Se, mitä uusi aika on saanut aikaan suomenkielisen kirjallisuuden kohottamiseksi, voidaan tiivistää näiden kolmen otsikon alle: kielen kielioppi on selvitetty, lähinnä sen etymologia, kun taas sen syntaksi odottaa vielä sääntöihin sitomista; kansanruno on koottu ja kuolevasta suullisesta perinteestä säilytetty jälkimaailmalle; näiden kahden valmistavan työn tuella on kirjakieli kokenut täydellisen uudistuksen eikä esiinny vain puhdistettuna vieraista muodoista, sanoista ja ilmauksista vaan myös kartutettuna omaperäisellä sanavarastolla, joka tekee siitä käyttökelpoisen lähes kaikkien inhimillisen tiedon alojen esityksiin.
Se, mitä vielä puuttuu, on pääasia, kirjallisuus, joka korkeammassa mielessä ansaitsee tämän nimen. Onhan toki jo kansankirjallisuutta, jota määrältään ei voi sanoa köyhäksi, vaan joka päinvastoin, mikäli tunnemme olot, tässä suhteessa voi kilpailla monen onnellisemman osan saaneen maan kanssa, mutta jolta kuitenkin vielä puuttuu arvokkaalle kansankirjallisuudelle oleellinen, omintakeisuus, kansallinen leima. Tämä puute on vain luonnollinen seuraus siitä, että kansankirjallisuudelta puuttuu yleensä korkeamman kansalliskirjallisuuden tuki.
Niiden vielä elävien kirjailijoiden lukumäärä, jotka ovat omistaneet ponnistelunsa suomalaiselle kirjallisuudelle, ei ole vähäinen. Mainitsemme ensi sijassa von Beckerin, joka erinomaisella kieliopillaan ja suomenkielisellä lehdellään ”Turun Wiikko Sanomat” laski perustan uudemmalle kirjakielelle. Sen kehitys on sitten perustunut lähinnä Lönnrotiin joka väsymättä ahkeroiden on aikaansaanut kokoelmat suomalaisen kansanlaulun ja kansanviisauden muistomerkeistä. Niistä se on hankkinut rikkauden, jollaisesta vielä 25 vuotta sitten ei ollut aavistustakaan. Lönnrot oli itse ensimmäisiä, joka käytti tätä kieliaarretta nykyaikaiseen esitykseen. Liioin ei pidä unohtaa Gottlundia, vaikka hän mielivaltaisella kielenkäytöllään on tehnyt lukuisat teoksensa verrattain merkityksettömiksi kielen kehittämisen kannalta. Sitäkin tärkeämmäksi suomen kielelle ovat sitä vastoin osoittautuneet Kiljanderin ja Ahlqvistin runokäännökset. Sillä vaikka nämä eivät olekaan saaneet yhtä suurta yleisöä kuin monet kansankirjaset, ne ovat pakostakin tuttuja jokaiselle suomalaiselle kirjailijalle. Ne vaikuttavat moderniin runomuotoon malleina, mutta lisäksi tunnontarkasti ja huolellisesti toteutetut runokäännökset eivät salli, että kääntäjä kuten proosassa auttaa itseään eteenpäin kiertoilmauksin, jotka on lainattu arkipuheesta, vaan hänen on pakko etsiä siihen sanoja ja ilmauksia, jotka vastaavat alkuperäistä. Jos sellainen käännös on taidokkaasti tehty, se tuo kieleen kuvia, ilmauksia ja käänteitä, jotka antavat sille korkeamman kulttuurin leiman. Varsinkin uusien runoilijoiden teoksista tehdyt onnistuneet käännökset voidaan siis syystä arvostaa kotimaisuuden kirjallisuuden alalla korkealle myös kielilähteinä aloittaville kirjailijoille; onnistuneina voidaan pitää Kiljanderin ja Ahlqvistin töitä, ja varsinkin Kiljanderin tekemät ovat erittäin tarkan huolenpidon yhtä paljon kuin harvinaisen lahjakkuuden synnyttämiä hedelmiä. Hra Ahlqvist taas on tehnyt käännöksiä kaunokirjallisista proosateoksista ja joukon omia runoja, jotka ovat sitäkin arvokkaampia kun suomalaisessa kirjallisuudessa on niin harvoja vähänkään merkittäviä moderniin muotoon ja henkeen puettuja runoja. Emme tässä unohda hra Lagervallin draamateoksia, joista kuitenkin puuttuu taiteellinen sisältö ja jotka ovat myös muodoltaan säännöttömiä; huolimatta melkoisesta määrästään ne eivät kykene vaikuttamaan merkittävästi kirjallisuuteen ja kirjakielen kehittymiseen. Vielä vähemmän sitä voidaan odottaa suomalaisten luonnonrunoilijoiden lauluista, jotka osittain jonkinmoisesta runollisesta arvostaan huolimatta eivät kuitenkaan lisää mitään siihen, mitä jo vanhemmilla kansalauluilla paljon runsaammin on ollut tarjottavana. Runonkääntäjänä on mainittava myös hra Ingman, joka varhaisimmissa käännöksissään Anakreonin lauluista käytti suomea runomitan ulkopuolella.
