Nya källor till Finlands medeltidshistoria, samlade och utgifna af D:r Edvard Grönblad. 1:a samlingen. Köpenhamn 1857. [Suomen keskiajan historian uusia lähteitä, kerännyt ja julkaissut tri Edvard Grönblad. 1. Kokoelma. Kööpenhamina 1857.]
Ahkeran ja taitavan kokoajan, hra Grönbladin uusi Suomen historiaa valaiseva asiakirjalisäys kuuluu lähinnä aikaan juuri ennen Kustaa I:ä ja uskonpuhdistusta 1500-luvun alussa. Siltä ajalta, 1504–24, kokoelma sisältää peräti 344 eri dokumenttia.
Voi sanoa, että asiakirjat ja kirjallinen data valaisevat jo melko runsaasti Suomen keskiajan historiaa. Samaten on Kustaa I:n hallituksen ja Sigismundin ja Kaarle IX:n aika jo melko tarkkaan tutkittu. Oleellisin aukko koskee varmaankin Suomelle hyvin merkittävää jaksoa Kustaa II Aadolfin ja Kristiinan aikana. Samoin lienee paljon opittavaa myös Kaarle XI:n valtakunnantaloudesta, sen osalta mikä erityisesti koski Suomea. Onnettomuudet ja kurjuus Kaarle XII:n aikana tunnetaan tarkoin, ja sitä seuraavalla Ruotsin vapauden ajalla on oma painettu historiansa. Arkistoissa tutkija ei voi suunnata katsettaan pelkästään johonkin tiettyyn aikakauteen, josta vielä useammalle riittää tuotavaa päivänvaloon. Kiitollisena onkin otettava vastaan jokainen uusi lisäys mille aikakaudelle tahansa. Mutta kansan historia ei voi odottaa vuosisatoja, kunnes jokaisen ajan välttämättömin on tuotu julkisuuteen kokoelmista sitä mukaa kuin ne avautuvat tai kokoajien halu ja lähimmät tavoitteet heitä johdattavat. Siksi näyttää tarkoituksenmukaiselta suunnata tutkimus määrätietoisesti oleellisimpiin aukkoihin, ja siten niin pian kuin suinkin tehdä mahdolliseksi dokumentteihin perustuva isänmaan historia.
Hra Grönblad, joka tämän niteen painamista varten on saanut tukea yliopiston rahastoista, tarjoaa tilattavaksi vielä kahta. Puollamme lämpimimmin julkaisijan perin aiheellista vetoomusta, että maan kirjallisesti sivistyneet myötävaikuttaisivat hänen patrioottisiin tutkimuksiinsa. Valitettavasti ei kuitenkaan voi paljonkaan toivoa kovin yleistä osanottoa. Niillä, jotka tuntevat lämpimintä kiinnostusta tieteeseen ja kirjallisuuteen, on tavallisesti niin vähän varoja, että myös kirjojen osto luettavaksi merkitsee heille tuntuvaa menoa. Usein on jopa kohtuutonta vaatia, että he varustaisivat kirjastonsa kirjoilla, jotka vain tutkijoille tarkoitettuina ovat heille hyödyttömiä. Varakkaampien enemmistö taas on verrattain välinpitämätöntä kirjallisuudesta, ja heidän joukostaan lienee helppo ynnätä yhteen sellaisten mesenaattien määrä, jotka tilaavat hyödyllisen teoksen vain edistääkseen sen julkaisemista. Esim. Arwidssonin kokoelmien suhteen kuuluu osoittautuneen todeksi, että jotain sentään myös tilaamisella voi saada aikaan; ja toivomme myös hra Grönbladin saavan kokea, että maassa on halua tukea tieteellisiä yrityksiä.
