Onnellinen se kansa, jolla on jalojen urotöiden ja kunnian täyttämä historia. Sille löytyy aina historiankirjoittajansa. Sukupolvi toisensa jälkeen astuu elämään kohottavien muistojen, oppien ja esimerkkien toimintaan kasvattamana, tietäen kuuluvansa kansakuntaan, joka on runsain mitoin tehnyt työtä ihmiskunnan puolesta.
Voidaan näet kristilliseltä kannalta lähtien uskoakin, että kaikki ovat tasa-arvoisia Jumalan edessä, niin kansakunnat kuin yksilöt; tämä ajatus suo lohtua elämän onnen jakautuessa epätasaisesti. Mutta niin kauan kuin ihmisiä on maailmassa ollut ja niin kauan kuin heitä vielä astelee maan kamaralla, on pyrkimys johonkin nykyistä olotilaa korkeampaan ja parempaan, täydellisyyteen, ollut ihmisen erityispiirteenä ja tulee sellaisena säilymään. Tämä pyrkimys, ajan, jokaisen ajan usein harkitsemattomasti esiin murtautuva, mutta vielä useammin ajatuksettomasti valittava, jalo levottomuus, on sitä suurempi, mitä enemmän ihminen osallistuu yleiseen inhimilliseen sivistykseen. Tieto menneestä ja oivallus nykyisestä ovat tämän osallistumisen edellytyksiä.
Ihailu, joka kohdistuu siihen korkeaan ja jaloon, mikä on ollut tietämyksessä, teoissa ja persoonallisuuksissa, on sen vuoksi sivistävää ja elähdyttävää. Samalla lailla vaikuttaa rakkaus siihen korkeaan ja jaloon, joka on olemassa. Menneisyyteen kohdistuvassa ihailussa on sekin etu, ettei se harhaudu yhtä helposti kuin nykyiseen kohdistuva rakkaus. Menneisyyden yli on näet jo käynyt jälkimaailman arviointi, joka jättää jäljelle vain toden ja oikean. Ja jos onkin välistä nähty jonkin ritari de la Motte Fouquèn haluavan taas manata esiin hämärää keskiaikaa, niin paljon useammin on täytynyt valittaa sitä kiintymystä nykyisyyteen, joka tahtoo nähdä kaikkien sen kehnouksien iäti säilyvän; eikä tarvinne todistella, että itsekkyys, oman rauhan ja hyvinvoinnin harrastus helposti lyöttäytyy yhteen nykyisyyden harrastamisen kanssa yleensä.
Pelkäämättä pahoin erehtyvänsä voisi jopa väittää, että kansakunnan sivistyksen laadusta todistaa se, missä määrin sen keskuudessa rakastetaan, kirjoitetaan ja luetaan historiaa. Uudemman kirjallisuuden ilahduttavimpiin ilmiöihin kuuluukin, että historiaa on erityisesti viljelty ei vain muistelmakirjallisuudessa ja historiallisessa romaanissa, vaan myös julkaisemalla lukemattomia nidoksia historiallisia kokoelmia ja ennen kaikkea historiateoksia, jotka osittain ovat verrattomasti arvokkaampia kuin mikään, mitä kristillinen kulttuuri tässä suhteessa aiemmin on tuottanut. Juuri tämän kulttuurin vuoksi ne myös ovat korkeammalla kannalla kuin antiikin historiankirjoitus. Tämä ilahduttava seikka liittyy siihen muinaisuuteen paluuseen, jota yleensäkin esiintyy Euroopan sivistyneempien kansakuntien kirjallisissa pyrkimyksissä. Ilmeisen aiheellisesti on selitetty tämän merkitsevän noissa kansakunnissa ilmenevää pyrkimystä tulla todella tietoisiksi itsestään; ne haluavat ikään kuin omasta sisimmästään ammentaa uuden tulevan ajan suuntaviivat. Muinaisrunot, muinaishistoria, oma kieli ovat näin tulleet tutkimuskohteiksi samalla kun luonnontiede on perehdyttänyt ihmisiä heidän isiensä maahan ja sen tuotteisiin sekä kaksinkertaistanut näiden kyvyn ylläpitää kansojen ajallista olemassaoloa.
