1. Necken. Poëtisk Kalender för 1849, utgifven af F. Berndtson. Hfors 1848. [Necken. Runokalenteri vuodelle 1849, julkaissut F. Berndtson]

Tätä vuosikertaa on avustanut viisitoista nimimerkkiä, joista useimmat ovat entuudestaan tuttuja – useimmat myös paremmin tunnettuja aiemmasta tuotannostaan kuin mitä nyt julkaistusta voi sanoa. Tämän kirjoittajaa ilahduttaisi, jos joku toinen sattuu löytämään vuosikerrasta uusia ansioita. Allekirjoittaneen mielestä teos on, kuten sanotaan, aika laiha.

T***:n Vårt Folk, F:n Min Flicka, X:n Fåfängt Önskan, joista kaksi viimeistä ovat uusia nimimerkkejä, ovat jossain määrin omaperäisiä ja kaikkien muoto on myös kaunis. Mutta muusta kalenterin lyriikasta on parempi vaieta kuin puhua.

Kung Sigismunds Värn on kolmas näytös C:n [F. Cygnaeuksen] sidottuun tyyliin laatimasta draamateoksesta. Emme juuri usko, että katkelma paljastaisi tekijän – niin selväjärkiseltä se vaikuttaa hänen tavanmukaiseen ajatus- ja kuvarikkauteensa verrattuna. Mutta esipuhe osoittaa selvästi tekijän. Lukija kysyy: miksi vain tämän tekstin, joka on katkelma kalenterin monien kokonaisten, joskaan ei muodoltaan yhtenäisten tuotteiden joukossa, pitää saada esipuhe? Emme todellakaan pysty vastaamaan kysymykseen muuten kuin että tekijän tapana on kääntää esipuheillaan ja johdatuksillaan lukija hänen tuotteitaan vastaan. Sellainen on tämänkin esipuheen vaikutus. Se antaa katkelman julkaisemiselle niin tärkeän merkityksen, että kukaan tuskin tulee sitä hyväksymään. Vai kuka pitäisi asiaankuuluvana, että tekijä tahtoo asettaa juuri tämän kortin varaan koko olemassaolonsa runoilijana? Kuka katsoisi, että katkelman kirjoittaminen ”kolmessa vuorokaudessa” olisi tärkein syy, mikä tekisi siitä tällaisen valttikortin, tai että runon kauneus voittaa tai häviää riippuen sen kirjoittamiseen käytetystä ajasta? Kerrotaan, että Byron eräässä elämänsä vaiheessa kirjoitti joka yö 150 säettä; aamukahvillaan hän pyyhki niistä 50, ratsastusretken jälkeen vielä toiset 50, ja jäljelle jääneet 50 riviä tuottivat hänelle päivässä 50 guineaa. Mutta ei tiedetä kenenkään tehneen tästä kuriositeetista mitään Byronin runouden mittapuuta. Eikä Byron myöskään liene saanut tästä seikasta aihetta esipuheen laadintaan. Hra C. tuskin voi tarkemmin mietittyään olla havaitsematta, että hän itse on esipuheellaan synnyttänyt sen hiljaisuuden kriitikkojen parissa, johon hänen on sanojensa mukaan ”täytynyt tottua”.

