Venäjällä on sanomalehtiä, jotka silloin tällöin käsittelevät Suomen asioita päätarkoituksenaan nähtävästi osoittaa sopimattomaksi, että Suomella on oma valtiosääntö, omat lakinsa ja oma keisarikunnasta erillinen hallinto, sekä tämän johdosta kiihottaa lukijoitaan suomalaisia vastaan. Näistä lehdistä Golos (Ääni) on viime aikoina alkanut esiintyä näkyvimmin.
Lehti on löytänyt moitteen sijaa myös nykyisestä rahajärjestelmästämme. Aikaisemmin venäläiset lehdet valittivat pikemminkin sitä onnettomuutta, että meillä on metalliraha, käyttäen siinä hyväkseen erään täkäläisen lehden maan rahatilanteesta välittämiä nurinkurisia tietoja. Samoihin tietoihin vedotaan myös Golosin viimeksi tänne saapuneessa numerossa 209. Pääasia on nyt osoittaa rahanuudistuksen niin sanoaksemme poliittinen perusteettomuus ja sen vahingollisuus keisarikunnalle.
On luultavasti turhaa tässä kumota Golosin väitteitä. Sillä jos kumoaminen tuleekin sen toimituksen tietoon, lehden poliittinen linja ei salli vastakkaisten kantojen hyväksymistä millään tavalla päteviksi. Suomen tulee ottaa vastaan Venäjän paperirahaa pakkokurssiin koska keisarikunnassa täytyy ottaa sitä vastaan. Sellaista aksioomaa vastaan ei voi esittää todisteita. Voidaan kuitenkin katsoa velvollisuudeksi esittää tosiasiat, jotka voivat tarjota humaanisemmille ja maltillisemmille venäläisille jonkinlaista vastapainoa tiettyjen venäläisten lehtien poliittista vihamielisyyttä lietsoville esityksille.
Kerromme silloin ensiksikin, että Suomella ei ole omaa rahaa, vaan kuten viimeisimmässä raha-asetuksessa todetaan, Venäjän rupla ja sen alayksiköt tulevat valtakunnan yleisenä rahayksikkönä edelleen olemaan myös Suomen raha. Venäjän ruplan hopeapitoisuus on siis kaiken rahan normi Suomessa. Ruplan kolikoita sekä 50 ja 25 kopeekan rahoja ei oteta vastaan vain kruunun kassoissa ja Suomen Pankissa, vaan myös kaikessa yksityisessä maksuliikenteessä. Myös alempiarvoista venäläistä hopearahaa koetettiin säilyttää liikkeessä sen nimellisarvosta. Yritys kuitenkin väistämättä epäonnistui, koska tämän rahan määrää voitiin rajattomasti lisätä keisarikunnasta vaihtamalla. Siksi sitä annettiin yksityisessä liikkeessä myös alle sen todellisen arvon ja sen pakkokurssi oli kumottava.
Toiseksi: Suomen markka ei ole mitään muuta kuin 25 kopeekkaa hopeaa. Voi olla epävarmaa, johtaako pienemmässä rahayksikössä laskeminen ja suorittaminen todella suurempaan säästäväisyyteen ja suurempaan tarkkaavaisuuteen myös vähäisten tulojen ja menojen suhteen. Mutta jos metallirahan oli määrä jäädä maksuvälineeksi maassa, oli välttämätöntä että metallirahaa saisi lyödä ja laskea liikkeeseen. Ruplien lyömistä Suomessa ei luonnollisista syistä voitu sallia. Siksi ryhdyttiin lyömään neljännesruplia markan ja neljässadasosaruplia pennin nimellä. Nämä rahat ovat laillisia maksuvälineitä vain Suomessa. Niillä ei ole laillista käypyyttä keisarikunnassa. Sitä vastoin rupla alayksiköineen on, kuten sanottu, laillinen maksuväline koko valtakunnassa, siis myös Suomessa.