Ranskan, Englannin ja Saksan kaltaisissa maissa on suuri määrä henkilöitä, jotka tutkijoina tai vain diletanttiharrastajina askartelevat tieteessä etenkin oman maan historian parissa. On myös joukko rikkaita ihmisiä, joiden ylellisyyteen välttämättä kuuluu hyvin varustettu kirjasto ja jotka eivät anna siitä puuttua alan ainuttakaan tärkeämpää kirjaa. Silti myös niissä tulee usein tarpeelliseksi, että valtion täytyy tukea suoraan alkuperäisten asiakirjojen julkaisemista sekä myöntämällä kokoajalle matkatukea että avustamalla kustantajaa painatuskuluissa. Niissä maissa kuuluu yleisen opetuksen ministereiden politiikkaan antaa hallitukselle loistoa ja hankkia sille tieteellisesti sivistyneiden tunnustus. Meidän maassamme ei vielä ole päästy siihen, ellei poikkeuksellisesti ole valtion laskuun lunastettu muutamia kappaleita jotain teosta. Yliopistolla on yksi ainoa matkastipendi, joka voidaan myöntää joka viides vuosi. Määräraha sen budjetissa kirjallisten teosten painamiseen on 280 hopearuplaa vuodessa. Kuinka haluaisikaan, että yliopisto kustantaisi sillä tutkimuksia ulkomaiden arkistoissa ja alkuperäisasiakirjojen painamista. Huomaa helposti, miten riittämätön yksi stipendi on tarkoitukseensa, antamaan tuleville professoreille tilaisuuden saada tehdä ulkomaanmatkoilla tieteellistä työtä, sekä miten vähäinen määräraha kirjallisten teosten painamista varten ehdottomasti tarvittaisiin sellaisille teoksille, jotka ovat suoraan hyödyksi akateemisille opinnoille tai jotka voivat olla myös tiukasti tieteellisiä teoksia tieteen positiivisten tulosten julkaisemiseksi. Silti koko määräraha riittää hädin tuskin yhden ainoan kooltaan hyvinkin vaatimattoman teoksen painamiseen vuodessa. On siis täysin selvää, että asiakirjojen kokoamista ja julkaisemista, kalliiden kuvateosten, mittavien havaintokokoelmien julkaisemista ei voi eikä pidä kustantaa yliopiston vähillä varoilla. Sellaisten tieteellisten hankkeiden tukeminen kuuluu valtion hallitukselle.
Hra Grönblad on enemmän kuin riittävästi dokumentoinut kykynsä ja ahkeruutensa asiakirjojen kerääjänä voidakseen teoksensa jatkolle esittää kohtuullisen vaatimuksen sellaisesta tuesta. Sitä ei koskaan voitaisi käyttää paremmin kuin edistämään tutkimuksia isänmaan historiassa.
Kyseisestä teoksesta on, epätavallista kyllä, jo ollut arvostelu Helsingfors Tidningarissa nro 84, johon lehden lukijoita viittaamme.
Bidrag till Finlands naturkännedom, etnografi och statistik. H. 4. – Materialier till Finlands geognosi samlade af H. J. Holmberg. H:fors 1858. [Lisäys Suomen luonnontietoon, kansatieteeseen ja tilastotieteeseen. 4. vihko. – Aineistoa Suomen geognosiaan H. J. Holmbergin keräämänä. Helsinki 1858.]
Hra Holmberg on tässä vihkossa antanut uuden todisteen tieteellisestä harrastuksestaan ja suuresta ahkeruudestaan. Näyttää usein, kuin tietty asema elämässä estäisi ihmistä saamasta aikaan sitä hyödyllistä, mihin hän kykenee. Katsoo vähäisen työn olevan osaksi olosuhteiden määräämien, osaksi omatekoisten sfäärien alapuolella ja pitää suurta työtä halun ja kyvyn yläpuolella olevana. Sitten jätetään kaikki tekemättä. Silloin on paljon onnellisempi asema, kuten Palmér sanoo, ”olla ei mitään” mutta tehdä jotain. Ajatus soveltuu äärettömän monelle muulle alalle kuin kotimaan geognosiaan. Jokainen, joka kiltisti tarjoutuu tekemään sen minkä osaa, saa pian kuulla, miten moni muu olisi osannut tehdä asian äärettömästi paremmin. Syynä siihen, miksi he eivät sitä tehneet, on ollut vain se, että jos he kerran olisivat ryhtyneet johonkin sellaiseen, he eivät olisi tyytyneet tekemään sitä niin huonosti.
Kaikenlaisissa painetuissa kirjoissa ja aikakauskirjoissa, mutta varsinkin Vuorikonttorin arkiston käsikirjoituksissa, on kosolti tietoja Suomen geognostisista oloista. Hra Holmberg on ottanut vaatimattoman mutta suuritöisen vaivan koota kaikki nämä erilliset ja tähän asti haudatut tiedot ja järjestää ne maantieteellisesti tähän kirjaan.
Kokoamisesta ja julkaisemisesta on se helposti silmiin pistävä hyöty, että nyt jokainen vaivatta voi selvittää, mitä Suomen geognosiasta tiedetään ja mitä ei tiedetä. Tuleva tutkija tietää, mitä hänen pitää tutkia, voidakseen vielä hankkia puuttuvia tietoja; ja kun hra Holmberg aina tarkoin mainitsee lähteensä, sen tutkijan on aina mahdollista itse arvioida niiden luotettavuus.
