IV
Tämän kirjoittaja on joskus aiemmin huomauttanut läheisessä menneisyydessä olevasta ajasta, jolloin lukuhalu Suomessakin oli vilkkaampi kuin mitä se sittemmin pitkiin aikoihin on ollut. Toteamus pätee etenkin kaunokirjallisuuteen, vaikkei sen paikkansapitävyyttä kai voida missään suhteessa kiistää. Oli aika, jolloin Kellgrenin, rva Lenngrenin, Bellmanin ja Franzénin teoksia oli useimmissa kodeissa ja heidän laulunsa elivät sivistyneiden ihmisten muistissa ja heidän huulillaan. Ruotsin uuden koulukunnan kamppailut herättivät ihmisten mielen; silloin alkoivat Tegnér, Geijer, Atterbom, Stagnelius saada innokkaita ihailijoita; silloin käänsi mainittu koulukunta yleisen huomion Saksan runouden suuriin henkiin; silloin toi Upsalassa Bruzeliuksen kirjapainossa laadittu kehno saksalaisten klassikkojen laitos kaikesta huolimatta Goethen ja Schillerin teokset joka miehen käteen; silloin ilmestyivät Walter Scottin ensimmäiset teokset ja nykyajan kansat oppivat niissä tuntemaan aivan uuden kirjallisuudenlajin. Siitä ajasta alkaen ruotsalaisella kirjallisuudella on ollut ensimmäisen luokan edustaja, romaanikirjallisuus on kukoistanut. Suuret saksalaiset runoilijat kuuluvat menneeseen aikaan, suuret ruotsalaiset ovat samoin eläneet parhaan aikansa, ainakin meidän maassamme. Sillä vaikka erinomaisen runoilijan laulut säilyttävätkin kauneutensa ikiajoiksi, ei se silti ole yhtä viehättävää sen maan rajojen ulkopuolella, missä laulu on sepitetty. Esteettisesti sivistyneelle niiden kauneus on edelleenkin olemassa, sille, joka paneutuu tutkimaan runoutta, mutta ne eivät enää viehätä kokonaista kansakuntaa, ei edes sen kirjallisesti sivistynyttä osaa, vielä vähemmän kaikkia aikoja ja kansakuntia. Niinpä eivät Goethe ja Schiller nykyään edes Saksassa ole sitä, mitä ovat olleet: kaikkien ihailemia. Ei siksi pidä tuntua odottamattomalta, että Saksan klassisen kirjallisuuden tuntijoiden ja ihailijoiden määrä Suomessa on päivä päivältä harventunut. Ruotsalaisten runoilijoiden mestariteoksia ei niitäkään nähdä enää joka miehen kädessä, vaikka ne löytyvätkin monesta kirjahyllystä, joissa kuitenkin esimerkiksi Kellgrenin ja Franzénin teokset jo kuuluvat harvinaisuuksiin. Almqvistin runot ovat saaneet enemmän sijaa nuoremman polven parissa, vaikka ne, koska ovat luonteeltaan esoteerisia ja edustavat pikemmin nykyistä aikaa edeltänyttä lyhyttä murroskautta kuin itse nykyaikaa, eivät ole olleet suuren lukijakunnan omaisuutta eivätkä voineet siksi tulla. Romaanit, sekä ruotsalaiset että ruotsalaiseen asuun puetut ranskalaiset ja englantilaiset, ovat olleet nuoremman sukupolven esteettisenä ravintona. Se kuuluu asiaan; koko sivistynyt Eurooppa on kokenut samanlaisen kaunokirjallisen ajanjakson. Mutta muu Eurooppa on kokenut sen; Suomessa ei sen tilalle ole vielä astunut mitään.
Sanataiteen arvo on tietysti sama jokaisessa muodossa, minkä se omaksuu, kunhan vain sen tuotteissa on tosi kauneuden leima. Mutta se suuri vapaus, minkä romaani suo sanataiteelle, johtaa tässä lajissa helpommin kuin missään muualla harhateille. Kuinka harvoja mestariteoksia onkaan romaanikirjallisuuden suuressa joukossa! Kuinka usein mahtaneekaan lukija tuntea, että romaanien lukeminen on ylentänyt, jalostanut, elähdyttänyt hänen mieltään? Eikö sen tavallisimpana hedelmänä pikemmin ole henkisen herpautumisen tunne? – Varsinkin nykyisin, jolloin tämä sanataiteen laji, ainakin tämänhetkisessä muodossaan, on aikansa elänyt, vaaditaan jo eräänlaista velttoutta ja mielen hervottomuutta, jotta pystyisi lukemaan tavanomaisen romaanikeitoksen kannesta kanteen. Voi kyllä ymmärtää, että on paljon henkilöitä, jotka esimerkiksi todella ovat lukeneet koko Suen Vaeltavan juutalaisen ja ottavat säännöllisesti vastaan jokaisen ruotsalaisten romaanikirjastojen uutuuslähetyksen. Mutta tämän kirjoittaja ei käsitä, mikä estää jokaista sellaista lukijaa tunnustamasta, että kyseinen lukeminen on rasittava taakka, johon asianomaiset alistuvat vanhan velton tavan vuoksi tai kelvollisemman lukemisen puutteessa tai haluten tappaa aikaa, kun ei ole halua todella sivistävään lukemiseen.
Jos missään ja milloinkaan, niin meidän maassamme ja tätä nykyä on mitä aiheellisinta huomauttaa, kuinka nurinkurista ja turmiota tuottavaa tällainen lukuhalun suuntautuminen on. Maantiede eikä historia se todella siirtää Euroopan rajan Itämerta idemmäksi.
Mutta niiden monien kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen sivistyksen haarojen joukossa, joihin nähden olemme kaukana nykyaikaisesta Euroopasta, voisi tämän kirjoittajan mielestä asianlaita olla aivan toinen etenkin kahdessa suhteessa. Nimittäin luonnontiede, joka sivilisoituneessa Euroopassa niin suurelta osalta kuuluu yleiseen sivistykseen, on meillä ollut ja on vieläkin niin harvinaista, että tuskin suurimmankaan tietämättömyyden osoittamista sen alalla pidetään edes maamme oppineiden keskuudessa puutteena. Toisekseen maastamme puuttuu esteettinen sivistys silläkin taholla, missä sellainen meillä on mahdollista. Puuttuu silmää runouden tuotteille, puuttuu kritiikkiä ja makua kun runoudesta on kyse, puuttuu lahjakkuuksia ja tuotteliaisuutta. Mitä Runeberg on Suomelle ollut ja on, hänen tuotantonsa viime aikoina saama ajanmukaisempi suuntaus ja sen herättämä yleinen vastakaiku – kaikki tämä on pikemmin poikkeus kuin mikään vastaväite äsken sanomallemme. Ei myöskään pidä unohtaa, että viime vuosina on nuoremmassa polvessa ilmennyt jonkun verran runollista mieltä ja lahjakkuutta. Mutta vaikka tämän kirjoittajan mieltä pahoittaakin, ettei hän ole näitä runoyritelmiä voinut sen suuremmilla ilonilmauksilla tervehtiä, ja että nyt joudutaan kaipaamaan sitäkin, mikä pari vuotta sitten saattoi antaa aihetta iloon, katsoo hän kuitenkin velvollisuudekseen pitää kiinni edellä sanotusta. On näet hyvä, ettei ainoa runoilija, jonka maamme omistaa, suotta lähetä kansan keskuuteen neroutensa tuotteita. Eikä kukaan voi epäillä, etteikö niiden hiljainen, välitön nauttiminen vaikuttaisi sivistävästi ja jalostavasti. Silti on suuri puute, ettei niistä nauttiminen viritä mitään kuuluville tulevaa pohdintaa, että ne vaikuttavat hiljaisesti ja kätketysti. Että nuorempien runoyritelmistä puuttuu kaikki määrätympi luonne ja suunta, todistaa sekin ettei runoilijankutsumus meillä ole mikään elämäntehtävä. Taide tosin on vapaa, ja se luopuu olemuksestaan, jos se kantaa otsallaan jonkin ajatussuunnan palvelijan leimaa. Mutta taidetta ei alenna, että se ilmaisee ihmiskunnan yleisiä pyrkimyksiä, että se ikuistaa ne kulloisenkin ajan määräämässä muodossa. Runoilija ei onnistu pääsemään tällaisen tuottavan työn tasolle eikä myöskään kansa kykene käsittämään näitä tuotteita tietämättä, mitä kulloinkin toisten kansakuntien keskuudessa pidetään runoutena, millaisille harhapoluille runous niiden parissa on joutunut, missä muodossa runous on niiden piirissä parhaiten ilmaissut sen, mikä kansojen nykyisessä elämässä on säilyvää, tosi inhimillistä.
Esteettistä aistia tulee, kuten kaikkea inhimillistä kykyä, herättää ja ravita lapsuudesta alkaen. Tosin ei neroa, itsenäistä esteettistä tuottavuutta voida suunnitelmallisesti saada millään ohjauksella syntymään; mutta varmaa on, että tämänkin kyvyn herättävät eloon lapsuuden ympäristöt ja olosuhteet ja että sen enemmän tai vähemmän suotuisa kehitys riippuu yksityisistä elämänkohtaloista. Esteettisen aistin herättämiseksi tekee nyt – niin voimme sanoa – luonto meidän maassamme kaiken, ihmiset eivät mitään; niin kerrassaan laiminlyöty on tämä kasvatuksen osa. Nuorille naisille opetetaan musiikkia ja piirustusta välttämättömäksi salonginkoristeeksi; eikä voi ihmetellä, että kumpaakin harjoitetaan sieluttomasti, kun ei mikään kasvattajassa elävä asianharrastus anna tähän opetukseen aihetta. Kodissa lapsen taideaisti ei saa mitään ravintoa; sillä harvassa ovat ne perheet, joissa edes musiikkia todella rakastetaan. Musiikki on jopa vähiten taiteellisessa muodossaan, lauluna harvinaista, vaikka tämä muoto käsittääksemme sopisi parhaiten lapsen taideaistin herättäjäksi ja voisi myös jokaisessa perheessä olla kasvatusvälineenä. Kouluopetuksessa, yksityisessä enempää kuin julkisessakaan, ei tehdä juuri mitään tämän kasvatuksen alueen eteen. Tuskin näet kannattaa mainita kouluissa tavallista virrenveisuuta. Silti olisi varsin luonnollista, että sekä koulussa että kotona totutettaisiin ilman lauluakin lapsen korvaa runollisiin äänenpainoihin, hänen ajatustaan runotaiteen kuviin ja ilmauksiin. Moni oppi, moni elämän tapasääntö voidaan tällä tavoin lähtemättömästi painaa lapsen mieleen; sen jalostaminen tuottaa toki paljon suuremman voiton, jos mieli herätetään tajuamaan sitä, mikä on kaunista. Mikäli halutaan vakuuttua kasvatuksen tässä suhteessa omaksumasta kannasta, sopii kysyä lapsilta ja arvostella vastauksen laatua niiden lasten lukumäärän mukaan, jotka osaavat jonkin laulun tai runokatkelman. Varmaa on, että tämän kirjoittajan kokemus on mainitussa suhteessa ollut melko masentava. On vaikea päätellä, onko ennen ollut toisin. Mutta luulisimme, että Kustaa III:n aikana runouden ja laulun harrastus oli yleisemmin levinnyt meidänkin maassamme ja että sukupolvella, joka kasvoi sinä aikana ja lähinnä sen jälkeen, on enemmän silmää taiteen nautinnoille kuin nuoremmalla polvella.