Älkäämme väheksykö sitä, mitä tieteessä ja taiteessa tehdään ja vaikutetaan ilman että suoranaisesti pidettäisiin silmällä isänmaan oloja. Silti ei tämä voi estää meitä ihailemasta kiitollisuutta, jolla isänmaa aina palkitsee rakastavat lapsensa. Kunhan vain kääntää tieteessä ja kirjallisuudessa, taiteissa ja teollisuusyrityksissä ilmenevän harrastuksen isänmaallisiin asioihin, niin tieteellinen, kirjallinen ja taiteellinen arvonanto, toimeentulo ja hyvinvointi ovat varmana palkkiona. Ei niin, että tiedemiehellä, kirjailijalla tai taiteilijalla aina olisi varma toimeentulo; mutta hän löytää kaikkialla varmimman tien olla hyödyksi, opettaa maailma tuntemaan jotain uutta ja arvokasta, jos hän harrastavana ja kyvykkäänä suuntaa tutkimuksensa ja kirjallisen työnsä isänmaallisiin aiheisiin. Porthan ei saanut kunniaa latinanprofessorina, vaan Suomen historian, muinaistarujen, kielen ja runojen tutkijana; Gadolin analysoi kotimaisia mineraaleja, Hällström tutki veden tiheyttä talvikuukausinamme, ja molemmat saivat kiittää näitä töitä ensimmäisestä ja suurimmasta kuuluisuudestaan; Nervander päätyi määrittelemään aikaa, jonka kuluessa aurinko kiertää akselinsa ympäri, tarkkaamalla jokiemme jäänlähtöaikoja; Castrén saavutti kuolemattoman nimen tutustuttamalla maailman Suomen heimon kieliin, vanhimpaan kotipaikkaan ja sukulaisuussuhteisiin – puhumattakaan vielä elävistä miehistä, Lönnrotista ja Runebergista, jonka Vänrikki Stool epäilemättä on kaikkien kansakuntien keskuudessa kuten kotimaassakin etusijalla Kuningas Fjalariin ja Nadeschdaan verrattuna.
Myös ne kolme kuuluisaa historioitsijaa, joiden nimet ovat tämän artikkelin kunniana, ovat kukin omistaneet kykynsä isänmaansa vaiheiden tutkimiseen. Heitä yhdistää sekin, että kaikkia on pyydetty ottamaan paikkansa kansakuntansa edustajainhuoneessa. Muuten käynee tästä artikkelista piakkoin ilmi, miksi mainitsemme heidät kaikki kolme yhdessä.
Thiers on historioitsijana saanut nimeä kahdella työllään, Histoire de la Révolution française ja Histoire du Consulat et de l'Empire, joista jälkimmäinen on vielä keskeneräinen.
Hänen vallankumoushistoriaansa koskeva arviointi lausuu yksimielisesti, että se perustuu liian puutteelliseen lähteiden tutkimiseen eikä yleensäkään ole riittävän kriittinen; mutta sen etuina pidetään erinomaisen lahjakasta kuvausta ja isänmaallista innostusta, jonka edessä ”suuren kansakunnan” suurimmatkin harha-askeleet häipyvät. Konsulaatin ja keisarikunnan historiassa tämä innostus liittyy konsulin ja keisarin persoonaan; ja vaikka hänen neroutensa ja urotyönsä oikeutetusti luovatkin loistoa Ranskan kansakunnan ylle, huomaa kuitenkin selvästi, että kansakuntaa itse kohdeltaisiin kaltoin edustajaansa verrattuna – sikäli kuin kansa yleensä tulisi teoksessa puheeksikaan. Teoksen voi kuitenkin lukea saamatta tietää, millainen oli Ranskan sisäinen tila konsulaatin ja keisarikunnan aikana oli. Jopa Napoleonin kenraalit ja ministerit esiintyvät siinä enimmäkseen mykkinä henkilöinä. Lisättäköön, että sitä mitä tässä olemme kutsuneet ”innostukseksi”, on varsin yleisesti pidetty laskelmointina. Mutta vaikka nerokas kirjailija toisinaan voikin vapaaehtoisesti ummistaa silmänsä, emme usko että hän voisi laskelmoiden nide niteeltä ylistää hallitsijaa, joka jo aikoja sitten on lakannut rankaisemasta ja palkitsemasta. Sanotaan: Thiers on halunnut imarrella kansakunnan turhamaisuutta! Mutta eikö sovi pikemmin sanoa: hän ei itse ole tuon turhamaisuuden yläpuolella; ei etenkään, kun hänen valtiomiesuransa todistaa hänen ennen kaikkea halunneen palauttaa maansa sotaisen suuruuden.