Proosakirjakielen kehittäjinä kohtaamme edellä mainittujen lisäksi melkoisen joukon vielä toimivia kirjailijoita. Nimet Kajan, Rudbeck, Varelius, Eurén, Tikkanen, Polén, Hannikainen, Bäckvall, Europaeus, Murman, Corander, Forsman, Cannelin, Aejmeleus ym. ovat jokaiselle suomalaisen kirjallisuuden ystävälle tuttuja ja kaikki erinomaisia miehiä, jotka ovat käyttäneet kieltä rakkaudella ja suurella huolella. Monet heistä ovat tosin esiintyneet vain lehtikirjoittajina, ei varsinaisesti julkaistuilla teoksilla, mutta heidän kirjailijantoimellaan on ollut ratkaiseva vaikutus kirjakieleen heidän käsittelemiensä aiheiden paljouden vuoksi ja siksi että suomenkieliset sanomalehdet ovat levinneet myös maan kirjallisesti sivistyneiden keskuuteen. Sanomalehtien kieli ei tavallisesti yleensä ansaitse erityistä kiitosta – kuten suuressa osassa maan ruotsalaista sanomalehtikirjallisuutta voi huomata. Suomalaiset sanomalehdet muodostavat yleensä poikkeuksen tässä suhteessa. Sillä kun kieli ei ole opetuskielenä oppikouluissa eikä puhekielenä sivistyneiden keskuudessa, täytyy jokaisen, joka haluaa esiintyä suomalaisena kirjailijana, kehittää itsensä siihen opiskellen ja erityisesti harjoitellen, kun taas huomattava osa muilla elävillä kielillä kirjoittavista lehtikirjoittajista käyttää teoksissa kieltä, joka ei kohoa arkisen puhekielen yläpuolelle. Siten on erittäin huoliteltu kieli nyttemmin tullut yleiseksi myös suomenkielisessä sanomalehdistössä, kun kirjakieli on miltei täysin erottunut myös tähän asti vallinneesta kirkollisesta kielestä. Samoin myös tällä jälkimmäisellä kentällä, askeettisessa kirjallisuudessa, on kieli varsinkin monien hyvien käännösten ansiosta kehittynyt paremmaksi, ja tässä suhteessa pitää kunnioituksella muistaa herrat A. Ingman, Dahlberg, Durchman.
Olemme maininneet vain yhä elävät niistä, jotka ovat vaikuttaneet uuteen kielimuotoon ja tehneet työtä muun kuin kirkollisen suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi. Moni erinomainen kyky tai perin uuttera ja hyödyllinen työntekijä on mennyt manan maille. Castrénista puhumattakaan, jonka toiminnasta myös suomen kieli voi toivoa paljon yli sen, minkä hän jo sen viljelyn hyväksi ehti saada aikaan, on Suomen kirjallisuushistoria kiitollisena säilyttävä muiston herroista Judén, Renvall, Stråhlman, Collan, Keckman, Ignatius, Ticklén, Nyman.
