Thomas Babington Macaulayn teoksesta ”History of England” on, sitten kun teos ensimmäisen kerran tässä lehdessä mainittiin, ilmestynyt vielä viisi osaa, siis yhteensä kahdeksan osaa. Silti nämä kahdeksan nidettä tai vihkosta käsittävät, jos ei oteta huomioon johdantokatsausta Englannin vanhempaan historiaan, vain 12 vuoden ajanjakson, Jaakko II:n valtaistuimelle noususta 1685 Ryswickin rauhaan 1697.

Luulisi että niin pikkutarkalla ja perusteellisella historiankirjoituksella voisi kiinnostaa vain historiantutkijaa ex professo [asiantuntijana] ja sen ohella korkeintaan siihen maahan syvemmin perehtyviä, joita tämä historia koskee, ja että teos muuten jäisi suuremmalle sivistyneelle yleisölle väsyttäväksi lukemiseksi. Mutta niin ei ole asian laita. Nykyään ei yhtään historianteosta, edes Thiersin ”Konsulaatin ja Keisarikunnan historiaa” unohtamatta, lueta luultavasti niin yleisesti koko sivistyneessä maailmassa kuin Macaulayn teosta. Syynä ei liene mikään suuri maailmanhistoriallinen kiinnostus kuvattuihin tapahtumiin. Itse Englannin vallankumous ja siihen liittyvä Jaakon karkotus on epäilemättä kiinnostava. Myös Vilhelm III:n taistelulla on suuri merkityksensä protestanttisuuden ja Euroopan tasapainon esitaistelijana Ludvig XIV:n ylivaltaa vastaan. Silti on viimeksi mainittu sota niin passiivinen ja niin vailla suurenmoisia sotasuunnitelmia ja vaihtelevia vaiheita, että se itsessään ei herätä lainkaan suurempaa kiinnostusta. Myös Englannin sisäinen historia on luonnollisista syistä pääaiheena Macaulayn kuvauksessa. Ja Jaakon paostakin 1689 esitetään lähinnä pelkästään puoluesotien jälkimaininkeja, tuloksettomia juonitteluja uutta hallitusta vastaan ja puoluejohtajien juonitteluja valtaan pääsemiseksi ja sen pitämiseksi. Dramaattisemman kiinnostuksen jaksoja ovat vain sota Irlannissa ja taistelut Skotlannissa. Kolmannessa niteessä ovat sitten varsinaiset vallankumoustouhut ohi, ja viisi seuraavaa käsittelevät esitetyltä kannalta vähemmän vilkkaita oloja ja tapauksia. Viidessä osassa käsitellään Vilhelmin kahdeksaa hallitusvuotta, joiden loppuun tekijä ei vielä ole päässyt. Mutta tekijä on niin taitava aiheiden jaottelussa, niiden esittämisessä ja kuvaamisessa, että tuskin kukaan joka kerran on ottanut teoksen käteensä, jättää sitä kesken – lukeepa osan vielä uudelleen.

