Voidaan kaiketi pitää varmana, että Suomen sivistynyt luokka lukee melko vähän historiaa. Harvoin, ylen harvoin näkee millään yksityisen henkilön kirjahyllyllä historiallisia teoksia. Ja jo neljännesvuosisata on kulunut siitä, kun lainakirjastot hävisivät maamme kaupungeista: yleiselle sivistykselle siitä koitunutta vahinkoa ei toistaiseksi ole korvattu, koska ainakin paremmin varustetuissa kirjastoissa oli se historiakirjallisuus, mitä ruotsiksi oli saatavilla. Sitä ei tosin ollut kovin paljon, muttei aivan epätyydyttävääkään yleistä kansalaissivistystä silmällä pitäen. Yleisen historian alalta olivat Bredowin ja Angelinin teokset, jälkimmäisen ”Fruntimmers Handboken” useimmissa sivistyneissä perheissä, Hallamin ”Medeltidens historia” ja Eichhornin ”Nittonde Århundradets krönika”; luettiin Herderin ”Idéer”- ja Dippoldin ”Historiska föreläsningar” -teoksia. Erikoishistorian alalta oli Goldsmithin ”Greklands Historia”, Anquetilin ”Rom's Historia”, jollemme väärin muista, Gibbonin ”Romerska rikets aftagande och fall”, runsaasti Napoleonin aikaa koskevaa muistelmakirjallisuutta, de Pradtin teoksia ym. Tämän kirjoittaja voi omasta kokemuksestaan vahvistaa, että näitä ja muita samantapaisia teoksia luettiin ahkerasti, koska hän itse neljättäkymmentä vuotta sitten käytti mainittuja kirjoja ensimmäisiin historiallisiin opintoihinsa ja hyvin muistaa, että siinä pikkukaupungissa, jonka lainakirjastosta hän ne sai, useimmat olivat aina lainassa. Lisäksi tuli vielä melkoinen määrä seikkaperäisiä historiallisten henkilöiden elämäkertoja, sotahistoriallisia erikoistutkimuksia jne. Kaikkea käytettiin ahkerasti.
Ehkä erehdymme, mutta myöhempi kokemuksemme ei osoita mitään historian lukuharrastuksen ja siihen tarjoutuvien tilaisuuksien kasvua, pikemmin melkoista vähenemistä. Meidän olisi vaikeata mainita muita nykyisin maahamme laajemmin levinneitä historiateoksia kuin Beckerin ”Verldshistoria” ja Fryxellin ”Berättelser ur Svenska Historien”. Täydellisinä nämäkin teokset löytynevät melko harvoista perheistä. Beckerin teos on kieltämättä parempi kuin edeltäjänsä ”Fruntimmers Handboken”, eikä Ruotsin historiankirjoituksella ole juurikaan tarjottavaa ennen Geijeriä, Strinnholmia ja Fryxelliä. Mutta siihen rikkauteen verrattuna, mikä nykyaikaisella historiakirjallisuudella on tarjottavanaan, mainittu luettava on sittenkin vain köyhien ruokaa, vaikka onkin terveellistä ja ravitsevaa. Ja kuinka paljon onkaan maassamme niin sanottuja sivistyneitä, joille mainitutkin kirjailijat ovat tuntemattomia suuruuksia! Mitä taas heidän teostensa lisäksi maassa ostetaan ja luetaan, emme tosiaankaan voi sanoa.
Myös varsinaisesti kirjallisesti sivistyneet ovat huonosti perehtyneet historiaan, mikä ei näy vain puheista ja yliopistollisten tutkintojen tuloksista, vaan myös siitä vähäisestä kiinnostuksesta historian lukemiseen, joka yliopistokurssin suorittamisesta jää. Lähes yleisesti ollaankin sitä mieltä, että historian luku on jo kouluissa huonolla tolalla. Oppikirjoissa tosin on joukoittain nimiä ja vuosilukuja; mutta ollaan hyvin eri mieltä siitä, sisältyykö niihin mitään todellisen historiatietouden siemeniä. Varsin yleisesti ajatellaan, että oppikurssi pitäisi aloittaa elämäkerrallisilla kuvauksilla. Meidän mielestämme pitäisi sen jälkeen lukea aivan lyhyt oppikirja, josta koululainen saisi käsityksen maailmanhistorian peruspiirteistä; seuraavaksi voitaisiin lukea laajempi maailmanhistoriaa esittelevä teos kiinnittäen huomiota oikeaan ymmärtämiseen ja käsittämiseen ainakin yhtä paljon kuin muistitietoon. Jos näet oppilas saa oikeaa ohjausta synkronisten taulukkojen laatimiseen, voi hän neljäsosassa sitä aikaa, joka nykykäytännössä kuluu vuosilukujen päähän pänttäämiseen, painaa mieleensä välttämättömän. Kaupanpäällisiksi oppilas pääsee jyvälle syyn ja vaikutuksen välisestä suhteesta historiassa; hän oppii suhtautumaan myötätuntoisesti hyvän voittoon ja halveksimaan alhaista silloinkin kun se esiintyy koreasti kullattuna, ja näin hänessä syntyy halua tunkeutua syvemmin ihmishengen elämään ja olemukseen. Nämä ovat historiaan perehtymisestä koituvia etuja, joiden hankkiminen tuskin milloinkaan tulee kyseeseen nyt tavanomaisessa opetuksessa.
Jos tahtoo nostattaa vilkkaampaa historian lukuhalua Suomessa, joutuu kuitenkin monessa suhteessa tavallaan taistelemaan luonnon järjestystä vastaan. Rakkautta historiaan on vain niissä kansakunnissa, joiden keskuudesta on kohonnut mainioita historioitsijoita, ja näitä taas esiintyy vain niissä kansakunnissa, joilla on huomattava oma historia. Meiltä puuttuvat molemmat edellytykset. Niinpä sellaisen kansan kuin suomalaisten keskuudessa voivat historian opinnot ja lukuharrastus tulla vain jossain määrin kysymykseen – aina paljoa vähemmän kuin maailmanhistoriallisilla kansoilla.
