijän omasta tavasta ajatella ja tuntea, niin ihmisellä on kumoamaton tarve oppia tuntemaan kirjailija hänen teoksistaan. Ja kun hän niissä kohtaa niin jalomielisen kuin Geijer, saavat myös teokset osakseen jotain siitä kunnioituksesta ja ihailusta, jolla tarkastelemme henkilöä, ja niistä saamamme vaikutelma on myös paljon hyvää tekevämpi.
Ei ole mitään uutta puhua Geijerin ns. luopumuksesta. Teemme sen vain pyörtääksemme väärän tuomion. Lukijat tietävät, että vuonna 1838 Geijer 55-vuotiaana melkoisella kohulla irtaantui Upsalassa vallitsevasta ankaran konservatiivisesta historiallisesta koulusta, jota siellä edustivat Atterbom, Palmblad, Fahlcrantz, Hvasser. Se tapahtui julkaisemalla kirjallisuuslehteä, jota hän yksin toimitti. Oli samalla kertaa kohottavaa ja liikuttavaa lukea uudelleen nämä artikkelit, joissa rohkea mutta myös herkkä mies tekee eroa menneeseen elämäänsä ja pukee sanoiksi sen, miten on tietoisesti luopunut mielipiteissä entisistä taistelukumppaneistaan, ennen kaikkea Atterbomista. Rohkenimme muutamia vuosia sitten siitä ajatella ja lausua, että niin myöhäinen siirtyminen uuteen leiriin on varmasti murtanut miehen voimat. Ehkä arvio johtui siitä painosta, jonka Geijer itse ja vielä enemmän Ruotsin liberaalinen puolue kiinnitti siirtymiseen. Mutta kun nyt luemme Geijerin kirjoituksia ennen ja jälkeen tämän ajan, se ei näytä itse asiassa olleen niin suuri. Ne periaatteet, jotka sitä ennen olivat johtaneet hänen toimintaansa, pysyvät samoina myös luopumisen jälkeen. Virhe oli oikeastaan vain siinä, että hänet näine periaatteineen tunnustettiin historialliseen leiriin ja että hän itse antoi lukea itsensä sen keulakuviin kuuluvaksi. Koko juttu kutistuu siten siihen, että hän halusi seisoa ja kaatua omana itsenään, ei minkään puoluelipun alla. Se ei estä sitä, että hänen tietoisuutensa väärästä asemasta, jonka hän käsitti syvälliseksi vaikka se oli vain ulkoista, antaa kirjallisuuslehden artikkeleille melkoisen vapaamielisyyden ja vapauden. Ne eivät todellakaan ole kokoelman vähäisimpiä.
Geijerin teokset eivät ole aiheensa ja esityksen ajatusrunsauden vuoksi omiaan nuoremmalla iällä luettaviksi. Ne sopivat parhaiten kypsän iän vakavampaan mieleen; vaikka paljon on myös sen luontoista, että sen täytyy satuttaa nuorta mieltä. Kukaan, joka on oppinut arvostamaan niitä, ei lukemisen lopetettuaan voi olla epätietoinen siitä, minkä on oltava ihmisen maanpäällisen toiminnan päämääränä ja tuntematta saaneensa virkistystä ja voimia tähän toimintaan.
Resa i Förenta Staterna. P. A. Siljeström. 2:a delen. Stockholm 1854 [Matka Yhdysvalloissa. P. A. Siljeström. 2. Osa. Tukholma 1854.]
