Mainitsemme tässä lyhyesti muutamia sisämaan kirjakaupassa saatavana olevia teoksia, jotka sisällöltään kuuluvat yleiseen sivistykseen.
Geschichte des neunzehnten Jahrhunderts seit den Wienerverträgen; von G. G. Gervinus. Th. III. Lpzg 1859. [1800-luvun historia Wienin sopimusten jälkeen; kirjoittanut G. G. Gervinus. III osa. Leipzig 1859.]
Tämän historian johdanto ilmestyi jo 1852. Kuten tunnettua, siinä lausutut käsitykset toivat tekijän niskaan painovapaussyytteen. Hänen käsityksensä tapahtumien yleisestä kulusta vuoden 1815 jälkeen ilmenevät seuraavilla riveillä:
Räikeimmät äärimmäisyydet sekä demokraattisen hirmuvallan että ruhtinaallis-sotilaallisen yksinvallan taholta olivat käyneet ilmi Ranskan mullistuksen kuluessa. Ranskan sisäinen vapaus ja melkein kaikkien Euroopan kansakuntien ulkoinen riippumattomuus olivat hävinneet Napoleonin aikana. Eikä Ranska saanut menetyksiään korvatuksi sillä mahdilla ja suuruudella eikä Eurooppa omiaan niillä vapaammilla laitoksilla, jotka keisari oli antanut. Pittin jo 1803 ennustama vuoden 1813 liike Euroopassa syntyi välttämättä panemaan maanosan ylijännittyneet ja sietämättömät olot luonnolliseen tilaan. Itse tapahtumien antamien opetusten mukaan sellainen luonnollinen tila näytti mahdolliselta saavuttaa, jos ulospäin hyvitettiin monet kansojen itsenäisyyden kärsimät loukkaukset ja sisäänpäin vilpittömässä ja uskollisessa sovussa luotiin ajanmukaisia vapauksia ja oikeuksia itse kansalle, sanalla sanoen: jos valittiin keskitie kahden äärimmäisen liioittelun, kansanvallan ja ruhtinaan yksinvallan välillä. Napoleon itse näytti Elbalta palattuaan käsittäneen nämä opit, vaikka ne sotivatkin suuresti hänen luontoaan vastaan. Hän antoi julistaa palaavansa uuden sisäisen ja ulkoisen järjestelmän kera, haluavansa vapaan perustuslain yhteistuumin kansan kanssa ja luopuvansa suuren valtakunnan ajatuksesta, koska kansojen rauhaa ja riippumattomuutta puolustava Euroopan liike oli lopettanut hänen voittokulkunsa. Nero oli taistellut vuosisataa vastaan, mutta vuosisadasta tuli voittaja. Tämä käsitys kuvasi tapahtumien sielun mestarillisella tavalla. Mutta kunnianhimo ja intohimo hävittivät tämän opin varmasti sitä mukaa kuin keisarin istuminen valtaistuimella jatkui. Hänen sadan päivän aikana määräämiinsä pakkokeinoihin vastattiin epäluulolla kaikkien yhteiskunnan osien taholta. Hänen parhaasta mahdollisesta esimerkistään oli taas kerran opittu, että hallitsijan uudistuksiin ylhäältä ja alaspäin ei ollut rakentamista, ja että kansalle olivat luotettavia vain ne vapaudet, joita hankkimaan ja puolustamaan se itse oli lähtenyt liikkeelle. Sama kokemus toistui myös, kun Napoleonin sijasta suurvaltojen liitto alkoi johtaa Euroopan asioita. Myös ne näyttivät aluksi oppineen tästä kokemuksesta ja niiden katsottiin haluavan palauttaa maanosaan rauha pitämällä kaksin verroin parempaa huolta ulkoisesta riippumattomuudesta ja maltillisesta sisäisestä vapaudesta. Mutta nytkin käytännön menettelytavat hävittivät heti kokemuksen opin, aivan niin kuin toteutuskin tuhosi hyvät periaatteet. Wienin kongressissa pompoteltiin taas mielivaltaisesti ja sattumanvaraisten etujen mukaan valtioita ja kansoja, joiden riippumattomuuden puolesta oli noustu kapinaan. Oli luvattu vapaa perustuslaki Ranskalle, Espanjalle, Preussille ja kaikille Saksan valtioille, mutta kun tuli ensimmäinen vihje siitä, että kansat myös halusivat käyttää perustuslakejaan, vapaus kahlittiin ja annettu lupaus peruttiin.
Siitä hetkestä alkaen 19. vuosisadan historia muodostaa täydellisen vastakohdan siihen 18. vuosisadan aikaan, jolloin ruhtinaiden reformit aiheuttivat samanlaisen liikkeen koko maanosassa. Se jatkaa välittömästi ja synnyttää luonnollisesti eteenpäinpyrkivällä tavalla koko maanosaan samaa, mitä uudistukset katkaissut vallankumous oli tehnyt Ranskassa. Valtionmuutokset pannaan perä perää toimeen melkein kaikissa Euroopan ja jopa Amerikan osissa, ja milloin niitä ajetaan läpi, milloin pysäytetään, milloin tehdään tyhjäksi ja milloin taas aloitetaan uudestaan; nyt niitä kylläkään eivät aja ministerit ja ruhtinaat vaan kansanliikkeet, ja aikanaan kansasta lähtenyt niiden vastainen reaktio lähtee nyt puolestaan ruhtinaista. Nämä liikkeet menevät kahteen suuntaan. Toinen käy sisäänpäin ja sen päämääränä on vapaampi yhteisöjärjestys, toinen ulospäin ja se pyrkii riippumattomiin suhteisiin kansojen ja heimojen kesken, poliittiseen jakoon, joka vastaa eri kansallisuuksia ja kieliä. Kaksi vaikuttavaa kokemusta, jotka Napoleonin maailmanvallan aikana tehtiin sorretusta sisäisestä vapaudesta ja loukatusta ulkoisesta itsenäisyydestä, näyttävät myös tänä aikana painavan niin raskaasti vuosisadan harteita, että viime vuosikymmenien kaikkien suurempien tapausten katsotaan vaikuttaneen joko näiden suhteiden jatkumista vastaan tai niiden palauttamiseksi. Ajan ja kansojen liikkeet ovat siten suhteessa kuluneiden 25 vuoden kahteen suurimpaan tapahtumaan, Ranskan vallankumoukseen ja sen sisäisen poliittisen vapautumisen pyrkimyksiin sekä vapaussotiin ja niiden vaatimaan kansojen kansalliseen jakoon ja riippumattomuuteen toisistaan.
