Litteraturblad nro 8, elokuu 1849: Ruotsalaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

I

Ruotsalainen kirjallisuus on, kuten meillä aiemminkin on ollut tilaisuus huomauttaa, voinut viimeisten kolmen viisivuotiskauden aikana osoittaa vilkkaampaa, omaperäisyyden leimaamaa toimintaa ainakin neljällä eri tieteen ja kaunokirjallisuuden haaralla. Jo ennen aikaa vuoden 1835 tienoilla oli poliittinen kirjaileminen täydessä kukoistuksessa ja sanomalehtien lukumäärä kasvoi vuosi vuodelta, niin että se viimeisten 25 vuoden aikana lienee kymmenkertaistunut. Vielä seuraavinakin vuosina aina vuosien 1840 valtiopäiviin saakka vallitsi vielä erittäin vilkas poliittinen mielipiteiden vaihto. Nykyisin on kuitenkin puhtaasti poliittinen aines yhä enemmän väistynyt taka-alalle. Sen sijaan ovat yhä suuremman merkityksen saaneet laajemmassa merkityksessä yhteiskunnalliset olot, sekä hallituksessa, edustajainlaitoksessa että kirjallisuudessa ja yleisessä elämässä. Siirtymä tapahtui kun alettiin pohtia kysymystä yleisen lain, siviili- ja rikoslakien uudistamisesta; tämä kysymys on tuottanut melkoisen kirjallisuuden. Yleinen opetus oli sekin aiemmin ollut lakiasäätävän vallan huolena; mutta vasta viime vuosikymmenen aikana on opetuskysymys kohonnut keskeiseksi julkisen keskustelun aiheeksi ja tullut huomattavaksi ruotsalaisen kirjallisuuden haaraksi. Juuri tätä opetuskirjallisuutta pidämme eräänä niistä Ruotsin tieteellisen kirjallisuuden haaroista, jotka nykyisin antavat sille selvimmän leiman. Tosin on kirjallisuudessa näkynyt jälkiä toisenkinlaisesta yleiseen sivistykseen tähtäävästä pyrkimyksestä, joka on jo varsin merkittävä yleisessä elämässä, nimittäin sanan suppeammassa mielessä sosiaalisesta pyrkimyksestä, työstä alempien yhteiskuntaluokkien toimeentulon ja sivistyksen hyväksi, sen kuilun täyttämiseksi, mikä erottaa nämä niin sanotusta sivistyneestä luokasta. Tämä pyrkimys ilmenee voimakkaana maan väestössä yleensä. Ruotsalaisilla on ylipäätänsä luontaista taipumusta ja kykyä julkiseen esiintymiseen, järjestötoimintaan ja seuraelämään, ja viime aikoina tämä taipumus on ilmennyt todella ihailtavana energisyytenä yhdistyksissä, jotka ajavat yleisen kansalaissivistyksen ja alempien yhteiskuntaluokkien asiaa. Vielä eivät mielipiteet ja pyrkimykset näytä tässä suhteessa siinä määrin lujittuneen, että ne olisivat tuottaneet mitään omaa, alkuperäisempää kirjallisuutta. Mutta liian rohkeata tuskin on väittää, että sanotut asiat varsin pian astuvat maan kirjallisuudessa opetuskysymyksen sijaan.

Jos silmäillään koko tätä kenttää, on Ruotsilla uusimpana aikana näyttää sekä laadultaan että sisällöltään varsin merkittävä kirjallisuus kotimaisen politiikan, yleisen lainsäädännön ja kasvatusopin alalla; viimeksi mainittuun haaraan lukeutuu julkisen opetuksen lainsäädäntö, varsinainen pedagogiikka eli kasvatusoppi, ja oppikirjat sekä oppinutta, porvarillista että kansanopetusta varten.

Huomionarvoiselta näyttää, etteivät tähän liittyvät kansalliskirjallisuuden pyrkimykset ja kirjalliset ilmiöt pohjaudu mihinkään Ruotsille ominaiseen filosofiseen tutkimustyöhön. Sellaisten miesten kuin Bibergin, Höijerin, Grubben ja Geijerin työ ei tosin ole tapahtunut jälkiä jättämättä. Varsinkin ensin mainittu systemaattisella terävyydellä, viimeksi mainittu nerokkailla silmäyksillään ns. käytännöllisen filosofian alueelle ovat antaneet panoksensa vallitsevien näkemysten selvittelyyn ja perustelemiseen. Mutta mihinkään valmiiksi kehiteltyyn filosofiseen järjestelmään ei Ruotsissa ole päästy. Kansakunnan luonne näyttää siihen olevan liian vilkas ja käytännöllinen, ja sen julkinen elämä on ikivanhoista ajoista vain lyhyinä kausina ollut sellaisen pakon alaisena, joka olisi voinut saada sen toiminnan siirtymään käytännöstä abstraktisten teoriain alueelle. Koko se kirjallisuus, josta tässä on puhe, näyttääkin sen vuoksi pikemmin yleistajuiselta kuin ankaran tieteelliseltä, ja kaikkialla päädytään yleisen mielipiteen ratkaisevaan sanaan viimeisenä todistusperusteena kyseessä olevan mielipiteen puolesta tai sitä vastaan. Toisin ei hevin ole voinut ollakaan, kun kirjallisuutta eri kysymyksistä on syntynyt samaan aikaan kun niitä on käsitellyt lakiasäätävä valta; teoreettisen todistelun on siksi ollut pakko heti suoda sijaa yleisen mielipiteen tuomiolle, joka perustuu kokemukseen ja erityisiin vallitseviin oloihin.

Tämä ruotsalaisen kirjallisuuden suunta on läheisessä yhteydessä siihen merkittävään uudistukseen, minkä maan kaunokirjallisuus koki 1810- ja 1820-luvulla. Olemme useampaan kertaan muistuttaneet siitä tunnetusta ja tunnustetusta tosiasiasta, että tämä reformi, ranskalaisklassisen ”maun” herruuden kukistaminen, liittyy siihen Euroopan kansojen ja niiden kirjallisuuden yleiseen liikkeeseen, jonka vaikutuksesta kansallisuus ylipäätään pääsi vallitsemaan kaiken tosi-inhimillisen sivistyksen oikeana muotona. Ruotsinkin kirjallisuus etsi nyt varmempaa tukea kansakunnan ikivanhasta runoudesta ja tarustosta. Tegnér, Wallin, Franzén, tämä uudemman ruotsalaisen kaunokirjallisuuden huippukolmikko, Almqvist, Atterbom, Stagnelius, Vitalis, Nicander, Ling, Geijer, Afzelius, Ingelman, kaikki nämä runoilijat, joiden rinnalle mikään muu kansakunta ei voi samanaikaisesti asettaa useampia ja mainiompia, olivat muovanneet uudestaan ruotsalaisen runouden. Vaadittaisiin enemmän kuin kohtuudella voidaan odottaa, jos edellytettäisiin että Ruotsin pitäisi tämän rikkaan vaiheen jälkeen voida asettaa useampia runoilijoita mainittujen rinnalle. Pikemmin on yllättävää, että niin aito laulajaluonne kuin Braun vielä jatkaa heidän työtään. Ruotsalaisen runotaiteen ohella kohosi samanaikaisesti ruotsalainen historiankirjoitus, edustajinaan Geijer, Strinnholm ja Fryxell; kahden viimeksi mainitun toiminta jatkuu vielä tällä saralla. Tässä suhteessa virinneen tutkimushengen jatkuvana hedelmänä ovat vielä lukuisat lähdekokoelmat ja muistelmakirjallisuus. Varsinaisen runouden sijaan tuli nyt proosakirjallisuus, romaani, joka sekin liittyi osin kotimaan historiaan, osin ruotsalaiseen perhe-elämään ja kansantapoihin. Sen kukoistus ja rappio rajoittuu kokonaan niiden kolmen viisivuotiskauden puitteisiin, joista tässä lähinnä puhumme. Kolme naiskirjailijaa, Bremer, von Knorring ja Flygare-Carlén, hrat Almqvist, Mellin, Sparre, L(ouis) D(e) G(eer), ovat luoneet tähän Ruotsin kirjallisuuden uusimpaan kauteen rikkautta ja loistoa, joka osaksi säilynee nykyaikaa tuonnemmaksi. Almqvistin, rouvien von Knorring ja Carlén sekä varsinkin Onkel Adamin (tri Wetterbergin) ansiosta ovat nykyhetken yhteiskunnalliset kysymykset saaneet tätä tietä sijansa ruotsalaisessakin kaunokirjallisuudessa – toivottavasti yhteiskunnan hyödyksi, joskaan ei yhtä suuressa määrin runouden ja taiteen. Vähättelemättä monia kykyjä niiden lukuisten romaaninkirjoittajien ja -kirjoittajattarien joukossa, jotka ovat esiintyneet mainittujen jäljissä, voidaan silti katsoa, etteivät he ole lisänneet ruotsalaisen romaanikirjallisuuden merkitystä. Paljon tärkeämpi on muuan toinen ruotsalaisen kirjallisuuden ilmiö, nimittäin uudestisyntynyt kotimainen draamakirjallisuus. Börjesson ja Blanche, edellinen historiallisessa draamassa, jälkimmäinen myös siinä, mutta ennen kaikkea kansallisessa komediassa, ovat ainakin hankkineet kotimaiselle draamalle sijan näyttämöllä. Tämä aluevaltaus on ehkä katsottava suuremmaksi kuin mitä kotimainen kirjallisuus välittömästi on hyötynyt heidän draamatuotannostaan. Jolin, Kraemer, Ridderstad, K. Kullberg, Andersson ym. ovat suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä seuranneet avattua uraa, ilman että kukaan heistä silti olisi esittänyt tuotteita, jotka olisivat niin merkittäviä kuin molempien ensin mainittujen.

Nämä molemmat, romaani ja draama, ovat ne kaksi ilmiötä, jotka viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana ovat olleet ruotsalaiselle kirjallisuudelle erityisen leimallisia. Kummankaan piirissä tulevaisuudessa tuskin päästään taiteelliseen täydellisyyteen. Omasta puolestamme katsoisimme tämän seikan johtuvan siitä, että ruotsalaisesta kirjallisuudesta puuttuu filosofinen tutkimus ja sen johdosta myös lujemmat esteettiset näkemykset sekä periaatteille pohjautuva kirjallisuuskritiikki. Kritiikki on näet viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut uskomattomassa määrin hataraa ja huolimatonta, jos ei huomioida muutamia ent. Intelligensbladetissa ja samaan aikaan Lundissa julkaistussa kirjallisuuslehdessä olleita muutamia kelvollisempia kriittisiä artikkeleita. Tosin ei taiteentuntija kirjoita määräysten mukaan, mutta kiistatta ei vain tuotannon ulkoisella muodollisella puolella ole harkinnan ja kokemuksen antamaa sääntöään, vaan myös itse esteettisellä taidemuodolla on yleinen norminsa, jonka taiteilija toisten välittämänä tai omasta kokemuksestaan omaksuu tietoisuuteensa ja muovaa sitä käyttääkseen sitä luomistyönsä mittapuuna. Kun siis kaikki teoria, kaikki periaatteille pohjaava kritiikki puuttuu, ja sen lisäksi, kuten arvostelija sattuu tietämään, vieraiden kirjallisuuksien mestariteokset ovat uudempien ruotsalaisten kirjailijoiden ja kirjailijattarien enemmistölle verrattain tuntemattomia, ei voi hevin muuta odottaa kuin että heidän tuotantoaan vaivaa harkinnan ja muodon täydellisyyden puute silloinkin kun kyse on ehdottomista lahjakkuuksista. Ruotsalaiseen draama- ja yleensä kaunokirjallisuuteen täytyy siis suuresti vaikuttaa se seikka, että maan kirjallisuudessa on nyt laajuudeltaan ja muodoltaan lähes täydellinen Shakespeare-käännös. Olisi toivottavaa, että tämä kirjallisuus voisi hankkia rikkaamman varaston ulkomaisia klassisia tuotteita; esikuvina ne estäisivät alkuperäistä kansallista tuotantoa hajautumasta muodottomuuteen.

