Undersökningar af finska adelns gods och ätter etc. af Wilhelm Gabriel Lagus [W. G. L., Tutkimuksia Suomen aateliston maatiloista ja suvuista jne.]
Professori, kanslianeuvos Lagus oli viimeinen jäsen siinä historiantutkijoiden koulukunnassa, jos näin voidaan sanoa, joka oli saanut oppinsa suoraan Porthanilta. Porthanin teoksillaan ja henkilökohtaisella vaikutuksellaan virittämää kiinnostusta Suomen menneisyyden tutkimiseen vei eteenpäin lähinnä hänen oppilaansa ja ystävänsä, arkkipiispa Tengström. Kiinnostuksen perivät myös viimeksi mainitun molemmat vävyt, professori Johan Jakob Tengström ja kanslianeuvos Lagus. Näistä Porthanin seuraajista ehkä juuri viimeksi mainittu muistutti kuuluisaa edeltäjäänsä eniten. Tästä vakuuttuu etenkin lukiessaan tätä hänen viimeistä teostaan.
Porthan oli pelkästään historiallisen aineiston tutkija, kerääjä ja kriitikko. Hän ei voinut edetä hallussaan olleen aineiston muokkaamiseen jo sen uutuuden ja riittämättömyydenkään tähden; hänellä ei näytä kuitenkaan myöskään olleen halua varsinaiseen historiankirjoitukseen. Arkkipiispa Tengström, mielenlaadultaan runollinen ja kaunokirjallisuuden tuntija, ei niinkään ansioitunut kriitikkona, mutta esiintyi sitä vastoin jo menestyksekkäästi elämäkertojen kirjoittajana ja siirtyi siis pelkästä tutkimisesta luomaan historiallista kirjallisuutta. Johan Jakob Tengström seurasi häntä tällä uralla. Hänen kirjoittamansa Gezeliusten elämäkerrat ovat siinäkin mielessä ansiokkaita, että kirjoittaja liittää kuvaamiensa henkilöiden toiminnan ajan tapahtumien yhteyteen. Samaa voidaan sanoa hänen kirjoittamistaan yliopiston kanslereiden ja opettajien ”luetteloista”, joissa hän ulottaa tarkastelunsa tieteiden yleiseen tilaan ajankohtina, joista merkinnöissä on kulloinkin kyse. Ja myöhemmin hän siirtyi myös suoriin ajankuvauksiin. Pohdiskeleva ote, pyrkimys kuvauksen kohteena olevan ajan ymmärtämiseen, on J. J. Tengströmin historiankirjoituksen luonteenomainen piirre. Vaikka hän tukeutui kaikissa teoksissaan omiin tutkimuksiinsa ja on tuonut päivänvaloon suuren määrän yksityiskohtaisia tietoja, hän ei näin ollen koskaan julkaissut näitä pelkkinä keräelminä, vaan käytti niitä aina historiallisen kuvauksen perusteina.
G. W. Lagus sen sijaan seuraa isänmaamme historiaa koskevissa teoksissaan täysin Porthanin jalanjälkiä. Hänen toimintansa keskittyy pelkkään tietojen keräämiseen ja niiden arviointiin. Meidän on tunnustettava, ettemme ole tutustuneet niihin Suomen kirkkohistoriaa koskeviin keräelmiin, joita julkaisemalla hän jatkoi arkkipiispa Tengströmin tätä koskevia tutkimuksia. Hänen lyhyemmissä historiallisissa kirjoitelmissaan ja tutkielmissaan sekä etenkin tämän esittelyn aiheena olevassa teoksessa tämä samankaltaisuus kuitenkin näkyy. Tämä teos muistuttaa jo ulkonaiselta muodoltaankin Porthanin merkittävintä teosta. Juustenin Suomen piispain kronikka on tunnetusti sangen niukkasanainen luettelo. Porthan on kuitenkin varustanut sen niin runsailla viittauksilla ja näiden lähdeviitteillä, että kronikka jää sivuasiaksi ja julkaisijan tutkimukset nousevat pääasiaksi. G. W. Lagus on samaan tapaan ottanut tätä julkaisua varten lähtökohdakseen Jesper Matinpoika Krusin vuonna 1618 laatiman luettelon ”Nye och Gamble Frelsis Landhbönder i Finlandh” [Uusia ja vanhoja aatelisia maatilanomistajia Suomessa]. Hän on liittänyt tähän nimiluetteloon ”elämäkerrallisia, sukututkimuksellisia, heraldisia, topografisia ja verohallinnollisia lisätietoja” niin runsaasti, että viitteiden määrä on peräti noin 1 250. Luettelon laajuus on 8 ½ suurin rivinvälein painettua arkkia, mutta näin siihen on yhdistetty liiteosa, joka hakemistoineen käsittää 97 kvarttokokoista arkkia. Porthanin tavoin kirjoittaja on merkinnyt muistiin myös sinänsä täysin merkityksettömiä tietoja, kunhan ne vain ovat jonkinlaisessa yhteydessä aiheeseen. Tässä teoksessa ei kuitenkaan ole sellaista kertomuskatkelmien ja niiden sekaan sijoitettujen välikertomusten määrää, jonka ansiosta Porthanin Chroniconiin [piispainkronikkaan] liittämät muistiinpanot muistuttavat monissa kohdin asiat sisältäpäin tuntevan miehen kerrontaa, jossa tieto tai kasku johdattelee seuraavaan tietoon tai kaskuun. Kirjoittajalla on ollut aineistossaan ainakin suurempi joukko nimiä joihin kytkeä kertomuksensa, joten ne ovat kauempana toisistaan erillisissä viitteissä, ja hän on pysytellyt tiukemmin varsinaisessa aiheessaan jo senkin takia, että hän tarkastelee paremmin tunnettua aikaa; Porthanilla taas oli aihetta ottaa muistiinpanoihinsa mukaan kaikki Suomen kyseessä olevaa aikaa koskevat tiedot, koska niitä ei ennen häntä tuntenut kukaan. Mitä enemmän nykyaikaa lähestytään, sitä sattumanvaraisemmilta ja mielivaltaisemmin valituilta tiedot kuitenkin näyttävät. Kirjoittaja on välttänyt painettujen lähteiden käyttöä, ellei se ole ollut aiheen valaisemiseksi välttämätöntä. Julkaistut tiedot ovat siis suurimmaksi osaksi aiemmin tuntemattomia, vanhoista virallisista ja yksityisistä asiakirjoista poimittuja. Tiedot ulottuvat 1300- ja 1400-luvulta nykyaikaan.