Lukijan mieltä eivät kiehdo tapahtumat vaan henkilöt. Mutta henkilöt taas ovat usein arkipäiväisiä, useimmiten vailla korkeampaa siveellistä arvoa. Suurimmaksi osaksi he ovat muille kuin englantilaisille lukijoille ennalta tuntemattomia nimeltäänkin. Esiintyjien määrä on niin suuri ja useimpien merkitys niin vähäinen, että ei edes maksa vaivaa panna kaikkia nimiä muistiin. Ja silti seurataan heidän käyttäytymistään, kokouksiaan, neuvottelujaan ja suunnitelmiaan, heidän puheitaan, yrityksiään, menestystään tai epäonnistumistaan, jaetaan heidän pelkonsa ja toiveensa, ilonsa ja kärsimyksensä – tai paheksuen ja inhoten odotetaan heidän ilkeiden juoniensa tuloksia. Luulee seisovansa teatterin esiripun edessä, joka milloin nousee milloin laskee inhimillisten paheiden vaihtelevien kohtausten ylle. Perspektiiviä antaa rauhallinen historiallinen kehitys, joka vain hitaasti hivuttautuu täyteen päivänvaloon näyttelijöiden takana, ja näytös näytökseltä sitoo tuon kaiken yhteen varsinaisen historian henkilön hiljainen mutta aina ratkaiseva esiintyminen. Harvoin lienee kukaan historiankirjoittaja lähestynyt draamakirjailijaa yhtä paljon kuin Macaulay. Myös teoksen jokainen nide päätetään kuin näytelmän näytös, miltei liian ilmeisenä tarkoituksena virittää kiinnostus seuraavaan osaan. Eniten täytyy kuitenkin ihailla tekijän taitoa kuvata Vilhelmin henkilöä ja luonnetta. Lukija pääsee tosiaan Vilhelmin aikalaisten tavoin vain vähitellen tietoisuuteen siitä, miten suuri henkilö hänellä on edessään. Aivan kuin itse kuvaustapa vastaisi kuvatun historiallista esiintymistä; ilman mitään suuria kohtauksia, ilman pateettisia vuodatuksia. Aina rauhallisesta kerronnasta nousevat vähitellen esiin kuvat rauhallisesta, viisaasta, rohkeasta ja silti myös herkästä ja jalomielisestä miehestä. Vailla vihaa ja kostonhimoa, katse aina suunnattuna suureen päämäärään ja sen saavuttamiseen, kun se on välttämätöntä, hän käyttää hyväkseen myös huonoja ja hylättäviä keinoja, joita hän omassa mielessään varmasti halveksii. Suunnitelmissaan hän ei kuitenkaan niitä käytä vaan pakottaa niiden kaitsijana huonot välikappaleet töihin jotka kenties lieventävät historian tuomiota.

Marlborough’n herttua kuuluu niihin Macaulayn teoksessa esiintyviin henkilöihin, jotka ovat saaneet historian kirjoissa, ellei vallan korkeaa kunnioitusta, niin ainakin suuren nimen. Macaulay on esittänyt hänen käyttäytymisestään Vilhelmin hallituksen aikana tietoja, joiden valitettavasti on pakko murentaa vähäinen kunnioitus päättäväiseksi halveksunnaksi. Kuten usein suurissa murroksissa toimi moni englantilainen hänen aikanaan vastoin isänmaansa etuja, puoluevihan johtamana, epävarmana oikeasta tai omaa tuhoa peläten. Mutta melkein ainoana Marlborough näyttää pyrkineen niin innokkaasti hankkimaan lisää asemaa, valtaa ja rikkautta, joita hänellä oli jo yllin kyllin tai joita hän kunniallisesti saattoi vielä hankkia, että hän aivan yksin tämän päämäärän hyväksi kavalsi isänmaansa hylkäämällä sen puolustajat häpeällisesti vankeuteen ja kuolemaan. Musta sielu mustimpien joukossa.

Muistutamme, että teos ilmestyy ruotsalaisena käännöksenä.

2.

Saksalaisista teoksista, jotka ovat samalla kertaa suosittuja ja nerokkaiden mielipiteidensä takia erinomaisia, ovat W. H. Riehlin kirjat herättäneet suurta huomiota ja saaneet runsaan lukijapiirin.

Teos, jolla Riehl ensimmäisen kerran tuli yleisesti tunnetuksi, on nimeltään:

Die Naturgeschichte des Volkes, als Grundlage einer deutschen Social-Politik. [Kansan luonnonhistoria Saksan sosiaalipolitiikan perustana] – Nimi on ehkä vähän haettu eikä ilmaise selvästi teoksen sisältöä, jota ei myöskään ilman katsausta koko sen laajuuteen voi oikein käsittää.