Voisi luulla, ettei toiseen kansakuntaan kuuluva lukija pysty nauttimaan niin yksinomaan ranskalaisesta teoksesta. Mutta sitä luetaan kaikilla Euroopan kielillä, ja jokainen Konsulaatin ja Keisarikunnan historian uusi ilmestyvä nide on eurooppalainen merkkitapaus. Varmaa myös on, että vaikkei Thiers olekaan onnistunut saamaan jokaista lukijaa ihastumaan sankarinsa persoonaan, lukija mieltyy ainakin Thiersin teokseen, jota luetaan yhä uudelleen ja uudelleen, väliin jopa suurella mielenkiinnolla. On siis helppo ymmärtää, mitä kirja merkitsee ranskalaisten kaltaiselle kansalle, joka näkee valtiollisen ja sotilaallisen suuruutensa kuvastuvan sen joka rivillä.
Geijerin nimeä kunnioitetaan ja rakastetaan Suomessakin. Kaikki viittäkymmentä ikävuottaan lähestyvät tai sitä vanhemmat ovat eläneet tämän nimen kaiku korvissaan, lukeneet useita tai ainakin muutamia Geijerin kädestä lähteneitä teoksia ja laulaneet hänen säkeitään. Ruotsilla ei ole ollut oppinutta ja kirjailijaa, joka olisi häntä enemmän rakastanut isänmaataan. Mutta hänen ja Thiersin kirjailijantyöt eroavat toisistaan tässä suhteessa lähes yhtä paljon kuin Svenska folkets historia ja Atlantica.
Geijer oli filosofi ja runoilija, Thiers on poliitikko ja puhuja. Siitä olennainen ero molempien sekä tarkastelu- että esitystavassa. Se korkeampi näkemys historiasta ihmiskunnan kehityshistoriana, joka Thiersiltä on nähty puuttuvan, löytyy voimakkaan luonteenomaisena Geijeriltä, jolle oikeus on jotain muuta kuin poliittista viisautta ja totuus enemmän kuin hovirunoilijan vuodatukset. Tämän johdosta Geijer ei myöskään pysähdy tapahtumien loistavaan pintaan, siihen mitä jonkin kansan historiassa tavallisesti pidetään kunniana, sotaisiin triumfeihin ja niiden edustajiin; hän ei pysähdy edes viisaisiin asetuksiin ja lakeihin, vaan astuu kansan eri osastojen piiriin ja arvostelee kansassa ilmenevän valistuksen, sivistyksen ja vaurauden mukaan loistavien ulkonaisten tapahtumien arvoa.
Totta on, ettei Geijer, jonka ainoa loppuun saatettu historiallinen teos on kuningatar Kristiinaan saakka ulottuva Svenska folkets historia, tätä pitkää ajanjaksoa esitellessään ole saanut samanlaista aihetta loputtomiin komeisiin kuvauksiin kuin Thiers, joka on esitellyt kansansa loistavinta vaihetta eikä ole edes ehtinyt sen onnettomaan, mutta yhtä lailla loistavaan päätepisteeseen. Monessakin suhteessa voidaan siksi pitää heidän toisiinsa vertailua vähemmän soveliaana. Mutta kiinnitämmekin nyt huomiota vain kahteen seikkaan, jotka ovat mainitusta asiaintilasta riippumattomia.
Thiersillä näemme katkeamattoman kirjavan sarjan vastustamattoman urhoollisia sotajoukkoja, suuria sotapäällikköjä ja valtiomiehiä, viisaita lakeja, suurenmoisia yleisiä hankkeita, upeita taidemonumentteja, sekä kaiken ja kaikkien yläpuolella hänet, joka nerollaan ja mahtavalla tahdollaan sai aikaan tuon kaiken. Kansaa emme näe missään, emme myöskään sen onnettomuuksia ja lohduttomia uhrauksia, emme sen henkeä vanginneita kahleita. Korkeintaan valitetaan jotain valtiollista erehdystä. Mutta despotismi, valloitussodat, valloittajan ylimielisyys hyväksytään silmää räpäyttämättä. Yhtäältä jumaloidaan suurta kansakuntaa kaikessa, toisaalta se katoaa katseemme ulottuvilta; mitä kansakunta ajattelee ja tekee, on meille arvoitus, ja se kansakunnan osa, joka näyttäytyy taistelukentillä, esittää tietenkin mykän roolia.
