Beskrifning öfver Kejs. Alexanders-universitetets i Finland muhammedanska myntsamling – af Gabriel Geitlin [G. G., Suomen Keisarillisen Aleksanterin yliopiston islamilaisissa valtioissa lyötyjen rahojen kokoelma]. H:ki 1862.
Mainitsemme tämän eripainoksen Tiedeseuran asiakirjoihin sisältyvästä artikkelista vain siksi, että se yhtenä monista on ilahduttava osoitus tieteellisestä aherruksesta, jota varten Suomenkin yliopistossa pyritään löytämään aikaa ja voimavaroja. Tämäntyyppisen selvityksen laatimiseen tarvitaan nimittäin runsaasti kielten tuntemusta ja historian tutkimista; ja kun maallikko katselee näiden kolikoiden kuvia, hänen on vaikea käsittää, miten joku pystyy löytämään eräistä rahoista muuta kuin mielivaltaisesti ristiin rastiin vedeltyjä viivoja – niin vähän ne muistuttavat minkään ihmisten kielen merkkejä.
On hyvin mielenkiintoista todeta, että Suomestakin on löydetty itämaisia kaukaisen menneisyyden rahoja. Tämähän osoittaa, että tästäkin maasta on oltu kauppasuhteissa etäisen orientin kanssa, tietysti yhteyksien varrella asuvien kansojen välityksellä. Vanhimmat kuvatut rahat ovat yli 1 100 vuoden ikäisiä eli siis peräisin islamilaisten valtakuntien alkuajoilta. Ensimmäiset islamilaiset rahat lyötiin vuonna 695, ja kokoelmassa on raha jo vuodelta 729. Vanhin Suomesta löydetty näyttää olevan vuodelta 748. Kokoelmaan kuuluu muutamia tavattoman harvinaisia rahoja, ”rarissimi, notabilissimi” [erittäin harvinaisia ja erityisen kuuluisia].
Suomi. Kirjotuksia isän-maallisista aineista, toimittanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Toinen jakso. 1:nen osa. Helsingissä 1863.
Nimestä saattaisi päätellä, että tässä isänmaallisessa aikakauskirjassa olisi toteutettu jokin merkittävä muutos. Sellaista ei ole kuitenkaan tapahtunut. Vain nimeä on muutettu ja se on kirjoitettu suomeksi, kuten oikein onkin, mutta artikkelit ovat osaksi ruotsin- osaksi suomenkielisiä kuten jo monissakin varhaisemmissa vuosikerroissa.
Vuosikirjan sisältö on seuraava:
August Ahlqvist, Om Ungerska språkets förvandtskap med Finskan [Unkarin ja suomen kielen sukulaisuudesta];
Suomenmaan joet ja järvet, kertoi Cl. W. Gyldén;
Bref från Gustaf Renvall till Rasmus Rask åren 1818–1819 [G. R:n kirjeitä R. R:lle vuosilta 1818–19], jotka R. A. Renvall on luovuttanut julkaistavaksi;
Sanapuvullinen kysymys W. Kilpiseltä;
Suom. Kirj. Seuran keskustelemiset v. 1860–61.
Näistä artikkeleista ensiksi mainitussa esitettäneen ensi kerran lyhyesti ja selkeästi ne seikat, jotka todistavat unkarin ja suomen kielen sukulaisuuden. Vertailussa käydään samansukuisten sanojen lyhyen rinnastuksen jälkeen läpi äänneoppi ja muoto-oppi. Vertailussa tarkastellaan asioita suomensukuisessa kielikunnassa yleisen tilanteen kannalta ja vertailuja suoritetaan myös viroon, lappiin [saameen], syrjääniin [komiin], mordvaan, tšeremissiin [mariin] ja voguliin [mansiin]. Tämän laajan kielitaitonsa varassa kirjoittaja pystyy niin sanoaksemme ketjun renkaiden kautta osoittamaan tarkasteltavana olevien kahden kielen välisen sukulaisuuden myös silloin, kun niiden muodosteet näyttävät ensi katsomalla perin erilaisilta.
