Kuopiossa 6.4.1866
Parahin Veli!
Palattuani viikko sitten Pietarista, jonne matkustin armollisen käskyn saatuani maaliskuun alussa, minun olisi heti pitänyt kirjoittaa sinulle, jos vain olisin pystynyt siihen; matkan aikana kuitenkin kylmetyin pahasti, ja sairaus on tähän saakka estänyt työntekoni kokonaan.
Tärkeimpiin aiheisiin, joita H. K. M. minulle suodulla armollisella audienssilla suvaitsi kosketella, kuului läänin nykyinen tilanne ja vallitseva hätä. Otettuaan erinomaisen hyväntahtoisesti ja isällisen myötätuntoisesti vastaan tiedot viime vuosien sadoista, maanviljelyn ja karjanhoidon tilasta, kansan luomiskyvystä ja taidoista, hädän laajuudesta, vaeltamaan lähteneen väen määrästä ym. Keisari kysyi minulta: ”Mitä te olette tehneet avustaaksenne kansaparkaa?” Saatuani lyhyesti, mutta kylläkin kaikin puolin selostaa toimia, joihin viranomaiset ovat mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi ryhtyneet, ja sanottuani samalla, että senaatti on tehnyt kaiken, minkä se on voinut tehdä, kun otetaan huomioon maan sangen niukat voimavarat, H. K. M. suvaitsi lausua: ”Mielestäni on oikein, että hallitus (das Gouvernement – keskustelu käytiin saksaksi) järjestää sellaisia töitä, että kansa voi niiden avulla elättää itsensä ja pysyy kotona.” Kerrottuani ensin niistä loppumattomista vaikeuksista, joita talvemme ankaruus ja päivien lyhyys sekä kansamme käsityötaidon vähäisyys tuottivat hallitukselle töiden järjestämisessä, sain tämän jälkeen mainita millaisia niin yleisiä kuin muitakin töitä olemme voineet saada täällä käyntiin. Hänen Majesteettinsa mielestä kanavien kaivaminen on hyvää ja hyödyllistä toimintaa, ja hän lopetti tämän asian käsittelyn sanoilla: ”Machen sie nur, dass das Volk arbeitet” [pitäkää vain huolta siitä, että kansalla on työtä] – – Tämä on suurin huolenaiheeni nyt, kuten se on ollut aina. Mutta kuinka Herran nimessä työtä voi kaikille saada! Kruununvoutien raportit köyhyydestä ja hädästä alkavat käydä melko huolestuneiksi, eikä tarjolla ole muita yleisiä töitä kuin senaatin jo järjestettäviksi määräämät tien- ja kanavanrakennustyöt sekä koskien perkaus Iisalmella ja Kiurujoella. Kun maa paljastuu ja vedet joskus avautuvat, ilmaantuu tosin useita muitakin toimeentulon hankkimisen keinoja, mutta siihen on vielä kauan, eikä sitä ennen ole varmaankaan mitään muuta keinoa kuin se, että ihmiset saavat töitä yksityisiltä työnantajilta joko läänissä tai sen rajojen ulkopuolella – tai hankkivat ruokansa kerjäämällä. Kaikkien näiden huolten painaessa piiri-insinööri, everstiluutnantti Forstén on ilmoittanut minulle suullisesti, etteivät edellä mainittuihin Iisalmella ja Kiuruvedellä suoritettaviin töihin osoitetut määrärahat riitä kuin tämän kuun loppuun tai ehkä toukokuun alkuun saakka: – minne siellä nyt työssä olevien 1 600 ihmisen on sitten lähdettävä? Olen lähettänyt Forsténille kirjeen ja pyytänyt häntä ilmoittamaan minulle asiasta tarkan ja luotettavan laskelman perusteella kirjallisesti. Sen jälkeen lähestyn sinua ja ruinaan rahoja ja pyydän sen takia, että varaat ainakin 100 000 Suomen markkaa töiden jatkamiseen ainakin heinäkuuhun tai heinänkorjuun alkuun asti.
