Finlands minnesvärde män. Andra bandets 2:a H[äfte]. Hfors 1856. [Suomen merkkimiehiä. Toisen osan toinen vihko.]
Vihko sisältää seuraavat elämäkerrat: H. Hassel, laatijana B-r (Brunér), G. Björnram, A. B. Horn ja J. Lilius, laatijana hra Rabbe, Th. Rajalin ja Mårten Stodius, laatijana hra Elmgren sekä Paavo Korhonen, kirjoittajana Lönnrot.
Stodius ja Hassel olivat professoreita Turussa, ensin mainittu, teologi, yliopiston perustamisajoista, jälkimmäinen, latinisti, isonvihan jälkeen. Stodius on merkittävä melko lailla ilman omaa syytään, häntä näet syytettiin mustasta magiasta; Hassel on kyllä kunnioitettava mies, mutta hänkään ei ole sen kummemmin merkittävä kuin kuka tahansa uuttera opettaja. Porthan, Calonius ja Kellgren sattuivat kyllä hänen aikanaan olemaan opiskelijoita; mutta elämäkerta ei ainakaan osoita, että hän olisi vaikuttanut kovin paljon heidän sivistykseensä, eikä myöskään se, että Hasselilta puuttuu täysin tieteellinen ja kirjallinen sivistys, tee sellaista vaikutusta luultavaksi. Elämäkerran laatija on käyttänyt tilaisuutta hyväksi ja punonut esitykseensä varsin kiinnostavan kuvauksen latinanopetuksesta ennen Hasselin aikaa.
Poimikaamme pari erityistä asiaa tästä elämäkerrasta. Eräästä Hasselin julkaisemasta latinan luento-ohjelmasta käy ilmi, että vuonna 1734 maa oli maaliskuussa paljaana, järvet ja joet jäättöminä, ruoho ja kukat nousivat huhtikuun lopulla, jopa ruis ehti tähkään, ja sadonkorjuuseen ruvettiin siellä täällä kesäkuussa ja heinäkuussa siihen ryhdyttiin yleisesti. Vanhat miehet, lisää tekijä, vakuuttivat etteivät he olleet Suomessa kokeneet niin aikaista kesää. Toisenlaatuinen erikoisuus on seuraava ote eräästä toisesta Hasselin ohjelmasta, jonka aiheena on se ylistyspuhe, mikä yliopiston puolesta piti esittää sen silloiselle kanslerille, C. G. Tessinille: ”Kysytään, onko hän matemaatikko? Hän on Eukleides. Onko hän arkkitehti? Hän on Vitruvius, jopa suurempi kuin Vitruvius! Onko hän fyysikko? Hän on Newton! Onko hän luonnonhistorioitsija? Hän on Plinius. Historioitsija? Hän on Polybios. Moraalifilosofi? Hän on Hugo Grotius. Runoilija? Hän on Homeros. Kaunopuhuja? Hän on Demosthenes. Sanalla sanoen, halutaanko nähdä mestari kaikissa tieteissä ja kirjallisuudessa? Hän on Baco de Verulam”! – Hra B-r sanoo, ettei tämä kaunopuheisuus luonnehdi Hasselia, vaan tuon ajan yleistä tapaa. Professori ei ainakaan näy olleen ajastaan jäljessä. Itse asiassa äsken siteerattu sisältää vain kaikkien aikojen yliopistollisen kaunopuheisuuden ydinmehun.
Arvid Bernhard Horn on myssypuolueen maineikas päämies vuoteen 1739. Suomessa syntyneenä ja kasvatuksensa saaneena hän on päässyt mukaan tähän kokoelmaan. Thomas Rajalin taas on, kuten hyvin voi arvata, suomalainen talonpojan poika; Kaarle XII:n sodissa hän nousi yksinkertaisesta merimiehestä ylemmäksi upseeriksi laivastossa ja komensi sitä vara-amiraalina vuoden 1741 onnettomassa sodassa. Molemmat olivat erinomaisia miehiä; Horn oli kunnian- ja vallanhimoinen, kopea, mutta sen ajan valtiomiestaidossa kokenut aristokraatti; Rajalin oli yksinkertainen, aselajinsa puolesta kiivaileva, isänmaallisesti asennoituva plebeiji. Molempien elämäkerrat jättävät kuitenkin kuvan vaillinaiseksi. Rajalinin kuvan siksi, että hänen elämästään ja toiminnastaan on vain vähän merkitty muistiin; ja ne otteet Ruotsin merisodan historiasta vuosilta 1714–1721, jotka täyttävät tämän kuvauksen enimmät sivut, ovat sen kannalta lähes merkityksettömiä, sillä mikään ei kerro meille, mikä Rajalinin osuus on ollut näissä tapahtumissa. Hornin kuvaus taas tuo hyvin esiin nuorempien vuosien rohkean soturin, mutta näyttää meille vain vähän myöhempien vuosien valtiomiestä. Ennen kaikkea jää kaipaamaan riittävää selitystä Ruotsin ulkopolitiikasta myssyjen valtakaudella ja Hornin suhteesta siihen. Tästä kuvauksesta ei myöskään juuri käy ilmi, mitä Horn sisäpolitiikassa on tehnyt maan parhaaksi. Hänen eri todistajanlausunnoin vahvistetut ansionsa vaikuttavat siksi ontoilta – ja historian todistajanlausuntona on, että se henki, joka johti häntä ja sen ajan puolueita, oli yleensä maan ja valtakunnan kannalta tuhoisa.