Olettakaamme kuitenkin, että tekijä nykyisin ottaa asian vähemmän vakavasti. Siksi ei allekirjoittanut tahdo pysähtyä esipuheeseen. Ei tarvitse olla kovin terävänäköinen eikä oppinut oivaltaakseen, että runokatkelman arvioinninkin täytyy jäädä katkelmalliseksi, että se voi jäädä vain pinnalliseksi. Jos nyt katsotaan pintaa, täytyisi juonen kehittelyn kai kolmannessa näytöksessä olla näkyvillä. Johan Flemingin vangitseminen ja hänen Mathildaa kohtaan tuntemansa rakkauden paljastuminen antavat aiheen olettaa, että tässä on se solmu, joka on avattava. Johanin taistelun aiheuttama isän viha on kuitenkin niin laimeaa ja heikosti perusteltua, ettei hänestä ole odotettavissa mitään Brutusta. Mitä hän taas sanoo paljastuksesta, jää tässä vielä salaisuudeksi. Ei siis voi edes arvailujen nojalla esittää mitään arviota sommittelun arvosta. Tämä katkelma vaikuttaa aika tuhoavalta ollakseen kolmas näytös. Kolme henkilöä, joiden puhuminen ja tekeminen vievät suurimman osan näytöstä, katoavat – ehkä kolmas pelastuu, joskin mikään ei viittaa siihen. Meistä tuntuu luonnolliselta, että näin verisen tapahtumakulun täytyy kovettaa katsojien sydämet lähestyttäessä ”murhenäytelmän” viidettä näytöstä. Se, että näytös päättyy ilman mitään jännitystekijää äsken mainittuun salaperäisyyteen, mitä tulee Klaus Flemingin suhtautumiseen pojan rakkauteen, on selvä rakennevirhe. On vanha sääntö, että jokaisen näytöksen tulee päättyä tilanteeseen, jonka ratkaisua ei voi ennakoida. Tällä ei toki tarkoiteta epävarmuutta näytelmähenkilön ajattelutavasta, vaan tapahtumia, jotka tästä ajattelutavasta voivat seurata. Mutta ehkä onkin niin, että tekijä on tässä näytöksessä halunnut esittää vain kuvauksen Flemingin sotaväen hajoamisesta ja jakautumisesta, siis että koko nuorten rakastavaisten suhde onkin pelkkä sivuseikka. Se olisikin uuden tyylin mukaista, tyylin, joka on liian epämääräistä ollakseen tosi draamallista.

Mitä toteutukseen tulee, moni kaiketi ajattelee – ja aiheellisesti – että dialogi on liian monisanaista. Kun Krasinsky, Olof, Bengt Bonde puhuvat näin paljon, niin mitä päähenkilöille jääkään? On lähestulkoon mahdotonta olla kovinkaan kiinnostunut henkilöistä, joiden näkee vilahtavan vain kolmannessa näytöksessä. Jos he riitelevät, tappelevat ja tappavat toisiaan, syntyy tästä kaikesta pelkän varjonäytelmän vaikutelma. Jotta kiinnostus tulisi suuremmaksi, täytyy henkilöissä esiintyä vahvoja intohimoja. Mutta ne näkyvät teoissa, eivät puheessa. Siksi meistä tuntuukin varmalta, että kyseisillä henkilöillä, jotka tässä näytöksessä kuitenkin jättävät päähenkilöt varjoonsa, on liian vähän draamallista elävyyttä. Näytös on pelkkää sotilaiden riitelyä; näin vulgäärin asian esittäminen monin sanoin koituu liikakuormitukseksi. Asiaa ei auta, että näissä sanoissa tuodaan julki jaloja ajatuksia ja tunteita, että ne usein ovat kauniita ja ilmaisurikkaita. Pikemminkin on johonkin sinänsä vähäpätöiseen panostettu liian paljon. Tapahtumien luonne ei myöskään ole voinut antaa runoilijalle aihetta mihinkään korkeampaan lyyriseen lentoon. Tästä mielestämme selittyy mainittu esitystavan ja vuorosanojen selväjärkisyys. Bengt Bonden ja Klaus Flemingin keskustelussa vuorosanat kohoavat kuitenkin pari kertaa todellisen kauneuden tasolle. Toinen asia on, ovatko ensin mainitun sanat suomalaisen talonpojan sanoja, varsinkin mitä tulee hänen heittoonsa saada päänsä tuomiokirkon torninpiikkiin. Jos Fleming olisi uhannut hirttää Bonden siihen, olisivat sanat vastanneet hänen luonnettaan. Kyseenalaista sen sijaan on, kuuluvatko moninaiset pohdiskelut siihen. Tilanne on sellainen, ettei se anna Bondelle juurikaan mahdollisuuksia satunnaiseen korkeampaan lyyriseen vireeseen.