Tämä toinen osa kirjasta, jonka arvostelimme viime vuosikerrassa, ei ole yleiseltä kannalta yhtä mielenkiintoinen kuin edellinen osa, jossa käsiteltiin Yhdysvaltojen opetuslaitosta ja joka antoi siinä suhteessa niin yllättäviä tietoja. Tekijän kohteena tässä jälkimmäisessä osassa ovat pääasiassa patentit ja rautatiet ja siihen kuuluva lainsäädäntö. Se kaikki voi olla hyödyllistä tuntea maissa, joihin rakennetaan ratoja ja joissa pitemmälle edenneen teollisuuden vuoksi uusien keksintöjen patenteilla on arvoa. Meidän maassamme se aika näyttää olevan vielä kovin kaukana, eikä aiheella siten voi olla houkutusta suurelle yleisölle. Vain kirjan viimeinen luku, joka käsittelee Yhdysvaltojen kauppaa ja teollisuutta yleensä, vetoaa yleisempään mielenkiintoon esittämällä tietoja, mutta myös tekijän siihen liittämien pohdintojen vuoksi.
Näistä pohdinnoista kiinnitämme huomiota varsinkin niihin, jotka koskevat ylellisyyttä Yhdysvalloissa.
Se, mitä kutsutaan ylellisyydeksi, on lähemmin tarkasteltuna ihmeellinen asia. On todella vaikeaa vakuuttua siitä, että se, joka valmistaa silkkikangasta tai hopeavaasia, käyttää aikansa huonommin kuin se, joka takoo aurankärkeä tai kylvää tynnyrin perunaa. Edellinen on tosin huonommassa asemassa sikäli, että huonona aikana hän jää nopeammin ilman työtä kuin jälkimmäinen. Mutta siinä hänellä on sama kohtalo kuin tiedemiehellä, kirjailijalla tai taiteilijalla, jotka hänen laillaan tulevat tarpeettomiksi, kun ihmisten on pakko huolehtia vain elämän perusvälttämättömyyksien tyydyttämisestä. Herra Siljeström on aivan liian inhimillisesti ajatteleva ja tietävä mies etteikö hän ilomielin kertoisi, että esim. silkintuotanto Lombardiassa ja silkinkudonta Lyonissa on edistynyt ja näiden tavaroiden vienti lisääntynyt. Mutta jos asianlaita on niin, ilahduttanee Hra S:iä myös se, että näitä tavaroita tuodaan jonnekin. Hän mainitsee kauniina esimerkkinä amerikkalaisten yritteliäisyydestä ja ahkeruudesta, että pohjoisista valtioista viedään suunnilleen 100 000 tonnia jäätä. Mutta jos jokin niin varmaan tämä tavara on hetken nautinnon kohteena ja lämpimissä maissa todellinen ylellisyysartikkeli. Jopa se liha, jota kahdeksan yhdeksän miljoonan dollarin edestä laivataan Pohjois-Amerikasta, ei kuulu siihen ”todelliseen viihtymiseen ja hyvinvointiin” välttämättömään, vaikka sitä ei tarkimmin ottaen voi lukea ylellisyystavaroihin. Jos nyt Amerikan liha ja jää eivät saisi muissa maissa ostajia, tälle kaupalle tulisi loppu. Voi olla epävarmaa, syövätkö Lyonin silkkityöntekijät amerikkalaista lihaa mutta erittäin luultavaa on, että heidän leipänsä on useimmiten leivottu amerikkalaisesta vehnästä. Ja asioiden näin ollen tekijä paheksuu kovasti sitä, että Yhdysvaltoihin tuodaan lähes 20 miljoonalla dollarilla silkkituotteita.
Se on todella ennenkuulumatonta, sillä se on yli 1/8 koko Yhdysvaltojen tuonnista. Sellainen suhde ei näytä aivan terveeltä. Ja voi tuskin odottaa, että amerikkalaiset naiset vain silkkaa taloudellisuuttaan pukeutuisivat niin paljoon silkkiin. Epäilemättä siinä on ylellisyydellä osansa. Mutta omasta puolestamme pidämme sitä todella anteeksiannettavana vain siitä syystä, että se koituu Lyonin ja Lombardian hyväksi. Sorrettu Lombardia ei varmasti voisi ruokkia taajaa väestöään kasvattamalla vehnää ja sikoja; ja Lyon olisi epäilemättä hukassa, jos mainittua ylellisyyttä ei missään olisi olemassa.
