Mänskliga utvecklingens historia. Öfversigt af N. Ignell. 3:de delen: Kristendomens första århundraden [Ihmiskunnan kehityksen historia. N. Ignellin yleiskatsaus. 3. osa: Kristinuskon ensimmäiset vuosisadat.] Tukholma 1859.
Tämä Ruotsin kirjallisuudessa täysin ainoalaatuisen, merkittävän teoksen uusi osa käsittää ajan kristinuskon synnystä Länsi-Rooman valtakunnan tuhoutumiseen. Se on sinänsä vankka yli 30 painoarkin laajuinen teos; ja on ilahduttavaa havaita, että kirjoittajalla on ollut aikaa ja voimia jatkaa ottamansa sangen laajan tehtävän täyttämistä näin hyvää vauhtia.
Kirjoittajan esipuheessaan esittämän arvion mukaan tuntuu merkilliseltä, ”että kirkon kaitsijat ja teologisten koulutuslaitostemme johtajat tuntuvat edelleenkin kuvittelevan, että heidän sulkiessaan silmänsä kukaan muukaan ei huomaa asioita, joita teologisen maailman muilla alueilla tapahtuu, ja että heidän sulkeutuessaan ahtaaseen tunkkaiseen tupaansa muihinkaan ei pääse vaikuttamaan protestanttisen kristikunnan keskuudessa mahtavana puhaltava raikas tuuli.”
Vielä merkillisemmältä näyttää se, että asianomaisten tiedekuntien miehet ovat Ruotsissa itsepintaisesti vaiti itse tästä teoksesta. Se nimittäin on sekä historian että teologian näkökulmasta tarkasteltuna todellakin ainoalaatuinen Ruotsin kirjallisuudessa. Näyttää kuitenkin siltä, että kirjallisuus saavuttaa yleensäkin Ruotsissa nykyisin varsin vähäisen yleisön. Olisihan toki voinut olettaa, että Fryxellin Kaarle XII:sta maalaama kuva olisi nostattanut arvostelujen, puolesta ja vastaan puhuvien väitteiden ja todistelujen valtavan tulvan. Mutta kumma kyllä nähdään, että kansallissankarilta riisutaan se sädekehä, jolla koko Ruotsin kansa on hänet ympäröinyt runsaan vuosisadan verran – ja tätä katsellaan niin välinpitämättömästi kuin kyseessä olisi joku mantšudynastian hallitsija Kiinassa. On toki vaikea sanoa, pitäisikö kirkon olemassa olevan opin herättää enemmän vai vähemmän kiinnostusta kuin kansallisen perinteen. Voitaisiin kuitenkin olettaa, että joku vielä haluaisi asettua sitä puolustamaan; hra Ignellin tarkastelutapa on nimittäin monessakin suhteessa ristiriidassa luterilaisessa dogmatiikassa kirkkohistoriasta vakiintuneen käsityksen kanssa. Hra I. toki sanoo, että hänen esittämiään mielipiteitä on arvosteltu ankarasti; tietoomme ei ole kuitenkaan tullut mitään, mitä voitaisiin pitää edes yrityksenä kiistää näiden mielipiteiden pätevyyttä tieteellisillä tai kristilliseen perinteeseen nojautuvilla perusteilla.
Emme halua tämän todetessamme sanoa, että tunnustamme omasta puolestamme ehdoitta niiden vastaavan totuutta. Mielestämme joutuu väistämättä heti havaitsemaan, että kirjoittaja tarkastelee melkeinpä yksinomaan opin ilmenemistä käytännössä, sen merkitystä tahdonilmauksissa ja elämäntavoissa, mutta painottaa vähemmän sen puhtaasti teoreettista merkitystä maailmankatsomuksena ja sovitusoppina. Oma käsityksemme on yksinkertaisesti ilmaistuna: että uskonnollinen usko on toki hyvien tekojen voimanlähde, mutta – koska toiminta on aina sekä subjektiivisesti puutteellista että objektiivisesti epätäydellistä ja katoavaa – myös mielenrauhaa suovaa lohtua ja moraalisen maailmanjärjestyksen järkevyyden ymmärtämistä (tietoisuutta siitä, että Jumala hallitsee maailmaa). Kristinopilla on kummassakin suhteessa erityispiirteensä, jotka on aikojen kuluessa käsitetty eri tavoin. Kirjoittaja painottaa oppia selittäessään yksinomaan ensiksi mainittua näkökulmaa ja tiivistää selityksensä sanomalla, että kristinusko tuo ihmisen tietoisuuteen ”sen puhtaan jumalakuvan, jonka mukaiseksi ihminen on luotu” – ihmisessä ilmenevän ”puhtaasti inhimillisen ja yleisen” eli samaa merkitsevän ”aidosti jumalallisen” olemuksen.
Tämä on kuitenkin vain yleisluonteisin piirre kirjoittajan kristinuskon merkitykseen kohdistamassa tarkastelussa. Hänen mielipiteensä Raamatun sanasta, Vapahtajan henkilöstä ym., ovat jyrkästi yliluonnolliseen voimaan vetoavan teorian vastaisia – mikäli siihen vetoavaa näkemystä voidaan sanoa teoriaksi, koska kyseessä on vain vakuuttelujen ketju. Kun kirjoittaja pyrkii vakavaa uskonnollista ja siveellistä kurinalaisuutta noudattaen ja syvällistä ymmärrystä osoittaen saattamaan uudemman ajan tietämyksen sopusointuun uskonnollisen uskon kanssa, hänen tätä aihealuetta koskeva esityksensä on sekä tietosisällöltään hyödyllinen että jokaisen ajattelevan lukijan kannalta sangen mielenkiintoinen. Kaikkien kristillisten kirkkokuntien keskuudessa koulutustason kohoaminen on kiistattomasti johtanut välinpitämättömyyteen uskonoppia kohtaan. Vain teeskentelijät voivat kiistää tämän. Niinpä jokainen yritys näiden yhteensovittamiseksi pitäisi toivottaa tervetulleeksi, jos sen taustalla on lämmin vakaumus ja jalo tahdonsuunta. Tuollainen yritys on saanut jo paljon aikaan, jos se pystyy hälventämään välinpitämättömyyden ja antamalla toiveita ratkaisun löytymisestä herättämään tutkimishalun ja vakaan käsityksen muodostamisen tarpeen.