Voisi kyllä ajatella, että jollei historiaan perehtyneellä miehellä olisikaan mainitsemisen arvoista isänmaansa historiaa, hän voisi silti kuvailla maailmanhistoriallisten kansojen urotöitä ja kohtaloita – samoin kuin kielentutkija, kuulukoon hän historiallisessa katsannossa kuinka mitättömään kansakuntaan tahansa, voi kirjoittaa vieraan kielen kieliopin. Mutta niin ei ole laita. Historiankirjoitusta ei pelkästä päähänpistosta pidetä kansalliskirjallisuuden osana. Siihen vaaditaan jotain enemmän kuin oivalluskykyä ja terävyyttä. Historioitsijan tulee olla, jollei osallistujana, niin ainakin silminnäkijänä sellaisissa valtiollisissa pyrinnöissä, joilla on jokin korkeampi historiallinen merkitys; hänen tulee nähdä ympärillään kansanelämää, jota maailmanhistorialliset tapahtumat liikuttavat ja joka kuvastelee niitä kirjallisuudessa, yleisessä ajatustavassa, yhteiskunnallisissa laitoksissa, jotta kaikki tämä ja sellaisen kansan keskuudessa vallitseva isänmaallinen tunne sytyttäisivät hänen mieleensä runoilijan inspiraation kaltaisen innostuksen. Vaikka näet tarkkaan ottaen mitkään historiallisesti merkittävät tapahtumat eivät voi olla sellaiselle kansalle yhdentekeviä, on historioitsijan mahdotonta käsitellä kaikkein kaukaisimpienkin vieraiden kansakuntien kohtaloita, jotka vain verraten vähän koskettavat hänen omaa maataan, mikäli hän ei ole saanut isänmaassaan viettämänsä elämän kokemuksista ja sen virittämistä tunteista kykyä eläytyä samanlaisiin olosuhteisiin sen kansakunnan keskuudessa, jonka vaiheita hän ryhtyy kuvailemaan. Ja kuinka voisikaan edellyttää häneltä oikean historioitsijan ylevää ajatustapaa kansakunnan olosuhteista, jollei hänen kansakuntansa ole tieteen, kirjallisuuden, kaupan ja teollisuuden välityksellä vilkkaassa yhteydessä muuhun maailmaan. Varmalta vaikuttaakin, että todellisia historiankirjoituksen taidonnäytteitä ovat ennen kaikkea ne, joissa lahjakas isänmaataan rakastava mies kuvaa oman kansansa menneisyyttä. Hän voi kyllin syvällisesti käsittää ja ymmärtää ainoastaan oman kansakuntansa henkeä kyetäkseen totuudenmukaisesti tulkitsemaan sen menneen elämän syitä ja seurauksia. Vain oman kansakuntansa menneisyyttä ja tulevaisuutta hän voi rakastaa niin hartaasti, ettei mikään työ, mitkään tutkijan vaivat tätä tunnetta uuvuta ja että totuuden pieninkin yksityiskohta on hänelle kallisarvoinen, koska se liittyy rakkaaseen kuvaan ja osaltaan valistaa sekä jalostaa omaa kansaa. Ainoastaan oman kansakunnan suuret työt, sen edistyminen, sen voittokulut ja kärsimykset voivat historioitsijaan virittää ja hänessä ylläpitää innostusta, jonka puuttuessa hän tosin voi olla keräilijä tai kronikoitsija, mutta ei taiteilija.
Ja jos siis täysin kehittyneen historiankirjoituksen kohteena on lähinnä osoittautunut olevan isänmaan historia, niin tästäkin näkee, että historiankirjoituksen täytyy kuulua ihmiskunnan kehitykseen huomattavassa määrin vaikuttavan, niin sanotusti maailmanhistoriallisen kansan tehtäviin. Lopuksi täytyy itse kielen, jolla historioitsija kirjoittaa, olla korkeamman kulttuurin muovaamaa, jotta sen avulla voitaisiin taiteellisesti kuvailla kansakunnan elämän vaihtelevia kausia. Historioitsija ei myöskään voi kehittää itselleen puhdasta, jaloa ja ylevää tyyliä, jollei hänen omassa maassaan jo ole mainiota kirjallisuutta, johon perehtyneenä hänen ajatuksensa voi vapaasti liikkua kielen piirissä.
