Kun jossakin eurooppalaisessa sivistysmaassa toimiva elämäkerran kirjoittaja haluaa vastata maineikkaan henkilön elämänkohtaloita kohtaan tunnettuun mielenkiintoon, hänellä on kuvauksensa lähtökohdaksi perusta, jonka sivistyneet lukijat tuntevat kaikkialla maailmassa. Hän ohittaa yleisesti tunnettujen asioiden kuten maan luonnonolojen, kansan historian, poliittisten ja kirjallisten tapahtumien kuvaamisen pelkästään viittaamalla niihin siltä osin kuin niillä on ollut jokin yhteys kuvauksen pääkohteeseen ja liittää niihin tämän henkilön elämänvaiheista yksityiskohtia, jotka valaisevat lähemmin näiden seikkojen erityistä vaikutusta häneen tai hänen vaikutustaan niihin.

Mutta silloin harvoin, kun Suomen poika saavuttaa kuuluisuutta Euroopassa, tuskin yksi sadasta, joille hän nimensä on tuttu, tietää itse maasta mitään enempää kuin sen sijainnin Euroopan kartalla. Asiaintilan syy on helposti ymmärrettävissä, ja sitä valaistaan lähemmin tämän kertomuksen edetessä.

Tämän takia on välttämätöntä, että tässä M. A. Castrénin elämäkerrassa, jonka kääntämistä vieraille kielille voidaan pitää varsin todennäköisenä, koska taitavamman käden kirjoittamaa kuvausta ei ole olemassa, ja jonka siis on varauduttava puhuttelemaan lukijakuntaa maan rajojen ulkopuolella ja sen entisessä emämaassa Ruotsissa, mainitaan lyhyesti jotakin sen maan ja kansan kulttuurista, joka kasvatti Castrénin sellaiseksi mieheksi mikä hänestä tuli, mieheksi, jollainen hän oli. Suomalaiselle lukijalle tästä suurin osa on vanhaa ja hyvin tuttua asiaa. Ulkomaalaiselle se on kuitenkin uutta, ja näiden asioiden yhteys Castrénin elämänvaiheisiin lisännee niihin kohdistuvaa mielenkiintoa.

Kun verrataan Suomen pinta-alaa, 4 800 maantieteellisen standardin mukaista neliöpeninkulmaa, mihin on vielä lisättävä Suomen Lapin ja sen rajaseutujen 2 000 neliöpeninkulmaa, maan vain 1 750 000 hengen väestöön, jo tämä osoittaa maan väistämättä olevan Euroopan sivistysmaiden piirin ulkopuolella. Täältä puuttuu vielä kulttuurin aineellinen perusta, koko maan kattava viljely ja voimakas teollisuus. Mutta vaikka ilmaston lisäksi myös historian vaiheet, joissa Suomi on alituisesti ollut itäisen ja läntisen naapurinsa välisten tuhoisien sotien näyttämönä, ovat jarruttaneet maan viljelemistä, tosiasia kuitenkin on, ettei mikään muu yhtä kaukana napaseudun tuntumassa oleva maa ole yhtä hyvin viljelty kuin Suomi. Tähän voitaneen löytää kaksi syytä: maaperän laatu ja kansan sitkeys.

Maassa ei ole korkeita vuoria eikä vuoristoseutuja. Korkeimmalle kohoavat kivistä ja sorasta koostuvat harjut. Niiden rinteillä ei toki kasva mitään muuta kuin mäntymetsää. Alankojen lukemattomien järvien ympärillä sekä jokien ja virtojen rannoilla on kuitenkin laajoja viljelykelpoisia maita ahertajan uurastuksen käytettävissä. Niiden takana leviävät loputtomat suot, mutta onneksi nämäkin ovat kuivatuksen jälkeen suureksi osaksi viljelykelpoisia ja viljelykseen otettuina maan todellisia kultakaivoksia. Niiden kuivatuksen vaatimat kustannukset ja työn määrä ovat kuitenkin olleet syynä siihen, että väestö on vasta viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana kyennyt häiriintymättömän rauhan vallitessa aloittamaan tämän tuottavan viljelysmaan käyttämisen.

Mainitut harjumuodostumat ovat yhteydessä Ruotsi-Norjaa halkovaan vuoristoon ja siihen liittyviin Lapin tuntureihin. Niiden tärkein runko suuntautuu pohjoisesta etelään maan halki Pohjanlahden suuntaisesti 15–25 peninkulman etäisyydellä siitä, siten että pohjoisessa etäisyys on suurimmillaan ja harjuselänne lähestyy siellä maan itärajaa. Pääharjanteesta irtautuva haara on samansuuntainen, mutta lähestyy vähitellen merta ja sulkee pääharjanteen kanssa välimaastoon Pohjanmaan maakunnan, joka on saanut ruotsinkielisen nimensä siitä syystä, että se on Pohjanlahden itäinen rannikkoseutu. Harjujonojen muita haaroja levittäytyy muualle maahan, ja etelämpänä niiden leveys kasvaa ja ne muodostavat vedenjakajan järvien sekä niiden vesiä Suomen- ja Pohjanlahteen purkavien jokien välille. Ensiksi mainittu haara (Maanselkä) ulottuu Pohjanlahdelle 62. leveysasteen kohdalla ja muodostaa Pohjanmaan etelärajan. Pohjoisen suunnalla maakunnan lasketaan ulottuvan 67. leveysasteelle, jolta Lappi alkaa.

Pohjanmaa (tai Kainuunmaa) on pinnanmuodostukseltaan muusta Suomesta poikkeava alue. Maakunta on tasankoa, joka viettää tuskin havaittavasti merta kohti. Siellä ei ole järviä, joita maan useimmat muut osat ovat täynnä, eikä myöskään kukkuloita, jotka luovat maan muihin osiin korkeiden maastonkohtien ja vesistöjen välistä vaihtelua. Pohjanmaata sen sijaan kostuttavat joet, jotka kuitenkin suurimmassa osassa maakuntaa ovat varsin vähävetisiä. Niiden rantoja pitkin viljely on ensiksi edennyt. Vain maakunnan pohjoisimmassa osassa, jossa harjuselänne on etäämpänä merestä, on suhteellisen merkittäviä järviä, joiden takia joissa virtaa runsaammin vettä. Siellä luonnonolot muuttuvat muutenkin toisenlaisiksi. Maasto kohoaa etenkin koilliskulmalla. Joet virtaavat nopeammin. Maisemat muuttuvat vaihtelevammiksi ja kauniimmiksi – mutta Pohjanmaan eteläosan tasangolla varsin tuottoisa maanviljely vähenee vähenemistään, ja kauempana merenrannasta ja korkeammassa maastossa on peltoja ja raivattuja niittyjä vain laikkuina siellä täällä. Näiden pohjoisten seutujen kasvistoa voisi luulla köyhäksi. Kun lasketaan täällä kasvavien siemenkasvilajien määrä, niitä onkin suhteellisen vähän. Mutta viikkoja kestävä, lyhyiden hämärän hetkien tuskin katkaisema kesäpäivä kiihdyttää kasvien kasvun kuitenkin voimakkaaksi kuin tropiikissa. Siirtymä lumihangista ruohokasvien runsauteen ja metsien lehtevyyteen tapahtuu muutamassa päivässä, niin että kevättä ei tuolla seudulla lainkaan ole. Ohra, jonka kasvu kylvöstä korjuukypsäksi vaatii Etelä-Suomessa 100 päivää, tuleentuu siellä kypsäksi 50 vuorokaudessa – elleivät yöhallat tuhoa sitä tämän lyhyen ajan kuluessa. Se on myös ainoa viljakasvi, jota siellä viljellään. Lumien äkillisen sulamisen aiheuttamat jokien tulvat jättävät niiden rantojen alaviin kohtiin ravintorikasta lietettä, jonka ansiosta näiden maaperä on tavattoman hedelmällistä. Ruohikko kasvaa siellä miehen korkuiseksi. Tuoksusimake (Anthoxanthum), suo-ohdake (Cirsium palustre), mesiangervo (Spiraea [nyk. Filipendula] ulmaria) ja kuivemmissa kohdissa valkoapila, varsin yleisesti orjanruusupensas tai mustaviinimarjapensas, mutta ennen kaikkea Rubus arcticus [mesimarja], kukat ja marjat levittävät helteisen keskipäivän auringonpaisteessa huumaavaa tuoksua. Suot ovat silmänkantamattomiin keltaisenaan muuraimista (Rubus chamaemorus) – mäntymetsien maapohjalla helottaa puolukka (Vaccinium vitis idaea) punaisina laikkuina. Väestö kerää näitä marjoja, etenkin puolukoita ja muuraimia, tynnyreittäin talven varaksi.

Eläinmaailmaan kuuluu runsaasti kala- ja lintulajeja, ja väestö saa niistä olennaisen osan ravinnostaan. Metsien kanalintuja (Gallus [nyk. Tetrao] urogallus [metso] ja tetrix [teeri]), joita Euroopan kaupungeissa pidetään suurena herkkuna, suolataan täällä suuriin saaveihin ja soikkoihin. Monenlaiset vesilinnut, joita pesii etenkin etäisimmässä pohjolassa, lisäävät riistavalikoimaa talonpojan ruokapöydässä. Kalliimpien saukko-, näätä- ja kärppäturkisten saanti on viime aikoina vähentynyt. Ketun-, jäniksen- ja oravannahkoja myydään kuitenkin yhä runsaasti. Osoitukseksi kansan sekä käsityö- että ampumataidosta voidaan mainita, että sepät valmistavat rihlakkoja, joiden luotina on isohko hauli ja joilla ammutaan oravia sekä luoteja säästäen että nahkaa turmelematta, kun metsästäjä ampuu pienen luotinsa mieluimmin eläimen päähän.

Kohdissa, joissa joen törmää eivät reunusta pellot eivätkä niityt, metsän peittämät kivikkoiset rinteet yleensä ulottuvat vesirajaan saakka, ja suuret kallionlohkareet ja kivikkoiset särkät, joiden välitse ja yli vesi pärskyen ja kuohuen ryöppyää, ovat joessa itsessään näkyviä jälkiä sen murtautumisesta maaston läpi. Näissä koskissa koetellaan miesten rohkeus ja kylmäverisyys. Näihin kiviin juuttuneen tukkilautan satojen tukkien suman laukaiseminen on hengenvaarallista työtä. Vain hiukan vaivattomampaa, mutta toisinaan yhtä vaarallista on laskea näitä koskia veneellä, jonka lastina on 20–25 tervatynnyriä. Veneet ovat kapeita, mutta hieman yli kahdenkymmenen kyynärän pituisia ja niin hennoista laudoista rakennettuja, että niitä voi sanoa suorastaan taipuisiksi. Niiden ohjailu kivisessä ja kuohahtelevassa kulkuväylässä onnistuu vain niiden muodon ja keveyden ansiosta. Tempoen perävantaaseen kiinnitettyä 8–10 kyynärän mittaista pitkää ja leveälapaista peräsinairoa perämies kääntää mutkissa veneen oikeaan suuntaan, niin että alus tärähtelee perästä keulavantaaseen saakka. Kosket saattavat olla peninkulman tai parin mittaisia, ja vene kiitää niiden läpi kahden peninkulman tuntivauhtia. Selviytymiseen tarvitaan herpautumattoman valpasta tilanteen hallintaa ja vahvoja käsivoimia. Onnettomuuksia sattuu. Kiveä vasten viskautunut vene kaatuu tai pirstoutuu, mutta ihmishenkiä menetetään kuitenkin vain harvoin.

Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten näillä seuduilla ei ollut lainkaan kärryteitä, vaan matkalaisten oli käytettävä jokiveneitä. Talvisin joet ovat maan valtateitä. Kosket eivät kuitenkaan jäädy koskaan, joten ne on kierrettävä. Paljon näitä liikenneväyliä ei kuitenkaan käytetä seuduilla, joilla joet ovat veneille kulkukelpoisia. Näiden seutujen rahvas on nimittäin kesän aikana kuljettanut tuotteena jokea alas ja tuonut palatessaan mukanaan tarvitsemansa raudan ja suolan. Talvisin myytävänä on pääasiassa metsästyksen ja kalastuksen tuottamaa saalista, ja vastineeksi tuodaan rannikkoseuduilta viljaa ja jauhoja. Kansa elää tuolloin enimmäkseen lämpimissä tuvissaan ja ulkotöitä ovat vain roihuavaan takkaan tarvittavan polttopuun noutaminen sekä karjan tarvitseman kuivan heinän kuljettaminen kotiin usein kaukaisiltakin niityiltä. Pohjoisimmilla seuduilla talonpojilla on varsin suuret karjat, kuivan heinän lisäksi muuta karjanrehua ei juuri ole, ja heinänkuljetus antaa tämän takia tarpeeksi työtä lyhyiksi talvipäiviksi, joiden kärsimisellä saadaan maksaa valoisien, ihanien kesäöiden suomasta ilosta.

Täällä pohjoisimmalla Pohjanmaalla joet virtaavat koillisesta ja pohjoisesta, kun ne maakunnan eteläisemmässä osassa virtaavat kaakosta luoteeseen. Näistä pohjoisista joista mahtavimpiin kuuluu Kemijoki. Sen lähdejoet saavat alkunsa kaukaa Lapista monina haaroina, jotka sitten yhdistyvät. Joen leveän alajuoksun varrella sijaitsee Kemin pitäjän kirkko ja 2 ½ peninkulman päässä siitä joen vartta ylöspäin Tervolan kappeliseurakunnan kirkko, jonka kohdalla leveyspiiri on 66º 6’ pohjoista leveyttä.

Tervolassa, napapiirin tuntumassa, syntyi Mathias Alexander Castrén 2. joulukuuta 1813. Keskiyön aurinko ja revontulet siis loistivat vuorotellen hänen kehtonsa yllä.

Edellä olevasta lyhyestä kuvauksesta voi todeta, että Castrén näki varhaisimmista vuosistaan saakka ympärillään luonnon ja elämäntavan, joiden tuntemuksen ansiosta elämä Siperian tundroilla oli myöhemmin hänelle vain jatkoa nuoruuden kokemuksiin eivätkä sen koettelemukset ja puutteet olleet luonteeltaan, vaan ainoastaan ankaruudeltaan erilaisia. Hän oppi jo varhain telmimään lumessa, ohjaamaan venettä, löytämään eksyttävillä poluilla tiensä metsien ja maiden läpi; ja varmastikin jo hyvin nuorena hän tutustui luodikon käsittelyyn, jossa hän kehittyi hyvin taitavaksi. Noilla seuduilla lapsuuden iloihin kuuluu hiihto, sukset ovat siellä väestön yleinen kulkuväline. Siellä on aivan yleistä, että pojat laskettelevat huimaa vauhtia alas rinteitä, joiden kaltevuuskulma on 45 astetta, ja pysyvät pystyssä. Jo nuorempina hankitaan jonkinmoinen kirveen ja puukon käyttelyn taito. Poikien huvituksiin kuuluu monimuotoinen linnustus ja kalastus. Talvisin poika voi vain asetella pauloja jäniksille, mieluimmin kohtiin, joissa niiden jäljet hangessa johtavat pensaikon läpi tai aidanraon kautta. Mutta kun päivien pidentyessä muuttolinnut palaavat, hauskinta puuhaa on jouhiansojen asettelu pulmusille ja häkkiloukkujen virittely punatulkuille ja hempoille. Viimeksi mainittua pyyntiä varten lähdetään metsään jo ennen auringonnousua, sijoitetaan häkki sopivalle pienelle aukiolle ja kaivaudutaan metsänreunassa hankeen paikassa, josta häkkiä voi pitää silmällä mahdollisimman huomaamattomasti, kun houkutuslinnun visertelyn kutsumat parvet saapuvat paikalle auringon noustessa ja linnut uskaltautuvat vaarantamaan vapautensa loukun vipuun tervalla tai talilla kiinnitettyjen houkuttelevien hampunsiementen takia. Pala leipää ja juustoa maistuu tuskin missään paremmalta kuin tuollaisessa lumikuopassa. Kesäisin tehdään retkiä hyville kalapaikoille kauas kotoa, ja siellä tavallisesti yövytään jossakin kallion tai ison kivilohkareen laella, koska se on kuivin paikka. Aamuhetkihän on niin kalastajalle kuin metsästäjällekin kullan kallis. Talvellakin on jäniksenpaulat käytävä kokemassa varhain aamulla; ja syksyisin metsälinnuille asetetut paulat ja satimet antavat innokkaalle metsämiehelle työtä koko aamurupeamaksi. Kesäisin houkuttelevat varsinkin retket etäisille heinäniityille. Niittoväki lähtee sinne sunnuntai-iltana veneillä tai jalkaisin, ja tavallisimmin matkan varrella käytetään kumpaakin keinoa; sieltä palataan lauantaisin. Noilla niityillä ei ole latoja, vaan heinä kootaan aumoihin. Yöpymispaikkana on heinäkasaan kuusenoksista rakennettu tilapäinen havumaja tai samantapainen seipäiden varaan pystytetty maja, jonka seininä ovat lehtevät oksat, mutta katoksi on ladottu halkaistuja puunrunkoja, sillä ne suojaavat paremmin sadesään sattuessa. Hyvinä aikoina heinätöissä syödään aamuisin ohrajauhopuuroa nuotiotulelta nostetusta padasta ja sen painikkeeksi piimää tuokkosesta – puulusikalla tietysti. – Kukaan pohjoispohjalaisen pappilan poika ei liene jäänyt vaille kokemuksia tällaisesta ihanasta elämästä heinäniityillä, ja useimmat ovat luultavasti syöneet itse vuolemallaan puulusikalla.

Tällaisia pieniä tilannekuvia arkielämästä kaukaisessa pohjolassa voitaisiin maalailla monin verroin enemmän. Edellä esitetyt kuitenkin riittävät antamaan mielikuvan siitä, millaista Castréninkin varhaisimpien nuoruusvuosien elämä oli.

Jotkut ovat halunneet pitää todisteena pohjalaisten vireämmästä ja toimeliaammasta mielenlaadusta sitä seikkaa, että monet Suomen tieteen ja kirjallisuuden merkkimiehet ovat olleet kotoisin Pohjanmaalta. Jätettäköön päätelmä omaan arvoonsa. Silti monet Suomen historiassa maineikkaat nimet kuuluvat pohjalaisten sukujen jäsenille. Historiantutkijana Suomen ulkopuolellakin tunnettu ja tässä maassa Suomen historiankirjoituksen isänä kunnioitettu Porthan, kaksi hänen Tengström-nimistä seuraajaansa, joista enemmän tuonnempana, Ruotsin suurten runoilijoiden loistavaan joukkoon kuulunut Franzén, luonnontutkijat Hällström ja Nervander, jotka eivät vielä ole unohtuneet luonnontieteen aikakirjoista ja joista jälkimmäisen ansioiden ja maineen kohoamisen vielä korkeammalle ehkäisi vain hänen elämänkaarensa lyhyys, runoilija Runeberg, jonka nimi ja säkeet ovat koko Euroopan huulilla, sekä Topelius, hänen jälkeensä paras nykyisin elävistä suomalaisista runoilijoista – kaikki he ovat pohjalaisia. Tässä on mainittu vain tälle vuosisadalle kuuluvia nimiä. Suomessa tiedetään, ettei miltään aikakaudelta löydy suomalaisia nimiä, jotka olisi nostettava näiden yläpuolelle. Kaitselmuksen tahto oli, että mainitusta napapiirille sijoittuneesta kehdostakin nousi Pohjanmaan mainetta kasvattava, ansioiltaan kaikkien Suomen kirjallisuushistorian tuntemien nimien veroinen mies, jonka maine tieteen maailmassa on ehkä kantautunut kauemmaksi kuin kenenkään muun meidän maastamme nousseen.

Pohjanmaa eroaa Suomen muista maakunnista myös tavalla, jota ei vielä ole mainittu. Siellä ei ole aatelismiehiä eikä rälssitiloja. Oppineen kuningatar Kristiinan aikana 1600-luvulla melkein koko Suomi samoin kuin suuri osa Ruotsistakin luovutettiin mahtiaan kasvattaneelle aatelistolle läänityksiksi. Kaarle XI:n ankara reduktio palautti tämän kaiken kruunun haltuun, ja rälssi- eli verottomaksi maaksi jäivät vain maaomaisuudet, joiden voitiin osoittaa olleen tässä asemassa jo ennen vuotta 1632. Pohjanmaalla viljely oli niin nuorta, etteivät tuollaiset vapaudet olleet ennättäneet sinne aiemmin kotiutua, ja reduktion tapahtuessa sieltä katosi 1690 aatelin maanomistus melkein kokonaan. Maan omistavat yksinomaan vapaat talonpojat. Tästä johtunee, että pohjalaiset eivät ole kunnostautuneet valtion virkauralla, sillä Ruotsin mallin mukaisesti aatelistolla on Suomessakin ollut etuoikeus ylimpiin virkoihin. Tältä pohjalta voidaan kuitenkin myös päätellä, että joutuessaan hankkimaan mainetta yksinomaan omilla ansioillaan he ovat yleisimmin valinneet työkentäkseen tieteen ja kirjallisuuden, koska näillä aloilla menestyminen ei riipu vallanpitäjien suosiosta eikä armosta. Tämä ei tietenkään riitä selittämään pohjalaisten kunnostautumista runouden saralla, sillä etenkin siihen tarvitaan muutakin kuin hyvää tahtoa. Ehkäpä selitys saattaisi löytyä etäisimmän pohjolan luonnon omalaatuisesta suurenmoisuudesta. Etelä-Suomi on vielä kutakuinkin samanlaista maata kuin maat yleensä. Pohjanmaalla siirrytään uudelle vyöhykkeelle ja uusien luonnonilmiöiden pariin. Poistutaan eurooppalaisten tuntemasta arjen maailmasta. Voidaankin palauttaa mieleen, että melkein kaikki pohjalaiset kirjailijat ovat olleet hengenlaadultaan runollisia. Castrén ei tässä suhteessa ollut poikkeus näiden lähimpien maanmiestensä keskuudessa.

Edellä esitettyjen syiden takia ylemmän sivistyksen saanutta yhteiskuntaluokkaa edustavat Pohjanmaalla papisto, muutamat koulujen opettajat ja tuomarit, alemmissa viroissa toimivat hallintomiehet sekä harvalukuisten kaupunkien kauppaporvaristo. Erityisen ylhäissäätyiseen sukuun ei siis Castrénkaan voinut tässä maailmankolkassa syntyä.