Suuren yleisön luettavaksi kirja ei tietenkään sovellu. Mutta sillä on silti käyttöä myös aiheeseen perehtymättömälle. Moni maan asukas voi olla kiinnostunut tietämään, millaiselle kamaralle hän on rakentanut asuntonsa ja millaisessa maaperässä hänen satonsa kasvaa. Silloin hän voi joko suoraan hra Holmbergin kirjasta saada siitä tietoa tai se kädessä ja muutama kivenmuru taskussa lähteä jollekin kirjassa mainitulle kalliolle ja verrata kivilajinäytteitään siihen. Ahkeroiden hän voi siitä vähitellen oppia tuntemaan esim. graniitin, mikä taito on harvalla suomalaisella maisterilla ja tohtorilla. Toinen, joka kaiken ikänsä on luullut vaeltavansa kovalla graniitilla, voi hämmästyksekseen huomata eläneensä ja toimineensa paljon nuoremmalla ja epävarmemmalla muodostelmalla, esim. gneissillä tai hohtosälvällä.
Lukijan huviksi lainaamme tähän johdannosta hra Holmbergin esittämän luonnoksen kokonaisesitykseksi Suomen geologisista ja geognostisista oloista – edellisessä suhteessa kuten kaikki sellaiset runsain hypoteesein. – –
Uusmaan ja Hämeen läänien maanviljelysseuran toimituksia v. 1857. Helsingissä 1858.
(Myös ruotsiksi otsikolla: Nylands och Tavastehus läns Landtbrukssällskaps Handlingar år 1857.)
Vihko on laajuudeltaan melko vaatimaton. Se sisältää: lyhyen vuosikertomuksen, joka on esitetty vuosikokouksessa tämän vuoden tammikuussa sekä otteen silloin pidetystä pöytäkirjasta; edelleen kertomuksen ja pöytäkirjan maanviljelyskokouksesta Hämeenlinnassa 29. ja 30. heinäkuuta 1857; viimein kaksi tutkimusta: erään seuran jäsenen kirjoituksen rikkaruohoista ym. ja jönköpingiläisen K. G. Sahlströmin kirjoituksen kalkkiruukeista.
Eniten kiinnostusta tarjoavat Hämeenlinnan maanviljelyskokouksen keskustelut. Ne käsittelevät lukuisia annettuja keskustelukysymyksiä, jotka tavallisesti tulevat uudestaan esille kaikissa maanviljelyskokouksissa.
Omituisena pistää silmään, että kysymyksessä viinanpoltosta ei vain läsnä oleva yhteinen kansa vaan useat herrasluokan maanviljelijät puolustivat kotitarvepolttoa, vaatien vain lyhyempää polttoaikaa. Vaikka huomautettiin, että juuri kotitarvepoltto on levittänyt viinanjuopottelua, tässä tilaisuudessa vedottiin siihen yhtä vähän kuin muutenkaan näkee esitettävän, että tämän maan talonpojilla on aivan erityinen intressi säilyttää poltto. On nimittäin erittäin tavallista, että talonpoika palkkaa renkinsä paloviinalla. Kun vuosipesti loppuu, rengin paloviinalasku on tavallisesti niin suuri, että hänellä ei ole saatavana lainkaan palkkaa. Ainakin Etelä-Savossa on talonpojan renkirukalla vieläkin vaarallisempi houkutus taisteltavana. Kauniimman sukupuolen palveleva osa on talonisänniltä oppinut, mikä kauppa kannattaa. Piiat ottavat pienen palkkansa viljana, missä myös isäntä mieluiten sen maksaa, kun se ei käy paloviinassa. He ovat pidättäneet itselleen oikeuden toteuttaa muutos omaan laskuun. Sen ostavat ja nauttivat rengit, torpparit ja loiset. Uskottavaa on, että moni ryyppy menee lahjaksi, toisia menetetään varomattomalla takauksella, niin että kaunotar ei tee erityisen hyviä kauppoja; mutta vaikutus on sama, nimittäin että paloviinaa kulutetaan runsaasti. Suomalainen talonpoika pitää liikettä niin kannattavana, että on seutuja, joissa salapolttoa eivät harjoita vain, kuten tavallista, torpparit ja mäkitupalaiset, vaan itse talonpojat. Mitä lyhyempi laillinen polttoaika on, sitä kannattavammaksi tulee salapoltto; ja se on siksi viime vuosina lisääntynyt.
Luettakoon nykyisestä paloviinalainsäädännöstä mitä haittaseurauksia tahansa – niitä ei voisi olla, ellei liike olisi privilegioitu. Ryypiskely lisääntyy yhtä hyvin siellä missä privilegio on maanomistajan kuin missä se on varattu kruunulle. Asiasta voi tuskin tulla muuhun varmuuteen, kuin että liikkeen vapautus olisi oikea ratkaisu. Maanomistajan privilegio sisältää vain, että hän saa polttaa, mutta se ei anna hänelle yksinomaista oikeutta siihen. Liikkeen teollinen harjoittaminen hävittäisi kotipolton vähitellen juuriaan myöten. Valmistuskustannusten ero sallisi ensimmäisestä hetkestä asti matalan verotuksen, ja sitä voitaisiin vähitellen korottaa. Olisi todella parempi, jos korkeampi vero voitaisiin panna kaikelle paloviinanvalmistukselle; niin ei kuitenkaan voi tapahtua ilman valtiopäiviä ja maksajien suostumusta. Finl. Allm. Tidningistä on luettu A. L:n ehdotus, että paloviinaveron tuotto jaettaisiin kunnille, jolloin ne voisivat luopua privilegiosta. Se olisi epäilemättä hyödyllistä silloinkin kun vain osa verosta tulisi niiden hyväksi. Mutta päävaikeutena on saada aikaa luopuminen, joka myös ilman valtiopäivien päätöstä olisi laillisesti sitova muille kuin niille maanomistajille, jotka ovat päätökseen osallistuneet.