Näyttää itsestään selvältä, että myös kristinuskon ilmaantumista on ”ihmiskunnan kehittymisen historiassa” pidettävä renkaana yleisen kehityksen ketjussa. Kaikki tätä seikkaa koskevat esitykset ovat kuitenkin osoittaneet puutteellisesti sen historialliset yhteydet. Voidaan helposti osoittaa, että antiikin kulttuuri oli Kristuksen syntymän aikoihin rappeutumassa ja etenkin uskonnollinen tietoisuus hajoamassa ja myös mooseksenusko, joka sinänsä on sääntöihin nojautuva ja sisäiseen kehittymiseen kykenemätön seremoniauskonto, vajonnut pelkäksi ulkonaisten muotojen noudattamiseksi. Voidaan siis osoittaa, että jonkin uuden ilmaantuminen vanhan sijaan oli tarpeen ja että silloiset kulttuurikansat olivat näistä syistä hyvin valmiita ottamaan sen vastaan. Tavalliset uudistukset niin tietämisen kuin yhteiskunnallisten laitostenkin piirissä toteutuvat kuitenkin vähitellen ja monenlaisten uudistushankkeiden tietä, mutta uudet uskonnolliset opit syntyvät aivan äkkiarvaamatta perustajiensa tietoisuudessa ja saavat siitä alkunsa. Näin voitaneen kuitenkin sanoa varsinaisesti vain yksijumalaisista uskonnoista. Kirjoittaja tulkitsee myös kristinuskon ilmaantumisen pohjan tällaiseksi.
Selvää kuitenkin on, ettei uskonnollisen opin totuusarvo riipu sen suhteesta aikaisempiin eikä myöhempiin ilmiöihin. Todisteiden opin totuudesta on sisällyttävä siihen itseensä riippumatta sen syntytaustasta ja sitä koskevista perimätiedoista. Näin ollen ei ole mitenkään odottamatonta, että käsillä olevan tutkimuksen tapaisissa teoksissa todisteita ei etsitä kaiken järjellisen ymmärtämisen tavoittamattomissa olevasta ilmestyksestä eikä yhtä käsittämättömistä ihmeistä. Kovin tyydyttävää ei ole silti sekään, että ihmeet tulkitaan ainoastaan kertojan uskomuksiksi. Vieläkin tuloksettomampi on monien ns. rationalistien pyrkimys tulkita ne täysin tavallisiksi luonnonilmiöiksi. Kirjoittaja onkin asian ymmärtäen jättänyt syrjään kaikki tuollaiset tulkinnat. Kovin kevyesti ei kuitenkaan voida myöskään olettaa, ettei yleisen uskon pohjana ole minkäänlaisia tosiasioita. Kertomuksille, joissa asiat ovat ulkonaisen maailman tunnetun järjestyksen vastaisia, ei voitane etsiä selitystä muualta kuin kertojien käsityksistä. Kun kyseessä ovat poikkeuksellisen persoonallisuuden vaikutus muihin ihmisiin sekä ihmisen mielentilan ja tahdon vaikutus hänen elimistöönsä, on uskonnonhistorian ulkopuoleltakin löydettävissä niin yllättäviä ja osaksi myös niin kiistattomasti todeksi osoitettuja tietoja, että lienee parasta olla ottamatta varmaa kantaa mainitunlaisten ihmeiden mahdollisuuteen. Mainitsemme tämän, koska on odotettavissa, että kirjoittajan käsitys näistä seikoista voi vaikuttaa yksipuoliselta, vaikka emme tämän todetessamme ole halunneet kiistää sitä, mitä hän sanoo ihmetekojen merkityksettömyydestä opin jumalallisen alkuperän ja totuusarvon todisteina. Silti on tosiasia, että ihmeteot vaikuttivat voimakkaasti kristinuskon varhaiseen leviämiseen.
Kirjoittaja selvittelee tähän yhteyteen kuuluvia asioita, kristinopin syntyä, sen luonteenomaisia piirteitä Uuden testamentin kirjojen mukaan sekä opin ja sen ensimmäisten tunnustajien suhdetta juutalaisuuteen teoksen XII luvussa ”Kristinuskon synnystä yleisen kirkon syntymiseen 2. vuosisadan keskivaiheilla”. Hieman turhalta tässä luvussa tuntuu selvitys Uuden testamentin kirjojen iästä ja aitoudesta – turhalta, koska kirjoittaja on tähän ryhtyessään lähtenyt maastoon, jossa polut risteilevät eri suuntiin ja ovat kompastuskiviä täynnä, eikä luotettavakaan selvitys, jos sen aikaansaaminen olisi mahdollista, olisi mitenkään olennaisen tärkeä ihmiskunnan yleisen kehityksen kannalta. Aikana, josta tekstissä puhutaan, kirjojen aitouteen uskottiin yleisesti. Siihen kohdistuvat vastaväitteet ovat vasta varsin myöhään vaikuttaneet opillisiin käsityksiin yleisemmin, ja tätä seikkaa samoin kuin sen uskon katoamista, että opin syntyyn vaikuttivat yli-inhimilliset ja yliluonnolliset voimat, olisi tarkasteltava tämän myöhemmän ajan sivistystä käsiteltäessä. XIII luku kattaa ajan ”Yleisen kirkon syntymisestä kristinuskon voittoon pakanuudesta ja Konstantinuksen kääntymykseen”. Kirjoittaja esittää esipuheessaan syyt, joiden takia hän on siirtynyt uskonnollisten käsitteiden kehittymisen selvittelyyn. Hänen tarkoituksenaan onkin myöhemmässä vaiheessa, kun hän ennättää tarkastelemaan eurooppalaisen kulttuurin edustajiksi 400-luvulta alkaen tulleita uusia kansoja, pyrkiä osoittamaan, miten Rooman valtakunnan perinteet ja laitokset tähän kulttuuriin vaikuttivat. Rooman historiaa ja sivistystä on nimittäin teoksen toisessa osassa tarkasteltu lähemmin vain tasavallan kauteen keskittyen, ja käsillä olevassa osassa Rooman valtakunnan muut kohtalot jäävät täysin syrjään tarkastelun kohdistuessa kristinopin kehitykseen ja leviämiseen sekä kristikunnan kasvuun ja sen suhteeseen olemassa olevaan yhteiskuntalaitokseen. Lukijalla ei ole oikeutta vaatia muuta kuin kirjoittaja haluaa