Tekijän lähtökohtana oleva käsitys on suunnilleen seuraava. Kansojen hallitukset noudattavat tavallisesti jotain poliittista tai kansantaloudellista teoriaa tai ottavat vieraiden maiden laitokset ja olot malliksi, kiinnittämättä tarkemmin huomiota kyseisen maan ja kansan omiin luonnon- ja kulttuurioloihin, jotka ovat erilaisia jopa joka maan eri osissa, eri säätyjen merkitykseen ja kehitystarpeeseen, kansakunnan perhe-elämän luonteeseen ja vaatimuksiin. Siten on tekijän mukaan mahdollista, että vaikka puhutaan historiallisen kehityksen välttämättömyydestä, se ei toteudu, vaan luodaan laitoksia, lakeja ym., jotka ovat vieraita kansan todellisille vakaumuksille ja tavoille. Siitä seuraa, että kun vallankumous astuu kuvaan oppeineen kaiken tasapäistymisestä ja historiallisesti annetun hylkäämisestä, ei instituutioista löydy mitään, mikä kykenisi tekemään vastarintaa, koska todellinen kansanhenki ei niitä kannattele.

Teos jakaantuu kolmeen osaan: ensimmäinen: Land u. Leute [Maa ja kansa], toinen: Die Bürgerliche Gesellschaft [Kansalaisyhteiskunta], kolmas: Die Familie [Perhe].

Kunkin otsikon alla tekijä antaa sitten kuvauksen Saksan kansan historiallisesta tilasta, koettaa osoittaa, mitkä keinotekoiset, maahan, kansaluonteeseen ja -tapoihin juurtumattomat olot politiikka on luonut Saksaan, ja johtaa sitä vastoin todella olemassa olevasta sen, minkä pitäisi tapahtua, jotta ne oikeasti kehittyisivät. Hän on siis politiikassa konservatiivi tai kuuluu siihen, mitä Ruotsissa kutsutaan historialliseksi kouluksi. Päinvastoin kuitenkin kuin siinä usein, hän ei jää jyrkästi kiistämään teoreettisen uudistamisen oikeutusta, vaan esittää itse teorian, joka perustuu historiallisen kehityksen tarkasteluun sellaisena kuin hän sen käsittää.

Tekijän esitys ei ole oikeastaan systemaattista. Teoksen jokainen osa on joukko vapaita tutkimuksia. Siten esim. ensimmäinen osa, Land u. Leute, johdannon (Das Volk als Kunstobjekt ja Die Vier Fakultäten) [Kansa taidekohteena, Neljä tiedekuntaa] lisäksi luvut 1 Feld un Wald [Pelto ja metsä], 2 Wege und Stege [Teitä ja polkuja], 3 Stadt und Land [Kaupunki ja maa] jne. – Mutta jo mainittu, kaiken läpikäyvä perusajatus yhdistää tämän näennäisen vapaan tarkastelun.

Teos alkoi toisella osalla: Die Bürgerliche Gesellschaft. Tekijä ilmoittaa itse, että tehtyään vaelluksia Saksan halki hänellä oli tarkoituksena kuvata vain maan talonpoikaissäätyä, sen eri luonteita, sivistystä, elintapoja jne. Saksan eri osissa, kunnes tunnettu kustantaja paroni Cotta kehotti häntä laajentamaan kuvauksen muihin yhteiskuntasäätyihin, joista hän esittää neljä, talonpojan ja aatelismiehen konservatiiviset säädyt, porvarin ja vapaan työntekijän, johon hän kuitenkin lukee kuuluvaksi lähinnä kaikenlaisen järjestäytymättömän irtolaisväen, sosiaalisen liikkeen edustajat. Myöhemmin hän johtuu näistä tutkimuksista etsimään syitä kaikkien säätyjen, varsinkin kummankin konservatiivisen säädyn eroihin maan eri osissa. Siten syntyi teoksen ensimmäinen osa, missä hän selittää eron johtuvan maan oloista ja heimoista.

Kolmas osa, perhe, on lisäys tähän kaikkeen. Tekijän on täytynyt pian huomata, että perhe on todellinen pohja kaikkeen pysyvään ja toimivaan uudistukseen, ja että perhe-elämän erot riippuvat sekä maan ja heimon eroista että säätyerosta. Teoksen tähän osaan, joka on käännetty myös ruotsiksi, palaamme tuonnempana.