Olemme muutaman kerran aikaisemmin soveltaneet suomenkielisen kirjallisuuden syntyyn Schillerin tunnettuja säkeitä saksalaisesta:
”Kein Augustisch Alter blühte, / Keines Mediceers Güte / Lächelte der deutschen Kunst.” jne.
ja voi hyvällä syyllä ennakoida, että tällä kielellä ei vielä pitkään aikaa ole muuta tukea kuin sen harrastajien lämmin rakkaus ja isänmaallinen uhraus. Sillä mitään muuta kuin uhraamista ei yleensä työ sen hyväksi ole. Se menestys, joka suomenkielisellä sanomalehdistöllä on ollut, ei kuten tunnettua anna lehdentekijälle mitään varmuutta huomisesta, ja hänen kutsumuksensa on meidän oloissamme sinänsä eniten uhrauksia vaativaa. Vain varsinaisen kansankirjallisuuden tekijä, oikeammin kustantaja, voi pitää asemaansa edullisena. Mutta myös arvokkain osa tätä kirjallisuutta ja sitäkin enemmän korkeampi kansalliskirjallisuus saa yhä usein vähän tai ei lainkaan rohkaisua. Maalla on suhteessa voimavaroihinsa runsaasti lahjoituksia saava yliopisto, jossa on useita keinoja kannustaa tieteellisiä ja yleensä kirjallisia hankkeita. Mutta olevista oloista seuraa, että sellainen kannustus yliopiston ulkopuolelta lähes tyystin puuttuu. Eikä vain tästä syystä vaan myös koska niillä on ollut uusi ura aukaistavana, vastoin ennen vallitsevia mielipiteitä tämän maan sivistyksestä ja kirjallisuudesta, ovat suomenkieliset kirjailijat jääneet täysin omien ponnistelujensa ja uhrautuvan rakkautensa varaan sen päämäärän hyväksi, johon he ovat pyrkineet. He ovat tämän asemansa vuoksi jääneet jopa vaille yleisen mielipiteen jakamatonta tukea – puhumattakaan niistä vaikeuksista, joita ymmärtämättömyys heidän pyrkimyksiään kohtaan ja, näin on valitettavasti uskottava, puutteellinen isänmaallinen ajattelutapa on heidän tielleen asettanut.
Tässä emme unohda Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kiitettäviä ponnisteluja edistää suomenkielisten kirjailijoiden työtä. Mutta sitä voi täydellä syyllä pitää sisäisenä tukena yhteisen yrityksen hyväksi. Sillä nämä samat miehet, jotka omilla teoksillaan ovat tehneet suomenkielisen kirjallisuuden siksi mitä se on, ovat myös olleet toimivien jäsenten enemmistönä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. Suomella ei ole maata omistavaa aatelia joka, kuten on tapahtunut muissa maissa, olisi voinut jotain uhrata kotimaisen kirjallisuuden edistämisen hyväksi, ei liioin rikasta teollisuusyhteiskuntaluokkaa ja niin sivistynyttä, että se olisi iloinnut kirjallisuuden tuotteista ja voinut tajuta kirjallisten pyrintöjen suuren merkityksen myös yleiselle hyvinvoinnille. Kotimainen kirjallisuus ei liioin tunne töissä ja toimissa etevää suosijaa ylemmässä virkamiesluokassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siten joutunut aineellisten voimavarojensa suhteen kääntymään pääasiassa alempien virkamiesten, maistereiden ja myös ylioppilaiden vähäisen joukon puoleen. Sen, mitä seura näillä voimavaroilla on voinut saada aikaan, se on kunnolla tehnyt. Mutta surkeaa on tietää, että kaikki, mitä seura on voinut päämäärän hyväksi käyttää nousee yhteen laskien tuskin viiteentoista tuhanteen ruplaan.