Kaiken lopputulokseksi saadaan silti, ettei mikään arviointi voi olla kiperämpi tehtävä kuin se, joka kohdistuu muuten tuntemattoman tragedian kolmanteen näytökseen. Mikään ei siis voi antaa tekijälle vähemmän aihetta kiinnittää huomiota kritiikkiin. Sanomalehtiarvostelu ei yleensäkään koskaan voi horjuttaa todellisen runoilijan vakaumusta hänen kutsumuksestaan; kaikkein vähiten niin kapaloissaan oleva kritiikki kuin meidän maassamme. Lukevan yleisön suurempi tai vähäisempi kiinnostus tekijän tuotteisiin antaa hänelle luotettavamman vihjeen. Mutta hra C:n ei kai pidä edes pyytää, että pelkkä katkelma herättäisi suuremmassa määrin lukijakunnan kiinnostusta. Kun katkelma julkaistaan kalenterissa, on jopa mahdollisuus päätellä tämän kiinnostuksen olemassaolon olevan tavallistakin rajoittuneempi. Vasta kirjallisuuden historia antaa toden kritiikin. Lienee parasta esittää katkelma sellaisena kuin se on – ilman sen pidempiä esipuheita.

Kalenteri päättyy R. F:n matkakuvausluonnokseen ”En Engelsk bal i Rom”, joka kuvailee paljon enemmän matkustavia englantilaisia kuin itse iltajuhlaa. Luonnos on kevyellä ja varmalla kädellä laadittu ja sen lukee mielellään.

Kalenterin sisällöstä on tietysti leijonanosa peräisin julkaisijalta – laajuutensa puolesta, sillä mitä laatuun tulee, on vaikea verrata tätä osuutta mihinkään, jos ei C:n edellä mainittu katkelma korkeammalle tähtäävän tendenssinsä puolesta olisi vieläkin hankalampi arvioitava.

Moni Berndtsonin runottaren ystävä jakanee tämän kirjoittajan epämieluisat tuntemukset nähdessään tuon kerran niin kukoistavasti esiin puskeneen omaperäisen runoilijaluonteen verson niin pian olevan vaarassa lakastua. Hra B:n aikaansaannokset tässä vuosikerrassa antavat todella aiheen pelätä, että hänen runoilijanlahjakkuutensa on mennyttä. Näissä hänen tuotteissaan on laimeutta, jota vasta-alkajan kohdalla vielä voisi pitää epävarmuutena, mutta joka hra B:n runoissa on huono merkki.

Puhumme tässä vähemmän hra B:n lyyrisistä tuotteista; niitä on kolme, joista runoja ”Tunga boja, ljufva boja” sekä ”Kröf rygg” lukee kyllä mielellään, joskin nekin kuuluvat kultaisiin keskinkertaisuuksiin. Mutta hra B. on kalenterissa julkaissut myös komedian ”Kungens Porträtt” sekä novellin ”Förrädaren”, jotka kumpikin omalla tavallaan osoittavat, kuinka saamattomasti hra B. huolehtii taiteesta ja kynästään.

Komediassa tekijä on, kuten on tapana sanoa, osunut hyvään ideaan; vaikkei se ole edes uusi, on se tässä saanut riittävän erikoisen muodon antaakseen näytelmälle kiinnostavaa omaperäisyyttä. Muuan sattuma antaa rakastajalle aiheen esiintyä rakkautensa kohteen isän kodissa, helsinkiläispormestarin talossa, kuninkaan (Kustaa III:n) hahmossa. Tilanteeseen johtava kehittelykin on ripeää, ja ainakin yksi luonne, Sofin, näyttäytyy muutamin vedoin tehtynä kokonaisvaltaisena ja aitona. Mutta heti kohta kun tekijä on ehtinyt pisteeseen, missä juonen oikeastaan pitäisi lähteä käyntiin, antaa hän yhtäkkiä kaiken lässähtää. Hän rientää mitä välinpitämättömimmällä kiireellä kohti loppuratkaisua, joka siksi ”ratkeaakin” aivan latteasti ja kömpelösti. Suorastaan harmistuu, kun näkee näin hyvän kehitelmän joutuvan hyödyttömänä hukkaan. Ei kannata ehdottaa, mitä siitä olisi saanut aikaan; jokainen lukija havaitsee, että paljon olisi voinut tehdä eikä mitään ole tehty.