Björnram oli myös syntyjään suomalainen. Hänen elämästään tiedetään vähän, mutta tämä vähä riittääkin. Huijaritehtailijana ja petkuttajana, jolla ei ollut energisyyttä eikä lahjakkuutta – tällaisiahan suomalaiset kyseisellä alalla ovat olleet ja ovat – kuuluu hän kuitenkin omalla tavallaan sen ajan kuvaan, jolloin hän eli. On näet varsin outoa nähdä, kuinka näin karkeasyinen henkilö voi vetää nenästä ei vain heikkoa Kaarle XIII:ta, vaan myös avomielistä ja vapaasti ajattelevaa Kustaa III:ta. Kustaalla ei näy koko hovissaan olleen ketään, joka olisi osannut tai uskaltanut arvioida ennakkoluulottomasti tällaista huijausta. Hra –bbe on nähnyt sinänsä kylläkin tarpeetonta vaivaa koettaessaan osoittaa, kuinka Björnramin hokuspokus on selitettävissä täysin luonnollisella tavalla. Elämäkerran loppurivit ovat hauskoja: ”Lopuksi emme voi tässä korostaa sitä oletusta, että lukija meidän kerallamme muistaisi tämän elämäkerran läpikäytyään, mitä aiheesta sanotaan Salomon sananlaskuissa 17:7 – sekä profeetta Sakarjalla 13:4” – hauskuus ei tietenkään ole kielenkäytössä, vaan itse siteeraamisessa ja tekijän oletuksessa, että hänen lukijansa ovat raamatunoppineita.
Lyhyt tiedonanto Johan Liliuksesta, Turun hovioikeuden hovioikeudenneuvoksesta, kuollut 1803, on lukijalle tervetullut, koska se tutustuttaa hänet vähäiseen kirjailijaan vähäisessä kotimaisessa kirjallisuudessa. Lilius, joka kuului myös Aurora-seuraan, kirjoitti näet Åbo Tidningariin 1770-luvulla ja koetteli siipiään myös runoudessa.
Korhosen elämäkerta on yksinkertainen kuin hänen elämänsä ja antaa kokonaiskuvan sekä ihmisestä että runoilijasta, joka hänen laulujensa huolellisen julkaisijan onkin ollut helppo laatia. Tekijän lyhyessä johdannossa lausumat näkemykset kansanrunouden suhteista taiderunouteen sekä kansanrunouden mahdollisuuksista pysyä hengissä korkeammallakin sivistysasteella ovat kuitenkin selvästi virheellisiä. Historian esittämää todistusta vastaan ei tässä suhteessa voi esittää mitään. Kansanrunoutta voi kyllä lukea ja tutkia sekä kansakoulussa että oppikoulussa, mutta se ei synnytä kansanrunoilijoita sanan vanhassa mielessä. Jokaisella kansakunnalla on sen jälkeen kun se on jättänyt kansanrunouden vaiheen, ollut epärunollinen aikansa, ja sitä on seurannut runollisempi vasta kun uusi kulttuuri on ehtinyt tasolle, jolla sen hengen mukaisia runoja voidaan käsittää ja niistä kyetään nauttimaan.
Eräänä merkittävimpänä Korhosen runona julkaisemme tässä uudestaan tekijän käännöksenä esittämän Suomen kielestä, joka ansainnee tulla usein toistetuksi, siinä kun ilmaistaan yhteisen suomalaisen kansan ajattelutapa mitä kielen tulevaisuuteen tulee. – – –
Onneksi Korhosen liikuttava valitus on nykyisin, joskin vain vähäiseltä osaltaan, perusteeton. Suomeahan luetaan nykyisin kouluissa ja opetetaan yliopistossa; vaatimuksena on, että kieltä tullaan ainakin puhumaan tuomioistuimissa, ja sitä täytyy joissain tapauksissa jopa virallisesti käyttää kirjallisesti.
Urkunder, upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16. och början af 17. århundradet. Andra flocken. Häfte I. Helsingfors 1856. [Suomen kohtaloita ja tilaa 16:nnen vuosisadan lopulla ja 17:nnen vuosisadan alussa valaisevia asiakirjoja. Toinen sarja. I vihko.]
Tämä tunnetun kokoelman kauan viipynyt jatko on edeltäjiään merkittävämpi siinä, että esitettyjen asiakirjojen kiinnostavuus ja painoarvo kyseisen ajan historian kannalta on suurempi. Tällaiset kokoelmat on luonnollisesti tarkoitettu pääasiassa tutkijoille, ja pelkkä historian harrastaja löytää niistä vain poikkeustapauksissa jotain valistavaa ja miellyttävää luettavaa. Sen sijaan lähes koko tämä vihko on sellainen, että siihen otettuja asiakirjoja lukee suurella mielenkiinnolla. Vaikkeivät ne aiemminkaan ole olleet täysin tuntemattomia ja käyttämättä jääneitä, julkaistaan ne silti nyt ensi kertaa painosta; ja julkaisijan, hra Edward Grönbladin, on myös onnistunut oikaista aiempien tutkijoiden erinäisiä erehdyksiä.
Kun ottaa huomioon, kuinka runsaasti julkaisija on, kuten hän esipuheessaan ilmoittaa, onnistunut keräämään kyseisen ajan asiakirjoja ja kuinka paljon hän on niitä kootessaan saanut aikaan kommentteja, niin näyttää siltä että hänellä on hyvät edellytykset kirjoittaa erityishistoria Flemingin ja Kaarle-herttuan hallinnosta Suomessa. Toivotamme hra Grönbladille kaikkea onnea sellaisessa yrityksessä; älköönkä hän pahastuko, että esipuheen suhteen toistamme aiemman huomautuksemme hänen liian laveasta tavastaan kirjoittaa, joka historiateoksessa tuntuisi raskaammalta kuin pelkässä esipuheessa.