Suku kuuluu pohjalaisiin pappissukuihin, joiden jäseniä on tavallisesti useita samaan aikaan pappisviroissa, koska pohjalaisten erikoispiirteisiin kuuluu sekin, että vain harvoin joku heistä eksyy virkaan maakunnan rajojen ulkopuolelle. Castrénin isä Kristian Castrén oli hänkin pappi, joka apupapin tavanomaisen kiertolaiselämän jälkeen oli päätynyt omalle tilalleen Tervolaan. Äiti, Susanna Sofia Fellman, oli myös papin tytär ja kuului laajalle haarautuneeseen pohjalaiseen pappissukuun. Hänen isänisänsä ja isänsä olivat olleet tämän toimeliaan papiston erinomaisia edustajia. Isoisä kuoli 81-vuotiaana toimittuaan papinvirassa 62 vuotta, näistä 32 vuotta Lappiin rajoittuvissa seurakunnissa. Isä oli filosofian maisteri ja kuoli 74-vuotiaana 53 vuotta papin kutsumusta täytettyään Rovaniemen seurakunnan paimenena, minkä viran peri hänen vävynsä, Castrénin isä. Tällaisten miesten pappiloissa eletään Suomessa yksinkertaista, kappeliseurakuntien pienillä tiloilla usein köyhääkin elämää. Pappi saa tulonsa viljana ja voina, ja joskus palkaksi tuodaan muitakin luontaistuotteita kuten leipää, juustoa, kalaa ja lihaa. Lisäksi hän viljelee virkatalonsa maita kilvan seurakunnan talonpoikien kanssa ja useimmiten tarjoaa näille esimerkin seurattavaksi. Maan eteläisimmässä osassa tilan tuotto ja muut seurakunnasta saatavat tulot jäävät joskus niin vähäisiksi, että pappilan pöydässä on yksinkertaistakin ruokaa vain niukasti. Pohjanmaalla kuten yleensä muuallakin sisämaassa seurakunnat ovat alueeltaan laajempia ja niissä on väestöä runsaammin ja papin maatilakin suurempi. Sellaisilla tiloilla ei yleensä ole puutetta leivästä, voista eikä maidosta. Pohjanmaan pohjoisimmilla seuduilla leipä on kuitenkin toisinaan niukkaa papinkin perheessä; ja olen tuntenut sikäläisten pappisperheiden poikia, joille pettuleivänkin maku oli tuttu. Siellä on kuitenkin sitäkin runsaammin lihaa, kalaa ja riistalintuja. Paikoissa, joissa kalastusta harjoitetaan, pappi kalastaakin itse, mutta voi myös ostaa tarvitsemansa halvalla, ja aiemmin talonpoikaistalojen emännät toivat ystävänlahjoina hänen keittiöönsä kaloja, voinelikkoja ja juustoja useammin kuin nykyisin. Ystävällinen, myötätuntoinen ja puhelias papinrouva oli tällöin kahdessakin mielessä aarre perheen ruumiillisen hyvinvoinnin turvaamisen kannalta.

Mahdollisuuksia sivistyneeseen seurusteluun perheen ulkopuolella on noilla seuduilla äärimmäisen vähän. Seurakunnassa ei ehkä ole yhtään muuta säätyläisperhettä, nimismieskin kun asuu emäseurakunnan kirkonkylässä. Tervolan papilla oli matkaa sinne 2 ½ peninkulmaa, ja vastakkaiseen suuntaan lähimmän kirkon ja papin luo Rovaniemelle 4 peninkulmaa. Talonpoikainen väkikään ei häiritse ”pastoriaan” ilman tärkeätä asiaa. Vasta lauantaina ja sunnuntaina kansaa virtaa paikalle, ja silloin ihmisillä on mielestään oikeus tulla halutessaan pappilaan ja vaatia pappia ja papin rouvaa keskittämään huomionsa heihin. Neuvoja pyydetään yhtäläisesti niin aineellisen kuin hengellisenkin elämän asioihin. Papinrouvan tehtävänä on tavallisesti ohjeiden antaminen kaikkien sairauksien, myös lehmien ja vasikoiden tautien hoitamiseen ja jaella tähän tarvittavat lääkkeet, pappi taas on oikeudellinen ja taloudellinen neuvonantaja. Vaikka mitään hätää ei olisikaan, keskustelu heidän kanssaan virkistää kävijöiden mieltä, eivätkä näistä yleisemmin arvostetut tule tyhjin käsin eivätkä myöskään poistu kestitystä nauttimatta.

Matkalaisia käy harvoin. Kirkkoherra saarnaa kappeliseurakunnassa pari kertaa vuodessa, pitää samalla lukukinkerit ja perii ”oikeuksiensa” mukaiset maksut. Tuomarikin kulkee paikkakunnan kautta kahdesti vuodessa pitääkseen käräjiä kauempana pohjoisessa Rovaniemellä ja Lapin pitäjissä. Piirilääkäri ilahduttaisi pappia käynneillään ehkä useammin, ellei väki olisi niin tervettä – ja niin rauhallista, ettei henkirikoksia tapahdu ja kuolemansyyn tutkiminen on tarpeen siis vain harvoin. Ainakin kerran hänen on kuitenkin käytävä paikkakunnalla valvomassa rokotuksen hoitamista. Silloin hän tietysti majoittuu pappilaan, jonne hän on tervetullut vieras.

Castrénin syntymän aikaan ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin Suomessa ilmestyi yksi ainoa lehti. Sitä julkaistiin Turussa, joka oli vielä silloin pääkaupunki ja yliopiston sijaintipaikka. Sieltä on Tervolaan matkaa noin 80 peninkulmaa1, ja Kemin kirkkoherran tilaama lehti saapui sinne varmasti sen jälkeen, kun se oli kiertänyt emäseurakunnan säätyläisten keskuudessa. Lähin kirjakauppakin oli Turussa, mikäli Tervolan papilla muuten oli varaa ja halua jonkin kirjan ostamiseen. Osalla maalaispapistosta ei valitettavasti ole juuri kumpaakaan. Eristyneisyys sivistyneestä seurasta, taloushuolet sekä yksipuoliset ja riittämättömät perusopinnot eivät herätä kovin innokasta halua tietämyksen laajentamiseen.

Edellä kuvattujen olojen perusteella voi hyvin ymmärtää, että tuollaisessa maalaisperheessä varttuvan lapsen kasvatus riippuu kokonaan kodista enemmän kuin muualla. Kodin ulkopuolelta lapset eivät saa herätteitä eivätkä vaikutteita, jotka ohjaisivat heidän sivistyksellistä kehitystään. Castrénin kotiolot muuttuivat hänen lapsuutensa aikana sikäli, että isä sai ylennyksen jo mainitun Rovaniemen kirkkoherraksi. Kutakuinkin tuon seurakunnan kirkon kohdalla kulkee napapiiri. Perhe joutui tällöin toki kauemmaksi erämaahan, mutta sai enemmän varoja tarpeellisen alkeiskoulutuksen järjestämiseen lapsille kotiopettajan avustuksella. Tämän työn olivat tosin jo aloittaneet Castrénin kaksi vanhempaa veljeä perheen asuessa Tervolassa.

Alkuopetuksen antoi tavallisesti tuollaisissa tapauksissa isä ja luultavasti ensisijaisesti äiti. Castréninkin isä oli filosofian maisteri, ja hän oli siis harjoittanut syvempiä tieteellisiä opintoja, vaikka näyttääkin viettäneen yliopistossa varsin lyhyen ajan. Isä on kuitenkin harvoin sovelias poikiensa opettajaksi, ja tämän hän lienee tiennyt palkatessaan taloon jo varhaisessa vaiheessa kotiopettajan, joka järjesti lasten koulunkäynnin tiukan järjestyksen mukaiseksi, mikä onkin hyvän opetuksen tärkein edellytys. Äidin kerrotaan olleen mitä huolehtivaisin ja uhrautuvaisin talon ja kodin vaalija. Isän kuoltua varhain vain 46-vuotiaana 1825 ja niiden armovuosien päätyttyä, joiden ajan edesmenneen papin perhe saa nauttia seurakunnasta kertyvät tulot sillä ehdolla, että palkkaa ns. armovuosisaarnaajan, hän muutti Ouluun voidakseen helpommin huolehtia poikiensa koulunkäynnistä. Talossa käytettiin ahkerasti rukkia ja kangaspuita, niin että poikien vaatetus oli tehty täysin kotitekoisista kankaista.

Jouduttuaan kotiopettajan ohjattavaksi Castrén ei osoittanut mitenkään erikoista lahjakkuutta eikä lukuhaluja. Latinan kielioppi lienee ollut tärkein oppiaine ja opeteltava varmaankin ulkoläksyinä. Tämä saattaa toki antaa lujan perustan, mutta ei kasvata tiedonhalua. Kotiopettaja piti nähtävästi varsin tiukkaa kuria, ja kerrotaan niin äidin kuin pojankin, kummankin erikseen, poistaneen kouluhuoneesta koivuisen vitsan takkaan viskattavaksi. Castrén käytti tällöin hyväkseen kutsua aamiaiselle ja pudotti vitsan lattialle opettajan poistuttua huoneesta ensimmäisenä. Kun piika ilmaantui siivoamaan huonetta tauon aikana, hän tietysti vei mennessään kaiken, mitä piti roskiin kuuluvana. Castrénin eno Jakob Fellman, joka on kertonut tästä Castrénin varhaisimmasta savoir-fairen [nokkeluuden] osoituksesta, kertoo myös hänen lukuhalunsa heräämisestä. Enon vieraillessa perheen luona Castrén opetteli koululäksyjensä lomassa tämän opastamana Hoffbergin Kasviopin johdannon niin innokkaasti ja menestyksekkäästi, että pystyi jo kahden viikon kuluttua määrittämään kukkakasveja. Castrén kuuluu jo varhain tehneen veneretkiä joella neljä vuotta vanhemman veljensä Esaiaksen kanssa, joka oli erinomaisen innokas lukija, vaikkakaan ei yhtä nopeaälyinen, ja toimineen tällöin aina perämiehenä, koska osasi valppaammin tarkkailla virtauksia. Yhtä varhain hän osoittautui taitavaksi ja innokkaaksi vuolupuukon käyttelijäksi ja valmisti leikkiveneitä ja muita leluja.

Näin sujuivat Castrénin varhaisimmat oppivuodet. Sitten isä kuoli. Pesä jäi velkaiseksi. Kun kuitenkin sekä setä että eno, joista tuonnempana kerrotaan, luopuivat vaatimuksistaan, leski päätti maksaa muut velat armovuosina kertyvistä tuloistaan. Vanhin veli oli tuolloin ylioppilas ja sai keisarilta hankitun erivapauden turvin pappisvihkimyksen vain yhdeksäntoistavuotiaana voidakseen armovuosisaarnaajana tukea perhettä. Veljekset Esaias ja Mathias Alexander, joka tuolloin oli yksitoistavuotias, lähetettiin Oulun triviaalikouluun. Veljeksistä neljäs, kaksi vuotta häntä vanhempi, lienee aloittanut samaan aikaan harjoittelunsa liikealalle. Kotiin jäi kolme nuorempaa veljeä ja sisar.

Kahden vuoden kuluttua äitikin muutti muiden lasten kanssa Ouluun, kuten jo on mainittu. Paitsi mahdollisia vähiä säästöjään armovuosien ajalta hän sai leskeysavustuksena vuosittain 8 tynnyriä viljaa. Lisäksi tuli 15 viljatynnyrin suuruinen eläke, jota isän viran seuraava haltija sitoutui maksamaan kymmenen vuotta – luultavasti saadakseen varmemmin seurakunnalta kutsun virkaan. Sopimukseen ei liene ollut täysin selvää oikeutta. Sen aikaansaaminen osoittaa kuitenkin, että seurakuntalaiset pitivät perheestä. Mainittu vuositulo voidaan arvioida suunnilleen 90 ruplaksi. Sillä piti saada elätetyksi viiden kuuden hengen perhe. Esaias-veli oli nimittäin tällöin jo ylioppilaana lentänyt pesästä, ja nuoremmat, merenkulkuun ja kaupan alalle suuntautuneet veljetkin lähtivät vähin erin. Tässä vaiheessa vaikutusta oli toisella enolla, Johan Abraham Fellmanilla. Hänkin oli opiskellut yliopistossa, mutta jättänyt lukunsa vuoden 1809 sodan aikana ja siirtynyt liikealalle ja oli jo varakas mies. Koska hän oli itsekin säästäväinen, hän ei surkutellut sisarensa perheen köyhää elämää. Hän näyttää kuitenkin rehdisti pitäneen huolta siitä, ettei perheessä ollut varsinaista hätää. Hänen kerrotaan auttaneen lähettämällä sisarelle viikoittain tietyn määrän lihaa talvisin ja tuoretta kalaa kesäisin sekä jouluksi ja pääsiäiseksi sokeritopan ja puoli leiviskää kahvia – minkä lisäksi sisar sai noutaa hänen puodistaan pieniä taloustarvikkeita. Tämän takia Castrén ei hienotunteisena henkilönä pitänyt sopivana hänen apuunsa turvautumista myöhemmin yliopistossa opiskellessaan. Vain muutaman lainan hän lienee enoltaan saanut. Samainen eno oli muuten yhtä tunnettu rehtiydestään kuin omalaatuisista luonteenpiirteistään. Olkoon hänen muistonsa kunnioitettu sen osuuden ansiosta, joka hänellä oli Castrénin elämäntien alkutaipaleella. Kaksi muuta sukulaista vaikutti Castréniin hänen nuoruusvuosinaan epäilemättä enemmänkin henkisesti. Äidin suvussa lienee ollut perinteisesti jonkin verran kirjallisia harrastuksia. Äidinisä oli niin arvostettu, että hänet nimitettiin yliopiston riemujuhlassa 1819 teologian tohtoriksi, mikä [kunniatohtorius] oli tuohon aikaan mahdollista vain hallitsijan armosta. Edellä mainittu eno Jakob Fellman, joka oli vain 18 vuotta Castrénia vanhempi, sai jo nuorena Suomen Lapin pohjoisimpien seurakuntien Inarin ja Utsjoen kirkkoherran viran. Koska lappalaiset vaeltelevat suuren osan vuodesta etäällä kirkosta ja papista, hänellä oli siellä hyvää aikaa kirjallisiin töihin Hän tutki lapin kieltä ja huolehti hartauskirjojen painattamisesta tällä kielellä. Hän kirjoitti myös Lapin taloudellisista oloista. Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan luonnon tuottamien elämänmuotojen, etenkin tuolla etäisellä seudulla kasvavien osaksi ennestään tuntemattomien, osaksi harvinaisten kasvien kerääjänä. Hän tutustui henkilökohtaisesti myös alueella vieraileviin ulkomaisiin luonnontutkijoihin, ja näiden välityksellä hänen nimensä tuli tunnetuksi useissa luonnonhistoriallisissa seuroissa, joiden jäseneksi hänet kutsuttiin. Edellä on kerrottu, miten Castrén opetteli kasvioppia hänen opastuksellaan. On toki helposti ymmärrettävissä, että perhepiirissä kuullut puheet kuuluisasta enosta ovat osaltaan olleet virittämässä Castrénin suuntautumista tieteellisten ansioiden hankkimiseen.

Vielä voimakkaammin häneen vaikutti setä, Kemin kirkkoherra Mathias Castrén, joka lienee innostanut myös äsken mainittua enoa luonnonhistoriallisiin tutkimuksiin. Setä eli aikana, jolloin Ruotsissa virisi Linnén toiminnan yhteydessä innostus tieteellisen tietämyksen käyttämiseen talouselämän hyväksi. Etenkin tällä kentällä hän oli saanut nimeä julkaisemalla useita tutkielmia. Kemin seutu sai hänen ansiostaan kuitenkin myös mainetta kasvitieteen piirissä. Siellä sijaitsee pohjoisilla alueilla yleensäkin harvinainen kalkkimuodostuma, jonka ansiosta kasvisto on monilajisempi. Maan kasvienkerääjät noutivat kauan Kemistä kokoelmiinsa harvinaisen Spectrum Carolin [kaarlenvaltikan] (tuohon aikaan [kuten nykyisinkin] Pedicularis sceptrum carolinum) yksilöitä. Mathias Castrénkin oli teologian tohtori ja kantoi kahta kunniamerkkiä, mikä kunnia oli tuohon aikaan suotu vain harvoille papeille. Tohtori Castrén tunnettiin koko maassa ja nautti suurta arvostusta. Kukaan arvoltaan ylempi tai muuten jotenkin maineikas henkilö ei kulkenut poikkeamatta hänen vieraanvaraisen talonsa ohi, ja siellä vierailu oli miellyttävää mukavien tilojen ja hyvän kestityksen ohella monitietoisen isännän seuran takia. Hän lienee myös rikastuttanut veljensä, Castrénin isän, kodin kirjallisuusvalikoimaa. Tämä setä oli kuolemaansa asti katkeamattomassa kirjeenvaihdossa meidän kiinnostuksemme kohteena olevan Castrénin kanssa, ja Castrén säilytti huolellisesti hänen kirjeensä, mikä osoittaa hänen arvostaneen niitä ja niiden kirjoittajaa. On liikuttavaa lukea, miten lämpimästi ja syvää kunnioitusta ilmaisten vanhus tervehtii tuota ”lumen familiaeta” [suvun valopilkkua], miten hän lohduttaa vastoinkäymisissä puhumalla suuresta tavoitteesta, miten hartaasti hän kiittää jokaisesta Siperian erämaista saamastaan kirjeestä ja miten hän 79- ja 80-vuotiaana pyytelee anteeksi vastauksensa viivästymistä – kun hän ei enää nähnyt lukea kirjojen tekstiä, mutta pystyi kirjoittamaan vuoden valoisana aikana. Häneltäkin Castrén saattoi tarpeen tullen pyytää apua ja tekikin niin vielä 1841 maksaakseen jonkin vähäisen velkansa Helsingissä valmistellessaan lähtöä Lappiin. ”Toivon vilpittömästi saavani palvella Veljeä tällä pienellä uhrauksella; siitä voit olla varma!” setä kirjoittaa vastaukseksi.

Emme ole kuitenkaan seuranneet Castrénin uraa Oulun triviaalikoulua pitemmälle, vaikka olemme puhuneet ennakoivasti hänen perhesuhteistaan paljon myöhäisempään aikaan asti.

Koulun nimi osoittaa, että sen opetusohjelma juontui vanhasta triviumista. Viisiluokkaisessa koulussa kuitenkin opiskeltiin tavallisesti kahdeksanvuotisen koulunkäynnin aikana koko se tietomäärä, joka tuohon aikaan tarvittiin ylioppilastutkinnossa latinan ja kreikan kielestä, matematiikasta, historiasta, maantieteestä, logiikasta, dogmatiikasta, saksan kielestä, ja venäjän kieltäkin hiukan. Kreikaksi luettiin kuitenkin vain Uutta testamenttia, ei maallisten kirjailijoiden kreikkaa – ja tämä oli näiden koulujen pahin puute. Joku opettajista opetti tavallisesti ranskaa yksityisesti ja ilmaiseksi. Itä-Suomessa oli tuohon aikaan lukiokoulujakin, joissa sekä aloitettiin maallisilla kreikkalaisilla teksteillä että opetettiin myös luonnonhistoriaa. Noihin kouluihin piintyneen kurittomuuden takia niiden oppilaat kuitenkin varsin usein saapuivat yliopistoon kehnommin eväin kuin Länsi-Suomen koulujen kasvatit. Etenkin Oulun koulu oli hyvässä maineessa. Mutta kaupungin tuhouduttua tulipalossa 1822 koulu oli siirretty Raaheen, josta se oli Castrénin koulunkäynnin alkaessa juuri palannut takaisin, ja tämä muutto ja samalla tapahtunut rehtorin vaihdos olivat vahingoittaneet koulussa aiemmin vallinnutta hyvää järjestystä. Opettajat olivat kuitenkin yleensä pystyviä. Ajan tavan mukaan opettajan työskentely rajoittui kuitenkin kotiläksyjen kuulustelemiseen, joten oppilas saattoi turvautua toveriapuun ja jäädä sen takia pysyvästi vaille kykyä omatoimiseen selviytymiseen. Tämä ei kuitenkaan ollut aivan helppoa köyhemmille, jotka eivät pystyneet maksamaan avusta edes rinkelilläkään. Tiedetäänkin, että Castrén kuului auttajiin eikä autettaviin. Esimerkkinä voidaan mainita tavanomainen latinan oppikurssi, opetuksen vahvin ainesosa. Aloitettiin lukukirjalla, joka sisälsi mm. valikoiman Phaedruksen eläinsatuja. Sitten luettiin Eutropiusta, Cornelius Neposta, Ciceron De amicitia, De senectute, De officiis sekä XIV orationes selectae [Ystävyydestä; Vanhuudesta; Velvollisuudesta; 14 valittua puhetta] ja samalla Justinusta sekä Vergiliuksen eklogeja ja Aeneiksesta 6–9 kirjaa [lukua]. Samaan aikaan harjoiteltiin latinan kirjoittamista koko oppikurssin ajan ja erityisesti kolmannella luokalla käytiin läpi lauseopin yksityiskohtainen selvitys ja pidettiin sen yhteydessä suullisia käännösharjoituksia. Tuloksena oli ainakin vankka latinan kieliopin tuntemus. Nykyisin on opetuksen suureksi vahingoksi luovuttu silloiseen hyvään järjestykseen kuuluneesta tavasta kerrata lukukauden alussa kaikki, mitä luokalla oli luettu, samoin kuin matematiikan ja historian koko kurssi ja kielioppi alfasta omegaan.

Nuorten keskinäinen seuranpito ei ollut kovin hienostunutta, mutta paheita ei kuitenkaan tunnettu. Saattoi sattua, että ylimmällä luokalla tehtiin sopimus karkeiden nimittelyjen, kirosanojen ym. välttämisestä. Opetuskielenä oli ruotsi kuten kaikissa maan oppikouluissa, mutta yleisenä keskustelukielenä suomi. Kumpikaan kieli ei ollut oppiaineena. Suomenkielinen kansanrunous oli kuitenkin tuttua ja luettua, ja jokin tutkintotilaisuuteen kirjoitettu kansanrunon tapainen runo saatettiin joskus palkita. Kunkin luokan kaksivuotinen oppikurssi antoi tilaisuuden läksyjen läpikäymiseen ja kirjoitusharjoitusten tekemiseen koulussa, mikä vähensi kotiläksyjen lukemista. Niinpä oli aikaa leikkeihin ja vapaisiin ruumiinharjoituksiin, jotka pitivät nuoret terveinä ilman heidän ajamistaan voimistelusaliin vastoin tahtoaan. Usein ei tapaa heidän veroisiaan luistelijoita, hiihtäjiä, uimareita eikä pallonlyöjiä. Kunnostautumista näissä harrastuksissa kunnioitettiin suuresti.