Ja kuitenkin on vakaumuksemme, jonka jokaisen asiaa syvemmälle näkemään kykenevän täytyy jakaa, että kun jo useimmat muut nyt tunnetut nimet, myös ne, joiden päällä on kaksi metriä multaa, on kauan sitten haudattu unohduksen yöhön, etsitään vielä vaatimattomien miesten teoksia, jotka ovat luoneet uudestaan suomen kirjakielen ja laskeneet perustan suomenkieliselle kirjallisuudelle. Samalla pieteetillä, jolla nyt käännetään katse takaisin Raamatun kääntäjiin, muistetaan vuosisatojen kuluttua niitä, jotka ovat jälkimaailmalle säilyttäneet suomenkielisen kansanrunouden, jotka ensin ovat selvittäneet kielen lait, lahjoittaneet suomenkieliselle kansalliskirjallisuudelle sen ensimmäiset minkään arvoiset alkuperäisteokset tai sille omistaneet ensimmäiset vieraan kirjallisuuden erinomaiset tuotteet. Ja kirjallisuushistoria todistaa, että myös verrattain vähäpätöiset tuotteet saavat vielä myöhäiseltä jälkimaailmalta huomion, kun ne kuuluvat kirjakielen ja kansalliskirjallisuuden varhaisiin aikoihin. Tämä puhe voi tosin olla gallimatiasia [hölynpölyä] niille monille, jotka nyt kuvitellussa ylemmyydessään katsovat pitkin nenänvartta suomenkielisen kirjallisuuden kehittämistä; mutta se lausuu itse asiassa yksinkertaisen totuuden, josta historialla on moninkertaiset todisteet ja jonka perusta on helppo ymmärtää jokaisen, jolla on minkäänlaista käsitystä ihmiskunnan asioista. Kansakunta nimittäin rakastaa omaa elämäänsä ja sillä on oikeus asettaa tilansa ylemmäksi kaikkea muuta maan päällä. Mutta kansakunnilla on nykyinen arvokas elämä vain siksi, että niillä on menneisyys ja tulevaisuus. Menneisyys niillä on kansalliskirjallisuudessaan, josta jokainen kansakunnan jäsen voi täyttää sielunsa menneen hengellä ja tehdä itsestään nykyhetken kansallistietoisuuden edustajan. Siksi jokainen kansakunta oikeutetusti rakastaa kansalliskirjallisuuttaan ja kunnioittaa yksilöitä, jotka ovat sen luoneet.
Tämä on myös niiden miesten suuri, kiistämätön ansio, jotka ovat uurastaen hankkineet itselleen kyvyn laatia kirjoituksensa kansakunnan kielellä. Sitä kykyä ei totisesti ole helpolla hankittu. Sillä kun suomi vielä ei ole opetuskieli eikä maan sivistyneiden keskustelukieli, täytyy kirjakielen olla täysin tulosta vaivalloisesta ajattelusta ja määrätietoisesta harjoituksesta. Kansankirjasten kirjoittajille yleensä on kielen käyttö paljon helpompaa, sillä heille vanha laulu ja satu tarjoavat runsaan varaston sopivia sanoja, ilmauksia ja käänteitä. Mutta korkeampaa kirjallisuutta varten on luotava aivan uusi kirjakieli. Tämä kieli ei vaadi vain uusia sanoja, vaan se vaatii myös ajatuskulun ja ilmaisutavan, joka suuresti poikkeaa kansanlaulun ja sadun ajatuskulusta ja ilmaisutavasta. Ratkaisevaa on, että tämän kirjallisuuden kielessä täytyy olla jälkiä kehityksestään ja että sen täytyy jäädä ilman sitä eloisuutta ja vapautta, jonka kirjakieli aina saa vaikutteina sivistyneen keskustelukielen puolelta; eikä voi epäillä, että tämänhetkinen kirjakieli joutuu tulevaisuudessa huomaamaan liikkuneensa melko raskaissa varusteissa. Se on jo seurausta siitä, että suomi on säilyttänyt runsain mitoin muotoja, joita enemmän viljellyt nykyajan kielet ovat hylänneet juuri sivistynyttä puhekieltä käyttämällä. Kieltä, missä kuusi-, kahdeksantavuinen sana esiintyy jo kirjoituksessa kuin kömpelö 120 tykin laiva; puheessa se kuitenkin on kallio, jolle kaiken keskustelun on pakko ajaa karille. Lisäksi monet nykyajan sivistystä koskevat käsitykset omaksuvat määrätyn ilmaisunsa, jotka ilman lisäselityksiä käyvät kolikosta, ja jota kirjakieli edukseen lainaa siellä, missä ilmaus ei lankea hoitamattomaan ja alhaiseen. Niin sanottujen ideoiden vaihto on sivistyneessä yhteiselämässä lopulta niin vahvaa, että kirjakieli, joka on vailla kosketusta siihen, joutuu enemmän täi vähemmän jäämään ajastaan jälkeen.
