3. Försök till framställning af Finlands kyrkohistoria, [Yritys esitykseksi Suomen kirkkohistoriasta] af G. F. Helsingius. 1 Del. Tavastehus 1855.

Suomen uskonpuhdistusta edeltävälle kirkkohistorialle on ominaista, että se suurin piirtein lankeaa yhteen sen kanssa mikä tähän mennessä on kirjallisuudessa kulkenut saman ajan Suomen historian nimellä. Porthan, jonka tutkimuksiin myöhemmät kirjoittajat nojautuvat, teki työtä pääasiassa kirkollisten lähteiden parissa: muita ei hänen saatavillaan ollut. Rühs, Arvidsson ja Cajan ovat hänen jälkiään seuraten kirjoittaneet sanotulta ajanjaksolta lähinnä piispainkronikkaa.

Osin tämä kylläkin nyt kuuluu asian luonteeseen. Suomen poliittinen historia näet lankeaa kristinuskon maahantulosta alkaen yhteen Ruotsin kanssa. Tärkein osa kansan sisäistä eli kulttuurihistoriaa taas lankeaa katolisena aikana yhteen kirkon historian kanssa. Mutta toisaalta tämä suomalaisen historiankirjoituksen yksipuolisuus on perustunut sille, että laajemman kulttuurihistorian aineisto ja esityöt ovat viime aikoihin saakka puuttuneet. Ja vaikka nykyisin onkin hankittu merkittäviä kokoelmia ja esitöitä tältä alalta, on täytettäviä aukkoja edelleenkin niin runsaasti, ettei edeltäjiään parempaa Suomen kulttuurihistoriaa vielä voi odottaa.

Näissä oloissa on luonnollista, että uskonpuhdistusta edeltävän ajan Suomen kirkkohistoria pakostakin jää pääasiassa sen toistoksi, mitä aiemmin on esitetty Suomen historiana. Niinpä ei voikaan odottaa mitään erityistä uutta hra Helsingiuksen kirjan johdannolta, joka selostaa suomalaisten maahanmuuttoa ja pakanallista uskontoa, eikä myöskään kristinuskon Suomeen leviämistä ja Suomen piispoja käsitteleviltä luvuilta. Tekijä ei ole ottanut historiankirjoituksensa pohjaksi mitään painamattomien lähteiden tutkimuksia eikä olisi juuri voinutkaan, sillä kaikki olennainen tältä alalta lienee julkaistu. Sitä paitsi ei vuosisatojen mittaista ajanjaksoa käsittävää historiaa voi rakentaa diplomaattisten asiakirjojen varaan. Mutta hän on poiminut kohtalaisesti tietoja painetuista kokoelmista ja tutkielmista, joten hänen piispankronikkansakin on monipuolisempi kuin Cajanin. Onko hän todella esittänyt kaiken olennaisen, mitä näistä lähteistä voidaan ottaa, siitä pystymme yhtä vähän esittämään arviota kuin siitäkään, missä määrin hän on voinut tehdä asiavirheitä tai järjestää aineistoaan väärin. Sen ratkaiseminen näet vaatisi erityistä asiakirjojen tuntemusta, jota meillä ei ole, tai vertailevaa tutkimustyötä, mihin meillä ei ole tilaisuutta ja jonka tuloksista lukijamme tuskin kostuisivat.

Tekijä on selvästikin esittänyt enemmän sitaatteja kuin olisi tarpeen. Voidaanhan yleensäkin pitää tarpeettomana sellaista oppineisuuden sävyn tavoittelua, joka perustuu yleisesti tunnettujen olosuhteiden kuvailuun, kuten kai voidaan katsoa käyneen siteerattaessa Arvidssonin kääntämää Rühsin historiaa ja Cajanin teosta. Ja vaikka tämä oppinut aparaatti on hyödytön, on tekijä silti asettanut itsensä moitteille alttiiksi esittämällä epätarkkoja sitaatteja, kuten olemme useammassakin kohdin voineet vakuuttua.

Lisäksi ei ole tullut kyseeseen, että tekijä olisi suhtautunut kriittisesti sitaatteihinsa. Joissakin kohdin hän on esittänyt omia arvailujaan, muun muassa kristinopin opetuksesta, sekä lausunut epäilyjään riimikronikan antamista tiedoista, ilman että voitaisiin katsoa historiankirjoituksen siitä mitään hyötyneen.