Toisessa osassa on erityisen kiintoisaa se, mitä tekijä esittää sivistyksen palveluksessa olevasta ”neljännestä säädystä”, josta hän porvarissäädyn ohella tekee sosiaalisen liikkeen edustajan. Ei ole mitään uutta puhua neljännestä säädystä, joka on syntymässä Euroopan maihin. Ranskassa ja Englannissa sillä tavallisesti ymmärretään tehdas- ja käsityöläisiä. Saksassa tekijän mukaan käsityöläiset ovat tuskin lainkaan ja tehdastyöläiset vain vähäiseltä osin yhteiskuntaluokkana tiedostaneet asemansa ja vaatineet sosiaalista ja poliittista reformia. Tosin hän luettelee joukon teollisuusluokkia, jotka rappiolle joutuneiden talonpoikien kanssa muodostavat neljänteen säätyyn kuuluvan teollisuusproletariaatin. Tämän säädyn tärkeämpinä osina hän kuitenkin pitää hunningolle joutunutta, maata omistamatonta aatelia, alinta virkamiesluokkaa, jopa sotilaita ja ennen kaikkea sitä, mitä hän kutsuu taiteelliseksi ja kirjalliseksi proletariaatiksi. Niiden syyksi hän myös lukee sen mikä hänen mielestään on reformipyrintöjen suurimpana puutteena, nimittäin että pyrkimys on muuttunut tämän neljännen säädyn organisaatiolle poliittiseksi, ei pelkästään sosiaaliseksi uudistukseksi. Tosin hän ei myöskään osoittaudu poliittisen uudistuksen viholliseksi kunhan se lähtee kolmesta järjestäytyneestä säädystä ja on suunnattu niiden poliittiseen vaikuttamiseen ”säätyinä”. Kuinka taas neljäs sääty pitää organisoida, sen hän jättää sanomatta, lähinnä riippuvaksi sen jäsenten tulevasta kyvystä itse organisoitua.

Pappissäätyä hän ei tunnusta luonnolliseksi säädyksi yhtä vähän kuin sotilassäätyä ja virkamiessäätyä, jotka Saksassa ovat nimeltään ”Soldatenstand” ja ”Beamtenstand”. Niitä molempia hän sanoo poliisivaltion fiktioksi. Ne muodostavat luokkia tietyn ammatin, ei oman säädyn mukaan. Edes katolisella kirkolla ei nykyään ole Saksassa pappissäätyä, protestantismissa ei sellaista ole koskaan ollut. Protestanttinen papisto kuuluu, samoin kuin yleensä oppisääty, syntyperältään porvarissäätyyn, ylempi katolinen papisto aateliin, alempi talonpoikaissäätyyn.

Vaikka tekijän käsitys annetuista yhteiskuntaoloista on omaperäinen ja opettavainen, hänen ehdotuksensa sen konservatiiviseksi kehittämiseksi sisältää vain vähän uutta. Ylipäänsä paluu vanhaan on hänelle rakas asia. Siihen konservatismi tavallisesti päätyy. Sen pitäisi oikeastaan luopua nimestä ja samalla asiasta. Esim. nimellä käytännön reforminystävät konservatiivit saisivat aivan toisen pohjan kuin säilyttämisen, ja teoretisoivaa liberalismia vastaan merkitsisivät aseman, jonka ajattelevammat ja vähemmän itsekkäät konservatiivit itse asiassa ovat jo ottaneet. Yhteiskunnan konservatiivisen elementin Riehl näkee aatelissa, mutta vielä enemmän talonpoikais­säädyssä. Molempien konservatiivisuuden hän katsoo riippuvan maanomistuksesta, joka antaa taloudellisen riippumattomuuden. Siksi hän vaatii lakeja, jotka tunnustavat aatelin säätyoikeudet vain niille aatelisille, joiden maaomaisuus ylittää tietyn arvon. Talonpoikaissäädylle ei ehdoteta mitään majoraatteja, vaan ”poismuuttoa”, maan vapauttamista pieniltä maanomistajilta, lisämaata niille, jotka jäävät sijoilleen, kylien hajottamista yksittäisiksi taloiksi vuokramaineen – kaikki asioita, jotka tuntuvat melko mahdottomilta. Jokseenkin käytännöllinen ehdotus on vapaa kunnallissäädös ja perinnäistavan loukkaamattomuus. Kun tekijä antaa tälle tavalle niin suuren merkityksen, sitä kannattanee tarkastella. Myös hänen lausuntonsa kansakouluista ja niiden suunnasta tämän tavan suhteen ovat varteenotettavia.