Huolimatta näistä Suomen olojen luonteessa olevista vaikeuksista on kirjakieli kuitenkin suomenkielisten kirjailijoiden uutterien ponnisteluiden ansiosta päässyt tilaan, missä sen kehitys edelleen päivä päivältä on yhä merkittävämpää. Varsinkin tälle heidän työnsä muodolliselle tulokselle rakennamme toivomme suomenkielisen kirjallisuuden tulevaisuudesta. Suomenkielinen kansankirjallisuus on voittanut itselleen yleisönsä; emmekä pidä mahdottomana, etteikö kirjakielen jo saavuttaman kehityksen ansiosta korkeammin virittynyt kansalliskirjallisuus kykenisi hankkimaan omansa. Kansankirjallisuus on viime aikoihin asti ollut niin köyhää, että se tuskin tarvitsee suurta huomiota kirjallisten tuotteiden parissa, jotka nyt ovat saaneet kansan suosiota. Maan sivistyneitä varten tarkoitetulle suomenkieliselle kirjallisuudelle asetetaan luonnollisesti aivan toiset vaatimukset. Mutta edes niitä ei pitäisi olla liian vaikea täyttää.
Kansalliskirjallisuuden varsinainen ydin on runous ja kaunokirjallisuus yleensä. Mitkään ponnistelut tämän suuntaisille aikaansaannoksille eivät ole liikaa. Tässä suhteessa on pakko kärsivällisesti odottaa, kunnes lahjakkuus kykenee saamaan kuulijakseen myös maan sivistyneet. Suomenkielinen runoilija, ei merkittävä vain suomenkielisenä vaan samalla tasolla joka maan merkittävimpien runoilijoiden rinnalla, todella vaikuttaisi ratkaisevammin suomenkielisen kirjallisuuden tulevaisuuteen kuin mikään muu. Runouden jälkeen on historia olennaisin osa kansalliskirjallisuutta, lähinnä oman maan ja kansan historia. Siihen kuuluvat geografia, maantieto, johon edelleen sisältyvät eläin- ja kasvitieto, ilmastotieto ym. Samoin kuvaus nykyisyydestä ja historia menneistä kulttuurioloista, henkisistä ja materiaalisista, kuuluvat tähän kenttään. Meidän ajatuksemme on nyt se, että heti kun suomenkielisellä kirjallisuudella on jotain arvokasta esitettävänä näissä aiheissa, siitä pakosti tulee myös maan sivistyneiden luettavaa. Sillä tietoa omasta maasta ja omasta historiasta ei nykyisin ole, ja sen puute on epäilemättä suurin puute yleisessä tiedossa.