Olemme puhuneet Castrénin kotielämästä kouluvuosina. Kun hänet sitten vuoden 1830 alussa lähetettiin koulun kurssin suorittaneena yliopistoon, äiti saattoi antaa hänelle rahaa vain 5 ruplaa. Vaatteita äiti kuitenkin antoi, omin käsin kehräämistään ja kutomistaan kankaista tehtyjä ja rakkautensa lämmittämiä. Eno Jakob kartutti hänen kassaansa noin 18 ruplalla. Köyhään kotiinsa Castrén palasi vain kesällä 1830, jolloin hänen kerrotaan uurastaneen aamusta iltaan lapsia opettaen. Hyvän äitinsä hän kuitenkin tapasi vielä kahdesti, matkustaessaan Lappiin vuosina 1838 ja 1841. Heinäkuussa 1848 hän sai Siperiaan tiedon äidin kuolemasta. Samalla saapui kaksi muuta kuolinviestiä. Mutta kun hän kirjoittaa: ”Sydämeni täytti lämpö; horkkakohtaus katosi hetkessä eikä ole sen jälkeen enää koskaan antanut kuulua itsestään” – varmastikin muisto tämän hellän äidin kaikesta huolenpidosta osoitti tuossa tilanteessa parantavan voimansa. Äiti puolestaan oli saanut elää niin kauan, että ennätti iloita rakkaan poikansa kasvavasta maineesta.

Kaupunkeja tuhoavat tulipalot eivät valitettavasti ole maassamme poikkeuksellisia, koska puutalot tarjoavat ahnaille liekeille runsaasti ravintoa. Niinpä Turun kaupungin 1827 tuhonnut tulipalo karkotti sieltä yliopistonkin, joka siirrettiin Helsinkiin 1828. Mitkä syyt lienevätkään johtaneet maan silloiset hallitusmiehet tähän ratkaisuun, se on koitunut maan parhaaksi. Harvoja muuton puoltajia lienee ohjannut se hyviin perusteisiin nojaava käsitys, ettei minkään maan pääkaupungista pitäisi puuttua yliopistoa ja että etenkin maassa, jossa yliopistoja on vain yksi, tämän ainoa oikea sijaintipaikka on maan hallituskaupungissa. Tämä on osoittautunut todeksi Suomenkin yliopiston tapauksessa. Ei Turussakaan toki eletty aivan vailla kirjallisia harrastuksia, mutta siellä ei tunnettu erityisempää tarvetta tietojen ja vakaumusten levittämiseen maahan suurisuuntaisemmin kuin lähettämällä tutkintonsa suorittaneita yksilöitä toimimaan virkamiehinä maan hyväksi. Pääkaupungissa yliopiston jäsenet joutuvat kuitenkin väistämättä havaitsemaan, että he voivat ja heidän pitää vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen kasvattaakseen tietämyksen vaikutusta, ja tämä voimistaa tutkimustyön isänmaallista merkitystä. Tieteelliseltä tutkimukselta voidaan toki vaatia toimintaa vain tietämyksen kartuttamiseksi. Mutta tiedemiehenkin on oltava kansalainen. Eikä yliopisto ole meidän aikanamme enää kosmopoliittinen tieteen edistämiseen pyrkivä yhteenliittymä, vaan opetuslaitos, jonka on saatettava kansakunta osalliseksi yleisinhimillisestä tietämyksestä. Muutto pääkaupunkiin on Suomen yliopistossa vähitellen virittänyt ja vahvistanut tietoisuutta tästä.

Castrénin aloittaessa opintonsa yliopiston elämä uusissa oloissa ei ollut vielä vakiintunut. Asiaan vaikutti sekin, että yliopisto oli heti muuton jälkeen saanut uuden ohjesäännön, jonka määräykset olivat joiltakin osin ahdasmielisiä ja otettiin noudatettaviksi vain vastahakoisesti. Lisäksi Turusta oli tuotu huonoja tapoja, ennen muuta ylenmääräinen juopottelu. Rajuja yhteenottojakin sattui. Yliopiston hallintomiehet ja opettajat totesivat, että laitosta, heitä itseään ja nuorisoa pidettiin tiukasti silmällä, ja tunsivat suoranaista kauhua etenkin nuorison jouduttua venäläisen sotaväen kanssa kahnauksiin, joille korkeammalla taholla annettiin poliittinen sävy. Tämän sotaväen siirtäminen pois kaupungista ja tarpeellisen vartioinnin jättäminen pelkästään suomalaisten sotilaiden huoleksi olisi ollut yksinkertainen ratkaisu. Silloin olisi havaittu, etteivät kahnaukset olisi siihen loppuneet. Heinäkuun vallankumous [1830 Ranskassa] ja sen jälkimainingit Euroopassa herättivätkin toki jonkinmoista poliittista liberalismia nuorison keskuudessa, mikä oli aivan paikallaan, mutta silti on todettava, että tämä liikehdintä oli vähäisempää ja rajoittui suppeampaan piiriin kuin oli ollut aihetta odottaa. Kuitenkin esim. eräissä pienehkön ylioppilasjoukon pidoissa juuri Pohjalaisen osakunnan piirissä juotiin puolalaisten malja. Vaikka tällainen temppu oli käynnissä olevan vallankumoussodan aikana tökerö, hallitustaho antoi sille suuremman painoarvon kuin sillä todellisuudessa oli. Yleensäkin on tehty virhe, kun jokaista nuorten hetkellisen kevytmielisyyden tai jalomman myötätunnon ilmausta on pidetty valtiollisena asiana, ja näin on yliopiston siirtämisen jälkeen saatu paljon pahaa aikaan pitämällä niin opettajat kuin oppilaatkin alituisen levottomuuden vallassa ja herätetty jälkimmäisten keskuudessa tietysti mielikuva ylioppilaiden poliittisesta merkittävyydestä, mitä käsitystä juuri yliopiston siirtämisen pääkaupunkiin olisi pitänyt pikemminkin heikentää. Opettajat, etenkin Turusta muuttaneet vanhemman polven miehet, pyrkivät turhaan hillitsemään nuorison keskuudessa ilmeneviä heidän mielestään vaarallisia oireita. Tätä heidän pelokkuuttaan voidaan kuten sanottu puolustella viittaamalla siihen, miten korkeammalla taholla suhtauduttiin nuorison edesottamuksiin. Seurauksena oli kuitenkin opettajakuntaa vastustavan opposition nousu, joka vain lisäsi levottomuutta ja kahnauksia.

Castrén saapui keskelle tätä levottomuutta ja sai alusta saakka kuulla monia myrskyisiä keskusteluja, myös siinä piirissä, johon hän maakunnallisen taustansa takia kuului. Hän tuli myös keskelle tähänkin piiriin osaksi juurtuneita epäsäännöllisiä elämäntapoja. Nämä asiat hän kuitenkin jätti joksikin aikaa taakseen ottaessaan vastaan kotiopettajan toimen maaseudulla asuvassa majuri von Willebrandin perheessä. Hän tuli siellä mukaan sivistyneeseen seurapiiriin, ja hänen siinä osakseen saamansa hyväntahtoisuuden vaikutuksesta hänen siihen asti melko sulkeutunut luonteensa avautui elämäniloiseksi ja ystävälliseksi puheliaisuudeksi. Ja kun hän palasi yliopistoon, sen nuoriso oli jo alkanut tottua kurinalaisuuteen, niin että hän sai tilaisuuden liittyä siihen ylioppilaiden joukkoon, joka toimi yhteisten harrastusten jalostamiseksi. Oppositio akateemisia isiä vastaan oli kuitenkin vielä voimissaan, etenkin sen jälkeen, kun konsistori oli arvioinut suuret osakunnat vaarallisiksi ja ryhtynyt suunnittelemaan niiden jakamista pienemmiksi, jolloin se tosiasiassa tuhosi juuri noissa osakunnissa virinneen pyrkimyksen omatoimiseen itsekuriin. Tuossa vaiheessa erään teologisesta tiedekunnasta professorinvirkaa hakeneen pidetyn nuoren opettajan opinnäyte hylättiin. Nuoriso piti tämän ratkaisun syynä tuon opettajan vapaamielisiä mielipiteitä, koska hän oli siihen mennessä omistautunut pääasiassa tutkimaan uudempaa saksalaista filosofiaa. Ryhdyttiin suunnittelemaan mielenosoitusta sitä professoria vastaan, joka ex officio [virkansa puolesta] oli esiintynyt vastaväittäjänä väitöstilaisuudessa. Castrén kuului hankkeen puuhamiehiin, joista muutkin olivat Pohjalaisen osakunnan lupaavimpia jäseniä. Mielenosoitus estettiin, asiaa tutkittiin ja Castrén kuten muutkin erotettiin yliopistosta puoleksi vuodeksi. Jouduttuaan näin vastoin tahtoaan uudelleen yliopiston ulkopuolelle Castrén käytti aikansa kiihkeään valmistautumiseen filosofian kandidaatin tutkintoonsa. Hän oli käyttänyt aikansa pääasiassa klassillisten kielten opiskeluun. Nyt hän otti ohjelmaansa myös seemiläiset kielet.

Tuohon aikaan merkittävin henkinen liike maassa oli luonteeltaan uskonnollinen. Aluksi ankarassa ja eristäytyvässä muodossa ilmennyt pietismi levisi täällä nopeasti ja sai pian intomielisiä kannattajia yliopistonkin piiristä. Jalansijaa ja omia edustajiaan saivat toisaalta hegeliläisen filosofian opit. Kummallakin taholla oltiin kiinnostuneita tieteellisestä ajattelusta, ja tätä innostusta voimisti vielä vakaumuksen käytännöllinen painoarvo. Kuten jo on mainittu, opiskelijat oli tuohon aikaan järjestetty osakunniksi. Osakuntia ei samassa mielessä ole muualla kuin Ruotsin yliopistoissa. Niiden tarkoituksena on harjaannuttaminen tieteelliseen toimintaan, korporaation itse valvoman siveellisen kurin ylläpitäminen sekä keskinäinen avunanto. Pohjalaisessa osakunnassa, johon Castrén kuului, kyseessä olevat tieteelliset harjoitukset ja väittelyt olivat erityisen vireitä. Kysymyksistä keskusteltiin osakunnan yleisissä kokouksissa. Castrén osallistui näihin keskusteluihin esiintyen filosofian puolesta pietismiä vastaan, ja ne johtivat hänet tutustumaan Hegelin koulukuntaa puolustaviin ja vastustaviin saksalaisiin kiistakirjoituksiin. Myös hänen filosofian kandidaatin tutkintoon tähtäävä opiskelunsa tapahtui uudemman filosofian puitteissa kuten tässä yliopistossa tuohon aikaan yleensäkin. Näillä opinnoilla oli vaikutuksensa hänen myöhempään käsitykseensä syntyperän ja kielen merkityksestä historiassa sekä hänen haluunsa ja kykyynsä rakentaa järjestelmä tietämyksestään. Itse hän luki nämä seikat kandidaatin tutkintoa edeltäneiden opintojensa antamien tärkeimpien vaikutteiden joukkoon. Toinen Castréniin paljon voimakkaammin vaikuttanut kiinnostuksen kohde, joka on vähitellen noussut Suomen kansalle elintärkeäksi kysymykseksi, alkoi kuitenkin tuohon aikaan herättää aktiivisempaa ja laajentuvaa harrastusta. Asian painoarvo sinänsä ja etenkin Castrénin elämän tavoitteiden ja toiminnan kannalta antaa aiheen esitellä tätä kiinnostuksen kohdetta tässä laveammin.

Suomen varhaisin alistaminen ruotsalaisten valtaan ja kristinuskon tuominen maahan 1100- ja 1200-luvulla ovat peittyneet hämärään, jota historiantutkimus ei ole pystynyt hälventämään. Ajan tapojen mukaisesti aseilla oli käännytystyössä suurin merkitys. Kirkon käyttämä kieli oli yhtä outoa käännyttäjille kuin käännynnäisillekin, eikä siis ole aihetta ihmetellä sitä, ettei tässä kristinuskon istuttamisessa ollut sijaa Suomen kansan omalle kielelle. Monet seikat tukevat käsitystä, että Suomessa oli ruotsalaisia siirtokuntia jo ennen tätä valloitusaikaa. Luultavasti juuri näiden asuttajien joukosta löydettiin henkilöt, jotka pystyivät keskustelemaan suomalaisten kanssa ja täten palvelemaan muukalaisvaltaa. Ruotsin kielestä tuli ilman muuta tämän hallitusvallan virallinen kieli eikä vain hallintotoimissa vaan myös lainsäädännössä. Noudatettiin Ruotsin lakia. Kouluja syntyi tuomiokirkkojen ja luostarien yhteyteen, ja niissä kasvatettiin teinejä pappiskutsumusta täyttämään. Ennen pitkää näistä kouluista noukittiin myös harjoittelijoita virkamiesuralle. Syntyperäisiä suomalaisia kohosi näin maan sivistyneistön joukkoon. Ruotsalaiselle aatelille läänitettiin Suomesta kartanoita ja maatiloja, ja sen jäseniä asettui maahan asumaankin, ja heidän lapsensa kuten myös pappien ja muiden maassa pysyvästi toimivien virkamiesten lapset oppivat varhaisvuosistaan saakka käytännössä kansan kielen ja pystyivät siis jatkamaan isiensä jäljillä enemmän kansaa hyödyttäen ja oikeudenmukaisemmin sitä kohdellen.

Suomen kieli astui valtavan edistysaskeleen, kun uskonpuhdistus pantiin Ruotsissa ja Suomessa toimeen 1500-luvulla. Siitä tuli kirkon kieli. Raamattu käännettiin suomeksi, hartauskirjoja ja askeettisen elämän ohjekirjasia painettiin ja levitettiin. Tiedetään myös, että tuohon aikaan perustetuissa tai uudistetuissa kouluissa tehtiin yritys käyttää suomea opetuskielenä ruotsin rinnalla. Yritys jäi yritykseksi eikä tiedetä, johtuiko tämä poliittisista syistä vai siitä, ettei käytettävissä ollut kovinkaan halukkaita ja tähän pystyviä opettajia. Suomi sai vasta 1640 oman yliopiston Turkuun nuorten suomalaisten suoritettua sitä ennen yliopisto-opintonsa katolisuuden aikana Pariisissa, Prahassa ja Leipzigissä, uskonpuhdistusajasta lähtien Wittenbergissä ja myöhemmin Upsalassa Ruotsissa. Yliopiston perustaminen antoi maan omille pojille helpomman mahdollisuuden hankkia virkamiesuralle pääsyyn tarvittavat tiedot, ja siitä lähtien suomen kielen käytännöllinen taito yleistyi maan siviilivirkamieskunnankin keskuudessa. Ruotsi pysyi silti edelleenkin virallisena kirjakielenä. Eikä Ruotsin ylivallan aikana yhdenkään tulevan papin tai muun virkamiehen tässä maassa tarvinnut esittää minkäänlaista todistusta sen kansan kielen taitamisesta, jota valistamaan, hallinnollisesti johtamaan ja palvelemaan hänet asetettiin.

Henkilöt, jotka nykyisin kiivailevat kansojen oikeuksien puolesta, saattaisivat ajatella, että suomalaisen pitäisi vain häpeillen kertoa näin murheellisista oloista. Ajatteleva havaintojen tekijä kuitenkin tietää, ettei oikeus maailmassa ole vain mielipide, jonka joku yksilö esittää käsityksenään siitä, vaan historian tuottama tosiasia, joten kaikella oikeudella on oma historiansa ja oma aikansa, jona se tosiasiallisten olojen perusteella tunnustetaan ja sitä voidaan noudattaa.

Suomalaisilla oli maata viljelevänä kansana ennen ruotsalaisvalloitusta varmaankin jonkinlainen kulttuuri ja yhteiskuntajärjestys, jotka olivat kohottaneet heidät villi-ihmisen tasolta. Heitä kuitenkin ahdistelivat slaavilaiset kansat, he olivat keskenäänkin eripuraisia, ja hämäläiset, karjalaiset ja kainulaiset (pohjalaiset) tekivät tuhoisia sotaretkiä toistensa alueille. Ruotsalaisvalloitus yhdisti heidät yhden hallitusvallan alaisiksi, ja vaikka heille myöhemminkin suotiin vain perin niukasti rauhan siunauksia, valloitus oli kuitenkin pelastanut heidät heidän Venäjän Euroopan ja Aasian puoleisilla alueilla asuvien sukulaistensa kohtalolta, joutumasta slaavilaisten heimojen saartamina sulautumaan näihin. Ruotsin valtiosääntö ja lait säilyttivät heidän henkilökohtaisen vapautensa ja omistusoikeutensa maahan. Vaikkakaan Suomi ei etäisenä ja vieraan heimon asuttamana maakuntana de facto ollut tasa-arvoinen Ruotsin kanssa, suomalaiset olivat kuitenkin periaatteessa tasa-arvoisia ruotsalaisten kanssa. Suomen kansa osallistui Ruotsin kansan taisteluihin, voittoihin ja tappioihin kuin ne olisivat olleet omia, eivät vain käsivarsiensa voimalla, vaan sielullaan ja sydämellään.

Suomen puolustus jätettiin ahdingon aikoina varsin usein suomalaisten omiin käsiin ilman mainittavaa apua Ruotsista – näin kävi maan järjestetyn sotaväen kulkiessa Ruotsin sotajoukkojen mukana Liivinmaalla, Puolassa ja Saksassa. Omin voimin suomalaiset viljelivät maataan, harjoittivat merenkulkua, kauppaa ja aloittelevaa manufaktuuriteollisuutta ja saivat suojattavakseen ja edistääkseen omat pysyvät etunsa. Ja heidän karttuva sivistyksensä, jota samoin vaalivat maan omat pojat, antoi heille kyvyn tähän. Näin kansa kasvoi tuntemaan oman olemassaolonsa historiallisen toiminnan piirissä, ja vain tällaisesta oman minuuden tunnosta voi kehittyä kansallinen tietoisuus.

Niinpä varhaisempina aikoina ei vielä ollut oikeutta, ellei sitä pyydetty eikä voitukaan pyytää. Kun kansa tuli toimintansa kautta tietoiseksi itsestään, sen keskuudessa vasta virisi ajatus siitä, mitä kansan on kansakuntana oltava. Jo ”Ruotsin ajan” lopulla ilmenee merkkejä tästä ajattelutavan uudistumisesta. Ulkonaiset kohtalot vaikuttivat sen kehitykseen. Vuosien 1808 ja 1809 sodassa, jonka tuloksena Suomi joutui Venäjän vallan alaisuuteen, maan puolustaminen jäi Ruotsin silloisen hallituksen kehnouden takia pelkästään Suomen armeijan tehtäväksi. Armeijaan kuului lähes 20 000 miestä maan vain 800 000 asukkaan keskuudesta. Taistelua käytiin kunniakkaasti ylivoimaa vastaan, ja tämä kohotti kansakunnan itsetuntoa melkoisesti. Vaikka Suomi tuolloin yhdistettiin Venäjän valtakuntaan, maa säilytti omien lakiensa ja yhteiskunnallisten laitostensa lisäksi myös aiemmin Ruotsin kanssa yhteisen valtiosääntönsä ja sai tämän seurauksena oman, keisarikunnasta erillisen hallitusvaltansa. Tämä maan poliittisen aseman muutos suuntasi väistämättä kansan mielenkiintoa ja ponnisteluja entistä enemmän sen omiin yleisiin asioihin, jotka nyt koskivat yksinomaan Suomea. Suomen valtiollinen olemassaolo oli saanut kiinteän muodon. Myös Euroopan tila oli tuntemattomaan tulevaisuuteen saakka vakautettu Pariisin rauhalla ja Wienin sopimuksilla. Näissä oloissa kansallinen tietoisuus muovautui selkeän tulevaisuudensuunnitelman puitteissa, jonka tavoitteet ilmaistiin lyhyesti päätelmällä: ”Venäläisiä emme ole; ruotsalaisia emme voi olla; meidän on oltava suomalaisia.”

Päätymistä tähän tuolloin ilmaantuneeseen tietoisuuteen kansallisesta olemassaolosta oli vähitellen valmistellut mielenkiinnon herääminen kaikkeen erityisesti suomalaiseen. Tämä kiinnostus oli osaksi pelkästään aineellista, seurausta 1700-luvulla myös Ruotsissa ja Suomessa vaikuttaneesta suuntauksesta, joka tähtäsi kansan hyvinvoinnista huolehtimiseen pitäen samalla silmällä valtion mahdin kasvattamista. Hallitusvalta, yhdistykset ja yksi­tyis­hen­kilöt ponnistelivat saadakseen väestön kasvamaan, ehkäistäkseen kul­ku­tau­tien leviämistä, avatakseen uusia ansiomahdollisuuksia tuomalla maahan uu­sia viljelyskasveja, uusia manufaktuuriteollisuuden aloja jne. Suuntausta voi­misti luonnonhistorian tutkimuksen nousu kukoistukseen Linnén luotsaa­mana. Hänen oppilaittensa joukossa kunnostautuivat myös eräät suomalaiset, esim. Kalm ja Forsskål. Nämä ponnistelut johtivat siihen, että ryhdyttiin kokoamaan tietoja maasta, sen maantieteellisistä piirteistä ja luonnonvaroista, kansan elintavoista ja askareista. Seuraava askel johti Suomen erityiseen historiaan alkaen kansan muinaisrunoista siltä osin kuin niitä tuolloin tunnettiin sekä sen niissä säilyneestä muinaisesta viisaudesta ja jumaluusopista.

Oman kielen tutkimus ei ole kovin vanhaa minkään eurooppalaisen kansan keskuudessa kuten ei monen kielellä kovin runsas oma kirjallisuuskaan. Niinpä ei ole mitenkään merkillistä, että suomen kieli pysyi pitkään tutkimuksen piirin ulkopuolella ja että sillä julkaistiin pelkästään uskonnollista kirjallisuutta. Ihmeteltävää ei ole sekään, että Suomessa, emämaahan läheisesti yhdistyneessä alusmaassa, havahduttiin vasta myöhään ajattelemaan, että Suomella on erillinen historiansa. Itsenäisten kansakuntien keskuudessa saattaa kuitenkin olla vaikeata ymmärtää sitä suurta kunnioitusta, jota Suomessa osoitettiin ja edelleenkin osoitetaan Gabriel Porthanille2 (k. 1804) ja hänen Suomen historiaa sekä suomalaisten kieltä, jumaltarustoa ja kansanrunoutta koskeville tutkimuksilleen. Nämä tutkimukset olivat ensimmäisiä silmuja, joista tuolloin vastikään herännyt kansallinen tietoisuus myöhemmin kehitti hedelmiään.