Lähimmän oman ajan historian tunteminen on varmaan tärkein ehto osallistua sivistyneesti siihen, mikä nykyisyyttä koskettaa. Sellaiseen tietoon ei voi löytää luotettavampaa opasta kuin Gervinus, Saksan runouden historian kuuluisa kirjoittaja (kolmiosainen ”Geschichte der poetischen Nationallitteratur der Deutschen” ja kaksiosainen ”Neuere Geschichte der poet. Nationallitteratur der Deutschen”). Hän kuului niihin Göttingenin professoreihin, jotka 1837 esittivät vastalauseen Hannoverin itsevaltaisen vallanpitäjän Ernst Augustin vallankaappaukselle, ja siksi hänet erotettiin ja karkotettiin. Sittemmin hän on saanut viran Heidelbergistä. Hänen elämänkohtaloihinsa kuuluu, että hän aiemmin oli omistautunut kaupalle ja vasta kahdenkymmenen vuoden iässä ryhtyi tieteellisiin esiopintoihin.
Tunnollinen tutkimus ja terävä kritiikki tunnustetaan Gervinuksen etevimmiksi ansioiksi. Sitä vastoin katsotaan, että hän ei ole yhtä selvä käsitystä ilmiöiden yleisestä merkityksestä ja yhteydestä. Hänen esityksensä on enemmän oppineen kuin nerokkaan tarkkailijan.
Ottaen huomioon, että mainitsemme tämän teoksen sopivan suuremmalle lukijapiirille, sen suurimpana virheenä lienee julkaisun hitaus. Kolmannessa osassa tekijä on päässyt vasta Italian ja Espanjan vallankumoukseen. Mutta kun teos ei rajoitu minkään historiallisen tapahtuman esittämiseen, vaan on yleisen historian fragmentti, on verrattain samantekevää, miten suuren osan siitä valmis osa käsittää. Historia ei ole vielä ehtinyt päättämään vuoden 1815 aiheuttamaa reaktiota vastaan käytyjen taistelujen jaksoa.
Lisäämme tekijän pohdinnan siitä missä muodossa henkinen työ toimii ajan hengessä:
Kansanjoukkojen vaisto kantaa ajan liikkeitä. Sillä meidän aikamme oleellisiin tunnusmerkkeihin kuuluu, että tuskin voidaan osoittaa yksittäisten hallitsijoiden ja henkilöiden suurta vaikutusta. Sitten Napoleonin ei ole esiintynyt ainuttakaan todella merkittävää hahmoa, joka olisi kyennyt johtamaan oman aikansa huomion melkeinpä vain häneen, ainuttakaan todella suurta hahmoa, joka olisi ottanut kansansa kohtalot omiin käsiinsä tai josta olisi tullut kokonaisen ajan pyrintöjen edustaja. Historia kertoo muutamista sotapäälliköistä, jotka ovat omineet joitakin Bonaparten ominaisuuksia, mutta hänen jäljittelemättömyytensä on jäänyt jäljittelemättä.
Lähimmän menneisyyden suuret valtiomiehet ovat kuolleet sukupuuttoon, jopa Englannissa ja Amerikassa, ja jälkikasvu on huomattavasti mitättömämpää. Kirjallisuudessa ja tieteessä muutamia suuria henkiä tosin on elänyt meidän aikaamme asti, mutta heidän syntymänsä ja kasvamisensa kuuluu menneisyyteen. Teknisessä mielessä höyryvoiman hyödyntäminen ja käyttö on tyypillinen tämän ajan hyöty, mutta ensimmäinen ja tärkein sysäys siihen annettiin edellisellä kaudella. Luovia voimia on niukasti, mutta määrältään ja vaikutukseltaan ennenkuulumattomia ovat ne, jotka kehittävät ennestään luotua. Siksi oman aikamme historialta puuttuu täysin se leima, jonka erinomaisen etevät ihmiset painavat historiaan. Monissa pienissä liikkeissä ei ole samaa pelottavaa viehätystä kuin toistensa kanssa kamppailevilla voimilla, joista Ranskan ensimmäinen vallankumous kertoo. Monista sotatapahtumista on tuskin ilmestynyt ainuttakaan lahjakkuutta, joka olisi voinut herättää suurempaa kiinnostusta. Napoleonin aikaan verrattuna meidän aikamme vaikuttaa monista yksittäisistä kansannousuista huolimatta yleensä kyllästyneeltä ja uupuneelta, mikä näyttää luonnolliselta seuraukselta aiemmista kohtuuttomista ponnistuksista ja järkytyksistä. Jopa 1700-luku ennen Ranskan vallankumousta näyttää meidän aikaamme verrattuna olleen täynnä merkittäviä henkilöitä. Meidän aikamme ei kykene antamaan sitä nautintoa, jonka 1700-luvun historia antaa lahjaksi kertomalla monien erinomaisten henkilöiden, ruhtinaiden, valtiomiesten, sotilaiden, kirjailijoiden elämästä ja toiminnasta. Mutta juuri sama, mikä tekee sen sisällön tässä suhteessa niukaksi, tekee sen toisessa mielessä taas paljon merkittävämmäksi. Se nautinto, joka saadaan edellisten aikakausien historiasta, ostetaan sillä masentavalla hinnalla, että suurten yksilöiden rinnalla kansat olivat täysin toimettomia, että ne olivat vain sitä ainetta, jossa johtavat miehet toimivat oman aikansa