Toisin Geijer. Hän kyllä sanoo: ”Kirjoittaessani Ruotsin kansan historiaa tunnen selvemmin kuin kukaan, että se on Ruotsin kuninkaiden historiaa”, ja tätä lausetta on tietyllä taholla erityisen mielellään toistettu. Mutta näin hän sanoo sen vaikutelman alaisena, minkä Vaasa-kuninkaiden kunnioitusta herättävä hallitus synnyttää, ja viitaten aikaan, jolloin kansakunta ”haluttomana ja ihaillen, vastahakoisena ja rakastavana ikään kuin kiihkeän innostuksen vallassa seurasi Kustaa- ja Kaarle-kuninkaitaan voittoon, kunniaan, perikadon partaalle”. Ja eräässä toisessa kohdassa hän lausuu, kuvattuaan ensin Ruotsin vielä järjestymätöntä tilaa Kaarle IX:n kuollessa:
Kun tätä kaikkea ja niitä seuranneita aikoja tarkastelee, niin mitä opitaan? Sillä, joka ei joudu epätoivoon, on oikeus toivoa kaikkea; poliittinen laskutaito on väärää niin kauan kuin se ei ymmärrä käsitellä äärettömiä suureita; moraalinen voima on sellainen suure. Köyhyys ja hätä, sisäinen ja ulkoinen levottomuus, karu maa ja pieni väkiluku – kaikki tuo merkitsee tosin paljon vallan tai onnettomuuden vaakakupissa, mutta ei kaikkea, ja toisinaan se merkitsee vain vähän. Tärkeämpää on, että ihmisellä on jotain, mitä hän rakastaa enemmän kuin elämäänsä, että hän tietää jotain, mitä pelkää kuolemaa enemmän; ja kansa, jolla on sellainen mielenlaatu, on valmis suuriin asioihin. Ankaria, sotaisia tapoja noudattava, Jumalaa pelkääväinen rahvas ei havainnut, että sen kristillisyys olisi uskonpuhdistuksen ansiosta mitenkään olennaisilta osiltaan muuttunut; aatelia elähdytti ylevä ritarillinen henki, mistä todistavat mitä sankarillisimman uhrautuvaiset teot sotien aikana; voimakas, onnettomuuksien koulussa palavaan kansallistuntoon kasvatettu kansa – siinä perintö, jonka Kaarle jätti pojalleen, kun hän mieltymystä tuntien laski kätensä kauniin sankarilapsen päälaelle ja lausui: ”Ille faciet – hän sen tekee”. Sellaisen perinnön saaja voi ottaa haltuunsa koko maanpiirin.
Kun Geijerin näkemys siitä, mihin suuret sankariteot perustuvat, on tällainen, on luonnollista ettei hän arvosta sotaista kunniaa sinänsä, vaan vaatii että taisteluilla täytyy olla muukin päämäärä ja tulos kuin pelkkä voitto tai valloitus. ”Sellaisia”, lausuu hän mainitussa puheessaan, ”ovat aidot ruotsalaiset kunnianmuistot, oikeudenmukaisuus, inhimillisyys, vapauden ja oikeuden kunnioitus. Sellainen on se tietoisuus, jonka olemme maailmasta ottaneet mukaamme niiltä luodoilta ja kallioilta, joilta esi-isämme alkujaan nousivat”. Geijer tarkoittaa, että näiden hyveiden tunnustaminen on entisten maakuntien Ruotsin vallalta saama perintö, josta Axel Oxenstjerna sanoo: ”Jumalan avun ohella on Ruotsin valtion perustuksena aina ollut ja tulee aina olemaan oikeus ja kristillinen hallitus”; tietoisuus siitä, että on jättänyt jälkeensä tämän perinnön, on Ruotsin kansan voitto ja todellinen kunnia.
Tässä hengessä pyrkii Geijer historiassaan liittämään syiden ja tarkoitusperien selvittelyn ulkoisten valtiollisten tapahtumien kuvailuun. Jokainen oivaltaa, että mikäli Ruotsin historia todella olisi sen kuninkaiden historiaa, olisivat satunnaiset seikat, yksilöiden mielipiteet ja päähänpistot enemmän tai vähemmän ohjanneet sen kulkua. Tosin voi oivallinen hallitsija persoonassaan edustaa kansakunnan, kokonaisen aikakauden sielunsuuntaa. Mutta vaikka Ruotsissa on uskonpuhdistuksen jälkeen ollut harvinaisen monta mainiota kuningasta, ei tämä silti päde Kustaa Vaasaa lähinnä edeltäneisiin hallitsijoihin; myös Eerik XIV, Juhana III ja Sigismund, jotka tulivat hänen jälkeensä, olivat varsin kaukana siitä että edustaisivat ruotsalaisuutta enempää kuin mitään muutakaan korkeampaa ja yleisempää pyrkimystä. Silti Geijerin teoksessa herättää ihailua se ankara sisäinen välttämättömyys, jonka pohjalla kuvaillut tapaukset näyttävät toisiaan seuraavan. Ja mikäli juuri tämä todistaa historioitsijan teräväjärkisyydestä ja hänen esityksensä taiteellisuudesta, niin todistuksen arvo perustuu vain sille, että historian vaiheet aina muodostavat sellaisen yhtenäisen syiden ja vaikutusten ketjun. Kyseinen välttämättömyys ei silti perustu yksilöiden, ei edes kuninkaallisten teoille ja toimille, vaan kansakuntien omalle elämälle sekä tämän elämän ja yleisen inhimillisen kehityksen välillä vallitsevalle yhteydelle.