Itsenäisiä sitä vastoin ovat kirkollista järjestäytymistä koskevat luvut, koska sikäli kuin tiedämme, tekijä on ensimmäisenä koonnut yhteen suuren osan tätä koskevaa aineistoa. Tietyin rajoituksin voidaan sanoa samaa myös niistä luvuista, jotka selostavat kirkollista elämää. Tosin nämä luvut tuntuvat niukemmilta kuin olisi toivottavaa, etenkin mitä tulee kansan uskonnolliseen tilaan ja kristilliseen elämään, mutta tätä nykyä ei näihin asioihin helposti saatane monipuolisempaa valaistusta.

Suosittelemme teosta kokonaisuudessaan lukijoillemme hyödyllisenä ja rattoisana luettavana jokaiselle; se pystyy omalla tavallaan levittämään tietoa Suomen ja Suomen kansan muinaisuudesta, varsinkin kun tekijän esitystapa, vaikka siinä ei olekaan mitään erityisen mainiota, on melko selkeä ja helppolukuinen. Vain omissa pohdiskeluissaan on tekijä usein selvästi epäonnistunut, eikä niiden latteus parane silloin tällöin saamastaan uskonnollisesta voitelusta. Muutaman kerran ne ovat ilmeisessä ristiriidassa keskenään. Niinpä tekijä väittää sivuilla 28 ja 29 – tietenkin ilman todisteita – että suomalaisten pakanallinen uskonoppi oli rappiolla siihen aikaan kun kristinusko tuotiin maahan, ja että he ”olivat kokeneet luonnonuskonnon sisäisen tyhjyyden, lohduttomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden”. Mutta edempänä hänen täytyy toistuvasti mainita se varsin tunnettu seikka, että suomalaiset pitivät mitä itsepäisimmin kiinni pakanallisesta uskostaan ja inhosivat kristinuskoa. Naurettavuuden rajoja hipoo, kun tekijä puhuessaan uskonpuhdistuksen edellä vallinneesta tilasta huudahtaa: ”Harvoin ilmenee maailmantapahtumien jumalallinen johdatus historiassa selvemmin!” – sen jälkeen kun hän näiden maailmantapahtumien joukosta on maininnut tärkeimpänä sen, että ”Suomen kirkolta puuttui kuuden vuoden ajan täydet kanoniset valtuudet omaava päämies”, sekä että neljän vuoden aikana ”ei asetettu yhtään pappia virkaansa, ei vihitty yhtään kirkkoa, ei konfirmoitu yhtään lasta”. Muissakin kohdissa, missä tekijä näkee uuden aikakauden ”valmistelua” tai ”ennakointia”, on lukijan yhtä vaikea löytää hänen esityksestään menneen ja tulevan välistä yhteyttä.

Meidän mielestämme tekijän pitäisi ymmärtää, että tämänlaatuista pragmatiikkaa, jota hän selvästi Geijeriä ihaillen pyrkii rakentamaan, voidaan soveltaa vain todellisiin, suuriin maailmantapahtumiin ja niiden kansakuntien kohtaloihin, jotka itsenäisinä ovat niihin osallistuneet. Mitä tulella ja miekalla kristinuskoon ajettuun Suomen kansaan tulee, joka otti uskonpuhdistuksenkin vastaan lähinnä vain esivallan käskystä, lienee turhaa vaivannäköä koettaa etsiä niin suuresta epäitsenäisyydestä mitään itsenäistä kirkkohistoriallista kehitystä.

Tästä tarjoaa surullisen todistuksen se ristiriita, millä tekijä päättää työnsä tämän osan. Hän sanoo: ”Ja vaikka täytyykin myöntää, että se kulttuuri, mikä nyt Suomelle lahjoitettiin, ei ollut kasvanut kotimaisesta juuresta eikä sen seurauksena myöskään kykene kantamaan mitään pysyvää hedelmää, on se kuitenkin edistänyt ja nopeuttanut siirtymää sen uskonnollisen, älyllisen ja kansalaiselämään liittyvän sivistyksen kehitykseen, joka tätä nykyä on Suomen kansan kallisarvoisin perintöosa.” Emme tässä takerru tekijän kovin haparoivaan ilmaisutyyliin. Kysymme vain: kuuluvatko myös nuo hedelmät, jotka eivät pysy, tähän kallisarvoisimpaan perintöosaan? Vai aikooko tekijä seuraavassa osassa todistaa, että uskonpuhdistus ja sen mukanaan tuoma sivistys ovat kasvaneet kotimaisesta juuresta? Meistä se olisi tavattoman ilahduttavaa; mutta emme halua käydä kiistelemään tekijän kanssa. – Asia on sillä lailla vakava, etteivät löysät sanat ole paikallaan.

