Toivoaksemme aihe on lehden lukijoiden suurelle enemmistölle niin tärkeä, että sitä koskeva lyhyt esitys jo kysymyksen takia herättää kiinnostusta.

Yliopisto on luonnostaan yhteiskunnan hallinnosta ja päivittäisistä yhteiskunnallisista pyrinnöistä erillään. Tieteellisenä laitoksena yliopisto vaatii tutkimus- ja julkaisuvapauden, jota ilman mitään tiedettä ei voi olla olemassa. Opetuslaitoksena se voi täyttää tehtävänsä vain käyttämällä välittömästi tätä vapautta. Sen suora toiminta opetuslaitoksena ei liioin ulotu laitoksen ulkopuolelle. Siksi yliopistolla on oikeutetusti, tietyissä rajoissa, oikeus itsenäisesti järjestää asiansa. Periaatteessa pitäisi sellaisen vapauden kuulua kaikille oppilaitoksille. Sillä ehdoton yhdenmukaisuus niiden järjestämisessä ehkäisee kaiken järkevän edistymisen. Siellä mistä tämä vapaus puuttuu, joudutaan toteuttamaan kokonaisuudistuksia, jotka eivät tavallisesti perustu havaittuun tarpeeseen ja hankittuun kokemukseen, vaan kaikenlaisiin otaksumiin, joita koulujen pitäisi tietystä päivästä lähtien kokeilla. Sellainen määräily on maan kouluhallitukselle mukavaa, se näet säästää siltä monen vuoden ajaksi kaiken muun puuhan paitsi opettajien nimittämisen. Mutta sen mukainen on myös kouluopetuksen kehitys.

Selvittääksemme mitä tarkoitamme koulujen vapaammalla liikkumisella, mainitsemme esimerkiksi oppikirjojen hyväksymisen ja säännökset oppikursseista ja opetusmenetelmistä. Vain kokemus voi todistaa oppikirjan kelvollisuuden. Sen sijaan että opettajakollegio saisi käyttää oikeuttaan ehdottaa uutta oppikirjaa ja että sen käyttö sallittaisiin esitetystä syystä vain yhdessä oppilaitoksessa, kokeilu tehdään yleisin säädöksin kaikissa kouluissa yhtä aikaa. Säädökset määräävät myös oppikurssit pienintä yksityiskohtaa myöten, ilman mitään kokemusta siitä, voidaanko jokin määrätty kurssi jonkin koulun jollain luokalla määrätyssä ajassa kelvollisesti suorittaa. Kokemusta ei siis ole lainkaan, kun samalla kertaa määrätään uusia oppikirjoja ja uusia kursseja, joskus jopa uusia oppiaineita. Jos kaiken tämän määrääminen jätettäisiin tietyissä rajoissa opettajien tiedon ja kokemuksen varaan, voitaisiin hankkia jotain tietoa siitä, mikä järjestys kelpaa. Säädöksin sitä vastoin saadaan kokemusta korkeintaan siitä, että määrätty ei kelpaa mutta ei sen paremmin tiedetä, mitä sen sijalle pitäisi asettaa. Lisäksi on varmaa, että esim. niin laajassa maassa kuin Suomi eivät yhden paikkakunnan oppilaitosten oppilaat kuulu samoihin yhteiskuntaluokkiin kuin toisen paikkakunnan ja että myös samojen yhteiskuntaluokkien sivistys eri seuduilla on erilaista. Sen lisäksi tulevat vielä kielierot ja siitä seuraavat epäkohdat. Kaikki tämä edellyttää myös erilaisia opetusjärjestelyitä. Paikallisten kouluneuvostojen ja opettajakollegioiden pitää ja ne voivatkin ottaa huomioon kunkin opettajan kyvyt ja opetustavat ja alkeisopetuksen tilan kullakin paikkakunnalla, mikä ei yleisissä säädöksissä tule lainkaan kysymykseen. Olemme toisaalla muistuttaneet siitä vinoumasta, että vanhalle opettajalle muitta mutkitta annetaan tehtäväksi opettaa uuden oppikirjan mukaan, josta hän ei pidä ja jonka soveltamiseen hän ei ole harjaantunut. Sama pätee myös oppikursseihin, joita opettaja pitää kohtuuttomina ja tuntee olevansa kykenemätön puurtamaan niitä läpi sovitussa ajassa niin että siitä olisi oppilaalle hyötyä. Numeromiehelle voi antaa tehtäväksi täyttää määrätty määrä sarakkeita numeroilla asianmukaisesti yhteenlaskettuina, mutta on järjetöntä tehdä koulunopettajasta kamreeri ja järjellisestä vapaasta ihmismielestä numerosarake. Opetusmetodeja koskevista säädöksistä tuskin maksaa vaivaa puhua. Siitä, mitä ajattelemattomuus synnyttää, ei ajatteleva voi mitään lausua. Opetusmetodi, joka ei kehity vapaasti ja joka ei ole tasoissa koulutuksen kanssa, ei ole metodi vaan sulkeisharjoitusta. Ja siihen kelpaa korpraali. Mutta inhimillinen tieto on vuosituhanten perintöä, jota jatkuvasti kehitetään ja jonka omaksumiseen vaaditaan muita menetelmiä kuin asepalvelua. Ja tämän tiedon korkeimmasta tieteellisestä muodosta voidaan totuudenmukaisesti sanoa, että sen ytimenä on juuri tietämisen ja oppimisen menetelmä. Opetusmenetelmän täytyy sen vuoksi koulussakin olla vapaata henkistä työtä. Siihen kuuluvaa perinnettä, joka on opettajankin lähtökohtana, voidaan, kuten kaikissa sivistysmaissa on oivallettu, välittää ainoastaan niissä oppilaitoksissa joiden kohteena nimenomaan on menetelmän kehittäminen, siis kasvatusopillisissa seminaareissa.