Lukijalle ei voi olla yllätys, jos edellä sanotusta päättelemme, että se mitä on todettu historioitsijasta, pätee myös hänen yleisöönsä. Historian lukuharrastusta ei siis voi olla samassa määrin vähäpätöisessä, suurten maailmankamppailujen kentältä kaukana olevassa kansassa kuin maailmanhistoriallisessa kansassa. Tämä tosin pätee kaikkeen sivistykseen ylipäätään, ja vain kaikkein syvin tietämättömyys uskaltautuu niin yksinkertaisiin väitteisiin kuin esimerkiksi että Suomen kansa vetäisi älyllisen ja siveellisen sivistyksensä puolesta vertoja Euroopan muille sivistyskansoille. Mutta tässä suhteessa on kuitenkin eroa inhimillisen tiedon, samoin kuin epäilemättä myös siveellisen elämän eri haarojen välillä. Kielitieteen muodollista osaa, luonnontieteitä ja etenkin matematiikkaa voidaan menestyksellä harjoittaa jokaisen kansan keskuudessa, vaikka kielitieteen, matematiikan ja luonnontieteiden sovellutusten taiteessa ja teollisuudessa täytyy tietenkin kukoistaa enemmän suurissa ja mahtavissa kansakunnissa, joilla on runsaammat varat ja jotka vahvemmin houkuttelevat tieteelliseen toimintaan yleensä. Mutta niin sanottujen spekulatiivisten tieteiden, filosofian ja sen haarojen, luonnonoikeuden, valtio-oikeuden, politiikan, kielitieteen sen korkeammilla asteilla, teologian, lainopin ja yleensä kansalliskirjallisuuden edistyminen riippuu kokonaan kunkin kansan sisäisestä ja ulkoisesta kansallisesta elämästä. Aivan oikein sanotaan jokaisen mainion kirjailijan olevan aikansa lapsi – hän toisin sanoen lausuu julki sen, mitä hänen aikansa henkisessä elämässä enemmän tai vähemmän tietoisena liikkuu. Mutta tämä pätee niihin tieteen ja kirjallisuuden haaroihin, jotka käsittelevät henkistä elämää, joiden kohteena ovat ihmishengen lait ja toiminta, tuskin niihin, joiden tutkimus kohdistuu luonnonlakeihin ja aineellisen maailman ilmiöihin. Luonnontieteellistä löytöä tai uutta keksintöä on tieteen aiempi kanta voinut valmistella, mutta se voi olla myös enemmän tai vähemmän satunnainen; ainakaan sen ei tarvitse olla yhteydessä sen kansakunnan yleisen tietoisuuden kanssa, jonka alueella se ilmenee. Aivan toisin on uusien mielipiteiden laita, mitä tulee valtiojärjestykseen, kirkon oppeihin, lainsäädäntöön, perhe-elämään tai johonkin uuteen ihmisen ja ihmiskunnan tarkoitusperän ilmaukseen, uuteen jalompaan käsitykseen ihmisen luonnollisista tunteista, pyyteistä ja intohimosta sekä velvollisuudesta ja tavasta. Kaikessa tässä lausutaan vakaumus siitä, mikä kuuluu henkeen; tätä vakaumusta, jotta se olisi tosi, täytyy kannattaa oman ajan yleisen tietoisuuden, lähinnä tietoisuuden siinä kansassa, jonka kirjallisuudessa se esiintyy ja pyrkii vaikuttamaan. Juuri siitä syystä tulee kaikkea sitä kirjallisuutta, jonka kohteena on hengen maailma, ennen muuta nimittää kansalliskirjallisuudeksi; juuri siihen soveltuu erityisesti äsken esitetty lause ”Jokainen mainio kirjailija on aikansa lapsi”. Toisaalta tähän lauseeseen sisältyy, että sellaisia kirjailijoita löytyy vain kansakunnista, jotka edustavat nykyaikaa ja sen korkeinta tietoisuutta.
Näyttää kuitenkin siltä kuin kaitselmus olisi tahtonut lohduttaa pieniä, maailmanhistoriassa palvelevassa, voimattomassa asemassa olevia kansakuntia lahjoittamalla niille laulun jalon taiteen. Siinä ne ovat tasa-arvoisia maailmanhistoriallisten kansojen kanssa, tosin vain tietyissä rajoissa. Eeppinen runous ja balladit kuuluvat kaikkien kansakuntien lapsuuteen, ja senkin jälkeen kun tämä kansanlaulu on vaiennut, nähdään pienten kansakuntien keskuudessa esiintyvän lyyrillisiä runoilijoita, joiden laulut voidaan asettaa suurten kansojen parhaiden runotuotteiden rinnalle. Mutta täysin kehittynyt draamarunous näyttää kuuluvan jälkimmäisille. Historian tavoin se kuvailee toiminnan maailmaa ja siinä vaikuttavia voimia; sillä on ollut edustajia ainoastaan niissä kansoissa, jotka ovat olleet huomattavalla sijalla toiminnan maailmassa.
Historian lukuharrastus, halu saada tietoa menneistä tapahtumista, edellyttää kiinnostusta nykyhetken tapahtumiin, kiintymys muinaisaikaan edellyttää kiintymystä nykyisyyteen. Kiintymys ja harrastus nykyisyyteen taas tietenkin elää voimakkaimpana niissä, jotka osallistuvat sen käänteisiin. Pelkän katsojan harrastus on yhtä laimeata kuin hänen kykynsä käsittää tapahtumia on samasta syystä hidas. Jokaisen ajattelevan ihmisen maassamme on siksi säälin- ja harminsekaisin tuntein täytynyt nähdä, kuinka lehtimiehemme ovat ylistäneet kansakuntaa onnelliseksi sen eläessä omassa nurkassaan, kaukana maailmantapahtumista. Yhtä pelkurimaista kuin tällainen saarna olisi myös kaitselmuksen määräämien kohtaloiden voimaton moittiminen. Pienelle kansakunnalle sopii miehekäs resignaatio, mutta myös aina valpas, tuleviin kohtaloihin ja toimeliaampaan elämään valmis mielenlaatu. Historian lukeminen on omiaan elähdyttämään ja ylläpitämään molempia.
Uskoisimme tämän herätteen ja ravinnon puutteen olleen suurempaa kuin on soveliasta. Eräänä syynä siihen on ollut myös maamme kirjallisen sivistyksen laatu ylipäätään. Se on perustunut lähes yksinomaan Saksan kirjallisuuteen eikä siis ole riittävästi rohkaissut historiaan perehtymistä. Saksan kirjallisuuteen näet kuuluu suhteellisen vähän huomattavia historiateoksia. Nekin, mitkä täällä tunnetaan ja ovat luettuja, ovat olleet yleishistorioita, mitkä sinänsä eivät ole kovin innostavia. Niinpä Beckerin maailmanhistoria on verrattain yleisesti tunnettu, varsinkin ruotsinnoksina. Yhteen aikaan luettiin sangen paljon Rotteckia, ja jotkut lienevät tutustuneet Schlosserin raskasvarusteiseen yleiseen historiaan, ehkäpä joku myös Joh. von Müllerin kahteenkymmeneenneljään kirjaan. Mutta saksalaista alkuperää olevien erityishistorioiden tuntemus lienee rajoittunut Schlosserin teokseen ”Adertonde århundradets historia” ja Raumerin kirjoittamaan Hohenstaufien historiaan. Emme tiedä, onko yliopistoissa viime aikoina yleisemmin luettu Ranken teoksia; syystä silti otaksumme, ettei niitä kovin yleisesti tunneta. Ja silti Ranke on miltei ainoa saksalainen historioitsija, joka on saanut tunnustusta ei vain tiedemiehenä, vaan myös taiteilijana.