Mutta tekisimme tekijälle väärin, ellemme lisäisi, että hän pitää tätä ylellisyyttä kieroutuneena varsinkin kun sitä vertaa kirjojen, taide-esineiden ym. tuontiin Yhdysvaltoihin. Kirjoja tuodaan nimittäin vain 440 000 dollarin arvosta, eli vähän yli 1/45 niin paljon kuin silkkiä ja silkkitavaroita. Tekijä itsekin toki muistaa, että kaikista englantilaisista kirjoista otetaan Yhdysvalloissa jälkipainos. Sama tilanne lienee melkoisella osalla saksalaisia kirjoja jotka ovat emigrantteja varten. Jos siis oletetaan, että painettavaksi tarkoitettuja kirjoja tuodaan vain 15 000 dollarin arvosta ja että niitä julkaistaan Amerikassa yleensä 2 000 kappaleen painoksina, niin jo se osoittaisi, että kirjoihin käytetään 30 miljoonaa dollaria eli 50 pros. enemmän kuin silkkituotteisiin. Eikä tässä ole turha muistaa, että kun silkkipuku palvelee vain yhtä ihmistä, kirja palvelee ainakin yhtä perhettä, usein monia.
Yhtä lailla on pääasiassa tehtävä tekijälle oikeutta, kun hän nimittäin korostaa, että kansan kulttuuritasoa arvioitaessa ei pidä tarkastella vain sen kaupan rahallista arvoa, vaan myös niiden tavaroiden laatua, joiden vaihtoa se välittää. Eikä kai voida kiistää, että tässä suhteessa riittää paljon toivottavaa useimpien maailman kansojen osalta.
Pikemmin kuriositeettina kuin valaisevana tosiasiana esitämme tässä yhteenvetona pari seikkaa Yhdysvaltojen ja Suomen tuonnista, hra Siljeströmin tietoja vuosilta 1847–1850 verrattuina Reinin statistiikkaan vuodelta 1846. Tuontiarvo on annettu hopearuplina.
Yhdysvallat Suomi
Väkiluku 12 000 000 1 600 000 eli 1/13
Tuonti
Kirjoja 600 000 20 000 eli 1/30.
Silkkiä 27 000 000 85 000 eli 1/318.
Viinejä 3 000 000 128 000 eli 1/19.
Nähdään, että silkkiylellisyydessä Suomi on mittaamattoman matalalla; ja kuitenkin vaikuttaa siltä kuin täällä olisi tavaraa melko huomattavasti liikkeellä. Meidän viininjuontimme suhteessa pohjoisamerikkalaisiin on 2:n suhde 3:een, jos otetaan lukuun viini, joka tuotetaan Yhdysvalloissa; ja molempien maiden vauraus huomioon ottaen sitä voidaan pitää hyvin riittävänä. Kirjantuonti on suhteessa väkilukuun 1:n suhde 2:een; lukemisessa osoittaudumme siten säästeliäämmiksi kuin viininjuonnissa. Eikä kukaan kai epäile, että Yhdysvalloissa painettujen kirjojen määrä vuodessa ei ole 30 vaan 300 kertaa niin suuri kuin vuosituotanto Suomessa.
Hra Siljeström ilmoittaa kirjantuonnin Ruotsiin 100 000 bankoriksiksi eli 55 000 bankoruplaksi. Siihen verrattuna Suomen tuonti on 4/11, kun väkiluvun suhde 1846 oli noin ½ eli 4:n suhde 7 ½:een. Siten Ruotsi tuo lähes kolme kertaa niin paljon kirjoja kuin Suomi. Siihen on lisättävä, että niistä 20 000 ruplasta, jotka on luettu Suomen tuontiin, lähes 18 000 eli 9/10 on Ruotsin kirjapainojen tuotteita. Lopuista tulee 4 000 ruplaa muista ulkomaisista kirjoista, kun olemme olettaneet 1 000 ruplaa tuontiin Venäjältä. Siis oikeastaan pitäisi Suomen kirjantuonti verrattuna Ruotsiin laskea suhdeluvuilla 4/55 eli lähes 1/14. Väkiluvun mukaan laskettuna olisi Suomen pitänyt tuoda muualta noin puolet niin paljon kuin Ruotsi ja lisäksi puolet sen vuosituotannosta.