Näistä suuntauksista riippumattomilta vaikuttavat ne luonnontieteiden saavutukset, joihin on virikkeen antanut lähinnä Berzelius. Meidän maassamme tuskin aavistetaankaan, missä mittakaavassa näitä tieteitä Ruotsissa jo harjoitetaan. Hämmästyttävää on esim. nähdä, kuinka kemisti Svanbergin oppilaat jo harjoitustöissään esittävät tieteellisiä tuloksia. Mutta näin todellakin on. Tiedeakatemian julkaisuissa esitetään näiden oppilaiden kemiallisia analyyseja, joiden sanotaan oikaisevan kuuluisien kemistien aiempia tutkimuksia. Mosander, Berlin, Åkerman ovat Svanbergin ohella alan miehiä, jotka ovat tehneet itsensä huomatuiksi osin tieteellisten löytöjensä, osin tieteellisen kirjailijatoimintansa nojalla. Kemian ohella on suurella innolla ja menestyksellä harjoitettu varsinkin luonnonhistoriaa. Paitsi vanhemmilta ajoilta kuuluisia kasvitieteilijöitä Wahlenbergia, Friesiä, Agardhia on Wahlberg viime aikoina ylläpitänyt Ruotsin tieteen mainetta ulkomaalaisten parissa tällä alalla, ja nuoremmat miehet, kuten molemmat vapaaherrat von Düben, Agardh nuorempi ja Arrhenius ovat ripein askelin lähteneet seuraamaan vanhempien jälkiä. Hrat Sundevall, Lovén ja Boheman rikastuttavat vuosittain eläintieteen piiriä uusilla havainnoilla. A. Retzius jatkaa anatomisin tutkimuksin jo eurooppalaiseksi kasvaneen maineensa puolustamista. Sanalla sanoen: minkään maan luonnontutkijat eivät ole voineet sivuuttaa Ruotsin tiedeakatemian vuosikertomuksia eri luonnontieteiden alalla tapahtuvasta edistyksestä.1 Ulkomaalaiset ovat opetelleet ruotsia vain voidakseen seurata Ruotsin luonnontutkimusta. Kiintoisaa on myös nähdä, miten lukuisat henkilöt koko maassa toimivat akatemian pyrkimysten edistämiseksi. Papit, siviilivirkamiehet, upseerit, tehtaanomistajat, ylioppilaat ym. lähettävät uutterasti tietoja meteorologisista ja luonnonhistoriallisista havainnoistaan. He, kauppiaat, laivurit, jopa merimiehet rikastuttavat museota oman ja vieraiden maiden luonnontuotteilla. Jokainen maan yhteiskuntaluokka on edustettuna kirjeenvaihtajien ja lahjoittajien nimien joukossa. Mutta akatemian toimituksia julkaistaankin maan kielellä, jokaista sen kokousta selostetaan maan sanomalehdissä, ja akatemia on tästäkin huolimatta pitänyt tarpeellisena julkaista kerran kuussa ennen kutakin varsinaista kokousta aikakauslehtimuotoista katsausta tiedeakatemian keskusteluista (Öfversigt af Vetenskapsakademiens Förhandlingar). Mitä useammin näkee oppineiden seurojen ja instituuttien olevan loisto- ja seremonialaitoksia, sitä ilahduttavampaa on huomata, miten vilkkaasti Ruotsin tiedeakatemia toimii, ei vain tieteen edistämiseksi, vaan myös tieteellisen näkemyksen ja harrastuksen levittämiseksi kansakuntaan. Tämän toiminnan sieluna oli suuri Berzelius, joka siitä huolimatta että oppineet kaikilla maailman kulmilla jännittyneen tarkkaavasti kuuntelivat hänen jokaista sanaansa, ei katsonut arvoonsa soveltumattomaksi esittää useiden muiden akatemian jäsenten ohella Ruotsin talonpojalle tutkimustensa tuloksia.

Näin on Ruotsin kirjallisuudella jo pitkään ollut vuosittain näytettävänään joukko luonnontieteiden, varsinkin kemian ja luonnonhistorian alaan kuuluvia teoksia. Viime vuosikymmenen aikana tämän suunnan hedelmä on kuitenkin näyttäytynyt ennen kaikkea kahdella luonnontieteiden sovellutusalueella, lääketieteessä ja maataloustieteessä. Jokaisessa kirjakaupan tiedotteessa mainitaan nykyisin useampia tai harvempia näihin kuuluvia teoksia.

Lääketieteen uudistajina Ruotsissa pitänee ensi sijassa mainita herrat A. Retzius ja Huss, joista jälkimmäinen on Ruotsin lääketieteellisessä diagnostiikassa ottanut käyttöön perkussion ja auskultaation, taidon arvioida niistä äänistä, joita hengitys ja nesteiden liike sisäelimissä synnyttävät, näiden elinten sairauksia; hän on myös, jollemme erehdy, ensimmäisenä uudempien tiedemiesten joukossa kiinnittänyt tarkempaa huomiota patologiseen anatomiaan, ts. niihin ihmisruumiin sairaalloisiin muutoksiin, joita ruumiinavauksissa voidaan havaita. Toiset lääkärit, kuten hrat Sondén, Retzius, Berg, Carlsson, Sköldberg ym., ovat esiintyneet uutterasti kirjailijoina, osin Ruotsin lääkäriseuran aikakauskirjassa Hygiea, osin julkaisemissaan erillisissä teoksissa. Ruotsissa on agronomian eri aloilla tietorikkaita miehiä, jotka ovat usein saaneet maan oloihin nähden varsin runsaita ulkomaanmatka-avustuksia ja joilla näin siis on ollut tilaisuus seurata tieteen ja sen sovellutuksen uusimpia edistysaskelia.

Vähemmän hämmästyttävää on, että huomaa maanviljelyskysymyksiä käsiteltävän yleisissä sanomalehdissä. Ruotsille ominaista lienee silti, että niissä nähdään melko usein myös lääketieteellisiä aiheita koskevia väittelyjä. Tämä todistaa sekä tiedemiesten keskeisen vilkkaamman ajatustenvaihdon tarvetta että myös siitä kiinnostuksesta, millä lukeva yleisö osallistuu tieteellisiinkin kysymyksiin. Tästä yleisesti levinneestä tieteellisen tiedon harrastuksesta todistaviin ilmiöihin voidaan katsoa kuuluvan myös niiden julkisten luentojen, joita viime vuosina ovat Tukholmassa pitäneet mm. hrat Nilsson (Lundista), Wahlberg, Selander, Lovén. Niitä on ollut seuraamassa runsaslukuinen sekalainen yleisö ja lehdet ovat niistä julkaisseet varsin seikkaperäisiä selostuksia. Niinpä kaksi Tukholmassa ilmestyvää lehteä julkaisi koko viime kevään ajan pitkiä artikkeleita, joissa selostettiin jokaista professori Lovénin pitämää erityisen sisältörikasta yleisen luonnontieteen alaan kuuluvaa luentoa. Ainoastaan tilanpuute on estänyt meitä lainaamasta tällaista selostusta lehteemme, joka varmasti olisi ollut lukijoille tervetullut; sellainen olisi myös omalta osaltaan toiminut nerokkaana uudelleenkatsauksena aiheisiin, joita lehdessä aiemmin on käsitelty. Tiedetään herrojen Bonsdorff ja Cygnaeus pitäneen Helsingissäkin luentoja suuremmalle yleisölle. Mutta turhaan on odotettu, että mikään Helsingin lehti olisi yleisölle tarjonnut pienintäkään otetta näiden luentojen sisällöstä.

On helppo havaita, että sanotuissa luonnontieteiden sovellutuksissakin päädytään taas pitämään silmällä kotimaisia oloja, sillä molempien silmämääränä on maalle ja sen asukkaille hyödyllinen. Ruotsissa ei lääkärikunta olekaan vähäpätöinen, sillä sikäläinen sotilaslääkärilaitos kaksinkertaistaa lääkärien lukumäärän Suomeen verrattuna. Muuten on Ruotsin lääkintävirkakunnan järjestely samanlainen kuin Suomen. Lisäksi Ruotsissa on vielä suurempi määrä eläinlääkäreitä, joiden koulutuksen hoitaa oma instituutti Tukholmassa; sinne on järjestetty myös suuren Serafiimilasaretin kanssa yhteydessä oleva Karoliininen instituutti tulevien lääkäreiden käytännöllistä koulutusta varten. Kun pääkaupungissa siis muiden suurien terveydenhuoltolaitosten ja sinne kokoontuneiden lukuisten ammattiaan harjoittavien lääkäreiden ohella on oppituoleja erityistä lääketieteellistä tiedekuntaa varten siihen kuuluvine anatomiasaleineen, laboratorioineen ja tieteellisine kokoelmineen, näyttää se huomattavasti kohottaneen lääketieteen tasoa Ruotsissa. Tukholmassa sijaitsee myös maanviljelysakatemia, jolla on koeviljelmänsä lähellä kaupunkia ja johon nyttemmin on liitetty myös metsäopisto. Sitä paitsi on ainakin kaksi maanviljelysopistoa (Degerbergissä ja Ultunassa), ja erityisiä kiertäviä opettajia on tavan takaa palkattu opettamaan rahvaalle jotain maanviljelyksen haaraa tai karjanhoitoa ja maamiesten käsitöitä. Kun lähes neljänneksen Ruotsin maaperästä vielä omistaa aatelisto ja muilla säätyhenkilöillä, papeilla ja ruotuarmeijan upseereilla on huomattavan suuria maatiloja, on maassa kyllin suuri määrä valistuneita viljelijöitä, joihin tieteellinen todistelu tehoaa ja jotka voivat järjestää maanviljelynsä tieteelliseen tapaan. Näitä asioita käsittelevällä kirjallisuudella on siksi lukuisa yleisö, kuten sen lisääntyvä kukoistuskin osoittaa. Ettei se lukuisissa maan eteläisissä maakunnissa ole talonpojallekaan tuntematon, todistavat talousseurojen2 ja maanviljelyskokousten julkaisut.