Hänen jälkiään seurasi isänmaan menneisyyden tutkijoiden koulukunta: Porthanin oppilas ja ystävä, arkkipiispa Tengström, Wilhelm Gabriel Lagus, Johan Jakob Tengström. Heidän työtään jatkoivat Adolf Ivar Arwidsson ja Gabriel Rein ja monet muut. Reinhold von Becker selvitteli suomen kielioppia harvinaisen terävää oivalluskykyä osoittaen, Renvall julkaisi ensimmäisen kutakuinkin täydellisen suomen kielen sanakirjan. Sittemmin on julkaistu useita ansioiltaan vähäisempiä teoksia tältä alalta. Zacharias Topelius vanhempi, nyt elävän runoilijan isä, keräsi ja julkaisi vanhempaa kansanrunoutta; Jacob Judén [Jaakko Juteini] kirjoitti uusia runoja, osaksi kansanrunojen sävyjä ja runomittaa noudatellen, osaksi nykyaikaisempia muotoja käyttäen ja laulujen sanoittajana menestystä saavuttaen. Gottlund antoi omassa aikakauslehdessään Otavassa varhaisimman näytön suomen kielen käytöstä tiedon eri aloista kirjoitettaessa. Monet muut kirjallisuuden kentän ilmiöt, mm. ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden julkaiseminen, olivat osoituksia kan­sal­lishengen heräämisestä.

Kaikki tämä oli tapahtunut ennen Castrénin saapumista yliopistoon. Siellä hän sai olla todistamassa tapahtumaa, joka kohotti mainitut kansalliskirjallisuuden luomispyrkimykset entistä korkeammalle tasolle. Nerokkuutensa johdattamana Elias Lönnrot jatkoi kuolevan kansanrunouden keräämistä kansan huulilta. Tämän työn jatkaminen tuotti tulokseksi uuden itsenäisen teoksen ja toi päivänvaloon runouden ja tarujen rikkauden, jonka olemassaoloa kukaan ei ollut aavistanutkaan. Lönnrot löysi sen moninaisuuden seasta yhtenäisen kokonaisuuden muodostavan runosikermän, ja Kalevala ilmaantui esiin.

Tuolloisen käsityksen mukaan joskus tuntemattomassa tulevaisuudessa koittaisi päivä, jona Suomen kansalliskirjallisuus voisi astua eurooppalaisen kirjallisuuden piiriin, jolloin sillä olisi esitettävänään tuotteita, jotka ansaitsisivat kääntämisen korkeimman sivistystason saavuttaneiden kansojen kielille. Niinpä sille olikin varsin suuri voitto, kun sen havaittiin omistavan jo kansanrunoudessaan teoksen, jolla on koko Euroopan kirjallisuudessa perin harvoja vertaisiaan, teoksen, joka aina mainittaisiin Homeroksen kuolemattomien runojen, Nibelungenliedin sekä skandinaavisten jumal- ja sankarisaagojen rinnalla. Lienee vaikeata todistaa, että mikään miekalla suoritettu sankariteko pystyisi kohottamaan kansan kansallista tietoisuutta kestävämmin kuin tällainen rauhanomainen runouden urotyö.

Tämä suuri löytö aiheutti Suomen kirjallisuudessa itse kielessä toteutuneen vallankumouksen. Rannikon murre oli siihen asti hallinnut yksinvaltaisesti kirjakieltä; nyt tämän piiriin työntyi itäsuomalainen murre, jolla Kalevala on runoiltu ja säilynyt. Kieliopin ja sanaston tutkimus sai tästä uuden virikkeen, ja uudet teokset työnsivät tällä alalla syrjään entiset.

Toinen tulos vastikään heränneestä muinaisrunoihin kohdistuvasta kiinnostuksesta oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen 1831, minkä jälkeen se on kokoavasti ja kannustavasti vaikuttanut työhön suomenkielisen kirjallisuuden edistämiseksi. Tämän seuran tarkoituksena on ollut ja edelleenkin on innostaminen suomenkielisten teosten kirjoittamiseen ja niiden kustantaminen, ja sen toiminta tällä työkentällä on laajentunut vuosi vuodelta. Aluksi kutakuinkin ainoana tehtävänä oli Lönnrotin keräelmien julkaiseminen. Kalevalan lisäksi ilmestyivät vähitellen kolmena niteenä julkaistu kokoelma lähinnä lyyrisiä, osaksi ylittämättömän kauniita runoja yhteisnimellä Kanteletar, kokoelma ”Sananlaskuja” ja neljäntenä teoksena kokoelma ”Arvoituksia” – kaikki Lönnrotin julkaisuja.

On helposti käsitettävissä, millaisen vaikutuksen nämä suomalaisten oman hengenelämän ilmaukset tekivät jalojen ajatusten elähdyttämiin isänmaallisiin nuoriin. Ja silti on lisättävä, että vielä vuosien ajan oli vain vähän ihmisiä, jotka kokivat kutsumuksekseen välittömän työn suomenkielisen kirjallisuuden edistämiseksi. Aluksi oli tutustuttava tarkemmin mainittuun runsaaseen muinaisrunoaarteistoon ja siinä yhteydessä selvitettävä sen kielen lait, jolla tämä rikkaus oli ilmaistu. Vasta runsaan vuosikymmenen kuluttua voimistui ajatus, että Lönnrotin päivänvaloon tuoma aineisto jäisi kansalliselta näkökannalta jokseenkin arvottomaksi, ellei omalla kielellä kirjoitettu suomalainen kirjallisuus kasvaisi tämän ytimen ympärille, ja että tämän kirjallisuuden pitäisi palvella perustana, jonka varassa Suomen kansa turvaisi oman säilymisensä kansana. Murros tapahtui vasta Castrénin aloitettua miehuusvuosiensa työn.

Edellä esitetyt seikat antoivat tälle työlle suunnan ja määräsivät sen luonteen.

Suomen yliopistossa on filosofinen tiedekunta myöhemmin jaettu historiallis-kielitieteelliseen ja matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon. Viimeksi mainittuun osastoon kuuluvat ylioppilaat ovat sen jälkeen opiskelleet pelkästään luonnontieteellisiä aineita. Ja koska myös ensiksi mainitussa tiedekunnan osastossa kandidaatin tutkinnon oppiaineiden valinta on osittain vapaa, kieliopinnot jäävät useinkin syrjään. Castrénin opiskeluaikana taas vanhat kielet olivat tavallisesti tärkein opintojen ainesosa, ja niihin painottui Castréninkin opiskelu kandidaatin tutkintoonsa. On kuitenkin tunnustettava, että juuri tuona aikana yliopistossa ei erityisemmin rohkaistu eikä ohjattu opiskelijoita perusteellisempaan kieliopin opiskeluun eikä vertailevaa kielentutkimusta harrastettu juuri lainkaan. Parhaiten Castrén lienee saanut virikkeitä tälle tutkimuskentälle suuntautumiseen seemiläisiä kieliä opiskellessaan. Parhaana kannustimena hänelle oli kuitenkin vastikään virinnyt suomen kielen tutkimus; niinpä kansallinen liike antoi tässäkin mielessä herätteen hänen tieteelliseen ja kirjalliseen toimintaansa.

Castrénin lähimpään ystäväpiiriin yliopistossa kuului muutamia nuoria miehiä, jotka harrastivat aktiivisesti kaunokirjallisuuden lukemista ja joista eräät itsekin kirjoittivat kaunokirjallisia yritelmiä. Noina aikoina luonteeltaan pikemminkin sulkeutunut Castrén oli heidän yhteisissä istunnoissaan innostava ja innostunut osallistuja. Oman runoilijanlahjakkuutensa hän on osoittanut ruotsintamalla Kalevalan, ja myös hänen matkakertomustensa esitystapa ja tyyli todistavat runollisuuteen taipuvasta mielenlaadusta. Hänen taipumuksensa suuntautuivat kuitenkin selkeästi eeppiseen kerrontaan, eikä hänen tiedetä nuoruusvuosinaankaan edes yrittäneen lyyristen vuodatusten kirjoittamista. Edellä esitettyyn henkilökuvaan sopii se, että hän kehittyi ajan mittaan mitä mielenkiintoisimmaksi suullisten kertomusten esittäjäksi.

Castrén suoritti kandidaatintutkintonsa 1836, ja samana vuonna hänet promovoitiin filosofian maisteriksi. Kuten jo mainittiin, hän suoriutui kieli­opinnoistaan mitä parhaimmin arvosanoin. On kuitenkin syytä mainita, että tuohon aikaan tähän tutkintoon vaadittiin suoritukset 11 oppiaineessa, niin että siihen sisältyi klassisten kielten ja vähintään heprean lisäksi historia, kirjallisuushistoria ja filosofia sekä matematiikka, fysiikka, kemia, eläintiede ja kasvitiede. Tämä monipuolinen lukuohjelma tuotti hankaluuksia, ja sen paha varjopuoli oli opintojen pysähtyminen ehkä kaikissa näissä aineissa vain alkeisiin. Mutta silloin, kun ne suunnattiin painotetusti vain muutamiin toisiinsa liittyviin aineisiin, oli silti myönteistä, ettei maisteri ollut täysin tietämätön mistään inhimillisen tietämyksen olennaisesta osa-alueesta. Vain nykykielten kirjallisuus oli tässä oppikurssissa jäänyt anteeksiantamattomalla tavalla vaille huomiota; ainakin Saksan kirjallisuutta kuitenkin luettiin ja tunnettiin yleisesti.

Maisteriksi tultuaan Castrén laajensi itämaisten kielten opintojaan kohdistaen huomionsa ensisijaisesti turkin kieleen. Näihin opintoihin hän ohjautui tähdäten suoranaisesti suomen kielen tuntemukseen, koska tämä kieli luokiteltiin tuohon aikaan turkkilais-tataarilaiseen kielikuntaan kuuluvaksi. Castrén itse ansioitui aikanaan alentamalla tämän kielikunnan vain paljon mahtavamman kielikunnan haaraksi. Tämän opiskelun ohessa hän kävi tarkasti läpi kalevalaisen runouden kiinnittäen huomiota sekä kieleen että runoissa ilmeneviin myyttisiin oppeihin.

Kuten jo tuli mainituksi, tämä runous on säilynyt murteessa, jolla ei ennen sen julkaisemista ollut sijaa yleisessä kirjakielessä, poikkeuksena vain sen ainesten käyttö Gottlundin ”Otavassa”. Vaikka kaikki varsinaisesti suomalaiset heimot ovat todistetusti varhaisempina aikoina tunteneet tämän runouden, se oli kuitenkin säilynyt lähinnä karjalaisten heimon keskuudessa, joka nykyisin asuu Suomen itärajan tuntumassa ja sen takana Venäjällä Arkangelin ja Aunuksen kuvernementeissa. Virolaistenkin tiedetään tuntevan sitä, vaikka sikäläinen muunnelma on hyvin erilainen, säilynyt vain fragmentteina ja suorasanaisena saagana. Runous pysyi elossa erityisesti Vienanmeren luoteispuolella erämaaseuduilla asuvan väestön keskuudessa. Tämä väestö oli jo varhain kastettu kreikanuskoisen kirkon jäsenyyteen, jäänyt läntisten vaikutteiden ulottumattomiin, mutta syrjäisyytensä takia myös välttänyt sulautumisen slaavilaiseen heimokuntaan. Tämän väestön arkikielessä on yhä joukko sanoja, kieliopillisia muotoja ja rakenteita, jotka esiintyvät myös kansanrunoissa, mutta ovat kadonneet muista suomen murteista.

Niinpä Kalevalan tutkiminen oli Castrénin aikana uutta kielentutkimusta. Se johti runojen kielen vertailuun siihen asti käytettyyn suomen kirjakieleen ja yleensä muihin suomen murteisiin. Suomen yliopistossa on enimmäkseen pysytty oman ajan tieteellisen kehityksen tasalla. Mutta edellä jo vihjattiinkin siihen, ettei moderni vertaileva kielentutkimus ole ollut siellä edustettuna, ja tämä suuri puute lienee vielä nytkin suurin aukko yliopistollisessa tutkimuksessa. Kansallisen kielen tutkiminen siis johdatti Castrénin vertailevan kielitieteen pariin, vaikkakin täysin toiselle alueelle kuin indoeurooppalaisen kielikunnan piiriin, missä nykyajan kielentutkijoiden vertailevat tutkimukset ovat ensisijaisesti liikkuneet. Castrén laajensi kyseessä olevat tutkimuksensa ensin koskemaan viroa ja lapin kieltä. Julkaisemalla väitöskirjan De affinitate declinationum in lingua Fennica, Esthonica et Lapponica [Nominien taivutuksen samankaltaisuudesta suomen, viron ja lapin kielessä] hän hankki 1839 yliopiston dosentin pätevyyden. Kuten otsikko osoittaa, Castrén etsii kielten sukulaisuutta muotojen vastaavuuksien toteamisen kautta, ja tästä syystä hän kirjan esipuheessakin vastustaa jyrkästi sellaista harrastelijamaista vertailua, jossa luetellaan sanojen samankaltaisuuksia ja löydetään niitä mitä erilaisimmista kielistä. Hän käyttää vertailua hyväkseen myös selittääkseen tietyn kielen avulla muodon ilmaantumisen toiseen kieleen. Ja kun hän taivutusjärjestelmää selvitellessään palauttaa asiat perimmältään äänneoppiin, hän osoittaa tällä kaikella olevansa modernin kieliopillisen tutkimuksen tasalla. Havaitaan myös, ettei kirjoittaja ole tutustunut vain Raskin teoksiin, joiden tunteminen on aiheen käsittelyssä välttämätöntä, vaan myös Grimmin julkaisuihin. Tässä tutkimustyössä hän pystyy hyödyntämään myös itämaisten kielten opintojaan, vaikka vertailu turkin kieleen vielä alkaakin näillä epäröivillä sanoilla: ”Antiqua illa assertio de linguae Fennicae cum Turcica affinitate non omnino est contemnenda.” [Vanhaa väitettä suomen kielen sukulaisuudesta turkin kielen kanssa ei ole kokonaan ylenkatsottava.]

Tietämyksensä lapin kielestä Castrén lienee pääasiassa hankkinut sitä käsittelevästä niukasta kirjallisuudesta; hän oli kuitenkin saanut 1838 tilaisuuden käydä Lapissa matkalla, jolle hänet oli kutsunut yliopistovuosien ystävä, Tornion tuolloinen piirilääkäri C. R. Ehrström. Koska Castrénin oli akateemisina opiskeluvuosinaan täytynyt itse huolehtia toimeentulostaan, hänellä ei itsellään ollut varoja tuollaiseen matkaan, ja hän pystyi kustantamaan oleskelunsa Helsingissä vain uutteralla kotiopettajan työllä ja myöhemmin velkaa ottamalla, kun omat opinnot aiheuttivat pitkähköjä keskeytyksiä tähän työskentelyyn.

Seuraavavana vuonna, 1839, Castrén sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta pienen apurahan Suomen ja Venäjän Karjalaan suuntautuvaa matkaa varten, päätavoitteena muinaisrunojen ja tarinoiden kerääminen Lönnrotin tapaan, mutta myös Kalevalan tulkitsemista auttavien tietojen hankkiminen runonlaulajia haastattelemalla.

Ennen jo mainitun väitöskirjan julkaisemista Castrén oli toimituksen jäsenenä kirjoittanut melko paljon Helsingissä tuolloin ilmestyneeseen ruotsinkieliseen sanomalehteen Helsingfors Morgonbladiin, jonka toimitustyöhön hän osallistui kaunokirjallisuuteen kohdistuvia tutkimuksia ja omia kirjoitusyritelmiä viljelevien nuoruudenystäviensä kanssa. Hänen tässä lehdessä julkaistuista kirjoitelmistaan kaksi, ”Muutama sana Kalevalasta” ja ”Suomalaisten alkuperästä”, on otettu mukaan hänen teokseen Nordiska resor och forskningar koottuihin kirjoituksiinsa sekä hänen teostensa Pietarissa julkaistun saksankielisen painoksen 5. osaan.

Castrén sai 1841 valmiiksi jo kaksi vuotta aikaisemmin aloittamansa Kalevalan ruotsinnoksen. Tämän työn kestäessä hän oli myös luennoinut tästä runoelmasta. Sen ensimmäinen ja tuolloin ainoa laitos sisältää yli 12 000 säettä. Jo tämä ulkonainen laajuus osoittaa, ettei käännöstyö voinut olla mikään yhden päivän urakka. Sen varsinaisena vaikeutena oli kuitenkin runojen jo mainittu uusi kieli, jota selittävää sanakirjaa ei vielä ollut olemassa. Runoelma myös sisältää sangen runsaasti ennen tuntemattomia tietoja ja kuvauksia mytologiasta sekä erityisesti sikermän ns. loitsurunoja, mistä kaikesta oli hyvän käännöksen aikaansaamiseksi sekä ymmärrettävä sanojen konkreettinen sisältö että osattava asettaa ilmaukset oikeaan yhteyteensä. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Castrénin käännös on erinomainen. Tulkinnan varma ote ja uskollisuus alkutekstille eivät ole sen ainoat ansiot. Se on myös osoitus melkoisesta runoilijankyvystä. Ruotsinkielinen lukija toteaa sekä sen kielellisen moitteettomuuden ja selkeyden että säkeiden sujuvuuden ja kauneuden. Tämä käännös on ensimmäisenä tehnyt Kalevalaa tunnetuksi Suomen rajojen ulkopuolella, ja myös omassa maassa se on avannut laajemmalle lukijakunnalle mahdollisuuden runoelman sisältöön tutustumiseen. Nykyisin Kalevalaa toki luetaan yleisesti alkukielellä, mutta tuohon aikaan tilanne oli toinen.

Maissa, joissa korkeamman oppisivistyksen laitoksia on useita ja kirjallisuudelle, tieteellisellekin, löytyy kustantajia ja lukijoita, nuori mies, joka tuntee halua kirjailijan uralle ja uskoo kykenevänsä saamaan sillä jotakin aikaan, voi tulevaa toimeentuloaan vaarantamatta noudattaa sisäistä kutsumustaan. Toisin ovat asiat maassa, jossa on vain yksi yliopisto ja siinä kullakin tieteenalalla vain yksi professuuri ja jossa tieteellisesti sivistyneiden lukijoiden määrä on niin vähäinen, että tieteellistä tietoa sisältävän teoksen julkaisemisella voi vain harvoin kattaa painatuskustannukset, ellei kyseessä ole koulujen oppikirja. Castrénillakin olisi epäilemättä ollut vaikeuksia painatuskulujen kattamisessa, ellei Suomalaisen Kirjallisuuden Seura olisi 140 ruplalla tukenut sen julkaisemista.

Suomen yliopistolla on käytettävissään epäilemättä runsaat lahjoitusvarat, sillä omien, valtion määrärahan turvin perustettujen lähes puolen miljoonan hopearuplan rahastojensa korkojen lisäksi se saa vuosittain valtiovallalta käyttövaroikseen 112 000 hopearuplan määrärahan. Sen päärakennus ja muut rakennukset ovat suurenmoisia ja sen kirjasto ja kokoelmat varsin runsaat. Mutta, kuten sanottu, kutakin tieteenalaa edustaa vain yksi professori. Vapautunut virka julistetaan haettavaksi, ja kun viralla on haltija, saman tieteenalan työntekijällä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä virkaan. Puheena olevana aikana suomen kielellä oli yliopistossa vain lehtoraatti. Castrénin epäonneksi se henkilö, jolle hän oli Lapin-matkansa aikana antanut tehtäväksi hakemuksensa toimittamisen perille, jätti paperit vasta hakuajan päätyttyä – vaikka on toki epävarmaa, olisiko Castrén jo tuolloin voinut saada paikan. Tuohon aikaan ei myöskään vielä ollut tarjolla anteliaasti mitoitettuja dosentinpalkkioita eikä yliopiston nykyisin jakamia monia kirjallisiin tarkoituksiin myönnettäviä apurahoja ja stipendejä. Jos nuori mies halusi omistautua tieteelliseen työhön eli pyrki pysyttelemään yliopiston piirissä, hänen oli varauduttava uhrauksia vaativaan ja taloudellisesti ahdistavaan tulevaisuuteen, ellei vastaavan professuurin voinut odottaa pikaisesti vapautuvan. Yksityisopetuksen antaminen oli ainoa toimeentulomahdollisuus, jonka varaan hän saattoi tulevaisuuttaan rakentaa.

Kirjallisten ansioiden hankkimismahdollisuuksia Suomessa on arvioitava edellä esitettyjen olojen perusteella. Castrén oli tuossa vaiheessa hankkinut näissä oloissa niin merkittävän nimen tieteen ja kirjallisen ilmaisun alalla, että hänen kiinnittämistään yliopistoon oli arvioitava tälle voitoksi. Hänen tutkimusalansa oli kuitenkin uusi; näiden tutkimusten kansallista merkitystä ei yleisesti juuri ymmärretty eikä tunnustettu; ja ajatus, että ne johtaisivat uuden laajan alueen avautumiseen kielitieteen tutkimukselle, oli tuskin herännyt Castrénin omassakaan mielessä, ellei sitten hämäränä aavistuksena. Hän oli ”suomen kielen ja muinaispohjoismaisten kielten” dosentti. Tuollaiset kielitieteelliset tutkimukset voitiin helposti ymmärtää jonkin tiedeakatemian jäsenen arvokkaaksi työkentäksi. Ei kuitenkaan voitu odottaa, että niitä olisi pidetty välttämättömiin yliopisto-opintoihin kuuluvina. Saksalaisen filologian opettajanpaikat eivät Saksassakaan olleet vielä kovin monen vuoden ikäisiä. Skandinaavisten kielten professuurit ovat tulleet Ruotsin yliopistoihin vasta viime vuosikymmenellä. Helsingissä oli käytännön tarpeita varten suomen kielen lehtoraatti, sekin vain 10 vuoden ikäinen. Sitä pidettiin toistaiseksi riittävänä. Ja kun vuosikymmentä myöhemmin perustettiin suomen kielen professuuri, asiaa ei ratkaistu puhtaasti tieteelliseltä, vaan kansalliselta pohjalta.

Castrénin uhrautuva urheus, kun hän jatkoi tutkimuksiaan, vaikka tulevaisuuden mahdollisuudet näyttivät näin epävarmoilta, ansaitsee tunnustuksen siitä huolimatta, että monet muutkin ovat taivaltaneet samanlaista tietä. Hän sai jälleen tilaisuuden matkustaa Lappiin. Kalevalan kokooja ja julkaisija Lönnrot toimi piirilääkärinä Kajaanissa Suomen koilliskolkassa. Hänellä oli mahdollisuus tuollaisen matkan kustantamiseen, ja Castrén hankkiutui matkustamaan hänen mukanaan. He aloittivat 13. marraskuuta 1841 matkansa ylös Kemijokea, siis Castrénin syntymäpaikan kautta, ja kävivät hänen lapsuudenkodissaan, ja päättivät yhteisen matkansa Arkangeliin Vienanmeren rannalle 30. toukokuuta 1842.