Mutta jos tekijä komediassa on haaskannut sen mitä hänellä käsissään oli, niin novellissa hän näkyy sitäkin innokkaammin tavoittelevan jotakin, vaikka ponnistelut valuvatkin tyhjiin. Johdannon mukaan tekijän mielessä on ollut kirjoittaa jotain historiallisen romaanin tyylistä. Novellissa esiintyvätkin Kaarle-herttua (Kaarle IX), Scheel, Arvid Stålarm, Ebba Stenbock (Flemingin leski); mutta mahtaakohan kukaan lukija löytää heistä jälkeäkään historiankuvauksesta? Rouva Ebballa, ainoalla jossa on jotain mikä pysyy koossa, ei esimerkiksi ole mitään tekemistä vangitun poikansa kanssa, joka on kokonaan pudonnut pois kuvasta. Ebba-rouvasta tulee sen sijaan seuraneiti eräälle oikukkaalle puolattarelle ja tämän tyttärelle. Aikaan mahtui yllin kyllin traagisia tapauksia. Tekijä sivuuttaa nämä ja jahtaa uusranskalaiseen tyyliin mustasukkaisuutta, petoksia, murhia ja mielipuolisuutta novellin ei-historiallisten henkilöiden joukosta. Jalomielinen ritari yhtyy rakkautensa kohteeseen sinä hetkenä jolloin nainen vaatii tätä toimittamaan edeltäjänsä raadon pois, jonka hän, nainen, mustasukkaisuuttaan on salamurhannut. Nainen katuu, kärsii, täyttää velvollisuutensa aviopuolisona ja äitinä. Hän alkaa tuntea inhoa – se on luonnollista. Mutta mies haluaa kostoa – miksi? Koska hän on tieten tahtoen nainut murhaajattaren. Mies kostaa – miten? Antamalla kuolinhetkellään, viiden vuoden avioliiton jälkeen, ryövätä lapsen äidiltä. Lapsi, poika, rakastuu sitten isänsä kuoleman jälkeen syntyneeseen sisareensa; hänestä tulee mustasukkaisuudesta puolueensa, hyväntekijöidensä petturi ja siskonsa murhaaja. Äiti, joka on etsiskelemässä kadonnutta poikaa, ei aavista mitään, vaikka lukija jo pojan esiintymisen ensi hetkestä saakka tietää, kenestä on kyse. Vasta mielipuoleksi tultuaan, kun kaikki on lopussa, menee poika tuntemattoman rouvan luo, paljastaa hänelle rintansa ja näyttää hänelle tatuoinnin, ”nuolen läpäisemän sydämen, F-kirjain sen alla”. Pojan nimi näet oli Feodor. Kaukonäköinen äiti, joka oli näin merkinnyt kolmivuotiaan poikansa, on nyt riittävän tarkkasilmäinen tunnistaakseen hänet ja huudahtaa: ”Feodor – – poikani!” ja kaatuu ”pyörtyneenä lattialle”.

Mutta miksi kiinnittää huomiota bagatelleihin? Koska yleisölle tarjotaan vain bagatelleja, ja varsinkin siksi että hra Berndtson tarjoaa vain bagatelleja. Sellainen taidetta kohtaan tunnetun kiinnostuksen puute, mikä näissä kyhäelmissä paljastuu, on anteeksiantamatonta niin lahjakkaan kirjailijan kuin hra B:n kohdalla; eikä virhettä voi hyvittää muuten kuin kelvollisemmilla tuotteilla. Vain hän itse voi ratkaista, onko runotar kääntänyt hänelle selkänsä. Kirjallisuuden kenttä on riittävän suuri runouden ulkopuolellakin, ja lahjakkuudelle on avoinna satoja sen polkuja ja teitä.

2. Joukahainen, Tredje Häftet. [Joukahainen, kolmas vihko] Hfors 1848. (35 hopeakopeekkaa).

Tämä vihko alkaa tutkielmalla ”När erhöll svenska språket de rättigheter i Finland det ännu eger?” [”Koska ruotsin kieli sai Suomessa ne oikeudet jotka sillä vieläkin ovat?”], joka on vihon arvokkaimpia, jos ei arvokkain. Tekijä on hra C. A. Alcenius, kasvatustieteen dosentti.