Vielä yhden huomautuksen haluaisimme lisätä: musiikin ja kuvaamataiteiden harjoittaminen samoin kuin niistä nauttiminen voi, koska ne yksipuolisemmin puhuttelevat mielikuvitusta ja tunnetta, helpommin liittyä ajattelemattomaan elämään ja välinpitämättömyyteen ihmiskunnan henkistä rikastumista kohtaan ylipäätään. Mutta runous, silloin kun se on laadultaan jaloa, askarruttaa samalla kertaa sekä tunnetta että ajatusta. Siksi runoutta tajuava mieli on aina suuri voitto elämälle. Kukaan ei yleensäkään ole suuremmassa määrin kansansa ja aikansa opettaja kuin runoilija, jonka toimintaa syystäkin on verrattu juutalaisten profeettain vaikutukseen. Kaikki muu kaunotaide lähenee sitä enemmän tätä kattavaa jalostavaa vaikutusta ihmismieleen, mitä enemmän taidetuotteen laatu ja olemus oivalletaan, toisin sanoen: mitä enemmän taiteen tuottaja tai siitä nauttija kykenee paneutumaan taiteeseen tai arvioimaan sitä.
Kyky tällaiseen ajattelevaan taiteen ja sen tuotteiden käsittämiseen saavutetaan varmimmin tutkimalla taiteen historiaa itse sen tuotteissa. Runouden suhteen tämä on mahdollista jokaiselle kirjallisesti sivistyneelle, ja sen pitäisi aina olla kirjallisen sivistyksen olennaisena osana. Koko laajuudessaan tämä tutkimus olisi elämäntehtävä; ihmisten suuren joukon täytyy siksi muutamin harvoin poikkeuksin tyytyä hyväksyttyjen auktoriteettien lausuntoihin, ja se voi vain yhden tai toisen runoilijan teoksista oppia tarjoutuvan esimerkin avulla oikein ymmärtämään, mitä kirjallisuudenhistorioitsija opettaa. Jos sellainen perustus kerran on laskettu, niin kenen tahansa on verrattain helppo seurata nykyaikaisen kaunokirjallisuuden vaiheita sivistyneissä kansakunnissa. Alla oleva esitys sisältää viittauksen tällaiseen tutkimukseen, mitä tulee uusimpaan saksalaiseen runouteen.
Ei yleensäkään ole helppoa löytää mitään yleiskatsausta jonkun tietyn maan uusimmasta kirjallisuudesta. Siihen liittyviä hajanaisia tietoja on poimittava aikakausjulkaisujen vuosikerroista. Tällaisia tiivistettyjä katsauksia olemme jonkun kerran yrittäneet laatia. Olisimme mielellämme ottaneet jostain kyseisen esiteltävän maan lehdestä valmiin kirjallisuuskatsauksen, mutta sellaisia ei ole mistään löytynyt. Esimerkiksi Ruotsin uudemmasta kirjallisuudesta ei ole olemassa mitään yhtenäistä esitystä sen jälkeen kun noin 20 vuotta sitten ilmestyi tunnettu teos En Resandes ströfverier på Svenska Parnassen [Erään matkustavaisen retkeilyjä Ruotsin parnassolla]. Koko tältä ajalta ei ruotsalaisista kirjallisuuslehdistä löydy mitään edes jotain tiettyä kirjallisuuden aluetta, esimerkiksi lyriikkaa, draamakirjallisuutta tai romaania käsittelevää yleiskatsausta. Näin vailla apua ei silti ole, kun etsii tietoa muiden maiden kirjallisista ilmiöistä; mutta tässäkin tapauksessa voi pitää onnellisena sattumana, jos löytää jotain asiaa valaisevaa. Tällaisena onnenpotkuna, mitä uusimpaan saksalaiseen kirjallisuuteen tulee, voimme pitää teosta
Histoire de la jeune Allemagne, études litteraires par M. Saint-René Taillandier. Paris 1848 (7 ½ frangia). [Nuoren Saksan historia, kirjallisia tutkimuksia, kirjoittanut…]
Tähän teokseen kootut eri artikkelit tekijä on julkaissut Revue des deux Mondes -lehdessä vuosina 1844–1847 ja osoittanut niissä olevansa Saksan kaunokirjallisuuden harvinainen tuntija. Hänen kritiikkinsä on laadittu kaikella ranskalaisella hienoudella ja selkeydellä, mutta sen lisäksi hän on mitä omantunnontarkin ja vakavin arvioija – hän ei imartele ylenpalttisesti kutakin kirjoittajaa, kuten helposti on ranskalaisten kriitikkojen laita heidän esitellessään omien maanmiestensä, varsinkin aikalaisten kirjailijantyötä. Lisätkäämme, että ulkomaalaisen suorittama tarkastelu yleensä on ennakkoluulottomampi sekä sympatioista ja antipatioista riippumaton. Hra Taillandierin teoksen kohteena ei ole vain se kirjallinen koulukunta – jos sitä niin voi kutsua – joka kantoi ”Nuoren Saksan” nimeä, vaan hän esittää yleensäkin Saksan kaunokirjallisen kehityksen pääpiirteet vuosina 1830–1845.
Olemme tässä lehdessä aiemmin maininneet Mundtin kirjallisuushistoriallisen sekä Gutzkowin ja Lauben näytelmäkirjallisuuteen liittyvän toiminnan. Jos heihin lisätään Wienbarg, jonka teos Ästhetische Feldzüge muodosti koulun ohjelman ja sodanjulistuksen vanhaa Saksaa vastaan, ja Immermann ja Grabbe, jotka lyhyen elinajan esiintyivät myös draama- ja romaanikirjailijoina sekä publisisteina, niin näihin nimiin sisältyy jo koko koulukunta – lukuun ottamatta sen esikuvaa ja päämiestä runoudessa ja kritiikissä, Heinea.
Mitä nämä miehet halusivat, oli pohjimmiltaan se, että Saksa sekä tieteessä että taiteessa siirtyisi tyhjistä abstraktioista todellisuuteen, oman aikansa sosiaalisten tarpeiden, sen aatteiden, sen sympatioiden pariin. Tätä pyrkimystä he julistivat epämääräisessä ”lihan evankeliumin” (Evangelium des Fleisches) muodossa. Tuosta tunnuslauseesta tuli vastustajan käsissä ristin lippu, joka sai koko kristikunnan liikkeelle noita uskottomia vastaan. Olemme aiemmin maininneet, että he pian luopuivat tästä ensiesiintymisensä muodosta ja siirtyivät sosiaalisen reformin ajamisesta monitahoiseen, puhtaasti kaunokirjalliseen toimintaan. Tämän kirjoittaja tuntee heistä henkilökohtaisesti vain Lauben, johon hän sattumalta tutustui Leipzigissä. Tuuheaa partaansa lukuun ottamatta on tämä kohta viisikymmenvuotias ”nuorsaksalainen” niin aloilleen asettunut, ikääntyneen lesken kanssa naimisiin mennyt, järjestystä vaaliva perheenisä, poliittisilta ja kirjallisilta näkemyksiltään niin maltillinen kuin Saksassa vielä on mahdollista ilman että kävisi aidosta ”filisteristä”, poroporvarista. Tämän edesmenneen koulukunnan edustajat kuuluivatkin vuoden 1848 liikehdintöjen aikana maltilliseen puolueeseen.
Jo ennen vuotta 1830 oli Wolfgang Menzel, tunnettu historioitsija, isänmaanystävä ja ranskalaisvihaaja, joka vieläkin toimittaa Morgenblatt für gebildete Leser-lehden liitteenä olevaa Literaturblattia, tarttunut aseisiin Goethea vastaan. Menzel vastusti suuren runoilijan ylhäistä eristymistä kaikista kansalaisasioihin liittyvistä pyrkimyksistä ja hänen välinpitämättömyyttään saksalaisen isänmaan poliittisia intressejä kohtaan. Börne, tuo nerokas, luonteeltaan ainakin yhtä värikäs, maanpakoon joutunut publisisti oli käsitellyt runoilijakuningasta paljon kouriintuntuvammin. Nykyaika yrittää tässä suhteessa puolustaa häntä. Etenkin J. P. Eckermannin teoksessa Gespräche mit Goethe in den letzten Jahren seines Lebens [Keskusteluja Goethen kanssa hänen viimeisinä elinvuosinaan], jonka kolmas osa ilmestyi Magdeburgissa 1848 esitetään lukuisia todisteita siitä, että Goethen välinpitämättömyys oli vain ulkoista ja johtui olosuhteista sekä runoilijan kokonaan taiteeseen suuntautuneesta mielenkiinnosta. Hänen sanansa kuuluvat muun muassa: ”Wir wollen indess hoffen und erwarten, wie es etwa in einem Jahrhundert mit uns Deutschen aussieht, und ob wir es sodann dahin werden gebracht haben, nicht mehr abstracte Gelehrte und Philosophen, sondern Menschen zu seyn” [Toivomme ja odotamme meidän saksalaisten laidan olevan ehkä sadan vuoden päästä siten, että olemme päässeet siihen, ettemme enää ole abstrakteja oppineita ja filosofeja, vaan ihmisiä]. Taillandier sanoo myös Börnen hyökkäyksistä Goethea vastaan: ” – kun näkee jalosydämisen publisistin esittävän runoilijalle niin monia ja niin suuria vaatimuksia, oivaltaa riittävän hyvin, mikä syvä ihailu tähän vihaan kätkeytyy ja mitä rajatonta luottamusta se edellyttää”. Tehtäköön molemminpuolinen myönnytys. Goethen moittijat ovat hekin oikeassa halutessaan runoutta, joka suhtautuu lämpimämmin ihmiskunnan yleisiin ja isänmaan intresseihin kuin Goethen runous – silloin kun he haluavat sellaista runoutta omalle ajalleen. He ovat oikeassa myös vaatiessaan, että runoilijan täytyy runoissaan yleensä olla ihminen korkeammassa mielessä kuin mitä tämä käsite todennäköisesti tarkoittaa Goethen edellä siteeratuissa sanoissa. Goethen ihminen on antiikin ajan, subjektiivisessa mielessä täydellistynyt, kaikkia kykyjään niin sanoakseni tasapainoisesti käyttävä yksilö. Kuitenkin Goethe jättää huomiotta sen antiikin elämän ainakin yhtä olennaisen puolen, että yksilö eli kokonaan julkisuudessa, yksilöllä ei ollut mitään elämää itseään varten. Ei siis olisi epäoikeudenmukaista sanoa, että Goethen näkemys taiteesta ja ihmisen tarkoitusperästä oli samassa mielessä antiikkinen kuin filologien antiikin tutkimuksestaan ammentama oppineisuus. Mutta moderni elämä asettaa pääpainon juuri jälkimmäiselle momentille, tosin niin ettei yksilön pidä sulautua valtioon sen enempää kuin mitä valtio sulautuu ihmiskuntaan, ts. täyttää kunakin aikana tehtävänsä ihmiskunnan historiassa.
Ilman selvää oppositiota Goethea vastaan oli romanttinen koulukunta – Schlegel-veljekset, Tieck ym. – etsinyt taiteelle toisenlaista perustaa ja löytänyt sen keskiajan maailmankatsomuksesta. He etsivät määrättyä objektiivista maailmaa sekä ihmisen tarkoitusperälle että taiteen tuotteille. Heitä ympäröivä aika oli poroporvarillisen proosallinen; sitä paitsi heidän ajaltaan, missä kahdeksannentoista vuosisadan filosofia vielä oli vallitsevana, puuttui luja usko ja vakaumus. Ritarilaitos, minne-laulut, katolinen jumalanpalvelus olivat jotain aivan muuta; ja keskiajan naiiviin uskoon sisältyi rikas ylimaallinen henkien maailma todellisen, näkyvän maailman rinnalla. Koska romantikkojen maailmannäkemys teki menneiden aikojen olotilasta ihanteensa, täytyi sen suhtautua vihamielisesti heidän oman aikansa pyrkimyksiin. Missä Goethen runous pysyttäytyi välinpitämättömänä, oli romanttinen runous siksi vahingollista. Juuri tätä suuntausta Nuori Saksa nousikin vastustamaan, joskin sen ensimmäinen oppositio suuntautui saksilaisia pienrunoilijoita ja novellisteja vastaan. Heine ahdisti romantiikkaa satiirin, muut kritiikin asein.