Näitä lukuja voi tarkastella miten haluaa. Tarkempi esittely antaisi ehkä jossain määrin toisen tuloksen. Mutta täytyy myöntää, että ne eivät puhu suomalaisten lukutaidon ja älyllisen sivistyksen yltäkylläisyydestä, josta niin paljon on kirjoitettu maan sanomalehdissä.
Lisättäköön, että Hra Siljeström vertaa kirjojen, taideteosten, tieteellisten laitteiden ja luonnonesineiden tuontia Yhdysvaltoihin ja Ruotsiin. Jos pitäydytään vain kirjantuonnissa, se osoittaa suhdetta lähes 1/11, kun väkiluvut ovat suhteessa 1/7.
Skandinavisk fauna af S. Nilsson. Fjerde delen: Fiskarna. Lund 1852–1855. [Skandinavian eläimet, kirj. S. Nilsson. Neljäs osa: Kalat. Lund 1852–1855.]
Nilssonin oiva teos on myös Suomessa varsin tunnettu. Ensimmäinen, nisäkkäät käsittävä osa, ilmestyi jo 1820, ja siitä on nyt uusi painos, painettu 1847. Valitettavasti toisen osan, ”Lintujen”, kannalta tilanne ei ole yhtä onnellinen. Sen ensimmäinen painos on kirjakaupasta loppunut eikä uutta painosta ole tullut korvaamaan. Syynä lienee, että tekijä ei halua siitä uutta painosta tekemättä siihen samanlaisia muutoksia kuin ensimmäiseen osaan tehdyt, jotka kohdistuvat varsinkin perusteellisempaan anatomiaan. Kolmas osa ”Sammakkoeläimet” ilmestyi 1842, ja teos on nyt vuonna 1855 painetun neljännen osan 3:nnen vihkon myötä valmistunut.
Suuri osa ihmisiä pitänee tosin riittävänä, jos he kykenevät erottamaan lehmän ja lampaan, variksen ja harakan, hauen ja ahvenen. Mutta useimmat tyytyvät tähän tietoon oikeastaan siksi, että he eivät lapsena ja nuorena ole saaneet tarpeellista opetusta ja koska he pitävät mahdottomana enää hankkia mitään mikä palkitsisi vaivan. Mahdotonta se onkin niin kauan kuin ei ole kirjoja. Mutta jos hankkii itselleen hyvän teoksen aiheesta, on ihmeellistä, miten kasvavat sekä into että kyky oppia uutta.
On totta, että luonnonkohteiden kuvausten ymmärtämiseen vaaditaan vapaan luonnon tai kokoelmien tai kuvataulujen katselua. Kohteiden katseluun luonnossa on jokaisella tilaisuus. Kuvatauluja on runsaasti, ja jotain voi jo kohtuullisin kustannuksin saada. Luonnonkokoelmien katselu sitä vastoin on maassamme suorastaan mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella. Sellaisia on vain yliopistossa ja ne ovat miltei luoksepääsemättömissä. Sillä jos kokoelma ei ole määrättyinä aikoina auki vierailijoille vaan sinne pääsy riippuu jonkun vahtimestarin suosiosta, sen olemassaoloa jne. voidaan pitää suljettuna. Nämä kokoelmat lienevät itse asiassa myös hyödyttömiä kaikille muille kuin niille harvoille, jotka ex professo [ammattinsa puolesta] opiskelevat luonnontieteitä. Arvostelija ei tunne nykyistä järjestystä, mutta voi todisteeksi sovelletusta tavasta opiskeluajoiltaan muistaa, että siihen aikaan kenellekään ei suotu katsoa Pro Flora et Fauna Fennica -seuran kokoelmia, ellei ollut seuran jäsen. Ja