Olemme vähän jäljessä vuoden kirjallisuuden arvioinnissa. Tähän mennessä se on kuitenkin melko säästeliäästi vaatinut huomiota. Onneksi vakavuutta ei puutu niistä teoksista, jotka meillä tällä kertaa on tilitettävänä. Mutta juuri ne teokset puuttuvat, joiden arviointi parhaiten olisi omiaan tälle lehdelle, nimittäin teokset, jotka voitaisiin lukea kansalliskirjallisuuteen ei vain sisältönsä vaan myös kansalliskielen muodon puolesta. Etenkin juuri nuoremmalta sukupolvelta voisi odottaa jotain siihen tähtäävää. Se näyttää kuitenkin ilmiselvästi olevan hengeltään köyhää. Kahteen vuoteen ei Cygnaeuksen runoja lukuun ottamatta ole ilmestynyt ainuttakaan runovihkosta, ainuttakaan novellia, ei edes johonkin kalenteriin koottuja runoja. Suomi ei ole vielä milloinkaan kyennyt saamaan aikaan yhtään romaania. Ellei ”Nuija Sodan” ensimmäinen nide kiitettävästi olisi esillä, ei kotimaisella historiallisella kirjallisuudella olisi moneen vuoteen ollut yhtään ainoaa edustajaa.
Päätyköön lohduksi, että nuoria voimia kuitenkin tulee esiin luonnontieteiden alalla. Niin myös teoksessa
Acta Societatis Scientiarum Fennicae T. V. Fasc. II. Helsingforsiae 1858. [Suomen tiedeseuran toimituksia.]
Vihkosen aloittaa A. E. Nordenskiöldin tutkimus ”Undersökning af tantalit ifrån Skogböle i Kimito och Härkäsaari i Tammela” [Tutkimus Kemiön Skogbölen ja Tammelan Härkäsaaren tantaliitista]. Samalta nuorelta tekijältä ilmestyvät myös tutkimukset ”Undersökning af några vid Niznij Tagil förekommande kopparfosfater” [Tutkimus muutamista Niznij Tagilissa esiintyvistä kuparifosfaateista] ja ”Försök till en teoretisk beräkning af sammansatta ämnens egentliga vigter” [Yritys laskea teoriassa aineyhdisteiden ominaispainoja]. Moni lukija varmaan muistaa, toiset ehkä tuntevat lähemmin saman tekijän vuonna 1855 julkaiseman teoksen ”Beskrifning öfver de i Finland funna mineralier” [Kuvaus Suomesta löydetyistä mineraaleista]. Hänen kyseisessä tiedeseuran toimituksissa julkaisemistaan tutkimuksista varsinkin viimeksi esitetty lienee herättänyt huomiota. Pääasiana tekijän käsityksessä on se, että kun aiemmin alkuaineiden molekyyli- (tai atomi-) volyymeja on verrattu niistä koottujen yhdisteiden molekyylivolyymiin etsittäessä ominaispainojen välistä suhdetta, tekijä jättää molekyylivolyymin täysin sivuun ja lähtee liikkeelle molekyylivoimien suhteesta, alkuaineiden molekyylien vetovoiman ja poistovoiman suhteesta. Siksi on ensin määriteltävä, mikä tämä suhde on. Vetovoima on suhteessa massaan tai painoon; siten eri aineiden yhdisteiden molekyylivetovoima on sama kuin niiden alkuaineiden summa, joista se koostuu. Poistovoiman määräämiseen tekijä päätyy taas tarkastelemalla kaasujen suhdetta, jotka pyrkivät laajenemaan kunnes molekyyliattraktio lakkaa tuntumasta. Sarjalla kekseliäitä yhdistelmiä hän pääsee nyt kaavaan alkuaineiden poistovoimasta, mikä edellyttää aineen ominaispainon tuntemista, ja edelleen yhtälöön, joka ilmaisee suhdetta aineyhdisteiden molekyylien poistovoimien välillä ja niiden alkuaineiden molekyylien välillä, joista ensin mainittu koostuu.
Sellainen eri päätelmiin perustuva kaava on pakosta enemmän tai vähemmän hypoteettinen. Vasta käyttö osoittaa, onko se oikeutettu.
On muistettava, että aineyhdisteiden ominaispaino ei ole mikään medium tai yhdistettyjen alkuaineiden yhdistetty paino. Sillä vaikka yhdisteen materiamassa pysyy samana, volyymi usein muuttuu, tavallisesti pienenee. Siksi yhdisteiden samoin kuin alkuaineiden ominaispaino on saatu vain välittömällä havainnoinnilla. Mutta on haluttu löytää laki, jonka mukaan volyymi ja samalla yhdisteen ominaispaino muuttuu, ja on koetettu löytää se esitetyllä tavalla, molekyylivolyymien suhteen pohjalta. Mutta tähän suhteeseen perustuva laskelma yhdisteen ominaispainosta ei ole antanut tulosta, joka kävisi yksiin välittömän havainnon kanssa.
Nyt hra Nordenskiöld on esitetyillä perusteilla ja metodilla, jonka esittäminen tässä olisi hyödytöntä, laskenut ominaispainot suurelle määrälle epäorgaanisia kiinteitä ja orgaanisia juoksevia aineyhdistelmiä, ja tämä laskelma on johtanut hämmästyttävään yhdenmukaisuuteen välittömän havainnoinnin kanssa, varsinkin juoksevien orgaanisten yhdisteiden osalta.