Artikkelin lukeminen antaa arvostelijalle aiheen pohtia yliopisto-opiskelua. Historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa on aiheellisesti valiteltu sitä, että sangen monet kandidaatit valitsevat suomen kielen siksi tutkintoaineeksi, jossa he tavoittelevat statuuttien mukaista laudatur-arvosanaa, ja tyytyvät varsin alhaisiin arvosanoihin muissa neljässä tutkintoaineessa. Valittelu on nimittäin aiheellista siinä tapauksessa, että laudaturiin vaaditaan vain kielen osaamista. Silloinhan jo lapsuudessaan kielen käytännössä oppineet saavat tuon arvosanan varsin helposti. Lukiolainen varmaankin tuntee kieliopin kutakuinkin hyvin, ja tavallisesti hän on myös jo aloittanut Kalevalan kieleen tutustumisen. Kansanrunoutta lukuun ottamatta suomen kielellä ei ole vielä olemassa kirjallisuutta, jota voisi tieteellisesti tutkia. Kun nämä näkökohdat otetaan huomioon, suomen kielellä ei siis voi olla suurtakaan arvoa tiedekunnan tutkintoaineena. Yliopistolle on kuitenkin jäänyt vieraaksi tutkimusala, joka on saanut merkittävän aseman muiden maiden tieteellisen sivistyksen piirissä, nimittäin vertaileva kieliopillinen tutkimustyö. Tällaista tutkimusta on harrastettu lähinnä indoeurooppalaiseen kielikuntaan kohdistuvana. Esim. saksalaiselle, joka opiskelee äidinkieltään tieteellisesti, tämän aihealueen opiskelu kuuluu nykyisin pakolliseen ohjelmaan. Tällainen oppikurssi olisi varmasti hyvin sivistävä myös niille nuorille, jotka täällä meidän maassamme suuntaavat uurastuksensa vanhoihin kieliin. Vielä aiheellisempaa juuri meille olisi oikeastaan kuitenkin tällaisen vertailevan tutkimuksen kohdistaminen suomensukuiseen kielikuntaan. Tämähän on tieteenala, jonka harjoittaminen kuuluu nimenomaan meille suomalaisille ja jonka edistämiseen maan koulumiehiin kuuluvat kielitieteilijät voisivat menestyksekkäästi ja kunniakkaasti osallistua. Tältä kannalta katsottuna suomen kieli olisi tutkintoaineena täysin samanarvoinen kuin kaikki muutkin – etenkin kun tuollaiset opinnot edellyttävät jonkin verran tutustumista myös indoeurooppalaisten kielten piirissä harjoitetun vastaavanlaisen tutkimuksen metodiin ja tuloksiin.
Hra Ahlqvistin tässä tarkasteltu tutkielma on mainio lisä siihen vielä niukkaan kirjallisuuteen, joka voi ohjata tuollaisten opintojen liittämiseen tutkintoon tähtäävään opiskeluun.
Hra Gyldénin laatima jokien ja järvien nimiluettelo on uutteran työn tulos. Summittaisen arvion mukaan luettelossa on 5 000–6 000 nimeä. Nimistössä on siis mukana paljon enemmän kuin usein mainittu 1 000 järven määrä. Julkaisemisen tarkoituksena on saada tietoja siitä, onko nimet kirjoitettu oikein, ja kaikkien maan äärien asukkailla on siis nyt tilaisuus osoittaa kiinnostuksensa oman maan tuntemusta kohtaan.
Maineikkaan tanskalaisen [kielentutkijan] Raskin ja suomen kielen sanakirjan laatijan Gustaf Renvallin välinen kirjeenvaihto koskee juuri tuota erinomaista kirjaa, jonka julkisuuteen saamista Rask näyttää pääasiassa sitä tietä edistäneen.
”Sanapuvullinen kysymys” on tutkimus sen seikan selvittämiseksi, onko hajotan, kadotan jne. oikeampi kirjoitustapa kun hajoitan, kadoitan.
Om finska lagöfversättningar. Anteckningar af framl. kanslirådet W. G. Lagus [Lainsuomennoksista. Edesmenneen kanslianeuvos W. G. L:n muistiinpanoja]. Helsinki 1863. (Eripainos S. Tiedeseuran teossarjassa Bidrag jne. julkaistusta kirjoituksesta; myydään Iisalmen hädänalaisten hyväksi.)
Nämä edesmenneen tutkijan jälkeensä jättämät muistiinpanot näyttää hänen poikansa, professori W. Lagus järjestäneen ja toimittaneen yhtenäiseksi historialliseksi esitykseksi ja myös osittain täydentäneen.