Ylipäänsä ei voi sanoa, että uuden maanviljelysseuran toiminta olisi ollut erityisen vilkasta ja innoittavaa. Laiha on myös sen ensimmäinen toimitusvihkonen. Seuran kirjallisen toiminnan asiana ei olekaan olla merkittävää. Mutta voisi toivoa, että toimituksista kävisi selville, että seura on saanut aikaan jotain muuta kuin mitä niistä nyt näkyy. Ihme kyllä, niistä ei saa selville, että näihin kahteen lääniin olisi syntynyt yhtään ainoata talouskiltaa. Niistä ei liioin näy, että seura olisi yrittänyt mitenkään muuten saada aikaan maatalouskoulun kuin anomalla siihen valtion määrärahaa. Nyt tiedetään, että sellaista määrärahaa ei saatu. Se on seuran toiminnalle valitettavaa. Mutta on vanha juttu, että maan maanviljely on ollut lapsipuolen asemassa. Varmaan tulee aika, jolloin se oivalletaan, ja silloin ilmestyy miehiä, joiden työ ja kunnia on maanviljelyksen edistämisessä. Siihen saakka on kuitenkin väärin, että maanviljelijät itse panevat kädet ristiin ja odottavat kaikkea apua ylhäältä. ”Auta itseäsi niin Jumala auttaa sinua!” pitäisi olla jokaisen yleishyödyllisen yhdistyksen tunnuslauseena. Olemme varmoja, että ei olisi perin vaikeaa hankkia kahdesta läänistä koolle talonpoikajoukkoa, joka sitoutuisi maksamaan poikiensa opetuksesta vuosittain maanviljelyskoulun ylläpitoon riittävän summan. Kokeneet miehet ovat lausuneet sen käsityksen, että tilanomistajalle olisi edullista ottaa kymmenkunta nuorta työntekijää vain asuntoa ja ruokaa vastaan ja lisäksi antaa heille riittävästi aikaa opetukseen ainakin osan vuotta. Opetus on katsottu voitavan kustantaa 500–600 ruplalla, eli 50–60 ruplan maksulla kultakin kymmeneltä oppilaalta. Arvatenkin vähintään yksi tällainen maanviljelyskoulu pitäisi olla mahdollista saada aikaan. Läänissä ei liene yhtään tilanomistajaa, joka katsoisi maksavan vaivan antaa voutiainekselle ennakkona vaatteita esim. kahdeksi vuodeksi ja lisäksi 100–120 ruplaa, ja antaisi tämän oppivuosien päätyttyä hänen palveluksessaan korvata ennakon työllä. Kuten sanottua, pidämme varmana, että on talonpoikia, jotka ovat halukkaita tähän uhraukseen poikiensa kouluttamiseksi. Mutta he eivät ilmoittaudu oma-aloitteisesti maanviljelysseuran sihteerille. Samaa voidaan soveltaa myös Talouskillan syntyyn. Omaa yritystä aloitteleva yksityinen käy kirjeenvaihtoa ja matkustaa, vakuuttaa ja taivuttaa, esittelee syitä ja etuja. Maanviljelysseura tarvitsee samanlaista menettelyä, varsinkin jos sitä ei korvaa tai ei voi korvata taajoilla julkisilla kehotuksilla ja ilmoituksilla.
Meistä näyttää myös, että seuran kokouksille asettamat keskustelukysymykset ovat liian yleisiä. Ainakaan ei vaadita erityistä nokkeluutta keksiä sellaisia kysymyksiä, kun ne on jo kaiken maailman maanviljelysseuroissa keskusteltu ja keskustelut on julkaistu sadoissa kertomuksissa ja toimituksissa. Silmiin pistävää on myös, että kun seura pitää ja sen on syytä pitää asetetuista palkinnoista kilpailemaan tuotua karjaa laadultaan heikkona, ei ole esitetty mitään siitä, mitä seura on tehnyt varmistaakseen tulevaisuudessa paremman aiheen palkintojenjakoon.