Läsebok för de lägsta läroverken i Finland, af Z. Topelius. 1:a Kursen. Naturens Bok. Helsingfors 1856. [Lukukirja alimmille oppilaitoksille, kirjoittanut Z. Topelius. 1. kurssi. Luonnon kirja.]
Useimmat maan lehdet ovat toivottaneet tämän kirjan tervetulleeksi, ja yhdymme mielellämme näihin toivotuksiin.
Tämän maan lapsille on laadittu yllin kyllin kuolettavan ikäviä oppikirjoja. Elähdyttävää lukukirjaa ei ole ollut, eikä sitä ymmärtämättömyyden takia tuskin liene kaivattukaan. Vanhemmat, opettajat ja opettajattaret eivät usein ole edes lapsen ensi lukemistona käyttäneet hyväksi sitä vähää, mitä paremmista aapisista löytyy. Sellainen on esimerkiksi Göransonin aapinen, jossa kuitenkin on se puute, että sen osin hyvin valitut moraalitarinat on kirjoitettu kielellä, joka tekee niistä vaikealukuisia ensimmäisiä sisälukuopintojaan harjoittaville lapsille. Toinen ja ehkä hyvin järjestettyjen tavausharjoitustensa takia enemmän käytetty on Nyaste ABC-bok, joka tarjoaa niin tunnottoman kehnosti valittua luettavaa, että vain tukholmalaisen P. G. Bergin kaltainen huonojen kirjojen kustantaja voi sellaisia tarjota. Eräs lukukirja, missä on havaittavissa tiettyä suunnitelmaa ja ajatusta, olisi Oldbergin Hemskola, mutta sekin lienee maassamme lähes tuntematon. Hra Topeliuksen Läsebok ei siksi voi olla muuta kuin tervetullut siinäkin tapauksessa että sen ansiot olisivat pienemmät kuin mitä ne todellisuudessa ovat.
Näihin ansioihin luemme sen, että kirjalla on suunnitelma ja siitä pidetään johdonmukaisesti kiinni, että se lisäksi on mitä kiitettävimmällä rakkaudella ja huolenpidolla laadittu, ja lopuksi, että se on varsin onnistunut, missä kirjan varsinainen omaperäisyys piileekin.
Muuten voi tämänkaltaisen kirjan oikeasta suunnitelmasta olla eri mielipiteitä. Mutta kunhan se vain tarjoaa riittävän runsaan valikoiman luettavaa erilaisille pidemmälle ehtineille oppilaille, ei tälle ole pantava liikaa painoa; silloin näet opettaja voi vapaasti valita, antaako hän oppilaan sivuuttaa yhtä tai toista, tai yleensä seurata toista järjestystä kuin minkä tekijä on laatinut. Hra Topeliuksen tarkoituksena on julkaista tämän osan jälkeen seuraava: Lefnadens bok. Ottaisimme vapauden neuvoa herra Topeliusta, että hän aloittaisi tämän toisen osan käsillä olevan lailla lukutaidon vasta-alkajille tarkoitetuilla artikkeleilla, jotta näin kävisi helpommaksi poiketa kirjassa seuratusta järjestyksestä. Ajatuksemme näet on, että lukukirjan sisällön tulee olla vaihteleva, joskin suunnitelmallinen, mutta ei systemaattisesti järjestetty, kuten tässä lukukirjassa.
Tämän näkökannan oikeellisuutta ei juuri voi todistaa apriorisesti; opetuksesta saatu kokemus painaa enemmän puolesta tai vastaan. Uskomme sen osoittavan, että lapsi varmaankin on väsynyt ennen kuin ehtii tämän Naturens bok -teoksen loppuun. Tekijä on toki tehnyt voitavansa välttääkseen tällaisen lopputuloksen vaihtelemalla muotoa keskustelun, kuvauksen ja kertomuksen välillä. Epäilemme, auttaako se.
Mikä on lukukirjan tehtävä? Epäilemättä sen pitää harjoittaa lasta lukemaan ja ymmärtämään. Asiatietouden välittäminen ei lainkaan ole sen tarkoituksena. Se asiatietous, joka lukuharjoituksissa hankitaan ja täytyy hankkia, koska lukeminen toki koskee tiettyjä asioita, tulee kokonaan kaupanpäällisiksi. Asiatiedot saadaan oppikirjasta, joka on ja jonka tulee olla kirja erikseen. Hra Topelius on halunnut tehdä lukukirjastaan saman tien systemaattisen oppikirjan – meistä se on väärin.
Seurauksena on, että kirjassa luetellaan ja kuvaillaan luokkia ja ryhmiä, kun taas määrittely jää ja sen täytyykin jäädä äärimmäisen löysäksi. Toisena seurauksena on, että vain luetellaan suuri määrä luonnonesineitä ilman mitään varsinaista kuvausta, esimerkiksi: ”Siellä surisee sontiainen, joka asuu lantatunkioissa ja vyöryy kankeasti eteenpäin auringonpaisteessa. Siellä ryömi kiiltomato, jolla on tapana öisin loistaa kosteassa ruohossa. Siellä oli leppäkerttu. Siellä oli seppä, joka ponnahtaa, kun sen kääntää selälleen. Siellä lensivät korea kultakuoriainen ja vihreä espanjankärpänen, jota murskataan ja sivellään laastariksi” jne. – Onko tämä lukuharjoitus? Ei millään muotoa. Sillä lapsi, joka opettelee näitä Orbis pictus -sananselityksiä, ei tiedä mitään sontiaisesta, leppäkertusta ym. eikä erota yhtä toisesta, jos ne pannaan hänen eteensä pöydälle. Paremmin toki sujuu niin kauan kun luetellaan asioita, joita voidaan näyttää – vaikka silloin on tarpeetonta luetella niitä kirjassa. Mutta kun riviin lisätään samalla lailla ulkomaisia luonnontuotteita, niin mitäpä siitä voisi oppia? Jos aikomuksena on esitellä niitä kuvissa, joita kirjassa taas on hyvin niukasti, niin silloinkin niiden listaaminen kirjassa on hyödytöntä.