Lukija voi edellä kerrotun perusteella päätellä, että jo pelkästään näiden asiakirjojen etsintä on vaatinut pitkäaikaista uurastusta, ja kirjoittajan on täytynyt useimmiten jäljentää ne itselleen. Tiedetään myös, että hän pitkään jatkamillaan vuotuisilla matkoilla maan eri puolille ja myös Ruotsin-matkoillaan hankki haltuunsa osan siitä runsaasta aineistosta, jota tämän teoksen kokoamiseen on käytetty ja jonka kerääminen on siis kysynyt melko suuria kustannuksia. Paljon on varmaankin ammennettu myös niistä jopa lähes kolmensadan vuoden taakse ulottuvista veroluetteloista ja maakirjoista, joita säilytetään Keisarillisen Senaatin arkistossa. Kirja kuuluu siis niihin teoksiin, jotka voidaan saada aikaan vain asiaan kohdistuvan sitkeän innostuksen voimalla.
Monikin on saattanut kysyä, miksi ihmeessä maailmaa kiinnostaisi, mitkä suvut ja ketkä henkilöt ovat omistaneet ja omistavat nämä ns. aatelistilat, eikä tämän kysyminen ole mitenkään merkillistä. Ne ovat enimmäkseen, kuten luettelon otsikkokin kertoo, pieniä tiloja, joita 1618 asuivat ”frelsis-landhbönder” [aateliset maanviljelijät] ja joista tuli reduktion jälkeen tavallisia osaksi kruununtiloja ja osaksi talonpoikien omikseen ostamia verotiloja. Kun esim. Tenholan Girmundzbystä (Germundbystä) saadaan lukea: että Göble Göblassonin leski Könna myi erään tässä kylässä sijaitsevan tilan 1380 Sauvon kirkkoherralle Jöns Petterssonille; että Hartikka Dyker yritti lunastaa sen suvulleen mainitulta Jönsiltä, joka oli nyt saanut Kemiön kirkkoherrakunnakseen, mutta tämän omistusoikeus vahvistettiin oikaisukäräjien tuomiolla, joka annettiin ”feria secunda proxima prius domin. invocavit” [ensimmäistä paastosunnuntaita edeltäneenä tiistaina] 1404; että asemies Olof Nilsson, joka sai 1412 ”dominica prima post crucem” [ensimmäisenä Ristin Ylentämisen (14.9.) jälkeisenä sunnuntaina] aateliskirjan Eerik XIII:lta, kirjoittautui Germundbyn asukkaaksi; että sama Olof myi puolisonsa Karin Larsdotterin kanssa 1414 maata Germundbystä piispa Maunu Tavastille, joka taas 1417 ”feria proxima prius dominicam Reminiscere” [toista paastosunnuntaita edeltäneenä päivänä] sai E. XIII:lta rälssille kuuluvan verovapauden sen osalta; että Germundbyssä asuva kihlakunnantuomari Lindved Nilsson, joka oli luultavasti edellä mainitun Olofin veli, samoin myi osuutensa piispa Tavastille 1418; että piispa sai kiinnekirjan samana vuonna puolipaastosunnuntaina; että hän on 4. syysk. 1439 kirjoittamansa kirjeen mukaan luovuttanut sisarenpojalleen Matts Mårtenssonille Olof Nilssonilta ostamansa osuuden; että Germundbyn ja Gesterbyn omisti 1500-luvulla Boijen suku ja 1600-luvulla Brandin suku ja että tämä omaisuus joutui 1700-luvun alussa avioliiton ja perimyksen kautta luutnantti Johan Schytzille, jonka perilliset omistivat vielä vuosisadan lopulla Germundbyn, johon nyt kuuluvat Norrgårdin, Östergårdin, Kärransin, Västergårdin ja Käldon rälssitilat – kun siis näitä ja muita samantapaisia tietoja lukee, on hyvinkin anteeksi annettavaa, jos tunnustaa epäilevänsä näiden tietojen kertomisen arvoa Suomen historian kannalta. Saman epäilyn voivat herättää monet genealogiset tiedot: esim. tieto, että kapteeni Anders Hästesko, jonka isä Anders oli vaihtanut itselleen Maskolan tilan Jakob Sabelhjertalta, oli naimisissa tämän tyttären Hebblan kanssa ja kuoli 1740-luvulla, ja että Sabelhjerta oli ratsumestari Otto Bergin vävy ja tämä puolestaan oli 26. heinäk. 1646 vaihtokaupalla saanut tämän omaisuuden maaherra Arvid Jöransson Hornilta – monia vielä merkityksettömämmiltä näyttäviä tietoja mainitsematta.
Vaikka historiatietojen keräilijä toki pystyy ymmärtämään tiettyjen löytämiensä faktojen suuremman historiallisen merkityksen ja arvon, hän ei kuitenkaan voi hevin heittää menemään mitään löytämästään aineistosta jo siitäkään syystä, että se olisi tarkoituksetonta hävittämistä. Kukaan ei sitä paitsi pysty ennakolta sanomaan, mikä sinänsä merkityksetön tieto voi saada merkitystä ratkaistaessa mitä tärkeimpiä historian kysymyksiä, koska kulloinenkin vähäinen tapahtuma saattaa olla ehkä jopa monien kaltaistensa sinänsä kutakuinkin merkityksettömien seikkojen ketjun välityksellä yhteydessä tuollaiseen kysymykseen. Meidän ei tarvitse lisätä, että teos sekä edellä esitettyjen kaltaiset viitteet sisältävät runsaasti mielenkiintoisia tietoja tunnetuista historiallisista tapahtumista ja henkilöistä, niin että jokaisen tulevaisuudessa Ruotsin historiaa etenkin 1500- ja 1600-luvun osalta kirjoittavan henkilön on epäilemättä turvauduttava sen apuun. Ja etenkin Suomen historian osalta se on runsassisältöinen aarrekammio.