Emme kuitenkaan tunne alan oppineiden herrojen arviota tästä hra Nordenskiöldin työstä. Olemme kuulleet pätevän tuomarin suullisesti lausuvan siitä kiittävän arvion. Ja se perusajatus, josta herra Nordenskiöld lähtee, miellyttää myös oppimatonta suuresti yllättävällä yksinkertaisuudellaan ja selvyydellään. Ominaispaino, toisin sanoen aineen tiheys, on painon ja volyymin suhde. Nyt tuntuu aivan yksinkertaiselta, että tiheys riippuu molekyylien veto- ja karkotusvoimasta, niin että siinä määrin kuin edellinen tai jälkimmäinen on painavampi, aine on enemmän tai vähemmän tiheää. Jos siis tiedetään, mihin määrään nämä tekijät yhdisteessä nousevat, tunnetaan sen luku, niin etukäteen voidaan määrätä aineyhdisteen tiheys, sen ominaispaino.
Samanaiheisen esityksen, luultavasti nyt seuran toimituksissa ilmestyneestä edelleen kehitellyn, herra Nordenskiöld vastikään piti Ruotsin tiedeakatemiassa, missä hän on kunnostautunut muidenkin esitystensä ansiosta. Tätä nykyä hän on tieteellisen kiinnostuksensa ajamana matkalla Huippuvuorille.
Hra E. J. Bonsdorffin kirjoituksia vihkosessa ovat ”Raja clavatan aivohermojen vertaileva anatominen kuvaus”, ”Tutkimus, missä määrin lääkkeiden käyttöä samanaikaisesti vesikuurin kanssa voidaan pitää järjellisenä” ja ”Fysiologisia havaintoja järkiperäisen vesikuurin vaikutuksesta syfilis-sairauteen”. Toinen näistä tutkimuksista sisältään perusteellisemman fysiologisen esityksen kehon ja sen elinten ylläpidosta, erittymisestä ja uudistumisesta ja lääkkeiden vaikutuksesta siihen, missä vesikuurin katsotaan edistävän niiden vaikutusta lisäämällä eritystä. Siis jos esim. veri on sairauden johdosta muuttunut tai jonkin tartunta-aineen vuoksi saastunut, täytyy puuttuvia ainesosia sen uudistumista varten hankkia lääkkeillä tai tartunta-aineet on niillä hävitettävä, kun samalla käytetty vesikuuri vaikuttaa johtamalla pois turmeltuneen tai verelle sen luonnollisessa olotilassa vieraan aineksen. Prof. Bonsdorff kuuluu olevan ensimmäinen, joka järjestelmällisesti käyttää vesikuureja lääkkeiden ohella, ja siksi hänen käsityksensä siitä ovat käytännön lääketieteen uutta oppia.
Lisäksi vihkosessa on E. Lönnrotin ”Havaintoja lapin [saamen] kielen kieliopista”, joka sisältää hahmotelman sen kielen täydellisestä etymologiasta, N. G. af Schulténin ”Yritys geometrian avulla valaista teoriaa eksponenteista ja logaritmeista”, A. E. Arppen kirjoittama ”Analyysejä suomalaisista mineraaleista”, E. af Brunérin ”De parricidii crimine & qvaestoribus parricidii”, E. Lönnrotin ”Suomalaisten hiiden alkuperästä” ja T. H. Törnrothin pitämä ”Professori Tri Immanuel Ilmonin muistopuhe”.
Saamme valistaa oppia saamatonta lukijaa, että ”parricidium” tavallisesti ja alkuperältään tarkoittaa isänmurhaa, mutta että romaaneissa myös muut rikokset ovat saaneet saman nimen, minkä vuoksi oppineiden ajatukset tämän nimen laajasta soveltamisesta ovat poikenneet toisistaan jatkuvasti, ja osa on jopa ryhtynyt etsimään sanalle muuta päämerkitystä. Hra af Brunér käsittelee tätä kysymystä ja niitä tuomareita, jotka tuomitsivat sellaisia rikoksia. Sanan ”hiisi” alkuperästä ja merkityksestä Lönnrot esittää sen käsityksen, että suomalaiset ovat lainanneet sen lappalaisilta kuvaamaan heidän jumaliaan ja jumalankuviaan ”seitoja”, myöhemmin myös heidän asuinseutujaan, minkä vuoksi hän katsoo myös skandinaavien nimityksen noituudelle ”seids” ja ”seidhr” tulevan saamen kielestä. Suomessa perin lukuisat nimet hiidenvesi, hiidenwuori jne. tarkoittaisivat siten yksinkertaisesti paikkoja, joissa lappalaisia on vielä elänyt ja asunut suomalaisten parissa, ja se paha merkitys, joka sanalla on suomalaisilla, olisi luonnollinen seuraus heidän nurjasta ja halveksivasta suhtautumisestaan lappalaisten jumalia ja jumaloppia vastaan. Sanan ”seidas” lappalaisesta alkuperästä L:n käsitys poikkeaa Castrénista, joka piti uskottavana, että lappalaiset päinvastoin ovat lainanneet sanan muinaispohjoismaisesta kielestä. Professori Ilmonin muistopuheen lainaamme tähän lehteen tekijän luvalla.
Notiser ur sällskapets Pro Flora & Fauna Fennica förhandlingar 3:e h. H:fors 1857. [Uutisia Pro Flora & Fauna Fennica -seuran toimituksista, 3. vihko, Helsinki 1857.]