Teos on mitä kiinnostavin lisätessään tietämystä Suomen kansan yhteiskunnallisesta elämästä Ruotsin vallan aikana. Vanhan maanlain koko voimassaoloaikana vuoteen 1734 asti siitä oli olemassa vain käsin kirjoitettuja suomennoksia. Sellaisen painattaminen suomalaisen talonpojan takia olisi tuottanut niin paljon vaivaa, ettei sitä saatu tehdyksi kahteen ja puoleen vuosisataan. Vuoden 1734 lain julkaisemisen jälkeenkin kului vielä neljännesvuosisata, ennen kuin ensimmäinen suomenkielinen lakikirja painettiin. Turun hovioikeus piti lääninsihteeri Henrik Forsénin laatimaa suomennosta kaksikymmentä vuotta hallussaan – mikä tietysti johtui ”oikeudellisesta tapaturmasta”. Se makaisi mainitussa hovioikeudessa luultavasti vielä tänäänkin – sillä hovioikeuden jäsenillä ei ollut aikaa sen tarkastamiseen eikä Ruotsin kruunulla rahaa tuhlattavaksi sen painattamiseen – ellei suomentajan vävy, muuan laamanni af Palén olisi onnistunut saamaan takaisin tätä perhekalleutta lupaamalla suorittaa tekstin tarkastuksen. Hän myi kustannusoikeuden hovioikeudenaktuaari Saloniukselle, kirja ilmestyi 1759, ja Salonius mainitaan nimiösivulla sen julkaisijaksi.
Uusi testamentti painettiin suomeksi vain 20 vuotta ruotsinnoksen julkaisemisen jälkeen, ja osia siitä oli ryhdytty julkaisemaan jo aikaisemmin. Lakikirja Suomen kansalla on ollut vasta sata vuotta. Huomattakoon: Suomen papistolla on ollut toisenlainen käsitys velvollisuuksistaan omaa kansaansa kohtaan kuin Suomen lakimiehillä. Näin näyttävät asiat olevan vielä tänäänkin. Näkeväthän maan hovioikeudetkin nyt vaivaa voidakseen selkeästi todistaa, että suomi on vielä määräämättömän kauan kelpaamaton tuomioistuinten kieleksi ja että tuomarit ovat yhtä määrättömät ajat kykenemättömiä kirjoittamaan päätöksiään tällä kielellä, jota ymmärtämään ja suullisesti käyttämään laki ja omatunto heidät kuitenkin velvoittavat. Esitetään kaikenlaisia keksittyjä edellytyksiä, joiden pitäisi ensin täyttyä, mutta kukaan oikeusoppineista ja lainkäyttäjistä ei itse halua nostaa sormeaankaan auttaakseen asiaa eteenpäin.
Kun suomalainen rahvas nyt pyytää tämän vuosisatoja jatkuneen epäkohdan korjaamista, eräät uskaltavat sanoa, ettei pyyntö suinkaan johdu sen kokemasta epäoikeudenmukaisuuden uhriksi joutumisen tunteesta, vaan on eräiden sanomalehtiin kirjoittavien kynänkäyttäjien aikaansaannos. Käsillä oleva teos kertoo, että tämä valitus tuomioistuinten kielestä esitettiin jo runsaat sata vuotta sitten ja johtikin sellaiseen tulokseen, että hallitus piti entistä paremmin huolta yleisten säädösten suomennuttamisesta; ja vuonna 1739 saatiin hankituksi edes se myönnytys, että ”Kuninkaallinen Majesteetti on halukas täyttämään tuomarinvirat ja muut virkapaikat Suomessa suomen kieltä taitavilla miehillä, sikäli kuin olosuhteet ja asianomaisten henkilöiden pätevyys ja virkavuodet tämän mahdollistavat”. Useat esitetyt esimerkit kuitenkin osoittavat, että tämä halukkuus oli edelleenkin sangen vähäistä ja että ”virkavuosia” todellakin pidettiin merkityksellisempänä perusteena kuin kansan etua.
Ne, jotka nykyisin ovat sitä mieltä, ettei suomalainen rahvas suinkaan itse ole tyytymätön siihen, että se edelleenkin saa tuomareilta ja muilta virkamiehiltä asiakirjansa kielellä, jota se ei ymmärrä, todistelevat väitettään sillä, että valituksia tästä asiasta on kuultu vain joidenkin runonlaulajien suusta. Rahvaanrunoilijan sanat ovat vain hänen päähänpistojaan, joilla ei ole mitään tekemistä itse kansan kanssa! Kansan tuntemuksilla ei ole mitään yhteyttä hänen kanteleensa syvästi liikuttaviin sointuihin, kun hän esittää valituksensa!