Esipuheen kirjoittaja, professori J. J. W. Lagus on huomauttanut teoksessa olevan puutteita, satunnaisia toistoja, muutamia samaa asiaa koskevia erilaisia tietoja, jopa selviä ristiriitaisuuksia ja virheitä. Suurimmaksi osaksi ne johtuvat siitä, että iäkäs kirjoittaja pyrki innokkaasti saamaan teoksen julkaistuksi elinaikanaan. Teokseen on liitetty peräti viisi runsaasti työtä vaatinutta hakemistoa, jotka ovat osaksi esipuheen kirjoittajan laatimia. Niiden ansiosta teoksen käyttö on lukijoille ja tutkijoille erinomaisen helppoa. Käytämme sanaa ”lukijat”, koska olemme vakuuttuneita siitä, että teos saa runsaasti ostajia. Maatiloja maassa omistaneiden sukujen jälkeläiset, joilla joskus vielä on näitä tiloja hallussaan, haluavat epäilemättä lukea tästä kirjasta tietoja sukunsa vaiheista; ja moni muukin tuollaisten tilojen omistaja haluaa varmaankin saada entisistä omistajista hieman enemmän tietoja kuin saantokirjoista selviää. Oman kokemuksemme perusteella myös päättelemme, että useimmat kirjan kerran avattuaan lukevat huvikseen moniakin selvityksiä paikoista ja henkilöistä, joiden nimiin kohdistuu julkinen – tai ainoastaan lukijan yksityinen mielenkiinto.
Työn perustaksi otettu esipuheen mukaan ”synkän tärkeä asiakirja” on tärkeä siitä syystä, että se osoittaa, miten mahtava aatelisto oli kyseessä olevana aikana Suomessakin. Ja valitettavasti laittomuus, väkivaltaisuus ja sorto olivat tämän Suomen aateliston piirissä yleistä käytäntöä. Summittaisen arvion mukaan luettelossa on 5 000 rälssitilaa itse säterikartanoiden ja erityisten ”neljännesten” lisäksi. Suurimman osan tästä näyttävät rälssimiehille jakaneen Kustaa I ja hänen poikansa. Lisäksi eräillä henkilöillä oli oikeus periä verot tietyiltä tiloilta, kyliltä ja pitäjiltä. Edessä olivat vielä Kustaa Aadolfin ja Kristiinan hallituskaudet sekä viimeksi mainitun ja Kaarle XI:n alaikäisyyden aikana toimineet holhoojahallitukset. Jälkimmäisen aikana suurin osa maasta oli lahjoitettuna aatelistolle. Jo tähän vuoden 1618 luetteloon sisältyy verotiloja, joiden omistajat oli muitta mutkitta muutettu rälssitalonpojiksi [lampuodeiksi] Kaiken kaikkiaan tavoitteena oli maanomistuksen siirtäminen yksinomaan aateliston käsiin ja talonpoikien muuttaminen vuokraviljelijöiksi, jolloin maaorjuus ei enää olisi ollut kaukana. Suomen talonpojat saavat Ruotsin talonpoikaissäädyn myötä kiittää ensinnäkin itseään ja seuraavaksi Kaarle XI:ttä siitä, että he yhä omistavat maansa ja sen myötä kansalaisvapauden, jonka joidenkin paljon suurempien ja mahtavampien maiden asukkaat ovat saaneet paljon myöhemmin ja vasta veristen vallankumousten kautta. Uuseurooppalaisissa [uuden ajan alussa syntyneissä kansallis-] valtioissa yksinvaltius on yleensäkin ollut keino, jonka avulla massat ovat vapautuneet feodaalisesta sorrosta. Missään sen vaikutus ei ole ollut tässä mielessä voimakkaampi kuin Ruotsissa. Yksi syy tähän oli se, ettei feodaalivalta ollut vielä ennättänyt juurtua maahan eikä sillä enää tuolloin ollut tukenaan pappisvaltaa. Aatelisto oli uskonpuhdistuksen aikana ottanut hyvin innokkaasti osuutensa kirkon maatiloista ajattelematta lainkaan sitä, että kirkon sortuminen oli enne sen oman mahdin päättymisestä.
Lännetär. Album, utgifvet af Vestfinnar. [Länsisuomalaisten julkaisema albumi] I. Hki 1860.
Länsisuomalaiset on nimitys, jota on käytetty lähinnä yliopistossa ja sielläkin vain lyhyen ajan. ”Turun aikana” akateemisten osakuntien joukossa olivat nimittäin Boreaalinen ja Turkulainen osakunta, joista ensiksi mainitun jäseniä olivat lähinnä Ahvenanmaalta ja saaristosta kotoisin olleet nuorukaiset. Yliopiston muuton jälkeen Turkulaiseen osakuntaan kuuluvien ylioppilaiden määrä väheni, ja koska boreaalisia oli aina ollut vähän, osakunnat yhdistettiin yhdeksi Länsisuomalaiseksi osakunnaksi. Tällaisella osakuntajaotuksella on kuitenkin hieman perusteita siitäkin syystä, että länsisuomalainen puheenparsi on suomen kielen erityinen murre, joka eroaa jossakin määrin hämäläisten ja vielä enemmän karjalaisten ja savolaisten murteista, ja lisäksi Turun seudun kieli on sanoja lyhentäessään erilaista kuin Länsi-Suomessa yleensä puhuttu kieli. Länsi-Suomen murre puhtaammassa satakuntalaisessa muodossaan on vanhempaa kirjakieltä, raamatun ja virsikirjan ym. kielimuoto, kun uudemmassa kirjakielessä taas itäsuomalainen puheenparsi on muinaisrunojen päästyä päivänvaloon saanut määräävän aseman muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Epäilemättä pyrkimys tämän murteen muotorunsauden hyväksikäyttöön on kuitenkin tehnyt kirjakielestä hidassoutuista ja raskasta, ja vanhempaan kirjakieleen lähentyminen osoittautuu kielen selkeyden ja sujuvuuden kannalta voitoksi. On myös hyvin ymmärrettävää, että nämä kielen edulliset piirteet liittyvät korkeampaan sivistystasoon.
Tältäkin kannalta on ilahduttavaa, että länsisuomalaiset ovat sisällyttäneet albumiinsa myös hiukan suomenkielistä tekstiä, artikkelin ”Kuinka satu kertoo osaisen Satakuntaa asujamensa saaneen” sekä muutamia Lauluja Länsi-Suomesta, kehto- ja paimenlauluja. Laulut ovat osaksi peräisin uudemmalta ajalta, osaksi ne näyttävät olevan vanhempia, kristillisen ajan vaikutuksesta muuntuneita. Nimimerkki –s–t–n:n [L. A. Palonen] esittelemä perimätieto eräiden Satakunnan paikkakuntien asuttamisesta kertoo Savosta saapuneista muuttajista. Sillä on historiallinen arvonsa, koska tähän mennessä ei ole tiedetty mitään tuollaisesta muuttoliikkeestä näille seuduille. Kertomus on sujuva ja sangen hyvä suoritus.