Kritiikin alueella kaunokirjailijoilla oli vahvoja liittolaisia filosofisesti sivistyneissä ja sen pohjalta johtopäätöksiään vetävissä nuorhegeliläisissä. Juuri Arnold Rugen ja Echtenmeierin perustama Hallische Jahrbücher, vuodesta 1841 Deutsche Jahrbücher varsinaisesti antoi romantiikalle kuoliniskun vainoamalla, jäljittämällä ja kumoamalla sen tendenssejä kaikilla ihmishengen toiminta-aloilla, valtioelämässä, kirkossa, tieteessä ja taiteessa. Mutta samalla tämä ylpeä liittolainen murskasi Nuoren Saksan haaveet koulukunnan muodostamisesta, koska se, kaukana siitä että olisi johdatellut tieteen ja taiteen pois abstraktioiden piiristä todellisuuteen, teki ranskalaisten uusromantikkojen lailla nurinkurisesta todellisuudesta runoutensa kohteen. Alussa näet myös Gutzkow ja Mundt laativat romaaniyritelmiä, joissa he vallitsevassa ajassa pysytellessään liioittelivat äärimmäisyyksiin saakka ja käänsivät kaiken nurin; missä he ylittivät ajan, he runoilivat saint-simonististen unien tyyliin. Taillandier, joka nojautuu Wienbargin mainitussa ohjelmassa esitettyihin selityksiin, katsoo heidän halunneen sulauttaa yhdeksi Saksan runouden molempien sankarien, Goethen ja Schillerin hengen, ensin mainitun skeptisismin, jälkimmäisen innostuksen yhteiskunnallisiin aatteisiin; tämän lisäksi oli tarkoitus liittyä lähemmin nykyhetken kysymyksiin. Ironian piti olla heidän kritiikkinsä ja kirjallisen tuotantonsa elävöittävänä periaatteena. Jos katsoo Heinen runoutta, joka on tälle pyrkimykselle luonteenomaisinta, on ehkä oikeampaa katsoa heidän pyrkineen molempien edeltäneiden koulukuntien hengen yhdistämiseen. Heinella tapaa jälleen romantiikan kansanlaululle sukua olevan muodon sekä skeptisismin, joka suuresti ylittää Goethen; kaiken tämän ohella Heine suuntautuu ajankohtaisiin oloihin ja elämään. Muuten Taillandier kiistää muiden nuorsaksalaisten kirjalliset ansiot, joskin Laubesta, Mundtista, Immermannista ja Grabbesta on puhe vain hänen ensimmäisessä, 1844 ilmestyneessä artikkelissaan, ja kaksi ensin mainittua ovat tämän ajankohdan jälkeen toimineet merkittävämmin kirjallisuuden alueella. Mitä Gutzkowiin tulee, palaa Taillandier kuitenkin myöhemmin hänen draamatuotantoonsa ja tunnustaa Gutzkowin eräiden teosten suuret ansiot.
Heinen runoista löytyy meidän kirjakaupoistamme nykyisin lahjakkaasti tehty käännösvalikoima; ja vaikka siihen mukaan otetut runot eivät ole voineet olla Heinen runoutta ja nuorsaksalaisten pyrkimyksiä parhaiten luonnehtivia, katkaisemme silti parista kokoelmasta otetulla lainalla tämän esittelyn yksitoikkoisuuden.
[– –]
Viimeisen runon kohdalla, joka sinänsä jo on luonteeltaan mitä tuorein, ei tarvitse kuin ajatella Hansia ja Peteriä ranskalaisena ja saksalaisena, jotta tavoittaisi sen syvemmän merkityksen ja riipaisevamman vaikutuksen, mikä näillä muutamalla säkeelläkin täytyy olla runoilijan isänmaassa. Tämä poliittinen tendenssi tulee Heinen runoissa vahvemmin esille vasta Neue Gedichte -kokoelmassa; siinä on myös pitempi runo Deutschland, joka mitä katkerimmalla ironialla ja ylittämättömällä sukkeluudella tukistaa saksalaisten verkkaisuutta toiminnassa ja itsetyytyväisyyttä abstraktioiden maailmassa. Myös runossa Atta Troll, josta on katkelma mainitussa käännösvalikoimassa, Saksa esiintyy kahlehditun karhun hahmossa – siihen tekijä itse on vihjannut juuri kieltäytymällä ottamasta vastuuta tällaisesta tulkinnasta. Mutta Heinen runoilla on vielä yksi puoli, rivous. Emme puhu tässä vain kevytmielisestä asennoitumisesta siveettömyyden ja aistinautintojen laatuun, vaan kaiken vakaumuksen ainakin näennäisestä puutteesta, mitä tulee ihmiselämän tärkeimpiin seikkoihin. Goethelle ominainen vapaus kaikista muista kuin taiteen intresseistä on Heinella muuttunut riippumattomuudeksi kaikista muista motiiveista paitsi subjektiivisesta oikusta tai pikemminkin huonosti kätketystä pelosta tunnustautua mihinkään, mikä voisi käydä runoilijan ja hänen runojensa todellisen ryhdin ja arvon koetinkivestä. Tästä se riittämättömyys, sovittelemattomuus ja puolinaisuus, mikä leimaa kaikkia niitä Heinen runoja, joissa hän menee yksinkertaisen kansanlaulun jäljittelyn ulkopuolelle. Mainitusta käännösvalikoimasta voi otsikon Lyyrisiä lauluja alta lukea esimerkiksi kepeitä, ensi silmäyksellä niin naiiveja lauluja. Useimmissa niissä ilmaistaan rakkauden autuutta tai kaipuuta, mutta kumpaakin tavalla, joka osoittaa, että ne eivät kosketa runoilijaa; siksi kumpikaan ei tavoita tosi ilmaustaan eikä runo myöskään tee lukijaan mitään syvempää vaikutusta. Huumoriin tosin kuuluu, että se nostaa ihmisen kepeään älyn leikkiin yli sekä maisen ilon että surun; mutta tämä leikki on pelkkä päähänpisto, pelkkää leikkiä, jos ihmismieli ei sen johdosta todella kohoa päivän ja hetken huolien yläpuolelle. Tämä on pinnallista sukkeluutta, arkipäiväistä, ei neron pilailua, korkeamman mielijohteen iloista leikkiä tietoisena äärellisen äärellisyydestä. Tämä on sukkeluutta, jota saa helposti kaupanpäällisiksi elämällä irtonaisesti, tuntemalla veltosti ja ajattelemalla kevytmielisesti; tosi huumori sitävastoin nauttii vapautuksen riemua ainoastaan siinä määrin kuin kiehtova tunne on ollut vahva ja tosi, mitä enemmän se siis on ottanut mittaa vapauttavan vakaumuksen voimasta. Kun Heine aloittaa:
”Sukupolvet laskeutuvat hautaan – -”
ja päättää:
”Rouvaseni, rakastan teitä!”
niin tämä on kyllä naurettavaa; ja rakkauden tuskat paranevat melko lailla, kun ajattelee ikuista ihastustaan muodikkaassa emma-nojatuolissa ja muodikkaassa pariisilaisleningissä kuusinetoista tärkättyine alushameineen. Mutta tämä naurettavuus osuu itse tunteeseen, jonka ilmaus ”Koskaan, koskaan et katoa” näin muuttuu epätodeksi ilman että sillä olisi voimaa liikuttaa ihmisiä edes illuusioon. Tämäntapaiset runot puolestaan todistavat runoilijan yhteydestä romanttiseen koulukuntaan ja näyttävät hänen runottarensa yksinkertaisimmassa asussaan. Näissä Heine lähenee niin sanottua ”svaabilaista” runoilijapiiriä, joka Uhland, Wilh. Müller ja Schwab etunenässään on murtanut siteet romantiikkaan. Mutta, kuten sanottua, Heine kuuluu hänelle ominaisen suuntauksensa puolesta moderniin aikaan; siksi hän usein sivaltelee myös svaabilaista runoilutyyliä ja näin omia romanttisia piirteitään. Näin Heine on sekä runoudessa että proosassa tehnyt pääasialliseksi tehtäväkseen ajaa saksalainen tiede ja taide abstraktioista ja tyhjästä pilvilinnojen rakentelusta todellisuuteen ja nykyhetkeen. Mutta juuri kysymyksessä nykyhetken käsillä olevista intresseistä on runoilija taas osoittanut olevansa niin vailla lujempia näkemyksiä ja vakaumusta, että tämä on saanut myös Saksan nuoremman sukupolven harmistumaan ja väheksymään häntä. Tämän lisäksi Deutsche Jahrbücher sanoutui irti sekä hänestä että muista ns. nuorsaksalaisista.
Aikana, jolloin sanottu Jahrbücher todella teki Saksan kirjallisuuskritiikin ja kirjallisuuden historiaa ja julkaisun vaikutusvalta oli korkeimmillaan, vuonna 1840, alkoi poliittinen runous ratkaisevasti kohota päivän muiden kaunokirjallisten tuotteiden yläpuolelle. Herwegh esiintyi silloin ensimmäisillä lauluillaan, Hoffmann von Fallersleben julkaisi kirjansa Unpolitische Lieder, Prutzin tekstejä alkoi ilmestyä mainitussa aikakauskirjassa; Dingelstedt ja varhaisempi Anastasius Grün (kreivi Auersberg) runoilivat samassa hengessä, joskin enemmän yleisen runollisessa muodossa.
Yleisesti oivalletaan ja tunnustetaan, että tällä sekä runouden ja näytelmäkirjallisuuden suuntauksella että myös sosiaalisen romaanin synnyllä oli perustansa eurooppalaisen sivistyksen yleisessä luonteessa tuona aikana, siinä kehityksessä mikä tuon sivistyksen oli tänä ajankohtana läpikäytävä. Erityisesti havaitsee, miten Saksassa abstrakti teoretisointi ja skolastinen tieteellisyys ylipäätään, kuten myös antiikkis-pakanallinen ja romanttis-kristillinen idealisointi taiteessa olivat tulleet riittämättömiksi kansakunnan tarpeita ajatellen samalla kun sekä tiede että taide olivat menettäneet kykyään tuoda mitään uutta ja hedelmällistä päivänvaloon. Kommentoitiin loputtomiin kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita, kirjoitettiin ja muokattiin maailman ja Saksan historioita, rakennettiin uusia filosofisia järjestelmiä joka yliopistossa; toisaalla taas kilvoiteltiin ”ylijärjellisistä” ja järjenmukaisista aineksista kootuilla teologisilla oppirakennelmilla, hakattiin kiveen antiikkisia ryhmäkuvia, maalattiin madonnia, koristeltiin taloja pylväsjärjestelmin tai goottilaisin holvikaarin, jopa rakennettiin uudestaan goottilaisia kirkkoja ja keskiajan feodaalilinnoja. Mutta kaikki tämä tapahtui taiteilijoiden ja oppineiden omasta takaa, heidän molemminpuoliseksi ansiokseen, ilman että valtion ja kirkon laitokset tai yleinen tietoisuus ja tavat siitä olisivat korjanneet mitään runsaampaa hedelmää. Kriittisten aikakauslehtien lukumäärä oli kasvanut melkoiseksi; tieteen ja taiteen tuotteiden ei millään muotoa tarvinnut kärsiä esittelyjen ja kritiikin puutteesta, yhtä vähän kuin niiden tuottajat olivat vailla rohkaisua, etenemismahdollisuuksia ja suurta tieteellistä tai taiteellista arvonantoa – aikakauslehdissä. Ajan myötä valtio menetti yhä enemmän perustaansa yleisessä tietoisuudessa, valtionkirkot jäivät tyhjiksi, poliittiset mielipiteet ja uskonnolliset katsomukset muotoutuivat enemmän tai vähemmän tieteellisistä teorioista riippumattomasti; huolimatta suuresti ylistetystä hallinnosta, tulliliitoista, uusista kunnallislaeista, maatalousinstituuteista jne. kansanjoukkojen hyvinvointi laski ja sadat tuhannet maanviljelijät ja tehtaantyöläiset hakeutuivat uuteen isänmaahan valtameren tuolla puolen. Ilmeni, että tieteiden maassa, missä kansakoulujakin on joka kylässä, niiden kunto ja kansan älyllinen sivistys oli kaiken kuvittelun alapuolella, eivätkä tilastotiedot kertoneet mitään hyvää siveellisyyden tasosta. Jopa tieteiden alueella kasvoi pelkkä kompilaatio yli tutkimuksen; luonnontieteissä Saksa sai tyytyä toissijaiseen asemaan; klassisten aineiden tasoa ei voitu ylläpitää kouluissa eikä yliopistoissa; jopa filosofia, Saksan tieteen suurin kunnia, vaipui – kuten usein on todettu – turhamaisuuden leikiksi; valtiotieteissä kuten itse asiassa kaikilla käytännöllisen tietämyksen alueilla saksalaiset ovat olleet ja ovat ranskalaisten ja englantilaisten jälkien seuraajia. Sanalla sanoen: se, missä saksalaiset olivat kansakuntana kauan eläneet ja liikkuneet, tiede ja kirjallisuus, eli nyttemmin keinotekoista näennäiselämää, muodosti oppineiden kastin komeilukeinon ja oli kaikin tavoin vailla kosketusta kansakunnan todelliseen elämään, sen sivistyksen ja sen instituutioiden voimaan.