 

II

Kun arvostelija tämän yleisen selostuksen jälkeen aikoo lyhyesti viitata uudempiin ruotsalaisiin teoksiin, on hän vakuuttunut siitä, ettei pikainen silmäys opetuskysymykseen ja kasvatusopilliseen kirjallisuuteen saa osakseen epäsuopeaa vastaanottoa lehden lukijoiden parissa, joiden joukossa lienee yhden jos toisen koulumiehen ohella niin paljon nuorison vanhempia ja holhoojia, että heillä on oikeus vaatia joitakin valaisevia sanoja heille niin tärkeästä aiheesta. Yleensäkin täytyy yleiseen kansalaissivistykseen kuulua myös jonkinlainen perehtyneisyys opetuslaitokseen – jos sitten ei pidetä yhdentekevänä, ovatko sivistyneet vanhemmat hankkineet itselleen tarpeellisen näkemyksen kyetäkseen valitsemaan lapsilleen sopivimman opetuskurssin ja tukemaan asianmukaisella tavalla opettajien pyrkimyksiä. Kokemus osoittaa, etteivät vanhemmat esim. meidän maassamme vielä ole tietoisia siitä maan alkeisoppilaitosten kaksijakoisesta oppikurssista, jonka uusi kymnaasi- ja kouluasetus on säätänyt. Se tarjoaa oppilaille vapauden vaihtaa vanhojen kielten opiskelun uudempiin kieliin ja luonnontieteisiin. Jokainen koulunopettaja tietää sitä paitsi, kuinka yleistä lisäksi on, että vanhemmat panevat lapsensa kouluun välittämättä siitä, mitä he oppivat, kunhan lapset vain suorittavat määrätyt tutkinnot ja saavuttavat kelpoisuuden virkamiesuralle. Mutta kaikki niistäkään, joilla on tietoa siitä, miten asiain laita on, eivät ehkä ajattele, että sellainen välinpitämättömyys on moitittavaa ja osoittaa sivistyksen puutetta. Miten asiaan voitaisiinkaan suhtautua toisin? Ihminen oppii hoitamaan peltoaan, karjaansa; omaisuuttaan hän ei jätä ilman silmälläpitoa toisten huostaan, oikeuksiensa vaalimista hän ei luovuta tutkimatta kenellekään auktoriteetille. Mutta siitä tavasta, miten hänen lapsensa johdatetaan kykeneviksi täyttämään inhimillinen tarkoitusperänsä, ei hänellä ole mitään tietoa; siinä suhteessa hän luopuu kaikesta näkemykseen pohjautuvasta arvioinnista. Tätä menettelyä ei mitenkään voida hyväksyä eikä pitää ihmisen velvollisuuteen sointuvana. Mutta sen ei kuitenkaan tule katsoa johtuvan puuttuvasta harrastuksesta, vaan puuttuvasta näkemyksestä, ei sydämen sivistyksen, vaan ymmärryksen puutteesta. Minkään näkemyksen kuin sen, jonka puuttumisesta tässä puhutaan, ei voi katsoa enempää kuuluvan yleiseen kansalaissivistykseen; tässä asiassa eivät mielipiteet voi jakautua.

 

Yleistä koulutusta koskeva ruotsalainen kirjallisuus on keskittynyt kahteen eri kysymykseen: toinen koskee kansansivistystä ja kansakoulua, toinen taas olemassa olevien oppilaitosten uudistusta. Ensin mainittu kysymys ratkaistiin lainsäädäntöteitse säätyjen päätöksellä valtiopäivillä 1840, jonka mukaan jokaisen kunnan manttaalirahoista käytetään puolet koulun perustamiseen; lisäksi kaupungit osoittivat erityisiä varoja kansakoulunopettajaseminaarien perustamiseen, näissä opiskelevien stipendeihin ja kansakoulujen oppikirjoihin. Hallitus hyväksyi päätöksen, ja se toteutettiin epätavallisen tarmokkaasti, joten Ruotsin kansakoululaitosta voi nykyisin pitää täysin järjestettynä ja vakiintuneena. Ainoastaan vuosittain kasvava näiden koulujen oppikirjojen määrä muistuttaa vielä siitä kiinnostuksesta, mitä asiaa kohtaan edelleen tunnetaan.

Jälkimmäinen mainituista kysymyksistä kattaa kaksi eri seikkaa, nimittäin yliopistouudistuksen ja koululaitoksen, sekä lukioiden että koulujen uudistamisen. Kysymyksen edellinen osa häälyy vielä ratkaisemattomana; jälkimmäinen on kansakoulua koskevan kysymyksen tavoin ratkaistu hallituksen ja säätyjen yhtäläisellä päätöksellä. Sen mukaan

- tullaan lukio, triviaali- ja apologistikoulu [triviaalikoulun käytännöllinen rinnakkaisluokka] jokaisella paikkakunnalla, mistä kaikki kolme löytyvät, yhdistämään yhdeksi ainoaksi 8-luokkaiseksi oppilaitokseksi, ”yläkouluksi”. Muilla paikkakunnilla säilytetään 4-luokkaiset ”keskikoulut”, toisilla taas 2-luokkaiset ”alakoulut”;

- näissä oppilaitoksissa opettajat voivat sopimuksen mukaan säilyttää luokkaopetuksen kahdella alimmalla luokalla, mutta ylemmillä otetaan käyttöön aineopettajajärjestelmä ja oppikurssit. Oppilailla on myös vapaus valita tiettyjen oppiaineiden, etenkin vanhojen ja uusien kielten välillä;

- opettajilla on vapaus siirtyä yhden hiippakunnan oppilaitoksesta toisen hiippakunnan kouluun;

- kaksinkertainen virkavuosien laskemistapa päättyy, ja opettajat saavat palkkaa vähintään 600, korkeintaan 1 500 bankoriksiä (= 310–775 hopearuplaa). Tämän lisäksi tulee ylemmissä kouluissa rehtorinpalkkiota 300 bankoriksiä. Tämän palkkion, alakoulujen palkkojen ja keskikoulujen rehtorinpalkkojen ohella ei muita opettajanpalkkoja ole määrätty tietyn viran mukaan, vaan opettajat saavat ne palvelusvuosien perusteella. Palkan maksamiseksi ovat säädyt lisänneet koululaitoksen vuosittaisia määrärahoja 90 000 bankoriksiä, ja jokaisen oppilaan, jolla on varaa, pitää suorittaa koululle 5 bankoriksin lukukausimaksu.

Näiden asetusten lisäksi säädyt ovat kirkollisministerin ehdotuksesta omalta osaltaan hyväksyneet:

- että Upsalaan ja Lundiin perustetaan opettajaseminaarit, joille kummallekin myönnetään 4 000 riikintaalarin määrärahat;

- että opettajat vapautetaan osallistumasta konsistorin asioihin;

- että oppilaitosten hallintoa muutetaan niin, että myös pappissäädyn ulkopuoliset asiantuntevat henkilöt voivat osallistua siihen.

Mutta sekä näiltä että eräiltä muilta vähemmän merkittäviltä uudistuksilta puuttuu vielä hallituksen vahvistus.

Jokainen aiheeseen perehtynyt oivaltaa nyt, että Ruotsin oppilaitosuudistus on puolinainen ja ontuva niin kauan kuin opettajaseminaarit ja tarkoituksenmukainen kouluhallitus puuttuvat. Kirkollisministeri, valtioneuvos Silfverstolpe, jonka valistuneita ja vapaamielisiä katsomuksia näissä kysymyksissä ei kyllin voi ylistää, oli ehdottanut, että perustettaisiin ”keskushallitus”, joka koostuisi kolmesta opetustoimea tuntevasta ja kokeneesta miehestä, joista yksi esittelisi yliopistojen, toinen alkeisoppilaitosten, kolmas kansakoulujen asiat. Keskushallitus muodostaisi kirkollisministeriössä oman osastonsa. Lisäksi jokaisessa hiippakuntakaupungissa olisi ”eforaalihallitus” [ns. valvova hallitus], johdossaan piispa ja tuomiorovasti tai muu pappismies, maaherra tai jokin hänen edustajansa, kaksi hiippakuntakaupungin koulun nuorison vanhempien valitsemaa henkilöä, yksi hiippakunnan opettajien valitsema henkilö sekä kyseisen koulun rehtori. Lopuksi tulisi järjestää ”paikallishallitus”, joka hiippakuntakaupungissa olisi sama kuin eforaalihallitus, mutta muilla paikkakunnilla sen muodostaisivat tarkastaja, eforaalihallituksen ja maaherran edustajat, kaksi koulunuorison vanhempien valitsemaa edustajaa sekä koulun rehtori; pienemmillä paikkakunnilla siihen kuuluisivat samat henkilöt, paitsi maaherran edustaja ja toinen vanhempien edustajista. Kaksi säätyä otti ja hyväksyi tämän ehdotuksen sillä muutoksella, että eforaalihallituksen tuomiorovastin ja tämän hallituksen paikallishallitukseen lähettämän edustajan sijaan tulisi yksi maistraatista ja porvariston vanhimmista kullakin paikkakunnalla valittua hallituksen jäsentä kohti. Mutta kun kaksi säätyä asettui kahta vastaan, ratkaistiin asia laajennetussa valtionvaliokunnassa edellä esitettyyn tapaan.

Muuan yksittäinen valtiopäiväedustaja oli ehdottanut, että keskushallitukseen tulisi kuulua kaksi tai kolme reviisoria, jotka lukukausien aikana vierailisivat oppilaitoksissa, viipyisivät jokaisessa kaksi tai kolme viikkoa ja lomien aikana avustaisivat kirkollisministeriä opetuslaitoksen tarpeellisia uudistuksia ja parannuksia koskevien ehdotusten laadinnassa. Omalta osaltaan on arvostelija ilahtunut havaittuaan, että tätä tapaa oppia tuntemaan oppilaitoksen tila on toisellakin taholla ylistetty, sillä se käy täydellisesti yksiin arvostelijan asiaan ottaman kannan kanssa. Jokainen koulunopettaja näet ymmärtää hyvin, että tavanmukaiset tutkinnot ja vierailut ovat riittämättömiä tarkoitukseen nähden – siihen, että kouluhallitus saisi tietoa oppilaitoksen tilasta ja tarpeista, opettajien kelpoisuudesta kutsumukseensa sekä yleisopetuksen yhtenäisyyden aikaansaamiseksi. Tämä järjestely olisi sitäkin soveliaampi, kun kouluissa ei kesken lukukauden voi tehdä mitään hyötyä tuottavaa uudistusta, ja myös jokaiseen opettajanvirkaan on soveliainta astua lukuvuoden alussa. Vain viransijaisten asettaminen odottamattomien tapausten varalta sekä vanhempien ja asianomaisten esittämien valitusten käsittely vaativat välittömiä toimia kesken lukukauden. Mutta sekä ehdotukset vakinaisten virkojen täyttämiseksi, joissa hallituksen tulee suorittaa nimitys, että ratkaisut asioissa, joita hallitus esittää tai joista eforaali- ja paikallishallitukset tekevät kyselyjä, voitaisiin oppilaitoksia haittaamatta hoitaa lomakausina.

Myös meidän aiemmin korostamamme seikan puolesta todistaa se, että Ruotsissa sekä koulureviisorit ja komiteat että hallitus ja säädyt ovat tunnustaneet, että on virheellistä jakaa oppikoulu kouluun ja lukioon. Tämän jaon synnyttämät hankaluudet, jotka hallituksen esitys säädyille mainitsee, ovat ”opetuksen yhtenäisyyden puuttuminen, koulukurin laiminlyönti etenkin lukioissa, sekä lopuksi suuremman opettajakunnan palkkaamisen aiheuttamat tarpeettomat kustannukset”. Kuten ylempänä mainittiin, on Ruotsissa nyt yhdistetty myös meidän ala-alkeiskoulujamme vastaavat apologistikoulut kahteen muuhun oppilaitokseen pysyvän rehtorin alaisuuteen. Ja pian käy välttämättömäksi lisätä tähän muutokseen myös muun kouluhallituksen tarpeellinen uudistaminen. Kukapa ei oivaltaisikaan sitä etua, joka koituu kyseisten samalla paikkakunnalla sijaitsevien oppilaitosten yhdistämisestä saman paikallishallinnon alaiseksi? Että joillakin paikkakunnilla voidaan yhdistää vain kaksi nykyistä koulua, toisilla taas jäävät pelkästään apologistikoulut jäljelle, on asia, jota ei voi välttää; niitä hankaluuksia, joita nuo eristyksiin jäävät koulut epäilemättä tuottavat, voidaan vähentää vain eforaali- ja keskushallituksen niihin kohdistaman suuremman huolenpidon avulla.