antaa. Tuntuu kuitenkin siltä, että hän on sisällyttänyt tähänkin lukuun enemmän kuin kokonaisuuden ymmärtämiseksi olisi ollut tarpeellista, siirtynyt dogmihistorian alueelle. Näyttää joka tapauksessa silmiinpistävän selvältä, että jos teoksessa, jossa pyritään esittämään ihmiskunnan yleisen kehityksen vaiheet, annetaan uskonopille jatkossakin näin runsaasti tilaa, tarkastellaan teologisia kiistoja, kirkkojen ja lahkojen syntyä ja vaiheita yhtä perusteellisesti, tilaa jää pakostakin hyvin niukasti kaiken muun, poliittisen historian, tieteen ja kirjallisuuden, kasvatuksen ja opetuksen, lakien ja yhteiskunnallisten laitosten, kansalaisten yhteiselämän, kaupan ja tuotantotoiminnan käsittelyyn. Voidaan toki myöntää, että kristittyjen tieteenharjoitus ja heidän teologinen ja askeesia koskeva kirjallisuutensa oli jo kyseessä olevana aikana aihepiiriltään tulevaisuuden kannalta merkittävintä; sen tuntemus ei kuitenkaan ulottunut papiston piiriä laajemmalle valtiollisiin asioihin vaikuttavien henkilöiden ja yleensä tuon ajan sivistyneen väen keskuuteen. Näiden tietoisuutta ravitsi edelleen antiikin kultakauden kirjallisuus, ja heidän tuntemansa aikalaisten kirjalliset tuotteet seurailivat sen esikuvia ja kuuluivat samaan henkiseen ilmastoon. Voidaan lisätä, että varhaiskauden kristillinen kirjallisuus oli muodoltaan niin epäklassista ja vaikeatajuista, etteivät sitä ole koskaan kovin monet tunteneet. Yhäkin lienevät harvassa ihmiset, jotka tuntevat hiukankaan lähemmin Tertullianuksen, Khrysostomoksen tai Augustinuksen teoksia, mutta Suetoniuksen, Tacituksen, Senecan, Epiktetoksen ja Marcus Aureliuksen teksteihin tutustutaan osittain jo kouluissa. Oltaneenpa tästä mitä mieltä tahansa, kirjoittajan esitys on historiallisessa mielessä sekä selkeä että tietosisällöltään runsas, eikä Ruotsin kirjallisuudessa ole tietääksemme toista teosta, josta voi saada yhtä perusteelliset tiedot kristinuskon oppijärjestelmän ja käytänteiden vähittäisestä kehittymisestä.
XIV luvussa käsitellään aikaa ”Kristinuskon voitosta Konstantinuksen aikana Länsi-Rooman valtakunnan tuhoon”. Tässä luvussa puhutaan helposti ymmärrettävien syiden nojalla jo enemmän myös kristillisen kirkon ulkopuolella tuolloin vallinneista oloista ja sattuneista tapahtumista. Juuri tästä luvusta olemme lainanneet tammikuun numerossa julkaistun esityksen ”Kristinuskon vaikutuksesta elintapoihin ja valtiollisiin oloihin”. Vaikka tämän luvun pitäisi tuntua aihepiiriltään monipuolisemmalta, se ei kuitenkaan sisällä mitään yhtä mielenkiintoista kuin artikkelit ”Paavali” ja ”Juutalais- ja pakanakristittyjen välinen kamppailu” XII luvussa sekä ”Kirkolliset oppiriidat” XIII luvussa, vaikka juuri nämä artikkelit kuuluvat niihin, joita voidaan kai pitää liian yksityiskohtaisina teoksen päätarkoituksen kannalta. Syyksi voitaneen tekijää loukkaamatta todeta, että kirjoittaja liikkuu viimeksi mainituissa artikkeleissa parhaiten tuntemallaan alueella ja teologina tarkastelee niissä aihettaan erityisen kiinnostuneena.
Kun palautetaan mieleen, että teoksen ensimmäisessä osassa aihepiirinä ovat Aasian kansat, egyptiläiset, kreikkalaiset ja roomalaiset, toisessa juutalaiset ja tässä kolmannessa kristillisen kulttuurin synty ja edistyminen ensimmäisten viiden vuosisadan aikana, voidaan helposti käsittää, miten laajoihin tutkimuksiin tämä teos pohjautuu. Jos tähän teokseen tarttumista säikähtäisi tämän siihen kerätyn tietoaineksen tai sen laajuuden takia, erehtyisi kuitenkin hyvin pahasti. Kirjoittaja esittää asiansa hyvin selkeästi ja yleiskatsauksellisesti ja pystyy myös poikkeuksellisen tehokkaasti vangitsemaan lukijan mielenkiinnon, ehkä juuri siitä syystä, että hän voi varsin vapaasti viivähtää niiden asioiden parissa, jotka erityisesti kiinnostavat häntä itseään. Kaikki oppineisuutta korostava kielen koristelu on myös pidetty huolellisesti loitolla. Etenkin tämä kolmas osa saanee aihepiirinsä merkittävyyden takia runsaasti lukijoita.
Nya nordiska dikter och skildringar af finska, danska, norska och svenska författare [Uutta pohjoismaista runoutta sekä suomalaisten, tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten kirjailijoiden kertomuksia]. Tukholma 1859
Koska meillä ei ole sattunut olemaan muuta kirjallisuutta samalla kertaa esiteltäväksi, myös tämän jo ennen joulua täkäläisiin kirjakauppoihin saapuneen runokokoelman esittely on saanut odottaa aikaansa. Sanomalehdet ovat kiiruhtaneet levittämään tietoa sen sisällöstä, ja kirjakaupoista saatavissa ollut kappalemäärä oli pian viety käsistä, kauppamiesten kieltä käyttääksemme. Julkaiseminen on varmastikin ollut hyvä liiketoimi ”julkaisijalle ja kustantajalle” hra Axel Kullbergille. Pelkästään Runebergin ”Heinäkuun viides päivä (Dunckerin kuolinpäivä)” olisi riittänyt takaamaan kalenterille hyvän myyntimenestyksen. Neljästä maasta peräisin olevien runonäytteiden kokoaminen samoihin kansiin lisää tietysti hankkeen menestystä sisällön arvosta riippumatta.