Itse toimitusten julkaiseminen ja levittäminen näyttää todistavan seurassa vallitsevaa näkemystä, että se on etsittävä, se itse ei etsi. On hyvä ja oikein, että toimituksia saa ostaa 20 kopeekalla kirjakaupoista läänin molemmista residenssikaupungeista. Kuitenkin voisi vähintään toivoa, että jokaiselle jäsenelle lähetettäisiin niistä oma kappale – eikä olisi yletöntä, että ne jäsenet, jotka sitä toivoisivat, saisivat ilmaiseksi useampia kappaleita jaettaviksi kansan keskuuteen – jos toimitusten lukemisen nimittäin katsottaisiin saavan aikaan jotain hyötyä.
Börsen i Paris, dess inrättning och förvaltning etc. H:fors 1858. [Pariisin pörssi, sen perustaminen ja hallinto jne. Helsinki 1858.]
Tämä kirja on aiheensa puolesta kotimaisessa kirjallisuudessa harvinainen ilmiö. Vielä ei yleisölle ole tarjottu yhtään kuvausta esim. maan oman pankin toiminnasta, diskonttausehdoista, hypoteekkilainoista ym., eikä liikkeelle lasketuista kotimaisista luottopapereista, saati tietoa Venäjän setelirahasta ja Venäjän korkoa tuottavista valtion, kauppapankin ym. obligaatioista, joita täällä Suomessa kiertää tai on; ja esitetyssä kirjassa meillä on edessämme katsaus Ranskan luottojärjestelmään! Pariisin pörssi on tietenkin koko Ranskan luottolaitokselle keskipiste. Tekijä ei ole myöskään jättänyt tutustuttamatta lukijaa kaikkein tärkeimpiin papereihin jotka ovat vakaan vaihdon samoin kuin pörssipelin kohteena. Lukija voi siitä siis oppia tuntemaan kuuluisan pankkiyhtiön Crédit mobilier’n, Ranskan maataloushypoteekkiyhdistyksen, crédit foncier’n, muutamien rautatieyhtiöiden liiketoimia jne., puhumattakaan valtionlainoista ja Ranskan pankin papereista.
Tietoa janoavalle on siis paljon opittavaa kirjasta, ja sen sisällöstä lienee suurin osa uutta myös maamme ”korkeammalle finanssimaailmalle”. Lisäksi kirjan ansiona on yksinkertainen ja selvä esitys.
Pari uutta koulukirjaa on nähnyt päivänvalon, käännös Kurtzin dogmatiikan oppikirjasta, K. G. Leinbergin Raamatunhistoria ja Latinan kielioppi suomalaisille, josta seuraavassa.
Me emme voi ryhtyä oppikirjakritiikkiin, jonka ollakseen vakuuttavaa on oltava yksityiskohtaista ja perustuttava kirjan käyttöön opetuksessa. Se ei liioin ole sille yleisölle tarkoitettua kirjallisuutta, jolle me kirjoitamme. Haluaisimme silti mielellämme, koululaitoksen hyväksi, avata lehden palstat oppikirjojen arvosteluille, jos ne eivät vie aivan liian suurta tilaa. Mutta maan koulumiehet näyttävät olevan yleensä välinpitämättömiä siitä, mitä heidän käteensä pannaan.
Viittaamme tässä vain yhteen turmiolliseen seuraukseen oppikirjojen alituisesta vaihtamisesta. Kun sellainen hyväksytään käyttöön, opettajat katsovat heti velvollisuudekseen ottaa se kouluissa myös niiden oppilaiden käyttöön, jotka aiemmin ovat lukeneet toisia oppikirjoja. Seurauksena on luonnollisesti se, että oppilas unohtaa vanhan eikä ehdi oppia uutta. Kertaus, joka on kaiken kouluopetuksen voima, jää pois. Opettaja ei ehdi tutustua mihinkään oppikirjaan, puhumattakaan siitä, että hän oppii ulkoläksyt vielä huonommin kuin oppilaat. Sama tilanne syntyy, kun nuoremmille ja vanhemmille oppilaille valitaan oppikirjoja, jotka terminologialtaan ja ilmauksiltaan ovat aivan erilaisia. Sellaisia ovat esim. Lagerhamnin käytännön geometria, jota kuulutaan luettavan ala-alkeiskouluissa, ja Eukleides, jota luetaan ylemmissä. Samasta voisi huomauttaa Heikelin julkaisemaa Eukleideen 1. kirjaa todisteluineen, joka väistämättä johtaa ilmausten sekasotkuun, jos ei opettaja ole erittäin huolellinen sen käytössä. Heikel poikkeaa myös Strömmerin Eukleideen ilmauksista. Vakaumuksemme on, että sillä tavalla ei oppilaisiin juurruteta varmuutta ilmauksissa – ja todisteluissa – ei edes matematiikassa, missä varsinkin epäkorrektisuus on yhtä turmiollista kuin tarkkuuteen tottuneelle korvalle vastenmielistä. Samaa hedelmää kantavat monet uudet oppikirjat yleensä.