Tämä vihkonen sisältää aineistoa tuleville kirjoittajille Suomen luonnonhistoriasta ja ilmasto-opista: E. V. E. Hisingerin ”Katsaus Fagervikissa ja sen ympärillä kasvavista Cotyledoneista ja Filiceseista, A. E. Nylanderin ”Ahvenanmaan jäkäläkasvustosta” ja ”Savon jäkäläkasvustosta” sekä A. Mobergin ”Luonnonhistorialliset päivämuistiinpanot, tehty Suomessa vuosina 1750–1845”. Suuremmalle lukevalle yleisölle tässä ei siis ole mitään opittavaa. Tuloksia professori Mobergin vaivalloisesta yhteenvedosta olemme lyhyesti kertoneet lukijoillemme viime vuosikerran marraskuun numerossa.
Manufakturdirektionens i Finland underdåniga utlåtande ang. åtgärder till befrämjande af finska industrin och bergshandteringen. H:fors 1857. [Suomen Manufaktuurijohtokunnan alamainen lausunto koskien toimenpiteitä Suomen teollisuuden ja vuoritoimen edistämiseksi. Helsinki 1857.]
Sattuma on aiheuttanut, että tämä teos on tullut toimitukselle myöhään ja siksi se arvioidaan myöhään. Ei liene kuitenkaan liian myöhäistä kiinnittää lukijan mielenkiinto sen sisältöön.
On tunnettua, että tätä lausuntoa edelsi koolle kutsuttujen komitean jäsenten, rautatienomistajien ja vuorimiesten sekä tehtaanomistajien kokous. Kirja jakaantuu siten Manufaktuurijohtokunnan lausuntoon sekä erillisiin pöytäkirjoihin, joita pidettiin vuoritoimikomitean jäsenten ja muun manufaktuuriteollisuuden komitean jäsenten kokouksissa, ja siihen on otettu mukaan lähinnä komiteanjäsenten kirjalliset lausunnot eri keskusteluun otetuista kysymyksistä. Nämä kysymykset olivat osaksi etukäteen määrättyjä, osaksi uusia kysymyksiä, joita komiteanjäsenet toivat keskusteluun.
Tässä emme voi lainata komiteanjäsenten lausumia käsityksiä ja toivomuksia emmekä yksityiskohtia manufaktuurijohtokunnan ehdotuksista teollisuuden auttamiseksi.
Vuoritoimen osalta neuvottomuus näyttää olevan suuri. On vanhempia rautatehtaita, joiden tuotanto perustuu ruotsalaiseen malmiin Utön kaivoksista ja ruotsalaiseen takkirautaan. Mutta malmista saadaan voimassa olevan käytännön mukaan melko vähän, ja tämä vähä on epätasaisesti jaettua. Takkirauta taas tulee kalliiksi kuljetuksen ym. vuoksi, ja lisäksi sitä rasittavat Ruotsin vienti- ja Suomen tuontitullit. Uudemmilla rautatehtailla on masuuneille niukka varasto kotimaista rautamalmia. Se on siihen useimmiten huonosti sopivaa ja siihen pitää sekoittaa ruotsalaista malmia. Rauta muuttuu punahauraaksi ja kylmähauraaksi ja syiseksi ym. Se kaikki on epätoivon maalailua. Mutta olkoonpa miten tahansa, ruukinpatruunat kuolevat harvoin köyhyydessä. Maassa saa luvan tyytyä huonoon rautaan, sillä suojelutulli tekee paremman ulkomaisen kalliiksi. Tarkoitus ei kuitenkaan näytä olevan, että suojelutulli pysyisi olemassa ikuisesti, vaan vain siihen asti, että kotimainen raudanvalmistus pääsee jaloilleen. Yhtä kärkkäästi ja oikein tämän suojelutullin vihollinen on muistuttanut, että suomalaiset ovat valmistaneet rautaa ammoisista ajoista, ja että kun valmistus ei ilmeisesti tuhannessa vuodessa ole päässyt jaloilleen, suojan poistumista tuskin on odotettavissa lähimmän tuhannen vuoden aikana. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa maassa käytetyistä rautakaluista on ulkomaista valmistetta.
Oikeastaan surkeimpiin seikkoihin kuuluu, että Suomen valtavat vuorimassat tuottavat niin mitättömästi rautamalmia. Tuskin voi toivoakaan, että uudemmat löydöt muuttaisivat tämän tosiasian. Tosin on hyviä toiveita soista ja järvistä; ja olisi hyvä, jos niiden varannot olisivat pohjattomat. Vaikuttaa ihmeelliseltä, että vieläkään ei ole voitu selvittää, korvaako uusi järvimalmi vanhan vai ei, ja kuinka pitkän ajan se vie. Tuskin kuitenkaan voidaan epäillä, etteikö uutta malmia muodostuisi samalla tavalla kuin vanhaa. Mutta jos, kuten toisaalta luultavalta näyttää, malmikerroksen muodostumiseen nykyisekseen on kulunut vuosisatoja, niin se melkeinpä tarkoittaa, että mitään pysyvää raudanvalmistusta ei voi perustaa sellaisen malmivaran mukaan.
Muuten raudanvalmistusta kiusaavat samat esteet kuin kaikkea muuta tavaranvalmistusta. Ilahduttavaa on nähdä putlausmenetelmä esiteltävän keinoksi valmistaa verrattain hyvää rautaa myös huonoista malmeista, ja suomalaisella malmilla tehtyjä kokeita kiitetään edullisiksi – vaikka ollakseen kannattavia sellaisilla ruukeilla täytyy olla suuret malmivarat. Komiteanjäsenten lausunnot näyttävät osoittavan, että vain tällaisia ruukkeja on kannustettava, kun taas ulkomaisen raaka-aineen turvin perustetut eivät vastedes ansaitse ylläpitoa ja ikivanhat liekittämöt on epäedullisimpina jätettävä oman onnensa nojaan.