Castrén on kirjoittanut kuvauksen tästä matkasta kuten aiemmista matkoistaan Lappiin 1838 ja Karjalaan 1839. Kuvaukset on sisällytetty Nordiska resor och forskningar -teoksen 1. osaan. Suomalaisen rinnassa läikähtelevät lämpimät tunteet, kun hän lukee kertomusta tästä tutkimusmatkasta, joka yhdistää Castrénin ja Lönnrotin nimet, ja jälkimaailma lukee sitä vielä kauan syventyen ajattelemaan näiden molempien miesten sielun mahtavaan roihuun sytyttänyttä ja heidän yhteistä uraansa ohjannutta isänmaanrakkautta.

Edellä kerrottiin, miten niukat mahdollisuudet Castrénin työn tavalla suuntautunut tieteellinen tutkimus saattoi antaa tutkijan aineellisen toimeentulon hankkimiseen ja tutkimustyön jatkamiseen elämän muiden huolten häiritsemättä. Lönnrot oli valinnut arvostetun ja hyödyllisen ammatin yhteiskunnan palveluksessa omistautuakseen sen harjoittamisen ohella ajoittain kirjallisiin harrastuksiinsa. Hän oli myös nimenomaan etsiytynyt lääkärin virkaan syrjäiseen ja harvaan asuttuun maankolkkaan, jotta hänelle jäisi helpommin hieman aikaa näille pyrkimyksilleen. Toinen jo edellä mainittu [lapsus, ei mainita tekstissä tätä ennen] suomalainen, Anders Johan Sjögren, joka oli aiemmin tutkinut suomen kieltä ja Suomen historiaa, oli saanut tukea ja kannustusta Pietarin tiedeakatemialta. Oppineessa maailmassa hänet tunnetaan lukuisista mainittuja aloja koskevista teoksistaan ja etenkin kirjoittamastaan osseetin kieliopista, jonka Ranskan L’Institut on palkinnut. Tälle maineikkaalle maanmiehelle, joka oli edennyt mainitun akatemian jäseneksi ja valtioneuvokseksi, kuuluu kunnia hänen itsensä aikanaan saaman kannustavan tuen hankkimisesta Castrénin tutkimuksille.

Valtioneuvos Sjögren oli jo vuosien ajan työskennellyt saadakseen aikaan tieteellisen retkikunnan lähettämisen Siperiaan ensisijaisesti tutkimaan siellä asuvien lukuisten pakanallisten ja puolipakanallisten heimojen kieliä ja kansatieteellisiä piirteitä. Jo korkeaan ikään ehtineenä ja näkökykynsä heikennyttyä hän oli etsiskellyt nuorempaa miestä, joka saattoi kielitieteilijänä liittyä retkikuntaan. Valtioneuvos Sjögren kävi Helsingissä 1838, jolloin kysymys tämän retkikunnan lähettämisestä oli vakavan keskustelun aiheena akatemian piirissä. Tällöin hänelle suositeltiin tehtävään Castrénia ja – merkillistä kyllä hänen promootiokumppaniaan Georg August Wallinia, joka sitten matkusteli useiden vuosien ajan Arabiassa ja hankki tutkimuksillaan mainetta nimelleen, vaikka kuolema tempasi hänet pois samana vuonna kuin Castréninkin, pian hänen kotiinpaluunsa jälkeen 1852, ennen kuin hän oli ehtinyt saattaa oppineen maailman tietoon kielitieteellisten tutkimustensa tärkeintä osaa. Sjögren ei tavannut kumpaakaan henkilökohtaisesti, mutta kumpikin heistä kirjoitti hänelle saman vuoden syksyllä.

Wallin tunnettiin yliopistossa kielinerona. Hänen vahvuutenaan oli kuitenkin oikeastaan kyky oppia helposti käytännössä käyttämään vieraita kieliä. Myöhemmin hän osoitti, että hänellä oli sellaista seikkailumieltä kuin vaelteluun puolivillien heimojen keskuudessa tarvitaan. Hänestä tuli niin täydellinen arabi ja musulmaani, että hänet niin beduiinien keskuudessa kuin pitkän Kairossa oleskelunsakin aikana vastaväitteittä tunnustettiin oppineeksi šeikiksi. Hänen tutkimuksensa eivät kuitenkaan suuntautuneet suomalaiselle kielialueelle, joka taas oli ollut Castrénin ensisijaisena mielenkiinnon kohteena. Niinpä valtioneuvos Sjögren valitsi Castrénin, tiettävästi myös sillä perusteella, että tämä oli syntynyt ja kasvanut Pohjois-Suomessa ja tunsi kokemuksestaan, millaista elämä ja matkustaminen pohjoisilla seuduilla on, joten hänellä piti olla paremmat edellytykset selviytyä Siperiaan suunnattavan tutkimusmatkan hankaluuksista.

Castrén siis sai myönteisen vastauksen ja syventyi ilomielin tutkimustensa jatkamiseen matkaa silmällä pitäen. Sillä kerralla retkikuntasuunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, ja Castrénin toiveet tämän toimintakentän avautumisesta olivat olleet ennenaikaisia. Varman tiedon saaminen asiasta masensi hänen mieltään. Vuonna 1842 hänet kuitenkin yllätti Lapissa Inarin seurakunnassa 69. leveyspiirillä valtioneuvos Sjögrenin kirje, joka kertoi, että lopullinen päätös kauan suunnitellun retkikunnan lähettämisestä oli nyt tehty ja että hänet oli valittu osallistumaan matkalle kieli- ja kansatieteilijänä. Vaikka retkikunnan lähtö oli määrätty tapahtuvaksi vasta seuraavana vuonna, tämä ei vähentänyt Castrénin iloa, koska kirje sisälsi suunnitelmia myös kulumassa olleen vuoden hyödylliseksi käyttämiseksi ja viittasi mahdollisuuksiin tähän tarvittavien aineellisten varojen saamiseksi. Oleskellessaan Arkangelissa tai oikeastaan kaupungin lähellä sijaitsevassa kylässä Castrén sai kesällä 1842 varmuuden näiden suunnitelmien onnistumisesta. Hänelle oli nimittäin myönnetty Suomen valtion varoista 1 000 hopearuplan määräraha, ja hänen ohjelmassaan oli nyt matka Jäämeren rannikolla sijaitsevan samojedien maan kautta Vienanmereltä Uralille.

Tästä lähtien Castrén oli vapaa siihen saakka elämäänsä raskauttaneista taloudellisista huolista. Hänelle avautui mahdollisuus monivuotiseen toimintaan itse valitsemallaan uralla. Ehkäpä hänen mieleensä joskus nousi kysymys: mitä sen jälkeen? Mielenlaadultaan hänenlaistaan ihmistä tuo kysymys ei kuitenkaan voi tuollaisessa tilanteessa huolestuttaa. Hänellä oli tulevaisuutensa nyt jo omissa käsissään; olihan selvää, että ne tulokset, jotka hän voisi saavuttaa ja pystyisi saavuttamaan lähimpien seuraavien vuosien tutkimuksillaan, avaisivat hänelle jonkin väylän niiden saattamiseen tieteen käytettäväksi. Hänen rahavaransa karttuivatkin näinä vuosina vähitellen siinä määrin, että hän pystyi maksamaan pois vanhat velkansa. Hän sai Pietarin tiedeakatemialta vuotuisen 1 000 ruplan määrärahan, nautti samaan aikaan Helsingin yliopiston myöntämää 900 ruplan Aleksanterin stipendiä ja otti vastaan mainitun akatemian arvostuksen osoituksena puolet Demidovin palkinnosta eli 700 ruplaa ja sai lisäksi 280 ruplan painatusavustuksen, kaikki hopearahana, palkinnon tuonutta syrjäänin [komin] kielioppiaan varten. Kun Castrén eli vaatimattomasti ja yksinkertaisesti ja hoiti tarkasti talouttaan, nämä määrärahat riittivät niin hyvin, että hän myöhemmässä vaiheessa 1845 kutsui nuoremman maanmiehensä kandidaatti J. R. Bergstadin mukaan toiselle Siperian-matkalleen edellyttämättä tämän osallistuvan kustannuksiin, vaikkakin Begstadi pystyi sairastelunsa takia sitten käyttämään vain vuoden verran hyväkseen Castrénin avokätisyyttä, jolla tämä halusi edistää tiedettä.

Jäljellä oli kuitenkin yksi huolenaihe. Vaikka Castrén oli nuoruudestaan saakka sekä karaistunut kestämään pohjoisen ilmaston ankaruutta että tottunut puutteisiin ja ankaraan työhön, hän kantoi muuten vahvassa ruumiissaan siementä siihen uusiutuvaan tautiin, joka niin varhain päätti hänen elämänsä. Hänellä oli perinnöllinen taipumus keuhkotautiin. Matkojen rasittavimmissa vaiheissa, kun Castrén poti katarreja ja jokikuumetta ja sai Etelä-Siperian aroilla malariatartunnan, nämä taudit tavallisesti iskivät erityisen ankarasti hänen keuhkoihinsa, niin että hän monesti yski verta, toisinaan runsaastikin. Nämä oireet tietysti huolestuttivat häntä, etenkin Siperian erämaiden yksinäisyydessä, kaukana kaikesta lääkärinavusta, useimmiten sairauden vankina jossakin epäterveellisessä asumuksessa, vailla sopivaa ja vahvistavaa ravintoa. Nämä seikat selittävät hänen kirjeissään ja matkakertomuksissaan toistuvat valitukset terveydentilan heikkoudesta. Selvää kuitenkin varmasti on, että juuri istuutuessaan kertomaan matkaseikkailuistaan ja joutuessaan toki tiedottamaan jotakin omasta voinnistaankin Castrén tunsi suurinta huolta terveydestään, mikä on aivan tavallista, sen ajattelemisen häiritsemättä häntä noiden hetkien väliaikoina tai alituisesti. Etenkin hänen suulliset kertomuksensa matkoiltaan päinvastoin osoittivat, että hän oli reippain mielin ja innokkaasti lähtenyt noihin seikkailuihin ja vastoinkäymisiin ja iloisen rohkeuden vallassa odottanut antoisaa tieteellistä tulevaisuutta, joka niiden tuloksena olisi hänen edessään.

Matkojen vaiheita on kuvailtu teoksen ”Nordiska resor och forskningar” 1. ja 2. osassa. Kuten teokseen on asianmukaisesti merkitty, Castrén ei ole itse koonnut Siperian-matkojensa kuvauksia kokonaisuudeksi, vaan ne on hänen kuolemansa jälkeen kerätty hänen Pietarin tiedeakatemialle lähettämistään raporteista sekä valtioneuvos Sjögrenille ja yksityisille kotimaassa oleville ystäville osoittamistaan kirjeistä. Vain ensimmäisen, Euroopan pohjoisosiin tehtyjä matkoja koskevan osan Castrén on itse toimittanut painokuntoon, vaikka tämäkin osa painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Esitettäköön tässä muutamalla rivillä yleiskatsaus noihin matkoihin. Matkat Lappiin 1838, Karjalaan 1839 ja uudelleen Lappiin 1841–42 on edellä mainittu. Viimeksi mainitulla matkalla Castrénin keskeisenä tavoitteena oli lappalaisten varhaisemman pakanallisen jumaluusopin tutkiminen, koska hän oli jo 1838 valinnut muinaissuomalaisten jumaltaruston tutkimustensa pääaiheeksi. Samalla hänen toissijaisena tutkimuskohteenaan tällä matkalla oli kieli, ja näihin kieltä koskeviin tutkimuksiin hän täysin keskittyi saatuaan varmuuden Siperiaan suuntautuvan tutkimusmatkan toteutumisesta. Matkalle tarkoitettu määräraha oli luvassa syksyksi 1843, ja Castrén saattoi käyttää odotusajan mielensä mukaan. Samojedin kielestä oli määrä tulla yksi hänen tutkimustensa pääkohteista. Yksi pääheimoista, jurakkisamojedit [nenetsit], elää tunnetusti Euroopan puoleisella Venäjällä. Hän suuntasi tästä syystä tutkimuksensa ensiksi tähän heimoon ja sen kieleen perehtymiseen. Hän sai kiittää valtioneuvos Sjögrenin ponnistuksia edellä mainitusta Suomen valtion varoista myön­netystä 1 000 ruplan määrärahasta, jonka turvin hän sai tähän tilai­suuden. Marraskuusta 1842, jolloin hän lähti Arkangelista, marraskuuhun 1843, jolloin hän saapui Obdorskiin [Salehardiin], hän eli enimmäkseen tundralla samojedien parissa. Hänellä oli kuitenkin välillä tilaisuus käydä myös Petšora-joen ja Uralin välissä asuvien syrjäänien [komien] luona. Jou­tuessaan pakosta viipymään heidän luonaan varsin pitkään hän hankki heidän kielestään niin hyvän tietämyksen, että pystyi kirjoittamaan syrjäänin kieliopin.

Matkan vaikeudet olivat kuitenkin heikentäneet Castrénin terveyttä siinä määrin, ettei hän pystynyt heti jatkamaan pitemmälle Jäämeren aasialaista rannikkoa pitkin, niin kuin oli tarkoituksena ollut. Hänen oli etsiydyttävä saamaan lääkärinapua Beresoviin, ja hän sai neuvon luopua toistaiseksi niin matkansa jatkamisesta kuin kaikesta rasittavasta työnteostakin. Niinpä hän palasi kotimaahan toukokuussa 1844.

Hän saattoi nyt iloita saamastaan lämpimästä tunnustuksesta, ja tämä sekä huolellinen hoito, jolla hänen terveyttään vaalittiin alttiiden ystävien myötävaikutuksella, auttoivat häntä toipumaan täysin. Tällä lyhyellä käynnillään kotimaassa hän ei kuitenkaan luopunut työnteosta. Hän oli lähettänyt Siperiasta Pietarin tiedeakatemialle syrjäänin kielioppinsa käsikirjoituksen. Kuten jo on mainittu, hän sai siitä Demidovin palkinnon sekä määrärahan kirjan painattamiseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vaati kuitenkin itselleen oikeuden painatuksen maksamiseen. Castrénin oli vielä viimeisteltävä käsikirjoitus. Lisäksi hän löysi Helsingin venäläisen varusväen keskuudesta tšeremissin [marin] ja käytti heti tilaisuutta kootakseen aineistoa myös tšeremissin kielioppiin, jonka hän sai myöhemmin Kasanissa valmiiksi ja joka sitten painettiin Helsingin yliopiston kustannuksella. Näiden töiden lomassa hän pätevöityi lisensiaatiksi ja sai promootiossa 31. kesäkuuta 1844 filosofian tohtorin arvon.3 Hänen lisensiaatin tutkintonsa väitöskirjan aiheena oli: ”De nominum declinatione in lingua Syrjaena” [Nominien taivutuksesta syrjäänin kielessä].

Castrén lähti Helsingistä 27. helmikuuta 1845 suurelle Siperian-matkalleen, jolta hän palasi vasta 1849 samassa kuussa.

Lukeva maailma sai kuulla tämän pitkän matkan vaiheista ja Castrénin sen aikana tekemistä tutkimuksista jo matkan kestäessä, kun hänen kertomuksiaan ja kirjeitään julkaistiin Pietarin tiedeakatemian tiedotuslehdessä ja siitä lainattuina tai käännettyinä useissa aikakauslehdissä. Oman maamme lehdet odottivat näitä viestejä ja ottivat ne vastaan erityisen kiinnostuneina Castrénin persoonan herättämän kunnioituksen ja kiintymyksen takia. Vuonna 1845 hän liikkui Irtyš- ja Ob-jokien seuduilla kohdistaen tutkimuksensa ostjakkeihin [hanteihin] ja myöhemmässä vaiheessa Obin yläjuoksun varrella asuvaan samojediheimoon (ostjakkisamojedeihin [selkuppeihin]), siirtyi 1846 Jenisein vesistöalueelle ja kohtasi sen suuta lähestyessään samojedien toisen pääheimon, tavgysamojedit [nganasanit] sekä jurakki- ja ostjakkisamojedien ryhmiä. Paluumatkalla hän selvitteli jeniseinostjakkien [kettien, yhteys ostjakkeihin havaittu virheeksi] kieltä ja alkuperää. Keväästä 1847 syksyyn 1848 hän oleskeli Jenisein yläjuoksun seutuvilla, missä hänen huomiotaan vaativat hänen mukaansa ”tataarilaistuneet” samojedi- ja ostjakkiheimot, koibaalit [hakassien alaryhmä], sojootit [tuvat], karagassit, ja mistä hän etsi käsiinsä hajalleen joutuneita kettien sukulaiskansan kottien sirpaleita.

Siellä sekä Kiinan rajalle ja Baikaljärven taakse Itä-Siperiaan Nertšinskiin saakka ulottuneilla retkillään matkalaisemme tapasi tunguuseja ja mongoleja (burjaatteja) ja tutustui näiden kieliin. Tuolloin hän eli melko eteläisillä seuduilla etäällä Jäämeren jähmettävästä läheisyydestä. Arojen tuulet eivät silti olleet leutoja nekään. Rintatauti vaivasi häntä edelleen, ja raju malaria, johon liittyi verensyöksyjä, oli vähällä lopettaa hänen elämänsä jo silloin. Onneksi se vain esti matkojen jatkamisen. Näiden rivien kirjoittaja tapasi Castrénin Helsingissä 11 vuoden mittaisen tauon jälkeen kesällä 1849. Hän oli nyt miehuutensa täysissä voimissa; hänen terveydentilansa oli jälleen vakaa. Solakasta nuorukaisesta oli tullut vankka mies, ja vain tuskin huomattava kumaraisuus osoitti, että rintakehä oli painunut enemmän sisään kuin ihmisillä, joiden keuhkot ovat täysin terveet. Koko hänen olemuksensa ilmensi sitä hiljaista tyytyväisyyttä, jota hän tunsi päästyään kokemistaan myrskyistä rauhalliseen satamaan. Hän odotti tulevaisuuttaan iloisin mielin, sillä hänellä oli koossa aineistoa pitkänkin elämän tieteellisen toiminnan varalle eikä ainakaan tuossa vaiheessa toimeentulohuolia, ja vain harvoin hymy katosi hänen huuliltaan. Katse oli valpas, samoin innostus ideoiden maailmaan, ajatusten kehittelyyn ja esitystapaan. Hän kertoi mielellään ja hyvin, esitti mielipiteensä esiin nousevista kysymyksistä, mutta ei mielellään ryhtynyt kiistelemään. Vuoden 1848 liikehdinnöistä oli tuolloin käynnissä enää Unkarin vapaussota, jonka vaiheita varmaankin koko sivistynyt Eurooppa kiinnostuneena seurasi. Kolmas mies meidän päivittäisissä tapaamisissamme oli suomenkielisen kirjallisuudenkin piirissä ansioitunut lääketieteen professori E. A. Ingman, joka oli matkustellut Unkarissa ja tutkinut madjaarien kieltä ja jonka läsnäolo vilkastutti ajatustenvaihtoamme. Oli kuitenkin havaittavissa, että Castrén varsin mielellään jätti syrjään päivän tapahtumat ja siirtyi ajasta ja paikasta riippumattomien tieteen kysymysten pariin. Tämä arjesta irtautuva tieteellinen innostus olikin hänen luonteensa ominaispiirre. Luultavasti se oli kehittynyt yhä selvemmäksi pitkäaikaisen erämaissa oleskelun aikana, etäällä sivistyneestä seurasta ja lisäksi eristyksissä, vailla tietoa sivistyneen maailman vaiheista. Ihminen, joka vain kuukausien tai puolen vuoden väliajoin saa tietoja Euroopasta, varmaankin väistämättä näkee ajankohtaiset tapahtumat menneen historian valossa. Niitä ei seuraa uteliaana eikä arvioi kiinnostuneena päivästä päivään, millainen lopputulos saattaa olla edessä. Se on saatu selville jo kauan sitten; on vain alistuneesti odotettava tietoa siitä – kunhan se joskus ehtii saapua. Esim. helmikuun vallankumouksesta [Ranskassa 1848] Castrén oli saanut tiedon Nertšinskiin – silloin toki poikkeuksellisesti varsin pian ja ympärillään asiasta äärimmäisen kiinnostuneita henkilöitä, joilla oli hallussaan ajankohtaisia julkaisuja, niin uusia kuin siellä saattoi käsiinsä saada. Siellä nimittäin asui vuoden 1831 ja sen jälkeen tapahtuneiden kapinayritysten takia karkotettuja puolalaisia. Heidänkin kiinnostuksensa asioiden kulkuun kohdistui kuitenkin tietysti vain Puolaan ja oli niin kuumeisen kiihkeää, että Castrén kertoi kiusaantuneensa siitä. Yleensäkin voidaan sanoa, että etäisten itämaiden muinaisuus kiinnosti häntä enemmän kuin Euroopan nykyisyys. Kuten edellä mainittiin, hän oli ylioppilasaikanaan ja ensimmäisinä maisterivuosinaan seurannut innokkaasti nykyajan kaunokirjallisuutta. Siperiassa hänen seuranaan oli ollut Cervantesin, Walter Scottin, Schillerin ja Goethen teoksia, ja hän lienee edelleenkin nauttinut tällaisesta luettavasta levähtäessään joskus oman tuotantonsa kirjoittamisesta ja sen edellyttämästä tutkimustyöstä. Hän oli kuitenkin omaksunut kyvyn ja tavan palata työpöytänsä ääreen mihin aikaan päivästä tahansa ja jokaisen tauon jälkeen ja näytti tuskin tarvitsevan lepohetkiä ammattityöstään. Mutta se olikin niin monipuolista, ettei siitä vaihtelua puuttunut. Hän saattoi siirtyä samojedikielten taivutuskaavoista kansatieteellisiin muistiinpanoihinsa ja niihin liittyviin historiantutkimuksiin tai matkamuistelmiensa toimitustyöhön. Castrénilla olikin aina vireillä useita töitä. Hänen kirjoittamansa tekstin määrä on uskomattoman suuri. Hän kirjoitti uuden, alusta loppuun uudelleen muokatun käsikirjoituksen mieluummin kuin korjaili ja paranteli jo valmiiksi saamaansa tekstiä. Työtavasta, jonka hän oli tuonut tullessaan rauhallisempaan elämäänsä kotimaassa, saattoi päätellä, miten säästelemättömän uutterasti hän oli matkoillaan työskennellyt puolivillien heimojen majoissa ja kota-asunnoissa ja jokiveneiden kansikojuissa, joissa hän pakeni työhön ympäristönsä vastenmielisestä surkeudesta. Mutta niinpä hänellä olikin konkreettisena todisteena työstä mahtava määrä käsikirjoituksia mukanaan palatessaan sieltä kotiin.