Yleensäkin voi kysyä, eikö sellaisten esineiden kuvallinen esittäminen, joita lapsi ei voi luonnossa nähdä, anna hänelle enemmän virheellisiä käsityksiä kuin mitä pelkästä nimitietoudesta on hyötyä. Kymmenessä tapauksessa yhtä vastaan tulee käymään niin, että lapsi, joka on tarkastellut sarvikuonon ja virtahevon kuvaa, kuvittelee itsekseen, että sontiainen on jompikumpi näistä eläimistä. Hra Topelius on toiminut viisaasti puhuessaan niin vähän kuin mahdollista vieraista luonnontuotteista. Ja silti neuvoisimme vanhempia, jotka käyttävät kirjaa lastensa opetuksessa, että he pitäisivät myös kotimaisten ilmiöiden luettelointia pelkkänä muistutuksena siitä, että heidän itsensä on aihetta kiinnittää lapsen huomio niihin todellisiin luonnonesineisiin, joita he kohtaavat.
Tekijän pyrkimys systeemiin ja täydellisyyteen on vaikuttanut osin haitallisesti esitykseen ja kirjoitustapaan. Täytyy olla lyhytsanainen voidakseen mainita runsaasti asioita. Täytyy puhua muutaman sanan mittaisin lausein. Siksi kirjassa on sellaisia vielä viimeisillä sivuilla. Mutta ne eivät harjoita lainkaan lukemiseen ja ymmärtämiseen. Jatkuessaan painoarkin toisensa jälkeen ne ovat todellakin sietämättömiä, ajatuksen staccatoa, jonka täytyy väsyttää jopa sivistymättömintä korvaa ja mieltä. Hra T. onkin myös jatkossa, pidemmin kuin mitä olisi tarpeen, kirjoittanut tällaiseen staccato-tyyliin. On tosin virhe uskoa lapsen selviävän liian paljosta; mutta tekijä selvästikin aliarvioi heidän kykyään ymmärtää lukemaansa.
Yhtenäiset kuvaukset ja kertomukset sekä runot kunkin luvun lopussa ovat sisältönsä ja muotonsa puolesta näytteitä siitä, mitä lukukirjan varsinaisesti tulisi olla. Vahinko vain, että kirjan systemaattinen osa on vienyt tältä ei-systemaattiselta niin suuren tilan. Toivottavaa olisi, ettei näin kävisi seuraavassa osassa.
Mutta oppikirjan tunkeminen lukukirjaan johtaa mielestämme paljon vahingollisempaan seuraukseen kuin siihen, että kirja sinänsä on vähemmän käyttökelpoinen lukuharjoituksiin, nimittäin siihen että lukeminen vaikuttaa haitallisesti oppilaaseen.
Tällainen kirja sisältää melkoisesti asiatietoutta ja nimiä, jotka korvaavat tiedot. Oppilas on siis sen luettuaan koonnut paljon tietoutta. Hän tosiaan tietää ”jotain kaikesta”, hänellä on eläinten, kasvien ja kivien nimiä; hän tietää jotain niiden synnystä ja olemassaolosta; hän on oppinut kaikenlaista painoista, vivuista jne., ilmanpaineesta, valosta, äänestä, lämmöstä jne. – Uskotaanko nyt, että tämä kaikki on lapselle vähemmän vahingollista kuin täysikasvuiselle? Voihan sanoa, että lapsen tietous kyllä on vielä pinnallista, mutta hänellä on enemmän aikaa ja tilaisuuksia hankkia itselleen syvempi näkemys. Mutta tästä ei varsinaisesti ole kyse. Paljon ja irrallisen tietouden vahingollinen vaikutus näkyy siinä, että sellainen tietämys vie innon syvällisempään perehtymiseen, tekee yksilöstä hitaan siihen työhön ja ponnistukseen, mitä tosi oivallus vaatii. Ja sellainen vaikutus on turmiollisempaa lapsuusiässä kuin sielunvoimien kehityttyä pitemmälle. Jokaisen täytyy tyytyä diletanttitietouteen useimmilla inhimillisen tiedon alueilla. Mutta tämä tietous hankitaan rinta rinnan perehdyttäessä paremmin johonkin alueeseen, sen jälkeen kun solidimpi ammatti- tai virkaopintoihin liittyvä erikoistietous jo on pohjana ja juurtunut, ja koulunkäynti on suoritettu ja useampien tiedonalojen tuntemuksen perusteet on omaksuttu ankarammassa järjestyksessä, yleensä sen jälkeen kun vakavammat opinnot tai kokemuksen pakko jo ovat jossain määrin kehittyneet ja vakiintuneet ja kun oma harkinta pystyy tukemaan myös löysemmästä esityksestä ammennettua tietoutta. Jos sen sijaan lapsen pää täytetään suurella määrällä pintatietoa, luodaan perustus sille, että lapsi tulevaisuudessakaan ei tunne intoa ja pysyy pinnallisena; luodaan noita 10-vuotiaita neroja, joita perheissä ihaillaan, mutta joiden kohdalla myöhemmin tehdään se surullinen havainto, etteivät he kelpaa mihinkään. Poika, jolle luonnonhistoria, fysiikka ja astronomia ovat olleet niin helppoja harjoituksia kuin mitä ne lastenkirjassa ovat, tulee huomaamaan kuinka raskasta on sen jälkeen aloittaa terminologian ja matematiikan alkeilla. Ei pidä erehtyä ja luulla, että jokin tieteen yleisiä puolia koskeva etukäteistietous synnyttäisi innostusta selvittää asiat todella perusteellisesti. Niin ei ole laita. Yleiskatsaukset eivät herätä tai ravitse tiedonrakkautta; sen sijaan päinvastoin voi jonkun yksityiskohdan sovelias esittely synnyttää innostusta oppia tuntemaan suuri kokonaisuus. Emmekä ole vielä edes maininneet sitä itsetyytyväisyyttä, minkä hajanainen monitietävyys synnyttää ja joka helpoiten juurtuu lapsuusiässä.