Tehdasteollisuus näyttää törmäävän pääasiassa seuraaviin esteisiin:
- Vapaa kilpailu venäläisten teollisuustuotteiden kanssa, joita tuodaan niin suurina määrinä tullitta maahan, ilman suomalaisten teollisuustuotteiden saamaa vastaavaa etua;
- puutteellinen rahansaanti, mikä johtuu luottolaitosten puutteesta. Rahaa maassa lienee merkittäviä määriä, mutta se viedään Venäjälle vaihdettavaksi korkoa tuottaviin obligaatioihin, jotka tuottavat vain matalaa korkoa ja ovat teollisuudelta menneet hukkaan. Olemme kuulleet asiantuntijoiden arvioivan tämän hedelmättömän pääoman nousevan miljooniin. Kuten eräs komiteanjäsen on huomauttanut, tällainen talletus aiheuttaa maalle myös sen vahingon, että mahdollisesti sattuvassa rahakriisissä, kun paperiraha romahtaa, maa voi menettää miljoonia;
- puuttuvat kulkulaitokset sekä privilegiot ja epävarmuus talouden, varsinkin tullin lainsäädännöstä, joka ei yksin ole riippuvainen maan omista tarpeista ja oloista.
Komiteanjäsenten ehdotuksista luottolaitosten perustamiseksi lienee muutamia pidettävä osittain vanhentuneina, koska erityinen komitea on tässä asiassa kokoontunut ja ollut yhtä mieltä liberaalimmista ehdotuksista. Kuten kerran aikaisemmin olemme viitanneet, perustuu tieto näistä jälkimmäisistä vain huhuihin. Mutta huhu kertoo suurella luottamuksella, että yksityispankit on nyt lailla säädetty. Ohimennen sanoen tämä esimerkki osoittaa, miten ilahduttavaa on, että kuullaan sentään joukkoa liikemiehiä kysymyksissä, jotka eivät koske vain liikemiesten vaan myös kaikkien kuluttajien, toisin sanoen maan kaikkien asukkaiden kukkaroa. Suurempi julkisuus heidän lausunnoilleen olisi vieläkin toivottavampaa. Kukaan ei voi ilman muuta tietää tarkasti, mistä löytyy tietoa ja kokemusta kysymyksessä. Jos uskaltaisi nimetä kirjallisuuden edustajan, sellaisen kuin Allmänna Tidningen, jonka olemassaoloa vuosikymmen sitten ei totisesti olisi mainittu, voisi pitää mainitulle lehdelle erittäin soveliaana tuoda yleisön tietoon se, mitä sellaisissa komiteoissa neuvotellaan.
Mutta palaamme aiheeseen. Komiteanjäsenet osoittivat pelänneensä varsinkin Tampereen kaupungille annettuja privilegioita. Neuvotteluista näkyy, että tullivapaus ei vaikuta kovin paljon siellä nykyään olemassa oleviin tehtaisiin. On myös kiistatonta, että muuttuneet tulliolot voivat antaa niille valmistusmonopolin. Ja jos sinne olisi saanut perustaa esim. sokeri- ja tupakkatehtaita samoin eduin, tuskin mikään kilpailu niiden kanssa muualla olisi voinut tulla kysymykseen. Näistä privilegioista annetut uusimmat säädökset lienevät kuitenkin hälventäneet pelkoa.
Meidän on lainattava erityisesti erään komiteanjäsenen seuraavaa lausumaa:
Lisäksi pitää kaikki tehtaat suhteessa niiden kokoon asettaa samaan asemaan pysyvien lainojen samoin kuin perustamispääoman saannissa, sillä jos yksi tehdas saa suuren lainan ja toinen pienen tai ei mitään, niin se vaikuttaa aivan yhtä haitallisesti kuin jos toinen saisi tullivapauden raaka-aineilleen ja toinen ei.
Voi kai sanoa, että tehtaan koon lisäksi lainaan kuuluu vielä toinen seikka, nimittäin henkilökohtainen laina. Tehdas antaa tietenkin vakuuden rakennuksina ja koneina, mutta maassa, missä on niin vähän tehtaita, tehtaan arvo, kun omistaja esim. menee vararikkoon, on ostajien puutteessa hyvin häilyvä. Henkilökohtaisen luottamuksen täytyy siksi olla sitäkin tärkeämpää. Mutta ei voi kieltää, että väite yleisyydessään on totta ja että sen totuus ei vielä ole päässyt tuntumaan. Varsinkin suurempien valtionlainojen saanti on ollut tavallisesti puhtaasti henkilökohtainen asia. Esim. ns. Pohjalaisella höyrylaivayhtiöllä ei ole lainkaan vähäinen privilegio höyrylaivaliikenteeseen korottomassa 150 000 ruplan lainassaan – ikuisiksi ajoiksi, jos yhtiö niin haluaa, koska laina voidaan uusia. Kukaan ei maassamme hevin kilpaile sellaisen korottoman pääoman kanssa. Samanlainen privilegio ovat ns. alkeelliset maatalouslainat, jotka on varattu suuremmille maatiloille, varsinkin sellaisille, joista kanssaperilliset pitäisi lunastaa. Myös tehtaiden tuotannon vuotuisissa luetteloissa näkyy suurta epätasaisuutta julkisten lainojen nautinnassa. Muutamat näistä esimerkeistä ovat tietysti sinänsä vailla suurta merkitystä. Mutta jos tasa-arvon periaate siinä myös tulevaisuudessa huomattavammin sivuutetaan, myös yhden teollisuusyrityksen suosiminen toisia enemmän alkaa vaikuttaa painavammin. Oikeastaan vaikutus johtuu vain mielivaltaisesti jaetuista lainoista yleistä korkoa matalammalla korolla. Eri komiteanjäsenet ovat myös lausuneet sen käsityksen, että sellaiset lainat ovat hyödyttömiä, koska tavalliseen korkoon pystyvät yritykset eivät tukea ansaitse. Sen vuoksi matalakorkoisempaa lainaa pitäisi myöntää vain siksi ajaksi kuin perustaminen kestää, kun tuottoa ei vielä ole. Samoin lienee sanomattakin selvää, että valtionlainaa ja lainaa valtionpankista ei voi mitoittaa vain vakuuden määrän mukaan, sillä siten tehdään kilpailu vaikeammaksi ja omaisuuseroja kasvatetaan. Juuri aloittelevan teollisuudenharjoittajan on vaikeinta saada pääomaa. Se, jolla jo on suuria laitoksia ja omistuksia, saa helposti yksityisen pääomanomistajan rahoja käyttöönsä.