Tanskassa, missä Saksan valtioiden lailla on oma hallitus oppilaitoksia varten ja missä koulu ei myöskään ole pirstoutunut lukuisiin erillisiin oppilaitoksiin, on tämä järjestely herättänyt niin suurta luottamusta, että siellä ollaan myös yliopiston tuella nyt siirtämässä ylioppilastutkintoa yliopistosta kouluun, missä sen kontrolloituna panevat toimeen koulun omat opettajat. Lisäksi halutaan koulun oppimäärää laajentaa siinä määrin, että kaikki alkeistutkinnot yliopistosta katoavat. Tässä lähdetään siitä mielipiteestä, että kaikki, mikä vetää yliopiston mukaan kouluopetukseen, tulee poistaa. Yliopiston opettajat Ruotsissa samoin kuin Suomessa valittavat nyt tenttimis- ja tutkintojärjestelmää siihen liittyvine luentoineen ja valmistelevine tutkintokursseineen, joka on yliopiston tieteellisyydelle vahingollinen. Eikä mitään tarkoituksenmukaisen muutoksen näköalaa varmaankaan löydy ennen kuin koko maan opetuslaitos on yhteisen hallinnon alainen ja alkeisopetuksen hajanaisuus on saatu poistettua. Emme tosin ole sitä mieltä, että vain hallinnon keskittäminen voisi saada opetuslaitoksen menestymään. Mutta jokin yhteys täytyy olla; ja tästä yhteydestä tulee sitä vahvempi, mitä omatoimisempia osat ovat. Kouluhallituksen tulee puuttua vain vetelyyteen ja näivettymiseen sekä tästä kehkeytyviin puutteisiin ja eristyneisyyteen jossain tietyssä oppilaitoksessa.

Tällainen omatoimisuus lienee ollut silmämääränä, kun Ruotsin hallitus on jättänyt ”suljetuissa luokissa” tapahtuvan luokkaopetuksen opettajien keskinäisen sopimuksen varaan, tosin sillä edellytyksellä että tämän opetuksen tulee rajoittua kahteen alimpaan luokkaan. Hallituksen esityksessä säädyille katsottiin, että molempien ensimmäisten luokkien tulisi ehdottomasti olla suljettuja luokkia ja vain kolmannen suljettu sikäli kuin opettajat tätä tahtovat, ts. että tällä tasolla kaikkien oppilaiden pitäisi vanhojen koulumenetelmien mukaisesti edetä samaan tahtiin jokaisessa aineessa, kun taas viidellä ylemmällä luokalla jokaisella oppilaalla olisi oikeus käydä luokan kurssi yhdessä tai useammassa aineessa, minkä jälkeen hän siirtyy ylemmän luokan kurssiin samalla kun hän muissa aineissa vielä lukee alemman luokan mukana ja ylipäätään lasketaan kuuluvaksi tälle luokalle. Omasta puolestamme pidämme kylläkin hyödyllisempänä, että alemmat luokat ovat suljettuja; mutta silti voi olla suureksi eduksi, että opettaja saa valita sen metodin, joka hänestä lupaa suurimman menestyksen – varsinkin jos järjestetään opettajaseminaareja, joilla käymällä opettaja voi etukäteen hankkia perustellun vakaumuksen tämän tai tuon metodin paremmuudesta.

Siihen esityksen osaan, josta hallitus ei vielä ole antanut mitään määrättyä asetusta, kuuluu sääntö, ettei oppilaille saa lainkaan antaa kotitöitä alemmilla luokilla ja vain vähän ylemmillä. Itsestään selvältä näyttääkin, että oppilaan on kurssiopetuksessa käytettävä suurin osa koulutunneista läksyn lukuun. Silti on lukutuntien minimi kahdella alimmalla luokalla vain 32, muilla 36 tuntia viikossa. Sitä vastoin lomia on lyhennetty 14 viikkoon vuodessa (aiemmin vähintään 20, Suomessa nykyään 18 viikkoa). Arvostelija on sekä virkateitse että julkisuudessa esiintymällä koettanut kiinnittää huomiota siihen ylenmääräiseen työhön, jonka meidän koulujemme ja lukioidemme käytäntö sälyttää lasten ja nuorukaisten tehtäväksi. Ruotsissa on vielä voimassa se vanha järjestys, että jokaisessa luokassa on ainakin kaksi osastoa tai läksyvuoroa, joista toinen voi paneutua läksyjen lukuun samalla kun toista kuulustellaan. Mutta meidän alkeiskoulujemme 2. ja 3. luokilla ja lukioissa ei läksyjen luku koulutuntien aikana ole tullut kyseeseen, ja otaksumme että sellainen on harvinaista myös sanottujen koulujen 1. ja 4. luokilla. Ensimmäisellä luokalla kuulusteluista vapaa aika menee kirjoittamiseen ja laskemiseen; neljännellä luokalla ei kuulusteluista voi lainkaan pitää vapaata, sillä tapana on, että molemmat läksyvuorot yhdistetään kieliläksyissä samaan kuulusteluun. Huolimatta siitä, että oppilas rasittuu vähemmän, on Ruotsissa oivallettu, että oppiaineiden määrän kasvaessa kotiläksyistä tulee liian raskaita ja että koulussaoloaikaa voidaan käyttää yhtä hyödyllisesti läksyjen lukuun kuin kuulusteluunkin, jos pidetään huoli niiden välisestä oikeasta suhteesta. Esitys korostaa varsinkin ”opettajan johdolla tapahtuvaa läksyjen lukua”. Jos sitä vastoin yrittää ottaa selville vanhan koulun opettajien parissa vallitsevasta mielipiteestä, havaitsee hämmästyksekseen, että he pitävät pahana kaikkea mikä helpottaa oppilaan vaivannäköä läksyjen luvussa. Jossain määrin he ovat oikeassa vaatiessaan, että oppilasta tulee ajaa omatoimisuuteen; mutta he unohtavat, että omatoimisuuttakin voi oppia ja että sillä voi olla jokin muukin kannustin kuin kova pakko. He luovat pakkoa, ja siksi oppilas varsin johdonmukaisesti tarttuu pakkotilanteen sanelemiin ratkaisuihin. Niinpä kovien vaatimusten paineessa oleva koulupoika turvautuukin taitavampien tovereitten apuun, käännöksiin, toisten poikien laatimiin sanastovihkoihin, lunttaukseen kuulusteluissa, pinnaukseen ym. pelastautuakseen päivittäisestä pinteestä, ja hänen intonsa ja omatoimisuutensa tukahtuvat sen sijaan että niitä ruokittaisiin ja pidettäisiin yllä.

Yllä esitetystä havaitsee, että Ruotsin koulunopettajien työmäärä lisääntyy. Kuudella ylemmällä luokalla lasketaan sitä paitsi 60 oppilasta kohden vain 5, kahdella alemmalla 70 oppilasta kohden vain 2 opettajaa – voimistelun- ja laulunopettajia lukuun ottamatta. Tosin se, että ”avoimet” luokat käyttävät samaa luokkahuonetta, säästää yksittäisiltä opettajilta monta opetustuntia. Jos oppilaiden lukumäärä kasvaa mainitun määrän yli, asetetaan uusia opettajia. Mutta kun pienin koulunopettajan palkka nyt on 600 bankoriksiä, voi itse kukin opettaja ainakin ruokkia ja vaatettaa itsensä ilman sivuansioiden hankkimisen pakkoa. Ja kukapa koulunopettaja ei mielellään työskentelisi muutamaa lisätuntia koulussa, jos hän tällä työllä takaa toimeentulonsa? Kukapa ei pitäisi koulutyötä yksityisopetusta parempana? Suomessa tällainen lukukausien pidentäminen ja päivittäisten opetustuntien määrän lisääminen ajaisi, mikäli palkkoja ei samalla korotettaisi, etenkin nuoremmat opettajat etsimään almuja. Riittää, kuin vain viittaa siihen suureen etuun sekä opettajien että oppilaitoksien kannalta, että palkka maksetaan virkavuosien mukaan.

Vielä kannattaa mainita, että Ruotsin uudistusehdotuksen mukaan koulun alimmalla luokalla opetetaan vain äidinkieltä, toisella alkaa erityisillä tunneilla saksan opetus, kolmannella latinan, neljännellä ranskan, viidennellä kreikan, kuudennella englannin, seitsemännellä heprean. Ne oppilaat, jotka käyvät vain neljä luokkaa, ”keskikoulun”, voivat jo kolmannella luokalla valita ranskan latinan sijasta; muilla on mahdollisuus valita kreikan ja englannin välillä jo viidennellä luokalla, jolla he myös voivat jättää latinan. Hepreaa lukee vain se, joka sitä tahtoo. Tanskassa noudatetaan samaa järjestelyä: saksa alkaa toisella, latina vasta kolmannella luokalla.

 

Tässä esitetyt tiedot Ruotsin koulu-uudistuksesta on pääosin otettu julkaisusta

1. Ny Tidskrift för Lärare och Uppfostrare. Stockholm 1849.

 

Tämän aikakauslehden edellinen sarja, vuosikerrat 1847 ja 1848, lienee monelle Litteraturbladetin lukijalle tuttu. Sillä oli tarkkaan koottu kuudesta koulumiehestä muodostunut toimitus, joista osa kuului uuden, osa vanhan koulun kannattajiin; toisin sanoen lähinnä niin, että osa kannatti koulujen tavallista luokkaopetusta, läksyjen lukua ja klassisia kieliä kaiken opetuksen perustana, osa taas Tukholman Uuden alkeiskoulun aineopetusta, kurssilukua ja vapaata siirtymistä sekä äidinkielen, uudempien kielten ja luonnontieteiden opiskelua. Hallitus on kiitettävästi tukenut lehden julkaisemista. Mutta kun se asetti ehdoksi, että molempien mainittujen keskenään taistelevien näkökantojen pitäisi olla lehdessä edustettuna, lienee juuri tämä johtanut hankkeen purkautumiseen. Nykyisin aikakauslehteä julkaisee kirjakauppias, maisteri Bagge; hra A. Falk, koulunopettaja Tukholmasta, on sen päätoimittaja. Häntä avustavat toimituksessa monet osin edellisen sarjan toimittajat, osin uudet avustajat. Myös tässä uudessa muodossa lehti saa hallituksen tukea.

Kiistatonta on, että edellinen sarja sisältää arvokkaita artikkeleita. Siltä puuttuu kuitenkin se päättäväinen suuntaus määrättyyn päämäärään, mikä meidän mielestämme jokaisella aikakausjulkaisulla tulee olla, jos se haluaa tulla merkittävämmäksi kuin tämän tai tuon tieteenalan repertoriumiksi [käsikirjaksi]. Tällaisen määrätyn suuntauksen tarve näyttäytyy eritoten silloin, kun – kuten opetuslaitoksen kohdalla – ei ole kyse vain teoriasta, vaan myös sen toteuttamisesta ja käytännön sovellutuskelpoisuudesta. Tosin mainituissa vuosikerroissa on näytteitä myös tämänlaatuisista pyrkimyksistä. Hrat Ekendal ja Rabe, lehtoreita Tukholman lukiossa, hrat Dahlström ja Svedbom, ensin mainittu Uuden alkeiskoulun rehtori, jälkimmäinen sen opettaja, edustavat tässä kyseisiä eri suuntauksia, ja varsinkin hra Ekendal ja hra Svedbom ovat päättäväisen innokkaasti ajaneet kantojensa toteuttamista. Mutta tilanne on selvästikin ollut molemmille osapuolille kiusallinen eikä aiheesta ole syntynyt mitään määrättyä keskustelua ja polemiikkia. Huomauttaa ehkä voidaan myös, että lehden sisältö on ollut liian vähän vaihtelevaa ja siinä on ollut liian harvoja esittelyjä ja arvosteluja ilmestyneistä opetuslaitosta käsittelevistä teoksista.