Saksan tieteen tilanteeseen ei kyllin voi olla kiinnittämättä huomiota meillä, missä tiede on elänyt ja elää pääasiassa Saksan tieteen tuotteista ja missä kaikki omaperäisen tuotannon yritykset ovat sen hengessä tehtyä jäljittelyä. Nykyisin havaitsee, ettei vain Saksan tieteellinen ja kaunokirjallinen oppositiokirjallisuus ole täysin tietoinen tästä Saksan tieteen skolastisesta luonteenlaadusta; myös mitä perusteellisimmat tiedemiehet myöntävät tieteen olevan alakynnessä ja että on tarpeen lähentää tiedettä todelliseen elämään, hankkia sille kaikissa elämän oloissa, kaikissa yhteiskunnan piireissä se vaikutusvalta, mikä siltä kauan on puuttunut. Tämä tieteen ja yhteiskunnan keskinäisen suhteen vaikutus teki hallaa tieteelle ja kirjallisuudelle sen omalla alueellakin, koska tieteen totuuksia ei voitu julistaa eikä opettaa valtiovallan määrätessä tutkimuksen teistä. Ja tämä oli tilanne niin ”intelligentin” kansan kuin saksalaisten keskuudessa! – näin koettiin yleisesti. Sekin seikka, että niin monet kiistämättömän mainiot lahjakkuudet kääntyivät ns. poliittisen ja sosiaalisen runouden pariin, todistaa että liike oli yleinen ja todellisen tarpeen synnyttämä, että se ilmaisi historiallista käännekohtaa saksalaisen sivistyksen kulussa.
Oivallisen esimerkin yleisen hengen mahdista tarjoaa runoilija Freiligrath. Hän aloitti uransa vieraana kaikille päivänkohtaisille pyrinnöille, valitsi jopa runojensa aiheet kaukaisista maista, joita eurooppalainen sivistys ei ollut koskettanut. Silloinkin kun hänen laulunsa ensi kertaa ilmaisivat jotain tietoisuutta ympäröivistä ilmiöistä, se tapahtui liikkeeseen nähden vastavirtaan, ja taantumuspuolue riemuitsi siitä että oli voittanut puolelleen Freiligrathin tasoisen runoilijan. Mutta runoilijan ja puolueen harharetki oli lyhyt. Freiligrath liittyi vapautta rakastaviin veljiinsä Apollossa, ja useita hänen tässä tyylilajissa laatimiaan runoja pitävät nekin kriitikot runollisina mestariteoksina, jotka mieluiten sulkisivat poliittisen runouden taiteen ulkopuolelle. Freiligrathin kielenkäyttö ja kuvat ovat rikkaita, ja lisäksi hänellä on kyky objektivoida ajatuksensa eeppisesti tai dramaattisesti. Hän kertoo esimerkiksi tarinan talonpojasta, joka ampuu pelloillaan laiduntavan kauriin, mutta kaatuu itse metsänvartijan luodista – ja teko jää rankaisematta, sillä metsästyslait sallivat tällaisen murhan. Murhatun veri kostuttaa hänen kylvämiään sarkoja, tihkuu leivosen pesään ja tahrii sen siivet. Leivosen lentäessä ylös jotta taivaan valo heijastuisi sorretun verestä, jatkuu metsästys iloisena pellolla, kaadettu kauris on tervetullut saalis iloiseen juhlapöytään – ja murhatun poika, joka on seurannut isäänsä ja nyt valittaa hänen ruumiinsa ääressä, otetaan kiinni ja heitetään vankilaan. Siellä hän saa kuulla katulaulajan laulavan kaltereiden ulkopuolella terveen, vapaan metsästäjäelämän ylistystä. Tähän päättyy Freiligrathin runo, jonka vavahduttavasta kauneudesta voi saada aavistuksen jo näiden kymmenen rivin tiivistelmästä. Toisen kerran hän antaa vangitun Jordanin kuolleen tyttären kohdata haudan tuolla puolen Huttenin, Seumen, Schubartin, Schillerin. On helppo arvata, millaisia sanoja tuossa kohtaamisessa lausutaan. Pikainen hauta myös Jordanille on se toive, jonka vainajat lausuvat, se rukous minkä he hänen tyttärelleen opettavat.
Tässä luetellut runoilijanimet ovat enemmän tai vähemmän tunnettuja myös meidän maassamme. Heidän lisäkseen tulevat uudemmat itävaltalaiset, meillä tuskin tunnetut nimet: Karl Beck, Alfred Meisner, Moritz Hartmann. Heitä vanhempi ja tunnetumpi on Nikolaus Lenau (Niembsch de Strehlenau), joka lyyrisissä runoissaan kuuluu svaabilaiseen koulukuntaan, mutta on molemmilla romanttis-eeppisillä lauluillaan Savonarola ja Die Albigenser lähentynyt modernimpaa saksalaista runoutta. Tämän kanssaihmistensä onnettomuuksia säälivän, ihmiskunnan jalostumista sydämenasianaan pitävän runoilijan ura katkesi pahaksi onneksi mielisairauteen. Arviot hänen runoudestaan ovat jakautuneita. Taillandier näyttää pitävän kovasti Lenaun puolta. Muuten on etenkin Albigenssit saanut tunnustusta. On tunnettua, että italialainen munkki Savonarola yritti 1400-luvulla uudistajana vaikuttaa katolisen kirkon ja papiston parannuksen puolesta, mutta menehtyi jälkimmäisen vihan seurauksena ja kuoli roviolla; samoin että Ranskan albigenssit saivat roviolla ja mestauspölkyllä maksaa rohkeudestaan elävään joskin harhaanjohtavaan vakaumukseen, koska tämä poikkesi hallitsevan kirkon samoin erheiden täyttämästä opista. Näiden olojen esitys on siis antanut runoilijalle tilaisuuden kuvata vapaan vakaumuksen taistelua sortoa vastaan ja vakaumuksen voittoa itse tunnustajan tuhossa. Jälkimmäisen runon aihe vie Lenaun alueelle, joka lähinnä koskee häntä, sillä hänellä on tilaisuus albigenssien perikadon ohella kuvata eteläranskalaisen, provencelaisen kirjallisuuden ja laulun viimeistä kautta.
Samantapaista aihetta käsittelee A. Meisner Ziskassa, hussilaissotien kuvauksessa. Emme voi tässä olla mainitsematta molempien runoilijoiden käyttämää kahta, toisiaan muistuttavaa perimätietoa.
Savonarolan rovion luo tunkeutui pilkkaajien joukkoon muuan juutalainen, hänen vihollisensa. Mutta marttyyrin rauhallisen katseen valtaan joutuen juutalainen lankesi polvilleen huutaen: ”Lahjoita minulle kaste; minä olen kristitty!”. – Ollos kastettu kyyneltesi vedellä, vastaa Savonarola. Ja kun marttyyrin tuhka oli siroteltu Arno-jokeen, seuraa juutalainen sitä pois kuljettavaa sameaa virtaa, kunnes kaatuu maahan ja kuolee.
Kun Huss puolestaan oli liekkien keskellä, heitti myös muuan vanhuuttaan raihnas nainen kourallisen risuja roviolle tehdäkseen Jumalalle mieluisan teon. Kasvoillaan sanomattoman myötätuntoinen ilme pudisti Huss päätään ja sanoi: Sancta simplicitas! (Oi, pyhä yksinkertaisuus). Ymmärtämättä latinalaisia sanoja käsitti nainen silti niitä saattavan katseen, ja myös sanat kaikuivat hänen korvissaan. Hän lähti Böömiin suudellakseen sitä maaperää, jolla Johan Huss oli vaeltanut, ja kun uskonsota puhkesi, hän seurasi Ziskan joukkoja mutisten hiljaa mielettömänä sanaa Simplicitas; tämä sana antoi naiselle hänen nimensä ja hussilaiset suhtautuivat häneen aralla kunnioituksella.
Lenau päättää runonsa juutalaisen kuolemaan; Meisnerillä Simplicitas on eräs esiintyvistä henkilöhahmoista.
Moritz Hartmann lienee saanut Meisneriä enemmän mainetta. Hänen runokokoelmansa on Kelch und Schwert -nimisenä levinnyt uusina painoksina Saksaan. Kansallisuudeltaan böömiläisenä on Hartmannilla ollut kaksinkertainen syy esiintyä nykyistä aikaa liikkeelle panevien aatteiden tulkkina. Suurimpana runollisena lahjakkuutena mainittujen kolmen joukossa pidetään silti Karl Beckiä. Hän on syntynyt Unkarissa ja ollut myös molempia kumppaneitaan tuotteliaampi. Taillandier moittii silti Beckiä taipumuksesta liioitteluun, Byronin jäljittelyyn, mikä muuten on vierasta itävaltalaisille runoilijoille, jotka eroavat myös pohjoissaksalaisista – kuten Herweghistä ja Prutzista – runollisemmalla kompositiollaan ja vakavammalla, syvemmällä tunteellaan. Karl Beckin runot muodostavat lukuisia toisiinsa liittyviä osin puhtaan lyyristen, osin kuvailevien laulujen sarjoja. Hänen parhaimpinaan pidetään niitä, joilla on yhteisotsikko Der fahrende Poet.