Niiden syiden joukossa, jotka estävät maan teollisuuden kehitystä, mainitaan edelleen luottolait ja puutteelliset tiedot sekä puuttuvat mahdollisuudet hankkia niitä.
Manufaktuurijohtokunta on jälkimmäisessä suhteessa esittänyt yksityiskohtaisen ehdotuksen teknillisten oppilaitosten perustamisesta. Ehdotus käsittää sunnuntaikouluja ja ns. iltakouluja tehdastyöläisille ja verstasoppilaille, viisi reaalikoulua, joiden vuotuinen määräraha olisi 7 000 ruplaa, ja polyteknisen opiston tuleville tehtailijoille, mekaanikoille, arkkitehdeille, metsänhoitajille, vuorimiehille, farmaseuteille, agronomeille ja myös kauppiaille, ja sen vuotuinen määräraha olisi 20 000 hopearuplaa. Edellyttäen, että kaupungit ylläpitävät sunnuntai- ja iltakouluja, se vaatisi yhteensä 55 000 hopearuplan vuosimäärärahan ynnä matkastipendit ja kulut ensimmäisille laitoksille, kokoelmille jne.
Emme tiedä, onko missään kokeiltu niin suurta oppilaitosta kuin ehdotettu opisto on. Jos toteuttaminen olisi yhtä helppoa kuin oppiaineiden ja oppikurssien luetteleminen, olisi yleisen opetuksen järjestäminen joka miehen puuhaa. Mutta siinä on enemmän kuin paljossa muussa suuri ero suunnitellun ja toimeenpannun välillä. Ajan mittaan ja rahalla voidaan pystyttää kaikenlaisia keinotekoisia kivi- ja puulaitoksia, mutta ihmishenkeä ei ole yhtä helppo käsitellä. Voidaan kai pitää varmana, että kaikissa inhimillisissä hankkeissa päämäärän varmuus ja välineiden yksinkertaisuus varmistavat menestyksen, mutta se pätee varsinkin opetuskysymyksessä. Kyseisessä ehdotuksessa täytyy jo monien eri koulutuslinjojen ja lueteltujen 60–70 oppiaineen herättää epäilyä, miten se kaikki voidaan yhdistää yhdeksi oppilaitokseksi. Kustannuskohdan lienee vähemmän tarpeen joutua tarkasteluun, vaikka useampien virkojen määrärahaa luultavasti pitää nostaa. Mutta sellaisessa oppilaitoksessa, joka on tarkoitettu välittömästi käytännöllistä ja aineellista hyötyä varten, on kohtuullista, että oppilaiden enemmistö maksaa saamastaan opetuksesta, ja maksu voidaan aiheellisesti määrätä paljon korkeammaksi kuin 30 ruplaksi vuodessa, kuten ehdotus esittää. Tärkein kysymys on kuitenkin, mitä maa tekee kaikilla näillä agronomeilla, teknologeilla, vuorimiehillä, mekaanikoilla, insinööreillä ja arkkitehdeilla? Miten heitä käytetään ja miten he hankkivat elantonsa? Saako tällä hetkellä edes tusina kutakin lajia paikan, työtä ja toimeentulon? Ja sellaisesta oppilaitoksesta valmistuisi sentään vuosittain vähintään kymmenkunta joka lajia. Kun tuntee teollisuuden nykyisen tilan ja maan muut olot, jokaisen on oivallettava, että täällä teknologinen opisto samoin kuin maatalouden ylempi oppilaitos vain kasvattaisivat tehtaanisännöitsijöitä ja maatilahoitajia Venäjälle. ”Vuorimiesten” laita yksityiseen palvelukseen nähden on samoin. Arkkitehtien suhteen on paremmin kuin tunnettua, miten paljon liikaa nykyisillä lääninarkkitehdeilla on yksityisten tehtäviä. Kaksi herra Chiewitziä voinee toistaiseksi toteuttaa kaiken, mitä maassa nykyisin tällä taholla halutaan. Siviili-insinööriä jollekin yksityiselle yritykselle ei ole vielä koskaan vaadittu. Sellaista tarvittaisiin vasta kun yksityiset tai yhtiöt perustavat rautateitä, kanavia, rakentavat teitä ja siltoja spekulaatiomielessä. Vesilaitosten perustamiseen tarvittaisiin ehkä opetetumpia mekaanikoita kuin talonpoikarakennusmestareita, mutta jo puolen tusinan lienee vaikeaa saada työtä ja toimeentuloa. Höyrykoneiden asennukseen tehdaskäyttöön riittää varmasti yksi. Jokainen mekaaninen verstas antaa varmaan asentaa ne rakennettuun koneistoon mieluiten omalla riskillä ja itse ne huoltaen. Lienee itsestään selvää, että osaavat ihmiset vaikuttaisivat pääoman omistajiin ja saisivat uusia yrityksiä pystyyn. Mutta sen onnistumiseen vaaditaan jo aivan muuta kuin nyt havaittavissa olevaa yleistä yritteliäisyyttä. Ne harvat korkeampaa koulutusta saaneet miehet, jotka ovat omistautuneet kyseisille opinnoille, voivat varmaan esittää todistuksia siitä, miten helppoa on voittaa kapitalistin luottamus teollisuuslaitoksiin.