Vihkoa koristaa Ekmanin nerokkaan maalauksen mukaan tehty Wallinin muotokuva. Wallin nimittäin kuului Boreaaliseen osakuntaan. Vihkon aloittaa S. E:n [S. G. Elmgren] eräässä länsisuomalaisten vuosijuhlassa Wallinin kuoleman vuosipäivänä pitämä esitelmä. Se sisältää lyhyen kertomuksen edesmenneen ansioituneen maanmiehen elämänvaiheista ja lämpimästi kirjoitetun kuvauksen hänen luonteestaan. Toinen proosateksti, C. F. J:n [K. E. F. Ignatius] kirjoitelma Klaus Kristerinpoika Hornista on luonnos pikemminkin kuin valmis elämäkertakuvaus miehestä, joka oli ensimmäinen kolmesta tätä nimeä kantaneesta historian tuntemasta Hornista (syntynyt 1517?, kuollut 1566).
Lisäksi albumissa julkaistaan runoja, useimmat jo useamminkin nähdyn nimimerkki –s –l:n [J. J. Wecksell] sekä C. W. Törnegrenin käsialaa, viimeksi mainitun runot eri otsikolla varustettuina ja omilla erikseen numeroiduilla sivuillaan.
Törnegrenin runoilijanlahjat tunnetaan. Hänen suhteellisen harvat runonsa eivät kerro syvemmästä runoilijankutsumuksesta, mutta osoittavat kyllä, että hän tajusi kuvan kauneuden, kielen ja säkeiden sointuvuuden. Useimmat tähän sikermään mukaan otetut runot on julkaistu aiemmin, ja parhaat niistä kuuluvatkin tähän ryhmään. Näiden runojen julkaiseminen tässä albumissa johtuu siitä, että T. kuului Turkulaiseen ja sitten Länsisuomalaiseen osakuntaan. Kunnioituksesta edesmenneen muistoa kohtaan ne on erotettu erillisellä otsikkolehdellä kokoelman muusta sisällöstä.
Nimimerkin -s -l takana piilee poikkeuksellinen runoilijakyky. Osoituksena siitä ovat hänen runojensa usein omaperäiset ja toisinaan rohkeat perusideat. Mikäli jokin seikka silti saisi epäilemään hänen runoilijankutsumustaan, syynä on toisinaan selvästi havaittava syvemmän tunteen ja siis myös korkeammalle kurottavan pyrkimyksen puuttuminen runosta; tästä syystä myös sen rohkeus paljastuu kurittomuudeksi. Nuori runoilija ei voi ilman rangaistusta päästää mielikuvitustaan leikkimään alhaisilla aiheilla eikä tappaa tunnetta ivallisella leikinlaskulla. Kun korkeampi aihe kutsuu, silloin tavoitteleekin turhaan tunteen tulta ja mielikuvituksen väkeviä siiveniskuja. Ja alhaisuuden valtakunta on köyhä ja sen hahmot yksitoikkoisia, joten siellä liikkuessaan runo pian kuolee. Meidän on lisättävä, että tässä albumissa julkaistut kirjoittajan runot antavat vain varsin vähän aihetta tähän muistutukseen; se perustuu myös muuhun näkemäämme kirjoittajan tuotantoon.
Erityisen kaunis runo on ”Vårdroppen”. Samoin ”Hymn till kärleken”, vaikka siitä jossakin määrin puuttuu se keskittyneisyys ja hionta, joka usein, mm. äsken mainitussa runossa, osoittaa kirjoittajan todellisen mestarillisuuden. Tunnustuksen ansaitsee myös se hienovaraisuus, joka ilmenee runossa ”Den vakande modren”. Kun sitä vastoin runossa ”Italienaren” käsitelty aihe ei ole virittänyt runoon lämpimämpiä tunteita, joudumme kirjoittajan yleistä kyvykkyyttä ajatellen pitämään tätä osoituksena siitä, että tunne ja mielikuvitus uhkaavat jättää hänet pulaan juuri silloin, kun niiden pitäisi aivan erityisesti olla nuoren runoilijan käytettävissä. Samaa voidaan sanoa runosta ”Svenskan och Finskan” [Ruotsin kieli ja suomen kieli], joka on jäänyt sekä ajatussisällöltään että ulkonaiselta hahmoltaan erityisen valjuksi. Kummastakin runosta etsii isänmaallisuuden hehkua turhaan. Kaikenlaiset puuhastelijat, egoistit ja proosanvääntäjät saattavat, laiskoina ajattelemaan ja itsekkäästi vain pieniä yksityisiä etujaan silmällä pitäen, leppoisan rauhansa säilyttääkseen hyvinkin jättää määrittelemättä kantansa isänmaan tulevaisuudesta kiisteleviin mielipidesuuntiin ja itse tämän asian sattuman varaan. Jokainen korkeammalla henkisellä tasolla oleva henkilö kuitenkin valitsee puolensa tunteensa ajamana tai selkeästi asiat tiedostaen; ja runoilijan mielikuvitus maalaa hänen eteensä ainakin jonkinlaisen kuvan isänmaan tulevaisuudesta, ei vain ahtaiden nykyolojen ainaisesta jatkumisesta. ”Ruotsin kielen ja suomen kielen” tapainen aihe on toki epärunollinen, ja sen kehittelystä tulee väkisinkin latteiden arkipäiväisten mielipiteiden jäykkää riimittelyä, kuten tässä on tapahtunut. Teksti on kuitenkin epärunollista juuri sen takia, ettei siinä anneta mielikuvituksen hahmottaa tulevaisuutta eikä siis tunnettakaan ole mukana – vain kylmää pohdintaa vallitsevasta tilanteesta, ei ajatusta mistään täydellisemmästä tilasta, jonka täytyy tulla.
Eräitä muiden nimimerkkien runoja, enimmäkseen käännöksiä, on sijoitettu -s -l:n runojen lomaan, ja ne ovat osoituksena runoiluharrastusten laajemmasta suosiosta länsisuomalaisten keskuudessa.
Joukahainen. Ströskrift, utgifven af Österbottningar [Pohjalaisten julkaisema kirjoituskokoelma]. 4. vihko. H:ki 1860.
