Helsingissä 18.2.1865

Suuresti kunnioitettu Veli! 

Kaksi ja ½ kuukautta sitten olin aloittanut kirjeen, jonka kirjoittamisen keskeytin jostakin syystä – minkä jälkeen äkillisesti välttämättömäksi tullut Pietarin-matka esti kirjeen jatkamisen kuten paljon muutakin.

Suo anteeksi, että olen tällä tavalla toki myös omastakin syystäni näin kauan viivyttänyt kiittämistä viime vuoden marraskuun 10. päivänä lähettämästäsi ystävällisestä kirjeestä. Laiminlyöntini suuruutta vain lisää se, että herroilta kuvernööreiltä saadut tiedot ovat virassani sangen suureksi hyödyksi ja tarvitsen niitä enemmän kuin mitään muuta.

Pääasiana kirjeessä, jolla ystävällisesti muistit minua, oli kysymys meijerikköjen kouluttamisesta Leväsen koulussa. En rohkene esittää siitä mitään ratkaisevan selkeää näkemystä. Totean kuitenkin maanviljelystoimituskunnan päällikön olevan sillä kannalla, ettei siihen ryhtymisestä ole suurtakaan hyötyä niin kauan kuin ei ole rehua karjalle eikä navettoja eikä maitohuoneita. Hänen mielestään meijerit ovat edelleenkin parhaita kouluja tuohon tarkoitukseen ja pyytää näitä varten vain mahdollisuutta korottomien lainojen myöntämiseen. En omasta puolestani ymmärrä, miksi navetan hoitamista ym. ei voida opettaa lyhyemmässä ajassa tervejärkiselle, luku- ja hieman kirjoitustaitoisellekin ja eteenpäin pyrkivälle oppilaalle. Mutta kaipa tätä asiaa on opetettava jossakin, missä maitotaloutta harjoitetaan esikuvaksi kelpaavalla tavalla. Ja mahtaisiko tällainen tilanne vallita Leväsellä? Jos oppilaita voitaisiin jonkinlaisen taloudellisen tuen turvin lähettää esim. Sippolaan, heillä olisi jotakin oppimista.

Ehkäpä myös voikaupassa, jota ostajat läänissä harjoittavat, voidaan opettaa maidon kunnollista käsittelyä. Pietarissa maksetaan voista, joka on suolaamatonta, tuoreesta kermasta valmistettua ja jota myydään pienissä astioissa. Toimintaa on harjoitettava suuremmissa puitteissa – paljon maitoa käsiteltävä kerrallaan – ja juustonvalmistuksen yhteydessä. Sellainen tuote kestää suuret kuljetuskustannukset. Esim. Porista saakka lähtee kuorma joka viikko koko talven ajan. Kaikki tällainen näyttää kuitenkin edellyttävän suurempia navettoja tai meijereitä. Leväsellä tuollaisen valmistuksen toteuttaminen lienee mahdotonta.

Tavallisesta suolatusta voista voitaisiin ehkä saada hyvä hinta (myyjän kannalta) ulkomailla – mutta ei vanhasta, vaan heti markkinoille lähetetystä kesävoista. Tätä varten tarvitaan kuitenkin vientikauppiaita, jotka ymmärtävät alasta jotakin, tuntevat markkinapaikat, osaavat tehdä laskelmansa ja solmia suhteita. Pienet parannukset maidon ja voin käsittelyssä tuskin vaikuttavat. Ensimmäinen ehto on suuren ja vakaan menekin saaminen sellaisten yrittäjien käsiin, jotka osaavat hinnoitella tavaran sen laadun mukaan.

Nyt toiseen ikävään asiaan, viljalainoihin ja avustustoimiin.

Poissa ollessani on Oulun ja Vaasan lääneille myönnetty lykkäystä lainojen maksamiseen. Puolsin Kuopion läänille yhtäläistä kohtelua, mutta vastustin päätöstä. Johtaahan lykkäyksen antaminen ennen viinanpolttoa vain siihen, että viinapannuihin valutetaan viljaa muutamia tuhansia tynnyreitä enemmän. Olisi voitu menetellä niin, että välttämättömissä ulosottotapauksissa lykätään huutokauppaa ja sitten maksun vaatimista niiltä, jotka eivät polta viinaa.

Lisälainojen myöntäminen leipäviljan hankkimiseen on kuitenkin mahdotonta. Kevätkylvöihin on siementä pakostakin säästeliäästi annettava, mutta ei tähänastiseen tapaan tuotteina suoritettavaa maksua vastaan.