Hra Alcenius on julkaisemallaan latinankielisellä väitöskirjalla aloittanut Suomen opetuslaitoksen historian esityksen. Tässä puheena olevaa artikkelia voidaan pitää johdantona kyseiseen työhön; se on syntynyt tekijän aiheeseen kohdistamista tutkimuksista. Niin vaatimattomasti kuin artikkeli esiintyykin – sitä kutsutaan pelkäksi tilapäispuheeksi Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlassa marraskuussa 1847 – rakentuu se silti itsenäisille tutkimuksille, joita ei, kuten usein on asianlaita, ole tarkoitettu vain kirjallisissa viittauksissa käytettäväksi, vaan joiden tuloksia voidaan moitteettomasti käyttää puhtaasti asiaan paneutuvassa esityksessä. On epätavallista, että kotimaisten historioitsijoidemme erityistutkimuksia luettaessa yllättyisi kohdatessaan joka sivulla suomalaiselle lukijalle uusia tietoja, uusia omaperäisiä näkemyksiä. Tekijä pitää paljon enemmän mitä otsikko lupaa: hän antaa meille Suomen kulttuurihistorian ensi luonnoksen.

Tässä arviossa lukija epäilemättä havaitsee jälkiä siitä iloisesta vaikutelmasta minkä hra A:n tutkielma tämän kirjoittajaan on tehnyt. – On todellakin niin, että kahden viime vuoden kirjallisuudesta on melkoisesti jäänyt kaipaamaan joitakin todisteita nousevan sukupolven vakavammista pyrkimyksistä. Kasvatustieteeseen kohdistuneet tutkimukset ovat sinänsä jotain harvinaista maassamme. Yliopistolla ei vuosikymmeniin ole ollut pedagogiikan opettajaa. Mitään palkattua opettajanpaikkaa ei yliopistolla tähän ole. Silloin todistaa jo pyyteettömästä tieteellisestä innosta, että joku paneutuu näihin tutkimuksiin, jotka eivät lyö leiville. Hra Alcenius on näiden tutkimusten ja yliopistolla nyt saamansa paikan vuoksi luopunut palkallisesta vakituisesta kouluopettajan toimesta. Kaikki tämä antaa hyviä lupauksia. Ja kun niiden vahvistuminen tuottaa niin kelvollisia yritelmiä kuin hra A:n, pidämme mitä rakkaimpana velvollisuutenamme julkituoda tällä tunnustuksella tekijälle kunnioituksemme.

Nykyinen sukupolvi tunnustaa kyllä täysin sen sivistyksen arvon minkä Suomi on perinyt ajalta jolloin se oli yhteydessä Ruotsin kanssa. Mutta silti se on jo alkanut tuntea sen ikeen painon, millä ruotsin kieli painaa tätä muuten vapaasti käytettävissä olevaa sivistystä. Siksi on varmasti opettavaista tutkia, milloin ja kuinka kotimainen kieli on joutunut tämän sorron alaiseksi. Sadat kirjoittajat lienevät puuttuneet molempien kielten keskinäissuhteeseen. Yhden näistä sadoista mieleen on nyt johtunut, että asian selvittämiseksi voidaan etsiä tietoja historian lähteistä. Kysyttäessä ”milloin?” on vastauksena ajateltu epämääräisesti vuosisatojen vaikutusta; kysyttäessä ”miten?” on vastattu samalla tavalla ja ajateltu lisäksi, että vaikutus on toteutunut kaikilla tavoilla.

Useimmat tulevat nyt yllättymään, kun he saavat kuulla että hra Alceniuksen tutkimuksen mukaan ruotsin kielellä on tuskin 150 vuoden ajan ollut se yliote, johon se vieläkin tukeutuu. Vasta 17. vuosisadan puolivälissä alkoi työ ruotsin käyttöön ottamiseksi perustamalla oppilaitoksia, joissa ruotsista tuli opetuskieli. Vielä 1700-luvun alussa käyttivät Porthanin todistuksen mukaan ”Suomen papisto, useimmat maaseudun säätyläiset sekä suurin osa kaupungin kauppiaista ja porvaristosta keskinäisessä kanssakäymisessään enimmäkseen suomen kieltä”. 1600-luvun puolivälissä ja lopulla julkaistiin koulukirjoja suomalaisin käännöksin, siis latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi, tai vain ruotsiksi ja suomeksi.