Uusi aikakauslehti näyttää saavan määrätympää väriä, se kun kannattaa päättävästi uutta koulujärjestelmää ja uudistuksia. Herrojen Ekendalin ja Raben nimiä ei löydykään nykyisten avustajien joukosta. Arvostelijan käsiin saapuneessa vuosikerran kolmessa vihossa näkyy myös enemmän reippautta ja liikkuvuutta kuin edellisissä vuosikerroissa. Artikkelit ovat lyhyempiä, arvosteluja on enemmän, ja kaikessa on päättävämpi sävy. Päätoimittajan jälkeen on myös näissä vihoissa ahkerimmin julkaissut avustuksiaan hra Svedbom.

Jo tämän lehden olemassaolo ja ilmestymisen jatkuminen antavat ilahduttavan kuvan siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, mikä yleisopetukseen nykyään Ruotsissa kohdistuu. Oletamme, ettei mikään koululaitos Suomessakaan laiminlyöne lehden vuosikertojen hankkimista. Myös lastensa kasvatuksesta rakkaudella huolehtivien vanhempien kannalta se sisältää paljon opettavaista, ja heidän tarpeitaan näkyy ajatellun etenkin uudessa sarjassa. Niinpä kolmessa ensimmäisessä vihossa ovat artikkelit ”Kotien ja koulun suhteesta” – sekä ”Äitien velvollisuudesta opettaa lapsiaan”. Vuosikerran, 8 vihkoa à 3 arkkia, hinta on 2 bankoriksiä.

Vielä yllättävämpää silti on havaita, että uusimman ruotsalaisen kirjallisuuden joukossa ilmoitellaan kahta eri julkaisua, jotka käsittelevät kansakoulua, nimittäin:

 

2. Folkskolan (kuukausijulkaisu). Carlstad 1848. (12 vihkoa. 32 bankokillinkiä)

3. Tidskrift för Folkskollärare och Folkskolbildningens Vänner, julk. J. H. Ekendal. Örebro 1848. (6 vihkoa. 2 bankoriksiä)

 

Molempia näitä yrityksiä kehutaan Ny Tidskrift för Lärare och Uppfostrare -lehdessä onnistuneiksi ja lupaaviksi. Ensin mainitun 12 vihkoa tosin muodostavat vain 12 arkkia, mutta erityisen alhainen hinta antanee silti aihetta tehdä vertailuja meidän maamme oloihin. Suosittelemme sitä etenkin suomeksi kääntäjille, koska siinä epäilemättä täytyy esiintyä montakin suomalaisiin kansankirjasiin otettavaksi sopivaa artikkelia.

Uudempi ruotsalainen kirjallisuus on erityisen rikasta, mitä tulee kansantajuisiin luonnontiedon oppikirjoihin. Tätä yleissivistyksen tärkeää haaraa on myös Ruotsissa tähän mennessä laiminlyöty, joskaan ei yhtä suuressa määrin kuin Suomessa. Joka tapauksessa on lukioihin jo joinakin vuosina kiinnitetty erityisiä tähän liittyvien aineiden opettajia, ja kirjallisesti sivistyneelle yleisölle ovat sellaiset työt kuin Bibliothek i populär Naturkunnighet avanneet hyödyllisen tiedon rikkaan kentän. Järjestyksessä on nyt viimeksi seurannut pienempiä julkaisuja kotien ja oppi- sekä kansakoulujen lastenkasvatuksen tarpeisiin. Näiden joukossa kiitetään teosta:

 

4. Naturkunnighetens Första Grunder*3 [Luonnontieteen ensi perusteet] kirj. J. G. Agardh. Lund 1848. (32 bankokillinkiä)

 

Vaikka kirja on tarkoitettu alakouluille, pidetään sitä oppikirjaksi vähemmän sopivana, mutta sitä parempana perhelukemisena. Se käsittelee eri luvuissa 1) maailman rakennetta yleensä, 2) aurinkoa ja planeettoja, 3) Maata, 4) ilmaa, 5) vettä, 6) Maan epäorgaanisia aineksia, 7) kasveja, 8) kasvikuntaa, 9) eläintä, 10) eläinkuntaa, 11) ihmistä. Eri aiheita käsiteltäessä on otettu huomioon sekä historialliset ja luonnonhistorialliset että myös fysikaaliset ja kemialliset seikat. Tämä käsittelytapa näyttää meistä olevan asian kansanomaistamisen kannalta hyvin edullista, koska se tarjoaa helpomman yleiskatsauksen ja esittää yhä helposti tajuttavalla tavalla luonnontieteen eri haarojen välisen yhteyden. Myös sekä kirjan sisällön rikkautta että yleiskatsauksellisuutta kiitetään, joskin sen suppeus (196 sivua, 8:o) kyllä panee olettamaan, että siihen on lisättävä suullisia selityksiä käytettäessä kirjaa alkeisopetuksessa. Kirjaa esitelleen arvostelijan mukaan sitä voivat hyödykseen lukea myös aiheeseen enemmän perehtyneetkin. Suurena haittana kuitenkin on kuvien puute; niiden olemassaolosta mainitaan yhtä vähän kirjan nimessä kuin sen esittelyssäkään, eikä halpa hintakaan liene mahdollistanut kuvien mukaan ottoa. Mutta sille, jolla kirjahyllyllään on äsken mainittu Bibliothek i populär naturkunnighet, ei tämä puute kuitenkaan merkitse mitään, koska tuon teoksen lukuisia kuvia voidaan käyttää minkä tahansa oppikirjan esitysten havainnollistamiseen.

 

5. Naturens Bok för Scholan och Hemmet* [Luonnon kirja kouluja ja koteja varten], kirj. Friedrich Schödler. Tukholma 1847.

 

Tämä teos on käännös saksasta, millä kielellä siitä on otettu jo suuri määrä painoksia. Sen sisältö jakautuu viiteen osastoon: fysiikka, kemia, mineralogia, kasvitiede ja eläintiede, jotka ruotsalaisessa käännöksessä on julkaistu erillisinä vihkoina ja jokainen osasto varustettu joukolla (yhteensä noin 300) kuvia vihon lopussa – ei tekstissä, kuten alkuperäisteoksessa. Käännös, joka muuten on hyvä ja huolellinen, kuten useimmiten hra Z. Haeggströmin kustantamissa teoksissa, jää kuitenkin viimeksi mainitussa suhteessa samoin kuin kuvataulujen laadussa ja muussa typografisessa toteutuksessaan jälkeen alkuperäisteoksen viime painoksesta, jota voi kutsua todella huolitelluksi.

Kuuluisa Liebig on kirjaan mukaan otetussa ”Arvioinnissa” suositellut teosta sitä suuresti ylistäen. Silmäys sisältöön osoittaakin, että se on yhtä rikas kuin näyttää tarkoituksenmukaisesti järjestetyltä. Tekijä on kuitenkin meidän mielestämme jättänyt enemmän tilaa sille, mitä voisi kutsua luonnontieteiden alkeisopiksi, kuin mikä näyttää sopivalta ”koteja varten” suunnitellulta kirjalta, millä kaiketi tulee ymmärtää perheessä luettavaa teosta. Jopa ”kouluja varten”, kun ajattelee miten luonnontieteitä meidän kouluissamme opiskellaan ja miten niitä nykyisten järjestelyjen vallitessa voidaan opiskella, tulee kurssista liian seikkaperäinen. Alkeispuoleen luemme esim. yleisen fysiikan perusteet, yksinkertaisten kemiallisten kappaleiden, kasvien osien, eläinten elinten ja mineraalien kuvaukset, jopa luonnonolioiden yksityiskohtaisen luokittelun sekä kasvi-, eläin- ja kivilajien luetteloinnin. Sitä vastoin kirjasta jää kaipaamaan astronomiaa ja oppia maapallosta, seikkaperäisempää esitystä fyysiseen maantieteeseen kuuluvista ilmiöistä, kasvimaantiedettä, oppia ihmisestä (antropologiaa). Sanalla sanoen: sellaiset laajat luontokuvaukset, joita löytää esim. Sommerilta, Humboldtin Kosmoksesta ym., tarjoavat mielestämme sopivinta luettavaa kotia ja jossain määrin myös koulua ajatellen. On näet enemmän kuin luultavaa, että monen koululaisen luonnontieto tulee jäämään koulussa opitun tasolle; ja silloin on hyödyllisempää, että hän tietää jotain siitä maailmasta ja maasta, jossa hän asuu, ja häntä päivittäin ympäröivistä esineistä ja ilmiöistä, kuin että hän olisi oppinut ilmiöiden abstraktit lait tai luettelemaan joukon luonnonesineitä, joita hän ei koskaan saa nähdä luonnossa. Meillä on tilaisuus jäljempänä numeron 6 esittelyn kohdalla lähemmin selventää tätä kantaamme.

Mitä etenkin kyseiseen kirjaan tulee, on muistettava, että se – kuten pitääkin – vain esimerkinomaisesti esittelee eri luonnonolioita mineraalien, kasvien, eläinten joukosta, mutta on sitä vastoin luokitteluissa melko täydellinen. Toisaalta se menee kasvifysiologiassa, geognosiassa ja geologiassa pidemmälle yleisten tulosten alueelle, mitä olemme pitäneetkin yleisen sivistyksen kannalta hedelmällisempänä. On myös muistettava, että lukijat voivat erilaisten tarpeidensa mukaisesti sivuuttaa yhtä tai toista kirjassa olevaa. Esitys on yksinkertaista ja selkeätä; se on kuitenkin koottuun aineistoon nähden antanut kirjalle enemmän tutkintolukuun aiotun lyhennelmän kuin perhepiirissä käytettävän kiehtovan lukemiston muotoa.

Johtopäätökseksemme tulee, että sen mukaan mitä viitattu arvostelu ilmoittaa, numero 4 sopii kotilukemistona sekä naisten ja lasten oppikirjaksi paremmin aiheeseen perehtyneelle henkilölle; numero 5 taas, kun sitä arvostelukykyisesti käytetään, soveltuu paremmin kouluun kuin kotiin, mutta se on myös systemaattisemman järjestelynsä ansiosta hyödyllinen apuväline sille, joka luennoi ensin mainitun kirjan pohjalta.