Helposti arvaa melkoisen määrän enemmän tai vähemmän vähäpätöisiä laulajia seuranneen mainittujen jalanjäljissä, ja että etenkin vuonna 1848 on esiintynyt runsaasti poliittisia ja yhteiskunnallisia runoilijoita ja värssyniekkoja. Heidän joukostaan näyttää Titus Ullrich herättäneen suurempaa huomiota. Silti voidaan katsoa tämänlaatuisen runouden tältä erää esittäneen osansa loppuun; sillä missä historia puhuu, siellä laulu vaikenee. Runouden oikeutusta taidelajina ei mielestämme voi perustellusti asettaa kyseenalaiseksi. Riimitetyt sanomalehtiartikkelit eivät tosin ole runoutta; mutta sellaiset kompositiot kuin esimerkiksi Freiligrathin yllä mainitut tulevat aina puolustamaan paikkaansa kaunotaiteellisten runojen joukossa. Vapaus, oikeus ja inhimillisyys ovat lisäksi kaikkina aikoina riittävän arvokkaita runoilijainspiraation kohteita; kyse on vain siitä, että aihe sallii taiteellisemman käsittelyn, jos esitys ei koske aivan päivänkohtaisia oloja. Taide näet vaatii illuusiota, tilaa sekä taiteilijan että taideteoksesta nauttijan mielikuvituskyvylle. Tätä tilaa ei ajankohtainen todellisuus anna, mutta se tarjoutuu itsestään sille, joka tarkastelee mennyttä aikaa, ja vielä helpommin sitä saa silloin kun runoilija jättää paikan ja ajan määräämisen lukijan parhaan oivalluskyvyn ja vakaumuksen varaan. Silti lienee pidettävä mielessä, että puhdas fantasiatuote menettää helposti tunteisiin tekemässään vaikutuksessa sen, mitä se voittaa mielikuvituskyvyn kohteen hahmossa. Sillä todellisuudella on tunteisiin aina suurempi vetovoima kuin kauneimmallakaan fantasiakuvalla.
Jotta emme unohtaisi muuatta ajanilmiötä, joka ei ole sen vähemmän merkillepantava kuin juuri puheena ollut, joskin nykymuodossaan varmasti katoavaisempi, mainitkaamme tässä Friedrich von Salletin ja Leopold Scheferin, jotka ovat runomuodossa tulkinneet nuorhegeliläisten oppeja, ensin mainittu ajattelun alueella evankeliumin parafraasin muodossa, jälkimmäinen luonnon havainnoinnin muodossa. Kummaltakaan ei puutu lämmintä vakaumusta, entusiasmia ja korkealentoista fantasiaa; mutta tosi runollista muotoa ei niissä ole. Filosofian oppeja sellaisenaan ei milloinkaan voi esittää runomuodossa; ne voivat ilmetä vain yleisenä maailmannäkemyksenä runoilijan tuotteissa ylipäätään. Sallet kuoli varhain, eikä kukaan ole pyrkinyt ottamaan hänen paikkaansa. Saksan uusimmasta uskonnollisesta runoudesta Taillandier esittää saman arvion kuin filosofisesta. Vain Albert Knapp, Kalender Christoterpen julkaisija, mainitaan tältä alueelta jotenkin kiittäen.
Kauan kaikkien päiväkohtaisten virtausten ulkopuolella pysyttäytyneenä on Emanuel Geibel ollut Saksan populaarein lyyrikko viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.
Kovin tarkkaan valitsematta mutta silti tietyllä tarkoituksella olemme esittäneet nämä näytteet. Geibelin runoilijaluonteen arvioimiseen ne tarjoavat itse asiassa lähes yhtä varman aineiston kuin kaikki hänen runonsa. Ne eivät näet sisältönsä ja muotonsa suhteen juurikaan vaihtele. Eroottisia lauluja on koko joukko. Ne ilmaisevat yllä näytteeksi esitettyjen lailla vaihtelevia ja vastakkaisia sielun tunnetiloja ja esittävät kaiken yhtä sujuvan viimeistellyssä muodossa, ja myös ajatuskulku etenee samalla lailla ripeästi. Uusia, omaperäisiä ajatuksia ei niihin sisälly. Kepeä reippaus kaikissa elämän käänteissä on näiden runojen omaperäisintä antia. Kovin monipuolisia kuviakaan ei niihin sisälly, mutta silti sen verran fantasian kieltä, että ne puhuttelevat viehättävyydellään. Yleensäkin voisi sanoa niiden edustavan saksalaisessa runoudessa muuten harvinaista lajia – nimittäin laulua, vaikka niistä usein puuttuukin se kärki ja se käytännön sovellutus, mitä tämä runouden laji vaatii ja mikä tavataankin paremmissa ranskalaisissa ja ruotsalaisissa lauluissa. Että säveltäjät ovat ahkerasti laatineet melodioita Geibelin runoihin, osoittaa että ne on käsitetty lauluiksi. Meistä tämä niiden laatu selittää myös niiden saaman suuren kansansuosion, josta todistaa, että kun runoilijan teosten 12. painos ilmestyi 1848, niin maaliskuussa 1850 kaupattiin jo yhdeksättätoista painosta: Gedichte, von Emanuel Geibel. Berlin 1850 (1 taaleri 24 groschenia). Oletettavasti nämä seikat viittaavat myös siihen, ettei kaikki elämänilo suinkaan ole Saksasta kadonnut kahden viime vuoden mullistusten aikana. Sillä Geibelin runot eivät todellakaan liene sen laatuisia, että ne pystyisivät tarjoamaan jotain korkeampaa lohdutusta elämän onnettomuuksissa. Niistä nauttimiseen tarvitaan kepeää, elämään tuoreesti suhtautuvaa mielenlaatua.
Tämän kirjoittajalla ei juuri nyt ole käsillä mitään katsausta Saksan vuoden 1849 kaunokirjallisuuteen. Mutta vuonna 1848, jonka osalta olemme voineet turvautua yllä siteerattuihin kirjallisuuslehtiin, on ilmestynyt melko runsaasti runoutta myös poliittisen ja yhteiskunnallisen runoilun ulkopuolella. Luise von Duisburg, Reinhold Seubert, Konrad Kretz, Rosenau, Heinrich Rixen, C. H. Th. Tonnen, Gustav Bernhard, Max Waldau, Ernst Adolf v. Mühlbach, Ludwig Mühlau, F. M. Hessemer, August Arnold, Böttger, Holtei, Umbreit muodostavat vain yhden lyyristen runoilijoiden ryhmän julkaisuineen Gedichte, Canzonen, Dornen und Rosen, Keime und Bluten, Erinnerungsblätter jne. – Jo teosten nimet osoittavat heidän runojensa yksinkertaisen ja viattoman laadun. Vaikka mainitsemmekin ne tässä vain lyhyesti, ei siitä seuraa että niillä ei olisi mitään arvoa. Umbreit, tunnettu teologi, jonka runot ovat Vanhan testamentin aiheiden mukaelmia, on niin sivistynyt ja maultaan varma mies, ettei hän voisi tuottaa mitään liian vähäarvoista; Holtei on jo pitkän aikaa ollut hyvin tunnettu runoilijanimi; Böttger on aiemmin saanut mainetta Shakespearen kääntäjänä. Monien muiden – kuten Kretzin, Waldaun, Mühlaun – runoja mainitaan kiittäen. Toisen, kahdeksan lyyrisen runoilijan ryhmän joukossa pidetään F. V. Roggea ja kreivi Strachwitzia hyvinä. Jopa puhtaan romanttisella koulukunnalla on vielä yleisönsä, ja sen runotuotteista on nähty uusia painoksia. Lisäksi eräs samaan koulukuntaan kuuluva runoilija, Joseph Freiherr v. Eichendorff on kirjoituksessa nimeltä Ueber die ethische und religiöse Bedeutung der neueren romantischen Poesie in Deutschland avoimesti ja innokkaasti esittänyt, että katolilaisuus ja ”hierarkkis-monarkistinen” perustuslaki ovat ainoa pelastussatama Saksalle ja se päämäärä, johon romanttinen koulukunta on pyrkinyt. Eräässä erinomaisesti kirjoitetussa artikkelissa Jahrbücher der Gegenwart -aikakauslehdessä kutsuu Vischer häntä nimellä ”Ein literarischer Sonderbündler” puolustaen samalla romantiikkaa runollisena intentiona edellä mainittuja Hallische Jahrbücherin artikkeleita vastaan.
Paljon huomattavampi hahmo kuin kukaan mainituista on silti Friedrich Hebbel, joka jo vuosikymmenen ajan on ollut tunnettu ja arvostettu sekä runoilijana että draamakirjailijana. Hänkin kuuluu vuoteen 1848 kiitos teoksensa Neue Gedichte von Friedrich Hebbel. Leipzig 1848 (1 taaleri 10 groschenia).
Hebbel on toisenlaatuinen runoilija kuin Geibel. Ajatusrikkauden, taiteellisen mielenlaadun, kiinnostuksen elämän vakavia puolia kohtaan katsotaan olevan hänelle luonteenomaista; lyyrisen innoituksen korkeampaa astetta ja muodon keveyttä häneltä sitä vastoin jää kaipaamaan.
Menzel pitää Hebbeliä Goethen oppilaana. Tämä voi mahdollisesti päteä hänen runojensa taiteelliseen vaistoon ja viimeisteltyyn muotoon. Mutta Hebbeliltä tuntuu löytyvän enemmän sisäistä tunnetta ja romanttinen pintasilaus, joita ei niin helposti havaitse runoruhtinaan luomuksissa. Valitettavasti Hebbelin varhainen kuolema katkaisi hänen runoilijantiensä lyhyeen, ja myös kritiikki on jäänyt kesken, joten taiteentuntijat eivät ole voineet arvioida, miten korkealle sijalle hän olisi voinut yltää Saksan runoilijoiden joukossa.
Mutta ensi sijassa Hebbel on näytelmäkirjailija, emmekä ole vielä sanoneet mitään Saksan draamakirjallisuudesta. Taillandierin katsauksessa on lyhyt luku ”De la situation du théâtre”. Lainatkaamme siis tätä tiivistä ja opettavaista kuvausta kirjoittajalta, joka on täysin paneutunut aiheeseensa sen sijaan että esittäisimme omia vaivalloisesti muotoiltuja arvioitamme.
Ensiksi haluaisimme silti lyhyesti mainita, että Saksan draamakirjallisuudella on vuoden 1848 osalta näytettävänään Logaun, Plattnerin, Schuberthin, Essellenin, Roderichin, Boasin, Uezerin tragediat, Fröbelin, Küblerin, Reinhardin, Völderndorffin draamat – useimmat keskinkertaisia tai huonoja; kritiikki on nostanut esille lähinnä Essellenin Cola Rienzin – ja sen lisäksi jo aiemmin tunnettujen tekijöiden draamoja: Paul Wangenheimin, joka on arvostettu, nyttemmin manan majoille mennyt runoilija, sekä Gutzkowin ja Johanna von Weissenthurnin. Ei voida odottaa, että sellaisina aikoina kuin vuosina 1848–49, jolloin mahtavat historialliset käänteet ravisuttavat ja täyttävät jokaisen hiemankin lahjakkaamman ihmisen ajatuksia, voisi päivänvaloon astua mitään korkeamman tason merkittävää runoutta, ja kaikkein vähiten sitä, että ilmenisi taiteellista uudelleensyntymistä. Siitä ollaan kauan oltu yksimielisiä, että Saksan näytelmäkirjallisuus on tällaisen uudestisyntymisen tarpeessa. Saksalaisen draaman tähänastisen mitättömyyden syistä voi lukea Taillandierin artikkelista, joka seuraa alla.