Kolmanneksi kysymys siitä, tuleeko Venäjän luottoseteleiden käydä pakkokurssiin myös Suomessa, tulee pikemmin asettaa näin: pitääkö noin 4 miljoonan ruplan pääoman omaavan Suomen pankin lunastaa mainittuja määrältään noin 640 miljoonaan kohoavia seteleitä? Tästä on itse asiassa kysymys. Golos ilmeisesti hyväntahtoisesti vapauttaisi Suomen Pankin sellaisesta velvoitteesta. Mutta kun lehti pitää oikein ja kohtuullisena, että venäläisten setelien tulisi Suomessa käydä pakkokurssiin, niin se merkitsee, että myös Suomen Pankin pitää ottaa niitä vastaan. Siihen pankki oli itse asiassa velvoitettukin vuodesta 1840 vuoteen 1865. Mutta tämä johti siihen, että kun Venäjän valtionpankki lakkasi lunastamasta näitä seteleitä niin Suomen Pankki, jonka oli pakko ottaa niitä vastaan rajattomasti nimellisarvostaan, ei voinut lunastaa myöskään omia seteleitään, vaikka siihen olisi ollut varaakin. Niin sanottu rahanuudistus perustuukin oikeastaan siihen, että Suomen Pankki on vapautettu mainitusta velvollisuudesta ja lunastaa nyt omia seteleitään niin että ruplan ja markan metallirahat ovat maan lailliset maksuvälineet.
Neljänneksi tämä tilanne ei millään tavoin vahingoita Venäjän rahajärjestelmää. Suomen Venäjän-kauppa on yleisesti alijäämäistä ja aivan erityisesti niinä vuosina, jolloin huono sato pakottaa lisäämään elintarvikkeiden tuontia keisarikunnasta. Suomen Pankki ei ole moneen vuoteen voinut panna maassa takaisin liikkeeseen ainoatakaan venäläistä seteliä. Myös kruunun kassoihin virrannut venäläinen seteliraha on siirretty pankkiin. Määrä ei siltikään ole riittänyt kattamaan pankin lähetyksiä Pietariin, vaan se on joutunut täyttämään vajauksen ulkomaisilla vekseleillä. Normaalivuosina lähetykset eivät ole yltäneet 3 ½ miljoonaan ruplaan, mutta joinakin vuosina ne ovat kohonneet 7–8 miljoonaan. Maassa liikkuvan venäläisen setelistön määrä on siksi ollut erittäin vähäinen – niin kuin täytyykin olla silloin kun tuonti keisarikunnasta ylittää selvästi Suomen viennin sinne. Tätä on edistänyt tuonnin täydellinen vapaus niin, että Suomeen tuotaessa tullia peritään vain siirtomaatavaroista ja tupakasta. Sitä vastoin 50 vuoden ajan Suomesta ei saanut tullittomasti viedä keisarikuntaan muuta kuin kiveä, hiekkaa, polttopuita jne. samoin kuin elintarvikkeita ja joitakin rahvaan valmistamia kotiteollisuustuotteita. Suomi pystytti tullivalvonnan vain estääkseen luvattoman viennin rajan yli. Nyttemmin saa kuitenkin myös tiettyjä suomalaisia teollisuustuotteita sovittuun määrään saakka tullittomasti viedä keisarikuntaan. Tällaista vapautta eivät tietenkään nauti mitkään ulkomaiset tavarat. Jos rahanuudistus pienentäisi Suomen vientiä keisarikuntaan, kuten Golos arvelee, niin siitä seuraisi vain, että käteisellä maksettavat välirahat lisääntyisivät ja senhän luulisi olevan Venäjän rahatilanteen kannalta toivottava asia. Venäläisen tavaran tarve Suomessa ei tule mitenkään vähenemään. Suomen viennin täytyy toki jossain määrin riippua kurssin vakaudesta. Venäjän setelirahan arvon äkillisesti laskiessa vienti vähentyy – tuonti sitä vastoin lisääntyy, koska venäläinen tavara halpenee. Mutta heti kurssin vakiintuessa hinnat asettuvat vähitellen sen mukaan ja myös vienti Suomesta voi tapahtua ilman kurssitappioita.
Viidenneksi: heti kun venäläinen seteliraha lunastetaan metallirahalla – tapahtukoon se mihin arvoon hyvänsä – se tulee tietenkin Suomessa kelpaamaan aivan samoin kuin keisarikunnassakin. Ja kukapa ei toivoisi näin tapahtuvan. Golos näyttäisi pitävän Suomelle onnettomuutena, että maalla ei nyt ole ala-arvoista setelirahaa. Mutta arvon toimitus ei varmaankaan ajattele, että sellainen sinänsä olisi jollekin maalle onneksi. Me suomalaiset toivomme luonnollisesti, että äsken sanottu aika koittaa pian eikä milloinkaan pääty, vaikka meidän koko niin sanottu rahanuudistuksemme menettääkin silloin merkityksensä.