”Latinalainen Kielioppi umpisuomalaisen nuorison hyödyksi”, kirjoittanut maist. Johan Gabr. Geitlin. Lajissaan ensimmäisenä oppikirjana sillä on hyvin suuri merkitys maan opetuksen tulevaisuudelle. Tämä vihkonen sisältää vain muoto-opin. On ilo, jos kirjasta ja esityksestä voidaan sanoa, että se on lyhyt, selkeä ja selvä. Suomenkielistä nuorisoa, jonka käsiin tämä kirja annetaan, on todella onniteltava pääsystä ruotsia lukevien tovereiden rinnalle, ja toivomme pian tulevan sen ajan, kun tämän mallin mukainen ruotsinkielinen latinan kielioppi otetaan kouluissa käyttöön. Onnistukoon tekijä laatimaan syntaksin samassa yksinkertaisuuden hengessä. Itse asiassa ei ole kovin vaikeaa vetää rajaa aloittelijan koulukieliopin ja pitemmälle ehtineiden opintojen kieliopin välille. Edelliseen kuuluu se, mikä antaa oppilaalle kyvyn itse käyttää perusteellisempaa kielioppia. Muoto-opissa täytyy näiden kahden eron jäädä melko vähäiseksi. Mutta näyttää selvältä, että myös alkeiskieliopin määritelmien pitää opettaa oppilas käytännössä erottamaan sanalajin sanalajista, muodon muodosta; kun taas myöhempiin opintoihin kuuluu loogisesti, määrätyin käsittein kehittää eroa. Lauseopissa ja erikoissyntaksissa ero on suurempi mutta yhtä yksinkertainen. Alkeiskieliopin pitää antaa sääntö kirjoittajan lauseiden ja lausejaksojen käytännön erittelylle; perusteellisemman kieliopin pitää opettaa perusteet niiden laatimiseen. Lienee hyvin tunnettua, miten usein alkeiskieliopin tekijät panevat niihin kaiken, minkä he arvelevat tietävänsä, niin että olisi mahdotonta lisätä enää ainoatakaan faktaa. Mutta alkeiskielioppiin voidaan todella lisätä paljon enemmän todellista tietoa. Kun herra Geitlin puhuu esim. kaasuksesta, moduksesta, tempuksesta, huomaa tarkoin, että hän tietää mistä hän puhuu, ei vain kenelle hän puhuu.
Muutamista virheistä voisi ehkä huomauttaa määritelmissä. Mielestämme on väärin sanoa, että konjunktiot yhdistävät ”sekä yksittäisiä sanoja että kokonaisia lauseita”, kuten hra Geitlin ilmaisee. Ne yhdistävät vain lauseita. Jopa konjunktion yhdistämät attribuutit edustavat yhtä monta lausetta. Samoin adjektiivin määritelmä sivulla 25 poikkeaa tarpeettomasti ilmaukseltaan sivulla 4 esitetystä. Deklinaation määritelmä soveltuu myös konjunktioon; nimitys ”käyttelemä” sitä vastoin voidaan käyttää deklinaatioon yhtä aiheellisesti kuin konjugaatioon. Se ei estä ”Sioittelemista” (sanasta sia, kaasus) olemasta sopivampi ilmaus deklinaatiolle kuin millään muulla kielellä. Eri nimityksiä voinee parhaiten kuvata siksi, mitä ne ovat – sovinnaisia ilmauksia. Kuitenkin voidaan hyvin kysyä, onko konjugaatio oikeastaan moduksen, kopulan olemisen tavan muoto, samoin kuin deklinaatio kaasuksen muoto.
Tekijä suvaitkoon pitää näitä muutamia huomautuksia vähemmän kritiikkinä kuin aiheellisena todisteena siitä, että hänen kirjansa on meitä ilahduttanut.