Emme voi näiden ja aiemmin esitettyjen syiden nojalla olla esittämättä käsitystämme, että niistä summista, jotka voitaisiin sijoittaa maatalouden, teknologian ja muiden alojen korkeampiin oppilaitoksiin, pienempi osa voitaisiin paljon suuremmaksi hyödyksi käyttää matkatukeen. Koulu vaikuttaa tällä käytännön kentällä melko vähän. Tilaisuus nähdä ja kokea jotain käytännössä on välttämätön lisä siihen. Lisäksi huomataan, että Saksassa myös teknilliset oppilaitokset ovat alkaneet antaa oppilaidensa matkustella tutustumassa olemassa oleviin tehdaslaitoksiin jne. Tulevalle agronomille on tässä maassa tuskin vielä tilaisuutta nähdä ainuttakaan esimerkkiä toteutetusta järkiperäisestä maataloudesta.
Farmaseuttien koulutuksesta näkyy jo riittävästi huolehditun alan erityisellä professuurilla ja yliopiston farmaseuttisella laboratoriolla. Erityisen metsäopiston perustaminen vaikuttaa varmalta. Ja on vain toivottavaa, ettei tieteellisesti sivistyneitä nuoria miehiä vedetä liikaa uralle, jonka käytännön harjoituksessa ei tarvita tieteellistä tietoa. Niiden, joita tarpeen mukaan sovelletun metsänhoitajantoimen harjoittaminen ei voi tyydyttää, täytyy tietysti saada työtä, asema ja toimeentulo. Metsän mittaus ja jako ja jakoalan tuoton laskeminen valmiiden taulukoiden mukaan vaatii vain maanmittaajaoppilaan käytännön valmiutta. Jokainen talonpoika voi oppia kylvämään havupuun ja kokoamaan lehtipuun siemeniä, kylvämään molempia ja karsimaan metsää tarpeen mukaan. Selväjärkisyys on sellaisissa ammateissa merkittävin edellytys, kun taas metsänhoitajien täytyy huolehtia kruunun metsien myynneistä ja toimituksista. Kauppakoulusta taas on pakottavin tarve, sillä maassa ei ole oppilaitosta, jossa tulevat kauppiaat voisivat saada perustietoja sekä heidän yhteiskunnalliseen asemaansa soveltuvaa yleistä sivistystä. Sillä on suurempi tarve kuin millään käytännön ammattikoululla, sillä kauppiasluokalla on jo varallisuutensa ja toimintansa vuoksi merkittävä sija maan aineellisiin etuihin nähden. Ei ole epäilystäkään, että sellainen koulu ei tule selviytymään ilman mitään valtionapua ja pysty samalla ottamaan vapaaoppilaita. On tunnettua, että Helsingin kauppiasluokka oli kahdeksan vuotta sitten halukas merkittävällä määrärahalla tukemaan sellaisen koulun perustamista, mutta silloin lupaa sen perustamiseen ei voitu saada. Lienee vaikeaa sellaisen epäonnistumisen jälkeen saada asiaa yksityistä tietä taas käyntiin, mutta jos hallitus perustaisi sellaisen oppilaitoksen, on varmaa, että sinne pian virtaisi suuri määrä oppilaita.
Ehdotus reaalikouluksi vaikuttaa meistä suurten mittojen suunnitelmalta. Ei lie tarkoitus, että oppipoika, joka on oppinut saksan ja englannin kielen kielioppia, lukenut matematiikkaa aina avaruustrigonometriaa ja analyyttistä geometriaa myöten, fysiologiaa, geologiaa jne., lähtee työläiseksi? Mutta mitä hänestä sitten tulee? Esimieheksi johonkin verstaaseen tai tehtaaseen hän ei liioin kelpaa. Sillä siihen ei kouluteta paljoilla läksyillä. Ehdotukseen ei myöskään ole otettu palkkaa koulun työnjohtajalle eikä määrärahaa työpajalle, eikä mikään viittaa siihen, että oppilas saisi millään muulla kuin piirustuksin ja kemian laboratoriokokein käytännöllisesti valmistautua johonkin ammattiin. Sellaisia oppilaita, jotka lomilla ”opettajien suostumuksella” kävisivät maan konepajoissa, ruukeissa ja tehtaissa, tuettaisiin oppilaiden vuosimaksuilla kerätyin varoin. He saisivat siten ainakin tilaisuuden nähdä työpajan. Koulun päämääräksi ilmoitetaan ”humanistis-realististen” (!) esitietojen hankkiminen kaikille niille, jotka ryhtyvät teollisuusammatteihin, samoin kuin tuleville metsä- ja vuorimiehille, ekonomeille, kauppiaille, ruukkien ja maatilojen työnjohtajille, rautateiden ja kanavien tarkastajille jne. Tarkoitus lienee ollut, että kurssi jatkuu suuressa polyteknillisessä opistossa.