 

6. Botanikens Första Grunder för Begynnare* [Kasvitieteen perustiedot aloittelijoita varten], kirj. C. F. Nyman. Tukholma 1849. (24 bankokillinkiä)

 

Tämä pieni, vain sata oktaavosivua käsittävä teos on suuresti kiittäen esitelty Ny Tidskrift för Lärare och Uppfostrare -lehdessä, ja se ansaitseekin mitä suurimmassa määrin kehuja. Kolmanneksen kirjasta vievät kasvianatomia ja -fysiologia, joita käsitellään yhdessä; toisen kolmanneksen vie kasvien luokittelu, ja kolmannen kasvimaantiede. Tekstiin liitetyt puupiirrokset valaisevat yksinkertaista esitystä. Tämä on todellakin mestariteos lajissaan, tuore kuin kevyt suullinen esitys, ja samalla niin asiapitoinen, että siinä esiintyy tuskin yhtään turhaa sanaa. On selvää, että varsinkin historiallisen kuvauksen täytyy rajoittua muutamaan lajiin ja olla muuten niukkaa. Lisäksi tekijä käsittelee vain tärkeimpiä Ruotsissa esiintyviä kasviheimoja ja mainitsee kustakin vain muutamia harvoja tunnetuimpia kotimaisia kasveja ruotsalaisilla nimillään. Myös molempien muiden jaksojen kohdalla lukija tuntee olevansa samalla kertaa sekä kiinnostunut että tyydyttämätön, haluten tietää vielä vähän lisää. Mutta juuri tämä herätetty tiedonhalu todistaa esityksen ansioista, eritoten kun lisää, että nämä harvat sivut kaikitenkin antavat aiheesta enemmän tietoa kuin mitä useimmilla kirjallisesti sivistyneillä, jopa oppineilla miehillä meidän maassamme on. Tämä pieni kirjanen sopii erikoisen hyvin naisten opetukseen, ja tämän kirjoittaja katsoo sen tyttökoulun todellakin kärsivän menetyksen, joka ei seuraa tässä annettua neuvoa ja viipymättä ota sitä käyttöön. Emme tässä suhteessa tee mitään eroa mamsellien sisäoppilaitoksen ja työläisten tyttölasten yksinkertaisen koulun välillä. Emme näet tunne ainoatakaan oppikirjaa, joka paremmin kuin tämä pystyy saamaan oppilaan iloitsemaan hankkimastaan tiedosta. Sen suomeksi kääntäminen koituu suureksi hyödyksi idullaan olevalle suomalaiselle kansankirjallisuudelle. Kasvitieteellinen kuvateos ja kasvimaantieteellinen pallokartta täydentävät naistenopetuksessa sen, mitä tämä kirja aloittaa. Sellainen kartta, kuinka yksinkertainen tahansa, ja siihen liitetty suomenkielinen käännös, nostaisivat myös paljon kirjan arvoa. Teoksen todellisena puutteena pidämme sitä, että luokittelu seuraa Jussieuta ja noudattaa luonnollisia heimoja, mutta tekijä ei saman tien ole esittänyt mitään katsausta Linnén järjestelmään. Tulevassa käännöksessä ja uudessa painoksessa tämä pitäisi oikaista. Korjauksen tarpeessa ovat myös johdannon ensimmäiset sanat: ”Meidän maamme päällä olevat kappaleet ovat kolmenlajisia, kiviä, kasveja ja eläimiä”. Näissä muuten niin selkeä ja täsmällinen tekijä on selvästikin sanonut enemmän kuin mitä hän tai kukaan muu voi puolustaa.

 

7. Populär Naturkunnighet för Folkskolor* [Kansantajuista luonnontietoa kansakouluja varten] (kuvitettu), kirj. I. F. Schlez. Tukholma 1847. (40 killinkiä)

8. Utkast till Populär Naturkunnighet*, I Del. Naturläran, [Hahmotelma kansantajuiseksi luonnontiedoksi, I osa. Luonnonoppi] C. J. Hartman. Tukholma 1845. (28 killinkiä)

9. Första Begreppen i Populär Naturkunnighet* [Peruskäsitteet kansantajuisesta luonnontiedosta], kirj. G. Thomé. (32 killinkiä)

 

Esittelemme nämä nimikkeet todisteina siitä innosta, millä Ruotsissa nykyään pyritään levittämään tietoa tähän mennessä laiminlyödyistä luonnontieteistä. Tämän kirjoittaja tuntee teokset ainoastaan erään Ny Tidskrift för Lärare och Uppfostrare -lehden niukkasanaisen selostuksen pohjalta; siinä esitetään nro 7 näistä kolmesta parhaiten onnistuneeksi. Sen sisältö on: 1) Tarkasteluja ihmisruumiista; 2) ihmisen sielunvoimista ja niiden oikeasta käytöstä; 3) luonnonkuvauksen ensimmäiset perusteet; 4) yleishyödyllisintä luonnonopin alalta; 5) teknologia; 5) lyhyt katsaus maailmanrakenteeseen. Kieltää ei voi, että jo tämä jaottelu puhuu puolestaan. Arvostelija valittaa jostain tarpeettomasta laveudesta yhdessä, aukkoisuudesta toisessa suhteessa. Saksalainen alkuperäisteos on ilmestynyt kuutenatoista painoksena.

Tämän kirjoittaja on tietoinen siitä, että hra Thomén laatimaa numeroa 9 on käytetty oppikirjana Suomen harvoissa naiskouluissa. Se hiljaisuus, millä lehden arvostelija sivuuttaa tämän kirjan, näyttää osoittavan ettei ole tehty parasta mahdollista valintaa.

Sen jälkeen kun edellä oleva kirjoitettiin, on tämän tekijällä ollut tilaisuus nähdä kyseiset teokset, ja hän on havainnut ne suunnitelmansa ja toteutuksensa puolesta niin erilaisiksi, että niitä tuskin voi pitää sopivina yhteen ja samaan tarpeeseen. Nro 7 on kokonaan tarkoitettu kehittyneemmille lapsille ja sisältää vain asian kaikkein yleisimmän puolen, mutta siinä on runsaasti sovellutuksia ja käytännölliseen hyötyyn tähtääviä opetuksia. Oppi ihmisestä on seikkaperäisin ja siihen verrattuna vaikuttaa muu luonnonkuvaus liian niukalta, jopa merkityksettömältä. Sekä luonnonoppi että teknologia sitä vastoin on tarkoitukseen nähden laadittu hyvin. Kuvia on verraten vähän. Myös numerossa 9 on luonnonesineiden kuvaus äärimmäisen niukkaa. Yleinen fysiikka ottaa tässä suurimman tilan. Tämän kirjoittajan mielestä teoksen pääasiallisin arvo on ns. ”Erityinen fysiikka” -jaksossa, maailman rakenteen, maan, veden ja ilman ilmiöiden kuvauksessa, mihin tässä on erityisesti paneuduttu. Seikkaperäisin on nro 8. Havaitsemme, että sanottuun kirjaan sisältyy ensimmäinen osa erästä jo 1836 ilmestynyttä teosta ”alemmille oppilaitoksille”. Sanotun osan eri luvut käsittelevät 1) kappaleiden ominaisuuksia, 2) maailman rakennetta, 3) Maata, 4) kappaleiden (kemiallisia) elementtejä, 5) yleisiä luonnon kappaleita (vettä, ilmaa, valoa jne.), 6) ilman ilmiöitä (meteoreja). Toisen osan muodostaa ”Luonnonhistoria eli luonnonkuvaus” ja se vie lähes 3 kertaa niin paljon tilaa kuin ensimmäinen osa. ”Oppi ihmisestä” ja lyhyt ”Terveysoppi” päättävät kokonaisuuden. Kirja, joka on yli 20 suuren oktaavoarkin laajuinen, maksaa 2 bankoriksiä. Sikäli kuin tämän kirjoittaja nopean silmäyksen perusteella kykenee arvioimaan, on tämä teos epäilemättä esitetyistä soveliain itseopiskeluun ja vanhempien koululaisten opetuskirjaksi. Tämän kirjoittaja ei kyseisestä oppikirjasta kaipaa muuta kuin kasvimaantiedettä, orgaanista kemiaa ja siihen liittyvää teknologiaa, sekä kuvauksia maan ja meren keskinäissuhteista, valtameristä, ilmasta ja lämpötilan vaihteluista. Sitä vastoin ensimmäisen osan luvussa 3 on lyhyt geologia ja luvussa 4 lyhyen mineraaliopin ohella teknologisia viittauksia. Tekijä, sama tri C. J. Hartman, joka on laatinut parhaan oppikirjan Ruotsin kasvistosta, on luonnontutkijana niin kunnioitettu, että hänen nimensä on takeena tietojen tieteellisestä paikkansapitävyydestä. Laajemman kuvateoksen rinnalla käytettynä työn täytyy olla opettavainen kaikkien luokkien lukijoille.

 

III

Ruotsissa viimeksi ilmestyneistä maanviljelyksen teoriaa käsittelevistä teoksista kuuluu varmaankin ensi sija kirjalle

 

1. Landtbrukets Naturvetenskapliga Grunder* [Maanviljelyn luonnontieteelliset perusteet], kirj. James F. W. Johnston, julk. J. H. Nathorst, dipl. ins. Tukholma 1844. (2 riksiä 36 killinkiä)

 

Olemme aiemmin tässä lehdessä esitelleet saman tekijän lyhyen pellonviljelykemian katkismuksen. Tuo pieni lyhennelmä pohjautuu nyt selostettavalle teokselle. Siitä löytyy esitys kaikista niistä selityksistä mitä tiede kykenee tarjoamaan kasvien elämän eri ilmiöistä ja maanviljelyn monenlaisten prosessien vaikutuksesta viljeltyihin kasveihin. Nämä selitykset eivät millään muotoa ole pelkkää lainatavaraa, vaan lukija saa usein tilaisuuden seurata tekijän omia tutkimuksia, ja tekijä tarkistaa aina muiden väitteet. Johnstonin työ on seikkaperäisempi kuin Liebigin tunnettu, tässäkin lehdessä esitelty kirja kemian soveltamisesta maanviljelyssä; se on myös systemaattisempi ja siksi jäsennellympi ja esityksessään selkeämpi. Kun kemian ja siihen liittyvien luonnontieteen haarojen tuntemus ei ole levinnyt kovinkaan laajalle, täytynee seikan jos toisenkin jäädä meidän maamme maanviljelijälle käsittämättömäksi; mutta kirjan toiset osat ovat valmistautumattomankin lukijan helpommin ymmärrettävissä, ja jokaiseen tärkeään tutkimukseen liitetyt käytännön sovellutukset ja neuvot muodostavat hyödyllisen tietämyksen kultakaivoksen.