Näitä suomenkielisiä oppikirjoja tullaan ensimmäisenä käyttämään Jyväskylän uudessa koulussa. Tästä koulusta ja ponnisteluista turmella se pidetään jo kaikenlaista surkeaa puhetta. Voi osoittautua erittäin vaikeaksi järjestää lukeminen siinä niin, että siitä muodostuu siirtymä puhtaasti suomenkieliseen oppikouluun. Meistä näyttää ensimmäinen välttämätön ehto olevan, että siihen ei oteta yhtään oppilasta, joka ei ymmärrä ja puhu suomea. Myös ala-alkeiskoulujen tehtävänä on luovuttaa sinne suomenkielisiä lapsia, jotka jo ovat oppineet vähän ruotsia. Sillä toiseksi olisi nurinkurista pitää yhdellä luokalla opetuskielenä suomea, toisella ruotsia. Sillä jaon täytyy tapahtua oppiaineen, ei luokan mukaan. Uskonnon opetus voisi esimerkiksi olla suomeksi, samoin latinaa, matematiikkaa ja isänmaan maantietoa ja historiaa voitaisi opettaa suomeksi. Yleinen maantiede ja historia sekä luonnonhistoria, saksa ja venäjä opetetaan ruotsiksi. Ehkä myös pitäisi ruotsin kielioppi (joka kuuluu vain ensimmäiselle luokalle) opettaa suomeksi; ja mahdollisesti matematiikassa toisella ja kolmannella luokalla siirtyä suomenkielisestä opetuksesta ruotsinkieliseen, koska siinä tarvitaan vähiten sanavarastoa. Tarkka suunnitelma lienee kaiken kaikkiaan jo valmiina, eikä yleisöä pitäisi jättää siitä tietämättömäksi. Pidettäköön mielessä, että koulu on ensimmäinen vähäinen myönnytys suomenkielisen kansan sivistysvaatimukselle. Ne miehet, jotka ovat sen kanssa tekemisissä, ajatelkoot ajoissa, mitä heidän rauhaansa kuuluu. Ei tarvitse komentaa linnoituksia päästäkseen jälkimaailman muistamaksi.
Jak. Juteinin kirjoja. Osat VI–IX. – Wiipurissa 1858.
Yhdeksäs vihkonen päättää Judénin teosten kokoelman. Tästä kokoelmasta ei todella voi sanoa, että sitä olisi valikoitu. Päinvastoin näyttää siltä, että mitään tekijän kirjoittamaa ei ole jätetty pois. Tiedämme myös, että vanhus itse ennen kuolemaansa määräsi kaiken valmiin painettavaksi, ja että julkaisijalla ei siksi ollut valtaa valita.
Nämä neljä vihkoa sisältävät: kuudes virsiharjoitelman, alaotsikolla Kynäkokeita ja Kirja-kokous, runomittaisen messiadin Sangari Sionissa, aapiskirjan, neuvoja lastenopettajille, johdatuksen hyviin tapoihin ja tutkimuksen kasvatuksesta; seitsemäs Ajatuksia ja Hupailemia, kokoelman riimitettyjä sananlaskuja, ilman mitään erityistä jakoa vakaviin ja iloisiin, kahdeksas Ajatuksen Alkeita ja Runon Tähteitä, niin ikään sananlaskuja säkeinä; yhdeksäs Tarina ja Kummituskirja ja Suomalaisten Walittuja Sananlaskuja, kuten nimi ilmoittaa, anekdootteja ja kertomuksia kuvitelluista kummituksista sekä pienen kokoelman sananlaskuja, niiden joukossa jonkin verran sellaista mikä ei esiinny Lönnrotin kokoelmassa, mikäli olemme pikaisesti vertaillen voineet huomata.
Kaikkialla Judénin teoksista tapaa ajattelevan hengen. Pitkän elämän kokemus yhtyneenä selvään järkeen on antanut hänelle ajatuksia kaikista inhimillisistä suhteista, yhtä lailla merkittävimmistä kuin arkipäiväisimmistä. Nämä ajatukset ovat tosin harvoin nerokkaita tai uusia; mutta ne ovat aina avomielisiä ja terveitä. Hän kirjoitti kansalle ja hän kirjoittaa melkein aina valistaakseen ja opettaakseen. Siksi hänen runoutensa on harvoin poikkeuksin didaktista. Vapaampaa mielikuvituksen lentoa ja syvällisempää tunnetta ei niistä voi hakea. Silti hänellä ainakin usein riitti mielikuvitusta pukea elämänviisautensa kuva-asuun. Ihastuttavaa on se helppous, jolla hän käyttää kieltä; emmekä usko kenenkään uudempien aikojen suomenkielisen runojen kirjoittajan tai kääntäjän ylittävän häntä säkeen vapaudessa ja riimin löytämisen helppoudessa. On kuitenkin myönnettävä, että aina hän ei pidä tarkkaa lukua rytmistä, metristä ja kielen soinnista. Hänen säkeissään ei juuri ole huolellisuutta eikä taidetta, eikä se kestä vertailua esim. Kiljanderin läpityöstettyyn, hienoon säkeistykseen. Hänen säkeensä nojaavat ilmeisesti vain kielitajuun, vailla tietoisuutta nykyisistä koron ja määrän taisteluista, mutta sotivat harvoin vakavammin kumpaakaan vastaan.
Olemme aiemmin esittäneet näytteitä hänen runsaiden runokokoelmiensa valioista. Myös koevirsissä esiintyy kohtia, jotka ovat mestariteoksia verrattuna suurimpaan osaan melko kehnonlaisen suomenkielisen virsikirjan sisältöä. Kuten seuraava Katumus Wirsi:
Waan estä isä wakainen
epäilys eksyneildä;
suo meille armas ainainen
palata pahan teildä.