Jokainen toki myöntää, että uskolliset ja uutterat valtion palvelijat ansaitsevat saamansa kunnioituksen. Mutta elleivät he tunne eivätkä ajattele kansan tavoin, he vievät ennemmin tai myöhemmin valtion turmioon. Historiasta löytyy tästä esimerkkejä.
Euroopassa kuuluu jo yleissivistykseen pitää kansanrunoutta kansakunnan ajatusten ja mielihalujen aidoimpana ilmauksena; ja sen takia tämän runouden ilmaisemien toiveiden väheksyminen olisi täysin nurinkurista. Tässä tapauksessa epäilijöillä ovat ylen määrin runsaina todisteina edessään Suomen rahvaan monilla valtiopäivillä vieraan oikeudenkäyntikielen käytöstä esittämät valitukset; ja jos heiltä ei puuttuisi halua hankkia selvyyttä sen ajatuksista, he olisivat myös 10–15 viime vuoden aikana voineet saada tästä kylliksi tietoa kielikysymystä tärkeimpänä asiana pitäneisiin suomalaisiin lehtiin lähetetyistä lukijoiden kirjoituksista.
Jokainen kansan tavoin tunteva ja ajatteleva ihminen kuitenkin myös tiennee, että tässä asiassa on kyse enemmästä kuin pelkästään kansalaisen oikeudesta saada lain käskyt tulkituksi kielelle, jota oikeuden hakija ymmärtää. Jokaiseen kansaan on iskostunut lähtemätön itsesäilytysvietti. Se on muuta kuin yksilön itsekäs halu elää; nähdäänhän ihmisten ilomielin uhraavan henkensä sen puolesta. Tuo vietti ei vaadi, että jonkin sattumanvaraisen yksilöjoukon pitää saada elää ja vaikuttaa, vaan että yksilöiden on saatava elää maailmassa kansakunnan puitteissa. Ja vieras kieli kuten kaikki muukin, mikä on kansalle vierasta, on tästä syystä sen kannalta sortavaa pakkoa, jonka se pyrkii karistamaan niskoiltaan. Rahvaanrunoilijat ovat käsittäneet ruotsin kielen ylivallan todellakin juuri tältä kannalta. He ovat ensimmäisinä pukeneet sanoiksi tuntemuksen, joka on viime aikoihin asti elänyt vain hämäränä rahvaan tietoisuudessa. Nykyisin päämäärä on rahvaalle kuitenkin varsin yleisesti selvä. Se ei vaadi tiettyä kieltä oikeudenkäyntien ja hallinnon kieleksi omaa hyötyään tavoitellen, vaan se vaatii suomen kielelle sellaista sijaa ja asemaa maailmassa kuin jokaisen muun kansakunnan kielellä on tuon kansan asuinalueella. Sen käyttö tuomioistuinten kielenä on vain askel tähän suuntaan.
Pöytäkirjanpitäjienkin pitäisi pystyä ymmärtämään, että suomalaisen rahvaan vaatimus saada pöytäkirjat suomeksi perustuu tähän. Jo se seikka, ettei tätä asiaa ymmärretä, osoittaa kaikkea muuta kuin ilahduttavalla tavalla, miten heidän tapansa tuntea ja ajatella sopii yhteen kansan tuntemis- ja ajattelutavan kanssa. Vielä valitettavammin tämä näkyy sellaisissa todellakin typerissä selittelyissä, että rahvaan vaatimus suomen saamisesta tuomioistuinten kieleksi on muutamien lehtiin kirjoittavien kynämiesten vouhotusta.
Vaatimukset, joita suomen kielen ystävien on nähty esittävän maan tuomareille, ovat olleet varsin kohtuullisia, kun yleisesti on oltu valmiita myöntämään jo virassa oleville tuomareille vapaa oikeus käyttää tai olla käyttämättä suomen kieltä toimituskirjoissaan. Sen sijaan lakimiesten vastavaatimus, jonka mukaan ketään tuonnempanakaan nimitettävää tuomaria ei saa velvoittaa laatimaan yhtään ainoata suomenkielistä asiakirjaa, ansainnee kohtuuttomuutta pahemmankin määreen. Se on hyvin lähellä rajaa, jonka ylittyessä kansa ja sen virkamiehet eivät enää ymmärrä toisiaan. Ja tämä on vahingoksi mille tahansa maalle.