Vaatimatta tekijältä mahdottomia on silti helppo nähdä, että käsillä oleva edellinen osa on ollut verrattain helppo tehdä, vaikka onkin mitä kiitettävimmän ahkeruuden hedelmä. Mutta varsinaisesti vasta toinen osa tulee todistamaan tekijän oivallus- ja arviointikyvystä. Älköön se antako turhaan odottaa itseään. Toivokaamme myös, ettei tekijä sitä laatiessaan anna yhteiskunnallisen asemansa houkutella itseään aiheettomaan optimismiin, mistä on jo nähtävissä merkkejä. Tulee muistaa, ettei korkeampaan asemaan voi nousta kuin kaikkien sivutarkoitusten yläpuolelle kohoavan historioitsijan; vaikka kirkot ja opit menevät ja tulevat, jää historioitsija ainaiseksi kansakuntansa ja ihmiskunnan johtajaksi ja opettajaksi.

4. Annikka IV. Taika-Miekka ja ensimäinen Ristin-Sankari – murhekuvailema, jonka Ruotsin kielellä on tehnyt K. A. Nikander ja mukailemalla suomentanut K. Kiljander. Helsinki 1855.

Suomalaisen kirjallisuuden ystävät näkevät ilolla Annikan taas heräävän eloon neljännen vihon muodossa pitkän kuolonunen jälkeen. Uskomatonta, mutta silti totta on, että rakkaus suomen kieleen ja kirjallisuuteen, into sen edistämiseksi, kyky, lahjakkuus ja uhraukset eivät riitä, eivät kykene edistämään asiaa, jos tähdet eivät ole suosiollisia. Onnellinen tähti on sattumalta vaikuttanut asiaan, ja pieni vihkonen on taas nähnyt päivänvalon. Mutta tulevaisuudesta riippuu, saako suomalaisen sydäntä elähdyttävä sielu koskaan mitään runsaampaa ravintoa niistä nerouden töistä, joita kaikki muut Euroopan kansakunnat ovat voineet omaksua. Uskoisi tämänkin kansanhengen kuuluvan ihmiskuntaan ja kaiken sen suuren ja kauniin, mitä ihmiskunta on saanut aikaan, olevan suomalaistenkin oikeudenmukainen perintöosa. Mutta tätä näkemystä ei ole yleisesti omaksuttu.

”Taika-Miekka”, Nicanderin teoksen ”Runesvärdet och den första Riddaren” käännös, on laajuudeltaan suurin vierasta alkuperää oleva runoteos, joka toistaiseksi on ilmestynyt suomenkielisessä asussa. Hra Lagervallin Macbeth-imitaatiota lukuun ottamatta tämä runo ja Stagneliuksen ”Marttyyrit” ovat myös ainoat suomeksi käännetyt draamarunot. Kirja on siksi suuri ja harvinainen tapaus vielä köyhässä suomalaisessa kirjallisuudessa, ja tästäkin syystä sitä tulee tervehtiä uutena lupauksena tätä kirjallisuutta odottavasta tulevaisuudesta.

Että hra Kiljander on valinnut käännettäväkseen runoja, joissa uskonnollinen usko muodostaa toiminnan motiivin, selittynee siitä että hän on katsonut niiden olevan suomenkielisen kansan ajattelutapaa lähinnä. Sisältöön nähden ei siis ole outoa ja toisista syistä on ilahduttavaakin, joskin draamarunojen kohdalla vähemmän tavallista, että ”Taika-Miekan” nimiölehdellä on Porvoon tuomiokapitulin imprimatur [painolupa].