Eikö aiemmin sitten ollut mitään oppilaitoksia? Niiden laita oli kehnosti, etenkin uskonpuhdistuksesta lähtien. Tekijä osoittaa, että suomella oli silloin sijaa kouluissa latinan ohella; mutta ruotsi ei vielä ollut tullut kouluihin. Vielä vuoden 1649 koulujärjestyksessä säädetään vain, että oppilaiden tulee 2. luokalla puhua opettajille latinaksi, ylemmillä luokilla heidän on käytettävä latinaa keskinäisenä seurustelukielenään. Silti tekijä siteeraa ainakin yhtä erityistä Suomelle annettua sääntöä, joka vaatii ruotsin lukemista siitä lähtien kun katekismusta aletaan opiskella.

Suomen kielen käyttö lisääntyi kuitenkin yleisessä uskonnonopetuksessa uskonpuhdistusajan jälkeen. Useat uudemmat tutkijat ovat paljastaneet, että uskonpuhdistuksen lähimpänä seurauksena oli kansan älyllinen ja siveellinen huonontuminen, kunnes uusi oppi ennätti juurtua 1500-luvun mittaan. Suomessa tämä tapahtui kuitenkin hitaammin kuin Ruotsissa, koska aateli täällä anasti itselleen esteettömämmin kirkon ja oppilaitosten maaomaisuutta; opetustoimi jäi heitteille ja rappeutui. Tekijä kuvaa lyhyesti, mutta osuvasti tämän ajan henkistä turmelusta.

Vuoden 1350 paikkeilla, lähes kolmesataa vuotta ennen uskonpuhdistusta, oli ruotsalaisten valta Suomessa ehtinyt niin pitkälle, että oli olemassa jonkinlainen siviilihallinto ja tuomioistuinlaitos siihen saakka vaikuttaneiden sotilaiden, pappien ja verottajien ohella. Tekijä osoittaa, että tästä ajasta alkaen myös suomalaiset osallistuvat hallintoon; on uskottavaa, että myös lainkäyttö toteutui vain suomeksi. Maunu Ladonlukon säädös, joka vapautti veroista ne tilat, joista kuninkaan palvelukseen varustettiin hevonen ja mies, päti myös Suomessa. Niinpä täälläkin syntyi kotimaisia rälssimiehiä, aateli. Ja virka- ja rälssimiehet olivat tuohon aikaan samaa. Myös alempi papisto oli suomalaista. Uskonpuhdistuksesta lähtien myös ylempi papisto oli peräisin kansan riveistä. Niinpä suomen kieli oli maassa varhain vallalla hallintokielenä, uskonpuhdistuksesta lähtien kirkon ja opetuksen kielenä sekä koko tänä aikana myös sivistyneempien luokkien puhekielenä. Klaus Fleming, Suomen mahtavin mies Sigismundin ja Kaarlen välisten taistelujen aikana, puhui niin huonosti ruotsia, että kuninkaan neuvoston muiden neuvosherrojen oli vaikea ymmärtää hänen puhettaan.

Tämä lyhyt selostus tutkielman sisällöstä antanee toivoaksemme lukijalle aavistuksen siitä, missä määrin se ansaitsee hänen huomiotaan. Jo pelkkä vilkaisu aiheeseen osoittaa, että sitä koskeva tutkimus kattaa koko Suomen kulttuurihistorian. Emme sivuuta sitä, että tutkielman laatijalla on vielä paljon tehtävää, ennen kuin hän voi kumoamattomin todistuksin vahvistaa esittämänsä näkemykset. Tämän kirjoittajan mielestä hän erehtyy suuresti, jos katsoisi kysymysten jo tultua ratkaistuiksi. Mutta mitään sellaista ei tarvitse pelätä. Tekijä ei ole saanut päätökseensä Suomen koululaitoksen historiaansa. Hän mainitsee alkaneensa jo perehtyä Suomen kansanopetuksen historiaan. Jos hän pystyy yhdistämään tähän, joko yksin tai jonkun toisen kanssa, tarkemman tutkimuksen Suomen hallinnon ja lainsäädännön historiasta, niin silloin hra Alcenius on tullut lähemmäksi kuin kukaan muu todellista isänmaan historiaa. Maan poliittinen historia on jokaiselle yhtä selvä kuin Ruotsin historia, mihin se kuuluu, ja olennaisin osa kirkkohistoriasta sisältyy kansanopetuksen historiaan. Tekijä on lisäksi etsinyt ratkaisua myös historian erityiskysymyksiin. Niinpä hän on esittänyt käsitteiden jus finnonicum ja jus karelicum merkityksestä tulkinnan, joka heti houkuttelee hyväksymään sen oikeaksi. Samoin hän on oikaissut erään varsin tärkeän tiedon hra Nordströmin kuuluisassa työssä asettaessaan tuomiokirjojen päiväykset aiemmiksi kuin mitä hra Nordström. Asia, minkä hra Alcenius tämän kirjoittajan mielestä aiheettomasti on sivuuttanut, on hansakaupunkien kaupan vaikutus Suomessa suomen kielen käyttöön tai sen huonoon kohteluun. Tämän kirjoittaja tuntee asiaa liian vähän voidakseen esittää siitä mitään varmuudella. Mutta jopa suullinen perimätieto säilyttää muiston lyypekkiläisten kauppamonopolista maan satamakaupungeissa; eikä mielellään käy epäileminen, etteikö heidän läsnäolonsa tukenut pikemmin ruotsin kuin suomen käyttöä. Myöhemmin yksinomainen Ruotsiin suuntautuva kauppa vaikutti kyllä samalla lailla.