hyväksi niin kuin parhaaksi katsoivat. Sitä vastoin meidän aikanamme kansanjoukot itse liikkuvat, kuten 1500-luvulla, ja vieläpä kaikilta osiltaan. Ja se on meidän aikamme omalaatuista suuruutta. Etevän luonnonlahjakkuuden erinomainen arvoluokka on vähenemään päin, mutta keskimäärin lahjakkaiden määrä sitä vastoin kasvaa paljon nopeammin. Yksittäisen henkilön sivistyksen laatu tai sen korkeus eivät ole meidän aikamme kunnia, vaan sen määrä, laveus ja leviäminen kansanjoukkojen keskuuteen. Yksittäisessä ei ole tapahtunut mitään suurta ja ylevää, mutta kaiken kaikkiaan on todella suuri ja hienovarainen käänne julkisen elämän järjestyksessä, että tämän ajan historialla ei ole kerrottavana vain elämäkertoja ja ruhtinashistorioita, vaan kansanhistorioita. Maanosan suurten kansanjoukkojen liike on hajanaista ja hidasta, ja edistys katkeilee ja pysähtyy, juuri koska ihmisjoukot ovat niin suuret ja erilaiset. Mutta valmistautuminen on erittäin laajaa, ja vaikka tulokset ovat vielä sellaisia, että tällä hetkellä ne masentavat kiivaita ja kärsimättömiä, niin kuitenkin tämän ajan lupaukset ovat niin suuret ja luotettavat, että ne kohottavat jopa kaikkein masentuneinta tunteella: tämä on sentään aika, jona kannattaa elää. Ellei se olekaan syvälle käyvän ja sisäistä ihmistä rakentavan kulttuurin aikaa, niin sitä vastoin se on laajan ja ihmisen ulkoista asemaa edistävän sivilisaation aikaa. Se, mitä käytännön tieteet ja tekniikan taidot näinä aikoina, monen yhteisin voimin ja kokemuksin, suurelta osin saavat aikaan, auttaa muinaisten 1400- ja 1500-luvun suurten tapausten ja keksintöjen tavoin aina vain suurempia ja suurempia ihmisjoukkoja pääsemään sivistykseen ja hyvinvointiin. Vankkapohjainen luonnontieto taivaasta ja maasta sulkee epäuskon ja tietämättömyyden yhä ahtaampiin rajoihin, kuin uskonpuhdistus muinoin. Höyrykoneet, rautatiet ja lennättimet kiihdyttävät kaikkien erillisten edistysaskelten nopeutta, leviämistä ja yhteyttä, kuten kirjapainotaito ja merenkulku muinaisina aikoina, ja sivilisaation hyväksi ne ylittävät jopa ajan ja tilan. Koskaan ei yhteys maapallon kaikkien osien välillä ole ollut täydellisempi, kulkuvälineet monipuolisemmat, liike ripeämpää ja yleisempää, sivistysvälineet paremmin saatavilla, ihmisten taitavuus kaikkeen toimintaan suurempi, sekä hyvinvointi, nauttiminen, helppous ja elämän miellyttävyys yleisemmin levinneitä. Se kaikki ei liioin ole koskaan ollut yleisemmin haluttua ja tavoiteltua kuin tällä hetkellä. Vilkas toiminta kodin elämässä on päässyt valtaan myös julkisessa elämässä. Ja myös siinä kansanjoukot ovat ottaneet poliittisen aloitteen. Väkijoukon vaistolle ominaisella varmuudella ne esittävät vaatimuksensa, doktriinin oppineen pikkuviisastelun hämäämättä ja tarkasti omien etujensa ja tarpeidensa mukaan, sekä vaativat niitä aivan yksinkertaisesti ja johdonmukaisesti omikseen tajuamiensa etujen pohjalta antamatta vastustuksen ja vastustajien voittavan maailmanviisauden pelotella itseään. Mutta niiden vaatimukset lähtevät siitä, että valtion on viimein hyväksyttävä suuren kansanjoukon hyvinvointi yhteiseksi eikä muutaman harvan yksilön asiaksi. Ja päivä päivältä enemmän nämä vaatimukset nojaavat näkeville ilmiselvään mutta sokaistuneille uhkaavaan syyhyn, josta jo ensimmäiset kalvinistiset valtio-oppineet varoittavasti saarnasivat: on olemassa valtioita ilman ruhtinaita, mutta ei valtioita ilman kansaa.
Alexander von Humboldt’s Reise in die Aequinoctialgegenden des neuen Continents. In deutscher Bearbeitung von Herrman Hauff. [Pitää olla: Reise in die Äquatorialgegenden jne. Alexander von Humboldtin matka uuden mantereen päiväntasaaja-alueille. Saksaksi muokannut Herrman Hauff.]
Kumma kyllä suuren saksalaisen luonnontutkijan aiemmat teokset ovat olleet vieraita saksalaiselle kirjallisuudelle. Vuosina 1799–1844 Humboldt teki Etelä- ja Keski-Amerikkaan nämä laajat matkat, jotka laskivat perustan hänen suurille tiedoilleen ja vielä suuremmalle kuuluisuudelleen. Matkalta palattuaan hän oleskeli yli 20 vuotta Ranskassa, ja siellä hän yhdessä uskollisen matkakumppaninsa, ranskalaisen luonnontutkijan Bonplandin kanssa julkaisi laajat, osaksi komeat teokset, joihin oli merkitty muistiin kuvaus matkasta ja sen tieteellisistä tuloksista.