Viitisen vuosikymmentä sitten Saksan näytelmäkirjallisuus näytti pitkän harhailun ja tuhannen turhan yrityksen jälkeen astuneen lujan päättäväisesti omaperäiselle ja hedelmälliselle tielle. Lessingin elävän kritiikin kannustamana oli draama kahden suuren runoilijan ansiosta loistavalla tavalla ottanut sille kuuluvan paikan Saksan kirjallisuudessa. Goethen taiteellisen rauhallinen nero ja Schillerin entusiasmi toivat päivänvaloon joukon yleviä luomuksia, ja se näyttämö, jota olivat koristaneet Götz von Berlichingen ja Don Carlos, Egmont ja Wilhelm Tell, näyttämö, josta Eurooppa oli Weimarille kateellinen, saattoi onnitella itseään siitä, että oli hankkinut Saksalle sen loistavimman kirjallisen maineen sekä toivoa valmistaneensa tuleville sukupolville kirjallisuuden kukoistuskauden. Mutta voi! puoli vuosisataa on kulunut Wilhelm Tellin ensiesityksestä, eikä saksalaisella teatterilla ole vieläkään lujaa pohjaa. Kirjailijat törmäävät edelleen samaan esteeseen, joka sai Lessingin puhkeamaan niin kaunopuheiseen valitukseen. Nämä jatkuvat hankaluudet, nämä tuhannet vaikeudet, jotka olisivat pysäyttäneet vähemmän taipuisan kyvyn kuin Goethen, vähemmän palavan innon kuin Schillerin, ovat kaikki edelleen olemassa. Tänä päivänä, kuten silloinkin, teatterien johto harjoittaa jarrutustaan, yleisö on vulgäärien kynäilijöiden otteessa eikä kiittämättömässä maaperässä idä mikään jalompi kylvö. Ovatko sitten niin monet mestarinäytelmät olleet hyödyttömiä? Ovatko vanha Götz, loistava Egmont, ovatko Tekla ja Piccolomini, markiisi Posa ja Jeanne d'Arc, ovatko Fiesco ja Wilhelm Tell turhaan yhdistäneet lukemattomia katsojia jalossa entusiasmissa, joka kunniakkaasti ennakoi isänmaan kaivattua ykseyttä? Oliko tämä kaunis vaikutus yksistään yhden yksilön nerouden hedelmää, ja onko edelleen pakko toistaa se murheellinen valitus, minkä Lessing eräänä masennuksen ja epätoivon hetkenä lausui Dramaturgiansa lopussa: ”Toden totta, on hupaisaa hyväuskoisuutta haluta luoda kansallinen teatteri saksalaisille, jotka eivät vielä ole kansakunta”?
Aivan, näissä sanoissa piilee oma totuutensa: ja joskaan niitä ei voida soveltaa tämänhetkiseen Saksaan samalla ankaruudella kuin silloiseen, niin edelleenkin on paljon tekemättä, ennen kuin Lessingin huudahdus lakkaa monessa suhteessa selittämästä teatterin nykytilaa. Siellä täällä tulee esiintymään huomionarvoisia ponnistuksia, ilmaantumaan tosi inspiraatiosta kertovia töitä, mutta elävä, isänmaallinen runous puuttuu vielä. Tämän voimakkaan runouden, joka kääntyy kokoontuneen kansan puoleen ja jota yhteishenki ruokkii, täytyy kuihtua pienissä piireissä, provinsiaalisissa pääkaupungeissa, ja joutuu näkemään, kuinka milloin poroporvarilliset katsomukset viettävät riemukulkuaan, milloin taas kirjallinen reaktio murtautuu esiin, ilman mitään yhteyttä todellisuuteen ja näyttämön vaatimuksiin.
Nämä molemmat karit ovat yhtä vaarallisia ja sitä ne ovat etenkin Saksassa. Missään muussa maassa ei kirjallisesti puolivillainen yleisö ole yhtä lukuisaa. Tämä keskiluokka, tämä pienten residenssikaupunkien pikkuporvaristo on aina vaikuttanut turmiollisesti draamakirjallisuuteen. Juuri tätä yleisöä varten kirjoittavat, taiteellisesti kyvyttömät tekijät ovat tulvan lailla täyttäneet saksalaiset teatterit triviaaleilla tuotteilla ja levittäneet sentimentaalisia latteuksia suosivaa makua. Näiden rajoittuneiden mielihalujen tyydyttämiseksi on runouden jumalatar muutettu kunnolliseksi taloudenhoitajaksi, joka rajoittuu kotilieden ahtaaseen piiriin eikä enää kohottaudu arkielämän yläpuolelle. Kun runous on näin alennettu, nousee protesteja; harmi valtaa aidot runoilijat, ja koska yksi äärimmäisyys aina synnyttää toisen, vetäytyvät ihanteen puolustajat todellisuutta halveksien mystisismin hämärille teille. Miten tämä reaktio ei Saksassa voisi olla menemättä liiallisuuksiin? Miten ei latteaa arkipäiväisyyttä kohtaan tunnettu kauhu johtaisi runoilijoiden unelmoivaa kuvittelua rajoittamattoman idealismin kaikille harhapoluille? Saksalainen mystisismi ei toden totta tarvitse tällaisia kehoituksia. Yhtäältä triviaaleja arkipäiväisyyksiä, toisaalla fantasioita ilman vastaavaa todellisuutta – siinä tilanne, mistä sen ajan draamakirjallisuus koostui. Miten voisi näiden vastakohtien vallitessa päästä todelliseen draamaan? Mistä löytyisi tosi kuvaus ihmiselämästä, jonka korkeampi runollinen kyky olisi idealisoinut? Keneltä voisi vaatia tätä runotuotantoon yleisesti pätevää muotoa? Vielä kerran: älköön etsittäkö todellista draamaa sieltä, missä runoilijan inspiraatiota ei kannattele kokonaisen kansan ajattelutapa; ette löydä sieltä muuta kuin puolisivistyneelle yhteiskuntaluokalle kirjoitettuja porvarillisia näytelmiä tai lahjakkaiden diletanttien protesteja tätä makua vastaan. Jos äkkiä esiintyy jokin todellinen runoilija, on se seurausta onnenpotkusta, joka ei johda mihinkään tuloksiin; hänen neroutensa tuotteet eivät pysty perustamaan mitään tulevaa kirjallisuutta, ja hänen poismenonsa jälkeen tullaan näkemään, kuinka yhtäältä latteat, toisaalta keinotekoisen mystiset tuotteet jatkavat entistä menoaan.
Saksalaisen näytelmäkirjallisuuden historia vahvistaa vain liiankin hyvin näiden pohdiskelujen paikkansapitävyyden. Tilanne, jonka lyhyesti hahmottelin, oli Schillerin aikoina vallitsevana; nyt näemme sen toistuvan silmiemme edessä. Schillerin alkaessa vaikuttaa oli Saksan runous vielä kaukana siltä tieltä, jolla se pian tuli kohtaamaan niin ihania inspiraation tuotteita. Lessing oli monien hedelmällisten totuuksien ohella laskenut liikkeelle myös eräitä virheellisiä teorioita. Schillerin ja Goethen oli nyt aukaistava uransa porvarillisen näytelmän kautta, jonka myös Lessing oli Emilia Galottissa viisaasti tilanteen arvioiden asettanut ranskalaisen klassismin vaikutuksen vastapainoksi; mutta keskinkertaisten kirjailijoiden käsissä ja esteettisesti sivistymättömän yleisön nurinkurisen maun oloissa myös porvarillinen näytelmä kävi saksalaiselle runoudelle yhtä turmiolliseksi kuin mitä ranskalaisen klassisismin jäljittely oli ollut. Kotzebue, Iffland ja hänen ystävänsä, kaikki nuo runoilijat ilman runollisuutta, keksijät ilman kekseliäisyyttä, käänsivät ihmisten mielet sellaisen taiteen oikuilla, joka ei edes pyrkinyt ideaalia kohti. Etenkin itkunherkkä Kotzebue on tämän triviaalisuuden sankari. Koskaan ei keskinkertaisuuteen kaikissa sen muodoissa olla tukeuduttu yhtä vahvasti kuin hänen toimestaan. Kotzebue joko jäljitteli Diderot’ta muka filosofisilla näytelmillään, tai sitten hän meni sentimentaalisessa tyylilajissa lepertelyn äärirajoille, tai lopulta hän, Schillerin Rosvojen harhaanjohtamana, pakeni ryöväreiden ja murhaajien pariin; mutta koskaan ei hän näillä väsymättömillä ponnisteluillaan kyennyt kohoamaan edes jossain määrin tajuamaan sitä taidetta, joka muovaa kaikkea, mitä se valaisee. Hänen teostensa vaikutus oli tuhoisaa. Tämän laimean kirjallisuuden pilalle hemmottelema yleisö, joka erehtyi luulemaan sen hedelmättömyyden hedelmällisyyttä voiman ilmaisuksi, jona se aina näyttäytyy profaanien ihmisten silmissä, tämä yleisö näytti menettäneen kyvyn tuntea puhdasta kauneuden nautintoa; jopa huomattavien nerojen nähtiin myötäilevän joukkojen ajatuksettomia sympatioita. Wieland rakensi Kotzebuen lahjojen varaan mitä suurimpia toiveita, ja tuo niin ihailtava Jean Paul, jonka mieli oli tosi runollinen mutta maku kovin epätasainen, rohkeni verrata Kotzebueta Molièreen! En voi tässä yhteydessä olla muistelematta meidän kotzebuitamme, joita meillä kymmenkunta vuotta sitten oli niin yllin kyllin, ja heidän hyvin ansaittua kohtalonhetkeään. Kotzebue on kirjoittanut yli kaksisataa draamaa tai komediaa, laskematta lainkaan niitä kirjoja, muistelmia, romaaneja ja lehtiä, joita hän on vyöryttänyt yli Saksan; hän on voittanut kansan ihailun ja muutamien merkittävämpien yksilöiden huomion; hänen näytelmiään esitettiin kaikissa teattereissa, kaikissa maissa ja ne käännettiin kaikille Euroopan kielille; sanalla sanoen, hänen asemansa oli sama kuin meidän päivänkohtaisen kirjallisuutemme ”ruhtinaiden” ja ”marsalkkojen”. No hyvä! Mitä kirjailija sitten on saanut kiitokseksi kaikista näistä kyhäelmistään, joihin yksikään ihanteen säde ei ole päässyt tunkeutumaan? Halveksuntaa omassa maassaan ja ylenkatsetta kaikkialla.
Jo tämän niin kovin juhlitun kirjailijan elinaikana oli reaktio turmeltunutta makua vastaan melko voimakas. Kotzebuen ja kumppaneiden ilahduttaessa omahyväisiä poroporvareita muodostui toisaalla koulukunta, joka halusi korostaa ideaalin oikeutusta, mutta sortui siinä toiseen äärimmäisyyteen. Se koostui entusiastisista, nerokkaista miehistä, joilla oli yleviä pyrkimyksiä mutta puutteellinen oivallus niistä ankarista laeista, joita heitä innoittava runous asettaa palvojilleen. Halveksunnasta sitä latteaa näytelmäkirjallisuutta kohtaan, joka oli heille niin vastenmielistä, he ajautuivat halveksimaan kaikkia todellisuuden vaatimuksia. Kotzebue ja Iffland kirjoittivat näyttämöä varten välittämättä runoudesta. Tieck ja hänen myötään koko romanttinen koulukunta luuli voivansa palauttaa runouden halveksimalla näyttämöä. Itse asiassa Tieck on aina ollut tämän meillä niin vähän tunnetun koulukunnan päämies, jolla ei ole meidän vuoden 1825 romantismimme kanssa muuta yhteistä kuin nimi. Hän oli aloittanut pienillä satiirisilla komedioilla, joissa piikiteltiin nerokkaalla tavalla Kotzebuen yleisöä. Tieck kuvaili mielihyvin jotain paremmanpuoleista ideaalin palvojaa, joka oli harhautunut alempiin sfääreihin, tai myös päinvastoin jotain porvarillista fakki-ihmistä, joka yllättäen joutuu piiriin, mihin hän ei sivistyksensä puolesta kuulu, kuten kömpelö Puck Titanian keijukaispuistossa. Nerokas kirjailija käytti näitä pikantteja yhdistelmiä esittääkseen eläviä ja omaperäisiä opetuksia, jotka varmastikin osuivat katselijoihin ja loivat erinomaisen pohjan yleisön kasvatukselle. Mikä hienous Der Prinz Serbinissä, mikä erinomainen kritiikki Kaiser Octavianuksessa tai Der gestiefelte Katerissa! Tämän lisäksi hän nosti Calderónin ja Shakespearen teattereita raskauttavien latteiden keksintöjen vastapainoksi. Hän kommentoi näitä kahta mestaria ja yritti kääntää yleisön katseet tosi runouden ikuisen tyypin puoleen. Mikään ei voinut olla enemmän paikallaan kuin tämä. Mutta pian romanttinen koulukunta harhautui tyhjiin fantasioihin ja mielivaltaisuuksiin, ja kun se ei tuntenut itseään riittävän vahvaksi esiintymään teatterin uudistajana, se uppoutui mieluummin mystisismiin. Novalis antoi korkealentoisen ja fantastisen, panteistisen kristinuskonsa loisteen langeta häikäistyneisiin ihmismieliin ja antoi näin ystäviensä pyrkimyksille kokonaan uuden suunnan. Koulukunta, joka tuotti Heinrich von Ofterdingenin, Sternbaldin ja Der Einsiedlerin sekä julisti, että runoutta löytyy vain keskiajalta, tämä koulukunta luopui näin, se on myönnettävä, niistä vaatimuksista joita se oli esittänyt kääntäessään Shakespearea; se tunnusti näin kyvyttömyytensä uudistaa saksalaista teatteria. Ei toki ole vaikeaa valita Kotzebuen ja romantikkojen välillä; mutta jos pitää silmämääränään nimenomaan näytelmäkirjallisuutta, voi kuitenkin asettaa molemmat samalle tasolle ja väittää molempien yhtä lailla toimineen tosi näytelmäkirjallisuuden kehkeytymistä vastaan. Ensimmäinen suunta alensi runoutta esteettisesti raa'an yleisön edessä; jälkimmäinen sulki sen pyhäinjäännöslippaaseen; kumpikaan ei ollut tajunnut tämän taiteen suurta tarkoitusperää – johdattaa ihmisten suuri joukko laulunjumalattarien alttarille.