Edellä todettuun liittyy läheisesti kysymys lukukirjan merkityksestä kansakoululle.
Oppikirjalla on aikansa, samoin lukukirjalla; jälkimmäisen aika on luonnollisesti varhemmin. Lukukirja merkitsee lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelua; oppikirja on pääasiassa väline sen erityisen asiatietouden hankkimiseen, joka muodostaa tähän tai tuohon tieteeseen perehtymisen välttämättömän valmistelun. Mitä lyhyempi opetusaika on, sitä tärkeämmäksi lukukirja käy, sitä vähemmän hyödylliseksi oppikirja. Asiatietoutta voi näet hankkia myös ilman opetusta; lukemisen ja ymmärtämisen kykyä ei ilman sitä saada.
Jos siis oppikirjan siirtäminen lukukirjaan on yleensäkin hylättävää, on se tätä etenkin kansakoulun suhteen. Opetusajan lyhyys tekee siinä välttämättömäksi, että kaikki huoli kohdistetaan oppilaan opettamiseen lukemaan omin päin, lukemaan ja ymmärtämään. Ei vain siitä yleisestä syystä, jonka juuri esitimme, vaan varsinkin kansakouluopetuksen oman erityisluonteen vuoksi katsomme siksi, että kansakoulun lukukirjan tulee seurata aivan toista suunnitelmaa kuin mitä hra Topelius on noudattanut Naturens bokissa, jonka suomentamisesta kansakoulun tarpeisiin emme siis voi ennustaa olevan sille suureksi hyödyksi. Kirjasta kannattaa lainata paljon, ja kirjoitus- sekä esitystapa ovat rajoitustensa puitteissa erinomainen malli; mutta kaikki, mikä siinä tähtää suhteelliseen täydellisyyteen ja järjestelmällisyyteen asiatietoudessa, poistettakoon lukukirjaan kuulumattomana.
Eikö kansakoulussa sitten pidä hankkia mitään asiatietoutta? Kyllä vain, sikäli kuin se on mahdollista. Äidinkielen kielioppi, käytännön geometria ja aritmetiikka, isänmaan maantieto ja historia sekä maatalouden perusteet – tämä on melkoinen tietomäärä, ja oppikirjoja tarvitaan näissä aineissa sekä uskontotiedossa. Lukukirja voi liikkua myös näiden aiheiden parissa yhtä hyvin kuin niiden ulkopuolellakin, mutta ei yleisten rekisterinkaltaisten katsausten muodossa, vaan seikkaperäisempinä detaljiesityksinä ja kuvauksina. Nämä antavat ymmärrystä ja intoa, ja niihin lapsen ymmärrys riittää; luettelomaiset katsaukset tarjoavat vain irrallista asiatietoa ilman mitään todellista näkemystä ja kykyä hankkia sitä. Yhteinen kansa hankkikoon itselleen tietoutta luonnonhistoriassa, fysiikassa, yleisessä historiassa ym. kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Kansakoulun tehtävänä on antaa oppilaalle kyky tähän; sillä ei ole aikaa välittää itse tietämystä.
Pohjaamme tämän näkemyksen kansakoulun päämäärästä käsitykseen kaiken opetuksen päämäärästä yleensä, joka on siinä, että sen tulee tehdä oppilaasta kykenevä hankkimaan itse tietonsa. Oppikoulun, porvarikoulun ja kansakoulun välinen ero määräytyy yksinomaan niiden oppiaineiden suuremmasta tai pienemmästä määrästä, joiden hankintaan tätä kykyä sovelletaan. Mitä lyhyempi opetusaika ja mitä harvempia oppiaineiden sen seurauksena täytyy olla, sitä enemmän täytyy lukukirjan ottaa oppikirjan paikka; sen ei tule välittää asiatietoa in nuce [pähkinänkuoressa], tulosten tai yleiskatsausten muodossa, vaan yksistään ja ainoastaan lukuharjoituksina, opastuksena erilaisten tiedonalojen kansantajuisten esitysten ymmärtämiseen ja käsittämiseen. – Mutta olemme jo aikaa sitten ja toistuvasti ilmaisseet vakaumuksemme tässä kysymyksessä ja perustelleet sen. Tässä ei ole aihetta sen toistamiseen.
Mielipiteemme hra Topeliuksen kirjan käyttökelpoisuudesta on, että sitä voi suurella hyödyllä käyttää lukuharjoituksiin kotona ja sivistyneempien luokkien lapsien aapiskoulussa; nämä lapset voivat odottaa saavansa tulevaisuudessa kunnollisempaa opetusta käsitellyissä aineissa. Silti luettaessa täytyy suorittaa jonkin verran valikointia, joten ei ole syytä pitää välttämättömänä tai edes hyödyllisenä läpikäydä kaikkea, mitä kirjassa on.