Muuten vihkoon sisältyy suomennos Hirvenhiihtäjien kolmannesta, neljännestä ja seitsemännestä laulusta. Tämän käännöksen näytteitä on nähty Saimassa. Edelleen vihossa on L–n:in [B. L. Forsténin], Topeliuksen ja Cygnaeuksen runoja, sekä ensin mainitun nimimerkin laatima käännös Oehlenschlägerin ”Balder den goden” näytöksistä ja käännökseen laadittu johdanto. Käännös on epätasainen, kärsii kovasti virheellisestä välimerkkien käytöstä, mutta on toki paikoin kaunis; johdanto on merkityksetön ja sen kieli liiaksi koruilmaisuilla lastattua; muut laulut ansaitsevan sen moitteen tyhjyydestä, jonka muuan arvostelija eräässä toisessa lehdessä on esittänyt. Hra Topelius on otsikolla Studentsånger julkaissut neljä tilapäisrunoa opiskelijoiden illanvietoista, hra Cygnaeus tekstit Målskjutningens i Basel sista qväll ja Testamentet, joka liittyy piispa Wallinin psalmeihin – testamentti on tämän jälkeläisille. Kaikista näistä runoista ei liene muuta sanottavaa kuin että niitä lukee mielellään.

3. Aura VI. Sommarnatten af N. H. Pinello. [Aura VI. Kesäyö, kirjoittanut N. H. Pinello]

Tämän kirjoittajalle on se Heibergin näytelmä tuntematon, jonka mukaelma käsillä oleva teos on. Emme siis voi sanoa, mikä on hra Pinellon panos näytelmän sommittelussa. Että juoni itse on mukaelma Shakespearen Kesäyön unelmasta, on helppo huomata. Teos on melko kevyt ja tuore fantasianäytelmä, joskaan sillä ei ole muuta merkitystä kuin että se on tällaista taiteen leikkiä.

Tapahtumien sijoittaminen Suomeen, Turun seuduille, säkeet ja kieli ovat kaikki oikein onnistuneita, ja kun hra Grewen musiikki on kiitoksella mainittu, täytyy näytelmän esityksen näkemisen ja kuulemisen olla antoisaa samalla lailla kuin sitä lukee mielellään. Kuitenkin siinä olevat laulut ovat välistä liian latteita; ne eivät vastaa jambista, draamallista säettä, ja myös hra Pinellon proosa kärsii silloin tällöin raskaudesta. Siellä täällä esiintyy epäruotsalaisia ilmauksia ja sanankäänteitä, joiden välttäminen olisi ollut helppoa. Niinpä hra P. kirjoittaa: ”du tråkat mig”, ”du erfarit har ej”, ”Berglins förödmjukelser” (tässä viitataan niihin nöyryytyksiin, joille kyseinen henkilö alistaa oppilaansa) jne., ja käyttää harmittavasti tuon tuostakin toistuvaa sanaa intet sanan icke sijasta tai tuttavallisempaa inte-sanaa.