Jos jättää huomiotta välistä häilyvät ehdotukset tulevaisuutta varten ja kiinnittää teoksessa huomion vain olevien olojen kuvaukseen, niin täytyy tunnustaa kuvauksen totuus ja todella nerokas muoto. Emme pidä lukijoiltamme salassa muutamia näytteitä siitä vakuuttuneina, että ne kovin innokkaasti luetaan. Ne tosin koskevat vain vierasta maata. Mutta soveltaminen käy itsestään, ja pohdintojen iskevyys tekee niistä merkittäviä kaikkien maiden ajatteleville.

Todiste teoksen menestyksestä Saksassa on siinä, että vuodesta 1853 vuoteen 1857 se on ehtinyt neljänteen painokseen.

3.

Ruotsin kirjallisuudella ei ole mitään erityisen etevää esitettävää vuodelta 1857 arvostelijan tietämän mukaan. Valitettavasti se on jo useana vuonna ollut vailla sitä, mikä muuten tavallisesti kuuluu jokaiselle maalle, missä on kansalliskirjallisuutta: aikakauslehti, joka tekisi selkoa kaikista arvokkaista kirjallisista ilmiöistä. Jos taas arvostelisi ruotsalaista kirjallisuutta sen mukaan, mitä päivälehdillä on siitä kerrottavana, saisi siitä tosiaan mitättömän käsityksen. Vain Svenska Tidningen, joka Post- och Inrikes Tidningin ohella on niistä ainoa Suomessa saatava lehti, julkaisee silloin tällöin vain muutamia lyhyitä uutisia ja arvosteluja. On kuitenkin tosiaan harvinaista löytää näistä kirjoituksista edes todella kelvollisten ja arvokkaiden kirjojen nimiä. Se, jolla ei ole aikaa eikä varoja koota ja lukea läpi vuosituotantoa, joutuu siksi luottamaan vanhoihin tunnettuihin kirjailijanimiin ja voi antaa korkeintaan muutaman lupaavan otsikon houkutella.

Niihin teoksiin, joista Ruotsissa ei sanota mitään, luemme yhden, joka epäilemättä kuuluu Ruotsin kirjallisuuden merkittävimpiin:

N. Ignellin kirjoittama Menskliga utvecklingens Historia [Ihmisen kehityksen historia], jonka toinen osa on ilmestynyt sisältäen israelilaisten historian. Edellinen osa, josta aikanaan kerrottiin tässä lehdessä, käsitteli kahdessa vihkosessa muiden vanhojen Lähi-idän kansojen sekä Kreikan ja Rooman historiaa. Toisessa osassa lienee tekijä siis saattanut loppuun sen, mitä kutsutaan vanhan ajan historiaksi. Jo teoksen ulkoinen jako ilmoittaa, että kuvaus juutalaisen kansan kohtalosta ja kulttuurista saa siten kokonaisuudesta huomattavan osan. Tämä toinen osa myös vie tilasta enemmän kuin kaksi kolmasosaa edellisestä. Ja jos tekijän voimat riittäisivät toteuttamaan työn, olisi suuri syy valittaa niin epätasaista jakoa. Arvelemme kuitenkin, että hra Ignellin työn tavoin kaavailtu työ ei yleensä ole suunnitelman mukaan toteutettavissa. Ja silloin on kohtuullista, että lukija kiitollisena ottaa vastaan sen, mitä hänelle annetaan; vain sillä on merkitystä, riippumatta siitä johtaako tekijän mielihalu hänet tunkeutumaan perusteellisemmin yhden aikakauden, yhden kansanheimon kulttuuriin kuin toisen.