Kun Castrén palasi kotiin, Pietarin tiedeakatemia oli jo ottanut hänet ylimääräiseksi apulaiseksi ja myöntänyt hänelle vuotuisen 600 ruplan määrärahan. Akatemia antoi hyväntahtoisesti hänelle luvan asua Helsingissä. Palkkioon liittyi kuitenkin velvollisuus esittää akatemialle raportteja töiden jatkumisesta ja myös julkilausumaton velvoite luovuttaa sille joitakin työn tuloksia, mikä jo seurasi saadusta matka-apurahastakin. Hänelle tarjottiin vakinaista paikkaa akatemian apulaisena. Kun tähän olisi kuitenkin liittynyt velvollisuus asua Pietarissa, hän torjui tämän imartelevan kutsun. Castrénin elämäkerran suomalainen kirjoittaja kertoo tästä innostuneesti tunnustaen kutsutun ansiot, mutta silti samalla masentuneena siitä, ettei hänellä toistaiseksi ole kerrottavanaan mitään, mikä osoittaisi, että Suomessa tehtiin jotakin Castrénin huolettoman toimeentulon turvaamiseksi. Olot olivat kuitenkin tuolloin tältä kannalta vaikeat. Maan yliopistolla on käytettävänään runsaat lahjoitusvarat, mutta erilliset yliopiston menoarvion ulkopuoliset määrärahat tieteellisiin tutkimuksiin ovat – osaksi juuri tästä syystä – harvinaisia. Asiaan vaikuttaa Suomen valtiollinen asemakin, koska tällaisten apurahojen myöntäminen edellyttää jonkinmoista mesenaatin asennetta, ja alusmaan asemassa olevassa maassa tällainen kiinnostus tieteellisiin tai kirjallisiin harrastuksiin on hallitusvallan käyttäjien keskuudessa vähintäänkin harvinaista. Suomenkieliset kirjalliset pyrkimykset alkoivat nyt tarkasteltavana ajankohtana lisäksi näyttää poliittisesti epäilyttäviltä. Suomen silloinen kenraalikuvernööri, sittemmin Konstantinopolissa ja Krimillä melkoisen maineen hankkinut ruhtinas Menšikov, oli samaan aikaan meriministeri ja oleskeli Pietarissa. Hänen mahdollisesti Suomelle suopea politiikkansa tähtäsi siihen, ettei Suomesta kuuluisi äännähdystäkään. Varsin pian, vuonna 1850, kiellettiin kaiken suomenkielisen kirjallisuuden painattaminen uskonnollisia teoksia lukuun ottamatta, annettiin kielto, jolla ei liene vastinetta missään koko maailmassa.4 Noissa oloissa ei ollut helppoa nostaa esiin kysymystä määrärahan myöntämisestä suomen kielen tutkimiseen. Pietarin tiedeakatemia saattoi tukea sitä käyttäen yleisluonteisempaa perustetta, että kyseessä oli keisarikuntaan kuuluvien heimojen kielten tutkimus.

Vasta kaksi vuotta Castrénin paluun jälkeen hänelle onnistuttiin perustamaan suomen kielen professorin virka yliopistoon. Tästäkin tuli professuuri, jonka haltijan nimittää yliopiston kansleri antamallaan virkamääräyksellä eikä valtakirjalla, joka maan lakien mukaan turvaa virkamiehen erottamattomuuden, ellei erottaminen tapahdu rikostutkinnan ja tuomioistuimen päätöksen jälkeen. Suomen yliopistolla on ollut se kunnia, että valtakunnan kruununperillinen on sen kansleri; ja tuolloin sen vieläkin suuremmaksi onneksi kruununperillinen oli Venäjän nykyinen jaloluonteinen hallitsija. Käydessään Helsingissä hän ojensi henkilökohtaisesti Castrénille virkamääräyksen mainittuun professuuriin 14. maaliskuuta 1851. Tämä tapahtuma herätti siihen liittyneistä rajoitusehdoista huolimatta sangen laajoissa piireissä mitä aktiivisinta kiinnostusta ja kiitollisuutta asian suuren kansallisen merkityksen takia niin Castrénin itsensä kuin painunein mielin hänen vallanpitäjiltä saamaansa nuivaa kohtelua seuranneen maankin kannalta.

Castrénilla ei ollut aikomusta vaarantaa professuurin pysyvää olemassaoloa. Hän ei olisi suinkaan epäröinyt uhrata omaa etuaan tarpeen vaatiessa. Jos hän olisi tavoitellut henkilökohtaista etua, hänellä olisi ollut paljon runsaammin mahdollisuuksia Pietarissa. Hänen vuosipalkakseen tuli nyt vain 1 000 ruplaa eli 50 % yliopiston vakinaisten professorien tuolloisesta palkasta. Hän oli kuitenkin uppoutunut niin syvälle tieteellisiin ponnisteluihinsa, ettei hän olisi minkäänlaiseen kiihotustoimintaan ryhtymällä halunnut saattaa niiden menestyksekästä loppuunsaattamista vaaraan. Hän uskoi tieteellisten tutkimusten mahtiin, jonka varaan voitaisiin luoda tyyni ja luja kansallishenki. Voidaan suorastaan sanoa, että hän jopa huolestuneena pelkäsi tämän nujertamista väkivaltaisin toimin. Kun toimitin lehteä, jossa puollettiin työtä suomen kielen ja suomenkielisen kirjallisuuden puolesta kansalliselta eikä vain tieteelliseltä näkökannalta ja joka todellakin vuotta myöhemmin lakkautettiin, hän kirjoitti minulle oleskellessaan Helsingissä 1845 varoituskirjeen juuri tätä näkökohtaa tähdentäen. Tässä suhteessa hänen mielipiteensä, joihin oli vaikuttanut oleskelu maan ulkopuolella, muuttuivat myöntyvämmiksi myöhemmin, kun hän oli ennättänyt perehtyä maassa edellisen vuosikymmenen aikana juuri tältä kannalta muuttuneisiin oloihin. Hän joutui itse havaitsemaan, ettei hänen toimintaansa eikä koko hänen asemaansa isänmaassa arvioitu täällä pelkästään tieteelliseltä, vaan kansallisen sivistyksen kannalta. Hän ei ole missään saattanut julkisuuteen käsitystään tästä asiasta, mutta se ilmeni monin tavoin hänen silloisissa elämänoloissaan. Tällaisia ilmaisevia tilanteita syntyi mm. silloin, kun herätettiin kysymys suomen kielen käyttämisestä Suomen Tiedeseuran julkaisuissa ym. Paine oli kuitenkin tuona aikana niin ankara, että Castrénkin poistui keskuudestamme vailla lujaa luottamusta tulevaisuuteen.

Muuan hänen nuoremmista ystävistään kirjoitti muistopuheen, joka luettiin Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlassa 9. marraskuuta 1852, ja sanoo siinä hänen suhteestaan opiskelevaan nuorisoon: ”Hän vaikutti sytyttävästi myös koko akateemiseen nuorisoon osoittamalla lämmintä kiinnostusta kaikkeen, minkä nuoren miehen mieli tunnustaa arvokkaaksi ja pyhäksi. Hänen suojeluksessaan ja rohkaisemanaan vähäisinkään kyky ei pitänyt itseään liian heikkona tuomaan omaa ropoaan isänmaan alttarille, ja ylioppilaalle oli hyväksi nähdä, miten Castrén jalolla persoonallisuudellaan ja suurenmoisilla tieteellisillä ansioillaan pystyi nostamaan työtään kannustaneen asian arvostusta niidenkin keskuudessa, jotka olivat tottuneet katsomaan sitä karsaasti ja suoneet vain jäätävää halveksuntaa kaikille isänmaallisille pyrinnöille.”

Mainittujen kahden vuoden kuluessa hän työskenteli lähinnä muokatakseen kielitieteellistä aineistoaan julkaisukuntoon. Ensimmäinen tulos tästä työstä oli 1849 ilmestynyt ”Versuch einer Ostjakischen Sprachlehre nebst Wörterverzeichnis” [Hahmotelma ostjakin kieliopiksi sekä sanaluettelo], joka julkaistiin ensimmäisenä osana sarjassa ”Nordische Reisen und Forschungen” [Matkoja ja tutkimuksia pohjolassa], jonka otsikon alle hän halusi koota sekä matkakuvauksensa että kieli- ja kansatieteelliset teoksensa julkaistavaksi kielellä, jolla ne ovat oppineiden maailmassa laajemmin käytettävissä. Helmikuussa hän jätti tiedeakatemialle tutkielman ”Über die neueste Redaction der Kalevala-Runen” [Kalevala-runojen uusimmasta laitoksesta, ts. Lönnrotin Uudesta Kalevalasta] ja hieman myöhemmin akatemian pyytämän arvion Schrenkin teoksen ”Reise nach dem Nordosten des Europäischen Russlands” [Matka Euroopan puoleisen Venäjän koilliskolkkaan] kielitieteellisestä osuudesta. Hän vältti lausunnossaan tietoisesti ankaramman arvostelun esittämistä, ja akatemia antoi siitä hänelle 2. kultamitalinsa. Tämän vaiheen töitä olivat vielä 1849 pidetty julkinen esitelmä: ”Missä sijaitsi Suomen kansan kehto?” ja tutkielma ”Mitä sanat Jumala ja Ukko merkitsevät suomalaisessa mytologiassa”. Tämä julkaistiin aikakauskirja Suomen vuoden 1851 vuosikerrassa ja saksannettuna tiedeakatemian tiedotuslehdessä 1852.

Voidaan sanoa, että havaittuaan aiemmin joutuvansa tavallaan oman asemansa oikeuttamiseksi julkaisemaan syrjäänin ja tšeremissin [komin ja marin] kielioppinsa pikaisemmin ja viimeistelemättömämmässä muodossa kuin olisi halunnut Castrén joutui menettelemään samoin myös ostjakin kieliopin laatiessaan. Edellisellä kerralla hänen oli täytynyt esittää joitakin tuloksia ensimmäiseltä suurelta matkaltaan osoittaakseen tiedeakatemialle valmistautuneensa hyvin siltä saamaansa tehtävään; nyt hän piti velvollisuutenaan uutteruutensa todistamista akatemialle vastineeksi saamastaan apulaisen palkasta. Tämä asema huolestutti häntä alituisesti; etenkin hän pelkäsi jollakin tavoin vaikeuttavansa valtioneuvos Sjögrenin asemaa, jos tämän sinnikkäiden puoltolauseiden perusteella odotetut tulokset viipyisivät. Castrénin Pietarin-mat­kan lähimpänä syynä lienee 1850 ollut kaupungissa oleskelevien samojedien haastatteleminen kielentutkimusta varten, mutta ensisijaisesti lienee kyseessä ollut hänen suhteensa tiedeakatemiaan. Oikeastaan vasta hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneestä samojedin kieliopista voidaan havaita, miten laaja aineisto hänen oli töissään hallittava ja miten perinpohjaista ajattelua ja kypsää harkintaa näiden niin seemiläisistä kuin indoeurooppalaisistakin kielistä poikkeavien kielellisten muotojen systematisointi vaati. Tällaisen työn luonteen mukaista on, että hänen oli muokattava olennaisesti uudelleen aineiston keräämisen aikana muodostuneita käsityksiään kyetäkseen esittämään tämän kielellisen rakennelman lujassa tieteellisessä muodossa. Tähän tarvittiin työrauhaa ja riittävästi aikaa. Kun Castrénille oli suotu niin lyhyt elämä, voidaan sanoa, että onneksi hän kuitenkin ennätti itse julkaista jonkin osan töistään. Mutta emme tiedä, miten paljon häntä ahdistava levottomuus mahtoikaan lyhentää hänen työnsä kestoa. Epäilemättä olisi ollut onnekasta, jos runsaampi ja vakaa kotimainen taloudellinen tuki olisi vapauttanut hänet sidoksista, jotka hän hienotunteisuudessaan koki painostaviksi. Hän ei todellakaan tarvinnut kannustusta uurastaakseen hellittämättä. Jos niin olisi toimittu, isänmaa olisi voinut paremmalla omallatunnolla peittää hänen hautansa, vaikkei se olisikaan huolenpidollaan pystynyt viivästyttämään tuota surun hetkeä.

Professorin virka yliopistossa vei 1851 kuitenkin varsin paljon aikaa hänen kielitieteellisiltä töiltään. Hänen professorinväitöskirjansa ”De affixis personalibus linguarum Altaicarum” [Altailaisten kielten persoonapäätteistä] käsitteli toki yhtä näiden kielten rakenteen ydinkohtaa. Luentojensa aiheeksi hän ei kuitenkaan voinut sitä valita. Hän luennoi altailaisten kansojen historiasta ja sukulaisuussuhteista sekä suomalaisten mytologiasta. Kun hän kirjoitti nämä luennot hyvin tarkasti, ne veivät varmasti merkittävän paljon aikaa hänen samaan aikaan jatkuneelta päätyöltään, samojedin kieliopilta. Valitettavasti yliopiston johtosääntöä uudistettiin juuri tuossa vaiheessa jälleen ja asiasta keskusteltiin konsistorin tiuhaan tahtiin pitämissä istunnoissa, jotka vaativat aikaa ja valmisteluja. Castrén havaitsi uuden virkansa siinä määrin työtään häiritseväksi, että hän suunnitteli syyslukukauden lopulla virkavapauden hankkimista ja matkaa ulkomaille voidakseen siellä häiriintymättä keskittyä lähinnä kielitieteellisiin töihin. Kaikkien tämäntapaisten suunnitelmien tielle oli kuitenkin nousemassa armottoman kohtalon asettama este.

Myös Castrénin tilapäinen virka tiedeakatemiassa oli päättymässä, eikä jatkoajasta ollut tietoa. Castrén paloi halusta luovuttaa sitä ennen akatemialle samojedin kieliopin käsikirjoitus ja työskenteli sen parissa itseään äärimmilleen rasittaen. Juuri tämän, elämänsä viimeisiin päiviin asti jatkamansa työn ääressä Castrén sai uuden iskun taudilta, joka jo Obdorskiin päättyneestä vuoden 1843 matkasta saakka oli uhkaavasti nostanut esteitä hänen miehuusvuosiensa työn tielle.

Kun hän oli palannut Suomeen 1849, täkäläiset lääkärit havaitsivat selvästi, että hän oli kärsinyt ja kärsi edelleenkin keuhkotuberkuloosista. Tämän vaivan ensimmäinen hyökkäys Obdorskiin saapumisen jälkeen oli mennyt ohi nopeasti. Mutta sekä vatsatauti, josta hän kärsi matkoillaan Obin ja Irtyšin seuduilla 1845–46, että rintatauti Jenisein-matkalla 1847 ja lopuksi malarian oheen ilmaantuneet verensyöksyt Etelä-Siperian aroilla olivat kaiketikin ilmauksia samasta taudista, joka lienee jo silloin levinnyt ruoansulatuselimistöönkin. Kotiinpaluun jälkeen hän sai mitä huolellisinta lääkärinhoitoa. Lähinnä häntä oli hänen entinen oppilaansa, lääketieteen professoriksi kohonnut von Willebrand. Heidän kummankin arvostama hyvien neuvojen antaja oli Castrénin opiskelutoveri, jo mainittu professori Ingman. Castrénin viimeisen sairasvuoteen ääressä avusti vielä kolmaskin arvostettu, nuorempi lääkäri, itsekin varhain keskuudestamme poistunut professori Pipping, hänkin lämpimänä ystävänä – ja nuoruudelle ominaisesti toiveikkaana, kun Ingman taas vetäytyi syrjemmällä vakuututtuaan jo aikaisemmin surullisesta lopputuloksesta. Tuberkuloosipesäkkeiden kehittyminen keuhkoissa oli onnistuttu estämään, minkä mitä tarkin keuhkojen kuuntelu ja myös Castrénin kuoltua tapahtunut tutkimus vahvistivat. Vakuuttuminen tästä valoi Castréniin tulevaisuudenuskoa vuosina 1849 ja 1850. Tauti oli kuitenkin väistynyt keuhkoista iskeäkseen sitäkin voimakkaammin mahalaukkuun ja suolistoon, niin että sen viimeinen tuhoisa eteneminen tapahtui muutamassa kuukaudessa. Castrénin oli paneuduttava sairasvuoteeseen tammikuussa 1852. Ankarimmat oireet kyettiin hälventämään muutaman kerran, niin että hän pystyi jälleen pääsemään jalkeille ja vaikkakin uupuneena ja heikkona työskentelemään pöytänsä ääressä. Pian kuitenkin sängystä tuli myös hänen kirjoituspöytänsä, hän kirjoitti siinä maatessaan lyijykynällä viimeiset tekstinsä samojedin kielioppiin. Hän lähetti vielä 2. maaliskuuta 1852 Sjögrenille kirjeen, jonka hänen vaimonsa oli pannut paperille ja jonka hän oli itse allekirjoittanut horjuvalla käsialalla, ja sanoi siinä: ”Lääkäreilläni on kuitenkin nyt jo mitä parhaimmat toiveet toipumisestani, mutta ohjeiden mukaan minun on vielä kauan oltava hyvin varovainen ruokien ja juomien sekä kaikenlaisen toiminnan suhteen.” Näin jatkui huhtikuun loppuun saakka, jolloin hänen voimiensa ehtyminen, kun hän ei enää voinut pitää niitä yllä minkäänlaisella ravinnolla, osoitti sekä hänen ympärillään oleville että hänelle itselleen, ettei loppu ollut enää kaukana. Tavanomaista rohkeuttaan osoittaen hän odotti sitä – vaikka se saapuikin katkaisemaan vielä hänen tieteellisiä tulevaisuudensuunnitelmiaan vahvemmat siteet elämään. Hänen silmänsä sulkeutuivat 7. toukokuuta 1852 rauhalliseen horrokseen, joka päättyi yhtä rauhallisesti kuolemaan.

Kun etevän miehen elämässä kiinnitetään huomiota vain niihin seikkoihin ja tapahtumiin, jotka liittyvät hänen jälkimaailman kannalta muistettavaan toimintaansa, kuvauksen sävy lienee useimmiten murheellinen. Kaikki tuollainen toiminta edellyttää aina ponnisteluja ja kamppailua monenlaisia vastoinkäymisiä vastaan, ja parhaidenkin miesten pyrkimykset jäävät kauas asetetusta tavoitteesta. Tilanne on kuitenkin onnekas silloin, kun kuvauksessa voidaan seurata elämän kulkua sen tavanomaiseen päätökseen ja lopettaa tarkastelemalla vanhuutta, jolloin resignaation vallassa katsotaan kuljettua taivalta tietoisina siitä, etteivät sillä käydyt taistelut ole olleet turhia, vaikkakin niissä saavutettu tulos on jäänyt vähäisemmäksi kuin uran alkaessa silmissä kangasteli. Vaikutelma jää synkemmäksi, kun ura katkeaa kohtaan, jossa ponnistuksen ensimmäiset hedelmät ovat tuskin alkaneet kypsyä, kuten Castrénin kohdalla kävi. Hän kuoli 38-vuotiaana! Täällä pohjolassa ilmasto, maan etäisyys kulttuurikeskuksista ja näistä seikoista juontuvat kansantavat ovat syynä siihen, että miehuuden toimet pääsevät alkuun vasta tuossa iässä; useimmilla on silloin vasta vähän jälkimaailmalle perinnöksi jätettävää.

Ihmisen elämässä on kuitenkin myös puoli, joka ei vain kevennä yksilön oman uran vaivoja ja lohduta huolten painaessa, vaan luonteen kunnollisuutta vastaavasti lisää tämän elämän arvoa ja tuo siihen onnea ja tyydytystä. Lapsuuskodin muistot, nuoruusvuosien kaiken kaikkiaan huolettomat hetket ja niistä juontuvat pysyvästi läheiset suhteet, kypsemmällä iällä solmitut ystävyydet sekä lopuksi ja ennen kaikkea rakkauden siteet oman perheen kotipiirissä – kaikki nämä yksityisasiat, joiden on elämäkerrallisessa kuvauksessa saatava säilyttää julkisuutta kaihtava onnellisuutensa, saavat kuitenkin ulkopuolisen tarkkailijankin vakuuttumaan siitä, että kuvauksen kohteen elämässä on ollut ilonaiheita, joiden merkitys varmaankin jättää varjoonsa elämän muiden kohtaloiden perusteella ehkä syntyneen surullisen vaikutelman.

Tätä yksityistä onneakin on eri ihmisillä erilainen määrä. Mikään ei viittaa siihen, ettei Castrénilla olisi ollut lapsuutensa varhaisimmista päivistä saakka samoja iloisia muistoja kuin useimmilla samankaltaisessa asemassa eläneillä lapsilla. Sillä mitäpä tuossa iässä merkitsee toimeentulon niukkuus? Voidaan sanoa: niissä oloissaan köyhällä on tavallisesti runsaammin iloa kuin yltäkylläisyyteen pienestä pitäen tottuneella. Castrénin yliopisto-opinnot osuivat verraten valistuneeseen aikaan, ja hän oli pian tiiviissä yhteydessä parhaisiin ikätovereistaan. Myöhempinä vuosinaan hänelle kertyi runsaasti häneen lämpimästi kiintyneitä ystäviä. Näiden joukosta älköön unohdettako tohtori F. J. Rabbea, joka hänen matkojensa aikana ja myöhemminkin valvoi uupumattoman uutterasti hänen etujaan ja jolle on kirjoitettu suuri osa niistä kirjeistä, joista hänen matkakertomuksensa koostuu. Eikä myöskään akateemikko A. Schiefneriä, joka jo Castrénin eläessä huolehti ostjakin kieliopin julkaisemisesta saksaksi ja hänen kuolemansa jälkeen jaloa innostusta osoittaen ryhtyi selvittelemään hänen kirjallista jäämistöään. Yliopiston opettajana häntä ympäröi etenkin hänen elämänsä viimeisinä vuosina nuorten miesten joukon yhtenäinen altis kiintymys.

Hänelle oli kuitenkin suotu myös elämän ihanin onni – vaikka jälleen juuri tässä yhteydessä on aihetta valitteluun. Se oli hänen osanaan vain lyhyen ajan.

Suomen historian tutkijoiden joukossa on edellä mainittu J. J. Tengström. Hän oli filosofian professori, vaikka hän tätä virkaa hoitaessaan jatkoi erityisen innokkaasti historiantutkimuksiaan ja jättäytyi filosofina opettamaan suullisesti Hegelin järjestelmää. Hän ajatteli vapaamielisesti, hänen lukeneisuutensa oli hyvin laaja-alainen ja sitä vastasi hänen laaja kiinnostuksensa tieteeseen ja kirjallisuuteen, ja hän kokosi mielellään ympärilleen eteenpäin pyrkiviä nuoria miehiä, ja näistä jokainen sai hänen perhepiirissään osakseen arvostusta ja myötämielisyyttä. Castrén tietysti kuului tähän piiriin varsin pian. Hän voitti omakseen Tengströmin nuorimman tyttären Natalian. Heidän häitään vietettiin 31. lokakuuta 1850 – ilon ja riemun vallitessa, sillä Castrénin terveyskin näytti silloin täysin vakiintuneen ja hänen tulevaisuutensa vaikutti joka suhteessa valoisalta. Useilla hänen Helsingissä asuvilla ystävillään oli nuori vaimo kuten hänelläkin, ja heidän joukostaan muodostui harvinaisen luottamuksellinen ja iloinen seurapiiri, vaikka tämä pian hajaantuikin useiden kuolemantapausten takia, joista Castrénin poismeno oli ensimmäinen. Juuri mainittu päivämäärä osoittaa, miten lyhyeksi tämä Castrénin onnellisin elämänvaihe jäi. Tänä aikana hänelle syntyi poika, joka oli hänen kuollessaan vasta kahdeksan kuukauden ikäinen. Näin hän siis kuitenkin sai sen ilon, että hän saattoi viimeisen sairautensa aikana nauttia myös rakastavan vaimon suomasta hellästä huolenpidosta. Onneksi apen varallisuus vapautti hänet tuntemasta huolta perheensä toimeentulosta tulevina aikoina, ja puolison erinomainen ymmärrys ja sivistyneisyys saivat hänet varmasti suhtautumaan täysin luottavaisesti myös vielä pienen pojan kasvatukseen. Kun hän joutui jättämään rakkaansa, hän saattoi lähteä varmemmin vakuuttuneena näiden asioiden järjestymisestä kuin moni muu.