Vid Anjala. Romantiskt skådespel från 1788 i fem akter [Anjalan tienoilla. Viisinäytöksinen romanttinen näytelmä vuodelta 1788]. H:ki 1863.
Tämä draamatuote kuulunee siihen suureen näytelmien joukkoon, joka on nähnyt päivänvalon [Helsingin] uuden teatterin ja kaiken siihen liittyvän ansiosta.
Määre ”romanttinen” tuntuu vuoden 1788 Anjalan tapahtumien yhteydessä hieman merkilliseltä heti nimiösivua vilkaistessa. Tunnustamme, että luulimme romantiikan tulevan mukaan paikkakunnan vuoden 88 tapahtumiin siten, että sen kuuluisat kummitusjutut siirretään puoli vuosisataa varhaisemmiksi. Näytelmän luettuaan vakuuttuu kuitenkin siitä, että tämä nimiösivulle sijoitettu määre on perusteeton. Se on kuitenkin tietysti lapsus calami [kynän lipsahdus] ja sinänsä merkityksetön; lukija vain saa aiheen etsiä näytelmästä jotakin sellaista, mitä siinä ei ole.
Toiminnan ytimenä on erään Ulrika von Törnerin mustasukkainen suhtautuminen veljensä holhokkiin Mariaan. Molemmat rakastavat Gustaf Jägerskiöldiä, joka vie Anjalan salaliittolaisten ehdotukset Katariina II:lle, mutta on oikeastaan mukana Sprengtportenin suunnitelmissa Suomen itsenäistämiseksi.
Mustasukkaisuus on kaikkein itsekkäin intohimo, koska se merkitsee varmuutta rakkauden kohteen menettämisestä ja saa tyydytyksensä vain siitä tietoisuudesta, ettei kukaan muukaan saa tuota kohdetta omakseen. Tunteen tämän kielteisen luonteen takia sangen monenlainen toiminta voi juontua siitä, ja sen aikaansaama dramaattinen vaikutus perustuu kirjailijan kykyyn valita sen tyydyttämisen keinot ja niiden tielle nousevat esteet. Tehokkainta on rakkauden kohteen tuhoaminen; silloinhan tavoiteltu päämäärä on täysin saavutettu, intohimo tyydytetty. Tämä tarjoaa myös aidosti dramaattisen aiheen, koska toiminnan täytyy lähteä liikkeelle sielun sisäisestä taistelusta, joka jo sinänsä on sovitukseen johtava tekijä. Heikkeneehän toiminnan kielteinen luonne sitä enemmän, mitä suurempi rakkaus on. Mustasukkaisen on silloin vain käännettävä omaan rintaansa sama tikari, pikemminkin ulkonaiseksi osoitukseksi siitä, että hän on toiminnallaan samalla uhrannut kaiken, mikä olisi voinut antaa hänen elämälleen merkitystä, kuin minkäänlaiseksi tekojen sovitukseksi sinänsä.
Toiminta tapahtuu alemmalla tasolla, kun mustasukkaisuus kohdistuu pelkästään kilpailijaan. Se voi jopa sortua naurettavuuteen; ja tämän estämiseksi tarvitaan ainakin iskeviä tehokeinoja. Tuollaisen intohimon ottaminen näytelmän aiheeksi on virhe. Sen pohjalta voi syntyä tragedia tai komedia, mutta ei mitään niiden väliltä.
Käsillä oleva kirjallinen tuote kärsii luullaksemme tästä virheestä. Aihe jää laimeaksi eivätkä henkilöiden luonteet kehity mitenkään. Ulrikalla on käytävänään vain yksi eikä kovinkaan vakava taistelu, ei hellyyden ja mustasukkaisuuden, vaan viimeksi mainitun ja ylimalkaan heikkojen hyveellisyyden periaatteidensa välillä. Maria on täysin passiivinen; ja Jägerskiöld, joka ei tiedä mitään Ulrikan rakkaudesta, kehittelee itselleen omia yksityisiä, pääjuonesta riippumattomia ja salaliittolaisen tuntemiksi odottamattomia tunnontuskiaan. Hän murehtii sitä, että hän on suostunut muiden itsenäisyysmiesten mukana käyttämään Anjalan liiton suunnitelmia oman ryhmän tarkoitusten edistämiseen. On vaikeata ymmärtää, mitä anteeksipyytelyä tästä tarvitaan. Mariaa kohtaan tuntemansa rakkauden sitomana hän kuitenkin väistämättä ajautuu mukaan – ja se on hänen uhrauksensa tämän rakkauden tähden. Ja se on todellakin perin pieni uhraus, näin on pakko sanoa. Tämän rikoksen ilmitulon avulla Ulrika kuitenkin yrittää riistää häneltä Marian rakkauden. Näytelmän toiminta saa näin aivan arkisen naisten välisen juonittelun luonteen.
