H. G. Porthans skrifter. 2:a delen [H. G. P:n teokset 2]. H:ki 1862.

Tämä Suom. Kirjallisuuden Seuran kustannuksella julkaistun laitoksen toinen osa sisältää Chronicon Episcoporumin [Suomen piispain kronikan] jatko- ja päätösosan. Edellisessä osassa käsiteltiin aika maan ensimmäisestä valloituksesta vuoteen 1412 eli Henrik-piispasta Turun 16. piispan Bero II:n kuolemaan; toinen osa jatkuu vuoteen 1576 ja kattaa seuraavien yhdentoista piispan virkakaudet. Mikael Agricola on kahdeskymmeneskuudes, ja hänen aikaansa asti Porthanilla on ollut Juustenin niukkasanainen kronikka runsaiden huomautustensa perustana. Järjestyksessä kahdeskymmenesseitsemäs on tämä Juusten itse, ja hänen elämästään Porthan tekee selkoa muiden lähteiden nojalla.

Nämä kaksi osaa eivät tietenkään ole suurelle lukijakunnalle tarkoitettuja. Kieli estää sen. Esityksen hajanaisesta muodosta huolimatta jokainen isänmaataan rakastava oppineeseen säätyyn lukeutuva henkilö lukee ne varmasti kiinnostuneena. Ja kun seuraavissa osissa julkaistaan tutkimuksia ja kirjoitelmia myös ruotsin kielellä, voitaneen toivoa, että Teosten koko laitos käy niin hyvin kaupaksi, ettei se kasvata Kirjallisuuden Seuran huonosti kaupaksi käyvien julkaisujen massaa eikä muodostu rasitteeksi seuran tulevalle toiminnalle. Nämä teokset ovat ”vaskea kestävämpi muistomerkki” [viittaus Horatiuksen säkeeseen kirjallisista ansioista] tälle miehelle, jonka nimestä on tullut suomalaisen kansallisuuden lippu; ja hankkimalla itselleen tämän teossarjan jokainen suomalainen voi arvokkaalla tavalla juhlistaa pronssipatsaan lähestyvää paljastamista.

Kapina Kauhajoella v. 1808. Kertonut Osk. Blomstedt. Turussa 1862.

Tämä kuvaus tapahtumasta, joka kuuluu vuoden 1808 sodan onneksi harvoihin tuhotekoihin, on yksinkertaisuudessaan hirvittävä.

Kaikkialla on rahvaan järjestymättömän vastarinnan ja sodankäyntihankkeiden itsestään selvänä seurauksena voittoisan vihollisen antama ankara rangaistus. Kun sotajoukko joutuu vieraassa maassa taistelemaan järjestäytyneitä sotavoimia vastaan ja joka hetki pelkäämään myös salajuonten, hyökkäysten, vankeuden ja kuoleman uhkaa maan muiden asukkaiden taholta, on selvää, että se voi puolustautuakseen käyttää ainoastaan kauhua herättäviä keinoja.

Kansankapina käyttää kuriltaan ja aseiltaan ylivoimaisia sotajoukkoja vastaan aina salajuonia, yöllisiä ylläköitä, yksinäisten vihollisten nujertamista yksitellen. Sen kannalta tällainen toiminta on välttämätöntä. Vastarintaan ryhtynyt rahvas ei tiedä mitään kansainvälisen oikeuden hyväksymistä sodankäynnin tavoista eikä pysty käyttämään niitä. Teot taas johtavat vihollisen suorittamiin kostotoimiin; sodankäynnin tavat hylätään ja kaikki teot tulevat hyväksyttäviksi. Tästä syystä historia on täynnä kertomuksia tällaisista syistä tehdyistä hävityksistä.

Euroopan useimpien kansojen keskuudessa kosto kuitenkin yleensä kohdistetaan vain omaisuuteen ja niihin yksilöihin, jotka saadaan kiinni aseistautuneina; ja vaikka joitakuita yksilöitä rangaistaankin aseiden kantamisesta tai tästä epäiltyinä, kiduttaminen on jäänyt käytöstä. Kaikki sivistyskansat säästävät naiset ja lapset.

Sen tähden luuleekin kuulevansa kertomuksia villi-ihmisten elämästä, kun lukee ihmisten käristämisestä hiljaisella tulella. Eipä ole aihetta ihmetellä sitä, että tämän pikku kirjasen julkaisulupaa on jouduttu kauan odottamaan. Vaikka tuollaiset teot johtuvatkin yksilöiden raakuudesta, ne heittävät kuitenkin varjon niihin joukkoihin, joihin nämä yksilöt kuuluvat.

Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisten pitäjien Lapväärtin ja Närpiön asukkaiden tiedetään ryhtyneen sodan aikana vastarintaan ja joutuneen maksamaan siitä kovan hinnan. Vähemmän on tiedetty siitä, miten kävi lähiseudun suomenkielisissä seurakunnissa Ilmajoella, Kauhajoella ja Kurikassa. Vastarintaa oli vain sen verran, että talonpojat kaappasivat muutamia tavarakuormia ja tehtiin heikko vihollisen paluun estämisyritys, jonka yhteydessä yksi upseeri ammuttiin. Tämä tapahtui Kauhajoella. Muuan ylioppilas Hanelles ja nimismies Qvist olivat yllyttäneet talonpoikia näihin harkitsemattomiin tekoihin. Oli väistämätöntä, että vihollinen rankaisi näistä hankkeista saatuaan seudun taas haltuunsa. Koston panivat toimeen kasakat; ja vaikka omaisuuden hävitys ei ulottunut laajalle alueelle eikä kovinkaan suuri joukko ihmisiä joutunut maksamaan teoista hengellään, sääliä uhreiksi joutuneita kohtaan kasvattaa rangaistusten julmuus ja niiden osuminen enimmäkseen syyttömiin. Kaikkiin poliittisiin toimiin, kaikkiin valtioiden kohtaloihin vaikuttaviin tekoihin liittyy tämä kirous, että epäonnistuessaan ne vievät turmioon satoja, tuhansia, miljoonia ihmisiä. Kynä voi tällöin useinkin olla tuhoisampi ase kuin pyssy. Alkuunpanijat osaavat tavallisesti varoa nahkaansa. Niin menettelivät myös ”Kauhajoen murhayön” mainitut alkuunpanijat. Kirjoittaja kertoo, että he pysyttelivät alusta asti huolellisesti luotien kantomatkan ulkopuolella.

Kirjoituksia laki-asioista, kokoili Ferd. Forsström. Helsingissä 1862.

Kirjan nimi ei ole aivan asianmukainen, sillä hra Forsström ei ole pelkästään koonnut näitä kirjoituksia, vaan myös kirjoittanut ne. Ne on koottu eri aikakauslehdistä ja painettu uudelleen kirjaksi. Niinpä tämän lehden lukijat ovat voineet vuoden 1858 vuosikerrassa nähdä kyseessä olevista artikkeleista ensimmäisen: ”Pitääkö Suomessa opetuskielen ensin suomentaman ja sitte vasta virkakielen?” Muut tekstit käsittelevät tuomioistuinlaitosta, oikeudenkäyntiä, naisen asemaa lain edessä, metsänhaaskausta, rahan korkoa, vekseleitä, velkavaateiden vanhentumista jne.

Näillä tutkielmilla on melkoinen merkitys suomenkielisen kirjallisuuden piirissä. Kuten näkyy, ne koskettelevat useimmissa tapauksissa ajankohtaisia lainuudistusasioita ja ovat omiaan levittämään tietämystä niistä. Ne ovat kuitenkin myös arvokas lisä oikeustieteellisen kielen kehittämistyöhön, etenkin kun kirjoittajalla ei liene juuri kilpailijoita oikeuskysymysten suomenkielisen käsittelyn alalla. Emme tiedä, onko kirjoittajan lisäksi joku muukin maassa toimiva tuomari käyttänyt suomea kirjallisesti tuomioistuinkielenä. Tietääksemme ei suomeksi ole myöskään julkaistu muita oikeustieteellisiä tutkielmia kuin tähän teokseen kootut kirjoitukset. Tämä ei ole merkillistäkään, kun oikeustieteellinen kirjallisuus on maassa yleensäkin ollut tähän asti sangen niukkaa.

On asetettu komitea pohtimaan suomen kielen ottamista tuomioistuinten kieleksi. Mitä sen ehdotuksen voidaan toivoa sisältävän? Emme tohdi sanoa tästä mitään, koska olisi ehkä väärin jäsenten enemmistöä kohtaan uskoa, että se päätyy pitämään esteitä ylittämättöminä. Kukaan ei rohkene enää kiistää sitä, että on oikeudenmukaista ja välttämätöntä saada suomi suomenkielisen väestön osalta tuomioistuinten kieleksi. Päivästä päivään näkee kuitenkin ilmaistavan epäilyksiä, että uudistus toteutettaisiin ehkä liian nopeasti, ja mielipiteitä, joiden mukaan sen läpivieminen voi onnistua vasta vuosikymmenien valmistelun jälkeen.