On vaikea sanoa, onko kokoelman kerääminen pohjautunut tämän lisäksi muunlaisiin laskelmiin. Sisältö on melkeinpä niin kirjavaa, ettei tällaista olettamusta voi esittää. Mukana ei ole aloittelevia runoniekkoja pyrkimässä esiin mestarien suojassa – ehkä kuitenkin joku tanskalainen Richardt, norjalainen Dietrichson ja ruotsalainen Nybom, jotka ovat ainakin meille uusia nimiä. Kyseessä ei myöskään ole näiden neljän maan parhaiden nimien ja runojen koonnos. Useita elossa olevia ruotsalaisia runoilijoita puuttuu: Malmström, Grafström, Afzelius ym. Toiset, mm. Böttiger ja von Beskow, ovat lähettäneet merkityksettömiä tekstejä. Myös Tanskasta ja Norjasta on mukana ilmeisestikin enimmäkseen sellaista, mitä on satuttu saamaan kokoon. Suomi on itse asiassa ainoa maa, jonka edustus on vakaalla pohjalla sekä nimiensä, Runeberg ja Topelius, että runojen arvon osalta. Täällä on ilmeisesti oltu sitä mieltä, ettei hra Axel Kullbergin listalle voida mennä muutaman kopeekan arvoista tavaraa tarjoten. Julkaisijakin on käyttänyt kustannustoimintaansa taitavasti hyväkseen; kun laskelmien ulkopuolelle jätetään pieni v. Beskowin muotokuvalitografia, tällainen painatus ja paperi, molemmat kohtalaisen hyviä, maksavat 10 hopeakopeekkaa painoarkilta.
Runouden jumalaisten lahjojen hinnan laskeskeleminen niitä vastaanotettaessa on kaiketi outoa. Olemme kuitenkin todella harmissamme, kun näemme suomalaisia runoja, erityisesti Runebergin kynästä lähteneitä, käytettävän lattean voitontavoittelun kyltteinä. Vänrikki Stoolin tarinat ovat siinä määrin suomalaisten omaisuutta, ettei ole lainkaan miellyttävää keräillä niille jatkoa kaikenlaisista muuten unohtuvista ruotsalaisista joulumarkkinakirjoista [”Vänrikkien” I osa ilmestyi 1848, II tuli julkisuuteen myöhemmin vuonna 1860]. Tilanne olisi toisenlainen, jos kyseessä oleva runo olisi saanut paikkansa kolmen Skandinavian maan parhaista runoista poimitun valikoiman yhteydessä tai jos edes julkaisija olisi itse nuori Apollonin palvelija, jonka omia hengentuotteita olisi autettava pääsemään julkisuuteen. Nyt ei ole käynyt näin. Jos jokin kokoelmaan otettu runo olisi asetettava etusijalle, valitsija joutuisi uskoaksemme suuriin vaikeuksiin. Näinhän voisi käydä siinäkin tapauksessa, että kaikki kokoelman runot olisivat tavattoman erinomaisia; pelkäämme kuitenkin, että tässä vaikeuksia tuottaa kerätyn aineiston aivan tavaton keskinkertaisuus. Mukana ei ole mitään, mitä ei voisi tyytyväisenä lukea, mutta tuskin myöskään mitään, minkä lukematta jääminen olisi suuri tappio. Samaahan voidaan sanoa runoalbumeista useinkin; tähän tulokseen päätymiseksi ei kuitenkaan toki ole tarpeen keräillä aineistoa maailman turuilta.
Eeppistä runoutta on mukana varsin runsaasti, ei kuitenkaan balladien eikä romanssien hahmossa, vaan tavanomaisempina säemuotoon puettuina kertoelmina ja kuvauksina. Tanskan iäkkään sankarirunoilijan Ingemannin ”Guttorm Sindre” on silkkaa historiaa Harald Kaunotukan ajoilta. Se on sisällöltään ja hengeltään muinaisskandinaavinen, samoin lyhyissä ja voimallisissa säkeissään, joissa ei ole tilaa runomitan täytteeksi kirjoitettavalle helskyttelylle.
”Ej længer Halvdan hin mörke / kan tvinge det stærke Sind: / I Brodermorderens Gjestagaard / han farer med Hevnblus ind. / Bleg flygter Erik fra Branden / med Rædsel i blodig Nat: / till Kongen han flyer med svedne Haar – / da reiser sig Kongen brat.” [Kauemmin synkkä Halvdan ei voi hillitä hurjaa mieltään: veljenmurhaajan pitokartanoon hän kiidättää koston soihdun. Liekkien tieltä kalpea Eerik peläten pakenee veriseen yöhön: kuninkaan luo hän rientää hiukset kärventyneinä – ja kuningas kavahtaa pystyyn.]
Millainen aihe ainakin 20-säkeistöiseen runoon tässä onkaan tärvelty kahdeksaan riviin!
Bjurstenilta on kokoelmassa palkittu runo ”Drottning Philippa” [Kuningatar P.] – pikemminkin akateeminen muistokirjoitus kuin mitään muuta. Sitä lukiessaan tuntee tarvetta etsiä tietoja historiasta; runo ei nimittäin johdattele lukijaa Philippasta kertoviin legendoihin, vaan esittää vain hämäriä viitteitä niihin. Tällaisen runouden epähavainnollisuuden osoittavat esim. seuraavat hänen muistolleen pyhitetyt säkeet:
”Hon kunde mer, hvarhelst ett offer blödde / för tidens grymma vanvett, stod hon när / och tröstade och vårdade och stödde / de döende bland bränningar och skär. / På nordens himmel, som af hatet spändes, / af hennes kärlek dock en stjerna tändes.” [Enempäänkin hän pystyi, missä ajan julman mielettömyyden uhri vain virui verissään, siellä hän oli, lohdutti ja hoiti, tuki kuolevia tyrskyjen seassa ja karien kivillä. Kun pohjolan taivasta synkensi kireä viha, hänen rakkautensa sytytti sille yksinäisen tähden.]
Tässä on sanottu tarpeeksi tuosta hyveestä; sen jälkeen runossa siirrytään muihin asioihin. Voitaneen hyväksyä, että runoissa viitataan esim. Aleksanteri Suuren, Kustaa II Aadolfin tai Maria Stuartin elämään ja kohtaloon. Mutta vaikka kuningatar Philippan elämä olisi ollut miten mielenkiintoinen tahansa, siitä tiedetään yleisön keskuudessa niin vähän, ettei sitä voida ilman muuta ottaa tämäntapaisten viittailujen kohteeksi. – Pitkä monologi tai rukous, josta kukaan ei pysty päättelemään, miksi se ei ole vaikka toisen mokoman pitempi, ei tuo vilahdustakaan kuningattaresta lukijan silmien eteen.