Saint-René Taillandier, kuuluisa kriitikko, soveltaa Ranken teoksia arvioidessaan Lessingin sanoja: ”Saksalaiset haluavat kansallisteatterin, vaikka saksalaiset eivät ole kansakunta”, ja toteaa Revue des deux Mondes- aikakauskirjassa ilmestyneessä arvostelussaan seuraavaa:
Saksa toivoo itselleen historioitsijaa kuvaamaan kansojensa julkista elämää; tärkein, mikä tässä puuttuu, on julkista elämää koskeva tietoisuus. Saksan kirjailijat tuntevat ihmeellisen hyvin kirjojen maailman, mutta he eivät tunne sitä näyttämöä, jolla inhimilliset intressit ja intohimot ottavat mittaa toisistaan. He penkovat arkistoja, tutkivat dokumentteja työhuoneidensa hiljaisuudessa, mutta koskaan he eivät antiikin historioitsijoiden tai Italian ja Ranskan keskiaikaisten kronikoitsijoiden lailla ole osallistuneet kuvailemiinsa tapahtumiin; koskaan he eivät ole tunteneet noita suuria kansallishengen liikahduksia, jotka ovat Herodotoksen varsinaisia runottaria. Mistäpä he siis saisivat sen kipinän, joka antaisi valoa ja lämpöä heidän maalaamille kuvauksilleen? Koko 1700-luvun ajan historiankirjoitus muuttaa heillä muotojaan ja suuntauksiaan, ilman että se vapautuisi kehitystään jarruttavista puutteistaan. Ajan olot lyövät siihen leimansa; se kärsii ahdasmielisistä antipatioista ja naurettavista sympatioista. Voimakkaimmat henget eivät voi välttää milloin Englannista, milloin Ranskasta tulevia vaikutteita; ja usein sellaiset oppineet kuin Meiners sellaiset publisistit kuin Schlözer tarjoavat vain kurjia parodioita ihmiskunnasta. Ei löydy mitään tietoisuutta kansojen etenevästä kehityksestä, ei aavistustakaan heimojen ja niille ominaisen kansallishengen eroista, ei sanalla sanoen jälkeäkään siitä valistavasta ja kohottavasta innoituksesta, joka kutsuu menneet vuosisadat silmiemme eteen.
Lopulta esiin astui mies, innoittunut sielu, jalo uudistaja, Klopstockin ja Lessingin kaltainen, jonka piti kerralla karkottaa 18. vuosisadan kuiva, hedelmätön historiankirjoitus tiehensä. Saksan uutterilta historioitsijoilta oli puuttunut tosi myötätunto ihmiskunnan kokonaisuutta kohtaan; Herderin asiaksi jäi tämän ylevän tunteen välittäminen vastaisille sukupolville. Tiedän hyvin, että Herder kuuluu vielä monessa suhteessa aikaan, jonka keulakuvana oli Voltaire; mutta silti ei käy kiistäminen, etteikö hän olisi saanut aikaan vallankumousta historiankirjoituksessa. Herder on ensimmäinen uudemman ajan kirjailija, joka antaa ihmissuvun elämän kehittyä vuosisatojen kuluessa rikkautta tiukkuvalla maaperällä, kaikkivaltiaan silmäin edessä. Kansakunta toisensa jälkeen kasvaa esiin ja katoaa, ja vain ihmiskunta jatkaa vuosisadasta toiseen, kaikkien työn ohjaamana ja jalostamana. Ihmiskunta on todellakin jumalallinen kasvi, huudahtaa ”Ideen zu einer Philosophie der Geschichte der Menschheit” -teoksen kirjoittaja; se on ihmeellinen kasvi, joka kasvaa kaikkia maaperän mehuja ravinnokseen käyttäen, eivätkä sen hedelmät putoa ennen kuin vasta taivaassa!
Tässä edessämme on uskoakseni merkittävä tosiseikka: ensimmäinen suuri historiateos, jolla Saksan kirjallisuus voi kerskua, ei ole ammattihistorioitsijan, vaan filosofin ja teologin laatima; tämä työ ei ollut varsinainen historiateos, vaan historian filosofiaa! Herderin ja Lessingin ajan Saksa ei vielä voi tuottaa todellista inhimillisten intressien ja intohimojen taistelun historiaa määrätyltä rajallisemmalta ajanjaksolta; mutta saksalaiset ajattelevat ja systematisoivat historiaa kokonaisuutena ja kohoavat vähitellen sen käsittämisen tasolle. Heidän filosofinen ja uskonnollinen henkensä herää kiinnittämään huomiota siihen erilaisten tosiasioiden ja käsitysten kertymään, jonka heidän oppineisuutensa on koonnut; se järjestelee hämärät kuvat, vertailee niitä ja tekee työtä löytääkseen ne lait, jotka ohjaavat ihmiskunnan vuosisataisia pyrkimyksiä. Yhtäältä siis kyse on historiallisesta oppineisuudesta, toisaalta historianfilosofiasta; tämän on Leibnizin isänmaa saanut tällä tärkeällä alalla aikaan, siinä ovat sen perinteet ja sen nerouden tuotteet 19. vuosisadalle siirryttäessä.