Siten myös tämä toinen osa kuuluu epäilemättä merkittävimpään mitä aiheesta on ruotsin kielellä kirjoitettu. Sillä emme halua sanoa, etteivätkö tekijän käsitykset monessa suhteessa voi kohdata ja ilman muuta kohtaavat vastaväitteitä, kuten varsinkin ehkä liian perusteellinen kritiikki Vanhan testamentin kirjoista, niiden iästä, merkityksestä, uskottavuudesta ym. Se on lainattu saksalaisista kritiikeistä, joilla on jo ollut ja edelleen on omat vastustajansa. Mutta pohdiskelevana tarkasteluna tämän kansan elämästä ja toiminnasta hra Ignellin työ epäilemättä on varsin tasokas; tuskinpa edes erehdykset ja eri tapauksien epävarmalle pohjalle perustuvat arvostelut voivat vähentää kokonaisuuden arvoa.

Tämä koskee ensisijaisesti juutalaisen kansan oman kehityksen tarkastelua. Kirjallisesti sivistyneidenkin tietämys tästä kansasta, sen yhteiskunnan ja kulttuurin tilasta on vähäistä. Lapsena opitaan tuntemaan jotain sen alkuperästä, sen ulkoisista kohtaloista, tuomareista, kuninkaista jne. Tietoa ei saada itse kansasta, sen vakaumuksista ja yhteiskuntaelämästä; se on vain hämäränä pohjana, jolle kuvataan ns. pyhät kertomukset patriarkkojen avioliitoista, Daavidista ja Salomosta ym. Historian oppikirjoistakin luetaan vain laiha ranka samoista tapahtumista ja ruotsiksi julkaistuista maailmanhistorioista siihen saa melko vähän lisää. Vanhan testamentin kirjoja luetaan nykyään luultavasti vähemmän kuin ennen. Jotta niistä voisi saada edes jonkinlaisen kokonaiskuvan kansan yleisestä tilasta eri aikoina, vaaditaan lukemisen lisäksi myös uutteraa tutkimista. Sellaisen kokonaiskuvan tekijä nyt koettaa esittää, emmekä me puolestamme voi muuta kuin todeta hänen siinä erinomaisen hyvin onnistuneen. Jokaiselle sivistyneelle lukijalle täytyy varsinkin tämän osan hänen työstään olla kiinnostavaa. On luonnollista, että historiankirjoit­taja ei voi suhtautua kritiikittä perimätietoon, jolle koko juutalaisen kansan kohtaloiden esittämisen täytyy perustua. Edes kiivaimmat intoilijat eivät pidä Vanhan testamentin historiallisia kirjoja ilmoitettuina. Lienee myönnettävä, että niin arvottomat kohteet, joita niissä usein käsitellään, tuskin soveltuvat jumalalliseen inspiraatioon. Mutta myöntäminen aiheuttaa sen vaikeuden, että se sisältää täysin mielivaltaisen erottelun, niin että tässä tapauksessa myöntäminen horjuttaa koko inspiraatio-oppia teologisessa mielessä.

Ei voi olla yllätys, että tekijäkin nyt yksinkertaisesti pitää juutalaisten kirjallista perimätietoa yhden kansan aikakirjoina ja kirjallisuutena. Tekijän ei ole tarvinnut harjoittaa erityistä kritiikkiä kertomusten epätäydellisyyksien ja keskinäisten poikkeavuuksien suhteen. Tavoitteensa vuoksi on hänen kuitenkin täytynyt panna kokeeseen niiden historiallinen uskottavuus yleensä. Hänen esittämänsä historialliset tulokset ja esityksen asiayhteys ja tapa ovat opettavainen ja kiinnostava osa työtä.