Myös maineikas skandinavisti ja puhuja Ploug on antanut kokoelmaan legendan, tosin maallisen, nimeltä ”Fru Kerjean”, jossa ”rouva” puhuu niin suorin sanoin kuin naisihmiseltä suinkin voidaan vaatia. Kertomuksen myönteisenä piirteenä on yllättävä loppuratkaisu. Se on myös yleensäkin sujuvasti ja kyvykkäästi, vaikkakin laveanlaisesti kerrottu. Samantapainen teksti on kuuluisan norjalaisen historioitsijan A. Munchin kirjoittama ”Vid Genfersöen” [Genevejärven rannalla]. Aiheena on Chillonin linnaan suljettu poliittinen vanki, geneveläinen porvari Bonivard. Runoutena se ei mitenkään eroa sadoista muista, joita matkakirjailijat ovat vanhoista linnoista innostuneina kirjoittaneet. Fredrik Sanderilta on julkaistu kaunis balladimainen ”Den gamle lotsen” [Vanha luotsi] ja lisäksi muutamia kuivakkaita muistosäkeitä Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n ”Brandklipparen”-ratsun kunniaksi. Lopuksi on mainittava jo kauan sitten tunnetuksi tulleen nimimerkki Orvar Oddin [O. P. Sturzen-Becker] kirjoittama salonki-idylli, jossa näkyy hänen tuttu kirpeä ja pikantti, samalla kertaa sekä Heineä että Jules Janinia muistuttava tyylinsä. Runossaan ”Grefvinnan Gruffiakin” Orvar Odd kumartaa naiselle, joka on tomppelimaisesta nimestään huolimatta suomalainen, ylhäinen, rikas ja hurmaava. Mutta eivätpä pitkään iloitse ruotsalaiset, joiden keskuuteen hän ilmaantuu upeudessaan. Esiin astuu Ibrah'm Gibraltar, Korkean Portin [Turkin] suurlähettiläs:
”Paschan för damen gör plats som en karl – / undan små löjtnanter, grefvar, baroner! / Paret försvinner – Allah akbar!” [Pašša daamille tietä raivaa kuin mies – / syrjään pikku luutnantit, kreivit ja paronit! / Pari on pian poissa – Allah akbar!]
Tanskalaiselta Hauchilta on mukaan otettu kuninkaalle osoitettuja säkeitä ja ”Maaneskinsdrömme” [Kuutamohaaveita], joka osoittaa, että todellinen runoilija pystyy kirjoittamaan jotakin uutta jopa kuusta; norjalaiselta Dietrichsonilta on mukana kolme runoa, osaksi varsin kauniitakin. Runomuotoisia tekstejä ovat tuottaneet myös Chr. Richardt, A. Anderson, Johan Nybom, ruhtinasnimi Oskar Fredrik [Ruotsi-Norjan tuleva kuningas Oskar II], Talis Qvalis [C. V. A. Strandberg] ja C. W. Böttiger.
Proosatekstit ovat [H. C.] Andersenin, norjalaisen Björnstjerne Björnsonin ja Bernhard v. Beskowin käsialaa, Beskow'lta ”Skuggbild af Beranger”.
Siirtykäämme tarkastelemaan Suomesta lähetettyjä tekstejä, jotka on julkaistu kirjan ensimmäisillä sivuilla. Topeliuksen ”Ynglingens drömmar” [Nuoren miehen haaveita] on kaunis, tavattoman kaunis. Se sisältää myös runsaasti uusia ja vanhoja vertauksia ja kuvia ja on sanonnaltaan ja säerakenteeltaan viimeisteltyä työtä. Ruotsinkielisen kirjallisuuden piirissä pystyvät Topeliuksen kanssa tässä taituruudessa kilpailemaan tuskin muut kuin Stagnelius, Tegnér ja Atterbom. Etenkin kolmen viimeisen säkeistön kuvien upeus, ilmaisujen valinta ja kaikinpuolinen hioutuneisuus ovat vertaansa vailla. On kuitenkin sanottava: vaikka runo sisältää runsaasti myös kauniita runollisia ajatuksia, siitä puuttuu johtoajatus, siis kokonaisuutta hallitseva syvällinen, omaperäinen ja runollinen ajatus. Nuori mies johdatellaan lukijan katseiden edessä lapsuudenkodistaan kouluun ja yliopistoon. Tämä on sinänsä ripein vedoin ja kauniisti toteutettu jakso, vaikkakin ajatussisällöltään sovinnainen. Sitten seuraa kamppailu nuoruudenrakkauden ja isänmaanrakkauden vaatimusten välillä. Siinä tuntuu sivumennen sanottuna epämiellyttävältä, että tunnesuhteen toinen osapuoli kuvataan viettelijättäreksi, kantaäiti Eevaksi, jolla ei ole mielessään muuta kuin houkutteleva omena – kaikki tietysti ihanteellisessa ja platonisessa sävyssä. Nuorukaisen haaveissa nainen ei voi saada tuollaista hahmoa. Sen tähden nuoren miehen rinnassa kamppailevat haaveet ja ihanteet; ja ratkaisu – ilmaistaan fraaseilla. Mutta jos runossa tyydytään tämän esittämiseen, sen pitää ainakin osoittaa, että nuorukaisen haave on vain haavetta, eli runon ilmaisukielen on luonnehdittava se haaveeksi. Tässä runossa ratkaisu tapahtuu mitä vakavimmissa miehuuden mietteissä. Mainitut kolme viimeistä säkeistöä voidaan sijoittaa viisikymmenvuotiaan suuhun, jolloin ne ilmaisevat kauniisti isänmaallisuuteen pohjautuvaa alistumista väistämättömyyteen. Niiden yhteys edellisiin säkeisiin kuitenkin haihduttaa tämän vakavuuden ja ne jäävät – kauniiksi fraaseiksi. Voidaan kysyä: onko pelkästään alistuminen väistämättömyyteen nuorukaisen haave? Emme pidä sitä mahdollisena. Hänen haaveissaan kamppailevat rakkaus ja kunnia, eivät nautinto ja sen uhraaminen. Hänen haaveisiinsa rakkaudestakin sisältyy uhrautuminen. Näemme siis runossa kolmannen jakson, joka ei sovi yhteen sen muun sisällön kanssa. Lähellä on kiusallinen vaikutelma, että kamppailu on ”vom Zaune gebrochen” [tahallisesti provosoitu], että kyseessä on kotimaisessa runoudessamme varsin yleinen menettely, lukijan tai kuulijan isänmaallisuuden liehittely. Muistutamme ”Lifvets stridistä” [Elämän taistelu], ”Kaarle-kuninkaan metsästyksestä” ynnä muusta. Ehkä erehdymme. Olemme etsineet selitystä siihen, että noin erinomaiset runoilijanlahjat osoittavan runon luoma kokonaisvaikutelma ei silti ole tyydyttävä.