Matkakuvaus ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa saksan kielellä. Se tapahtuu muodossa, joka sopii suuremmalle lukevalle yleisölle. Humboldtin luvalla ja hänen johdollaan julkaisija Hauff on toteuttanut toimittamisen. Samalla on poistettu tiukan tieteelliset viitteet ja kokeet. Ja koko esitys on tiivis, jotta teoksesta ei tulisi liian laaja aiottuun tarkoitukseen, lukemiseksi suuremmalle sivistyneelle yleisölle.
Culturstudien aus drey Jahrhunderten, von W. H. Riehl. 2:e Aufl. 1859. [Kulttuuritutkimuksia kolmelta vuosisadalta, kirjoittanut W. H. Riehl, 2. painos. 1859]
Kirjoittaja on sama, jonka kansalaisyhteiskuntaa ja perhettä koskevasta teoksesta, yleisotsikkona ”Naturgeschichte des Volkes”, on kerrottu aiemmin ja josta on käännetty otteita.
Tässä puheena oleva kirja ei vastaa otsikon antamaa kuvaa – ei liioin käsitystä, minkä saa sitä koskevista saksalaisista lausunnoista. Mutta sisältö ei silti ole vailla mielenkiintoa. Lyhyesti sanottuna mikä tahansa sisältö on pakosta kiintoisaa, kun sitä käsittelee Riehl omaperäisen taidokkaasti erityisiä ilmiöitä niiden suhteessa suureen kokonaisuuteen tarkastellen ja erinomaisen lahjakkaasti esittäen.
Hänellä on esim. vanha ”Homannin” Atlas, menneiden aikojen kirjekaavio, täysi kokoelma almanakkoja eli saksalaisia kansankalentereita kuvauksineen, kertomuksineen ja käytännön neuvoineen kansanihmisille. Hän kuvaa sitä, mitä jokin näistä kuriositeeteista esittää, vertaa sitä aiempiin ja myöhempiin ilmiöihin ja tekee siitä päätelmiä kyseisen ajan sivistyksen ja tapojen tilasta. Kaikki käy erittäin vapaasti ja omintakeisesti, eloisaan tyyliin, joka taholle ulottuvin runsain mielipitein ja tiedoin.
Edelleen tutkitaan Augsburgin oloja vanhempina aikoina, aina silmämääränä saada selvä käsitys kyseisen ajan kulttuurista.
Lukija huomaa että nämä tarkastelun kohteet ovat enemmän sattumalta valittuja ja myös saksalaiselta näkökannalta tarkasteltuina erityisempiä. Siitä huolimatta Riehlin esityksellä ja niiden arvioilla on merkitystä suomalaiselle lukijalle. Niistä voi nimittäin oppia, miten lyhyesti sanottuna jokaisen sivistyneen ja ajattelevan ihmisen asiana on antaa hyödyllinen lisänsä omaa maata ja kansaa koskevaan tietoon. Moneltakaan taholta ei voi odottaa Riehlin veroista laajaa tietämystä, kuvauksen ja arvioinnin kiehtovaa omintakeisuutta. Mutta jo pelkkä kokoaminen ja kuvaaminen olisi ollut riittävä ansio. Varmaan aikanaan tulee se, joka osaa käyttää koottua aineistoa.
Kirjan viimeisenä osana on laaja tutkimus otsikolla ”Unsere musikalische Erziehung” [Musiikkikasvatuksemme].
Kirjoittaja näyttää olevan muusikko ex professo [asiantuntija], sellaiseksi musiikin tuntijaksi hän osoittautuu sekä teoriassa että käytännössä. Hänen koko ajatuksensa on se, että nykyajan konsertti- ja muusikkomusiikki on vienyt hengen kamarimusiikilta, jolla ymmärretään kvartettia ja yksinkertaisempaa harmonisoitua musiikkia. Seurauksena on ollut, että musiikki yhteissoittona on hävinnyt perheistä, ja että niissä fortepiano on nykyään pian ainoa soitin ja auttaa talon tyttäriä tilaisuuden tullen loistamaan taidolla, jota muiden samanlaisten tavoin ei varmasti viljellä enää hääpäivän jälkeen.
Jos lähemmin miettii asiaa, on itse asiassa myönnettävä, että ainoastaan julkisesti harjoitettu, konserttisaleissa kuultu musiikki vaikuttaa melko rajallisesti kansan sivistykseen. Kodin seinälle voidaan ripustaa taulu, kotisalin nurkkaan voidaan pystyttää patsas, puhumattakaan helppoudesta, jolla runouden tuotteita voidaan hankkia tunnetta, mielikuvitusta ja ajatusta täyttämään. Mutta säveliä ei viedä kotiin, ja muisto niistä ja niiden aiheuttaman vaikutelman muistaminen on kestoltaan lyhyt. Vain jos säveltaidetta harjoitetaan perheessä, on sillä vaikutusta siihen ja siten myös suurempi arvo yleiselle sivistykselle.
Lebens- und Charakterbilder griechischer Staatsmänner u. Philosophen – nach Grote’s griechischer Geschichte übersetzt u. bearbeitet von Th. Fischer. Königsb. 1859. [Kreikkalaisten valtiomiesten ja filosofien elämän- ja luonteenkuvauksia – Groten Kreikan historian mukaan kääntänyt ja muokannut Th. Fischer. Königsberg 1859.]
Groten Kreikan historia, josta suurenmoisesta teoksesta tässä lehdessä on puhuttu, on sitä lajia ja niin laaja, että se pakosta jää ainaisesti vieraaksi maaksi myös suurimmalle osalle tieteenharjoittajia. Voisi siis ennustaa, että sen sisältöä kansanomaistettaisiin pienemmissä kirjoissa. Sen alkua on kyseessä oleva kirja, joka tietääksemme on huolellisesti ja taitavasti toimitettu ja kirjoitettu kauniilla ja huolitellulla kielellä.