se on todella jo jotain. Olisi myös asiaintilaa valaisevaa, jos joku kokoaisi tietoja esim. niistä opiskelijoista, jotka vuoden aikana ovat kasveja tutkiakseen käyneet suurin kustannuksin ylläpidetyssä kasvitieteellisessä puutarhassa. Ei tietenkään voi valittaa, etteikö tämä laitos, poikkeuksena kaikista muista, kiitoksen ansaitsevalla vapaamielisyydellä olisi avoinna yleisön vierailuja varten. Mutta käykö kukaan siellä oppiakseen jotain, on toinen kysymys. Kävijöiden ei liioin voida sallia katkovan kasveja tai noukkivan niiden viereen pistettyjä nimilappuja; ja kun ei ole määrätty aikoja, jolloin sellaista saisi tehdä luvallisesti ja asiaankuuluvassa valvonnassa, emme ymmärrä, miten mikään hyötykäyttö olisi mahdollinen. Ei voida vaatia, että kokoelmia esittelisi asiantunteva henkilö. Mutta jos ainakin silloin tällöin kansantajuinen esitelmä houkuttelisi sivistyneen yleisön käymään niissä, olisi se varmasti keino edistää tietoa luonnosta ja herättää kiinnostusta siihen.
Asialla voi olla vaikeutensa, emmekä usko voivamme ehdottaa siihen ratkaisua, miten ne voitaisiin poistaa. Mutta on ilmeistä, että maan ainoiden luonnonkokoelmien ahkerampi käyttö olisi toivottavaa.
Emme tiedä, onko maan millään lukiolla kasvi- tai eläinkokoelmaa. Jos sellaisia on, tietoisuus niiden olemassaolosta lienee paras ilo, jonka ne tuottavat. Ei ole ihme, ettei yksikään kaupunki ole pitänyt sellaista tarpeellisena, sillä kiinnostus luonnonhistoriaan on vielä niin vähän levinnyt, että tuskin yhdessäkään kaupungissa on kahta henkilöä, jotka olisivat sellaisesta hankkeesta kiinnostuneet.
Kuvauksia voivat siten havainnollistaa vain ympäröivä luonto ja kuvitus. Metsästäjillä ja kalastajilla on hyvä tilaisuus tarkkailla eläinmaailmaa. Kaikilla muilla myös nähdä villeinä elävistä eläimistä edes ravinnoksi käytettävät. Ja muuten täytyy kuvien täyttää puute.
”Skandinavisk Fauna” sisältää joukon eläimiä, joita ei löydy Suomesta. Mutta jos jättää huomiotta kalat, joista se esittelee suuren määrän Pohjanmeressä mutta ei Itämeressä eläviä, suuri enemmistö kuuluu myös Suomeen. Tekijä esittelee myös useimpien suomalaiset nimet ja ilmoittaa aina kun hän tietää niiden esiintymisestä Suomessa. Teos on siten laadittu myös meidän maatamme varten, ja se on ystävällinen muistutus vanhasta veljeydestä.
Uskoaksemme tietämättömyys varsinkin kaloista on ollut suuri. Tähän asti on puuttunut jopa sopiva oppikirja aiheen opettamiseen. Nilssonin teos poistaa tämän puutteen. Myönnämme tietenkin, että pinnallinen lukeminen tällaisesta aiheesta antaa huonoa tietoa. Mutta jo pelkkä läpilukeminen on erittäin viihdyttävää ja aina oppii jotain niistä eläimistä, jotka jo tuntee nimeltä ja näöltä. Kappale ”olopaikoista ja elintavoista” on aina hupaisaa ja myös opettavaa luettavaa, koska se antaa katsauksen yleisestä luonnontaloudesta.