Jokaiselta runoilijalta ei voi vaatia sitä ajattelun syvyyttä, joka on luonteenomaista Schillerin runoudelle. Topeliuksen runon ääressä mieleen palautuu kuitenkin väistämättömästi Schillerin suurenmoinen runo ”Resignation” (”Alistuminen”). Siinäkin aiheena on sama nautinnonhalun ja uhrautumisen välinen kamppailu. Runoilija kuitenkin päättää kamppailun filosofiseen kiteytykseen, joka on syvän totuudellisuutensa ohella merkittävä ilmaistessaan uusimman ajan yleisen, sille leimallisen maailmankatsomuksen.
”Wer dieser Blumen eine brach, begehre / die andre Schwester nicht. / Geniesse, wer nicht glauben kann. Die Lehre / ist ewig wie die Welt. Wer glauben kann, entbehre! / Die Weltgeschichte ist das Weltgericht. [On kaksi kukkaa, nautinto ja toivo, / varalle tietävien löytäjäin. / Jos toisen taitat, toiseen sisarukseen / ei päde vaatimus. / Se ken ei usko, nauttikoon. Tuo oppi / on ikuinen kuin maa. Ken uskoo, olkoon vailla. / Maailmanhistoria on maailmanoikeus. Suom. Aale Tynni]
Niin ei nuorukainen varmastikaan pysty unelmissaan miettimään. Eihän hän haaveissaan kypsyttele filosofisia kiteytyksiä, ei edes ajattele sitä tuiki tavallista ajatusta, johon pohjautuvat kauniit sanat:
”Hvad mer om, droppen lik, jag glömd försvinner, / om gnistan lik i natten jag förgår” jne. [”Mitä siitä, jos katoankin kuin pisara unholaan, jos kipinän lailla sammun ikiyöhön pimeään.”]
Sen sijaan Runebergin runo ”Heinäkuun viides päivä” on yhtä ainoata ajatusta kuten kaikki, mitä hän on viime aikoina runoillut. Runoilija lienee itse sanonut, ettei hän ole koskaan nähnyt Dunckerin hahmoa mielikuvituksensa silmien edessä. Niinpä sankari ei itse esiinny tässäkään runossa. Tämä ei ole maalaus hänestä sellaisena kuin hän oli, vaan mietteitä siitä, millainen hänen täytyi olla saadakseen historiassa sen paikan, joka hänelle niin auliisti suodaan, millainen oli mies
”som detta folk, som dessa män / sin hjälte skulle kalla, / och dyrka efter döden än.” [jot' ihannoi / ja jolle sankarnimen soi / nää miehet, tämä kansa / ja kuoltuakin jumaloi.]
Mietteet (vänrikin) on sijoitettu kauniin maiseman ja kauniin kesäpäivän kehyksiin. Kehykset eivät kuitenkaan ole vain kehykset. Ne kuuluvat kuvaan ja osoittavat, miten
”så herrligt log / det land, som hjeltens kärlek tog.” [maa kaunis tuo, se hymyllään / sai urhon lemmen syttymään. Suom. Paavo Cajander]
Meidän ei tarvitse laveammin selitellä runon kauneutta, ja meidän arvosteluamme se tuskin kaipaa. Huomautamme kuitenkin siitä aina toistuvasta seikasta, että Runebergin runoissa Suomen luonnonkauneus on maan melkeinpä ainoa arvo ja se esitetään tässäkin runossa ainoaksi asiaksi, jonka takia joku voi olla valmis uhraamaan henkensä tämän isänmaan puolustamiseksi. Tämä näkemistapa saattaa pohjautua Runebergin runoilijanlaatuun. Siihen sisältyy kuitenkin vain puolet totuudesta. Madjaari rakastaa laakeaa, vedetöntä pustaansa yhtä lämpimästi, kenties lämpimämminkin kuin reininmaalainen romanttista, ihanaa jokilaaksoaan. Maan multaan sidottu isänmaanrakkaus on yleensäkin sitä vallitsevammassa asemassa, mitä alemmalla sivistystasolla kansa on. Sivistyneelle ihmiselle maan multa on vain välttämättömin perusta, ja isänmaa tarkoittaa sanan jalommassa merkityksessä kaikkea sitä henkistä sisältöä, jonka hän on perinyt sukupiirissään ja valtiolaitoksessaan – kansakunnan historiallisen kehityksen hedelmiä. Saatetaan silti ehkä myös sanoa, että tämä katsomus hallitsee Runebergin runoudessa, koska Suomen kansalla on niin vähän henkistä omaisuutta, ettei tietoisuus siitä riitä lämmittämään yhdenkään runoilijan rintaa. Me emme tätä usko. Tämä henkinen omaisuus ei ehkä kuitenkaan ole vielä noussut niin selkeästi tietoisuuteen, että tämä näkyisi jo runouden sanastossa. On myös muistettava, ettei heinäkuun 5. päivänä 1809 ollut olemassa mitään muuta nimenomaisesti suomalaista kuin Suomen maa ja suomen kieli – massan yhdentekevänä pidetty puheenparsi. Duncker oli ruotsalainen isänmaanystävä. Tämä oli siihen aikaan pakostakin myös täysin hyväksyttävää suomalaista isänmaallisuutta.
Maa, luonto, on kiistatta edullinen runollisen kuvauksen kohde. Uskonto, poliittinen vapaus ja kansalaisten oikeudet, jopa perhe-elämän yksityisyyden suoja ovat abstrakteja asioita. Runoudella on kuitenkin niitä varten omat ilmauksensa, ”alttari”, ”valtaistuin”, isänmaallisuuden ”lippu”, joka samalla symboloi kansallista kunniaa, vapaus ”orjan kahleista”, ”naiset ja lapset”, joita kaikkia soturin on suojeltava miekallaan. On toki myönnettävä, että ylin ilmaus sille, mitä isänmaata puolustettaessa on torjuttava, on: ettei vihollisen jalka koskaan polkisi isänmaan kamaraa; vasta silloin nimittäin kaikki tähän multaan yhdistetty henkinen perintö on äärimmäisessä vaarassa. Silloin ei kuitenkaan ole lainkaan kyse puolustettavan maan luonnonkauneudesta.