Osoitettiinpa antiikin tutkimusta vastaan mieltä miten usein ja miten laajasti tahansa, Euroopan kansat joutuvat aina palaamaan siihen. Vanhan kirjallisuuden tutkimusta kutsuttiin kauan etupäässä humanistisiksi opinnoiksi. Nimi oli tosin yksipuolinen, koska nykyajan inhimillisellä sivistyksellä täytyy olla paitsi juuri myös runko, haaroja, lehtiä, kukkia ja hedelmiä. Silti ei voi koskaan oppia ymmärtämään, mitä tämä kehitys on, ellei tunne sen juurta. Oppimatta tuntemaan antiikin kulttuuria ei voi ymmärtää miten on mahdollista, että sillä on ollut niin äärettömän suuri vaikutus uudempien aikojen syntyyn. Ja tuskin voi epäillä, että sellainen oivallus saavutetaan helpommin tarkastelemalla esim. Kreikan huomattavien yksilöiden elämää ja toimintaa kuin opettelemalla Kreikan valtioiden verrattain mitätöntä historiaa. Heille tyypillisenä on korostettu heidän ”puhdasta inhimillisyyttään”. Ilmaus on hivenen kaksimerkityksinen; on kiistatonta, että tällä kaksoismerkityksellä on ollut haitallinen vaikutuksensa. Jos panee painon sille, että he, kuten usein lausutaan, olivat lähempänä luontoa, toisin sanoen, että he estottomammin seurasivat luonnollisia mielijohteitaan eivätkä nähneet mitään pahaa niiden seuraamisessa, niin se on vain puoliksi totta, koska heidän elämänsä kansan kukoistavimmalla kaudella oli uskomattoman hienostunutta, ja silloin korostaa tämän elämän toista puolta, joka on sen heikko ja tuomittava puoli, ja joka myös johti antiikin kulttuurin tuhoon. Heidän inhimillisyytensä näkyi päinvastoin ”puhtaana” vain heidän henkisimmässä toiminnassaan, siinä mielessä nimittäin, että he kaikesta auktoriteetista vapaana ottivat omasta sisimmästään vakaumuksensa todesta ja hyvästä sekä vaikuttivat ja kykenivät toimimaan yhteiskunnassa siinä määrin kuin heillä oli rohkeutta ja voimia elää tämän vakaumuksen mukaan – rohkeutta ja voimia, joita heiltä harvoin puuttui.
Yleisesti ollaan varmaan sitä mieltä, että tilanne on sama Euroopan nykyisten kansojen parissa. Sillä mistäpä ihminen haluaa ottaa vakaumuksensa ellei omasta rinnastaan? Mutta itse asiassa nyt myös kaikkein itsenäisin ihminen on monenlaisen auktoriteetin kahleissa. Ilmoitettu uskonoppi, joka itsessään vaatii olla totuus, kirkon tätä oppia määräävät säännöt, joiden tunnustamiseen yksilö kasvatetaan, tieteellinen perinne, joka nojaa merkittävimpien yksilöiden useiden vuosisatojen kuluessa tekemiin tutkimuksiin – tämä kaikki merkitsee yhtä monia auktoriteetteja yksilön tietämykselle. Kansojen osaksi tulevat vielä muiden kansojen saavuttaman sivistysasteen kahleet – edellytetty yleinen inhimillinen sivistys. Se on myös auktoriteetti toiminnalle, eri kansojen yleiselle tavalle. Myös jokaisen valtion laitosten kehitys on enemmän tai vähemmän sidottu sen suhteisiin muihin valtioihin.
Kreikkalaisella näitä kahleita ei ollut. Hänelle uskonto oli hänen runoilijoidensa tekoa. Se päti kansanuskona, mutta korkeammin sivistynyt käsitteli sitä vain sellaisena. Tiede oli uutta, se luotiin vasta kreikkalaisten omissa käsissä. Kaikki muut kansat olivat hänelle barbaareja, heidän tietämyksellään ja tavoillaan ei ollut merkitystä. Inhimillinen sivistys, sivistys sinänsä, oli hänelle vain hänen omaansa ja hänen kansansa sivistystä. Yhteisen puolustuksen välttämättömyys tosin väliin kahlitsi Kreikan pikkuvaltioiden keskinäisiä välejä. Mutta yleensä niissä kaikissa vallitsi mitä suurin vapaus. Spartan sivistys ja Ateenan sivistys olivat toisistaan riippumattomia. Vapaus näkyy myös siinä, että filosofoivat lainsäätäjät laativat valtioiden perustuslakeja, ja että nämä a priori laaditut lait määräsivät yleisen toimintatavan ja vasta sitten loivat yleisen tavan. Sellainen lainsäädäntö kuuluu kansojen lapsuuteen, mutta nykyisen Euroopan valtioissa myös viisaimmat lainsäädäntöteoriat näyttävät olevan voimattomia historiallisesti määrättyä tapaa vastaan.
Me emme puhu tässä antiikin tai nykyajan sivistyksen paremmuudesta. Kukaan ei varmaan tunne houkutusta valita niiden kahden välillä. Historian kulkua määrää itse asiassa korkeampi vapaus, että ihminen sekä tiedossa että toiminnassa tunnustaa yleisesti järkevän, korkeamman järjen kuin ihmisen ja myös eri kansojen järki.
Olemme halunneet korostaa juuri tätä antiikin kansojen, varsinkin kreikkalaisten parissa havaittavaa yksilön vakaumuksen vapautta. Juuri se teki heidän tutkimuksensa ja heidän toimintatapansa niin aidoksi, korkeammassa mielessä luonnolliseksi ja puhtaasti inhimilliseksi. Juuri tästä antiikin antamasta luonteesta johtuen sen kirjallisuus on niin suuresti vaikuttanut uudempien aikojen sivistykseen. Tieto siitä on saanut ja saa yhä inhimillisen tutkimuksen suuntautumaan perinteiseen ja vapauttamaan ihmiskunnan kaikesta siitä tässä perinteessä olevasta, jolla ei ole järjellistä pohjaa, ajattelemattoman tottumuksen omaksumasta ja voimaan jääneestä, ennakkoluulojen kahleesta.