Huojenna huoli hätäisen
ja wiimein itkun iäisen
syyt poista sydämestä.
Siis kuin on tullut turmelus,
josta on murhe musta,
hyvässä uusi hartaus
loistakoon lohdutusta;
niin että lewon löydämme
ja uskon kilwen käännämme
turvaksi oman tunnon.
Niin kurja kuin on paatumus
tunnossa tuomiolla,
niin wäärä ombi waatimus
autuutta ansiolla.
Wirheinen waan on heikkous;
nöyrille Luojan laupius
awaapi armo-helman.
Kaikkein sivistyneimmätkin voivat lukea suuren osan didaktisista runoista tyydytyksellä ja mielenkohotukseksi; samoin koko nuoriso. Mutta varsinkin rahvaan miehille ja heidän lapsilleen Judénin teoksissa on tarjolla runsaasti viisauksia. Myös proosateoksilla on lukemisena kansalle suuri käytännön merkitys. Sekä proosan että runojen ehdottomana tarkoituksena on johdattaa lukija vapaaksi ennakkoluuloista, puhtaaseen inhimilliseen ajatteluun ja hiljaiseen, siveelliseen elämään. Tiedetään myös, että Judénin teokset ovat arkkikirjallisuutena levitettyinä saavuttaneet melko laajan lukijapiirin kansan keskuudessa, mikä ei varmasti ole jättänyt vaikuttamatta sen älylliseen ja moraaliseen sivistykseen. Ei joka sadannetta niistä, jotka maailmassa loistavat syntyperällään, viroillaan, titteleillään ja ritariuksillaan, voi hyödyllisessä työssä verrata Viipurin vaatimattomaan maistraatinsihteeriin, eikä liioin saada nimeään jälkimaailman yhtä kiitollisesti muistamaksi.
Judén ei ole rasittanut teoksiaan pitkillä esipuheilla. Jokainen osasto alkaa vain muutamalla otsikkosivun säerivillä, joilla ilmoitetaan sisällön laji tai joissa Suomi ja suomen kieli on isänmaallisen vuodatuksen kohteena. Ajatuksensa koreista esipuheista on tekijä kirjannut seuraavilla riveillä:
Kerskaten ja kehumalla
esipuhe ensin tehty
kiitokseksi kirjaiselle
muistuttaapi, kuinka kukko
siivin suotta paukutellen,
kaaristellen kaulahansa
laulunsa on laskevainen
warsin wanhalla tawalla.
Olemme ehkä asianmukaista enemmän lyöneet laimin tutustuttaa lukija akateemiseen kirjallisuuteen. Sellaiset teokset kuitenkin tulevat melkein kaikille, jotka voivat niistä kiinnostua, varsinkin kun niiden pitää koskea erityiskysymyksiä, joiden selvittämistä vain asiantuntijat voivat innostuneemmin seurata. Lisäksi teokset, jotka mieluiten ansaitsisivat tulla esitellyiksi, ovat opinnäytteitä opettajanvirkoihin, ja pidämme itseämme jäävinä esittämään niistä julkista arviota.
Kun me nyt kerromme äskettäin julkaistusta akateemisesta väitöskirjasta, joka on myös kirjakaupoista saatavana: Johan Vilhelm Rosenborgin ”Om fattigdomen och allmänna fattigvården i Finland” [Suomen köyhyydestä ja yleisestä köyhäinhoidosta], syynä on saada tilaisuus lainata väitöskirjasta ote. Toivomme, että tekijä ei pahoita mieltään siitä, että niin tapahtuu. Kotimaisen kirjakaupan tilan ja kotimaisen lukijamaailman tavat huomioon ottaen ei ole odotettavissa, että väitöskirjaa juuri levitettäisiin kirjakauppatietä. Katkelmamme voi myös vain edistää leviämistä. Mutta katkelman käsittelemällä aiheella on maalle suuri merkitys, ja tiedot siitä ovat vielä niin hatarat, että tekijän laatiman kaltainen esitys ei voi saada kovin laajaa lukijapiiriä. Olemme myös niin monesti aiemmin koettaneet saada liberaalimpia käsityksiä kysymyksessä vallalle, että emme halua jäädä ilman sellaisen liittolaisen apua, jollaisia kirjoittajan lausunnot siitä ovat.
Kysymys on laillisesta suojelusta tai pakkojärjestelmästä, jota sellaiseksi kutsutaan. Historia on tässä kysymyksessä kuten monessa muussa vakuuttavampi oppimestari kuin kaikki terävävaistoisimmat ja kaunopuheisimmat demonstraatiot. Haluamme tässä ottaa vapauden lainata juuri sen, mitä kirjoittaja esittää historian opetuksista.