Tällaisten näytelmäkappaleiden valinnassa ei sinänsä ole mitään moitittavaa. Uskonnollinen innoitus kykenee mitä suurimpiin uhrauksiin tarkoitusperiensä vuoksi; sen kuvauksen täytyy siksi tarjota runoilijalle rikas ja ylevä laulun aihe. Silti voidaan kysyä, soveltuuko kristinusko draaman motiiviksi. Sitä pitää epäillä ainakin silloin, kun tämä usko ilmenee maailmasta luopumisena, pelkkänä passiivisena voimana uhrautua, kärsiä ja kuolla vakaumuksen vuoksi. Yhteentörmäys muiden siveellisten tunteiden ja viettien kanssa on näet tässä tapauksessa pelkästään sisäistä kamppailua, joka ei löydä ilmaustaan missään positiivisessa toiminnassa. Tällainen on myös Stagneliuksen Marttyyrit-runon motiivi, eikä se siksi olekaan näytelmä, vaan, kuten tavataan sanoa, dramatisoitu kuvaus.

Nicander puolestaan sijoittaa runonsa aiheen aikaan, jolloin kristinuskoa levitettiin tulella ja miekalla. Ja koska usko siis pystyi miekka kädessä osoittamaan voimansa, on hän tässä osoittanut arvioivansa kysymystä oikealta kannalta. Mutta toisaalta Nicander on viisaasti välttänyt antamasta uskoninnon viedä sankariaan äärimmäisiin johtopäätöksiin. Sankari näet kaatuu vain kaksintaistelussa uskonsa puolesta; näin häntä johtava harhautunut tunne saa vähemmän sijaa lukijan ja katsojan mielessä kuin jos sankari esitettäisiin hävitystä levittävänä ja käännytystyötä tekevänä uskonsankarina.

Mutta kyseistä ratkaisua voidaan pitää toisessa suhteessa enemmän keinotekoisena kuin taiteellisena. Kuten ”Marttyyreissa”, myös ”Taika-Mie­kassa” toteutuu varsinainen dramaattinen kollisio uskon ja lapsellisen rakkauden välillä. Tämän lisäksi jälkimmäisen kappaleen sankari tuntee rakkautta kristityksi jääneeseen tyttöön, jonka vuoksi hän tieten tahtoen on itse kääntynyt kristinuskoon. Sanottuun kollisioon liittyy kaksintaistelu, katastrofi, vain sikäli että sankari nyt vastoin isänsä tahtoa ja hänelle antamaansa lupausta tuhota kristityt esiintyykin kristinuskon puolustajana ja kaatuu samasta miekasta, jonka kautta hän oli vannonut isälleen valansa. Miekkaa ei kuitenkaan käytä isä, vaan kolmas, yhdentekevä henkilö. Juuri tässä piilee mielestämme ratkaisun keinotekoisuus, niin suuresti kuin se säästäneekin lukijan tunteita.

Emme halua väittää, että itse yhteentörmäystä olisi kummassakin runossa pitänyt käsitellä toisin kuin mitä on tehty. Sillä isän ja lapsen välinen kamppailu olisi sinänsä ollut vastenmielinen ja olisi sitäkin enemmän, jos kamppailun syynä olisivat olleet vain erilaiset vakaumukset ilman että mitään korkeampia objektiivisia intressejä uhattaisiin. Sekä Stagnelius että Nicander ovat siksi harkiten sijoittaneet uskon ja lapsellisen rakkauden välisen kiistan lapsen sydämeen ja antaneet kummankin jatkua tunteen muodossa, vaikka usko onkin voittanut lapsen oikeutena omaan vakaumukseen, jonka puolesta voi kaatua. Silti on helppo myöntää, että tämä kollisio ja sen käsittely eivät voi johtaa mihinkään elävämpään toimintaan.

Stagnelius tai hänen teostensa julkaisija ovat myös kutsuneet ”Mart­tyyreita” ”dramaattiseksi runoelmaksi” hyvin tietäen, ettei runo täysin vastaa draaman vaatimuksia. ”Taika-Miekka” on täysimittainen ”murhekuvaelma”, tragedia, ja sikäli kuin emme erehdy, se on esitetty myös näyttämöllä. Silti tuskin kukaan lukija välttynee huomaamasta, että näytelmästä puuttuu elämä ja toiminta. Nicander olikin kokonaan lyyrinen runoilijaluonne, joka tunsi vain vähäistä kutsumusta draamaan. Tämän voi havaita myös niistä kahden muun näytelmän katkelmista ja suunnitelmista, jotka hän jätti jälkeensä. Lisäksi ”Taika-Miekka” on hänen nuoruudentyönsä, ja tiedetään, että merkittävämmilläkin draamakirjailijoilla tämän ikäkauden tuotteet painottuvat enemmän lyyrisen tunnelman puolelle, mikä johtuu nuoruuselämän itsensä lyyrisestä luonteesta.