Loppuratkaisu ei kuitenkaan perustu tähän kaikkeen, vaan yhdistyy Anjalan liiton hajoamiseen. Kuten tällaisissa näytelmissä on tavallista, tämä historiallinen tapahtuma, johon kirjailijan mielikuvituksen luoma aines yhdistyy, on merkitykseltään lähinnä lavasteen asemassa. Tässä sillä on kuitenkin edellä mainittu yhteytensä näytelmän juoneen: Jägerskiöld ajautuu Anjalan liittoon rakkautensa tähden; Ulrikan veli, Marian holhooja, lupaa Marian vaimoksi Jägerskiöldille salaliiton kosijalle avaamien tulevaisuuden toiveiden takia; ja Ulrika keksii tästä keinon, jonka avulla hän luulee pystyvänsä riistämään rakkautensa kohteelta Marian suosion. Lopulta nämä tapahtumat ajavat Jägerskiöldin maanpakoon ja Marian matkalle myrskyyn ja lumipyryyn, jotka katkaisevat hänen hauraan elämänlankansa.
Olemme kuitenkin jo kertoneet enemmän kuin oikein on, koska monet lukijat eivät liene vielä nähneet kirjaa. Olemme toimineet näin, koska uskomme, että kirjailija on vielä nuori, ja olemme halunneet kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että hän on itse kasannut teoksensa menestymisen mahdollisuuksien tielle suuria vaikeuksia. Tästä seuraa, että henkilöiden ja juonen kiinnostavuus jää pakostakin vähäiseksi. Parhaat hahmot ovat kaksi sivuhenkilöä, mainittu veli ja holhooja Mauritz von Törner sekä Gyllenkrantz, Ulrikan par dépit [katkeruuden ajamana] valitsema sulhanen ja mies. Molemmat on väritetty Kustaa III:n ajan sävyihin ja – ehkä Topeliuksen näytelmän ”50 vuotta myöhemmin” esikuvan mukaisesti. Näyttämölle saapuu suuri joukko muitakin henkilöitä historiallisten kuvaelmien vaatimusten takia; mutta heidän vuorosanansa olisivat useimmiten siirrettävissä mielivaltaisesti jonkun toisen suuhun.
Näytelmän kirjoittaminen edellyttää suuria ja kypsyneitä voimia. Yrityskin on toki ansiokas; ja jonkin verran mielikuvituksen käyttämisen kykyä tarvitaan välttäväänkin selviytymiseen viiden useaan kohtaukseen jakautuvan näytöksen läpi. Näyttämönvaihdokset sujuvat teoksessa todellakin niin näppärästi, että useinkin saattaisi tuntea houkutusta olettaa tekijää hyvin tottuneeksi teatterimieheksi. Tätä olettamusta vastaan puhuu kuitenkin jo mainittu toiminnalle esitettyjen motiivien nuorekkuus. Monienkin kohtausten tarpeettomuus ei sitä vastoin todista mitään; näytelmien tuottamisessa siitä ei yleensäkään paljon piitata. Toiminnan ei voi sanoa missään kohdassa pysähtyvän, vaikka se tosin useinkin retkeilee sivupoluilla pyrkimättä selvää päämäärää kohti. Vuorosanat ovat yksinkertaisia eivätkä yleensä liiaksi kuormitettuja. Niissä ei voi odottaa esitettävän painokkaita ajatuksia, kun otetaan huomioon näytelmän hahmotuksen kokonaisuus; kielen hieman runsaampi kuvallisuus olisi epäilemättä kuitenkin ollut myönteinen osoitus kirjoittajan kirjailijankutsumuksesta.
Jos näytelmää pidetään nuoruuden kokeiluna, sitä voidaan edellä esitetyillä perusteilla kuitenkin pitää myös hyvänä lupauksena, joka ehkä tulevaisuudessa lunastetaan.
J. V. S.