Kovin tyytyväinen ei sen sijaan voi olla tekijän yleiseen käsitykseen juutalaisen kansan merkityksestä inhimillisen kulttuurin kehittymiseen. Yksikään kansa, joka on asunut lännessä niin kauan kuin juutalaiset, ei ole ollut yhtä eristetyssä asemassa toisiin kansoihin nähden. Kreikkalaisilla on paljon kerrottavaa juutalaisten naapureista pohjoisessa, etelässä ja idässä, heidän historiansa kertoo heidän vanhimman kulttuurinsa tulleen foinikialaisilta ja egyptiläisiltä. Mutta Israelin kansan kanssa heillä ei ollut mitään tekemistä. Vasta Aleksanterin jälkeen, kun kreikkalaiset, kreikan kieli ja kreikkalaiset tavat tulvivat koko Länsi-Aasiaan, nämä kaksi kansaa joutuivat kosketuksiin keskenään; ja juutalaisilla opeilla oli vaikutusta Kreikan myöhäisfilosofiaan. Se oli kuitenkin verrattain merkityksetöntä kreikkalaiselle ja roomalaiselle kulttuurille. Yleensä Rooman maailma piti juutalaisia halveksittavina ja kaihdettavina. Sen tuntien voinee tuskin olettaa, että jo ennen tuhoaan hajalleen joutuneilla juutalaisilla olisi ollut lainkaan sivistävää vaikutusta ympäristöönsä – mistä ei liioin ole yhtään historiallista todistetta. Vasta osittain kristinuskon vastaanottajina ja levittäjinä heitä voitaneen pitää pakanakansoille merkittävinä. Muuten sen kansan maailmanhistoriallinen merkitys perustuu, kuten kristittyjen keskuudessa on aina tunnustettu, siihen suurempaan tai pienempään vaikutukseen, joka heidän uskonopillaan voidaan katsoa olleen kristinuskon kehittymiseen.

Tässä on mielestämme paras esimerkki siitä, miten jonkin kansan kulttuurihistoriallinen vaikutus pitää arvioida. Mitä juutalainen kansa on ollut ihmiskunnalle? Kysymykseen on mahdotonta vastata tyydyttävästi, ennen kuin kysytään kristinuskon opista ja käytännöstä ja ennen kuin on selvitetty, mitä juutalaisuudesta on siirtynyt kristinuskoon tai miten se on juutalaisuudesta kehittynyt. Ylipäänsä ei voi, kuten tekijä on tehnyt, välittömästi jonkin kansan kohtalon kuvailemisen lopetettuaan päätellä ilman muuta varmasti, millä tavoin tämä kansa on vienyt eteenpäin inhimillistä kulttuuria. Voi kyllä sanoa, mitä uutta sen opissa ja elämässä on suhteessa menneisiin aikoihin, mutta lisäksi täytyy todistaa, mikä siitä on todella koitunut yleisen inhimillisen kulttuurin hyväksi. Tästä näyttäisikin seuraavan, että ymmärtääkseen minkälainen vaikutus maailmanhistoriasta tutulla kansalla on ollut, täytyy tuntea sen vaikutus ihmiskunnan koko myöhempään kehitykseen. Tämä juuri on se näkökohta, josta inhimillisen kulttuurin edistymistä on tarkasteltava. Uskoisimme myös, että tekijä, esim. alkaessaan tutkia roomalaisen sivistyksen vaikutusta koko moderniin yhteiskuntaan, joutuu tarkastelemaan myös tämän maailmanhistoriallisen kansan uskontoa, henkeä ja yhteiskunnallisia järjestelmiä paljon merkityksellisemmässä valossa kuin hänen työssään nyt on tapahtunut. Hän joutuu silloin myöntämään, että on melko harvoja moderneja kansoja, joiden valtiomuoto, yhteiskuntajärjestys, lainsäädäntö ja perhe-elämä eivät olisi juurtuneet roomalaiseen lakiin ja tapaan, kun taas juutalaisuus on verrattain merkityksetön sille kaikelle. Roomalla on tässä suuri rooli kreikkalaisen perinteen välittäjänä yhteiskuntaelämässä, tieteessä, kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Juutalaisella kulttuurilla näyttää todella olevan jotain merkitystä vain kristityille kansoille, ja sen merkityksen niille on pakostakin oltava kytköksissä siihen, miten paljon kristinuskon todella on kiittäminen mooseksenuskoa. Jumalan kymmenen käskyn ensimmäinen taulu on erityisen tunnusomainen osa kaikesta, mikä Vanhalla testamentilla on esitettävänä. Toisen taulun sisältö on verrattomasti korkeammalle tasolle kehittyneenä roomalaisessa laissa ja tavassa. Mooseksenuskon seremonialaki on kristitylle kult­­tuurille täysin yhdentekevä. Eikä juutalaisten siveysoppi kestä minkäänlaista vertailua siihen, mitä heidän pakanalliset aikalaisensa opettivat.