Culturgeschichtliche Novellen von W. H. Riehl [W. H. Riehl, Kulttuurihistoriallisia novelleja]. Stuttgart 1856.
Meillä ei ole ollut aiemmin tilaisuutta tutustua näihin jo vuonna 1856 toiseen painokseen ehtineisiin novelleihin. Kiinnitämme niihin lukijan huomiota, koska niissä näyttää ilmenevän saman kirjoittajan muissakin teoksissa nähty omaperäisyys. Hän pyrkii yleensäkin paljastamaan, mitä niin sanoakseni historian kuoren sisältä löytyy, kansojen arki- ja kotielämän, yhteisöjen ja säätyjen piirissä vallitsevat uskomukset ja tavat. Tässä mentäneen liian pitkällekin, kun kuitenkin suuri osa tästä elämänsisällöstä on jokseenkin yhdentekevää. Mutta vaikka historiaa onkin vasta se, mikä ilmenee yleisiin asioihin vaikuttavassa toiminnassa, ei voida kuitenkaan kiistää sitä, että sen elämänmenon tunteminen, jonka pohjalta tämä toiminta on noussut, luo mahdollisuuksia toiminnan perustelujen ja todellisen merkityksen ymmärtämiseen. Tässä mielessä nämäkin novellit kuuluvat historialliseen romaanikirjallisuuteen. Ne eivät kuulu tähän kirjallisuudenlajiin sillä perusteella, että niissä kuvattaisiin historiallisten henkilöiden toimia tai historiallisten tapahtumien kulkua, vaan siitä syystä, että niissä pyritään luonnehtimaan kohteeksi otetun aikakauden yleisiä katsomustapoja ja sitä, millaisessa hengessä tapahtuu niiden murtuminen tietyn yhteiskuntaluokan keskuudessa. Tarkastelun kohteena on tietysti Saksa. Kuvausten aikajänne ulottuu kristinuskon ensimmäisten saarnaajien tulosta vuoden 800 vaiheilla viime vuosisadalle asti. Kirjoittajan voitaneen sanoa pohdiskelevan ja luennoivan niin runsaasti, ettei hän oikein onnistu romaanitekstin luomisessa. Toisaalta hänen kykynsä kuvailla kohteitaan on erinomainen; todisteita tästä ovat myös hänen tässä lehdessä aiemmin esitellyt tutkimusluonteiset teoksensa.
Briefe von Alexander von Humboldt an Varnhagen von Ense aus den Jahren 1827 bis 1858 [A. v. H:n kirjeitä V. v. E:lle vuosilta 1827–1858.]
Mikään kirjallisen kentän ilmiö ei liene viime aikoina ollut yhtä suuri sensaatio kuin näiden kirjeiden julkaiseminen.
Heti suuren luonnontutkijan kuoleman jälkeen Saksassa kuultiin eri tahoilta moitteita, joiden mukaan hän oli silmiinpistävän innokas pyrkimään hovien suosioon ja pysymään niiden suosiossa. Humboldt oli Preussin nykyisen kuninkaan alituinen vieras; ja kerrotaan, ettei sairauskaan voinut estää häntä vielä 80-vuotiaanakin ilmaantumasta täsmälleen oikeaan aikaan kuninkaan pitopöytään. Tästä huomauteltiin samassa mielessä kuin Goethea oli moitittu, nimittäin arvioitiin hänen hankkiutuneen asemaan, jossa hän ei voinut puhua julkisesti mitään Saksan yleisistä asioista eikä mielipiteenilmauksillaan mitenkään edistää vapaamielisempien menettelytapojen käyttöönottoa eikä Saksan poliittisen yhdistymisen asiaa. He olivat kuitenkin tässä suhteessa erilaisia, sillä Humboldtin tiedettiin olevan ajattelutavaltaan vapaamielinen; erityisesti tästä syystä kummasteltiinkin hänen liittymistään sellaiseen hallitusvaltaa palvelevaan henkilöpiiriin, jossa oltiin erityisen innostuneita keskiaikaisista toimintajärjestelmistä. Toisaalta Humboldtia puolustettiin viittaamalla hänen läheiseen henkilökohtaiseen suhteeseensa Preussin nyk. kuninkaaseen ja ymmärtämystä oltiin valmiit osoittamaan sillekin, että mukana oli jonkin verran henkilökohtaista turhamaisuutta – että vanhus kaipasi huomiota ja arvostusta ylimmän arvoaseman haltijoilta.
Tästä aiheutunut kevyiden aseiden tulitus Saksan aikakauslehdistössä ehti tuskin päättyä, kun nämä Humboldtin kirjeet Varnhagen von Enselle iskivät rintamien väliin kuin pommiryöppy. [Karl August] Varnhagen von Ense kuului noihin miehiin, jotka pysyttelevät korkealla diplomaattisissa ja hovipiireissä, vaikka kukaan ei oikein tiedä, millä perusteella ja millä keinoilla. Kirjoituksissaan, lähinnä elämäkertakuvauksissaan, arvosteluissaan, kirjeissään ja muistelmissaan hän on osoittanut kuuluvansa poliittisilta mielipiteiltään jollakin tavoin taiteelliseen juste-milieuhön [olevansa vailla selkeätä kantaa]. Tuskin erehtyy, jos arvioi hänen edustavan sitä romantiikan koulukunnan tuntumaan sijoittuvaa ”kaunosieluisuusfilosofiaa”, joka Goethea seuraillen arvosti myös antiikin maailmankatsomusta ja oli modernia erityisesti vuosien 1815–48 Saksassa, etenkin Berliinissä. Sen luonteenomaisiin piirteisiin kuuluivat ylhäinen vetäytyminen ulkonaisesti toimeliaasta elämästä ja samalla mieltymys keskiajan yhteiskuntarakenteisiin ja rajaton antiikin taiteen ihailu. Tähän kuitenkin liittyi romanttisen sentimentaalisuuden vivahde, ennen muuta pyrkimys luoda yksilön omasta esiintymisestä täydellinen taideteos, ”plastinen” persoonallinen hahmo, kuten tuolloin tavallisesti sanottiin. Muistetaanhan toki, miten Goethen palvonnan ollessa korkeimmillaan häntä ei ainoastaan kunnioitettu suurena runoilijana, vaan hänestä tehtiin ”Olympoksen Juppiter” – ja tämä palvonta oli mainitun kaunosielufilosofian uskontona ja erotti sen Neitsyt Marian ja pyhimysten jalkojen juureen palanneesta varsinaisesta romantiikasta. Varnhagen von Ensen kuuluisa puoliso Rahel oli tämän kaunosieluisuuden naispuolinen perushahmo.