Kansallinen yhteishenki ei Castrénin kuollessa vielä ollut herännyt eikä valistunut riittävästi kyetäkseen oikein ymmärtämään tämän menetyksen suuruuden. Osanotto, jota kautta maan ilmaistiin kuolinsanoman saavuttua, on kuitenkin kunniaksi kansan yleissivistykselle, kun otetaan huomioon, että hän oli tieteellisessä toiminnassaan liikkunut kansalle perin vieraalla maaperällä.

Pääkaupungissa, samalla yliopiston kotipaikassa, suru oli tietysti suurin. Kun Castrénin tomu saatettiin 12. toukokuuta viimeiseen leposijaansa, hiljaiset, murheelliset katsojat täyttivät kaikki kadut ja torit, joiden kautta surusaatto kulki. Ylioppilaskunta liittyi kulkueeseen surutalon edustalla, ja ylioppilaat kantoivat arkun kirkkoon, jossa ruumiinsiunaus tapahtui. Ylioppilaiden kuoro lauloi ennen ruumiinsiunausta ja sen jälkeen. Muistopuheen piti sittemmin estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professoriksi edennyt Cygnaeus, maan etevin puhuja pitkiin aikoihin. Siunauksen jälkeen vainaja saatettiin kauniissa paikassa sijaitsevalle kaupungin luterilaiselle hautausmaalle, jonne mukana seurasi kaikkien kirkkoon johtaneessa saatossa mukana olleiden henkilöiden lisäksi mittaamattoman suuri väkijoukko. Siellä näiden liuskojen kirjoittaja lausui viimeiset jäähyväissanat. Ylioppilaskuoro lauloi runoilija Z. Topeliuksen ruotsinkielisiä ja A. Ahlqvistin suomenkielisiä säkeitä. Ahlqvistista tuli sittemmin Castrénin seuraaja suomen kielen professorin virassa, jonka haltijana heidän virkakausiensa välissä oli Lönnrot. Iäkäs pappi siunasi vielä haudan. Sitten kunnioittavat kädet peittivät sen varovasti, ja laskevan kevätauringon valaisema hautakumpu jätettiin pysyvään rauhaansa, Suomenlahden tuulten suhinaan ja sen rantaan lyövien aaltojen loiskeeseen.

Castrénin haudalle pystytettiin muistomerkki, joka voitiin kuitenkin paljastaa vasta 20. toukokuuta 1858. Lupaa yleiseen rahankeräykseen hankkeen toteuttamiseksi olisi pitänyt pyytää kenraalikuvernööriltä, mutta tilanne oli sellainen, että pelättiin anomuksen hylkäämistä. Suurehko joukko edesmenneen eri-ikäisiä ystäviä otti nimiinsä täysin vailla otsikkoa olevia listoja, ja osallistumisen hinta määrättiin vain 50 kopeekaksi. Kerätyillä varoilla päätettiin tilata myös rintakuva, joka tilattiin kööpenhaminalaiselta kuvanveistäjältä Jerichaulta ja joka marmoriin hakattuna luovutettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hoidettavaksi. Hautamuistomerkissä on kivijalusta, jota kiertää harmaasta graniitista hakattu reunus, jolle on pystytetty valurautainen aita; sen sisäpuoli on peitetty mullalla pensaiden ja kukkien istuttamista varten. Kivilaatalla alueen keskellä seisoo itse muistomerkki, joka kohoaa kaksiportaisesti kapenevana kuusisivuisena särmiönä yhteensä 7 jalan [n. 2,1 m] korkeuteen. Syrjät ovat kolmanneksen verran kapeammat kuin etu- ja takapinta. Kivi on kiiltäväksi hiottua melkein mustaa, erinomaisen kaunista graniittia. Särmiöiden liitoskohta, jossa alempaa kiveä reunustaa taidokkaasti tehty kaksinkertainen reunus, on niin tiivis, että kokonaisuus näyttää yhdestä kivestä hakatulta. Yläreunaa kiertää pronssilla päällystetystä sinkistä tehty karniisi, ja tällä metallilla on päällystetty myös kiven yläpinta. Kiveen hakatuin kullatuin kirjaimin on julkisivupuolelle kirjoitettu:

M. A. Castrén

ja takasivulle [suomeksi]:

Maansa rakastajalle

Surevilta suomalaisilta.

Muistomerkin paljastustilaisuudessa marmorinen rintakuva oli sijoitettu muistomerkin huipulle, missä sen oikea paikka olisi, elleivät ankarat talvet estäisi marmoriteoksen sijoittamista ulkoilmaan. Mutta myös ilman tätä täydennystäkin muistomerkki on paitsi yksinkertainen ja arvokas myös taiteellisesti ansiokas teos.5

Castrénin kuollessa hänestä ei ollut olemassa muita kuvia kuin yksi tosin erittäin onnistunut valokuva sekä Pohjalaiselle osakunnalle kuuluva taidemaalari Budkowskin öljyvärein maalaama muotokuva. Taidemaalari Löfgren teki myöhemmin valokuvan perusteella yliopiston tilauksesta öljyvärein maalatun muotokuvan; se on sijoitettu filosofian luentosaliin, jossa on myös Wallinin muotokuva. Maalaus on hyvin tehty, ja sitä voi pitää varsin hyvin onnistuneena muotokuvanakin. Kuvanveistäjällä oli työtään varten mallinaan Budkowskin maalaus sekä kivipiirros, joka on julkaistu liitteenä Castrénin teoksissa. Lesken pelko valokuvan menettämisestä jonkin mahdollisen vahingon takia esti sen lähettämisen Kööpenhaminaan. Veistoksen muovaaminen muotokuvan perusteella lienee aina vaikeaa. Jerichau ei ole veistoksessaan tavoittanut mallin hahmoa.

Castrén oli keskimittaa pitempi, rakenteeltaan sopusuhtainen, ryhdikäs, vaikkakin rintakehä oli hieman kuopalla, mikä oli ilmaus tämän ruumiinosan heikkoudesta, kuten jo tuli mainituksi. Pään muoto oli kaunis, otsa korkea, nenä suora, suu kohtalaisen suuri, mutta huulet eivät tiukasti yhteen puristetut, hyvin avoimissa silmissä oli eloisa katse, vaikka kiusana olikin likinäköisyys, jonka takia Castrén käytti aina silmälaseja. Hänen kasvojensa ilme oli vakava, mutta sitä kuitenkin pehmensivät katseen loiste ja suun vaiheilla karehtiva hymy. Rauhallinen ja arvokas esiintymistapa ilmaisi itsetietoisuutta, joka oli tulosta rohkeasti kestettyjen vaarojen voittamisesta. Teoksen Nordiska resor och forskningar ensimmäiseen osaan ja myös sen saksankieliseen käännökseen liitetty kivipiirros antaa hyvän käsityksen näistä hänen ulkonaisessa olemuksessaan ilmenevistä sielun piirteistä – ei niinkään siitä suomalaiskansallisen alakuloisuuden hunnusta, joka Castrénin kasvoja peitti.

Matkakertomuksissaan ja kirjeissään Castrén on ilmaissut sisintä olemustaan varsin täydellisesti. Niissä hänet voi nähdä sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, miehenä, joka kykeni uhraamaan kaikki voimansa aatteellisen päämäärän saavuttamiseksi, tunnollisena ottamansa velvoitteen täyttäjänä, rohkeana, sitkeänä, älyllisesti ylivertaisen kyvykkäänä, mitä kykyään hän oli hionut laajoissa ja perusteellisissa opinnoissaan. Voi kuitenkin todeta, ettei hän kirjallisen toiminnan takia unohtanut elämän käytännön asioita, joista hän oli oppinut suoriutumaan varhaisimmasta nuoruudestaan saakka. Sivistyneenä miehenä hän oli kiinnostunut kaikesta inhimillisestä, mutta hänen varsinainen tieteellinen kutsumuksensa oli vähitellen täyttänyt hänen sielunsa niin täydellisesti, kuten jo on mainittu, että hän keskusteluissakin mieluimmin palasi asioihin, jotka liittyivät tähän häntä eniten kiinnostavaan aihepiiriin. Yksityiselämässään Castrén oli moitteeton ja rehti, ei varmaankaan tunteellinen, mutta hyväntahtoinen, vailla taipumuksia raivostumiseen ja vihanpitoon ja muuttumattomasti kiintynyt ystäviinsä. Luonteeltaan suomalaisena hän oli pidättyvä ja sulkeutunut, mutta heidän piirissään puhelias, jopa iloinen, niin että hänellä jopa oli meidän kansakuntamme keskuudessa harvinainen kyky nauraa todella sydämellisesti. Vuosien mittaan tämä puheliaisuus kehittyi jossakin määrin seurustelutavaksikin. Hänen omat iloiset sukkeluutensa olivat usein pohjimmiltaan satiirisia (myös tämä on kansallinen piirre), ja niissä oli kärkevyyttäkin, jos tyhmyys tai kehnous manasivat tätä esiin. Hän ei kuitenkaan esittänyt arvosteluaan ylimielisesti. Päinvastoin niin hänen käytöksessään kuin puhetavassaankaan ei ollut hitustakaan omahyväisyyttä, eikä hänen kirjoituksissaankaan näy siitä mitään merkkiä. Yksityinen kaipaus, joka Castrénin kuollessa sekoittui yleiseen mielialaan, kertoo paljon Castrénin kyvystä muiden luottamuksen ja kiintymyksen saavuttamiseen. Ja vielä tänäänkin, lähes kaksi vuosikymmentä tuon tapahtuman jälkeen, henkilökohtaiset muistikuvat seurustelusta hänen kanssaan kuuluvat rakkaimpiin muistoihin niiden jäljellä olevien piirissä, joilla oli ilo siitä nauttia.

Mutta – edesmenneen henkilöstä niihin teoksiin, joissa hänen muistonsa elää!

Useimmat Castrénin teoksista on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen – ruotsinkielisistä matkakuvaukset on julkaissut B. O. Schauman, luennot ja muut kirjoitukset C. G. Borg, saksankieliset, osaksi käännökset juuri mainituista teoksista, mutta pääasiassa hänen kielitieteellisen jäämistönsä akateemikko, toht. Anton Schiefner Pietarin tiedeakatemian toimeksiannosta. Tässä elämäkerrassa on ollut usein aihetta mainita tuon maineikkaan laitoksen Castrénin matkoille ja tutkimuksille antama hyväntahtoinen tuki. Sen innokkaimpina puoltajina on tässä muistettava hänen uupumattoman puolestapuhujansa Sjögrenin lisäksi kuuluisa sanskritin tutkija toht. Böhtlingk sekä äsken mainittu toht. Schiefner, joista viimeksi mainittu omistautui edesmenneen luonnosten ja muistiinpanojen yhdistelemisen ja osittaisen täydentämisen ja painokuntoon toimittamisen vaivalloiseen työhön paitsi tieteellisen innostuksen myös lämpimän ystävyyden kannustamana – minkä ansion takia hänen nimensä jää unohtumattomasti myös meidän vähäisen kansamme historiaan.

Tähän on koottu kronologisesti järjestetty luettelo Castrénin kirjallisista töistä:

I. Castrénin elinaikana julkaistut.

Akateemiset väitöskirjat: 1) De affinitate declinationum in lingua Fennica, Esthonica et Lapponica. Helsingforsiae 1839. – 2) De nominum declinatione in lingua Syrjaena. Helsingforsiae 1844. – 3) De affixis personalibus linguarum Altaicarum. Helsingforsiae 1850.

Kalevala. Ruotsinnos, 2 osaa. Hki 1841.

Elementa grammatices Syrjaena. Helsingforsiae 1844.

Elementa grammatices Tscheremissae. (Sumtibus Imp. Univers. Alex. Fenniae.) Kuopio 1845.

Reisebericht aus Sibirien [Matkakertomus Siperiasta]. Pietari 1848 (julkaistu tiedeakatemian tiedotuslehdessä Bulletin de l’Acad. des sciences).

Nordische Reisen und Forschgungen I. Versuch einer Ostjakischen Sprachlehre nebst kurzem Wörterverzeichnis [Matkoja ja tutkimuksia pohjolassa I. Hahmotelma ostjakin kieliopiksi sekä suppea sanaluettelo]. Pietari 1849.

Kirjoituksia Helsingfors Morgonbladissa, 1836: Några ord om Kalevala [Muutama sana Kalevalasta].6 – 1837: Om Finnarnes trollkonst [Suomalaisten noituudesta]. – 1839: Några dagar i Lappland [Päiviä Lapissa] (julkaistu myös Grotin toimittamassa teoksessa Calender till minne af Kejserliga Alexander-Universitetets andra secularfest [Kalenteri Keisarillisen Aleksanterin yliopiston 200-vuotisjuhlan muistoksi]. Hki 1842). – 1842–1849: raportteja, kirjeitä, muistiinpanoja matkoilta ym.

Kirjoituksia aikakauskirjassa Suomi, 1841: Om betydelsen av ordet Lapp [Lappalainen-sanan merkityksestä]. – Anmärkningar, rörande några ljud i Finskan [Huomioita eräistä suomen kielen äänteistä]. – 1842: Anteckningar under en resa genom Finska och Ryska Lappmarken [Muistiinpanoja matkalta Suomen ja Venäjän Lapissa]. – 1843: Utdrag ur Solovetska klosterkrönikan [Otteita Solovetskin luostarin kronikasta]. – 1844: Anteckningar om Savolotscheskaja Tschud [Muistiinpanoja taipaleentakaisista tšuudeista]. – Om accentens inflytande i Lappska språket [Painotuksen vaikutuksesta lapin kielessä] (julkaistu saksaksi Keisarillisen tiedeakatemian tiedotuslehdessä Bulletin scientifique de l’Acad. Imp. des sciences). – 1845: Utdrag ur Reseanteckningar år 1845 [Otteita vuoden 1845 matkoilla tehdyistä muistiinpanoista]. – Anteckningar om Samojediskans förvandtskap med de finska språken [Muistiinpanoja samojedin kielen ja suomensukuisten kielten sukulaisuudesta]. – 1846: Reseanteckningar i Sibirien [Muistiinpanoja Siperian-matkalta]. – 1850: Arviointi Schrenkin teoksesta Reise durch die Tundren der Samojeden [Matka samojedien tundralla] (julkaistu saksaksi maintitussa Bulletinissa). – Raportti Pietarin Keisarilliselle tiedeakatemialle. – 1851: Hvad beteckna i Finska mythologin orden Jumala och Ukko? [Mitä sanat Jumala ja Ukko merkitsevät suomalaisessa mytologiassa?] (julkaistu saksaksi Castrénin kuoleman jälkeen Bulletin scientifiquessa).

Kirjallisissa illanvietoissa syksyllä 1849: Hvar låg det Finska folkets vagga? [Missä sijaitsi Suomen kansan kehto?] Hki 1849.

Kirjoitus lehdessä Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning, 1850: Arvostelu Kalevalan toisesta painoksesta [ns. Uudesta Kalevalasta] (saksannettuna Bulletin scientifiquessa).

Pietarin tiedeakatemian tiedotuslehdissä on edellä mainittujen tutkielmien ohella julkaistu myös kaikki raportit ja kirjeet Siperian-matkalta, minkä lisäksi ne on kokonaisuudessaan julkaistu yhteisotsikolla Voyage Ethnologique dans l’interieure de la Sibirie, par M. Castrén [M. Castrénin kansatieteellinen matka Siperian sisäosiin] sarjassa Nouvelles Annales des Voyages et des Sciences Géographiques, rédigées par Vivien de Saint-Martin [V. de St-M:n toimittama sarja Tutkimusmatkojen ja maantieteen uudet vuosikirjat] Pariisissa ja otteita niistä sarjassa Ermans Archiv für Wissenschaftliche Kunde von Russland [Ermanin tieteellisen Venäjän-tuntemuksen arkisto], jonka 10. osaan sisältyy lisäksi artikkeli Poetische Denkmäler der Samojeden, von M. A. Castrén [Samojedien runoasuista historiatietoa, kirjoittanut M. A. C.]

II. Castrénin kuoleman jälkeen julkaistut.

a) ruotsiksi:

Nordiska Resor och Forskningar af M. A. Castrén: I. Reseminnen från åren 1838–1844 [M. A. Castrénin matkoja ja tutkimuksia pohjolassa: I. Matkamuistelmia vuosilta 1838–1844]. Hki 1852; toinen painos 1870. (saksannos: Nordische Reisen und Forschungen. Aus d. Schwedischen von H. Helms. Berliini 1853.) – II. Reseberättelser och bref åren 1845–1849 [Matkakertomuksia ja kirjeitä vuosilta 1845–1849]. Hki 1855. – III. Föreläsningar i Finsk mythologi [Suomalaista mytologiaa koskevat luennot]. Hki 1853. – IV. Ethnologiska föreläsningar öfver de Altaiska folken samt Samojedska och Tatariska sagor [Kansatieteelliset luennot altailaisista kansoista sekä samojedien ja tataarien taruista]. Hki 1857. – V. Smärre afhandlingar och Akademiska disputationer [Lyhyitä tutkielmia ja akateemisia väitöksiä]. Hki 1858. – VI: Tillfälliga uppsatser [Kirjoitelmia eri aiheista]. Hki 1870. (Osat IV–VI on toimitettu painokuntoon Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston toimesta.)

b) saksaksi:

M. Alexander Castréns Nordische Reisen und Forschungen. Im Auftrage der Kaiserlichen Akademie der Wissenschaften herausgegeben von Anton Schiefner [M. A. C:n matkoja ja tutkimuksia pohjolassa. Keisarillisen tiedeakatemian toimeksiannosta julkaissut A. S.: I. Reiseerinnerungen aus den Jahren 1838–1844. Pietari 1853. – II. Reiseberichte und Briefe aus den Jahren 1845–1849. Pietari 1856. – III. Vorlesungen über die Finnische Mythologie. Pietari 1853. – IV. Ethnologische Vorlesungen über die Altaischen Völkerschaften (nebst Samojedischen Märchen und Tatarischen Heldensagen). Pietari 1857. – V. Kleinere Schriften. Pietari 1862. [Tähän asti sama osajako kuin edellä.] – VI. Versuch einer Ostjakischen Sprachlehre (Zweite Auflage). [Hahmotelma ostjakin kieliopiksi (2. painos)]. Pietari 1858. – VII. Grammatik der Samojedischen Sprachen [Samojedikielten kielioppi´]. Pietari 1854. – VIII. Wörterverzeichnisse aus den Samojedischen Sprachen [Samojedikielten sanaluetteloita]. Pietari 1855. – IX. Grundzüge einer Tungusischen Sprachlehre [Tunguusin kieliopin peruspiirteitä]. Pietari 1856. – X. Versuch einer Burjatischen Sprachlehre [Hahmotelma burjaatin kieliopiksi]. Pietari 1857. – XI. Versuch einer Koibalischen und Karagassischen Sprachlehre [Hahmotelma koibaalin ja karagassin kieliopiksi]. Pietari 1857. – XII. Versuch einer Jenissei-Ostjakischen und Kottischen Sprachlehre [Hahmotelma ketin ja kotin kieliopiksi]. Pietari 1858.

Pelkkä luettelo osoittaa, miten valtava työ näiden tekstien kirjoittamisessa on tehty – tämä kaikki lyhyenä 14 vuoden aikana, josta suunnilleen puolet kului mitä vaivalloisimmilla matkoilla.

Castrénin kuoleman jälkeen julkaistuista teoksista on niiden esipuheissa annetun ilmoituksen mukaan ruotsinkielisistä osa painettu muuttamattomina hänen alkuperäisten käsikirjoitustensa mukaisesti, mm. matkamuistot vuosilta 1838–1844, kansatieteelliset luennot sekä suomalaisten mytologiaa koskevat luennot sekä kirjoitelmat eri aiheista, ja osa, mm. matkakertomukset vuosilta 1845–49 ja viidenteen osaan sisältyvät lyhyet tutkielmat ja väitökset on koottu aikaisemmista julkaisuista. Hänen kuollessaan kuitenkin vain ensiksi mainitut matkamuistelmat oli saatettu painokuntoon – ja ne hän viimeisteli lopullisella sairasvuoteellaan. Luentojen tekstit ovat hänen konseptejaan vain tuota käyttötarkoitusta varten, ja hänen tiedetään aikoneen erikseen muokata ne painokuntoon. Julkaisija, hra Borg, on muokannut yhden kansatieteellisten luentojen luvun Castrénin muistiinpanojen perusteella; hra Schauman on koonnut aiemmin julkaisemattomista kirjeistä osan vuosien 1845–1849 matkakertomusten sisällöstä.