Erittäin merkittävänä on pidettävä englantilaisiin ja ranskalaisiin käytettyjä erilaisia, niille luonteenomaisia tarkastelutapoja kummankin kansakunnan yhteiskunnallisen kehityksen tärkeimmistä aikakausista. Jokainen tietää, että Cromwellin valtaan tuoneella Englannin vallankumouksella oli uskonnollinen sävy. Se vaikuttaa ainoalta suurelta tapahtumalta kristittyjen kansojen historiassa, jossa Vanha testamentti oli vallankumouksen koodeksina. Vielä 40 vuotta myöhemmin Stuartien lopullisessa karkotuksessa, mullistuksessa, jota englantilaiset oikeastaan kutsuvat ”vallankumoukseksi”, vanhatestamentillinen tarkastelutapa esitti tärkeää osaa, ei kuitenkaan enää mullistavana vaan pikemminkin vastavoimana, kun taas voi sanoa, että silloin juuri pakanallinen antiikin sivistys voitti ja perusti Englannin nykyisen valtiomuodon. Suunnilleen sama siirtymä näkyy Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen historiassa, kun vertaa ensimmäisten siirtolaisten yhteiskuntaoppeja niihin, jotka vapaussodan jälkeen vaikuttivat ”ihmisen oikeuksien” julistukseen. Ranskassa sitä vastoin vallankumous lähti liikkeelle täysin klassisesta sivistyksestä. Rooman tasavalta, Curtius, Marius, Caesar, Catilina ym. ryydittävät kaikkia konventin puheita ja Ranskan tasavallan lakeja. Nämä nimet merkitsivät vuoden 1789 miehille samaa kuin Mooses ja profeetat Englannin cromwellilaisille. Uskoaksemme pakanallisen antiikin ja juutalaisuuden ”kulttuurihistoriallista merkitystä” täytyy todella tutkia tällaisista ilmiöistä lähtien, puolitoista vuosituhatta sen ajan jälkeen, kun nämä kulttuurimuodot lakkasivat itsenäisinä olemasta – vaikka emme halua unohtaa, että juutalaisuutta on yhä tänä päivänä olemassa tavalla, jota ei millään voi sivuuttaa. Rothschildien, Baringin ym. maailmanvallasta puhumattakaan on esim. tosiasia, että nykyajan juutalaiset varsinkin Saksassa ovat käyttäneet sanomalehdistöä eniten ja parhaiten kannattavana kirjallisen toiminnan haarana. Myös mahtava modernin sivistyksen väline, romaani, on merkittäviltä osin juutalaisten käsissä.

Samassa yhteydessä saamme mainita pienen kirjasen: Den menskliga utvecklingens verldshistoriska epoker. Allmän öfversigt. Stockholm 1857. [Ihmisen kehityksen maailmanhistorialliset aikakaudet. Yleinen katsaus.] Tämä on nuoruuden yritys, jonka oikeastaan tekee kiinnostavaksi se, että tekijä kuuluu olevan suomalainen, ja Suomen yliopiston nuoriso tuntee varmaan siksi erityistä houkutusta tutustua kirjaan. Se ei rakennu lainkaan omalle tutkimukselle. Oleellista tekijän käsityksessä on sekä ihmiskunnan että eri aikakausien ja kansojen kehityksen kuvaaminen ihmisen eri ikäkausien kuvina. Hän vaalii lohduttavaa ajatusta, että ihmiskunta on vasta nuorukaisen iässä. Olkoon se vain ikuista nuoruutta, niin että ihmiskunnan voisi katsoa Lessingin tavoin valinneen ennemmin pyrkimyksen totuuteen kuin itse totuuden.

J. V. S.