Aivan päinvastoin kuin mitä yllä mainittu huudahdus tuntuisi sisältävän, nähdään siis Geijerin selittävän kaikki Ruotsin historian tärkeimmät vaiheet viittaamalla kansan suuren joukon sivistystasoon, sen isänmaanrakkauden ja uskonnollisuuden laatuun, sen ajattelu- ja toimintatapaan yleensä. Yhteinen kansa se kannattaa Engelbrektiä ja Stureja, yhteinen kansa asettaa Kustaa Vaasan valtaistuimelle. Kaarle IX on ”talonpoikaiskuningas”, ja niiden talonpoikien pojat, jotka Juhana III:n kysyessä heidän mieltään Tanskan 1567 tarjoamista rauhanehdoista vastasivat haluavansa antaa tanskalaiselle ”ruutia, kuulia ja piikkejä”, muodostivat Kustaa Aadolfin johdossa, yhä edelleen talonpoikaispuvuissaan ja turkeissaan, Euroopan esikuvallisimman sotajoukon ja ratkaisivat hänen kanssaan Euroopan kohtalot vuosisadoiksi.
Uudempien aikojen historiankirjoitus on yleensä luopunut tavasta kertoa vain sodista, rauhanteoista, hallitsijoista ja sotapäälliköistä; se on kääntynyt kuvailemaan myös lakeja, laitoksia ja kansojen sisäistä elämää. Koko katsantotapansa mukaisesti Geijer onkin huolellisesti ja hartaasti sommitellen kirjoittanut erityisiä lukuja ”maasta ja kansasta”. Ensimmäisen osan 7. luku on tällainen koko Ruotsin historiaa valaiseva kuvaus, jota luettaessa joutuu kysymään itseltään, lieneekö millään Euroopan kansalla ollut siveellisemmälle pohjalle rakentunutta yhteiskuntajärjestystä. Jollei Geijerin teos olisi niin yleisesti tunnettu ja jollei kyseisiä seikkoja olisi laajemmin esitelty Nordströmin kuuluisassa teoksessa, ei tässä voitaisi tarjota mitään opettavaisempaa luettavaa kuin tuon luvun uusintapainos.
Lisäämme vielä muistutuksen, että Geijerin kootut teokset ovat nyt ilmestyneet täydellisinä. Harvat teokset pystyvät tarjoamaan jalosti ajattelevalle lukijalle elähdyttävämpää ja sovittavampaa luettavaa.
Macaulayn nimi lienee monelle lukijalle vieras. Se onkin vasta viime vuosikymmenen aikana tullut kuuluisaksi Euroopassa. Varmaa kai onkin, ettei sellaista historiallista teosta kuin hänen The History of England from the Accession of James the Second [Englannin historia Jaakko II valtaannoususta alkaen] ole ennen ilmestynyt. Emme tietenkään tahdo väittää teosta etevimmäksi koko historiallisessa kirjallisuudessa. Mutta vaikea lienee löytää historioitsijaa, joka yhdistäisi niin suureen oppineen tutkimustyön määrään niin selkeitä arvioita, ja joka kaikkea innostusta ja kaikkia kaunopuheisuuden pyrkimyksiä halveksien olisi kyennyt laatimaan esityksensä niin mukaansa tempaavan kiintoisaksi. Varmaa ainakin on, ettei kukaan ole vielä tehnyt hänen kuvaamaansa aikaa havainnollisemmaksi lukijoille.
Thiers on jatkuvasti korkeassa vireessä ja hänen haittanaan ovat samalla suuressa määrin tyhjät ja joutavat korulauseet. Myös Geijer muovaa iskevät ajatuksensa ja arvionsa sattuviksi sanoiksi; mutta toisinaan käy niin, ettei sanojen takaa löydy syviä eikä päteviäkään ajatuksia. Macaulayn kuvaus etenee kuin tyyni virta, jota arvostelmat eivät sen enempää keskeytä kuin merimerkit laivan kulkureittiä, ja kuitenkin lukija kertomuksen loppuun päästyään on vakuuttunut ajattelevansa kuvailluista tapahtumista ja luonteista täysin samalla lailla kuin tekijä.