Onneksi myös hra Forsström kuuluu komiteaan. Hänen selkeän käsityksensä mukaan tuomioistuinten ei tarvitse odottaa koulun kehitystä eikä suomen kielen opiskelun menestymistä siellä. Totta myös on, ettei tuomioistuinten kieli ole missään maassa odottanut äidinkielen opetuksen kehittymistä koulussa. Suomen kielen asema lienee tässä suhteessa kuitenkin jossakin määrin toisenlainen kuin useimpien muiden kielten. Se ei ole edes ollut useimpien tuomareiden varsinainen äidinkieli eikä myöskään sivistyneistön keskustelukieli. Jokaisen suomenkielisillä seuduilla toimivan tuomarin on kuitenkin ymmärrettävä suomea ja osattava puhua sitä. Osaamaton on selvästikin kyvytön hoitamaan virkaansa. Tällaisen miehen vastuuton menettely hänen ottaessaan vastaan viran, jota ei pysty hoitamaan, ja hallitusvallan välinpitämätön salliva suhtautuminen tähän eivät mitenkään riitä tällaisen asiaintilan jatkumisen puolusteluksi. Kun ihminen pystyy ymmärtämään puhuttua ja kirjoitettua kieltä ja puhumaan sitä itse, ei ole vaikeata harjaantua tarpeeksi hyvin käyttämään kieltä kirjallisesti, kun kyseessä on sama ala ja sama rajallinen aihepiiri.

Emme esitä tätä siinä mielessä, että jokainen tuomari siis olisi velvoitettava joko eroamaan virastaan tai hankkimaan täysi sen hoitamisen kyky opettelemalla ilmoittamaan osapuolille sekä suullisesti että kirjallisesti, mitä tuomioistuin on havainnut lain ja oikeuden mukaiseksi ja miten se on tuomionsa perustellut. Herra Forsström vaatii ainoastaan, että jokaiselle tuomarille myönnettäisiin oikeus antaa suomenkielisiä pöytäkirjanotteita osapuolille, jotka tätä pyytävät. Olemme esittäneet edellä olevan mielipiteemme torjuaksemme tätä kohtuullista pyyntöä vastaan esitetyn vastaväitteen. On nimittäin sanottu: jos joku tuomari ryhtyy antamaan suomenkielisiä pöytäkirjanotteita, rahvas alkaa suhtautua torjuvasti tuomareihin, jotka eivät niitä anna. Tämän vastaväitteen avulla on tähän asti todellakin onnistuttu estämään hallitusta antamasta kyseessä olevaa lupaa. Asiassa on todellakin koira haudattuna. Toinen ei saa olla parempi kuin toinenkaan. Mielestämme tällaista painostusta niiden taholta, jotka eivät pysty täyttämään oikeastaan kaikilta tuomareilta edellytettävää vaatimusta, ei kuitenkaan saa hyväksyä.

Siis: komitean vähimmäisehdotus voi olla vain se, että jokainen haluava ja osaava tuomari saa heti oikeuden ryhtyä kirjoittamaan pöytäkirjansa suomeksi. Aluksi tuskin kovinkaan moni käyttäisi lupaa hyväkseen. Mielipiteen paine pakottaa kuitenkin pian monet seuraamaan esimerkkiä. Kukaan ei suhtaudu tuomitsevasti vanhoihin, joilta ei voida kohtuudella vaatia uuden kirjoituskielen opettelun lisäämistä varsin suurta uutteruutta vaativiin ja raskaisiin virkavelvollisuuksiinsa. Hekin voivat silti selviytyä tilanteesta hankkimalla avustajan, joka pystyy siihen, mitä he eivät itse osaa.

Hra Forsström rajoittaa ehdotuksensa koskemaan vain niitä pöytäkirjoja, jotka luovutetaan osapuolille, kun nämä eivät aio vedota asiassa ylempään tuomioistuimeen. Tuomiokirjat, pöytäkirjat valitus- ja vetoomusasioissa, vetoomukset ym. kirjoitettaisiin siis edelleenkin ruotsiksi. Tämä on mielestämme aivan liian vaatimaton pyyntö ja liian aulis myönnytys. Ylempien tuomioistuinten on selviydyttävä asiasta niin kuin parhaaksi näkevät. Yksinkertainen ratkaisu on riittävän kielenkääntäjien määrän palkkaaminen niihin alkuvaiheen ajaksi. Toistaiseksi tämä merkitsee valtiolle lisämenoja. Mutta jos laamanninoikeudet tehdyn ehdotuksen mukaisesti lakkautetaan, hallitukselle jää tämän säästön ansiosta varoja kylliksi. Olemme vakuuttuneita siitä, että hovioikeuksien nuoremmat jäsenet ottavat ennen pitkää käännöstehtävät hoitaakseen, etenkin kun asioita hovioikeuksissa esiteltäessä riittää käännöksen esittäminen vain suullisesti. Laamanninoikeuksien katoamisen jälkeen on varmasti lisättävä myös hovioikeuksien henkilöstöä, koska juttujen määrä kasvaa1, ja näin ollen voidaan toivoa, että suomea taitavien jäsenten määrä sen jälkeen pian riittää erillisen jaoston muodostamiseen ratkaisemaan suomeksi käsittelyyn tuotuja juttuja, jolloin käännös ruotsin kielelle käy tarpeettomaksi.