Jo tämä osa Castrénin kirjallisesta jäämistöstä antaa aiheen valittaa sitä, että aineisto on vain tällaisena saapunut yleisön käsiin. Matkakertomukset ovat kärsineet tästä vähemmän, koska Castrén on itse tarkoittanut julkisuuteen suurimman osan kirjoituksista, joista ne on keräilty, eikä ole suinkaan selvää, ettei tämä kirjemuoto, jossa hän ilmaisee välittömät vaikutelmansa, havaintonsa ja pohdiskelunsa, ole kuvauksen eloisuuden kannalta parempikin kuin kiinteämmin yhtenäiseksi muokattu kokonaisuus, jollaiseksi varhaisemmat matkamuistelmat ovat päätyneet. Ainoa mahdollisesti häiritsevältä tuntuva seikka ovat liian usein toistuvat tiedot hänen terveydentilastaan, jotka hän olisi omassa toimitustyössään varmastikin karsinut pois. Ne ovat täysin luonnollisia hänen ystävilleen lähettämissään kirjeissä, mutta tuntuvat piinallisilta, kun nämä kirjeet luetaan yhteen koottuina. Luennot, etenkin kansatieteelliset, olisivat kuitenkin kaivanneet paljonkin enemmän kirjoittajan omakätistä muokkausta. Suullisessa esityksessä toistot ovat välttämättömiä, korjailut täysin paikallaan, eivätkä edes hieman muuttuvat tiedot ja arvioinnit häiritse luennoitsijan ehtiessä syvemmälle aiheeseensa, vaikka aiempia ilmauksia ei nimenomaisesti peruutetakaan. Kun luennot julkaistaan painettuina, lukija ei kuitenkaan odota enää löytävänsä tällaisia hiomattomuuksia. On silti ymmärrettävää, että kunnioituksesta kirjoittajaa kohtaan julkaisija ei ole katsonut voivansa ryhtyä tekemään poistoja eikä korjauksia olemassa olevaan käsikirjoitukseen. Kansatieteellisten luentojen osalta on erityisesti aihetta huomauttaa, että mongolien historia on saanut liian suuren osuuden vieläpä hyvin luonnosmaisesti hahmoteltuna. Selvästi on kuitenkin havaittavissa, että Castrén on vasta luentosarjaa pitäessään tutkinut tätä aihetta lähemmin. Koska hän kaikessa kirjallisessa työssään pyrki selkeyteen ja pystyi terävän älynsä ja sujuvan esitystapansa ansiosta sen myös saavuttamaan, käsittelipä hän mitä aihetta tahansa, on täysin kiistatonta, että tämäkin jakso olisi uuden muokkauksen jälkeen saanut aivan toisen hahmotuksen.

Nykyisessäkin muodossaan nämä kirjoitukset ovat hänen Venäjällä niin Euroopan kuin Aasiankin puolella suorittamiaan tutkimuksia koskevilta osiltaan kaiken kaikkiaan tieteelle aarre, josta se voi ammentaa aiemmin tuntemattomia tosiasioita, ja enimmäkseen mielenkiintoista kirjallisuutta laajemmallekin lukevalle yleisölle, minkä on jo kauan sitten osoittanut se seikka, että hänen matkoilta lähettämänsä raportit käännettiin hyvin nopeasti tärkeimmille kulttuurikielille. Vain tälle viimeksi mainitulle lukijakunnalle muistutettakoon, että ennen Castrénin tutkimuksia ei tiedetty, ovatko kyseiset kansanheimot sukua keskenään vai eivät, osaksi oltiin jopa epävarmoja niiden oikeasta nimestä eikä osattu sanoa, millainen on niiden suhde maailmassa paremmin tunnettuihin kansoihin. Castrén esim. selvitti, että samojedin kieltä puhuu peräti viisi erillistä etäälle toisistaan hajaantunutta pääheimoa, joiden toisistaan poikkeavia murteita hän on käsitellyt vertailevasti samojedin kieliopissaan. Ostjakin [hantin] kielestäkin hän löysi kolme murretta. Ostjakin (ugrien kielen) sekä unkarin ja suomen on toki jo kauan oletettu olevan sukua toisilleen, mikä olettamus jäi Castrénilta todistamatta, kun hän vain ikään kuin ohimennen keräsi ensimmäisen käyttökelpoisen aineiston tämän kielen tutkimista varten. Samojedeille, joiden yhteyttä maailman muihin sukukuntiin ei ollut tiedetty, hän pystyi kuitenkin mitä runsaimman todistusaineiston nojalla antamaan sijan suomensukuisten kansojen heimokunnassa. Yhtä selkeästi hän sulki tämän sukulaisuuden piiristä ns. jeniseinostjakit [ketit] ja näiden sukulaiset kotit, jotka olivat siihen asti olleet arvoitus niin kansa- kuin kielitieteilijöillekin. Castrén sisällytti kaikki kuitenkin samaan altailaiseen kielikuntaan, jota on nyttemmin ryhdytty nähtävästi mieluummin sanomaan turanilaiseksi, kun löydöt ovat osoittaneet, että sillä oli osuutensa Aasian varhaisimmassa ikivanhassa kulttuurissa. Hän määritteli vielä useiden Etelä-Siperiassa Baikaljärven seudulla kiinteästi asuvien tai vaeltelevien heimojen kansallisuuden korjaten maineikkaidenkin edeltäjien esittämiä käsityksiä. Eräät näistä heimoista ovat jo kokonaan katoamassa tai kadonneet. Juuri tuolta seudulta hän löysi samojedin kielen viidennen päämurteen kamassin, joka kotin kielen tavoin eli enää vain parin tusinan ihmisen suussa.

Ne toisilleen sukua olevat kansat, joihin mainitut hajanaiset samojedi- ja ostjakkiparvet ovat sulautuneet, ovat yhtäältä (lännen suunnalta) tataarit, toisaalta (idän suunnalta) edenneet mongolit. Castrénin tutkimusinto ei pysähtynyt tälle rajalle, sillä sielläkin oli edessä uusi tietämyksen alue. Kielitieteen historiaan syvemmin perehtymätön ihminen hämmästyy aika lailla saadessaan tietää, että tämän kansan kielestä on ennen Castrénin töitä todellakin ollut tiedossa vain muutamia sanaluetteloita.7 Kuten kaikkialla muuallakin tällaisissa tapauksissa Castrén ei tyytynyt pelkkään tuollaiseen keruuseen. Hän eteni suoraan kielen kielioppiin, muoto- ja äänneoppiin. Kun kielen lakeja yritetään johtaa sen kirjallisista muistomerkeistä, ollaan varmaankin lujemmalla pohjalla. Helposti tutkija ei kuitenkaan löydä tekstistä sitä, mitä etsii. Castrén pakotti käsiinsä saamansa yksilön, joka ei tietenkään itse lainkaan ymmärtänyt, mitä oli tekemässä, muitta mutkitta taivuttamaan nomineja ja verbejä. Tämän takia hän pystyi ilman pitkää perehtymistä löytämäänsä kieleen laatimaan sille kieliopin. Toht. Schiefner, joka oli Pietarissa läsnä Castrénin kuulustellessa samojedeja tällä tavalla, ilmaisee ihailevansa Castrénin hankkimaa kykyä tällaisten tutkimushaastattelujen suorittamiseen. Castrén kertoili huvittavia tarinoita luonnonlasten vastahakoisesta alistumisesta tällaisiin kuulusteluihin ja etenkin siitä, miten vaikeata heille oli niiden kestäminen hänen omaa uupumatonta työkykyään vastaavalla tavalla. Näin toimittuaan Castrén jätti jälkeensä kieliopillisen hahmotelman myös tataarilaisten tai tataarilaistuneiden karagassien ja koibaalien murteista, toisen burjaattien ja vielä kolmannen tunguusien kielestä, jotka ovat sukua mongolille – ja kaikki nämäkin on julkaissut oppineisuudeltaan monialainen, uupumattomassa tutkimusinnossaan ja työkykyisyydessään perin Castrénin kaltainen toht. Schiefner.

Castrénin laaja kielitieteellinen jäämistö on vahvin osoitus siitä menetyksestä, jonka tiede kärsi hänen ennenaikaisen poismenonsa takia.

Syrjäänin [komin] ja tšeremissin [marin] kieliopit olivat tekijänsä ensimmäisiä teoksia, joiden laatimisen aikaan Castrén ei ollut vielä täysin selvittänyt itselleen modernin kielitieteen kieliopilliselle tutkimukselle asettamia vaatimuksia. Myös ostjakin kielioppi, joka akatemian hänen toteutettavakseen antamaan tutkimussuunnitelmaan suhteutettuna oli opus supererogationis [ylimääräinen hyvä teko], on vielä luonnos, vaikka osoittaakin, että hänen tutkimusotteensa oli jo vapautuneempi. Hän tarvitsi silti omaa kehitystään varten runsaamman aineiston ohella myös ja ennen kaikkea riittävästi hengähdysaikaa käsitelläkseen sitä häiriöttömästi ja kypsyneeseen arvostelukykyyn nojautuen. Yksi ainoa siten viimeistelty teos olisi antanut hänelle kyvyn julkaista muut keräelmänsä hengeltään ja muodoltaan aivan toisenlaisina kuin mainitut esikoistyöt nyt ovat.

Castrén oli tarkoittanut tuollaiseksi teokseksi samojedin kieliopin, tämän osoittavat myös hänen itse täysin viimeisteltyyn kuntoon saattamansa sen osat. Tämän työn perusteella on arvioitava hänen kyvykkyytensä kielentutkijana, ja tällä perusteella se on kiitettävästi tunnustettukin. Hänen ei kuitenkaan suotu saada valmiiksi edes tätä työtä. Professorin velvollisuuksiensa häiritsemänä ja vielä viimeisen sairautensa aikana hän oli käyttänyt siihen voimansa äärimmilleen asti. Hänen muistonsa ja tieteen kannalta tämä tosin oli voitto – mutta molemmat olisivat saattaneet voittaa enemmän, jos työn rasitus olisi ollut vähäisempi; ja minun on tässä vielä kerran esitettävä valitteluni siitä, että hänen mielestään hänen suhteensa tiedeakatemiaan vaati moiseen hirmuiseen rasitukseen alistumista. Toht. Schiefnerin esipuheesta ilmenee, että niissäkin teoksen osissa, jotka Castrén oli ennättänyt saattaa viimeisteltyyn asuun, on ollut jäljellä viimeinen yhtenäistävä tekstin läpikäyminen, koska Castrén päätyi työtä jatkaessaan muuttamaan mieltään joistakin seikoista ehtimättä kuitenkaan mukauttaa aiemmin kirjoittamaansa näihin uusiin käsityksiinsä. Jo tämän teoksen ulkonainen laajuus, äänneoppia ja muoto-oppia 38, sanaluetteloita ja kielinäytteitä 25 painoarkkia, antaa mielikuvan siitä, millainen siitä olisi saattanut tulla, jos kokonaisuus olisi Castrénin omissa käsissä käynyt läpi saman jalostusprosessin kuin edellä mainitut lähes valmiiksi ehtineet jaksot. Käsityksen lopullisen toteutuksen mittasuhteista saa silmäilemällä teoksen lähes valmiiksi tulleita osia. Castrénin niissä esittämä huolellinen selvitys äänneopista, ”vokalismista” ja ”konsonantismista”, ja hänen tapansa käsitellä näitä kielen tärkeitä aineksia osoittanevat parhaiten, että tässä työssään hän täysin noudatti modernin kielitieteen periaatteita. Meidän suomalaisten kannalta on mielenkiintoista kohdata tässä teoksessa oppi vokaalisoinnusta, jonka Castrén oli havainnut olevan koko altailaisen kielikunnan läpäisevä nota characteristica [luonteenomainen piirre]. Elämäkerrassa viivähtää mielellään tarkastelemassa tätä Castrénin työn huippusaavutusta, jonka sisältö oli lähes kymmenen vuoden ajan hänen tutkimustensa piiriin alati palaava kohde; ja vaikka sen viimeistelemättömyyden näkee murhemielin, lohtua tuo kuitenkin tietoisuus siitä, että hän on sen kirjoittamalla pystyttänyt itselleen muistomerkin, joka on aere perennius [vaskea kestävämpi].

Hänen muista saksaksi julkaistuista kielitieteellisistä teoksistaan on tässä lisättävää vain vähän. Toht. Schiefner on liittänyt niihin yhteisotsikon ”Nordische Reisen und Forschungen” alle ostjakin kieliopin toisen, korjatun painoksen sekä alaotsikolla ”Kleinere Schriften” [Lyhyitä kirjoitelmia] myös Castrénin itsensä julkaisemat varhaisemmat kielitieteelliset kirjoitukset, jotka täten ovat tulleet paremmin tieteen suuren tasavallan kansalaisten ulottuville. Sisällysluettelosta on erehdyksessä jäänyt pois tekstissä mukana oleva saksannos Castrénin professorinväitöskirjasta ”De affixis personalibus linguarum Altaicarum”. Se on tutkimus, joka on sekä erinomainen osoitus kirjoittajan syvällisestä kielitieteellisestä näkemyksestä että paras esimerkki hyödystä, jota Castrénin tutkimuksista on yleiselle kielitieteelle saatavissa. Hän valaisee teoksessa sitä tosiasiaa, että nominien possessiivisuffiksien (esim. suomen kielessä kirjani, kirjasi jne.) lisäksi myös verbien persoonapäätteet ovat altailaisissa kielissä selviä pronomineja, ja tarkastelee tämän tosiasian valossa indoeurooppalaisen kielentutkimuksen maineikkaimpien edustajien, Boppin, Wilh. Humboldtin, Steinthalin ym., tästä aiheesta käymää kiistaa. Tämä esimerkki samoin kuin edellä mainittu oppi vokaalisoinnusta – monia muita vastaavia esimerkkejä tässä mainitsematta – osoittaa myös, millaista hyötyä Castrénilla oli tutkimuksissaan suomalaisesta syntyperästään ja suomen kielen taidostaan.

Borg esittää muistopuheessaan laskelman, että Castrén oli suorittanut tutkimuksia 30–40 kielestä tai kielen murteesta. Jo lähtiessään näihin tutkimustöihinsä hän kuitenkin osasi kieliä, niin nykyeurooppalaisia, klassisia kuin itämaisiakin, tusinan verran. Venäjän kielen taito oli hänelle välttämätön, eikä hän ollut hankkinut sitä pelkästään käytännössä, vaan myös opiskelemalla kieliopin varsin perusteellisesti. Saksaakin hän osasi käytännössä, vaikka ei kuitenkaan luottanut taitoonsa niin hyvin, että olisi uskaltanut julkaista ostjakin kielioppinsa tällä kielellä, vaan käytti asiassa avustajanaan ystäväänsä toht. Schiefneriä. Ranskan kieli tuli hänelle tutuksi ranskalaisen kirjallisuuden lukemisen välityksellä kuten useimmille kirjallisesti sivistyneille henkilöille tässä maassa. Tanskan hän oppi jo varhain Raskin kirjoituksista. Ne johdattivat hänet myös tutkimaan islannin kieltä ja islantilaista kirjallisuutta. Hän kirjoitti ruotsiksi, kuten vielä hänen aikanaan useimmat muutkin julkisuuteen tekstiä kirjoittavat henkilöt maassamme. Ei tarvitse kuitenkaan edes mainita, että hän tunsi suomen kielen erinomaisesti ja hallitsi myös käytännössä sen täydellisesti. Hänen kouluaikanaan heprea kuului koulujen opetusohjelmaan klassisten kielten ohella. Kandidaatin tutkintoonsa hän opiskeli lisäksi arabiaa. Väitöskirjat osoittavat hänen kirjoittaneen selkeää ja kaunista latinaa. Sitten seurasivat tutkimustyöhön valmistavat opinnot, yhtäältä turkin kieli, toisaalta lappi ja viro – alkajaisiksi. Sen jälkeen koko muu altailainen kielialue, jota kukaan muu kuin Castrén ei vielä ole läpikotaisin tutkinut ja jota kukaan toinen suomalainen ei valitettavasti näytä olevan halukas hänen jälkiään seuraten käsittelemään.8

Nimenomaisesti suomen kieltä, Suomen kansanrunoutta, tarustoa ja historiaa koskeva Castrénin kirjallisen tuotannon osa ei sekään ole eräiltä osiltaan vailla yleistä kiinnostavuutta. Tiedeakatemia onkin julkaissut suomalaisten mytologiaa koskevien luentojen käännöksen yhtenä Nordische Reisen und Forschungen -sarjan osana. Muut tähän yhteyteen kuuluvat, mm. ruotsinkielisen laitoksen kuudenteen osaan sisältyvät kirjoitukset on sisällytetty jo mainittuun sarjan osaan Kleinere Schriften. Julkaisijan, toht. Schiefnerin tekijää kohtaan tunteman kunnioituksen takia siinä säilyvät pysyvästi myös pari luentoa, alku- ja loppusanat, joiden lämpimästi isänmaallinen sisältö on suunnattu pelkästään kuulijoille ja joiden pitää kuulua Suomen nuorison lukuohjelmaan ikiaikoihin asti. Yleensäkin Castrénin ruotsiksi julkaisemat kirjoitukset kuuluvat vielä niukan kotimaisen kirjallisuuden parhaaseen osaan, ja kestää vielä kauan, ennen kuin uudet samaa aihepiiriä koskevat teokset pystyvät ottamaan niiden paikan. Hänen matkakertomuksensa jäävät Suomen kansalle pysyväksi osoitukseksi Suomen jaloimpiin ja lahjakkaimpiin poikiin kuuluneen miehen luonteenlaadusta ja kannustavat tulevia sukupolvia pyrkimään hänen laillaan tekemään uhrautuvasti työtä ihmiskunnan ja isänmaan hyväksi.

Kun Castrénin jälkeensä jättämää käsikirjoitusten kokoelmaa inventoitiin hänen kuolemansa jälkeen, monien läsnäolijoiden mieltä kuten omaanikin painoi varmaankin ajatus, ettei voitu toivoakaan edes suurehkon osan niistä, suuresta kirstullisesta paperinippuja, pääsevän koskaan päivänvaloon. Toht. Schiefner ei kuitenkaan ollut silloin paikalla. Kun hän joitakin viikkoja myöhemmin kävi kokoelman läpi, hän pystyi omasta puolestaan päätymään toiveikkaaseen käsitykseen ja antamaan muillekin toiveita siitä, että ainakin sen kallisarvoisin osa, kielitieteellinen aineisto, voitaisiin saattaa muotoon, jossa se säilyisi tieteelle käyttökelpoisena – minkä toiveen hän on sitten sangen menestyksekkäästi toteuttanut. Yliopiston kirjastossa säilytettäviin käsikirjoituksiin ei enää sisälly mitään, mitä voitaisiin julkaista, vaikka julkaisutyössä läpikäytyjen sekalaisten muistiinpanojen joukossa on edelleenkin merkintöjä, tosiasiatietoja ja pohdiskeluja, joilla saattaa olla arvoa tuleville tutkijoille maissa, joissa Castrén matkusteli, niiden maantiedettä (etenkin vesistötiedettä), kansatiedettä ja kielisuhteita selviteltäessä. Varmalta kuitenkin näyttää, että niitä pystyvät käyttämään vain henkilöt, jotka ovat itse kulkeneet Castrénin jäljillä ja hankkineet siten saman asioiden tuntemuksen, joka hänellä oli. Helpommin voitaneen käyttää hyväksi lapin kieltä koskevaa aineistoa.

Tässä on asianmukaisesti mainittava ne tieteelliset seurat, jotka osoittivat Castrénille kunnioitusta liittämällä hänen nimensä omaan piiriinsä. Kummankin osapuolen kannalta merkittävin oli hänen suhteensa Pietarin tiedeakatemiaan, joka siitä huolimatta, että Castrén kieltäytyi tavoittelemasta sen piiristä akateemikon vakinaista paikkaa, sekä mahdollisti hänen matkansa ja työnsä että vielä hänen kuolemansa jälkeen osoitti niiden julkaisemisella arvostuksensa niitä ja niiden kirjoittajaa kohtaan. Tämä akatemia antoi palkintonsa Castrénille, kuten edellä on jo mainittu.

Berliinin tiedeakatemia valitsi hänet jäsenekseen, vaikka tämä tapahtui niin vähän ennen hänen kuolemaansa, ettei kutsua ennätetty lähettää. Lisäksi Venäjän maantieteellinen seura, kööpenhaminalainen Nordiske Oldskrift-Selskab, Svenska Fornskriftsällskapet ja Viron kirjallisuusseura olivat kutsuneet hänet kirjeenvaihtajajäsenekseen. Hän oli Suomen Tiedeseuran jäsen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri 1840–41, sen tarkastuslautakunnan jäsen 1838–41 ja saman lautakunnan puheenjohtaja vuodesta 1849. Hän kuului seuran Suomi-aikakauskirjan kantaviin voimiin oltuaan mukana sitä perustamassa. On oikein, että tämä seura säilyttää Castrénin muotokuvan marmoriin hakattuna. Se edustaa kansallisen kirjallisuuden tulevaisuutta; ja Castrén oli ensimmäinen tämän kirjallisuuden etevä edustaja, joka yhdisti sen pyrkimykset tiukasti tieteelliseen tutkimukseen.

J. V. S.

• 1. Tässä ja tuonnempana kyseessä ovat ruotsalaiset peninkulmat = 10 virstaa = 1 ½ saksalaista peninkulmaa eli Meileä, jota myös maantieteessä käytetään.
• 2. Hänet tunnetaan historiantutkijana ulkomaillakin, lähinnä kommenteistaan Paavali Juustenin teokseen Chronicon episcoporum Finlandensium [Suomen piispain kronikka].
• 3. Helsingin yliopistossa hankitaan oppiarvot kahden tutkinnon, kandidaatin tutkinnon ja lisensiaatin tutkinnon suorittamisella. Viimeksi mainittuun liittyy opinnäytteenä väitöskirja sen tieteen alalta, jonka tutkinnon suorittaja on valinnut pääaineekseen ja jossa hänen on saatava korkein arvosana. Filosofisessa tiedekunnassa suoritetaan juhlallinen maisteripromootio, jossa kandidaatin tutkinnon suorittaneille annetaan diplomi, laakeriseppele ja sormus; tohtoripromootiossa annetaan diplomi ja tohtorinhattu kuten tavallista. Filosofian kandidaatin tutkinto on myös suoritettava ennen täydentäviä tutkintoja muissa tiedekunnissa. Yliopiston professorin virkaan vaaditaan lisensiaatin tutkinto asianomaisessa tiedekunnassa, mutta ehdosta voidaan luopua, jos henkilöllä on suurempia tieteellisiä ansioita.
• 4. Kielto ei toki ollut ehdoton, vaan painatuslupaa voitiin pyytää kenraalikuvernööriltä. Tätä keinoa käytettiin muutamia kertoja tieteellisten kirjoitelmien saattamiseksi julkisuuteen. Se vaati kuitenkin niin pitkän kiertotien kulkemista, että esim. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura käännätti mieluummin ruotsiksi aikakauskirjaansa Suomeen tarkoitetut suomeksi kirjoitetut tutkielmat kuin toisti yrityksen – ruotsiksihan ne saatiin painattaa tavanomaisen sensuurin hyväksyminä.
• 5. Sen muoto on olennaisilta osiltaan lainattu eräästä Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalle pystytetystä muistomerkistä.
• 6. Tämän kirjoituksen osalta lukijaa kehotetaan tutustumaan esipuheeseen.
• 7. Mongolin kirjakieli toki tunnettiin ja sen kielioppiakin oli selvitetty, mutta tämä ei koske kansan käyttämää kieltä, burjaattia, josta Castrén toi ensimmäiset tiedot Euroopan oppineille.
• 8. Tässä yhteydessä ei ole unohdettu sitä, että Castrénin professuurin nykyinen haltija, toht. Ahlqvist, on Volgaa ympäröiville seudulle tekemällään matkalla täydentänyt näitä tutkimuksia tutkimalla mordvalaisten ja vogulien [mansien] kieltä.