Lopuksi pari erityishuomautusta. Tekijä on pitänyt tarpeellisena selostaa pienille oppilailleen, mitkä eläimet synnyttävät eläviä poikasia, esitellä heille kuvin ja kuvauksin kukan sukuelimiä jne. – Tämän hyödyllisyydestä voi esittää syitä puolesta ja vastaan. Tiedämme, että esimerkiksi kokenut ja lastenkasvatuksen puolesta intoileva Campe on ehdottanut nuorison viemistä anatomiasaliin ja sikiämisprosessia koskevan luennon pitämistä heille. Edes tällaista ehdotusta ei ilman muuta voi torjua – silloin kun kyseessä on nuoriso, jonka tiedonhalu tässä suhteessa on jo herännyt. Mutta sen herättäminen on meistä täysin tarpeetonta.
Jo nopea selailu osoittaa, että kirjassa on oikaisua vaativia asiavirheitä. Esimerkiksi lehtikuusi ei kasva ”lämpimämmissä maissa”. Värjärit eivät pane sinilastuja ”kyyppiin”. Potaskan saamiseksi ei polteta ”koivunrisuja”, vielä vähemmän ”muita oksia”. Nykyään ei tarvitse viipyä ”kahta vuotta” maailmanympärimatkalla. Vaihteiston voima ei kasva siitä, että ”suuremmat pyörät liikuttavat hampaillaan pienempiä”. Kuu ei ole niin ”merkillinen” kapistus kuin kirjan kuvaus antaa ymmärtää. Siinä näet sanotaan, että aurinko valaisee aina saman puolen kuuta, mutta kuu kääntää milloin valoisan, milloin pimeän puolensa maata kohden. Eikä kuun vaiheista myöskään pääse perille siten, että tarttuu oikealla tai vasemmalla kädellä kuun ”käyristyneeseen” reunaan. – Nämä erehdykset eivät kuitenkaan ole kovin olennaisia, koska ne lukuun ottamatta vähämerkityksistä nro 4:ää esiintyvät luvuissa, joiden ylitse helposti voi hypätä.
Finlands Mollusker beskrifna af A. E. Nordenskiöld och A. E. Nylander. Helsingfors 1856. [Suomen nilviäiset A. E. Nordenskiöldin ja A. E. Nylanderin kuvaamina.]
Ei ole kauaakaan siitä, kun meillä oli ilo ilmoittaa hra Nordenskiöldin laatimasta ensimmäisestä yrityksestä kuvata Suomen mineraaleja. Käsillä olevassa työssä kuvataan myös ensi kertaa Suomen kotiloita ja simpukoita. Näyttää tosiaan siltä, kuin isänmaan nuorempien luonnontieteen harjoittajien parissa olisi herännyt uusi, ennenkuulumaton rohkeus ja tietoisuus siitä, että heillä on tietty velvollisuus valaista oman maan luonnonoloja.
Kiitettävänä täytyy pitää tiedemiehen haluttomuutta laskea käsistään puolivalmista työtä. Mutta tästä haluttomuudesta tulee pelkkää yksityistä kunnianhimoa, jos esitöitä on kyseisellä alueella vielä liian vähän tehtyinä minkään täydellisemmän esityksen aikaansaamiseksi. Tällaisissa oloissa tieteen intressinä näet on, että jokin aihetta koskeva oppikirja tai muu systemaattinen esitys näkisi mahdollisimman pian päivänvalon. Se toimisi silloin herätteenä monille, toisille se olisi osviitta kyseisen tutkimusalueen kehittämiseen ja suuntaisi olemassa olevia voimia ajankohdalle soveliaimmalla tavalla selvittämällä, millä alueilla esitöiden puute on suurin. Monien yhdistynein ponnistuksin saisi silloin se, jolla on kyky hallita kokonaisuus, tilaisuuden laatia jotain parempaa kuin ensi luonnos; ja varsin todennäköistä on, että tämä palkitsee sen saman henkilön, joka asiaa edistääkseen ei epäröinyt julkaista vielä vaillinaista aineistoaan, silläkin riskillä että joku toinen olisi käyttänyt sitä täydellisemmän esityksen laatimiseen. Sitä vastoin näkee tavallisesti, että ne jotka menettelevät toisin ja varjelevat mustasukkaisesti kokoamaansa aineistoa, jäävät aineistonkerääjän roolin tasolle, koska heidän omat voimansa eivät ole riittäneet viemään heitä näistä valmisteluista eteenpäin.
Niinpä pitää kiittää mitä suurimmassa määrin tätä herrojen Nordenskiöld ja Nylander yritystä, vaikka asiantuntija voisikin löytää yhtä tai toista huomautettavaa heidän työstään, ja vaikka, kuten he itsekin ilmoittavat, tälläkin alueella on Suomessa vielä paljon tutkittavaa. Jokainen oikeudenmukaisesti ajatteleva yhtyy siis täysin siihen, mitä tekijät esipuheessaan lausuvat: ”Emme ole kaihtaneet mieluummin julkaisemasta jotain puutteellista sen sijaan että hallussamme oleva aineisto olisi, kuten meillä niin usein vastaavissa tilanteissa aiemmin on käynyt, jäänyt kokonaan hyödyttömäksi isänmaan tieteen kannalta.”