Emme ole tässä yhteydessä ottaneet lainkaan lukuun isänmaallisuutta. Toivottavasti kuitenkin myös lakimiesten keskuudessa vähitellen voimistuu se vakaumus, ettei suomen kielen käyttöönotto tuomioistuimissa ole pelkästään tarkoituksenmukaisuusasia eikä myöskään pelkästään yksilön oikeuksien tunnustamista, vaan teko Suomen kansakunnan erikoislaadun säilyttämisen hyväksi.

Juridiskt album, utgifvet af Robert Lagus. Fjerde häftet [R. L. (julk.), Oikeustieteellinen albumi. 4. vihko]. H:ki 1862.

Nimiösivulla tämän vihkon ilmoitetaan olevan ”toisen sarjan 1. vihko”. Viimeksi ilmestyneet kolme vihkoa ovat tulleet julkisuuteen niin nopeassa tahdissa, että albumista on tullut aikakauskirja, jonka käsillä olevaa vihkoa voidaan pitää uuden vuosikerran ensimmäisenä numerona. Jotta julkaisu leviäisi nopeasti laajemmalle, sitä voitaisiin todellakin julkaista aikakauskirjan nimellä. Valitettavasti se on kuitenkin nyt pitkähköksi ajaksi menettänyt tähänastisen runsastietoisen ja uupumattoman työteliään julkaisijansa, joka on lähtenyt ulkomaanmatkalle; käytämme sanaa valitettavasti myös siitä syystä, että herra Robert Lagus on lähtenyt matkalleen terveytensä menettäneenä. Kuten monet niistä, joilta on voitu odottaa jotakin tulevaisuudessa, hänkin on joutunut tiellään kamppailemaan monenmoisten vastoinkäymisten läpi. Niitä on ollut tässäkin julkaisuhankkeessa, jonka muutamat ilmestyneet vihkoset voisivat kyllä kertoa julkaisutoimintaan tässä maassa yhä liittyvistä vaikeuksista. Niinpä myös niissä julkaistujen asiakirjojen hankkimiseen on tarvittu monia anomuksia ja valituskirjelmiä; ja julkaisija on joutunut maksamaan kalliin lunastushinnan leimaveroineen ym. siitä, mitä on työllä ja vaivalla onnistuttu saamaan.

Vihkossa jatkuu ja päättyy hra Palménin kirjoitus ”Uuden lakikirjan historia”. Se tuo lisävahvistuksen jo kauan sitten tehtyyn havaintoon, että tämä runsaasti työtä ja kustannuksia vaatinut hanke on suurimmaksi osaksi epäonnistunut. Samoin jatkuu julkaisijan kirjoittama artikkeli ”Vanhan Suomen oikeusoloista yhdistymisen tapahtuessa 1811”. Vihkossa on myös kaksi julkaisijan uutta artikkelia, jotka ovat ”Eläinrääkkäysrikoksen sisällyttäminen rikoslakiin” ja ”Suunnitelma Suomen suuriruhtinaskunnan alueen supistamisesta”. Ensiksi mainitussa käsitellään tämän lehden lukijoille tuttua aihetta. Suomi lienee piankin Euroopan ainoa maa, jossa ei ole eläinrääkkäystä vastustavaa yhdistystä eikä eläinten rääkkäävästä kohtelusta rangaista. Valtiopäivien voidaan kuitenkin nyt odottaa korjaavan viimeksi mainitun asian.

Suunnitelma Suomen alueen supistamisesta on sangen merkillinen asia. Ehdotus Käkisalmen alueen kolmen kihlakunnan sekä Kivennavan, Muolaan ja Valkjärven pitäjien irrottamiseksi Suomesta lähti liikkeelle kreivi Rehbinderin aloitteesta. Jo vuonna 1822 kysymys virisi Kivennavan ja Uudenkirkon osalta, kun Venäjän kruunu lunasti ensiksi mainitun pitäjän, joka oli yksi [lahjoitus]maatila, ja alisti sen Siestarjoen kivääritehtaan hallintoon. Hanke otettiin 1826 uudelleen esille laajempaa äsken mainittua aluetta koskevana.