Yhdeksännentoista vuosisadan kirjallisuuden kauneimpia sivuja on historiatieteiden uudelleensynty. Jokainen Euroopan älyllisen kehityksen kärjessä käyvä kansakunta on tällä yhteisellä kentällä kehittänyt sille luonteenomaisia ominaisuuksiaan. Tiedetään, mikä Ranskan osuus tässä on ollut ja miten syvyys ja loisto ovat yhdistyneet sen historiallisissa mestariteoksissa. Merkitsee aikamme suurimpien historiantutkimuksen aarteiden mieliin palauttamista, kun mainitsee poliittisen historian alalta Augustin Thierryn, Guizotin ja Mignetin nimet, Villemainin ja Cousinin kirjallisuudenhistoriasta. Englannissa ovat Macaulay, toisella sijalla Mackintosh, Hallam, Alison, ja omaan luokkaansa kuuluva väkevä Carlyle opettaneet töillään meitä pitämään arvossa sitä vaivatonta voimaa, tervettä järkeä ja suorasukaisuutta – sanalla sanoen, sitä miellyttävää täsmällisyyttä, kuten Novalis totesi, joka luonnehtii naapureitamme Kanaalin toisella puolella. Entä mikä on Saksan rooli ollut? Mikä on ollut sen tehtävä? Miten se on osallistunut yleiseen liikkeeseen? – Saksa on näyttänyt aivan samat ominaisuudet, jotka, kuten juuri totesimme, ovat luonnehtineet sitä kautta vuosisatojen. Oppineet saksalaiset ovat kaksinkertaistaneet uutteruutensa; he ovat erityisen otettuja yleishistoriasta, ja tällä alueella he ovat antaneet entistä enemmän liikkumatilaa innolleen kehitellä vaihtoehtoisia katsomuksia. Mutta samalla kun Englanti ja Ranska ovat tuottaneet töitä, joissa taide on tehnyt oppineisuudesta kuolematonta, on Saksassa koottu yhteen valtavasti rakennusaineita ilman että mikään valmiiksi saatettu rakennus kertoisi arkkitehdin olemassaolosta.
En puhu tässä Herderin välittömistä perillisistä, Johannes von Mülleristä, Schilleristä, Archenholzista, en myöskään niistä, jotka Hormayrin ja Wilkenin tavoin olivat sveitsiläisen historioitsijan välityksellä yhteydessä ”Ideen”-teoksen kirjoittajaan. Epäilemättä he muodostavat kirjoittajaryhmän, joka ajatteli saada aikaan jotain myös historiankirjoituksen taiteellisen puolen alalla; mutta tältä loistavalta koulukunnalta puuttui vielä loppusilaus, ja sen kehitys katkesi historiallisen kritiikin saamiin äärimmäisyysmuotoihin. Tarkasteltakoon vain, mitä oppineisuus ja historianfilosofia ovat tämän vuosisadan aikana tuottaneet päivänvaloon Saksassa! Mitä elämää! Mitä rohkeutta! Mikä valloitusretki läpi historian kaikkien aikakausien! Voisi todellakin luulla silmäilevänsä tieteen sankarikautta. Rohkeat purjehtijat uskaltautuivat päivittäin ulapalle löytääkseen uusia maailmoja. Kaikkein hämärimmät ongelmat vetivät heitä taianomaisesti puoleensa. Jos jostain menneestä kansasta on jäänyt jäljelle vain hajanaisia jäänteitä, muutamia rikkoutuneita kiviä, muutamia merkitykseltään tuntemattomia sanoja, niin juuri näiden kansojen parissa askarrellaan; ja näistä hajanaisista muistomerkeistä ja kielenjäänteistä konstruoidaan kokonainen mennyt sivilisaatio. On kuin olisi ajateltu: ”Meillä ei ole ollut mitään poliittista elämää, meiltä on evätty menneisyyden muistojen dramaattisen esittämisen suuri taide; mutta meillä on täytynyt olla ainakin oppinut historia, filosofinen ja täynnä uusia löytöjä, jotka vetävät vuosisatojen pimeydestä menneisyyden päivänvaloon, samoin kuin geologia löytää sen maanpinnan alapuolelta, jolla liikumme, kadonneen maailman suurenmoiset ilmiöt.” No hyvä! Tätäkään kunniaa, joka oikeuden mukaan olisi kuulunut saksalaisille, he eivät ole ymmärtäneet omaksua itselleen. Sillä näiden saksalaisen oppineisuuden aarteiden kokoaminen johonkin kuolemattomaan teokseen vaatisi taiteilijaa. Sellaista ei kuitenkaan ole ilmaantunut. Niebuhr, Creutzer, Jacob Grimm ovat epäilemättä suuria nimiä; mutta miksi näiden benediktiinien joukossa ei ole ollut ainoatakaan Augustin Thierryä? Miksei ole ilmaantunut ainoatakaan Alexander von Humboldtia, joka näihin töihin nojautuen olisi hämmästyttävällä ahkeruudella kirjoittanut historian Kosmosta?
Mutta on myös uskallettava todeta, että oppineisuuteen, joka ei tiedä asettaa itselleen rajoja, sisältyy myös paljon lapsellisuutta. Mitä tyhmiä arvauksia ja naurettavia paradokseja onkaan historianfilosofiassa, joka uskoo pystyvänsä esittämään yleispätevän kommentaarin maailmantapahtumista! Esimerkiksi muuan oppinut, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Rooman sivilisaation historian ja olisi siitä voinut kirjoittaa jokamiehen luettavaksi sopivan kirjan, piti tätä tehtävää liian vähäpätöisenä! Puhun oppineesta Drumannista. Hän paneutuu mieluummin selvittelemään kaikkien latinalaisten perheiden sukutauluja ja tulee epäilemättä haaskaamaan tähän ylimitoitettuun hankkeeseen voimansa, jotka hän olisi voinut käyttää hyödyllisemmin. Kun Groten erinomainen Kreikan historia muutama vuosi sitten ilmestyi Englannissa, muistutti muuan nokkela leipzigiläinen kynämies kaikesta siitä, mitä Saksan oppineisuus oli saanut aikaan Kreikan muinaisuuden selvittelyssä: ”Eikö Kreikan sivilisaation historian kirjoittaminen olisi kuulunut meille? Voi ei, siihen ei meillä ollut aikaa. Meidän piti ensin perusteellisesti selvittää Kreikan vanhin muinaisuus; meidän piti todistaa, että Helena oli kuunjumalatar ja että Homeroksen laulujen Akhilleus oli joki.