Ulkomaisen kaunokirjallisuuden käännöksillä on kiistämättömän suuri arvo kielen kehittymiselle. Vielä kymmenkunta vuotta sitten sellaisilla käännöksillä, jos ne oli tehty viisaasti valiten, oli mahdollista saada yleisöä myös sisällön vuoksi. Kaikille meille on tuttua, miten innokkaasti hyväksyttiin ehdotus kaunokirjallisten käännösten kokoelman julkaisusta, miten sen tilauksilla oli odottamattoman hyvä menestys ja miten hanke kuitenkin meni myttyyn. Nyt kun Ruotsissa on niin kovin innokkaasti ryhdytty samanlaisiin käännöksiin voidaan täällä tuskin mitään kilpailua pitää yllä; lukevalta yleisöltä ei voida nimittäin vaatia, että se, jolla jo on tai joka on lukenut teoksen ruotsalaisena käännöksenä, olisi kiinnostunut lukemaan sen uudelleen suomeksi. Melko harvoja ovat ainakin ne, joilta tätä kiinnostusta voidaan edellyttää vain kielen takia. Sama seikka vähentää yleensä ruotsinkielisen sivistyneen yleisön kiinnostusta kaikkiin käännöksiin vieraista kielistä. Ei saa siis laskea vain sisällön arvon varaan vaan lisäksi on tultava sen uutuus. Kaunokirjallisista alkuperäisteoksista voidaan siksi edellyttää, että niiden on aikaa myöten hankittava oma yleisönsä. Ja teoksilta, jotka laajentavat tietoa omasta maasta ja kansasta, voidaan sellaista syystäkin täysin edellyttää.
Kirjallisuuden Seuran jäsen on tässä lehdessä heittänyt ilmaan tähän kuuluvan suunnitelman seuran tulevasta toiminnasta, suunnitelman, johon omalta osaltamme suhtaudumme sillä varauksella, että seuran ei pidä tukea esitetyistä aiheista tehtyjen muiden teosten julkaisua kuin niiden, jotka on kirjoitettu suomen kielellä. Seura on syystäkin tähän asti omistautunut muinaisrunojen ja satujen julkaisulle, kielen kieliopilliselle ja lexikologiselle selvittämiselle. Se on myös huolehtinut kansankirjasten ja oppikirjojen julkaisemisesta. Viimeksi mainittu osa sen toiminnasta on epäilemättä ollut hyödyksi, koska se on herättänyt tavallisen kansan lukuhalua ja oppikirjoissa pyrkinyt antamaan kielelle käyttömalleja tieteen eri aloilla ja perustamalla vankan tieteellisen käsitteistön. Mutta epäilemättä näyttää seura nyttemmin voivan rajoittaa toimintaansa tässä suhteessa arviointeihin ja hyviin neuvoihin, kun niitä siltä pyydetään, uhraamatta julkaisuun enää omia varojaan. Kansankirjasten julkaisusta on jo tullut voittoa tuottavaa kirjakauppaliiketoimintaa. Ankara kritiikki suomenkielisissä sanomalehdissä on pääasia, jota tarvitaan pitämään tämä liiketoiminta oikealla tiellä. Oppikirjoista pitää kouluhallituksen huolehtia. Määrärahoja niiden julkaisun edistämiseksi on jo olemassa, ja niitä on saatava lisää, jos tarve niin vaatii. Lisäksi on etupäässä täytettävä ala-alkeiskoulujen tarve, ja saa kai olettaa, että tämän tarpeen laajuus on asianmukaisesti tutkittu ja voidaan toivoa, että saamme pian nähdä kehotuksen kilpailuun sen täyttämiseksi. Samoin epäilemättä maan hallitus, joka nyt omistautuu huolehtimaan kansakoulusta, ensi tilassa kehottaa julkaisemaan luku- ja oppikirjoja sitä varten. Mitä tulee kansanperinteen keräämiseen, on epäilemättä oleellisin tällä kentällä saatu valmiiksi. Kielen syntaksi ja jo kauan odotettu suomen kielen sanakirja ovat taas tällä alalla toivottavimpia. Seuralla näyttää siksi olevan sopiva hengähdysaika suunnata ponnistelunsa siihen kirjallisuuteen, jota olemme yllä suositelleet, ja josta se, joka haluaa tietoa omasta maasta ja kansasta, voi samalla kertaa täyttää kauan tunnetun tiedontarpeen ja valmistaa suomenkielistä kirjallisuutta sivistyneille lukijoille.