Teos kuvailee hieman yli kahdeksankymmentä lajia. Lukumäärä tuntuu varsin alhaiselta, mutta maa- ja makean veden nilviäisten lukumäärä ei muissakaan pohjoismaissa ole juuri sen suurempi kuin Suomessa. Vain merinilviäisiä täällä on äärimmäisen vähän, nimittäin 6 lajia. Merenrannoilla ollaan kyllä totuttu näkemään useampia lajeja, mutta muut ovat makean veden nilviäisiä, jotka elävät jokisuistojen ja sisälahtien vähäsuolaisessa vedessä. Niinpä ei Suomenlahdessa ole Suursaaren itäpuolella enää lainkaan merinilviäisiä.
Tekijät ovat lisänneet teoksensa hyödyllisyyttä selostamalla johdannossa tähän liittyvän terminologian yleisiä puolia ja esittämällä ohjeita, missä, milloin ja kuinka eri lajeja tulee etsiä ja kerätä; lisäksi he ovat laatineet systemaattisen yleiskatsauksen ja varustaneet teoksen 80 kuvalla. Teoksen täytyy siis olla hyvä käsikirja kaikille niille, jotka antautuvat tälle kotimaisen eläintieteemme alueelle. Jokainen tietää, että se on ollut tuntematon maa kaikille vanhemmille luonnonhistorioitsijoille ja tieteen harrastajille yliopistossa. Hyönteisten keruu oli siihen aikaan A ja O; sen ohella harrastettiin jossain määrin kasvitiedettä ja lintujen tutkimista. Tällainen vanhan koulun harrastaja huomaa nyt ihmeekseen, että kotiloita kävelee kaikilla teillä ja poluilla, kaikissa ojissa, kaikkien pensaiden alla, kaikilla kivillä ja puunrungoilla. Tosin melkoinen osa on niin pieniä, että niiden sivuuttaminen on ollut anteeksiannettavaa. Jokainen muistanee myös, että on nähnyt melko lailla nilviäisiä kosteissa pelto-ojissa ja joitakin myös kivien ja kallioiden sammalella. Mutta tämän kirjoittaja tunnustaa, ettei yksikään tällainen matkamies ole hänen tielleen sattunut. Ehkä se johtuu siitä, että ne suorittavat promenadinsa mieluiten pimeässä. Lukija havaitsee kuitenkin, että niihin on verrattain helppo tutustua, eikä myöskään vaikuta erityisen vaikealta saada selville niiden oikeita nimiä ja luonnetta, kun käsillä on herrojen A. E. N. & A. E. N. laatima kalenteri.
Aura. Veckoskrift för Skönlitteratur. 1856. Åbo.
Olisi epäoikeudenmukaista jättää kokonaan mainitsematta tämä aikakausjulkaisu, kotimaisen kaunokirjallisuuden ainoa edustaja kuluvana vuonna – joskin tämän kirjoittajan täytyy tunnustaa, ettei hänellä todellakaan ole aikaa sen lukemiseen eikä siis myöskään kokoelmassa julkaistujen tuotteiden arvioimiseen.
Nopeasti sitä silmäiltyämme olemme kuitenkin voineet panna merkille, että niteen ensimmäinen romaani, Dumasin Kapteeni Richard kuuluu merkityksettömiin tusinatuotteisiin, vaikka sen juonen on ainakin tekijän omien sanojen mukaan antanut hänelle niinkin maineikas taiteen arvioija kuin A. W. Schlegel. Olemme kotimaisessakin kirjallisuudessa nähneet tämäntapaisen romaanitehtailun näytteitä, joka ottaa perusaineistokseen historian merkittävimmätkin tapahtumat – ja mieluiten nämä – sekä antaa historian ylevimpien henkilöhahmojen astua esiin totuudesta ja laihasta sepustelusta kudotussa vaatteessa; näiden rinnalla esiintyy romaanisankareita ja -sankarittaria, joiden sekä luonne että vaiheet ovat merkityksettömiä ja jotka lainaavat kaiken kiinnostavan yksistään siitä yhteydestä, mihin heidät asetetaan kyseisten historiallisten hahmojen kanssa. Emme voi kieltää, etteikö tämä maneeri silmissämme vaikuttaisi melkoisen halventavalta; jotenkin se on kuin murrettaisiin auki suurmiesten hautoja, jotta heidän hautavaatteillaan saataisiin puettua ryysyläisiä.
Myös Walter Scott ja hänen paremmat jäljittelijänsä tuovat romaanin tapahtumiin historiallisia henkilöitä. Mutta varsinkin Scottilla tämä tapahtuu siten, että lukukokemuksen jälkeen on ikään kuin tutkinut hyvää historianteosta. Tuntuu, kuin vasta Scottia luettuaan olisi kunnolla perehtynyt esimerkiksi Cromwelliin tai Kaarle II:een. Hänen romaaninsa ovat sitä paitsi usein pienimpiä yksityiskohtia myöten laadittuja ajankuvauksia, jotka perustuvat historialliselle oivallukselle, ja pitää täysin luonnollisena että Englannin hallitsijat näyttäytyvät siellä, missä kaikki heidän maansa aikalaishahmot ovat sopineet tapaamisesta. Varsinaiset romaanihenkilöt ovat lisäksi, mikä on tärkeintä, luonnekuvauksen mestarinäytteitä; ne kiehtovat lukijan mielenkiintoa ja saavat hänet seuraamaan kohtaloitaan. Taideluomuksina henkilöt ovat niin jaloja, ettei tunnu sopimattomalta, vaikka Cromwellinkin kaltainen mies on sivuhenkilönä läsnä heidän kohtalonsa kehittelyssä. Lisäksi Walter Scott pitää tavallisesti huolen siitä, etteivät historialliset henkilöt jää romaanissa merkityksettömiksi sivuhahmoiksi; päinvastoin, silloin kun he astuvat esiin, he tarttuvat asioihin lujalla kädellä ja avaavat romaanin koko solmun. He siis esittävät osaa, joka heille arvon ja ansion mukaan kuuluukin.