Totta kyllä, Macaulay ei historiansa kolmessa osassa ehdi pidemmälle kuin Jaakko II:n pakoon ja viralta panemiseen, joten hän kuvailee vain 4 vuotta Englannin historiaa. Mutta tähän lyhyeen aikaan sisältyy Englannin koko julkisen elämän käännekohta. Ennen tätä aikaa olivat maan laki ja vapaus olleet ainoastaan paperilla, joten ne eivät paljoa merkinneet mikäli niitä ei tehostettu miekalla. Vuodesta 1688 kuluneiden neljän vuoden jälkeen oli väkivallan ja oikeuden välinen taistelu päättynyt. Parlamentin aseettomat herrat ovat siitä lähtien pelkällä sanan mahdilla kyenneet suojelemaan ja laajentamaan kansakunnan vapauksia. Tehdäkseen siirtymisen selväksi ei Macaulay tyydy ainoastaan esittämään maan koko vanhempaa historiaa, vaan kuvailee myös laajemmin Stuartien, seikkaperäisimmin Kaarle II:n hallitusta; sen kuvaus jatkuu toiseen osaan saakka, missä vasta Jaakko II:n historia alkaa. Silti näistä kolmesta verrattain suppeasta niteestä saa tietää enemmän suuren muutoksen syistä ja vaikutuksista sekä Englannin tilasta tänä aikana ja ennen sitä kuin mitä Thiersin paksuista niteistä oppii Ranskan oloista.
Englannin historia on kaameuteen saakka täynnä verisiä sisällissotia. Ensin anglosaksien, sitten normannien maahantulo loi sortajien ja sorrettujen sukukunnat. Tuskin oli keskinäinen viha hiukan ehtinyt hälvetä, kun normannilaisen hallitsijasuvun valtaistuinriidat tahrasivat maata lähes vuosisadan ajan. Ja näiden kiistojen taukoamisen jälkeen jo toisen kuninkaan aikana astuivat uskonnolliset puolueet esiin harjoittaakseen omalta osaltaan vuosisadan ajan vainoa, rikoksia ja verenvuodatusta. Juuri näiden uskonsotien yhteydessä syntyivät heimoeroista riippumattomat poliittiset puolueet lisäten olojen sekavuutta ja mielten katkeruutta. Ja päälle päätteeksi tulivat vielä valloitussodat Ranskassa, Skotlannissa ja Irlannissa.
Totta tosiaan, vaikkei olisi mitään muuta kuin Englannin historia todisteena siitä, millaisin uhrauksin kansakuntien täytyy ostaa riippumattomuutensa, laillinen yhteiskuntajärjestyksensä, valistuksensa ja hyvinvointinsa, täytyisi silti ylistää Kaitselmuksen viisautta, joka käyttää hyväkseen ihmisten omia intohimoja ohjatakseen heitä sukupolvesta toiseen vaihtamaan levottomuuden ja kurjuuden täyttämän elämän varhaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan – kaikki tämä sellaisen päämäärän hyväksi, jonka vain muutamat harvat monista tuhansista hämärästi osaavat aavistaa. Nykyaikaa kauhistuttavat vieläkin kuvaukset Ranskan vallankumouksen ylilyönneistä. Mutta se oli kuitenkin vain muutamia vuosia kestävää kurjuutta, lyhyt uni verrattuna siihen pitkään keskinäiseen tuhoamissotaan, jota Englannin puolueet raivokkaasti kävivät keskenään.
Näihin Englannin ankariin aikoihin luo Macaulay vain lyhyen katsauksen; ne eivät kuulu hänen teoksensa varsinaisesti käsittelemään aikakauteen. Jos puolueet eivät tuona kautena vielä olleetkaan tehneet sovintoa, oli kaikille yhteinen vaara ja sorto sentään muuttanut niiden mielipiteitä yhdenmukaisemmiksi ja saanut ne yhdessä pyrkimään olojen uuteen järjestykseen. Jaakko II:ta ei kannattanut mikään puolue. Oli vain voitettava hänen Englannin oloihin nähden epätavallisen suuri 20 000 miehen sotajoukkonsa. Oranian Vilhelm, hänen vävynsä, teki sen vaarattomaksi nousemalla armeijoineen maihin Englannissa, ja sotajoukossa tapahtuneet luopumiset osoittivat ettei edes se ollut kuninkaan puolella. Tämä mullistus, jota englantilaiset yleensä tapaavat nimittää vallankumoukseksi, tapahtui siksi ilman taisteluja ja miltei ilman verenvuodatusta. Jaakko luopui valtaistuimesta; Vilhelm nousi sille; englantilaisten vapaudet ja oikeudet vahvistettiin ja niitä laajennettiin – tai, kuten nykyaikaisemmalla kielellä sanotaan: perustuslaista tuli totta – ja vallankumous oli viety päätökseensä.