Juuri siksi antiikin tutkimus on niin sivistävää jokaiselle ihmiselle, ja siksi tätä tutkimusta oikeutetusti kutsutaan humanistiseksi. Sen kirjallisuuden tarpeellisuutta osoittaa myös se, että jokainen sivistynyt voi helposti ymmärtää sen syvällisimpienkin ajattelijoiden teoksia ja käsittää heidän oppejaan. Tämän opiskelun tulos ei kuitenkaan ole saada mahdollinen varmuus oppien totuudesta tai toimintatavan oikeutuksesta myös meidän aikanamme, vaan saada osallisuus vain totuudesta ja oikeasta kiinnostuneeseen henkeen, joista nämä opit ja toiminta syntyvät.
Oppinutta tässä tutkimuksessa kiinnostaa vielä yksi seikka, vanhan kirjallisuuden ja taiteen täydellinen muoto. Niiden kielen tunteminen on edelleen tärkeä sivistysväline niiden käsittämiseen. Mutta siitä emme kuitenkaan tässä puhu. Mainitsemamme kirja ei ole tarkoitettu oppineelle vaan jokaiselle kirjallisesti sivistyneelle lukijalle.
Ranskan kirjallisuuden suuri ajankohtainen tapaus on Victor Hugon ”La Légende des Siècles”. V. I, II. Paris 1859. [Vuosisatojen legenda. I ja II osa. Pariisi 1859.] Ja sanottakoon meidän kirjakauppamme kiitokseksi: kirja, jonka esipuhe on kirjoitettu syyskuussa, on täällä Helsingissä marraskuussa.
Nämä niteet sisältävät merkittävän sarjan runoja ja ovat kuitenkin vain osa vielä suuremmasta kokonaisuudesta. Kirjailijan esipuhe ja otsikkosivu ilmoittavat, että nämä runot ovat vain ensimmäinen osa ”La légendestä”, erillisotsikkonaan Histoire – Les petites Epopées [Historia – pienet eepokset]. Ja ”La Légende des sièclesiä” kokonaisuudessaan seuraa vielä kaksi muuta teosta tai runosarjaa: ”La fin de Satan” ja ”Dieu”.
Jos lisäämme, että jo ”La légenden” ensimmäisen osan, toisin sanoen tämän koko runosyklin ensimmäisen osan muodostavat nelisenkymmentä runoa, niiden joukossa parinkymmenen laulun useita puoliksi eeppisiä, puoliksi draamarunoja, lukijamme voivat helposti kuvitella, mikä rohkea suunnitelma jo ulkoisen laajuuden suhteen on tämän runotuotteen pohjana. Ja sisällön suhteen tämä suunnitelma sisältää peräti koko historian filosofian, jonka ensimmäinen osa, ”La Légende”, antaa vaikutelman eri aikakausien hengestä, toisen osa käsittelee Pahan muotoja maailmassa, kolmas jumalallisen ilmestymistä – l’Humanité, le Mal, l’Infini”.
Ilmauksen ”legenda” kirjailija selittää suunnilleen niin, että se on historia runouden muodossa; ”Herodotos kirjoitti historian, Homeros legendan”.
Käsiteltävänä olevan ensimmäisen osan pääjaksot, kukin käsiteltynä osaksi yhtenä, osaksi monena runona, on seuraava:
1. D’Eve à Jésus; 2. Décadence de Rome; 3. L’Islam; 4. Le cycle héroique chrétien; 5. Les chevaliers errants; 6. Les thrones d’Orient; 7. L’Italie; 8. Seizième siècle (renaissance-paganisme); 9. La Rose de l’Infante (Filip II:n aika); 10. L’Inquisition; 11. La chanson des aventuriers de la mer; 12. Dix-septième siècle; 13. Maintenant (nykyaika); 14. Vingtième siècle; 15. Hors de temps.
Luonnollisesti tulee mieleen, että kirjailija näiden otsikoiden alla, niin sattumanvaraisilta kuin ne välistä näyttävätkään, laulaa historian merkittävimmistä tapahtumista ja huomattavimmista henkilöistä. Niin ei ole asian laita. Ehkä myös sen vaatiminen olisi runolliselta kannalta huonosti harkittu. Sillä mitä siinä tapauksessa merkittävinkään runoilija voisi muuta kuin sovittaa tuttu ja moneen kertaan sanottu mittaan ja riimiin. Nerokas Revue des deux mondes -lehden arvostelija Emile Montégut huomauttaakin melko todesti, että historia säilyttää toiset nimet kuin ne, joita V. Hugo kuvaa – mitä vastoin niillä nimillä, jotka runoilija esittää, ei ole ollut paikkaa edes legendassa. Mutta näyttää oikeutetulta, että runous luokoon omat mielikuvitushahmot edustamaan sitä aikaa, jota se haluaa kuvata – kunhan ne vain todella ovat sen ajan hengen ruumiillistumia. Kuitenkin juuri siinä jokainen lukija huomannee suurimman puutteen. Tästä ”Legendan” osasta ei kukaan voi tunnistaa ihmiskunnan historiaa. Jää nähtäväksi, miten runoilija jatkossa kykenee täyttämään sen, mikä tästä puuttuu. Mainittu arvostelija tekee huomautuksensa pääasiassa siitä, että koko runoilijan legenda on kuvausta rikoksista ja kurjuudesta, minkä keskellä jalon inhimillisyyden pilkahdus on harvinainen keidas. Mutta voi myös lisätä, että monet kuvaukset koskettavat niin irrallisia sivuseikkoja, että niistä kukaan ei voi tietää, mistä aikakaudesta on kysymys. Esim. kolmikymmenvuotisen sodan, Richelieun ja Mazarinin, Englannin vallankumouksen vuosisata, ”1600-luku”, saa piirteikseen ”Les mercenaires” – pysyvät armeijat – ja niitä edustaa ”Le régiment du baron Madruce”, sveitsiläisrykmentti Itävallan palveluksessa. Runollisesti valinnalla on merkitystä antiteesinä niiden sveitsiläisten välillä, jotka vapauttivat maansa Itävallan ikeestä, ja niiden, jotka tukivat saman hallituksen – ja muiden hallitusten – sorto- ja yksinvaltaa. Mutta historian kannalta tämä edustus on yhtä köyhä kuin monessa mielessä huonosti valittu, ja myös itse asian merkitys on väärin arvioitu. Kansojen vapaus ei menettänyt siinä, että ne valitsivat itsevaltaisen kuninkaan satojen pikku tyrannien sijaan ja tämä mullistus vaihtoi väljästi yhdistyneet feodaaliläänien asukkaat mahtaviksi kansakunniksi.