4. En Prestgård i N–d af en Finsk Medborgarinna. [Pappila N–d:ssä, kirjoittanut eräs Suomen naispuolinen kansalainen] Viborg 1846.

5. Nyårsafton, Original af U–a. [Uuden vuoden aatto, U–a:n alkuperäisteos] Viborg 1848.

Nämä molemmat vihkoset ovat sillä lailla samantapaisia, että tämän kirjoittaja on saanut aiheen olettaa niiden olevan peräisin samalta kirjailijattarelta, joka jo aiemmin on julkaissut pari kertomusta. Lähellä on myös se oletus, että se ”Ulla Täti”, joka on kirjoittanut novellin Serkukset, on Nyårsaftonin U–a. Oli näin tai ei, asian ja tämän kirjoittajan kannalta on soveliainta esitellä tässä nämä molemmat teokset yhdessä.

Kirjanen 4 julkaistiin varhain lopetetussa Romanbiblioteket-sarjassa, mutta on saatavilla myös pienenä 5 duodesiarkkiin taitettuna vihkosena. Kertomuksen sommittelussa on havaittavissa joitakin traagisen motivaation aiheita, joista käsin surullinen ratkaisu olisi selitettävissä. Mutta tekijän tietty arkuus lienee estänyt niiden toteuttamisen. Motiivit vaikuttavat nyt jossain määrin kuivilta, ja esityksen lyhyys on entistäkin enemmän eristänyt kertomuksen lopun.

Tällä teoksella on lisäksi yhteistä numeron 5 kanssa se, että tekijä pysyttelee liian itsepintaisesti proosallisen pienelämän huolissa tai ilonaiheissa. Tapahtumat koostuvat tässä aamiaisista, teetilaisuuksista, illallisista jne. On kuin Hfors Tidningarin romantiikka olisi ollut tekijän mallina, joskin on auliisti myönnettävä, että mainittu lehti järjestää juhlansa näyttävämmin. Lisäksi kirjailijatar ylenkatsoo lähes kaikkia runollisia lisukkeita kuvauksissaan. Kun tämän lisäksi mitkään syvemmät tunteet ja intohimot eivät liikuta kuvattuja henkilöitä eikä tekijä myöskään pyri lähemmin tunkeutumaan psykologisiin kuvauksiin, niin oivaltaa kyllä että hänen kertomuksistaan täytyy puuttua kaikki varsinainen taiteellinen arvo.

Silti kummatkin ovat sekä kiinnostavia että hyödyllisiä. Ne kuvailevat varsin luonnonmukaisesti pienen elämän tapahtumia, missä yhden osapuolen turhamaisuus, ylpeys ja egoismi tuottavat toiselle, köyhemmälle mutta jalomielisemmälle, monia nöyryytyksiä. Eikä luonteilta puutu sitä hahmoa minkä ne tällaisissa oloissa voivat saada. Numerolla 4 on, kuten sanottu, traaginen loppuratkaisu, mutta numerossa 5 saa köyhän serkun hahmoon ruumiillistunut kärsivä hyve varsin tavanmukaisesti palkkionsa komeassa sulhasessa ja mukavassa, mutta silti vaatimattomasti mitoitetussa rahasummassa. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että huomattavan moni lukija, etenkin lukijatar, tutustuu eläytyen näihin yksinkertaisiin kertomuksiin, ja että se moraalinen oikeudenmukaisuus, mitä kirjailijatar huolellisesti jakaa, on sanotulle lukijakunnalle lohdutukseksi ja ylösrakennukseksi. Tämän kirjoittaja ei tarkoita mitään pahaa, jos hän sanoo näiden kirjasten sopivan hyvin sisäkköjen kotikirjastoon; sillä tämä ei estä sitä, että neidit ja mamsellit lukisivat niitä yhtä mielellään. Tarkoitus on vain sanoa, että ne voivat vaikuttaa jalostavasti yhteiskuntaluokkiin, jotka etenkin meidän maassamme on tähän saakka suljettu kaunokirjallisuuden ulkopuolelle. Samassa mielessä tämän kirjoittaja näkee myös monien Hfors Tidningarin mainittujen novellien hyvän puolen.

J. V. S.