Jos joku on kutsuttu korvaamaan Saksalle tämä oppineisuus, jota ei taide ohjaa, tämä filosofia, jota kieroutunut syvämielisyys väärinkäyttää, on se epäilemättä se mies, jonka kirjallisen muotokuvan aiomme tässä esittää. Ymmärrettäisiin väärin hra Leopold Ranken omaperäisyys, jos ei nähtäisi, että hän kirjailijantyylinsä lyhyyden ja täsmällisyyden, varman ja vakaan oppineisuuden, yksinkertaisuuden ja miehekkyyden ansiosta piirtyy vieläkin selvempänä esiin sellaisen kirjallisuuden kuin Saksan taustaa vasten. 19. vuosisadan Saksa voi epäilemättä esittää muitakin nimiä, jotka ansaitsevat Euroopan huomion. Schlosser, Dahlmann, Leo, Luden, myös Raumer ovat kirjoittaneet sivuja, joita kannattaa lukea; mutta he ovat silti toisen luokan kirjailijoita. Sillä mitä osittaisia ansioita heidän töillään lieneekään, kokonaisuus kärsii vielä monista vajavaisuuksista ja aukoista. Voidaan toki ilman sen suurempaa kutsumusta jonakin kauniina päivänä kirjoittaa hyville esitöille pohjautuva ja melko tyydyttävä historia, aivan kuten voi kirjoittaa mukiinmeneviä säkeitä olematta runoilija. Mutta Ranke on aivan toisenlainen mies! Näkee heti, että hänessä tapaa täysin varustetun neron. Hänen töistään voidaan kyllä yksi panna etusijalle toiseen nähden, mutta ainoassakaan niistä ei voida olla havaitsematta historiankirjoittajan tosi inspiraatiota.
Tämä Taillandierin arvio voi kyllä olla jossain määrin puolueellinen Ranskan eduksi myös siksi, että ranskalaiset arvostavat kielen ja tyylin niin korkealle, ja pohdintojen loistokkuuden takia he eivät niin helposti havaitse pinnallisuutta. Joka on lukenut muutamia ranskalaisia niin kutsuttuja psykologisia romaaneja, on kaiketi pannut merkille, miten tavallista on, että kirjailijat päättävät henkilöhahmojen vaihtelevien sieluntilojen, ulkoisten seikkojen niihin tekemän vaikutuksen tai päinvastoin sieluntiloista johtuvien tekojen kuvauksen huomautuksella, että juuri nämä siirtymät ovat yleinen laki. Esitimme äskettäin esimerkkinä, miten myös Augustin Thierry sen samankaltaisuuden harhauttamana, mikä Ranskan vallankumouksella aina vuoteen 1848 näytti olevan Englannin vallankumouksen kanssa, oletti kolmannen säädyn historiassaan, että poliittisen vallan lopullinen siirtyminen tämän säädyn käsiin ja molempien ylempien säätyjen sulautuminen kolmanteen olisivat päättäneet vallankumouksen ja muuranneet kiinni perustuslaillisen järjestelmän – päätelmä, jonka mainitun vuoden mullistus kumosi. Mutta vaikka Taillandierilla esiintyykin tämänkaltaista puolueellisuutta, lienee hänen arvionsa saksalaisesta historiankirjoituksesta silti tosi ja oikeaan osuva. Jokainen näet myöntää mielellään, että saksalaisesta kirjallisuudesta on vaikea löytää samalla kertaa niin opettavaisia ja kiehtovia teoksia kuin mitä esimerkiksi Guizotin, Macaulayn ja Geijerin, jopa Thiersin ja Lamartinen työt ovat, joskin viimeksi mainitun epäluotettavuus monissa yksityiskohdissa sekoittaa hänen historiallisten teostensa lukukokemuksen nautintoon epäilevää harmia.
Mutta ennen kuin menemme eteenpäin, on meidän kaiketi lyhyesti esitettävä, mitä Taillandier sanoo Ranken teoksista, jotka ovat korjanneet Saksan historiakirjallisuuden tähänastiset puutteet.
Ranken ensimmäinen, 1824 ilmestynyt työ oli ”Geschichte der romanischen und germanischen Völker von 1494 bis 1534” [Romaanisten ja germaanisten kansojen historia vuodesta 1494 vuoteen 1534]. Sen jälkeen hän on tärkeimmissä töissään jatkuvasti liikkunut uskonpuhdistuksen ajan parissa. Niinpä vuosina 1827–1836 ilmestyi hänen teoksensa ”Fürsten und Völker von Südeuropa im 16. und 17:en Jahrhundert” [Etelä-Euroopan ruhtinaat ja kansat 16:lla ja 17:llä vuosisadalla]; 1839–1847 julkaistiin ”Deutsche Geschichte im Zeitalter der Reformation” [Saksan historia uskonpuhdistuksen aikaan] ja 1852–1854 ”Französische Geschichte vornehmlich im 16:en und 17:en Jahrhundert” [Ranskan historia etenkin 16:lla ja 17:llä vuosisadalla].