Näistä seikoista johtuu, ettei ”Taika-Miekan” valintaa suomeksi käännettäväksi voi varauksettomasti kiittää. Molemmista tässä mainituista runoista on ”Marttyyreilla” epäilemättä etusija jo siksi, ettei tämä runo ole eikä pyrikään olemaan loppuun viety tragedia. Sitä paitsi Stagnelius on ajatustensa rikkauden ja hehkuvan mielikuvituksensa puolesta lahjakkaampi runoilijaluonne. ”Taika-Miekka” sitä vastoin, vaikka se ei toki olekaan vailla runollista kauneutta, on kaikkien toiminnan puutteesta kärsivien draamojen tavoin kokonaisuutena väsyttävä. Tai pikemminkin: sen kauneudesta ei voi nauttia kokonaisuutena, vaan yksinomaan runon eri osissa.

Mutta vaikea on myös sanoa, mitkä draamat soveltuisivat parhaiten aloittelevalle kirjallisuudelle, missä kielen ja säkeen kehittäminen ovat olennaisinta. Mitä kiitettävin omantunnontarkkuus voi juuri tästä syystä estää kääntäjää valitsemasta kauneinta, mitä vieraalla kirjallisuudella on tarjottavanaan, jotta mestarin luomus ei muuttuisi pelkäksi koekappaleeksi, joka mahdollisesti ei ole kaikkein onnistuneimpia. Jos katsotaan pelkästään sisältöön, niin omasta puolestamme uskoisimme, että toivottavinta olisi ensi sijassa kääntää vieraan kirjallisuuden lyyrisiä runoja, sillä ne soveltuvat laajemmalle lukijapiirille. Vaihteleva säemitta tosin tekee tällaiset käännökset suomeen melko vaikeiksi. Huolellisuus ja harjoitus saavat silti tässäkin varmaan jotain kiitettävää aikaan. Valittaa täytyy, että vielä on tehty niin tavattoman vähän mitään tämänsuuntaista. Kummallisuuksiin kuuluu, että suurin ja levinnein suomalainen lehti, Suometar, on runouden suhteen milteipä yhtä mykkä kuin kala.

Kuitenkin, kun käsillä on sekä sinänsä että Suomen kirjallisuuden kannalta näin arvokas käännös, on aihetta unohtaa kaikki, mitä tältä kirjallisuudelta puuttuu. Hra Kiljander on ”Marttyyrien” ja ”Taika-Miekan” käännöksillään osoittanut olevansa merkittävin runosuomentaja kaikista elävistä tai kerran eläneistä. Hänen käännöksensä ovat joka suhteessa niin moitteettomia ja ansiokkaita, että tulevaisuudella tuskin on näyttää parempia. Hra Kiljander yhdistää erinomaisen suomen kielen sanavaraston ja ilmausten rikkauden sekä siihen liittyvän korkeatasoisen kielenhallinnan epätavalliseen runolliseen taipumukseen, joka ilmenee sekä silloin kun hän joissain ilmauksissa poikkeaa alkutekstistä että hänen kyvyssään tavoittaa kielen ja säkeen kauneus. Emme tosiaankaan ymmärrä, miksi hän sanoo ”Taika-Miekan” olevan ”mukailemalla suomennetun”, kun hän lähes kaikkialla seuraa uskollisesti rivi riviltä alkutekstiä. Hänen käännöksensä on niin vähän ”vapaa” kuin vain voi, ja että se siitä huolimatta on niin kaunis ja sujuva, todistaa kääntäjän suuresta lahjakkuudesta. Kääntäjällä on näet täysi oikeus poiketa jossain sanassa tai ilmauksessa alkutekstistä, mikäli alkutekstin kauneus ei siitä kärsi. Ja sikäli kuin olemme voineet havaita, on Kiljander käännöksessään tavallisesti valinnut paremmat ilmaisut alkutekstin välistä fosforistisesti häälyvän, usein yhdentekevien tai muuten kömpelöiden sanojen ja ilmausten sijaan. Äärimmäisen harvoin on käännös tästä mennyt harhaan. Muutaman kerran on kuitenkin tehty poistoja, joista näytelmä kärsii, ja alla esitetystä otteesta löytyy esimerkkejä tästä.