Nykyajan ilahduttaviin ilmiöihin kuuluu, että tiedettä kysytään yhä enemmän ja se pääsee vaikuttamaan kaikissa, sekä henkisissä että ruumiillisissa oloissa. Se, mitä kutsutaan ideoiden vallaksi, ilmenee yhä tietoisemmin sekä suurimmassa että pienimmässä. Joka kerta kun tämän vallan toteutuminen viivästyy, voidaan otaksua, ettei ennakkoluulojen, väärän omaneduntavoittelun ja raa'an voiman oma valta niinkään ole saanut hetkellistä yliotetta, vaan että ns. ideat, tutkimuksen tulokset, eivät vielä ole olleet riittävän kehittyneitä tunkeutuakseen yleiseen vakaumukseen, ja juuri näiden ideoiden osakseen saama vastustus edistää niiden kehittymistä ja leviämistä. Se eristetty elämä, jota tiede aiemmin on viettänyt järjestelmissä ja koulukunnissa, on ollut tiedemiehille loiston aikaa, jonka kestäessä omaa arvostelukykyä vailla olevien ihmisten suuri joukko on tietämättömyyden tuottamalla suurella kunnioituksella katsonut ei vain niihin, jotka koulukunnissa nauttivat suurinta arvoa, vaan myös kaikkiin niihin, jotka ovat arvioillaan olleet mukana ratkaisemassa näiden etevämmyyttä. Vielä nytkin on tiedemiehen itsensä vaikea osoittaa, mitä hedelmiä suuri osa näistä tieteen johtajista ja heidän oppilaistaan on tuottanut ihmiskunnan hyödyksi. Mutta koko luomakunta on täynnä sellaisia arvoituksia, ja lukemattomista olioista ja ilmiöistä on sanottava, että voidaan ja täytyy vain olettaa niillä olleen ja olevan jonkin järjellisen tarkoituksen. Niinpä ovat tieteen harjoittajatkin eläneet ja toimineet sen mukaan, mitä ovat pitäneet kutsumuksenaan; aikalaiset ja jälkimaailma ovat tunnustaneet tämän kutsumuksen oikeaksi sikäli kuin tiedemiesten työ on menestynyt. Mutta nyt on tullut toinen aika, joka ei enää tahdo kunnioittaa mitään tuntematonta; aika vaatii nyt yleispäteviä perusteluja jokaista arviota tehtäessä, eikä sen mielestä yhdenkään ratkaisujen tekijän persoonallisuus ja yhteiskunnallinen asema tarjoa mitään pettämättömiä takeita arvion pätevyydestä. Toisin sanoen: yleinen arviointi on ryhtynyt harjoittamaan sitä tuomio-oikeutta, jota ennen saattoivat käytellä vain tieteeseen vihityt. Itse sen oikeutus menetellä näin on myös se koetinkivi, jolla yleinen arviointi tutkii arvioitavan kohteen pätevyyttä. Yleinen sivistys antaa oikeutuksen; yleinen sivistys on koetinkivi. Mikä ei lupaa hyödyttää tätä sivistystä, katsotaan ilman muuta hyödyttömäksi myös tieteen piirissä. Näin kyseinen arviointi tosin tunnustaa aiemman tieteellisen työn arvon; sillä vain tämä työ on johtanut yleisen sivistyksen syntyyn ja antanut yleiselle arvioinnille sen vaatimukset ja sen oikeutuksen. Mutta tulevaisuudessa se ei salli tieteelle sellaista toimintaa, jonka hyöty voidaan kerran päätellä vain siitä, että tämä toiminta on aikoinaan tapahtunut ja sitä on seurannut uusi aika laajempine yleisine sivistyksineen. Samalla kun tämä arviointi itse on tietoinen tieteen päämääristä käsittäen sen ihmissuvun älyllisenä ja siveellisenä täydellistämisenä, vaatii se myös, että tieteenkin tulee toimia tietoisesti, suuntautua tietoisesti kyseiseen päämäärään. Tiede osoittaa omaksuneensa tämän tietoisuuden, mitä enemmän se astuu ulos koulusta ja alistuu yleisen arvioinnin tuomio-oikeuden alaiseksi. ”Työskennelkäämme tehdäksemme klassiset kieliopinnot yleishyödyllisiksi, niin ne alkavat jälleen kukoistaa”. Suunnilleen näillä sanoilla kuuluisa Thiersch torjui äskettäin eräiden filologien ehdotuksen, että olisi perustettava yhdistys kyseisten opintojen nostamiseksi rappiotilastaan. ”Kemian opinnot osana yleistä kansalaiskasvatusta on isänmaassamme laiminlyöty hämmästyttävässä määrin.” Näin lausui Berzelius Ruotsin maanviljelysakatemiassa, kun oli ehdotettu sen teoksen julkaisemista ruotsalaisessa asussa, mitä tässä esittelemme. Suuren tiedemiehen mielestä hänen tietonsa ei ollut koulukunnan, oppineiden ammattisäädyn omaisuutta; hän valittaa, ettei se hänen isänmaassaan vielä sisälly yleiseen kansalaissivistykseen. Hän itse oli toiminnallaan osoittanut, että luki yleisöönsä vieläpä Ruotsin rahvaan. Voidaan sanoa, että hän tahtoi jakaa kaikille tieteen siunausta. Mutta tämä aikomus tuskin oli lähtöisin hänen omasta mielihalustaan, vaan tieteen luonteesta ja tarkoitusperästä. Hän toisin sanoen katsoi tieteen olevan puolinaista niin kauan kuin se ei ollut yleisön omaisuutta. Mutta sitä, mikä kuuluu yleisölle ja on sen käytössä, tulee yleisön epäilemättä myös saada arvioida sen hyödyn ja arvon näkökannalta.

Selvemmin kuin useimmilla muilla tieteillä kemialla on se ominaisuus, että se voi todistaa yleishyödyllisyytensä. Tästä edustaan kemian on ennen kaikkea kiittäminen sen yleisen toiminnan laatua, jonka piirissä sitä sovelletaan. Maanviljelystä, manufaktuuriteollisuutta, lääkintätaitoa harjoitetaan ja ne ovat hyödyksi kaikissa yhteiskunnallisissa oloissa, melkeinpä jokaisella yleisen sivistyksen asteella. Toisin on esimerkiksi filosofian, historian, valtiontalouden laita. Ne voivat sisältyä yleiseen sivistykseen ja olla hyödyksi vasta kun yleisellä arvioinnilla on tunnustettu äänivalta yhteiskunnan yleisissä asioissa. Se, minkä yleinen tietoisuus tätä ennen voi niistä omaksua, tosin kohottaa tätä tietoisuutta ja luo pohjaa sen vaikutusvallalle; mutta tämän valmistelun hyöty ei tule näkyviin ennen kuin kyseinen vaikutus muuttuu todelliseksi. Spekulatiiviset ja historialliset tieteet kadehtivat kuitenkin aiheetta luonnontieteiden ja varsinkin kemian etulyöntiasemaa. Nekin elävät vuorollaan yleisen sivistyksen elämää, ja ihmiskunta laskee aikakautensa siitä hetkestä, jolloin ne esiintyvät yleisen sivistyksen voimalla. Kukaan ei laske uuden ajan historian alkua kirjapainotaidon ja kompassin keksimisestä, kukaan ei johda 19. vuosisadan uudistavaa luonnetta höyrykoneen keksimisestä. Kuudennentoista vuosisadan tekivät historian käännekohdaksi ne aatteet, joita kirjapaino levitti, se voima, jonka maantieteelliset löydöt antoivat niiden kehitykselle; ja samoin ovat 19. vuosisadalle antaneet ominaisleimansa ne aatteet ihmisen tarkoituksesta, uskonnon olemuksesta, valtion päämäärästä jne., jotka rautateitse ja höyrylaivoilla kiitävät kansasta toiseen, maapallon ääreltä toiselle. Kuten ruumis on hengen työväline, ovat myös tieteen aineelliset sovellutukset väline, jonka avulla henki ilmenee voimakkaammin henkisissä laitoksissa. Toisaalta taas ei tämä anna spekulaatiolle mitään ylvästelyn aihetta. On kyllin selvää, että spekulaatio jäi tyhjäksi ymmärryksen harjoitukseksi, kunnes se luonnontieteiltä sai reaalisen sisällön systematisoivalle toiminnalleen, ja että se joka askeleella käyttää hyväkseen luonnontieteen tuloksia. Henki ei opi tuntemaan itseään ja tarkoitustaan ainoastaan itsetarkastelun kautta; henki kuvastuu ruumiissa ja materiaalisessa luomakunnassa. Skolastiikka filosofoi sille annetun läksyn, kirkon opin, pohjalta. Nykyajan henki etsii itseään koskevaa tietoisuutta luonnosta ja maailmanhistoriasta.

Sama seikka, joka ilmenee suuressa kokonaisuudessa, esiintyy myös kunkin erityisen kansan sivistyksessä. Täydellä syyllä voi sanoa, että luonnontieteiden lähes kaiken kattava laiminlyöminen on ollut suurin puute ei vain Suomen yleisessä kansalaissivistyksessä, vaan myös tieteellisessä sivistyksessä. Ainakin yhtä kaukana kuin olemme tällä tiedon alalla Euroopan sivilisoidummista kansoista, olemme myös nykyisen ajan sivistyksestä. Sanomme: ”ainakin yhtä kaukana” – sillä jos lukee, mitä maassa kirjoitetaan ja painetaan, on vaikea ymmärtää, miten tämä kirjallisuus ylipäätään voi kuulua 19. vuosisadalle ja sen viidennelle vuosikymmenelle. Jos sitä verrataan vaikka vain ruotsalaiseen, tekisi mieli uskoa maantieteilijöiden erehtyneen Euroopan rajoista, kun eivät ole vetäneet rajaviivaa pitkin Pohjanlahtea. Tästä ei kumminkaan voi mitään sanoa. Mutta luonnontieteellisten opintojen suhteen kaikki riippuu omasta harrastuksestamme, sen oivaltamisesta mitä puuttuu ja mikä yleisesti ja yksityisesti edistää puutteen poistamista.

Sellaiset teokset kuin tässä käsillä oleva näyttävät tämän kirjoittajasta olevan eräs parhaiten sopivia sekä virittämään tiedon tarvetta että osin tyydyttämään tätä tarvetta. Berzeliuksen mainitut sanat pätevät tietenkin vielä suuremmassa määrin meidän maassamme harjoitettuun kemian tutkimukseen kuin Ruotsin kemiantutkimukseen. Meillä ei vielä ole muodostettu käsitystä siitä, että jonkinlainen kemiaa koskeva tietämys kuuluisi yleiseen kansalaissivistykseen. Siksi olemmekin huomauttaneet, ettei kaikkea, mitä kirja sisältää, voida ymmärtää ilman aiheeseen liittyviä alustavia opintoja. Mutta kirjan tekijä näyttää suunnitelleen teoksensa jokaisen maanviljelijän hyödyksi; siksi hän on myös erityisesti kuvaillut kasvikunnassa esiintyviä yksinkertaisia kemiallisia kappaleita ja niiden tärkeimpiä yhdistyksiä. Itse kasvielämän laadun selvittely taas on niin selkeää ja tarkkaa, ja näiden tutkimusten sovellutukset kuuluvat siinä määrin jokaisen maanviljelijän kokemuspiiriin, että teoksen tämä opettava osa sinänsä tarjoaa lukijalle sangen laajan katsauksen luonnontieteen kentästä. Tähän osaan näet sisältyy, kuten asian luonne vaatii, myös suuri määrä tietoja fysiikasta ja etenkin meteorologiasta, geologiasta ja eläintieteestä. Kaikki on esitetty siten, ettei asioiden käsittäminen kohtaa mitään suurempia vaikeuksia. Esitys on läpeensä esikuvallisen tasaista, korutonta ja asiallista. Hra Nathorstin kuuluisan kemistin hra L. F. Svanbergin avustuksella tekemä käännös on äärimmäisen huolellinen. Kaikki seikat yhdessä tekevät siis tämän teoksen erääksi kaikkein huomattavimmista, kun halutaan perehtyä tieteellisesti harjoitettuun maanviljelykseen erityisesti ja luonnontieteiden alkeisiin yleensä.

Olisi tarpeetonta yrittää tässä selostaa sitä hyötyä, minkä tieteellinen näkemys tuo maanviljelyksen harjoitukseen; teoksen lukeminen vakuuttaa varmimmin itse kunkin siitä, miten tämäkin ammatti, kun se pohjataan lujille, tieteellisille periaatteille, saa kokonaan uuden hahmon, miten monia vääriä menetelmiä on maanviljelyn periaatteita vailla ollut käytäntö pitänyt kunniassa, ja kuinka paljon sekä tutkittavaa että toteutettavaa vielä on jäljellä.

 

2. De första Grunderna uti Naturläran i allmänhet och Kemin isynnerhet, med tillämpning på Näringarne* [Perustiedot luonnonopista yleensä ja kemiasta erityisesti elinkeinoihin sovellettuna], kirj. P. O. Almström. Stockholm 1848. (1 riksi 16 killinkiä).

 

Teos esitellään tässä ilman että tämän kirjoittaja uskaltaisi mitenkään arvioida sen arvoa. Kirjan pääsisältönä on käsikirjanomainen kurssi sekä epäorgaanisessa että orgaanisessa kemiassa ja jokaisen erityisen kemiallisen aineen kohdalla annetaan kuvaus tavasta, jolla menetellään kussakin tämän aineen tuottamiseen tähtäävässä tai sen käytölle perustuvassa ammatissa. Tosin vaikuttaa siltä, että tekijä olisi sullonut liian paljon asiaa pienen 12-taitteisen kokoisen kirjan 258 sivun tarjoamaan vähäiseen tilaan. Teknologiaa koskevat tiedot vaikuttavat silti riittävän yksityiskohtaisilta selittääkseen, miten kussakin prosessissa tulee menetellä, joskaan ne eivät aina anna riittävästi osviittoja prosessin toteuttamisessa. Kirjaa voi suositella kahden ulkoisen seikan perusteella: ensinnäkin, hra Almström, joka on ollut myös opettajana Tukholman Teknillisessä instituutissa sekä – mikäli tämän kirjoittaja ei erehdy – Falunin vuorikoulussa, on hyvin tunnettu kemian ja teknologian oppikirjojen laatija; toiseksi, kirja koostuu Tukholman käsityöyhdistyksen koulussa pidettyjen esitelmien uusintapainoksista. Tällä yksityisin varoin perustetulla ja ylläpidetyllä koululla on näet kunnollisen oppilaitoksen maine, ja siellä pidetyillä opetuskursseilla on siksi tämän maineen antama takuu.