Rahvas olisi typerää, jos se nykyoloissa koskaan säästäisi yhtäkään tynnyrillistä siemenviljaksi, kun se saa huonoina vuosina valtiolta siemenviljan samaan hintaan, joka viljasta maksetaan parhaina satovuosina. Niinpä se ei mitään säästäkään. Kruunu ostaa viljaa 7–8 ruplan hintaan, lainaa sitä ja saa maksun tuotteena silloin, kun viljan hinta on enintään 5–6 ruplaa. Nyt on päätetty, että maksu on määriteltävä rahana käypään hintaan – esim. tänä keväänä ohrasta kylvöaikana käyvän hinnan mukaan. Näin valtio ei vie markkinoita kauppiailta ja rahvas oppii havaitsemaan, että säästetty tynnyrillinen on huokeampaa tavaraa kuin lainattu.

Paljon parannusta tilanteeseen olisi luultavasti saatu siitä, että siemenviljaa olisi otettu talteen ja vastaavan lainamäärän maksulle olisi myönnetty lykkäystä. Oulun läänin makasiineissa oli ulkomaista ohraa. Sitä lainattiin leipäviljaksi niille, jotka tallettivat ohransiementä. Näin vaihdettiin 7–8 tuhatta tynnyriä. Hyvällä tahdolla saadaan paljon aikaan. Asia hoidettiin yksinkertaisesti. Talonpojat keräsivät säkkinsä yhteen aittaan – ilman punnituksia. Nimismies tai pappi jne. sulki lukon sinetillään. Kylvöajan tullessa aitta avattiin ja jokainen otti oman säkkinsä – saatuaan kuitenkin aiemmin talletustodistusta vastaan lainaksi yhtä paljon makasiinista.

Kun Kuopion läänissä on vielä paljon maksamattomia lainoja vuosilta 1856–57 – havaitaan, mihin lykkäykset johtavat – syvenevään kurjuuteen. Niin kauan kuin lykkäystä myönnetään, talonpoika toimii viisaimmin myymällä viljansa tai polttamalla siitä viinaa myytäväksi ja säästämällä rahat, kunnes viljan hinta laskee. Mutta kuinka monet menettelevät edes näin? Olisi mielenkiintoista tietää, miten paljon vähemmän sokeria, kahvia jne. läänin kauppiaat ovat myyneet ns. nälkävuosina. Erotus lienee tuskin havaittavissa.

Jos kohtalo olisi niin kova, että esim. tänä vuonna koettaisiin kato – mihin Kuopion läänissä silloin turvauduttaisiin? Pitääkö tyhjiin makasiineihin taas ostaa jokin 10 tuhatta tynnyriä viljaa? Siihen ei tarvita pelkästään rahaa, vaan ulkomaanvaluuttaa. Valtio on kahden viime vuoden aikana joutunut maksamaan yli 6 miljoonaa markkaa (huom. avustustarkoituksiin) 14 miljoonan vuosituloistaan. Mikään valtio maailmassa ei kestä sellaista taloudenhoitoa. Kadon sattuessa tarvitaan ulkomaanvaluuttaa kymmenisen miljoonan markan arvosta tai enemmänkin. Meidän pankkimme kaikkien varojen summa on noin 18 miljoonaa. Ymmärrän, että herrojen kuvernöörien mielestä avustusten antaminen on miellyttävää – kuten avun tilaaminenkin. Valtion vararikko olisi kuitenkin muiden kannalta vähemmän miellyttävä asia; ja näyttää olevan aihetta epäillä avuksi tarkoitettujen toimien tuottamaa todellista hyötyä.

Älä pahastu, Hyvä Veli, kun lisään, että mainituista kolmesta läänistä Kuopion lääni, jossa sadot ovat kuitenkin olleet välttäviä vuosina 63 ja 64, on kaikkein kehnoimmassa tilassa. Syynä saattaa varmaankin osaksi olla kaskeaminen; uskoakseni tärkein syy on kuitenkin tottumus velaksi elämiseen – ja hyvin elämiseen. Viimeksi mainittu seikka olisi toki ilahduttava – ellei sen rinnalla olisi ensiksi mainittua – lainoja.

Olen nyt vaivannut Sinua perin pitkällä epistolalla, joka ikävän sisältönsä takia tuntunee vieläkin pitemmältä. Lähetä minulle kuitenkin ystävällisesti tästedeskin muutamia rivejä, joihin voisin vastata. Sen teen varmaankin lyhemmin – ja tiheämpään tahtiinkin.

Iloitsen jo etukäteen siitä, että saan pian nähdä Sinut täällä. Siihen asti jätän itseni Sinun ystävällisen muistamisesi varaan ja allekirjoitan kunnioittavasti

Sinun

altis veljesi ja palvelijasi

Joh. Vilh. Snellman