Tämä ote, jonka käännös ei mitenkään ole muita jaksoja parempi, tarjoaa lukijalle näytteen siitä huolellisuudesta ja lahjakkuudesta, millä kokonaisuus on tehty. Siitä käy ilmi myös se tapa, millä kääntäjä poikkeaa alkutekstistä.

”Lifskolockans slag inom det lilla bröstet” hän kääntää: ”Povesta pienestä hengen ääntä” – Alkutekstin kielikuva on kyllä kaunis. Mutta että 1000-luvulla elänyt ruotsalainen kansannainen käyttäisi sitä, on yhtä vähän paikallaan kuin ilmaus ”kellon lyönti”.

Alkutekstin epäselvän ilmauksen ”och slog med heta vingar. De sköra spillrorna af modrens hjerta” K. suomentaa tahdikkaasti: ”Äitin syäntäni poroksi poltti” –

Pelkkää kiitosta ansaitsee myös, että hän on jättänyt pois mitäänsanomattomat säkeet ”När hjertat dör – så är det slut med lifvet.”

Mutta sen sijaan munkin pilkallisten sanojen – ”plantor måste vattnas” – suomentamatta jättäminen on todellinen puute. Sillä juuri ”taimien kastelua” munkki tarkoittaa kun sanoo Jumalan ”niin säätävän”. Nyt sen sijaan Jumala tahtoo suomennoksessa lapsen saavan puhdistuakseen niin paljon vettä kuin mahdollista, mikä antaa lattean vaikutelman. Tällaiset poikkeamat alkutekstistä ovat kuitenkin hyvin harvinaisia. Erityisen mestarillisena käännösjaksona tahdomme mainita ensimmäisen näytöksen viidennen kohtauksen; siinä on muuan Peregrinuksen monologi, jonka siirtäminen kehittyneimpiinkin kieliin olisi osoittautunut todelliseksi koetinkiveksi. Sen K. suomentaa täsmällisesti rivi riviltä ja jopa sana sanalta.

Tässä olisi paikallaan, ei asian itsensä vuoksi, vaan monien lukijoidemme hyödyksi, lisätä muutamia sanoja suomen kielen säeopista yleensä. Meidän on kuitenkin jätettävä se toiseen tilaisuuteen. Muistutamme vain, että varsinkin jambisäkeen, jota yleisesti käytetään draamoissa, täytyy tuntua vain puhekieleen ja suomenkieliseen proosaan perehtyneestä suomalaisesta ei vain epätavalliselta, vaan kielen luonteen vastaiselta. Tämä johtuu siitä, ettei korva ole tottunut sidotun tyylin rytmiin. Mutta suomalaisten kansallisrunojen ja tässä siteeraamiemme erinomaisten käännösten lukeminen useammin opettaa lukijan tavoittamaan tämän rytmin miellyttävyyden. Suomen kielessä on tunnetusti se erityispiirre, että se muista eurooppalaisista kielistä poiketen ei rakenna säkeitään sävelkoron pohjalle. Tämän johdosta runollisen kielen korko siirtyy paikaltaan ja usein siitä tulee aivan toinen kuin puhekielessä, joten runollinen kieli ilmaisee jo lausumistavassaan sen, että se on kansan juhlavaa kieltä. Ja tämä vaatii oman erityisen asiaan paneutumisensa – runoilijalle se on ankara koulu, lukijalle verrattain helppo.

5. Pieni Haava-Lääkäri. Tohtori Karl Rinmannin Ruotsalaisesta kirjasta suomentanut A. Rothman.

Pidämme velvollisuutenamme mainita tämän sisällöltään hyödyllisen kirjasen, koska sen mitä kiitettävimpänä ansiona on puhdas, yksinkertainen ja sujuva kieli. Nykyisin on tosin jo melko tavallista, että suomalaisissa kirjoissa viljellään moitteettoman hyvää kieltä. Mutta enemmän opiskelleilta kirjoittajilta puuttuu tavallisesti se sanarikkaus ja ilmausten sujuvuus, jonka pystyvät vain ne hankkimaan, jotka varhaisesta vaiheesta ja kauan ovat käyttäneet päivittäin suomen kieltä ja viljelleet kielitaitoaan lukemalla suomalaisia kirjoja.

Kirjalla kuuluu olleen suuri menekki, minkä se ansainneekin myös sen huolellisuuden ansiosta, millä aihetta on käsitelty kirjan tarkoituksen, yhteisen kansan hyödyttämisen, edistämiseksi.

J. V. S.