 

3. Det förflutna, närvarande och tillkommande* [Mennyt, oleva ja tuleva], kirj. H. C. Carey. I vihko. Tukholma 1849. (40 killinkiä)

 

Joka ei ole nähnyt teosta tai tunne tekijän nimeä ja toimintaa, tuskin pystyisi kirjan tittelilehdestä päättelemään sisältöä. Se johtaa ajatukset henkioppiin, vaikka kirja täysin aineellisesti askarteleekin ihmisen ruumiillisen ravinnon ja sen hankkimisen keinojen parissa. Tämän sisältönsä puolesta teos ei myöskään kuuluisi siihen luonnontieteiden teollisia sovellutuksia käsittelevään kirjallisuuteen, jota tässä lähinnä olemme pyrkineet esittelemään. Mutta toisaalta se liittyy siihen läheisesti, koska siinä tutkitaan työn arvoa ylipäänsä ja työtapojen parantamista sekä maanviljelyssä että manufaktuureissa.

Enemmän kuin tuskin millään muulla inhimillisen ajattelun ja kokemuksen alueella on jokainen ihminen kansantaloudellisissa kysymyksissä ennakkoluulojen pauloissa. Niin monien väittämien uskotaan olevan itsestään selviä, että hämmästytään, kun kansantalous ottaa ne tutkittavakseen; tottumattomuus syvällisempään ajatteluun näissä seikoissa johtaa siihen, että myönnetään taas halukkaasti tämän tieteen kaikenlaiset väitteet, joita se perustelee viittaamalla käsillä oleviin ilmiöihin. Mutta tarkemmin tutkittaessa ei vähemmän hämmästy siitä, että huomaa olevansa niin tietämätön mitä arkipäiväisimpien tapahtumien, jopa tavallisimpien käsitysten ja sanojen merkityksestä – sellaisten kuin ”pääoma”, ”korko”, ”arvo” jne. Eikä kukaan, joka ei ole seurannut näissä aineissa tehtyä tutkimusta, todellakaan voi kuvitella, miten paljon vaaditaan terävänäköisyyttä jotta pääsisi niissä johonkin selkeään ja oikeaan oivallukseen.

Jos joku esimerkiksi sanoo meille: ”Kaikissa maissa otetaan parempi maa aikaisemmin viljelykseen kuin huonompi, ja lopuksi täytyy kussakin valtiossa vain hedelmättömimmän maan jäädä viljelemättömäksi” – niin tuskin kukaan kuulija kiistäisi väitteen todenperäisyyden. Näyttää selvältä, että niin kauan kuin vapaa valinnanmahdollisuus on olemassa, ihmiset viljelevät mieluummin hedelmällistä kuin hedelmätöntä maata. Tähän liittyen voi vain ilolla muistella viljelytavan päivittäisiä edistysaskelia ja toivoa, että nämä tulevaisuudessa saisivat huonoimmankin laatuisesta maasta syntymään kultaisia satoja.

Mutta jos eräs kansantaloustieteilijä, englantilainen Ricardo, kerran on saanut tämän myöntävän vastauksen, vetää hän siitä seuraavat johtopäätökset:

Mitä enemmän jonkin maan väestö kasvaa ja mitä enemmän maata siis täytyy ottaa viljelykseen, sitä pienemmäksi käy kunkin uudisviljelyksen tuotto, ts. sitä vähemmän tuottavaksi tulee valtakunnan maanviljelyyn käytetyn työn kokonaissumma; siispä ei ravintoaineiden määrä voi jatkuvasti kasvaa samassa suhteessa kuin väestö.4

Maankorko, lisää Ricardo edelleen, kasvaa viljelyn myötä (huom.! siis maanomistajan korko). Sillä niin kauan kun esimerkiksi vain parasta ja keskinkertaista maata viljellään, on edellisenlaatuisen maan omistajalla sen verran korkeampi korko jälkimmäisenlaatuisen maan omistajaan verraten kuin mitä edellisenlaatuisen maan tuotto on korkeampi. Laadultaan keskinkertaisen maan viljelijä voi siis ryhtyä viljelemään parasta maata yhtä edullisesti, vaikka hän maksaa mainitun erotuksen omistajalle. Tätä Ricardo nyt kutsuu maankoroksi. Mutta sen jälkeen kun huonoinkin maa on otettu viljelykseen, tulee tämän ja parhaimman maan tuoton välinen ero luonnollisesti suuremmaksi kuin juuri mainittu maankorko; ts. maankorko nousee. Huonoimman maan viljelijä voi ottaa viljeltäväkseen parasta ja maksaa korkona molempien tuoton välisen erotuksen; samoin hän voi ryhtyä viljelemään keskinkertaista maata ja maksaa siitä korkoa;

siispä, kun viljely on ehtinyt ulottua siihenkin maan laatuun, joka hädin tuskin pitää työläisen hengissä, täytyy kaiken muun maan koron nousta niin korkeaksi, että maanvuokraaja joutuu samaan asemaan kuin tällainen työläinen. Ts. kaikki maanviljelytyöläiset painetaan pakolla yhä huonompaan ja huonompaan elinasemaan, samalla kun maanomistaja jatkuvasti kohoaa hyvinvoinnissa ja rikkaudessa.

Näin murheellisiin lauseisiin johtaa yllä esitetty viaton myöntö. Siihen liittyy väittämiä, joita on esittänyt toinen, aiemmin kuuluisa englantilainen kansantaloustieteilijä Malthus.

Voidaan esittää vastaväite: maanviljelyn keinoissa tapahtuvat parannukset kohottavat vähitellen myös huonoimmanlaatuisen maan tuottoa. Mutta nämä parannukset sallivat silloin myös vieläkin huonomman maan viljelykseen oton kuin mitä tämä huonoimmanlaatuinen oli ollut, ja näin täytyy jatkua, kunnes ainoakaan valtakunnan maapala ei ole jäänyt viljelemättä. Sen jälkeen kasvava työtön väestö syö sen lisääntyvän tuoton, minkä parantuneet työmenetelmät voivat hankkia.

Ricardo on paneutunut tähän vastaväitteeseen ja torjunut sen suunnilleen yllä esitettyyn tapaan. Hän myöntää, mikä on pakko myöntää, että parantuneet viljelymenetelmät hidastuttavat työläisen painumista alas; mutta hän osoittaa, että lopputuloksen täytyy joka tapauksessa olla sama, ja myös, että työn tuottavuuden yleinen kulku pysyy jo kuvatun luontoisena. Hän vieläpä lisää: parannukset viljelytavassa estävät maankorkoa nousemasta;

siispä nämä parannukset ovat ristiriidassa maanviljelijän edun kanssa samalla kun ne suosivat työläisen etua.

Näitä Malthusin ja Ricardon oppeja, joita he ovat soveltaneet myös manufaktuureihin, vastaan on noussut useita opponentteja; näiden joukossa on amerikkalainen Carey. Mutta näyttää siltä, että vastatodistusten pitävyyden suhteen on enemmän jääty uskon varaan kuin oltu niistä varmoja. Professori Bergfalk, joka Raun Kansantalousopin perusteet -teoksen ruotsinnoksen esipuheessa mainitsee Careyn työn Principles of Political Economy, pitää häntä onnistuneimpana Ricardon vastustajana. Prof. B:n esityksen mukaan Carey osoittaa sanotussa työssä, että työläisen osuus tuotteesta nousee jatkuvasti, koska elämän tarvikkeiden yhä alhaisempi hinta sallii hänen hankkia niitä itselleen suuremmassa määrin.

Käsillä olevassa työssä Carey paneutuu kuitenkin kysymykseen perusteellisemmin. Logiikassa kutsutaan nimellä negare majorem sitä menettelytapaa, että kielletään se peruslause tai edellytys, mille jokin päätelmä tai todistus pohjautuu. Tämän on Carey nyt tehnyt kiistämällä Ricardon ensimmäisen lauseen paikkansapitävyyden, nimittäin sen, että viljely siirtyisi paremmilta maan laaduilta huonommille. Carey yrittää päinvastoin osoittaa, että ihmiset ovat kaikkialla aluksi ryhtyneet helpommin viljeltävään ja muokattavaan maahan, mutta sen jälkeen kun pääoma ja työvoima ovat lisääntyneet, tarttuneet vaikeammin viljeltävään ja muokattavaan, hedelmällisempään maahan.

Miten tekijä on onnistunut todistamaan tämän lauseen, käy parhaiten ilmi itse kirjasta. Lisättävä on vain, että hän tähän väittämään nojautuen kiistää sekä Ricardon muut väitteet että Malthusin niihin liittyvät teesit.

Ei pidä unohtaa, että Careylla on kokemus puolellaan, sillä kaikissa maissa tuotanto on yleensä kasvanut nopeammassa suhteessa kuin väkiluku. Ricardo yrittää selittää tämän tilanteen pääosin työtapojen paranemisella, minkä hän – kuten sanottua – silti katsoo vain hidastuttavan lopputulosta. Carey taas on, kuten näyttää, edeltäneissä töissään enemmän pysyttäytynyt juuri mainituissa kokemuksen tosiseikoissa ja näin jättänyt Ricardon perusopin koskemattomaksi, mutta tässä käsillä olevassa työssään hän on, kuten sanottua, kääntynyt kyseistä perusoppia vastaan; myös siksi tämä työ ansaitsee erityisen huomion osakseen. Tekijän siinä osoittama oppineisuus ja terävänäköisyys herättää ihastusta.

Näyttää siltä kuin epäsuopea kohtalo painaisi kansantaloudellisten teosten ruotsalaisia käännöksiä. Raun yllä mainittu teos ei ole päässyt parhaisiin kääntäjän käsiin; ja Careyn tässä esitelty työ on käännetty kokonaan hutiloiden niin että monet kirjan kohdat ovat muuttuneet käsittämättömiksi.

J. V. S.

 

 

  • 1. Kemian vuosikertomukset laati Berzelius ja ne käännettiin heti ulkomailla. Hänen kuolemansa jälkeen ovat eräät saksalaiset kemistit yhdistyneet laatiakseen näitä vuosikertomuksia. Tiedeakatemia on puolestaan antanut niiden jatkamisen hra Svanbergin tehtäväksi. Tulevaisuus näyttää, missä määrin saksalaisten jotenkin sopimaton väliintulo menestyy, vai puolustavatko Akatemian vuosikertomukset myös hra Svanbergin johdolla paikkaansa.
  • 2. Ruotsissa näet jokaisella läänillä on oma talousseuransa, joiden ohella maassa on myös lukuisia maanviljelysseuroja. Suurin osa Ruotsin maaherroista pitää asianaan vaikuttaa kyseisenlaisten seurojen ja kokousten kautta maanviljelyn edistymiseen lääneissään. Ehkä huomattavin tässä suhteessa on Upsalan maaherra v. Kraemer, syntyjään suomalainen.
  • 3. Tässä esitellyt teokset, joiden nimi on varustettu asteriskilla, ovat saatavilla Kuopion kirjakaupasta.
  • 4. Saimassa 1845 julkaistiin Kuopion läänin oloista tilastotietoja, jotka osoittivat, että samalla kun väkiluku 50 vuodessa on kaksinkertaistunut, maan tuotto on 60 vuodessa laskenut 4 ½:sta 3 ½:een tynnyriin asukasta kohti. Johnston, samoin kuin Carey tulevat tässä esitellyissä töissään vastakkaisiin tuloksiin Englannin maanviljelyn suhteen.

Vertailu