Joukahaisen aiemmin julkaistut vihkot ovat sisältäneet enimmäkseen vanhempien pohjalaisten kirjoitelmia. Syynä tähän on varmaankin ollut se, että heidän piiriinsä kuuluvan nuorison kirjoitushalut eivät ole olleet kyllin vahvat voittaakseen luontaisesti aran suhtautumisen laajemman yleisön eteen astumiseen. Onhan toki hyvä, että nuoriso vaatii itseltään paljon. Yhtä luonnollisesti yleisö kuitenkin pitää nuorison piiristä lähteneitä kirjoitelmia harjoitteluna ja ensiyrityksinä. Nuorisonkin pitäisi suhtautua asiaan tältä kannalta; tämä antaisi rohkeutta eikä mitenkään kyseenalaistaisi vaatimattomuutta.
Koska julkisuuteen saatettuna tarkoituksena oli, että Joukahainen tarjoaisi nuorille kilpailuareenan, esimerkki vaikutti herättävästi. Yliopiston Savo-karjalainen osakunta ryhtyi julkaisemaan samantapaista kirjoituskokoelmaa. Tämä tapahtui kuitenkin ajankohtana, jona kansallinen itsetunto alkoi herätä uudelleen henkiin ja jona suomenkielisestä kirjallisuudesta tuli tulevaisuuden tavoite ja toiveiden kohde. Päätettiin ryhtyä julkaisemaan kansankirjasia, teostyyppiä, joka ei ole suinkaan helppo kirjallisuudenlaji. Lämmin innostus lisäsi kuitenkin voimia, ja hanke saavutti kaikki odotukset ylittävän menestyksen. Sekä rahvas että maan sivistyneistö ottivat vastaan Lukemisia Suomen kansan hyödyksi yhtä mielellään. Ja merkittävin voitto oli se, että hankkeen johdossa olleet nuoret miehet jatkoivat toimintaansa kirjallisuuden ja tieteen kentällä ja että heistä elossa olevat ovat edelleenkin nuoren suomenkielisen julkaisutoiminnan etevimpiä esitaistelijoita.
Voidaan hyvinkin ajatella, että myös uusmaalaisten albumi ja länsisuomalaisten Lännetär ovat Joukahaisen julkaisemisen antaman haasteen hedelmiä, vaikka viimeksi mainitun julkaisun sivuilla esiintyy vasta tässä vihkossa valtaosaltaan nuoria nimiä.
Vihko sisältää Karl Chydeniuksen kirjoituksen ”Johan Jakob Nervander tiedemiehenä”, J. J. C:n [J. J. Chydenius] kirjoituksen ”Luonnontutkijat Ranskan vallankumouksen aikana” sekä runoutta: Z. T:n [Z. Topelius] runon ”Finlands öde”, kaksi O. D:n [O. Donner] runoa [ruotsiksi], nimimerkki –k –k:n [F. A. Saxbäck] kaksi suomenkielistä ja yhden ruotsinkielisen runon sekä O. F:n [O. Forssell] ”Käännöksiä Thomas Mooren irlantilaisista melodioista”.
”Luonnontutkijat Ranskan vallankumouksen aikana” on akateemisessa illanvietossa pidetty esitelmä, jossa kirjoittaja kuvaa lyhyesti, miten matemaatikot Monge ja Carnot, kemistit Fourcroy, Berthollet ja Guyton de Morveau ym. palvelivat isänmaataan käyttämällä tieteellisiä kykyjään täyttääkseen tarpeita, jotka aiheutuivat sodasta ja Ranskan eristyneestä asemasta vallankumouksen jälkeen. Huomion kohteena ovat erityisesti heidän kehittelemänsä ja heidän johdollaan toteutetut menetelmät ruudin, teräksen ja tykkilejeeringin valmistamiseen sekä [optisen] lennättimen keksiminen ja juurikassokerin valmistus. Kuvaus on lahjakasta työtä, elävää ja sujuvaa kieltä.
”Suomen kohtaloa” tähystelee astrologina maineikas Sigfrid Aaroninpoika Forsius. Ratkaisu on ajatuksellisesti kaunis, ja kokonaisuudessa näkyy tunnetun nimimerkin ylivoimainen kyky odotusten mukaisesti. Myös O. D:n runot ”Min ros” ja ”Flickan vid Filppula fors” ovat kauniita, vaikka niissä on ehkä liian paljon pohdiskelua. Nimimerkki –k –k:n suomenkieliset runot osoittavat kirjoittajan pystyvän taivuttelemaan kieltä runomuotoon poikkeuksellisen kepeästi. Mooren runojen ruotsinnokset ovat sujuvuudeltaan ja soinnukkuudeltaan ruotsinmaalaisen kääntäjän Nyblomin parhaiden suoritusten tasolla. Lännettäressä julkaistujen Törnegrenin runojen joukossa on myös muutamia saman runoilijan tekstien ruotsinnoksia. T:n useimpien omien runojen tavoin nekin ovat vain lemmenlauluja. O. F. on sitä vastoin valinnut pelkästään isänmaallisia runoja.
Syistä, jotka käyvät seuraavilta riveiltä ilmi, puhumme viimeiseksi vihkon ensimmäisestä ja pisimmästä kirjoituksesta, jossa piirretään Nervanderin tiedemiesmuotokuva. Kirjoittaja on kiitettävän innokkaasti kerännyt tietoa lähinnä edeltäneen ajan sekä aikalaisten pyrkimyksistä niillä fysiikan aloilla, joilla Nervander työskenteli, ja pystynyt sen perusteella sijoittamaan hänen työnsä tuon ajan tieteen yleisen suuntauksen puitteisiin. Kirjoittajalla ei ole uutta painokasta kerrottavaa Nervanderin tieteellisestä toiminnasta niiden tietojen lisäksi, jotka on esitetty myös hänen julkaistujen teostensa esipuheessa. Kirjoittaja on kuitenkin mainittua varsin oikeaan osunutta menettelytapaansa noudattaen kyennyt selvemmin osoittamaan Nervanderin toiminnan ansiokkuuden ja korkeatasoisuuden sekä hänen työnsä kehityksen sähköopillisista tutkimuksista maamagnetismin ja lopuksi lämpötilanvaihtelujen tutkimiseen. Esitys kärsii hienoisesta selkeyden puutteesta, etenkin kun kyseessä on tuon ajan tieteen yleinen käsityskanta. Yleensäkin anti on laajalle lukevalle yleisölle liian niukka, koska kirjoittaja ei ole sitä palvellakseen selittänyt, mitä hänen mainitsemillaan luonnonilmiöillä ja luonnonoloilla tarkoitetaan; ja toisaalta tekstillä on helposti ymmärrettävistä syistä hieman liian vähän sanottavaa tiedemiehellekin, koska hänen kannaltaan vain nerokas erillisten pyrkimysten ja tulosten yhdistely voisi olla arvokas. Kaiken tarkempi selittäminen fysiikkaa vähemmän tuntevalle lukijalle olisi ehkä ollut mahdotonta laajentamatta tekstiä liiaksi. Ja kun tieteellisen koulutuksen saanut luonnontutkija taas tuskin osaa etsiä tutkielmaa Joukahaisesta, sen oikein paikka olisi ehkä ollut pienen muokkauksen jälkeen Tiedeseuran julkaisusarjassa.