Ehdotukselle on luonteenomaista, että suomen kieltä ei sille ole olemassa. Suomalainen on näiden koulujen ja opistojen kannalta hylätty yksilö, eikä Suomen teollisuudenharjoittajien ym. katsota niissä olevan missään tekemistä suomen kielen kanssa. Sellaista ylenkatsetta tai unohdusta – olipa kumpi tahansa – pitäisi nyt pitää anakronismina.
Manufaktuurijohtokunta on samoin esittänyt seikkaperäisen ehdotuksen toisesta kysymyksestä, jota komitean jäsenet ovat niukasti käsitelleet, nimittäin ammattikuntalaitosta koskevasta. Se on tehnyt sen työn vapauden hyväksi. Ehdotus pitää useita käsityöammatteja sellaisina, että niiden harjoittamisoikeuteen ei vaadita tiettyjä oppivuosia, muita kuten leipomista, oluenpanoa, teurastusta pitäisi kenen tahansa voida harjoittaa. Ehdotettu esitetään säädettäväksi ”perustuslain mukaan”.
Om hypoteks-föreningar af Henrik Borgström. H:fors 1858. [Hypoteekkiyhdistyksistä, kirj. Henrik Borgström. Helsinki 1858.]
Olettaaksemme on tämä teos jo melko laajalle levinnyt, ainakin kaikkien niiden keskuuteen, joita maan hypoteekkiyhdistykset kiinnostavat.
Se sisältää aluksi yleisen pohdiskelun liikepääoman tarpeesta ja hyödystä maanviljelijälle, joka kiinnittämällä vapauttaa ja käyttää liikepääomana osan kiinteistöpääomasta, mikä silloin luovutetaan lainanantajalle, sitten esityksen hypoteekkiyhdistysten synnystä eri maissa, niiden toiminnasta ja vaikutuksista. Sitten seuraa selonteko kaikenlaisista väitteistä niitä vastaan ja tekijän mukaan niihin liittyvien epäkohtien vääristä käsityksistä, lopuksi erittäin perusteellisen ”luonnoksen” Suomen hypoteekkiyhdistyksen säännöiksi. Tekijä on nähnyt esityksen kaikissa osissa paljon vaivaa tutkimuksissaan ja esittänyt sen tulokset erittäin selvästi. Siitä lukijoilla on jo ollut tilaisuus vakuuttua pitemmästä katkelmasta, joka oli nähtävänä Finl. Allm. Tidningissä.
Tekijän ehdotuksiin tullaan aikanaan usein vetoamaan ja niitä tarkastamaan, kun hypoteekkiyhdistyksistä tulee maassa totta. Hänen aihetta valaisevissa mietteissään yksi väite on kuitenkin vaikuttanut meistä väärältä ja käsitys siltä osin skolastiselta. Hän vaatii nimittäin aivan varmana asiana, että panttikirjeet, olipa ne julkaistu miten korkeaan summaan tahansa, kunhan se tapahtuu maan sisällä ja täysiä panttausvakuuksia vastaan, ”eivät vähimmässäkään määrin lisää rahan määrää”.
Meidän mielestämme niin yksinkertaisessa asiassa kaikki tieteellinen tutkintamuoto on täysin turhaa. Arvopaperit eivät ole mikään setelirahasta erillinen muoto; molemmat ovat paperirahoja. Tekijä voi ostaa joka vuosi 1. helmikuuta Saimaa-setelillä, josta hän on leikannut kuluneen vuoden korkokupongin, täsmälleen yhtä paljon tavaraa kuin 50 ruplan setelillä. Siinä välissä hän ostaa yhtä paljon 50 ruplan setelillä ja parilla hopealantilla kuin Saimaa-setelillä, jos kuponki on jäljellä. Kun Saimaa-setelien ensimmäinen sarja laskettiin liikkeelle ja niistä saadut 100 000 hopearuplaa tai Suomen pankkiseteliä jaettiin kanavatyön toimittajille tai työntekijöille, oli yleisessä liikenteessä tasan 100 000 ruplaa enemmän rahaa kuin aikaisemmin. Se on päivänselvä asia, joka ei tarvitse lisätodisteita.
On toinen seikka, miten jokin lainapaperi, panttikirje tai valtionobligaatio tai seteli sopii liikkeeseen. Tavalliset kiinnitysdokumentit ovat raskaita kiertovälineitä. Hypoteekkipankin obligaatiot liikkuvat kevyemmin. Suuren arvon papereita vaihdetaan nihkeämmin, pienemmän arvon helpommin. Korkoa tuottavat paperit ovat halutumpia kuin korottomat setelit. Mutta se kaikki koskettaa vain tuottoa ja mukavuutta. Suuri osa Suomen Pankin seteleistä on panttikirjeitä, joilla on vakuutena kiinteää omaisuutta – mutta ne eivät anna korkoa omistajalleen vaan pankille.