Viime käynnilläni Helsingissä me riitelimme, sinä ja minä, karjalaisten ja savolaisten köyhyyden ja kurjuuden syistä. Sinä syytit kaskiviljelyä, kansan synnynnäistä laiskuutta ja apaattisuutta – minä syytin ilmastoa ja kansan tietämättömyyttä – ja tätä tietämättömyyttä pidän yhä suurimpana onnettomuutenamme, sillä emmehän me pystyne muuta tekemään kuin päreitä kiskomaan. Ja koko tämän surkeuden keskellä hallitus saa päähänsä lakkauttaa maatalouskoulun, jossa oli painotettu myös käden taitojen opettamista ja levittämistä rahvaan keskuuteen. En puhu nyt Jouhkolan tilan omistajana enkä myöskään suomenkielisten käytännön maatalouskoulujen perustajana, vaan aivan yksinkertaisesti sen tietämättömän karjalaisen suulla, joka kerjää itselleen jonkin hyödyllisen taidon opetusta voidakseen elättää itsensä usein toistuvina katovuosina. Yksityisesti minulle oli mitä onnekkainta päästä irti kruunun kanssa tekemästäni sopimuksesta, joka on tuottanut minulle vuosittain ainakin 2 000 Suomen markkaa tappiota, mutta maakunnan – kansan – puolesta olisin toivonut koulun säilyttämistä ja siirtämistä toiseen paikkaan tai sitten sellaista valtion säädöstä, että Karjalan maakunta saa pitää määrärahan ”Karjalan maatalouskoulua” varten, 12 000 Suomen markkaa käytettäväksi maakunnan hyödyksi ja sen edistymisen hyväksi ja ensisijaisesti käsityökoulujen perustamiseen. Nyt tällä määrärahalla paikkaillaan Leväsen koulun huonoja raha-asioita ja turvataan sen säilyminen, ja tuskinpa Karjala saa siitä osaakaan, sillä läänin talousseuran johtokunnassa on pelkästään savolaisia ja he kyllä osaavat hoitaa hyödyn itselleen ja omalle maankolkalleen. Tohmajärven kirkkoherra, tohtori Andelin, ja monet muut älykkäät ja vaikutusvaltaiset henkilöt ovat kertoneet minulle, että Karjalan maatalouskoulun lakkauttaminen on pahasti masentanut sikäläisen väestön mielialaa. Nykyiselle maatalouspäällikölle on raivostuttu, ja kuvaavaa hänen hallintotoimilleen onkin, että ensimmäinen ja ainoa toimi, johon hän on ryhtynyt Suomen maatalouden tason kohottamiseksi ja sen edistämiseksi on ollut maatalouskoulun – kansansivistyslaitoksen – lakkauttaminen maankolkasta, joka kuuluu pimeimpiin ja sivistyksestä osattomimpiin maailmassa. Miksi tämä laitos oli lakkautettava? Eikö sitä olisi voitu uudistaa, järjestää uudelleen ja ennen kaikkea siirtää Jouhkolaa sopivampaan ja tarkoituksenmukaisempaan paikkaan? Eikö tätä koulua olisi voitu käsitellä samalla tavalla kuin Uudenmaan koulua ja Viipurin koulua? Ottajia olisi kyllä ollut, kun maakunnan olisi vain annettu pitää määrärahansa tai sitten säädetty, että maatalousseuran johtokunnan on käytettävä tämä raha pelkästään Karjalan parhaaksi ja sen hyödyksi. Puuhataan kuulemma keisarille lähetettävää anomusta koulun säilyttämisen puolesta – ja minun on tunnustettava, että tunnen olevani sangen kiusallisessa tilanteessa, koska koulu on toiminut maatilallani, ja sen takia teen kaikkeni saadakseni tuon hankkeen raukeamaan. Voisitkohan saada senaatin asiaa koskevaan kirjeeseen sellaisen lisäyksen, että kyseessä oleva määräraha on käytettävä ainoastaan Karjalan hyväksi? Siitä teosta me pystytämme kiitollisiin sydämiimme sinulle mitä pysyvimmän muistomerkin. – Ymmärrä minut kuitenkin oikein: minä en suinkaan halua pitää koulua Jouhkolassa.
Ystävyydessä ja aitoa kunnioitustani vakuuttaen olen aina
Sinun
altis veljesi ja palvelijasi
S. H. Antell