Tämä olisi ollut siinäkin mielessä suositeltavampi tie, että kuvaus olisi lisänä tieteen historiaan ja erityisesti Nervanderin tieteellisten ansioiden selvityksenä ollut sovelias saatettavaksi Suomen rajojen ulkopuolellakin olevien lukijoiden ulottuville. On hyvin masentavaa lukea kirjoittajan vakuuttavasti toteavan, että esim. Nervanderin havainto, että Aurinko on muuttuva tähti ja että tuollaisten tähtien liike akselinsa ympäri vaatii todellisuudessa aikaa kaksinkertaisesti tähtitieteilijöiden olettaman pyörähdysajan verran, on ”tuntematon suurimmalle osalle tiedemaailmaa” samoin kuin auringon pyörähdysajan määritys, johon Nervander päätyi havaitsemalla siitä riippuvat lämpötilanvaihtelut maan pinnalla.
Kun esitimme toivomuksen, että tutkielma olisi julkaistu jossakin muualla kuin Joukahaisessa, jokainen sen sisältöön tutustunut voi helposti ymmärtää toivomuksen siten, että samalla sen merkittävän laaja osa olisi pitänyt jättää kirjoittamatta. Kirjoittaja on nimittäin sekoittanut tutkimukseensa sivutapahtumia, jotka eivät liity Nervanderin tieteelliseen panokseen ja jopa häiritsevät tekstin yhtenäisyyttä. Lisäksi hän on vieläpä käyttänyt tutkielmaa astiana valuttaakseen siihen vihaisen tajuntansa sisältöä.
Näiden purkausten allekirjoittaneeseen kohdistuvaan osaan voitaisiin varmaan vastata Goethen säkeillä:
Wir reisen in die Kreutz und Queer' / nach Freuden und Geschäften; / doch immer kläfft es hinterher / und billt aus allen Kräften. / So will der Spitz aus unserm Stall / uns immerfort begleiten, / und seines Bellens lauter Schall / beweist nur, dass wir reiten.
[Matkustelemme sinne ja tänne huviksemme ja hoitaaksemme asioitamme; aina kuuluu kuitenkin haukku takaamme, louskutusta niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Näin tallimme pystykorva seuraa meitä alituisesti, ja sen kovaääninen haukku todistaa vain, että ratsastamme.]
Suuren runoilijan sanojen käyttämistä ei voitane tulkita häpeämättömyydeksi, kun meidän vähäpätöisyytemme ohella otetaan huomioon meidän kannoillamme olevien ”haukkujien” taso. Herra Karl Chydeniuksesta on kuitenkin tulossa yhtä sitkeä ”pystykorva” kuin hänen kunnianarvoisasta hengenheimolaisestaan E. B:stä [J. H. E. Bergh], joka jatkaa oman tehtävänsä täyttämistä vaihtelevissa valeasuissa ja kaikissa mahdollisissa lehdissä; ja velvollisuutemme on antaa lukijalle joitakin tietoja hänen hyökkäystensä taustasta.
Herra Karl Chydenius kuuluu oman vakuutuksensa mukaan entiseen ns. ”verettömien” koplaan, joka tässä lehdessä julkaistun artikkelin ”Suomalaiset siirtolaiset Ruotsissa” johdosta julkaisi ns. vastalauseen H:fors Tidningarissa. Sen ensimmäinen ja viimeinen kohta oli totuudenvastainen ja loukkaava väite, että mainitussa artikkelissa esittämämme tiedot oli keksaistu vain tuon kirjoituksen julkaisemista varten. Herra Karl Chydeniuksella olisi varmaankin ollut aihetta osoittaa oikeudentuntoaan tämän valheen peruuttamisella tai pyytämällä jollakin tavoin anteeksi sen esittämistä. Tällainen menettely ei kuitenkaan ole tullut hänen mieleensäkään kuten ei kenenkään muunkaan kunnianarvoisan protestantin. Samassa tämän lehden numerossa, johon mainittu artikkeli on sijoitettu, julkaistiin myös F. C:n (Cygnaeuksen) säkeitä Nervanderin kuoleman kymmenvuotispäivän johdosta. Nämä säkeet antoivat meille aiheen mainita, että Nervanderin kootut teokset makaavat koskemattomina kirjakaupoissa eikä hänen kuoleman keskeyttämälle viimeiselle työlleen ole löytynyt julkaisijaa nuorempien tiedemiesten piiristä. Herra Karl Chydenius katsoo nyt tämän perusteella aiheelliseksi väittää meidän juhlistaneen Nervanderin kuolinpäivää ”syytämällä yleisön yleensä ja etenkin nuorison silmille syytöksiä, että Nervander on muka unohdettu”.
Koska mainittu tilanne on ennallaan, otamme vapauden toistaa väitteemme, että se todistaa, miten vähän yleisö, niin vanhempi kuin nuorempikin, on arvostanut Nervanderia tiedemiehenä ja kirjailijana. Herra Karl Chydenius esittää lisätodisteen väitteen oikeellisuudesta ilmoittamalla, että Nervanderin suurimmat oivallukset ovat ”tuntemattomia suurimmalle osalle tiedemaailmaa”. Tämähän on Nervanderin elossa olevien maanmiesten syytä.