Dumasin Kapteeni Richardista etsii turhaan mitään tällaista. Henkilöt ovat osin mitättömiä, osin vastenmielisiä, ilman mitään luonnetta; sen seurauksena heidän kohtalonsa ovat yhtä yhdentekeviä kuin vaikuttavat motiiveitta kokoonkyhätyiltäkin. Henkilöiden vaiheet etenevät kuitenkin samaa tahtia Napoleonin keisarikauden useimpien sotien kanssa, joiden hatara ja epävarma kuvailu vie suuren osan kirjasta. On selvää että Napoleonin tarvitsee vain näyttäytyä. Hän saa mennä Elban saarelle, ja romaanin loppuratkaisu seuraa sitten niin hyvin tai kehnosti kuin pystyy. On kyllä luultavaa, että tällaisillakin romaaneilla on yleisönsä. Mutta yleisön laatu on varmasti huono.
Toinen kokoelman työ on ”Paavo och Anna, en dikt. Episkt försök af -rt” [Paavo ja Anna, runo. Eeppinen yritelmä -rt:ltä]. Oli aika, jolloin eeppinen runo, 8 duodesiarkin mittainen idylli, olisi herättänyt yleistä ja suurta huomiota paljon rikkaammissakin kuin meidän maamme kirjallisuudessa. Harvoissa maissa sentään muistetaan etenkin idyllin suhteen tämä aika paremmin kuin meillä, missä Runebergin idyllit ilmestyivät kauan sen jälkeen kun tällä runouden lajilla oli ollut maineikkaat päivänsä Saksassa ja Ruotsissa. Arveluttavaa on esiintyä näin pian samassa runolajissa tuollaisen edeltäjän jälkeen. Mutta voinee olla vakuuttunut, että juuri Runebergin esimerkki on aiheuttanut tämän yritelmän; se on siis ollut riittävän elähdyttävä sysätäkseen syrjään kaikki mietteet jäljittelyn vaaroista.
Silti ei tämä selitä sitä välinpitämättömyyttä, millä runotuotteisiin sekä meillä että muualla suhtaudutaan. Syynä on ilmeisestikin, että ne ovat nykyään niin tavallisia sen jälkeen kun säkeiden kirjoittelusta on tullut yleinen ja verrattain helppo taito. Ollaan kylläännytty keskinkertaisiin tuotteisiin, erinomaiset taas antavat odottaa itseään kauan.
Sen mukaan mitä olemme nähneet, uskomme silti, että kyseistä runoa voi ilokseen lukea, koska kertomus vaikuttaa melko somasti sommitellulta ja runossa on muutamia todella kauniita kohtia, jotka todistavat tekijän runollisesta katsomuksesta ja taipumuksesta. Toiset kohdat vaikuttavat silti melko yksinkertaisen proosallisilta, ja säkeet näyttävät kokonaan korvakuulolta muovatuilta, ilman että olisi tunnettu säkeen kauneuslakeja. Mielellämme silti olettaisimme, että runolla on monia ansioita, joita sitä sieltä täältä lukiessamme emme ole osanneet arvostaa tai edes panneet merkille.
”Heinola Blomman, romantisk berättelse af Författaren till Granriskojan” [Heinolan kukkanen, romanttinen kertomus Granriskojan tekijältä] on toinen kotimaisen kirjailijan tuote. Emme ole tästä kertomuksesta onnistuneet löytämään ainoatakaan johtavaa ajatusta emmekä myöskään juuri mitään romanttista. Tapahtumat näkyvät etenevän tavallista proosallista latuaan; ne liikkuvat pääasiassa rahan ja ruumiinravitsemuksen ympärillä. Jotain luonteen rahtua on päähenkilöllä, turvattomalla tytöllä, joka menee teatteriin töihin. Kun rakastaja lisäksi on muusikko, pitäisi siitä kyllä syntyä jotain romanttista. Ehkä sitä onkin ja nuoremmat lukijat löytävät sen. Tekijä näkyy unohtaneen, että tunteiden ja tilanteiden kuvaamiseen kuuluu jokin määrä runollista silausta. Siellä täällä esiintyy tahdittomia ilmauksia.
Julkaisija näkyy tunteneen tarvetta piristää kokoelmaa Balzacin romaanilla ”Eugenie Grandet”, joka aloittaa 28. vihon. Toivottavasti se on valittu onnellisella hetkellä. Yleensä näet eivät Balzacin romaanit ole mikään toivottava lisä minkään maan kirjallisuuteen.
Englantilainen kirjallisuus olisi varmasti tarjonnut sopivampaa luettavaa sille yleisölle, jonka varaan tämän kirjasarjan voi laskea. Ruotsissa on viime aikoina ruvettu ahkerasti ammentamaan tästä lähteestä. Paitsi Upsalassa julkaistavaa englantilaisen kaunokirjallisuuden kokoelmaa siellä ilmestyy kokoelma Dickensin novelleja. Lukijattarille erityisesti voimme suositella Grace Aquilarin ruotsiksi käännettyjä ja Suomen kirjakaupoissa saatavilla olevia teoksia; ne ovat toisen, puhtaamman ja jalomman hengen läpäisemiä kuin mitä ranskalaisessa romaanikirjallisuudessa tavallisesti on laita.
J. V. S.