Tekijällä näyttää olevan häilyvä käsitys rahojen ”sitomisesta” rautateihin, maanviljelyyn jne. Rahaa ei möyhitä rautakiskon tai auran alle. Työ tietenkin luo molemmissa ”pääoman”. Siinä on sidottuna juuri pääoma, ja vain tuotto voidaan siitä irrottaa. Mutta rahaa voidaan irrottaa molemmista yhtä vapaasti kuin sitoa. Se menee työntekijöille – ja heiltä ehkä ulkomaille lisääntyneen kulutuksen kautta. Sen kautta voi syntyä rahan puute – kapitalisteille ja keinottelijoille, mutta rautatien ja maatalouden työntekijöillä on rahaa epätavallisen runsaasti – niin kauan kuin työtä riittää. Sitten voi syntyä kauppakriisi suurten teollisuusyritysten takia, ei siksi, että pääoma on ”sidottuna” yritykseen vaan siksi, että se livahtaa muille teille kuin tavanomaisille. Vie aikansa ennen kuin se palaa niille, jotka sen ensin päästivät irralleen.
Maassa, jossa kirstunpohjalla makaa paljon rahaa, esim. hypoteekkiyhdistys voi saada sen liikkeelle. Sen obligaatiot sijoitetaan sitten niiden sijaan, ja äkkiä ne lisäävät rahankiertoa. Siellä missä kuten Suomessa paljon rahaa on lainassa ulkomailla, ulkomaiset vähemmän edulliset obligaatiot luultavasti vaihdettaisiin esim. hypoteekkipankin edullisempiin, niin että ensin rahat vedetään ulkomailta ja luovutetaan sitten hypoteekkipankin obligaatioita vastaan maan yleiseen liikenteeseen. Jos Suomesta Venäjälle lainattujen rahojen määrä nousee, niin kuin tekijä tarkoittaa, ”useisiin kymmeniin miljooniin” (?), niin hypoteekkiyhdistys voisi saada kaikki, ja maan rahavarat kasvaisivat silloin yhtä monella kymmenellä miljoonalla.
Ei ole kyse siitä, että ”viisas kaitselmus on halunnut, että paperitehtaan perustaminen riittäisi vaurastuttamaan kansakuntia”. ”Kansallisvarallisuus” ei kasva obligaatioita leimaamalla, ei liioin (metalli-)kolikoita. Mutta raha, vaihto- ja kiertoväline, voi lisääntyä seteleitä ja obligaatioita leimaamalla, niin pitkälle kuin luotto riittää, ja sillä on, niin kauan kuin se riittää, se ihmeellinen vaikutus, että se lisää työtilaisuuksia ja työtä ja pääomaa ja kansallisvarallisuutta. Agardh on siksi tuskin yhtään väärässä, kun hän sanoo, että vuoden 1809 12 miljoonan valtionlaina olisi kasvattanut Ruotsin kansallisvarallisuutta 12 miljoonan ”korkoatuottavalla pääomalla”. Sillä nyt laina olisi maksettu, ja liikenteessä kahdentoista miljoonan paperi olisi luultavasti luonut työtä, joka samalla summalla on lisännyt kiinteää pääomaa viljeltynä maana, tehtaina, aluksina jne. Agardhin tapaiset miehet ajattelevat selvästi ja syvästi, eikä heitä isketä sormille pelkällä kyynärkepillä. Havaitsemme surulla, että tekijä on vapaasti ja kevyesti käsitellyt nerokkaan miehen lausumia.
Tekijä ei itse asiassa halua hypoteekkilainalla saada aikaan enempää eikä vähempää kuin Agardh valtionlainalla. Olettakaamme, että tekijä haluaa hankkia maamme maanviljelijöille 12 miljoonaa riikintaaleria, noin neljä miljoonaa hopearuplaa. Nämä neljä miljoonaa ruplaa hän haluaa ottaa eri kirstuista, missä nämä setelit ja hopearuplat makaavat tuottamattomina. Niiden sijaan hän haluaa sijoittaa kirstuihin hypoteekkiyhdistyksen obligaatioita. Oletamme kaiken onnistuvan mainiosti, muistaen, että obligaatioiden valmistamiseen ei vaadita vain ”paperitehdasta” vaan paperitehdas ja kirjapaino. Maanviljelijät saavat setelit ja ruplankolikot, he antavat ojittaa ja kaivaa ja kyntää jne. Mutta 42 vuoden 22 päivän kuluttua obligaatiot palaavat maanviljelijöille, setelit ja ruplankolikot entisiin kirstuihinsa. Kaikki on silloin vanhassa järjestyksessä. Obligaatiot voivat jopa lumppuna palata takaisin paperitehtaaseen. Vain kirjapaino ei saa mitään takaisin. No hyvä! Onko kansallisomaisuus silloin sama kuin aiemmin? Jos niin olisi, tekijän ehdotus hypoteekkiyhdistyksen säännöiksi olisi ollut melko turhaa työtä. Mutta on toivottava, että tilanne on silloin toinen. Jos maanviljelijät vain olisivat käyttäneet jokaisen lainatun kopeekan maanviljelyn laajentamiseen ja parantamiseen, silloin heidän maansa pitäisi tuottaa mainitun neljän miljoonan nettokorkoa – ja kopeekalleen tämä korko silloisen tilanteen mukaan laskettakoon 4, 5 tai 6 prosentiksi. Mutta silloinhan kansallisvarallisuus on kasvanut korkoa tuottavalla neljän miljoonan pääomalla. Se on kasvanut paperitehtaan – ja kirjapainon kautta. Jos niin ei tapahdu, niin tekijän tutkimuksesta ei ole mitään hyötyä. Mutta toivomme että niin tapahtuu – ja että tekijä saa siitä kunnian, senkin tuloksena sanotun paperitehtaan – ja kirjapainon – työstä.
J. V. S.