Ensin mainittu kirja on tekijän nuoruudentyö, jossa silti ilmenee koko hänen kirjailijantyönsä suunta. Taillandier toteaa, että muut saksalaiset asettavat saksalaiset ja romaaniset kansat jatkuvasti toistensa vastakohdiksi. Se on yleinen käytäntö. Ranke sitä vastoin esittää, miten molemmat yhdessä ja keskenään kilvoitellen ovat toimineet saman päämäärän puolesta. Ensimmäisessä suuressa työssään, joka pääosin käsittelee paaviuden historiaa uskonpuhdistuksen aikana ja sen jälkeen, Ranke pyrkii osoittamaan, miten katolisen kirkon sisällä itse Italiassa eteni uudistusliike samaan aikaan Saksan, Sveitsin, Ranskan ja Englannin uskonpuhdistuksen kanssa. Taillandier ylistää erityisesti työn tätä osaa, missä hänen mukaansa ilmenevät korkeimmassa loistossaan Ranken mainiot ominaisuudet, syvä oivalluskyky, terävyys, järjestävä lahjakkuus, varma arvostelukyky ja esityksen taito. Meillä parhaiten tunnettu Saksan uskonpuhdistuksen historia on fragmentaarisempi. Samassa yhteydessä Taillandier moittii Ranken pyrkimystä yhdistää varsinainen uskonpuhdistuksen historia poliittiseen historiaan, mitä hän ei pidä täysin onnistuneena, koska teoksen ensimmäisen osan ja neljän seuraavan välillä ei ole yhteyttä; tekijä näet suoritti niitä varten uusia laajoja tutkimuksia ja kokosi aineiston, jota hän ei täysin ole kyennyt hallitsemaan. Sitä vastoin viimeisimmän, vielä keskeneräisen teoksen Taillandier taas arvostaa korkealle. Sen pääajatuksena on Ranskan kehittyminen Euroopassa aiemmin tuntemattomaksi absoluuttiseksi monarkiaksi, missä perintöoikeuden piiriin kuuluu myös hallitsijan oikeus rajattomaan valtaan. Tämän kuvaelman päähahmoina esiintyvät Frans I, Katariina de Medici, Henrik IV ja Richelieu; Ludvig XIV ja hänen aikansa odottavat vielä esittelyään.
Kaikkien erinomaisten historioitsijoiden tavoin myös Ranke on ahkerasti paneutunut omiin tutkimuksiinsa. Hän on käynyt läpi arkistot Frankfurtissa ja Saksan pääkaupungeissa, Venetsiassa ja Roomassa, Brysselissä ja Pariisissa, ja kaikkialta hän on tuonut päivänvaloon joukon tuntemattomia dokumentteja. Ranke ei siksi esitä uutta vain kokonaisesityksen, näkemysten ja pohdiskelujen, vaan myös tosiasiatietojen alalta. Hänen tutkimuksensa Italian arkistoissa ja työnsä italialaisen kirjallisuuden parissa ovat antaneet hänelle aiheen kolmeen pienempään työhön, jotka ovat ”Salaliitto Venetsiassa 1618”, ”Don Carlos” ja ”Italian runouden historia”. Näistä Taillandier pitää etenkin ensin mainittua historiatutkimuksen mestarityönä. Pienempi Ranken työ on vielä 1844 ilmestynyt ”Serbian vallankumous”. Ja lopuksi hän on ex officio [viran puolesta] Preussin valtakunnanhistorioitsijana kirjoittanut teoksen ”Neun Bücher Preussischer Geschichte” [Yhdeksän kirjaa Preussin historiasta], painettu 1847–1848; työn aihe ei ole kyennyt innostamaan häntä, ja siksi sen toteutus on jäänyt alapuolelle sen tason, mitä hänen suureen lahjakkuuteensa nähden olisi voinut odottaa.
Valitettavasti ei ainoatakaan Ranken työtä ole käännetty ruotsiksi.
Uskonpuhdistuksen aika on hyvin mielenkiintoinen. Silloin laskettiin koko uudemman historian perusta. Sen myötä alkaa niiden ainesten yhteensulautuminen, jotka ovat uudemman ajan hengen pohjana – Rooman valtakunnan alueelle muuttaneiden kansojen parissa muotoutuneen kristinuskon ja antiikin sivistyksen. Ranken työt käsittävät nyt 16. ja 17. vuosisadat; Schlosserin teos kahdeksannentoista vuosisadan historiasta on, joskin tietyllä tapaa yksipuolinen ja epätaiteellinen teos, silti opettavainen ja luettava. Se on käännetty ruotsiksi. Edelleen meillä on ruotsiksi ansiokas tiivistelmä Thiersin Ranskan vallankumoushistoriasta. Myös hänen keisarikunnan historiansa on käännetty ruotsiksi. Kaikki nämä muodostavat yhdessä otettuina sellaisen uudemman historian kurssin, jonka voi meillä jo katsoa lähenevän oppineisuutta. Jolla kirjastossaan on nämä teokset, on niissä lukemista millä täyttää joutohetkensä. Vielä kymmeneen vuoteen ne eivät ehdi vanheta, sillä sellaisia teoksia voi ilolla lukea ja osin toistamiseenkin läpikäydä tusinan kertaa.
Siitä miten suosituksi historian lukuharrastus toisissa, sivistyneemmissä maissa voi tulla, olemme äskettäin nähneet esimerkin. Englannin kaupungeissa on tilauksin ja varainkeruulla perustettu vapaakirjastoja työtätekevälle luokalle. Myös Manchesterissa on sellainen. Yhden vuoden kuluessa tästä kirjastosta lainattiin yli 70 000 teosta ja vierailijat lukivat paikan päällä jonkin verran enemmän. Lainaajat koostuivat 9/10-osaltaan pienistä rihkamakauppiaista, konttoristeista ja puotipalvelijoista sekä mies- ja naispuolisista tehtaantyöläisistä. Luetuimpiin kirjoihin kuului Napoleonin elämäkerta, jota vuoden aikana lainattiin yli kahdellesadalle lukijalle, ja Macaulayn historia! Walter Scottin romaanit ja niistä ennen kaikkea ”Kenilworth” olivat ahkerasti kysyttyjä. Myös ”Tuhat ja yksi yötä” mainitaan luetuimpien joukossa.
Milloin lukija uskookaan sen ajan koittavan, jolloin Suomen työväenluokka lukee sellaisia teoksia? Luulemme, että monen itsensä sivistyneisiin lukevan pitäisi joutua jossain määrin hämilleen ajateltaessa näitä Englannin kauppapalvelijoita ja tehdastyöläisiä.