Humboldt piti yllä luottamuksellisia yhteyksiä rauhalliseen, voimakkaita kannanottoja välttävään, sisäänpäin kääntynyttä humanismia edustavaan Varnhageniin. Hän tiesi Varnhagenin keräilevän tietoja muistelmiinsa ja elämäkertoihinsa ja luovutti sen takia tämän käytettäväksi paitsi tälle lähettämiään myös suuren määrä monilta muilta, mm. Tanskan Kristian VIII:lta, prinssi Albertilta, Metternichiltä, Robert Peeliltä, Guizot'lta, Thiersiltä, Herscheliltä, Aragolta, Prescottilta, Rückertiltä, Manzonilta ynnä muilta saamiaan kirjeitä. Humboldt nimittäin, kuten tiedetään, hoiti viimeiseen hetkeensä asti mitä tunnollisimmin suunnattoman laajaa kirjeenvaihtoaan. Suureksi osaksi kyseessä oli tietysti merkityksetön kohteliaisuuksien vaihto, mihin jo eräät mainitsemistani nimistä viittaavat, ja kirjeiden lähettäjät pyrkivät vain pitämään huolta siitä, että noudattivat vallitsevia hyviä tapoja, tai osoittivat pelkästään aivan tavanomaista turhamaisuuttaan. Tähän runsaaseen aarteistoon Varnhagen on vielä lisännyt Humboldtille lähettämänsä kirjeet sekä päiväkirjamuistiinpanojaan, joihin sisältyy Humboldtin heidän yksityisissä tapaamisissaan suullisesti esittämiä mielipiteitä.
Teoksen erikoisuutena on tämän aineiston laatu. Humboldt nimittäin ilmaisee sekä kirjallisissa että suullisissa kannanotoissaan häikäilemättömän avomielisesti sisimmän käsityksensä oloista ja henkilöistä – ja yleensä mielipide on jyrkän kielteinen. Kukaan ei säästy: ei Napoleon III, ei prinssi Albert eivätkä Preussin ministerit, ennen vuotta 1848 johdossa olleet Savigny, Eichhorn, Bodelschwingh sen paremmin kuin vuoden 1850 taantumuksellisetkaan, Stahl ja Raumer (”tyhmin”) – he kaikki saavat kuulla kunniansa. Edes Humboldtille läheisinkään ylhäinen persoona ei jää käsittelyä vaille. Saamme lukea, että hänen elämänsä on vain huvittelua, hän uskoo Dom Miguelin, Don Carlosin ja Bourbonien [Portugalin, Espanjan ja Ranskan kruununtavoittelijoiden] palaavan valtaan ja iloitsee Napoleonin [N. III:n] vallankaappauksesta ym. Hovimies, kohteliaiden kirjeiden kirjoittaja esiintyy tässä kirjassa lyhyesti sanottuna sellaisella tavalla, että kaikki ylhäiset suosijat ja ihailijat vetäytyisivät kauhistuneina loitolle, jos hän olisi yhä elossa. Tieteen ja kirjallisuuden maailma hämmästelee tätä äkkiä ilmaantunutta kirjahirviötä. Kysytään: mitä tekemistä suurella Humboldtilla oli näiden suosijoiden ja ihailijoiden seassa, etenkin kun mistään ei löydy viitteitä siitä, että hän olisi yrittänyt tarjota neuvojaan ja hankkia niille kannatusta. Sen sijaan voidaan todeta, että hän tunsi usein joutuneensa henkilökohtaisten loukkausten kohteeksi ja väistämättä joutuikin tuossa ympäristössä alituisesti kokemaan näissä teksteissä tunnustamiinsa tunteisiin ja sympatioihin kohdistuvia loukkauksia. Humboldtin aidot ihailijat valittavat sitä, että kaikki useinkin hetken ärtymyksen vallassa esitetyt puuskahdukset on saatettu valikoimatta päivänvaloon. Uteliaat iloitsevat siitä, että ovat saaneet luettavakseen jotakin todellakin ”ganz Famoses” [kerrassaan sensaatiomaista], mutta vahingoniloisten riemu on vielä suurempi; kukaan ei nimittäin selviä tästä leikistä naarmuitta, eivät arvioiden kohteet eivätkä arvioitsijat.
Vain muuan hiukkasen kirjallinen daami istuu täysin rauhallisena yleisen melun keskellä. Hän on Varnhagenin sisarentytär Ludmilla Assing. Hän on aiemmin saattanut painokuntoon ja julkaissut Varnhagenin ”Denkwürdigkeiten und Vermischte Schriften” [Muistelmia ja sekalaisia kirjoituksia]. Tämän kokoelman 8. ja 9. osa ilmestyivät viime vuonna. Hän julkaisee täysin tyynesti ”verrattoman arvokkaita lisätietoja todenmukaisen, aidon ja mitään salailemattoman kuvan luomiseksi Humboldtin hengestä ja luonteesta”. Juuri hänet Varnhagen von Ense velvoitti ”julkaisemaan nämä merkittävät todisteet suurmiehen elämästä, toiminnasta ja mielipiteistä”. Tämän velvoitteen täyttämisessä häntä on ohjannut ”kunnioitus, joka vaatii jättämään paikalleen jokaisen sanan juuri sellaisena kuin hän on sen havainnut muistiin merkityksi”. Hän ei halua muutoksilla eikä poistoilla ”loukata Humboldtin muistoa”.
Mitäpä arvostelu mahtaa tällaiselle tunnolliselle naiselle? On vain tyydyttävä toteamaan fait accompli [tapahtunut tosiasia], ja nolatut saavat selviytyä tilanteesta parhaansa mukaan. Koko tämän metakan kuuluisa alkuunpanija on varovaisena miehenä jo poistunut joukosta.
J. V. S.