Lopuksi esitämme ylevästi ja puolueettomasi ajattelevien mietittäviksi ne perusteet, joiden vuoksi rahanuudistus Suomessa oli tarpeen.
Suomen Pankin setelit eivät ole minkään valtionvelan velkakirjoja. Vuoteen 1840 maassamme kiersi ruotsalainen seteliraha sekä venäläisiin pankkiassignaatteihin kuuluvia pikkuseteleitä. Ruotsin setelit olivat ainoat valuuttapohjaiset, vaikka niitä ei täällä otettukaan vastaan kruunun kassoissa. Mainittuna vuonna ne lakkasivat olemasta laillinen maksuväline. Suomen Pankki huolehti niiden vaihtamisesta Ruotsiin ja sai näin nykyisen metallivarantonsa. Sitä vastaan pankki laski liikkeelle hopearuplapohjaisia seteleitä. Sen setelit ovat siksi à vista [näytettäessä] lunastuskelpoisia, omaisuuttaan eli metallirahaansa Ruotsin seteleiden muodossa pankille luovuttaneille annettuja velkakirjoja. Kun pankki venäläisten luottosetelien raskaan vastaanottovelvollisuutensa seurauksena lakkasi lunastamasta omia seteleitään, se siis kieltäytyi suorittamasta velkaa, jonka rehellisen takaisinmaksun hallitus oli taannut. Pankin hopea on kansan omaisuutta. Maan valtiosäännön mukaan pankki ei ole edes hallituksen laitos. Sen oikeat hallitusmiehet ovat maan säädyt ja nyt se tullaan Hänen Majesteettinsa Keisarin armollisella päätöksellä luovuttamaan säätyjen hallintaan.
Tarkan hallinnon avulla on viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana koottu erityisiä rahastoja yleisiä tarpeita varten: miljoonan ruplan rahasto maatalouslainoja varten, valtionvelan takaamiseksi puolentoista miljoonan kuoletusrahasto, jonka varat on lainattu kuntien yleisiin hankkeisiin sekä tuottajille, 600 000 ruplan yliopistorahasto jne. Edesmenneiden virkamiesten lesket ja lapset saavat avustuksestaan valtion varoista vain pienen osan. Sitä vastoin virkamiehet ovat valtion jonkin verran tukemina perustaneet omia eläkekassoja erikseen siviilivirkamiehiä, sotilashenkilöitä, kirkon virkamiehiä ja koulun opettajia sekä yliopiston virkamiehiä varten. Silloin kun näiden kassojen hankkimat korkotulot ja niistä suoritettavat pienet eläkkeet maksettiin kehnossa paperirahassa, kassojen avustamat turvattomat eläkkeensaajat joutuivat äärimmäiseen hätään sekä pettymään edesmenneiden miestensä ja isiensä heidän niukan toimeentulonsa eteen tekemiin uhrauksiin. Pakon vaatiessa mahdollisesti toteutettava realisaatio olisi johtanut kaikkien näiden rahastojen hävittämiseen ja vienyt osattomilta vähäisenkin niiden suoman avun. Samassa tilanteessa oli myös köyhä työläinen, joka oli tallettanut säästöpankkiin vaivalla hankkimansa kopeekat.
Maahamme on perustettu Hypoteekkiyhdistys maanviljelijöitä varten. Yhdistyksen onnistui hankkia omasta maasta jonkin verran rahaa. Mutta varojen puutteessa sen obligaatioiden arvo laski nopeasti. Vuonna 1856 Suomessa oli paha kato, 1862 toinen, ja huonot sadot jatkuivat myös vuosina 1863–64. Raha kulki maasta ulos – enimmäkseen Venäjälle – leipäviljan ostamiseen. Maanviljelijöiden tilanne kävi yhä tukalammaksi ja velkaantuneet pakotettiin maksamaan saamansa lainat takaisin, koska itse kukin tarvitsi rahansa näinä kovina aikoina. Hänen Majesteettinsa oli sallinut Hypoteekkiyhdistyksen ottavan lainaa ulkomailta. Se kävi kuitenkin mahdottomaksi niin kauan kuin rahanarvon epävakauden vuoksi ei voitu tietää, kuinka korkeiksi korot ja kuoletukset kohoaisivat. Tällaisen lainan saaminen oli maalle elintärkeää myös siksi, että maahan saatavaa valuuttaa tarvittiin viljantuontiin, jota maan vienti ei kyennyt kattamaan. Tämä olikin itse asiassa rahanuudistuksen kaikkien painavin peruste.