Näiden koulukuntien väliin sirottelivat Goethe ja Schiller, yhtä kaukana proosallisesta todellisuudesta kuin mystisismin harhapoluista, rohkeita, niin kunniakkaan loistavia luomuksiaan. Kummankin puolueen epäluuloisesti tarkkailemana, liian ylevinä poroporvarilliselle koulukunnalle, liian avoimina ja yksinkertaisina romanttiselle, heidän oli taisteltava kahta mahtavaa vihollista vastaan. Kotzebue ja hänen seuraajansa kaksinkertaistivat ponnistuksensa säilyttääkseen yleisönsä. Perhetragediat korvattiin monimutkaisemmilla tuotteilla ja vavahduttavammilla kuvaelmilla; ”mustat” draamat astuivat vetistelevien sijaan; mutta runollista inspiraatiota ei ilmaantunut korvaamaan yksinkertaista käsityöläisvalmiutta. Romantikot puolestaan eivät luottavaisin katsein silmäilleet runoilijoita, jotka tuskin lainkaan välittivät heidän kuvitteellisesta ihanteellisuudestaan ja varsin kehnosti olisivat palvelleet heidän suunnitelmiaan herättää keskiaika uudelleen henkiin. Heidän silmissään Goethe ja Schiller olivat loikkareita, joiden nimiä ei varauksitta voinut kirjoittaa taiteilijoiden kultaiseen kirjaan. Meidän aikamme näkökulmasta tuollainen vastustusasenne näyttää lähes uskomattomalta. Mutta todisteet ovat lukuisat. Novalis on verrannut Wilhelm Meisteriä englantilaiseen tavaraan, hyvin tehtyyn ja tarkoituksenmukaiseen, mutta täysin epärunolliseen. ”Se on runoutta vastaan suunnattu Candide”, lisää hän; ”se on ateismia taiteessa”. Ja eikö Tieck luetellessaan Der Prinz Zerbinissä Saksan suuret runoilijat jättänytkin Schillerin nimen pois? Tämä polemiikki käytiin vuosina 1790–1800, samaan aikaan kun molemmat mestarit rohkeimmillaan työskentelivät ratkaistakseen ongelmansa, pyrkivät sovittamaan keskenään ideaalin ja todellisuuden, runouden ja näyttämön sekä korjasivat joka vuosi uusia kunniakkaita voittoja Weimarin teatterissa. Voitto kruunasi heidän pyrkimyksensä; he yhdistivät ympärilleen aiemmin kahteen leiriin jakautuneet katsomukset ja muodostivat hetkellisesti neroutensa taikavoimalla tuon yhdistyneen ja mahtavan kansakunnan, mitä draamarunous tarvitsee ollakseen olemassa. Kun Schillerin jalot innoituksen tuotteet ravistelivat Saksan kansaa, se tunsi itsessään sen kansallisen tietoisuuden idun, jota Lessing oli ärtyneen kärsimättömästi peräänkuuluttanut. Todellisessa elämässä jakautuneina saksalaiset yhdistyivät mielikuvituksen puhtailla asuinsijoilla. Olkoon tämä Schillerille kuolemattomaksi kunniaksi! Tämä ihana tulos on suurin kunniamaininta, minkä Wallensteinin tekijä voi saada.
Mutta tuskin oli mestarien ote työstä kirvonnut, kun se taas siinä samassa vajosi kunnollisten rutiinitöiden ja absurdien unelmien tasolle. Romanttiseen koulukuntaan ei lukeutunut ainoastaan hienosti sivistyneitä, syvämielisiä opetuslapsia, kuten Tieck ja Novalis, Friedrich Schlegel ja Wackenroder, vaan sen opit ovat myös sekoittaneet päitä ja tuottaneet useamman kuin yhden kirjoittajan kohdalla uskomatonta sotkua. Legendojen suitsutuksesta juopunut ja silti todellisuuteen sen karkeimmissakin muodoissa varsin myönteisesti asennoituva Zacharias Werner toi teatteriin aistillisen mystisismin hillittömät houreet. Hänen fantasioita täynnä oleva sielunsa tempaisi pyörrytykseensä mukaan vakaviakin aiheita, joita hän näytelmiinsä lainaili nykyajan historiasta. Samaa tahtia hänen kanssaan jatkoivat Adolf Müllner, Houwald, Grillparzer – tietyissä teoksissaan – Saksan runouden veltostuttamista; fatalistisilla näytelmillä he yrittivät tarjota yleisön tunteenkuohulle uutta ravintoa. Draaman miehekäs runotar, jonka olisi pitänyt kohottaa mieliä ja herättää uutta rohkeutta, tuomittiin veltostuttamaan järkeä, torjumaan sairaalloisen fantasian kuvilla järjen harjoittama tutkailu, asettamaan sen selkeän maailman sijaan keskiajan pelokkaita ihmismieliä hallinneiden demonisten mahtien leikki. Mystisismi johtaa usein sensualismiin; historia on useamman kerran osoittanut sen, ja romanttinen koulukunta esitti tästä uuden iskevän todisteen. Romantikkojen viimeisimmät edustajat kohtasivat matkallaan porvarillisen näytelmän kuoronjohtajat; Houwald ja jopa Müllner eivät ole kaukana Kotzebuesta.
Tällainen oli draamarunouden nopea alaspäinmeno Schillerin ajan jälkeen. Vain ulkoisten tapahtumien kulku saattoi tuoda jonkin muutoksen ja nostaa taiteen merkitystä lujittamalla yleistä tietoisuutta. Vuoden 1813 sodan jälkeen, kun Saksan hajanaiset heimot liittyivät yhteiseen taisteluun, alkoi saksalainen teatteri, ei kukoistaa, mutta kuitenkin askarruttaa kansakunnan eturivin älyjä. Että paha tunnetaan ja siitä kärsitään, on jo selvä merkki. Ne maassa, jotka oivalsivat tilanteen, tiesivät myös hyvin, mitkä syyt olivat tämän näytelmäkirjallisuuden äkillisen romahduksen takana, ja muuan merkittävimmistä publisisteista, Ludwig Börne, pyhitti täysin tietoisesti draamakritiikille sen kynän, joka oli tehnyt vapauden asialle niin suuria palveluksia. Näin menetellessään ei hän katsonut vaihtaneensa kohdetta, ja olen vakuuttunut hänen olleen oikeassa. Börne osoittaa tässä asiassa samaa intoa, samaa pyrkimystä vaikuttaa näyttämön uudestisyntymiseen; hän rakentaa tässä samoille periaatteille.
Börne näkee vieläkin selvemmin kuin Lessing, että kunniakas näytelmäkirjallisuus edellyttää vahvaa ja voimakasta elämää siinä kansassa, joka sen tuottaa. Tämä näkemys, joka valonsäteen lailla murtautuu esiin Lessingin Dramaturgien viimeisiltä riveiltä, on Börnen harjoittaman kritiikin perusperiaate. Hän oivaltaa, että kaikki ponnistelut tulee suunnata tähän pisteeseen; siksi hän hyökkää, hän kaksinkertaistaa iskujensa määrän, hän ei tunne sääliä. ”Teatteri”, sanoo hän eräässä kohtaa, ”on elämän peili; se antaa kuvan kansanhengestä. Katsahtaessani siihen ensi kerran huomasin kuvan niin rumaksi, että särjin peilin! Mutta tuhat sirpaletta kuvasti tuhatkertaisesti sitä kuvaa, jonka olin halunnut tuhota”. Hän saakoon puhua näin; sitä hän kuitenkin on tahtonut. Hän on lyönyt peilin täysin tarkoituksella rikki, näyttääkseen kaikki ne masentavat kuvat jotka herättävät hänen surunsa. Kun lukee tämän ylevän sielun kynäntuotteita, hämmästyy havaitessaan, miten hän ei hätyytä vain todellisia runoilijoita, vaan myös tätä tai tuota merkityksetöntä draamaa tai komediaa, satoja naurettavia tuotteita. Mistä tämä väsymätön kritiikki? – Koska hän halusi sanoa ja lakkaamatta toistaa maansa kansalaisille: ”Teillä ei ole mitään teatteria eikä teillä voikaan olla. Hankkikaa itsellenne ensin poliittinen vapaus, julkinen elämä, joka on avoin suurille vaikutelmille ja herkkä yleisille intresseille; jättäkää eristynyt asemanne ja tulkaa veljiksi keskenänne, yhdistykää yhteisessä kansanhengessä, olkaa sanalla sanoen kansakunta, niin keskuudessanne pystyy syntymään teatteri. Siihen saakka katselkaa peiliä, jonka olen lyönyt pirstoiksi jakaakseni palat teille kaikille; katselkaa siitä, veljeni, rujoutenne kuvaa”. Näin on Ludwig Börne vuosien ajan puhunut maalleen; hän on sanonut tämän avoimesti, kaunistelematta, sillä elävällä, nerokkaalla, rohkealla kielellä, joka on uudistanut saksalaista proosaa ja innoittanut H. Heinea.
Vielä kerran: on lupaava merkki, kun näin elävästi tuntee huonon asemansa vaaran. Samalla kun Börne rohkean avoimesti herätti saksalaiset miettimään, teki muuan todellinen runoilija omalta osaltaan työtä saksalaisen näytelmäkirjallisuuden edistämiseksi. Immermann oli asettunut asumaan Düsseldorfiin; eräiden samoinajattelevien tukemana ei hän lyönyt laimin mitään luodakseen todella korkeatasoisen teatterin. Hänen draamansa Alexis, Andreas Hofer, Ghismonda eivät tosin täysin toteuta sitä ideaalia, joka hänen mielessään häälyi. Grabben epäsäännölliset tuotteet, Hannibal, Der Herzog von Gottland, Don Juan und Faust, ja kaikki nuo Hohenstaufien historiasta aiheensa lainanneet tragediat tarjoavat meille eräiden omaperäisten piirteiden ohella, joissa paljastuu luonnonnero, koko joukon hengettömiä kohtia. Mutta jos Düsseldorfin runoilijasiirtokunta sanalla sanoen näyttääkin epäonnistuneen yrityksessään, ei meidän silti tule kiistää sen jaloja pyrkimyksiä. Immermannin työt ovat onnesta viestittävinä airueina saaneet ankaran Börnen hymyilemään hyväksyvästi. Muuan hänen yritykseensä osallistunut kirjailija, Friedrich Uechtritz, on varsin mielenkiintoisten muistelmien kahdessa niteessä kuvaillut näitä kauniita ponnistelujen täyttämiä vuosia Düsseldorfissa; eikä voi välttyä tuntemasta mitä syvintä myötätuntoa runoilijaa kohtaan, joka niin oivaltaen ja voimakasta entusiasmia tuntien pyrki ratkaisemaan suuren kirjallisen ongelman. Minkä menestyksen heidän pyrkimystensä katsookaan saaneen, ovat Grabbe, Uechtritz ja lukuisat muut, ennen kaikkea heidän jalo johtohahmonsa, Immermann, suuresti ansioituneet taiteessa yleensä ja runoudessa erityisesti. Ei olla hyödyttömiä omalle maalle, kun taistellaan hyvän asian puolesta, vaikkei voitettaisikaan, ja kun kykenemättä saavuttamaan kunniakasta päämäärää silti annetaan sen loistaa kansanjoukkojen hämmästyneen katseen edessä.