Totta kyllä on, ettei lukuharrastus yksin tee sivistystä. Jos sivistys määritellään osallistumiseksi ihmiskunnan korkeampiin yleisiin intresseihin ja kyvyksi toimia niiden puolesta – emmekä me ole keksineet mitään muuta sopivampaa määritelmää – voidaan molemmat hankkia ilman paljoa lukemista, mikäli löytyy hyviä esikuvia ja on olemassa vahvoja kannustimia aikaansaavaan toimeliaisuuteen elämässä. Siksi nähdäänkin levottomina aikoina nousevan yksilöitä, jotka lyhyessä ajassa suorittavat oppivelvollisuutensa elämän koulussa. Mutta nämä ajat ovat poikkeuksia samoin kuin innostavat hyvät esimerkit. Arkielämässä ihminen saa tavallisimmin tehdä työtä kohotakseen ympäristöä korkeammalle kuin kohotakseen sen tasalle. Ja sellaisissa oloissa lukuharrastus on itsensä sivistämisen tärkein väline. Koulu ei juuri edistä sivistystä, jollei se synnytä lukuharrastusta ja -kykyä. Ja koska se valitettavasti vain harvoin sitä synnyttää, on jokaisen perheenisän velvollisuus sitäkin enemmän tarjota omaisilleen tilaisuus sivistävään lukemiseen ja kehottaa heitä käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Kaiken ei-tieteellisesti sivistyneille tarkoitetun luettavan joukossa ei historiakirjallisuudella ole runoutta lukuun ottamatta vertaistaan. Yleistajuiset luonnontieteen esitykset, kaikki se kirjallisuus, mikä voi välittää tietoa luonnonilmiöistä, on epäilemättä sivistävää. Sillä ihminen, joka ei niistä mitään tiedä, vaeltaa Jumalan kauniissa luonnossa kuin nauta, erottaen vain sen, mikä kelpaa ruuaksi. Luontoa koskevan tietouden parissa askaroitseminen vaikuttaa jalostavasti, mutta sen varsinaisesti sivistävä vaikutus alkaa vasta, kun ajatus kääntyy luonnon tarkastelemisesta ihmiseen itseensä – ottaen huomioon, kuinka mitätön on yksilö ja koko ihmissukukin luonnossa ja maailmankaikkeudessa, ja samalla tietoisena siitä, että ihmishenki on sittenkin kaikkea tätä mittaamattomuutta korkeammalla. Mutta selityksensä tämä tietoisuus saa historiasta, ihmishengen omaa maailmaa koskevasta tiedosta, siitä, mitä henki on luonut ja miten siitä on tullut se, mitä se on. Tämän tiedon oleellisena puolena ei ole tieto valtioiden synnystä ja kukistumisesta, kansanheimojen ilmaantumisesta ja häviämisestä, uskonnoista, laeista, laitoksista, tavoista ja kirjallisuuksista, jotka ovat olleet ja ovat yhä olemassa, ei myöskään oivallus edellä käyvän ja seuraavan, yleensä menneisyyden ja nykyisyyden välisestä suhteesta; vaan tärkeintä on, että ihminen tulee tämän tiedon avulla käsittämään, mitä ihmissuku nykyisin tietää ja tahtoo, oppii käsittämään ihmishengen nykyistä elämää.
Tämä tulee ajatella niin, että jokaisen ihmisen sielu on kunakin hänen elämänsä hetkenä alinomaa siirtymässä mielteestä mielteeseen, tunteesta tunteeseen, halusta haluun. Tästä liikkuvaisuudesta koostuu yksilön henkinen elämä. Jos nyt ajatellaan tätä hengenelämää koko ihmissuvussa, niin siihen sisältyy se, mitä ihmissuku todella on ja mihin suvun elämä vuosituhansien mittaan on sen vienyt. Valtio ei ole mikään ulkoinen esine; laki ei ole se teksti, joka siitä levittää tietoa; tiede, kirjallisuus ei merkitse itse kirjoja. Se, mitä näillä nimillä ”valtio”, ”laki”, ”tiede”, ”kirjallisuus” tarkoitetaan, on vain ihmisten tunteita, haluja ja ajatuksia; se on samaa hengen elämää, mistä tässä puhumme.
Jos nyt haluttaisiin kuvitella, että joku voisi tietää maapallollamme asuvien tuhansien miljoonien henkisen elämän yhden silmänräpäyksen, yhden päivän tai yhden vuoden ajan, niin sellainen olento tietäisi ihmishengestä kuitenkin vain vähän tai ei mitään. Hänellä olisi silloin tietoisuudessaan sekasortoinen joukko inhimillisiä pyrkimyksiä, samoin kuin olisi järjestymätön olioiden sekamelska sellaisen katsojan silmien edessä, joka voisi kerralla nähdä koko näkyväisen maailmankaikkeuden. Ihmisellä on luonnosta jokin käsitys vain, mikäli hän käsittää luonnon yleisen järjestyksen, luonnonlait. Samoin on ihmishengen laita. Ihmishengen on tunnettava hengenelämän lait, sen yleinen järjestys tietääkseen, mitä ihmishenki ja ihmissuku ovat. Mutta näiden kumpaisenkin lakien välillä on suuri ero. Luonnonlait ovat muuttumattomasti samat. Niiden luonteena on pakko, luonnonvälttämättömyys. Ihmishengen lakina sitä vastoin on vapaus. Luonnonilmiöt ovat aina samoja. Hengen luomukset ovat aina uusia. Ihmissuku ja ihmishengen elämä eivät tänään ole sitä, mitä ne eilen olivat. Juuri se järjellinen yhteys, joka tässä vaihtelussa ilmenee, pitää käsittää: ja historia johdattaa meidät sen käsittämiseen. Ihmishenki on näet nykyhetkenä sitä, miksi historia on sen tehnyt.
Ei tarvitse lisätä, että historian lukuharrastus, jos siinä pidetään silmällä tätä käsittämistä, välttämättä johtaa kaikkea muuta lukemista enemmän ihmiskunnan korkeampiin, henkisiin harrastuksiin kohdistuvaan osanottoon. Ja kuten yksilö, jolta puuttuu herättäviä esikuvia, on suuremmassa kirjallisen herätyksen tarpeessa, samoin sitä tarvitsevat eritoten ne kansat, jotka eivät voi ottaa osaa maailmanhistoriallisiin tapahtumiin.
J. V. S.