On kiistämätöntä, että maamme ns. sivistyneellä yhteiskuntaluokalla, jolla on monia muitakin puutteita sivistyksessään, on vajavaiset tiedot varsinkin luonnosta ja sen ilmiöistä. Erityisesti se näkyy tietämättömyytenä omasta maasta, sen geografiasta, muodoista, sen ilmastosta ja luonnontuotteista – vaikka tietenkin voi epäillä, onko tämä tietämättömyys suurempi puute kuin sivistyneiden vähäinen tieto suomen kielestä ja rikkaasta suomalaisesta kansanrunoudesta, jopa suomalaisen kansan ajattelusta ja tavoista. Se on tila, jota syystä voi pitää luonnottomana, ja joka korjaamattomana ennemmin tai myöhemmin kantaa pahaa hedelmää. Onneksi viime aikoina suomen kieli ja kirjallisuus eivät ole vetäneet puoleensa vain tällä taholla maan entisten ja nykyisten etevimpien miesten ponnistuksia, vaan myös joukon lupaavia kykyjä; ellei ennakkoluulo sokaisisi ja tottumuksen mahti veltostaisi sivistyneen luokan arvostelukykyä, se oivaltaisi ja tunnustaisi kiitollisuudenvelkansa näille fennomaaneille. Sillä koko sivistyneessä maailmassa muuten tunnustetaan tarpeelliseksi välittää kansanjoukon ja hyväosaisempien yhteiskuntaluokkien sivistyksen välillä.
Mutta tämä ei ollut sitä, mistä lähinnä halusimme puhua. Kysymys on vain luonnonhistoriallisen ja luonnontieteellisen tiedon puutteesta yleensä ja varsinkin omaa maata koskien. Voi sanoa mitä haluaa siitä, onko tämä tietämys enemmän tai vähemmän sivistävää; varmaa on, että se muodostaa pääosan nykyajan intellektuaalisesta sivistyksestä ja että edes muiden maiden naisväki ei rohkene olla niin tietämätöntä kuin kirjallisesti sivistyneet miehet meillä. Monesti voi olla virhe opetella tuntemaan vain kunkin aineen yleisimmät asiat ja jättää hankkimatta erityistietoa oman maan tilanteesta. Mutta yhä enemmän tämä virhe katoaa sivistyneistä kansoista. On esim. ihmeellistä huomata, kuinka paljon Ranskassa vielä nykyään kirjoitetaan ja painetaan teoksia eri maakuntien ja maan osien historiasta, geografiasta ja luonnonoloista, vaikka kirjallisuus jo ennestään on ollut kukkuroillaan sellaisia teoksia, ja voi hyvin tavata sivistyneitä ranskalaisia, joilla on suhteellisen vähän tietoa muista maista, mutta ei ainuttakaan, joka ei tuntisi omaa maataan.
Luonnontieteistä yleensä voitaneen otaksua, että muiden maiden sivistyneet eivät ole hankkineet tietojaan koulussa vaan pikemmin lukemalla sanoma- ja aikakauslehtiä. Ulkomaiset lehdet sisältävät myös aina kirjoituksia luonnontieteestä ja sen sovelluksista. Sitä vastoin Suomessa ei vielä ole ollut yhtään lehteä, joka olisi lisännyt sitä aiheisiinsa. Oman maan tiedoille kouluopetus voi olla tehokkaampaa; ja se on muualla enemmän tai vähemmän suunnattu sille taholle. Olemme nähneet esim. tanskalaisia kansakoulun lukukirjoja, jotka tästä aineesta sisältävät enemmän kuin meidän maassamme tavallisesti lankeaa kirjallisesti sivistyneen osaksi. Sitä vastoin on surullisen tunnettua, että myös meidän oppikouluissamme Suomesta opetetaan tuskin mitään.