Heinäkuun vallankumouksen jälkeen täytyi tämän vuodesta 1815 jatkuneen kirjallisen liikkeen kasvaa ja levitä. Nykyisen Saksan ajanlasku alkaa vuodesta 1830; juuri se liike, joka lähti Ranskasta, herätti mielet ja avasi maan älymystölle laajemmat näköalat. Tältä ajalta on peräisin uusi kirjallisuus, joka on luonteeltaan melko sekoittunutta, melko sekavaa, melko säännötöntä – sen myönnän – mutta jonka epäsäännöllisyydelläkin on mielenkiintonsa. Nykyajan tietoisuus käy ilmi tästä aikalaisrunoudesta; ja jos olenkin useammin kuin kerran ankarasti arvostellut sen tuotteita, todistaa se vain minun sitä kohtaan tuntemastani kiinnostuksesta. Tämän uuden ajan vaikutus näyttäytyi ensiksi romaanissa, sitten lyyrisessä runoudessa ja lopulta sen piti murtaa tiensä näyttämölle. Varsinkin aivan viime aikoina on kysymys teatterin tulevaisuudesta herättänyt runoilijat ja taiteentuntijat innokkaisiin ja vakaviin ponnisteluihin. Saksan merkittävimmät teatterit olivat, kuten tavallista, kirjallisten keinottelijoiden saalistuskohteita. Hra Raupach, muuan Kotzebuen arvoisa seuraaja, pistämätön yleisön huvitusten hovihankkija, muunsi säännöllisesti kaikki Raumerin ja Ranken työt draamoiksi. Toisaalta ryhmä entusiastisia kirjailijoita julkaisi yritelmiään, usein kylläkin loistavia ja mielikuvitusrikkaita, mutta niitä ei joko ollut aiottu tai ne eivät pystyneet läpäisemään sitä ratkaisevaa koetta, jota ilman draamarunoutta itse asiassa ei ole. Tilanne oli sama kuin Goethen ja Schillerin aikana. Nuori, eläväinen koulukunta halusi valloittaa näyttämön ja, mikäli mahdollista, häätää sieltä kaikki Raupachin kaltaiset, jotka Ludwig Börne niin päättäväisesti oli tuominnut. Berliinissä, Leipzigissä, Frankfurtissa, Stuttgartissa, Hampurissa, jopa sellaisissa vähäpätöisemmissä kaupungeissa kuin Oldenburgissa se on esiintynyt rohkeasti ponnistellen. Saksassa kutsutaan dramaturgeiksi niitä valvojia, jotka johtavat teatteriyrityksiä, toimivat teatterien hallitusten neuvonantajina ja sen edustajina yleisön parissa, ja joiden päivittäisenä pyrkimyksenä on sivistää yleisöä välittämällä sille näkemystä taiteen olemuksesta. Juuri tässä virassa Lessing toimi kaksi vuotta Hampurissa. Hänen Dramaturgie-teoksensa koostuu vain nimekkään tekijän laatimista arvosteluista, tutkielmista ja arvioista niistä uusista näytelmistä, joita esitettiin teatterissa, minkä kirjallisia intressejä hänen tuli valvoa. Jokaisella teatterilla on dramaturginsa, samoin kuin sillä usein on myös oma teatterikirjailijansa. Sekä nämä dramaturgit että teatterikirjailijat, valvojat ja keksijät, ovat nyt viimeisten 10 vuoden aikana kaksinkertaistaneet ponnistuksensa. Seitsenluku on nyt lähes täynnä; valvojista mainitsemme Rötscherin Berliinissä, Ad. Stahrin Oldenburgissa, kirjailijoista Friedrich Hebbelin, Heinrich Lauben, Julius Mosenin, Carl Gutzkowin ja Prutzin”.
Emme halua käyttää niukkaa tilaa luettelemalla tässä uusimpien näytelmäkirjailijoiden ja näytelmien lukuisia nimiä. Sen sijaan siirrymme käsittelemään parilla sanalla sitä kirjallisuuden haaraa, jossa saksalaiset viime aikoina ovat osoittaneet suurempaa omaperäisyyttä, romaania.
Romaanilla ei yleensä ole ollut mitään merkittäviä edustajia Saksan kirjallisuudessa. Tieckin aikanaan laatimat novellit ovat kuitenkin pysyneet arvossaan nykykirjallisuuden vastaaviin tuotteisiin verraten; ja kymmenkunta vuotta sitten sai Sealsfield, saksalainen pohjoisamerikkalainen, tässäkin lehdessä mainittujen romaanien Der Legitimist und die Republikaner, Virey ym. tekijä, osakseen huomattavaa kuuluisuutta.
Mutta viime aikoina on eräällä uudella lajilla, maaseuturomaanilla tai novellilla, tai miten sitä tahdotaankaan nimittää, ollut lukuisia lahjakkaita edustajia; he ovat saaneet aikaan jotain todella omaperäistä, mihin verrattavaa ei muiden maiden kirjallisuudesta löydy. Suen maailmankuuluista romaaneista esimerkiksi on meilläkin luultu voitavan oppia tuntemaan jotain Ranskan alemman kansanosan elämästä ja tilasta. Mutta sen lisäksi, että nämä kuvaukset suureksi osaksi ovat totuudenvastaisia, ne koskevat suurkaupungin irtolaisväestöä. Samanlaisia kuvauksia Lontoosta, joskin vähemmän liioiteltuja, on nähty eräissä Bulwerin romaaneissa. Onneksi yleisö näiden romaanien kotimaissa on saanut tarpeekseen tällaisista hirsipuulintujen kuvauksista. Mutta vielä ei voida sanoa, että jotain merkittävämpää uutta olisi astunut niiden sijaan. Englannilla on kyllä uusia romaanikirjailijoita, kuten Taylor, Thackeray ym., mutta heidän enemmän tai vähemmän onnistunut tuotantonsa kulkee vanhoja latuja. Ranskassa näyttää kyllääntyneisyys niin suurelta, ettei mitään uusia tuotteita ilmaannu. Niinpä saksalaisella kirjallisuudella on mainituissa maaseuturomaaneissa selvä etulyöntiasema. Niiden aiheena on elämä maalla, kansan ydinosan katsomustapa, käsitemaailma, elämä ja arki. Selvää on nyt, että vaikkakin kaikkein yksinkertaisimman luonnonelämän kuvaus voi olla samalla lailla kiinnostavaa ja miellyttävää kuin luonnontutkimus, täytyy siihen tulla mukaan jokin korkeampi momentti jotta siitä tulisi taiteen kohde. Esimerkiksi se on kirjoittanut saksalaisen maaseuturomaanin hengen mukaisen romaanin, joka taiteellisella lahjakkuudella kykenee osoittamaan, miten nykyaikaa liikuttavat henkiset ja aineelliset intressit kuvastuvat vaikkapa suomalaisen talonpojan elämässä. Voidaan väittää vastaan, että olisi antoisampaa kuvata ”yleisinhimillisten” intressien, sukupuolten välisen rakkauden, perherakkauden, ystävyyden esiintymismuotoja talonpoikien parissa. Mutta tunne sellaisenaan on lyriikan, ei eeppisen kuvauksen kohde. Ja viimeksi mainitun puitteissa käy sellaisen elämän kuvaus, jota vain nuo tunteet pitävät liikkeessä ja ohjaavat, verraten tyhjäksi ja yksitoikkoiseksi, sillä nämä tunteet itse lainaavat määrätyn sisältönsä ja ilmaisutapansa siitä kannasta, millä yksilön sivistys yleensä on ja hänen tästä riippuvista elämänolosuhteistaan. Esimerkiksi äiti, joka suojaa lapsiaan villieläimiltä, sään ankaruudelta ja nälältä, tarjoaa aina ylevän kuvan, kun nämä asiat toteutuvat ponnistuksin ja uhrauksin; mutta äiti, joka sisäisen ja ulkoisen kamppailun ja taistelun oloissa kasvattaa lapsensa siveellisesti jalostuneeksi, jalojen periaatteiden ja tunteiden hallitsemaan, toimeliaaseen elämään perheen ja valtion piirissä, tarjoaa epäilemättä rikkaamman aineiston kuvausta ajatellen. Jälkimmäisen elämä on avoimempi idealisoinnille kuin edellisen. On siis helppo oivaltaa, että tässä täytyy kyseisten rahvaan elämän kuvauksilla olla sitä rikkaampi ja vaihtelevampi kenttä, mitä korkeammalla sivistystasolla kuvattava kansa on.
Ne saksalaiset kirjailijat, joista tässä lähinnä on kyse, ovat: Alexander Weil (Dorfgeschichten aus dem Elsass), Berthold Auerbach (Schwarzwalder Dorfgeschichten), Josef Rank (useita pienempiä kertomuksia, vuoden 1848 aikana Weissdornblüthen aus dem Böhmerwälder und Wiener Volksleben sekä Eine Mutter vom Lande). Myös Levin Schücking on laatinut kuvauksia Westfalenista ja E. Willkomm kirjoittanut teoksen Der deutsche Bauer.
Kuuluisin on Auerbach, jonka kirjailijantyöstä tämä lehti on kertomuksen ”Vapautetut” muodossa esittänyt näytteen, joka tosin ei ole parhain tai luonteenomaisin, mutta sellainen mihin olosuhteet ovat antaneet myöten. On sattumaa, että ”rikosjutut” kuuluvat tässä kertomuksessa juoneen. Sikäli kuin tämän kirjoittaja muistaa, se oli ainoa laatuaan Auerbachin kertomusten joukossa. Sitä uudelleen silmäillessään lukija kylläkin huomaa, miten suuresti tämä kertomus eroaa Suen rikoskertomuksista, kuinka vähän tehoa tekijä on koettanut panna rikoksen kuvaukseen, ja mikä tosi lähimmäisenrakkaus toisaalta luo valoaan koko kertomukseen. Jos sitä taas haluaa verrata vaikka Onkel Adamin kertomukseen Får Gå, jonka on laatinut jalossa humaanisuudessaan ja tarkoitusperiltään täysin Auerbachin veroinen kirjailija, on kuitenkin laskettava jälkimmäisen ansioksi runollinen kepeys ja ilmavuus, mitkä jossain määrin puuttuvat Onkel Adamin kertomuksista.
Päätämme nyt tämän kylläkin pitkän, joskin aiheen rikkauteen nähden lyhyen kirjallisuuskatsauksen. Ehkäpä se uusi toimitus, joka nyt ottaa lehden hoitaakseen, havaitsee soveliaaksi esitellä lukijalle uudempaa englantilaista ja italialaista kirjallisuutta – tehtävä, jonka olisimme tunnustaneet omaksemme, kunhan vain aika ja voimat olisivat riittäneet sen toteuttamiseen.
J. V. S.