On yllättävää havaita, miten vähän Ranska ja Ranskan kansa sisältyvät vuosisatojen legendaan. Runoilija omistaa teoksensa ”La Francelle” tällä kauniilla säkeellä:
Livre qu’un vent t’emporte / En France où je suis né! / L’arbre déraciné / donne sa feuille morte. [Kuljettakoon tuuli sinut kirjani / Ranskaan missä olen syntynyt! / Juuriltaan revitty puu / lahjoittaa kuolleen lehtensä.]
Lukija muistanee, että sitten vallankaappauksen 1852 Victor Hugo asuu maanpakolaisena Jerseyllä, yhdellä Englantiin kuuluvalla Normandian saarella.
Runoissa on, kuten sanottua, melko vähän Ranskasta. Suuri kansakunta näyttää kadonneen historiasta. Ehkä runoilija ei halunnut, kun hän nyt kerran näkee historiassa vain varjopuolia, vierittää yhtään syytä Ranskan niskoille. Ludvig XIV:n ajasta, vallankumouksesta, Napoleonista – siitä kaikesta ei runossa ole jälkeäkään.
Kun koko hallitsijanvalta, monarkia, yksinvalta, hirmuvalta on kuvauksen alituisena kohteena ja tietyistä raa’alle väkivallalle kohdistetuista polttomerkityistä säkeistä huomaamme, että runoilija ei ole unohtanut, kuka Ranskaa nyt hallitsee. Hän voi olla varma, että hänen runonsa pääsee oikean henkilön silmien eteen ja että siinä yksikään vihjaus ei mene hukkaan hänen maanmiehiltään.
Sanotulla olemme halunneet lausua käsityksemme, että oikeammin pitäisi unohtaa, mitä koko tämä runosarja esittää. Jos niin tekee ja lukee jokaisen runon erikseen, on helpompi löytää niistä suuri runoilija.
Montégut, joka innolla tunnustaa V. Hugon suuret runoilijanominaisuudet myös tässä runossa, hänen rohkean ja rikkaan mielikuvituksensa, hänen kielenhallintansa ym., käyttää omalaatuista väitettä korostaakseen, että mielikuvitusleikki on usein liioiteltua ja väkinäistä ja runo kärsii yhtenäisyyden puutteesta. Hän ei sano, että runoilijalta puuttuu harkintaa ja kritiikkiä vaan näkee hänessä liikaa ”tahtoa”. Tarkoitus on suunnilleen tämä: kun V. Hugon valtava mielikuvitus vie hänet joissain vertauksissa ja kuvissa kuvaamaan tilannetta tai henkilöä, kuvauksilla ei ole selvää yhteyttä keskenään. Mutta hän ei anna sen pelottaa, vaan hakee yhteyden niiden välillä, olivatpa ne kuinka heterogeenisia ja keskenään ristiriitaisia tahansa. Siitä voimakkaasta tahdosta Montégut puhuu – ja sen vaikutuksesta hän ei suinkaan tee runon ansiota, mutta sen voimaa hän kuitenkin jotenkin ihailevaan sävyyn runoilijassa kuvailee. Sellainen vastaväite on tyypillistä ranskalaista kohteliaisuutta.
On kiistatonta, että myös V. Hugon vanhemmissa runoissa on paljon väkinäistä, liioiteltua, ja sitä mitä kutsutaan teennäiseksi. Hänen näytelmissään ja romaaneissaan, jotka ovat tunnetumpia, on riittävästi esimerkkejä siitä. Siinä yhdistyvät runoilijan mieltymys kuvata luonnon ja ihmissydämen irvokasta, kauheaa, iljettävää. Mutta se kaikki liittyy hänelle ominaiseen runoilijanluontoon. Hänen runonsa heijastaa mieluiten juuri ylevää, suurenmoista, ei niinkään elämän tavallisempien ilmiöiden ja olojen hiljaista kauneutta. Hänen runojensa joukossahan on myös sellaisia – tai sellaista – mikä ilmentää syvää ja lämmintä tunnetta. Mutta se on enemmän poikkeus kuin sääntö. Tietty kylmyys henkii hänen melkein kaikista runoistaan. Ne elinolot, joissa tunne ilmenee, eivät helposti tarjoa kohdetta sille suurenmoiselle luonnehdinnalle, sille rohkealle mielikuvitukselle, joka on ominaista V. Hugon runoilijanlahjalle.