Samassa hengenvedossa herra Karl Chydenius mainitsee meidän singonneen ”vielä loukkaavampia yksityisiin henkilöihin kohdistuvia syytöksiä”. Tämä tarkoittaa: että olemme sanoneet eräistä mainittuihin protestantteihin kuuluvista henkilöistä, jotka olivat esiintyneet julkisuudessa (myös Ruotsissa nuoren Suomen edustajina), että tieteeseen he eivät ole oikein ylettyneet, mutta työ suomalaisen julkaisutoiminnan hyväksi on ollut heille liian vähäarvoista. Tämäkin lausahdus yhdistetään Nervanderin kuolinpäivän kunnioittamiseen! Nervanderin muistolle siis tehdään vääryyttä, jos melko kovin sanoin arvioidaan muutamia sellaisen koplan jäseniä, johon muiden suuruuksien ohessa kuuluu herra Karl Chydenius!!
Lopuksi herra Karl Chydenius lisää muistojuhlan yhteyteen sen, että me olemme ”jakaneet maan asukkaat kahteen varsin kauan tuntemattomaan toisiinsa vihamielisesti suhtautuvaan leiriin, ruotsalaisiin ja suomalaisiin”. Herra Karl Chydenius ei kuitenkaan yritäkään todistaa, milloin ja missä tämä olisi tapahtunut. Uuden väärän syytöksen liittäminen vanhaan ei näytä merkitsevän herra Karl Chydeniukselle juuri mitään, siinä hän on koplansa kaltainen.
Hänen meihin kohdistamansa ja meitä koskevat mielenilmaukset ja sepitteet ovat kuitenkin pikkuasia verrattuna hänen F. Cygnaeusta vastaan suuntaamiinsa hyökkäyksiin. Ne ovat mukana tutkielmassa alusta loppuun. Cygnaeus kirjoitti pian Nervanderin kuoleman jälkeen kuvauksen: ”Johan Jakob Nervander, tecknad af F. C.” Se ei todellakaan ole onnistunut julkaisu. Olemme aikoinamme huomauttaneet sen sisältämistä virheistä. Cygnaeus tiesi, millaisten pahantahtoisten parjausten kohteeksi Nervanderkin oli elinaikanaan joutunut ja miten syvästi parjaukset hänen mieltään pahoittivat. Erona oli kuitenkin se, etteivät parjaajat tuohon aikaan rohjenneet tulla julkisuuteen painetussa sanassa. Niinpä ei ollutkaan mitenkään aiheellista pyrkiä langettamaan asiassa tuomiota vakavan historiallisen tutkimuksen ottein – mikä myös aina on liian varhaista vastikään peitetyn haudan äärellä. Cygnaeus halusi osoittaa, että Nervanderin elämä kesti ankarimmankin arvioinnin. Tuollaisella hetkellä ja tuollaisen syyn takia esitetty arviointi oli kuitenkin väistämättä epämiellyttävä lukukokemus.
Kukapa ihmettelisi, jos hra Karl Chydeniuksella olisi ollut jotakin huomauttamista Cygnaeuksen Nervanderin tiedemiesuraa koskevista käsityksistä? Hänen mielestään tällaiseen tarkasteluun on turha ryhtyä, koska Cygnaeus ”ei lainkaan tunne luontoa eikä sen olemusta”; tämän olemuksen taas hra Karl Chydenius varmaankin hallitsee täydellisesti, vaikka muu ihmiskunta Cygnaeuksen tavoin vasta tavailee tätä koskevien tietojen alkeita. Hyökkäysten syy ei siis lainkaan liity tutkielman aiheeseen. Ne huipentuvat vihjaukseen, että jo professoriksi tulostaan saakka Cygnaeus on antanut aiheen toiveisiin, että hän jättäisi paikkansa (s. 102). Herra Karl Chydeniuksen humaanisuus menee tässä yhteydessä niin pitkälle, että hän antaa ymmärtää, että hänen puolestaan Cygnaeus olisi hyvin voinut hukkua Amalfissa – missä tämä oli joutunut hukkumisen vaaraan, kuten hän mainitussa julkaisussaan kutakuinkin asiaankuulumattomasti kertoo. Tämä vihjaus ja tämä ihmisystävällinen toive on toki ilmaistu sillä tavalla, että tarkoitus voidaan kiistää. Kukaan lukija ei kuitenkaan voi erehtyä tarkoituksesta. Ja olemme vakuuttuneita siitä, ettei herra Karl Chydenius ole tyytynyt pelkkään vihjaukseen vain pitääkseen salaisen perääntymistien avoinna itselleen, vaan häveliäisyyden viimeinen ripe on pakottanut hänet menettelemään vastahakoisesti tällä tavalla. Suomalaiselle lukijalle ei tarvinne lisätä mitään sen osoittamiseksi, miten syvällä herjauksen alueella kyseessä oleva vihjaus on. Suomen rajojen ulkopuolellakin hämmästyttäisiin, jos kuultaisiin, että Cygnaeuksen kaltaiset henkilöt ovat tarpeettomia maan yliopistossa.
Mainitut esimerkit puhuvat itse puolestaan. Mainittakoon enää vain yksi osoitukseksi siitä, miten läheistä sukua kaunaisuus on henkiselle rajoittuneisuudelle.
Nervander oli päätynyt auringonpilkkujen vaihtelevuuden perusteella olettamukseen, että auringon valo ja lämpö saattaisivat vaihdella jaksoittaisesti ja aiheuttaa vastaavaa lämpötilan jaksoittaista vaihtelua maassa. Kuolema katkaisi hänen tätä koskevat tutkimuksensa. Mainituissa säkeissään Cygnaeus sanoo kauniisti:
Men när du hoppades att frambefalla / den tafla, solen på sin guldgrund väft, / naturen afvundsjuk lät slöjan falla, / och forskarns snille vardt vid fallet qväfdt; / och fåfängt väntar verlden att från polen / få än sig hemligheten anförtrodd, / som gömmes under ”fläckarne i solen” – / Ditt snilles verld står nu här obebodd.
[Mutta kun toivoit saavasi tahtosi voimalla esiin auringon kultaiselle taustalleen sommitteleman taulun, kateellinen luonto laski esiripun, ja tutkijan nerous tukahtui sen putoamiseen; ja turhaan maailma odottaa saavansa kuulla napaseudulta vielä tiedon siitä salaisuudesta, joka piiloutuu ”auringonpilkkujen” taa – Neroutesi maailmassa ei täällä nyt ole ketään asujaa.]
Ottaen tämän lähtökohdakseen herra Karl Chydenius nyt todistaa pitkässä ivallisessa viitetekstissä, ettei Nervander koskaan yrittänyt selvittää auringonpilkkujen ”syytä”. Tämäpä vasta kirjallisuuskritiikkiä!