Koulun lukukirjojen ja käyttökelpoisen lukemisen puute aineessa yleensä on olennaisin syy tähän huonoon tilaan. Luonnontiede on kyllä verrattain uusi haara ihmistietämyksen puussa. Mutta sen kasvu on ollut erinomaista. Ja luonnontieteen leviäminen on ollut ennennäkemättömän nopeaa ja yleistä. Myös Ruotsi on Linnénsä ja Berzeliuksensa sekä heidän seuraajiensa ansiosta tällä saralla korjannut kauneimman osan tieteellisestä kunniastaan. Epäilemättä juuri siksi maassa on herännyt innostus luonnontieteeseen. Mutta aina viime aikoihin on tilanne kuitenkin siellä ollut suunnilleen sama kuin nykyään Suomessa, että tämä tieto ei ole sisältynyt kirjallisen sivistyksen vaatimuksiin. Kumma kyllä myös Ruotsin kirjallisuudessa on vähän kotimaisia teoksia, jotka olisi tarkoitettu levittämään sitä suurelle yleisölle. Mutta viime vuosina on ahkerasti korvattu puutetta lukuisilla käännöksillä varsinkin saksasta.
Nilssonin ”Skandinaviska Fauna” on Ruotsissa vielä harvinaisia luonnontieteellisiä teoksia, joita ei ole tarkoitettu vain suuntaamaan tiedettä vaan myös julkaisemaan sen tuloksia. Olemme maininneet, että sillä on sovelluksensa myös Suomeen; sopii toivoa että se saisi täällä yleisempää mielenkiintoa, levittäisi tietoa maamme eläimistöstä ja innostaisi monta uinuvaa kykyä laajentamaan tätä tiedon haaraa isänmaasta.
Ulkomaisen kaunokirjallisuuden käännöksiä on viime vuosina alettu julkaista Ruotsissa suurin valikoimin. Ennenkään ei ole puuttunut levinneiden teosten käännöksiä, mutta vasta nyt näkyy suunnitellun ja huolehditun siitä, että ruotsiksi siirretään muiden maiden merkittävintä kirjallisuutta. Hagberg teki ensin kuuluisan käännöksensä Shakespeares Dramatiska Arbeten [Shakespearen draamateokset]. Hänen seuraajistaan on mainittava ennen muuta Anderson, joka on kääntänyt ”Goethes Dramatiska Arbeten” [Goethen draamateokset], sen runojen ansiosta, sillä on tunnustettava, että meillä ei ole ollut tilaisuutta tutustua lähemmin käännöksen laatuun. Jo käännetyt osat ovat: Faust, Götz von Berlichingen, Egmont, Clavigo ja Die Geschwister.
Walter Scottin romaanien käännöksistä on ilmestynyt kahdeksas osa. On tuttua, että hajanaisia teoksia on ollut käännettynä jo kauan. Mutta tämä uusi käännös täydentää kokoelman valmiiksi. Ne kuuluvat sellaiseen lukemistoon, joka ei menetä arvoaan missään iässä. Omasta kokemuksesta voi arvostelija todistaa, että jopa myöhemmällä iällä on kuin omistaisi aarteen omistaessaan nämä romaanit kirjahyllyssään.
Engelsk Skönlitteratur i Svensk öfversättning [Englantilaista kaunokirjallisuutta ruotsiksi käännettynä] sisältää eri kirjailijoiden ja kirjailijattarien uudempia romaaneja. Julkaisijoiden ja kääntäjien nimet takaavat hyvän valikoiman ja huolellisen ruotsinnoksen. Viittaamme teosten, kirjailijoiden ja kääntäjien nimiin Kirjakauppailmoituksessa tämän vihkon lopussa. Täkäläisessä kirjakaupassa on saatavana jopa 23 nidettä.
Gustaf Thomén kääntämä Tusen och en natt [Tuhat ja yksi yötä] on ehtinyt viidenteen vihkoon, joten jäljellä on enää yksi. Kuvauksena itämaan elämästä ja todisteena sen runoilijoiden vilkkaasta mielikuvituksesta on tällä satukokoelmalla, joka on mainitulla nimellä tunnettu maailman kaikissa maissa, pysyvä arvo, vaikka sen sadut satuina yleensä eivät aina askaroi oikean ja väärän parissa ja ovat usein sen laatuisia, että ne haavoittavat viatonta mieltä. Vain valikoimana voivat nämä kertomukset ottaa paikkansa sivistyneen lukemiston joukossa.