Luulisi tällaisen tavallaan rauhallisen vallankumouksen tarjoavan historioitsijalle verraten epäkiitollisen liikkuma-alan. Macaulaylle se on ollut mitä kiitollisin. Askel askeleelta hän seuraa ei vain tapahtumien, vaan myös ajatustavan kehitystä. Esiintyvät henkilöt paljastavat luonteensa, hyvät ja huonot puolensa, suunnitelmansa tai niiden puutteen lukijalle, kunnes kaikki on mitä ilmeisintä. Vähitellen toiminnan lanka solmiutuu odotetuksi katastrofiksi ja kaikki ratkeaa tyydyttävästi kuin hyvin sommitellussa näytelmässä. Näyttämö on kuvattu pienintä yksityiskohtaa myöten – lukija näkee talot, kadut, vieläpä taloissa, palatseilla, kaduilla, maanteillä, satamissa ja maaseudulla vietetyn elämän. Kaikki tämä lisää lavastuksen uskottavuutta. Juuri tämä esitystapa tekee Macaulayn työn niin erinomaisen kiintoisaksi, varsinkin kun aika näyttää olleen köyhä erityisen merkittävistä persoonallisuuksista ja tapahtumat voidaan siksi selittää vain monien vähemmän huomattavien henkilöiden yhteisvaikutuksesta johtuviksi. Jos jotain moitittavaa on, niin juuri se, että tekijä kuvaa ja arvioi kaikkien näiden vähäpätöisten henkilöiden luonnetta kovin seikkaperäisesti. Ei-englantilaista lukijaa tämä voi väsyttää.
Silti ei Jaakko II:n lyhyt hallituskausi suinkaan ole vailla verisiä välikohtauksia. Kausi oli täynnä vainoja, mutta erityisen aiheen niihin antoi Monmouthin herttuan, Jaakon veljen ja edeltäjän Kaarle II:n äpärän epäonnistunut kapina. On syvästi masentavaa nähdä, kuinka itse tuomioistuimetkin olivat sekä tätä että muita asioita käsitellessään niin rappiolla, että laki ja oikeus näyttivät lakanneen olemasta Englannissa. Eikä tuomareita sokaise puoluehenki tai kiihkomielisyys. Tuomitsemassa istuu halpamaisin turmelus, matelevaisuus ja itsekkyys, ilman häpeää ja omaatuntoa. Kansakunnan puolustukseksi tulee silti muistaa, että hallitus järjestelmällisesti oli täyttänyt tuomarinvirat suosikeillaan.
Myös tämä episodi ja tuomioistuinkohtaukset yleensäkin suovat Macaulaylle tilaisuuden kuvauksiin, jotka antavat meidän silmätä syvälle sen ajan ajatteluun ja tapoihin. Tavat olivat käsittämättömän raakoja. Mutta isänmaallisuus on elävää, ja kaikkialla kohtaamme tuon vakavuuden, tuon vilkkaan osallistumisen yleisiin asioihin, tuon poliittisten ja uskonnollisten vakaumusten vilpittömyyden, jota ei yhtä suuressa määrin löydettäne mistään muusta kansakunnasta.
Macaulayn ja Geijerin keskinäistä vertailua vastaan puhuu sekin, että Macaulayn teos käsittelee niin lyhyttä ajanjaksoa ja voi siksi helpommin nojata detaljitutkimukseen. Varmana voi myös pitää, että tämä Englannin historia, mikäli työ jatkuu samaa metodia noudattaen, tulee kuulumaan niihin teoksiin jotka eivät milloinkaan valmistu. Sellaiseen työhön eivät näet yhden ihmisen voimat millään riitä.
Jos silti tarkastellaan yhtäläisyyksiä ja eroja niissä seikoissa, joista edellä oli puhe, nähdään että Macaulay on Geijerin tavoin etsinyt tapahtumien perustusta kansakunnasta. Sen vakaumuksia, tapoja ja sisäistä elämää on Macaulayn teoksen rajattu aihe sallinut hänen tutkia tarkemmin, ja Geijerin lailla hän on liittänyt ne siveelliseen päämäärään.