Valitettavasti myös vuoden 1865 sato jäi niukaksi, minkä surullista vaikutusta tehosti se, että maanviljelijöiden varat olivat lopussa jo aiemmin. On varmaa, että jos maan pääomavaroja ei olisi ulkomaisen lainan avulla lisätty ja jos se ei olisi tullut maanviljelijöiden saataville, niin maata olisi kohdannut nälänhätä, jonka suuruutta voi vain kauhistuneena ajatella.
On valitettavaa, että rahanuudistusta ei voitu suorittaa muutamaa kuukautta aiemmin jolloin viljaa olisi voitu tuoda halvemmalla. Leipä, ja kohtuuhintainen leipä, oli sillä hetkellä maan suuri ja kiertämätön tarve. Sen rinnalla kaikki muu on merkityksetöntä. Golosin esiintyminen joidenkin Viipurin läänin tilanomistajien puolesta, jotka toivovat rahanuudistuksen pyyhkivän pois osan heidän veloistaan, on varsin ymmärrettävää. Mutta lehti sen paremmin kuin nuo henkilötkään eivät tässä asiassa edusta maanviljelijöiden suurta joukkoa.
Olisi turhaa haluta oikaista lehden vääriä tietoja Suomen asioista tai koettaa valaista sen toimitusta vakaan rahanarvon yleisistä vaikutuksista.
Voitaneen kuitenkin esittää seuraava huomautus: Toisaalta Golos moittii verojen kohoamista rahanuudistuksen vuoksi, toisaalta verot maassamme ovat lehdet mielestä liian alhaiset ja niitä pitäisi korottaa suuremman sotaväen kustantamiseksi. Ensiksi mainitun väitteen tietää jokainen vääräksi. Ennen sotaa verot maksettiin hopeassa niin kuin nytkin. Kun ne kymmenen vuoden ajan pakkotilanteessa saatiin suorittaa kehnossa paperirahassa, siitä oli tietysti etua veronmaksajille. Mutta esim. maaveron kohdalla etu oli osin vain kuviteltu. Vero määrätään viljan, voin ja talin hintojen mukaan joten hintojen nimellinen kohoaminen on korottanut myös veroa. Toiseksi kaikki verot eivät sisälly budjettiin. Kaupungeissa maksetaan kaupunginkassaan veroja myös tuomioistuimien, koulujen, teiden ym. menoihin. Maaseudulla taas maksetaan suoraan tuomarien, pappien ja alempien kruununpalvelijoiden palkat ja rahvas huolehtii teiden, siltojen ym. kunnossapidosta.
Oikeudenmukaisuuden vuoksi on myönnettävä Golosin maamme sotilaallisen voiman vähäisyyteen kohdistamat huomautukset osin aiheellisiksi. Mutta niihin voidaan vastata, että Suomen hallitus on tällä hallinnonalalla ollut riippuvaisempi kuin muutoin. Ei ole erityisen hyvin valittu ajankohta esittää vaatimuksia asiassa nyt, kun Suomen kansa kamppailee olemassaolostaan puutteen kourissa. Viime sodan puhjetessa maassa oli kuitenkin aseissa noin 10 000 miestä, se rakensi pienen tykkivenelaivaston ja antoi aluksia Venäjän laivastolle, joka kauan näkyy ylpeänä esitelleen niitä riveissään. Suomi näki kauppalaivastonsa tuhoutuvan, vientinsä suljettavan ja valtiontulojensa pienenevän. Omassa maassa voitiin ottaa kustannusten peittämiseen lainaa, joka sitten osittain korvattiin ulkomaisella 4 400 000 taalarin lainalla. Suomi vältti näin setelien liikkeellelaskuun liittyvät vaarat ja Suomen Pankki säilytti näin mahdollisuutensa huolehtia sitoumuksistaan.
Emme katso aiheelliseksi muutoin käsitellä kyseisen artikkelin järkeilyjä. Haluamme vain näiden venäläisten lehtien, jotka omalla tavallaan fanaattisina kohottavat itsensä kaiken muun kuin voiman ja väkivallan oikeuden yläpuolelle, pohtivan sitä, millaisia tunteita ne luulevat synnyttävänsä siinä kansassa, jonka tärkeimpiä etuja ne tällä tavoin uhkaavat. Siihen nähden voi olla parasta, ettei heidän uhkauksiaan päästetä tuon kansan tietoon herättämään tyytymättömyyttä ja vihaa mielissä, jotka ovat täynnä uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen.