Ehdotuksen motiivit voidaan toki ymmärtää. Mainituissa kihlakunnissa ja pitäjissä sijaitsevilla lahjoitusmaatiloilla syntyi alituisesti kahnauksia, jotka antoivat aiheen keisarille osoitettuihin valituksiin, koska Suomen lait sopivat sangen huonosti yhteen lahjoitusmaatilojen venäläisten haltijoiden alustalaistensa kohtelussa noudattamien perinteiden kanssa ja koska näiden lakien suojaa odottavat talonpojat olivat entistä haluttomampia alistumaan tähän kohteluun. Kreivi Rehbinder oli ennen muuta hankalassa tilanteessa näiden ristiriitaisten näkökantojen törmätessä toisiinsa; asema ei ollut miellyttävä, ja hän on kaiketi saattanut myös pelätä, että nämä yhteentörmäykset johtaisivat jossakin vaiheessa Suomen lakeja ja perustuslaillisia oikeuksia loukkaavaan päätökseen. Tiedetään, ettei tämä varovainen ennakointi ollut täysin aiheetonta. Mutta oliko ratkaisuehdotus hänen virkavelvollisuuksiensa mukainen? Viipurin lääni oli yhdistetty Suomeen yksinkertaisesti vain keisarillisella manifestilla. Voitaisiinko maasta jälleen irrottaa jokin osa siitä toisella manifestilla? Kaikkien valtio-oikeudellisten näkemysten mukaan kysymykseen on vastattava kieltävästi. On itsestään selvää, että hallitsija voi lisätä hallitsemansa maan aluetta ja voimaa perustuslaillisten muodollisuuksien estämättä, ellei hän samalla vaaranna sen turvallisuutta. Missään perustuslaillisesti hallitussa maassa hallitsija ei kuitenkaan voi vähentää niitä muuten kuin äärimmäisessä hädässä. Viipurin läänistä oli vuoden 1811 manifestin perusteella tullut Suomen valtioon kiinteästi kuuluva osa. Keisari Aleksanteri luovutti läänin Venäjän keisarina. Siinä asemassa hänellä oli valta toimia asiassa mielensä mukaan.

Suomen suuriruhtinaana hän oli kuitenkin sitoutunut ”puolustamaan ja suojelemaan kaupungissa ja maalla ja kaikkialla omaansa ja kruunun oikeutta”. Kreivi Rehbinder teki siis virheen suositellessaan tuollaista laitonta ratkaisua. Tätä voidaan selittää toteamalla, että tuohon aikaan ei oltu vielä selkeästi tietoisia Suomen uudesta valtio-oikeudellisesta asemasta. Onneksi senaatin enemmistö torjui ehdotuksen jälkimmäisellä kerralla vedoten ”siihen järjestykseen, jonka Suomen perustuslait määräävät”. Omituista kuitenkin on, ettei senaatti edellisellä kerralla vuonna 1822 arvioinut perustuslain estävän sitä puoltamasta Kivennavan luovuttamista. ”Suomen perustuslaillista järjestystä” ei toki silloinkaan unohdettu prokuraattorin ja senaatin lausunnosta, mutta sanottiin vain, ettei hallitsijan maanomistus, etenkään rälssimaan omistus Suomessa ”liene sen mukaista”. Ei sanota, mitä tästä asiasta on säädetty. Kivennapa eli Lintulan tila oli kuitenkin lunastettu Venäjän kruunun ja tykistölaitoksen haltuun. Tällä perusteella olisi voitu olla hyväksymättä luovutusta. Sen sijaan arvioitiin läänin osan yhdistämisen keisarikuntaan tuottavan oikeudellisesti soveliaimman ratkaisun. Kun sekä keisari Aleksanteri että keisari Nikolai antoivat asian raueta kokonaisuudessaan, tämä voi muun ohella kelvata todisteeksi siitä poikkeuksellisesta kohtelusta, jota Suomi on valloitettujen maiden joukossa saanut osakseen.

”Väärä tunnustus”, kertomus saksalaisesta rikosoikeudenkäynnistä, sekä eräät yliopiston sihteerin hra Grotenfeltin esittelemät kotimaiset oikeustapaukset ja tuomiot ovat kiinnostavia ja antavat lakimiehille opastusta käytännön toimintaan.

Professori Lindelöf on kirjoittanut ”Vielä äänten laskennasta” vastatakseen Litteraturbladetin huomautuksiin. Palaamme asiaan.

J. V. S.

• 1. Ruotsissa on saatu tällainen kokemus.