Sellainen suunta seuran toiminnassa edistäisi varmaankin nuorten voimien elpymistä, joista seura aina on löytänyt halukkaita astumaan palvelukseensa. Voi tuskin ihmetellä sitä, että joka vuosi lauluja, satuja, sananlaskuja ym. keräämään lähetetyt ovat tuskin olleet tyytyväisiä suoritettuun tehtävään ja että tulokset ovat usein olleet verrattain laihat. Nyttemmin sellaisille kerääjille on jäljellä enää heikko jälkisato. Kansanperinteessä on myös melko paljon arvotonta ainesta, josta kukaan ei voi saada itselleen virkistystä. Itse Kalevala ja Kanteletar sisältävät useita osia, joiden pelkkä läpi lukeminen vaatii lujaa päätöstä. Vielä enemmän niin näyttää olevan viime aikoina kerätyssä. Sanalla sanoen: Kirjallisuuden Seuraa ei meidän mielestämme kyetä tälle taholle suuntautuvilla jatkuvilla ponnistuksilla pitämään vilkkaassa toiminnassa, vielä vähemmän elähdyttämään nuorempaa sukupolvea työhön suomen kielen hyväksi tai nostamaan sen harrastusta sivistyneiden lukijoiden parissa. Sitä vastoin runollisille teoksille ja omaa maata koskeville historiallisille, maantieteellisille ja tilastollisille tutkimuksille omistettu suurempi huomio ovat perustana kirjallisuudelle, mihin kukaan maan sivistynyt ihminen ei voi olla tutustumatta.
Lisättäköön, että se yleisö, jonka rahallisen avustuksen varaan Kirjallisuuden Seuran on laskettava hankkeensa, on oikeutettu vaatimaan että seura ottaa tehtäväkseen hankkia sellaista luettavaa, josta tämä yleisö on kiinnostunut ja joka opettaa sitä arvostamaan suomenkielistä kirjallisuutta. Siinä määrin kuin suurempi sivistynyt yleisö tulee tähän käsitykseen ja tottuu löytämään suomenkielisestä kirjallisuudesta kohottavaa ja opettavaa, näkee myös Kirjallisuuden Seura epäilemättä voimavarojensa lisääntyvän. Ja kun kerran suomenkieliset esitetynlaiset teokset ovat saaneet yleisöä, voi myös kirjakaupan liiketoiminta kääntyä tämän korkeamman kirjallisuuden puoleen ja levittää sitä paljon laajemmalle kuin seura itse kykenisi. Tällä kentällä on raivattava tietä, kuten seura jo on tehnyt oppikirjojen ja kansankirjasten suhteen. Seuralla on jo melkoisena voimavaranaan monia ansioituneita kirjoittajia, jotka tähän asti ovat käyttäneet kykyjään viimeksi mainituissa suomenkielisen kirjallisuuden lajeissa ja joista varmasti moni mielihyvin tarttuisi tarjottuun tilaisuuteen lisätä palveluksiaan sen hyväksi korkeammalle arvostetulla kirjallisuuden alueella. Lisäksi tulisi esiin uusia voimia, jotka nyt vain odottavat tarpeellista herätystä ja rohkaisua. Sen, joka muistaa suomenkielisen kirjallisuuden tilan kaksikymmentä vuotta sitten, täytyy kohtuuden nimessä ihmetellä nähdessään nyt sen harrastajien määrän ja niiden tuotteiden luvun, jotka heidän lahjansa ja ahkeruutensa ovat tuoneet julkisuuteen. Tapahtunut oikeuttaa parin vuosikymmenen jälkeen näkemään tämän luvun molemmissa suhteissa moninkertaistuneen, ja jokaisen alkavan kirjallisuuden kehitykseen kuuluu, että sen myötä kirjallinen kykykin kasvaa.
Toistamme, että kaikki osoittaa suomenkielisen kirjallisuuden ja sen mukana Kirjallisuuden Seuran tulleen käännekohtaan, missä on otettava ensimmäiset askeleet kohti kansalliskirjallisuutta sen korkeammassa merkityksessä, jotta niin kauniisti ja ilahduttavasti alkanut työ ei katkea.
J. V. S.