Mutta ensinnäkin on muistettava, ettei Englannin maata omistanut eikä vieläkään omista yhteinen kansa, vaan aatelisto, sekä varsinainen aatelisto että maalaisaateli (gentry). Juuri aatelisto, valtiokirkko ja säädyt muodostavat siksi äänivaltaisen kansakunnan ja ensi sijassa määräsivät yleisistä asioista. Macaulay on kuitenkin osoittanut, kuinka innokkaasti myös maaseudun ja kaupunkien väestön suuri joukko osallistui tapahtumiin ja hän on havainnollisesti kuvaillut tämän väestön tilaa. Edelleen on huomautettava, etteivät Englannin suhteet muihin valtioihin Jaakon hallituskaudella olleet ainoastaan rauhanomaiset, vaan niillä ei myöskään ollut vaikutusta asioihin; siksi sekä todellisuudessa että Macaulayn esityksessä kaikki koskee vain lain ja oikeuden lujittamista maassa. Siitä seuraa myös kaikkein suurin ero hänen ja Thiersin kuvauksen välillä, sillä Thiers kertoo ennen kaikkea sodista ja taisteluista. Vaikka hänkin joutuu kuvaamaan järjestyksen palauttamista, esitetään kaikki yhden miehen työnä, johon kansakunta suhtautuu verraten yhdentekevästi. Samasta syystä johtuu, että Macaulay tunkeutuu Geijeriä paljon syvemmälle kaikkiin sisäisiin oloihin ja antaa näin selvemmän kuvan siitä, mitä Englanti tuohon aikaan oli, kuin mitä Geijer on voinut antaa Ruotsin tilasta yhdessäkään sen historian vaiheessa.
Sitä paitsi Geijeriltä puuttuu muuan poliittisen historian valaisemisen kannalta varsin olennainen seikka, nimittäin esitys kotimaisen kirjallisuuden laadusta ja sen suhteesta kunkin ajan ajatustapaan ja tapahtumiin.
Lisäämme juuri sanottuun vielä, että kansakunnan vakaumukset ja tavat muuttuvat vain vähitellen. Korkeammissa yhteiskuntaluokissa vaikuttaa päivänkohtainen mielipide ja muoti. Kansan suuressa joukossa, joka ei milloinkaan ole tuntenut teeskennellyn vakaumuksen ja maailman matkimisen tarvetta ja jota turhamaisuus tai aistihuuma eivät ole tehneet välinpitämättömiksi uskon asioissa, ovat ajattelu- ja toimintatavat niin sitkeästi säilyviä, että ne muodostavat suojan sekä kotimaista sortoa että vierasta valloitusta vastaan. Usein voi näyttää siltä, että yksi tai toinen vieras tapa olisi ihmisten suuren joukon välinpitämättömyyden suojissa päässyt juurtumaan; mutta sitten sisäistä ydintä peittänyt kuori yhtäkkiä murtuu kuin maanjäristyksessä ja ydin tulee näkyviin vieraan vaikutuksen koskemattomana, vain omien sisäisten voimiensa muovaamana, pyrkien ymmärtämään itseään ja pääsemään valtaan. Juuri tämä kansallisluonteen lujuus tekee sen syvällisen kuvailemisen niin valaisevaksi kansan historian oikean ymmärtämisen kannalta; siitä myös johtuu, ettei tutkimusta tarvitse uudistaa, ennen kuin jokin kansakunnan kohtaloissa sattunut suuri ja käänteentekevä kumous osoittaa muutoksen tapahtuneen myös sen ajattelu- ja toimintatavoissa.
Macaulayn teoksen lukeminen on opettavaista ja erittäin mielenkiintoista jokaiselle sivistyneelle henkilölle. Varsinkin ne, jotka tuntevat vain ruotsalaista kirjallisuutta, tutustuvat siinä aivan uuteen tapaan kirjoittaa historiaa – huolimatta siitä, että Ruotsin uusimmassa kirjallisuudessa on ollut ja on runsaasti historiankirjoittajia, kuten Geijer, Strinnholm ja Fryxell sekä muita. Loistavista tapahtumista köyhän Suomen historian laatimiselle tämä teos tarjoaa mallin, jonka noudattaminen varmasti olisi hedelmällistä. Lainaamme siitä alempana pari otetta.
J. V. S.