Moni lukija ei varmaankaan voi käsittää, mistä kaikki tämä ilkeämielisyys johtuu. Jossakin määrin se onkin selittämätöntä. Mikään inhimillinen terävänäköisyys ei pysty selvittämään pikkusielujen salaisuuksia. Mutta kun ansioituneen persoonallisuuden kimppuun hyökkäävät häpäisevästi yksilöt, joiden ainoa ansiokkuus sisältyy tähän toimintaan, ei syyn päätteleminen ole vaikeaa. Näytelmän avoimuus on tässä maassa uutta. Se on kuitenkin vanha asia kaikkien niiden maiden kirjallisuudessa, jotka voivat esitellä kirjallisia lahjakkuuksiaan. ”Pystykorvien” haukkuhan osoittaa, että joku ratsastaa.
Herra Karl Chydenius ”mainitsee tiettyä ylpeyttä tuntien”, että Nervander oli pohjalainen ja pohjalaisten kuraattori. Hän olisi voinut mainita, että Cygnaeus on ollut samassa tehtävässä eikä pohjalaisilla suinkaan ollut aihetta hävetä valintaansa. Ennen kaikkea herra Karl Chydeniuksen olisi kuitenkin pitänyt lisätä: tämä samainen julkaisu, Joukahainen, jossa Cygnaeusta nyt herjataan, on hänen aikaansaannoksensa, joka osoittaa hänen rakastavaa suhtautumistaan akateemiseen nuorisoon, hänen intoaan toimia pohjalaisten kunnian kohottamiseksi ja heidän edistymisensä hyväksi.
Herra Karl Chydenius päästää Nervanderin vävyn, professori Boreniuksen, käsittelystään toteamalla hänet vain ”hirmuisen tietämättömäksi”. Tämä arviointi hänestä esitetään, koska hän ei lyhyessä muistopuheessaan, joka tavan mukaan on esitetty suullisesti Tiedeseuran juhlapäivänä parin muun tutkielman ohella, maininnut mitään siitä, että Nervander oli ryhtynyt muuttamaan keksimänsä galvanometrin rakennetta. Tämän muutoksen luonteesta ei herra Karl Chydeniuksellakaan ole juuri mitään kerrottavaa. Valitettavasti siitä ei liene koskaan selvyyttä saatavissa. Mutta mitäpä siitä – herra Karl Chydenius ei voi olla nostamatta itseään jalustalle mainitun ”hirmuisen tietämättömyyden” yläpuolelle, tämä mies, jonka tutkielmassa on ollut sijaa kaikelle tälle suurenmoisuudelle ja joka olisi sen esittämisellä [muistopuheena] varmaankin vaatinut kuulijoittensa aikaa ainakin 7–8 tuntia.
Jokainen voi kirjoitelmaa lukemattakin helposti kuvitella, miltä kuvatun kaltainen käyttäytyminen vaikuttaa, kun sen kehyksenä on vainajan ansioiden esittämiseksi kirjoitettu tutkielma. Emme edes puhu siitä, miten tyylikästä se on vasta-alkajalta, jonka ensimmäinen kirjallinen yritelmä tämä tutkielma on. Jos hyökkäykset olisi kohdistettu henkilöihin, jotka ovat yrittäneet kiistää edesmenneen ansiot tai edes arvostaneet niitä liian vähän, jokin ankarampikin sana olisi anteeksi annettavissa, vaikkakaan ei sellainen karkeus, joka nyt todistaa, ettei herra Karl Chydeniuksella ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä tällaisessa yhteydessä on säädyllistä. Ne kohdistuvat kuitenkin ainoisiin henkilöihin, jotka ovat tähän mennessä tehneet jotakin Nervanderin muiston julkiseksi kunnioittamiseksi ja hänen ansioittensa saattamiseksi laajemman sivistyneen yleisön tietoon, henkilöihin, jotka ovat hänen rinnallaan edenneet tieteellisten ja kirjallisten pyrintöjen pariin ja joita on näissä pyrinnöissä neljännesvuosisadan ajan tukenut Nervanderilta saatu tunnustus ja hänen vankkumaton ystävyytensä. Ja herra Karl Chydenius todellakin uskoo naiivissa röyhkeydessään, että jos Nervander yhä eläisi hän olisi maustanut sukkeluudellaan hänen, siis herra Karl Chydeniuksen, solvauksiaan! Jonkin kunnioituksen tunteen häivän olisi luullut lämmittävän sielua, joka otti tehtäväkseen oppia ymmärtämään edesmenneen maanmiehensä isänmaalle kunniaa tuottanutta ja ihmiskunnalle hyödyllistä toimintaa, ja tämän tunteen tukahduttavan hänessä kaikki alhaiset intohimot; kuitenkin juuri se seikka, että hänen menettelynsä osoittaa tuollaisen tunteen täydellistä puuttumista, saa tämän menettelyn tuntumaan vieläkin ilkeämielisemmältä kuin se jossakin muussa yhteydessä tuntuisi.
On helposti käsitettävissä, että tällaisen arvostelun esittäminen kirjoituksesta, jonka päätarkoituksena on Nervanderin muiston kunnioittaminen, on meille hyvin vastenmielistä. Meidän ei tarvitse vakuuttaa olevamme varsinaisen asian tähden hyvin pahoillamme siitä, että tämä kirjoitelma, jota olisi muuten ollut aihetta pitää tervetulleena ja ilahtuneen tunnustuksen ansaitsevana, on nyt tarkoituksensa kannalta niin täysin ala-arvoinen, että jokaisen kyvykkyyttä arvostavan henkilön on kotimaisen kirjallisuuden kunnian takia toivottava sen hautautuvan unohduksiin. Toivomme silti, että joku muu tarttuisi aiheeseen uudelleen käyttäen hyväkseen kirjoittajan esittämää aineistoa – tai että herra Karl Chydenius itse pystyisi korjaamaan tekemänsä virheen, kun hän joskus ymmärtää asiat paremmin. Onhan hänellä tilaisuus toistaa erillisessä kirjoituksessa herjauksensa tarpeellisine laajennuksineen ja vahvennuksineen, jos hän niin haluaa, vaikka pohjalaiset saattaisivatkin todeta, ettei tämä pohjalaisten arvioimisen tapa kovin hyvin sovi heidän ”kirjoituskokoelmaansa”.