Esimerkiksi kyseisenlaista runosarjaa ei lue yhtä helposti kuin romaania. Jokainen runo kestää myös useita lukukertoja. Siksi on melko luonnollista, että arvostelija on tutustunut vasta muutamiin runoihin. Lukukokemus on oudon viehättävä, kuin matka salaiseen ja kätkettyyn, mutta tuon viettelyksen suoman tyydytyksen tuloksena syntyy myös kaameuden ja kolkkouden tunne, sen seurauksena, että ajatus ja tunne aina palaavat tyydyttämättöminä. Ja kuitenkin lukee ja ihastuu ja ihailee. Tuntee että tässä suuri henki taistelee elämän suurimpia arvoituksia ratkaisemassa. Ei myöskään pidä unohtaa, että on tekemisissä vain alun kanssa. Tulevaisuus näyttää, kykeneekö jatko tuomaan sovittavamman ratkaisun.
On vielä lisättävä, että erillään tarkasteltuna moni runo on verrattain rauhallinen eeppinen kuvaus, joka vain huipentuu vihjaukseen käytännön toimista. Niinpä esim.”Cycle héroïque chrétienin” viimeisellä runolla on otsikkona Le jour des rois [Kuninkaiden päivä]. Mikä tämä kuninkaille tunnusomainen päivä on? Pyreneiden huipuilta he vaativat Espanjan laaksojen rauhallisilta asukkailta verona viljaa, viiniä, ym. viidenneksen vuoden tulosta. Anteeksi antoa pyytävää rukousta seuraa tulikirjaimin kuvattu ryöstö- ja hävitysretki, jonka jälkeen he palaavat vuorilleen ja linnoihinsa. Caesarin aikaisella sillalla on teurastus raivonnut pahimmillaan, miehiä, naisia ja lapsia on lyöty tai heitetty virtaan. Jäljellä on kerjäläinen joka kiroaa verraten vuorten lunta rääsyjensä likaan. Loppusanat ovat:
– O guenille, o montagne; – et cachez toutes deux, / Pendant que les vivants se trainent sur leurs ventres, / Toi, les poux dans tes trous, toi les rois dans tes antres!
Kuvauksella on uskottava historiallinen pohja. Tekijä lainaa päivän ja päivämäärän: vuosi 860, 6. tammikuuta.
Äärettömän kaunis kohta, jossa vallitsevat leppeämmät tunteet, on Les pauvres gens, joka kuuluu osaan ”Maintenant”.
Köyhän kalastajanvaimon mies on merellä, myrskyssä ja pimeässä. Heidän viisi lastaan ovat vielä pieniä:
– O mère! / Tu dis: ”S’ils étaient grands! Leur père est seul!” Chimère! / Plus tard, quand ils seront près du père et partis, / Tu diras en pleurant: ”Oh s’ils étaient petits!”
Vaimo menee rantaan etsimään poissa olevaa. Mutta hän joutuu ohittamaan surkean murjun, jossa sairas äiti on elänyt kahden sylilapsensa kanssa. Hänen on toki pidettävä heistä huolta. Äiti on kuollut.
La mère, se sentant mourir, leur avait mis / Sa mante sur les pieds et sur les corps la robe, / Afin que, dans cette ombre où la mort nous dérobe, / Ils ne sentissent pas la tiédeur qui décroit, / Et pour qu’ils eussent chaud pendant qu’elle aurait froid.
Köyhä kalastajanvaimo ottaa molemmat lapset, kantaa heidät mökkiinsä ja panee heidät vuoteeseen. Hän pelkää nyt miehensä kotiinpaluuta ja vetää vuodeverhot kiinni. Lukija pelkää todella hänen kanssaan – sillä Victor Hugo kuljettaa kynää. Jos olisi ollut kyse kuninkaasta, Luoja tietää, miten olisi käynyt. Mutta on kyse köyhästä kansanmiehestä. Hän palaa; saalista ei ole tullut, verkot ovat hajalla, vene, pyydykset ja henki tallella. Mutta kun hän laskee päänsä vaimonsa rintaa vasten, kun tämä kertoo kuolleesta äidistä ja turvattomista lapsista, mies sanoo:
– C’est dit. Va les chercher! [Sovittu! Mene hakemaan heidät!]
– Tiens, dit elle, en ouvrant les rideaux, les voila! [Tässä he ovat, hän sanoo avaten verhot!]
Kauniimpaa kuvaa äidinrakkaudesta ja naisen hellyydestä ei helposti löydä. On ehkä väärin huomauttaa että tällaiset kuvaukset, kaikki kuvaukset, joita elähdyttää syvempi henki, ovat V. Hugolla harvinaisia. Sillä ne eivät yleensä kuulu ranskalaiseen runouteen. V. Hugo on aiemmin ehkä enemmän kuin kukaan muu ranskalainen runoilija jättäytynyt tunteen innoituksen varaan – kokoelmassa lyyrisiä runoja, jonka otsikkona on Feuilles d’Automne. Mutta tässä käsitellyissä runoissa se näyttää olevan harvinaista.
Mutta myös se, jota tyydyttää vain sellainen runous, joka sisältää jotain ajatusta ylentävää tai tunnetta satuttavaa, ei turhaan etsi näistä molempia. Olipa kuvaus paikoin miten tarkoitushakuista tahansa siinä mielessä, että runoilija kernaasti etsii inhimillisen elämän yöpuolta, hän antaa muutamassa koko elämän tarkoitukseen viittaavassa oraakkelimaisessa mietelmässä yllin kyllin aihetta mietiskelyyn. Ja välistä silmään sattuu kuin salama, joka tietyllä taianomaisella hohteella valaisee kokonaisen aikakauden pyrinnöt. Kaikessa vallitsee ihmeellinen henki, dramaattinen liike ja lyyrinen lento kaikkein ihmeellisimmissä vivahteissa, mikä ehdottomasti tempaa lukijan mukaansa. Otsikko puhuu ”epoopeista”, pienistä eepoksista, ja ulkoinen muoto onkin enimmäkseen epiikkaa aleksandriinin raskaaseen säemittaan. Mutta juuri paikat, joihin on laskeutunut yhtään eeppistä rauhaa, ovat nopeasti haihtuvia lepohetkiä.
J. V. S.