Mutta jos kouluopetus vaatii tätä vapautta, niin yliopistokoulutus tarvitsee sitä vielä enemmän. Sitä oppivapautta, mitä koulun täytyy vaatia opettajalle, vaatii yliopisto sekä opettajalle että oppilaalle. Molemmilla pitää olla valinnanvapaus myös oppiaineen, ei pelkästään opetusmenetelmän suhteen. Oppivapauden rajat määräytyvät itsestään. Jo jokaisen tieteenalan laajuus, mitä ihmisen on vaikea käsittää, rajoittaa opettajan valinnanvapauden muutamaan toisiaan sivuavaan aineeseen. Oppilaan vapautta rajoittavat hänen kiinnostuksensa ja elinolonsa, ja puutteelliset tiedot saavat hänet noudattamaan menetelmän suhteen opettajan ohjausta. Ruotsin yliopistoissa ja Suomen yliopistossa on oppivapautta asiattomasti rajoitettu ns. virkatutkinnoilla ja niihin liittyvillä kursseilla. Niissä aineissa, joita muualla maailmassa kutsutaan filosofisiksi tiedekuntaopinnoiksi, pätee oppivapaus jotakuinkin myös mainituissa yliopistoissa. Oppilas on vapaa valitsemaan esimerkiksi jonkin tietyn tieteen opintojensa pääkohteeksi, ja opettajan menetelmät ja tavallisten tiedekuntatutkintojen vaatimukset ovat täysin vapaita. Mutta muuten on oppilaalla vapaus valita vain tietty virkamiesura. Kun hän on valintansa tehnyt, hän on auttamatta sidottu ennalta määrättyyn koulukurssiin. Myös opettajat ovat sidoksissa kurssiin eikä heillä enää ole vapautta valita opetusta ja vaatimuksia. Uskomme, että Ruotsin tieteellinen kirjallisuus ja Suomen vielä niukempi ovat riittävä todiste asiantilan huonoudesta. Muissa maissa geologinen, juridinen ja lääketieteellinen yliopistokirjallisuus on samalla akateemista oppikirjallisuutta, Ruotsissa ja meillä näiden alojen erinomaisilla teoksilla ei ole mitään yhteyttä opetukseen. Höjer, Lindfors, Wahlenberg, Friis, Agard, Nilsson, Tegnér, Geijer, Atterbom ym. (mainitsematta Berzeliusta ja useita tiedeakatemian jäseniä sekä Fryxelliä, Strinnholmia jne.), eivät ole nimiä virkamiestutkintojen tiedekunnista. Ruotsin lääketieteellistä kirjallisuutta eivät ylläpidä yliopistot. Juridiikan alan kirjoittajat, kuten Schlyter Ruotsissa ja Nordström täällä, ovat raivanneet tietä tutkimuksilleen olematta lainkaan kosketuksissa virkamiesopetukseen. Ruotsin yleensä köyhä teologinen kirjallisuus ei ole viime aikoina juurikaan osoittanut mitään tieteellisyyttä teologian yliopisto-opinnoissa. Syy on selvä. Virkamieskoulutus on tehnyt lopun yliopistojen tieteellisyydestä ja tieteellisestä opetuksesta. Vuosi vuodelta on vaa­dittu uusia läksyjä virkamiestutkintoihin. Yliopistonopettajat eivät ole kyen­neet vastustamaan vaatimuksia tai vapautumaan niiden haitallisesta vaiku­tuksesta jättämällä läksyn oppimisen opiskelijoiden omaksi huoleksi. He eivät ole kyenneet vapaasti seuraamaan tieteellistä haluaan tarjoamalla oppilaille tietoa, johon tutkimus on heidät johtanut. Olkoonkin ettei viimeksi mainittu ole mitenkään helppoa. Silti ei ole täysin mahdotonta, että virkatutkintotiedekuntaan kuuluva professori voisi jättää kaikki tutkintokurssit kohtalon huomaan, vaatisi tutkinnossa määrätyn läksyn mutta sitä murehtimatta luennoisi siitä, mitä itse pitää hyödyllisimpänä ja omaa tutkijanmieltään parhaiten tyydyttävänä. Sitä vastaan nousee typerä poru. Mutta Ruotsin samoin kuin Suomenkin yliopistossa sellainen menettely olisi sitäkin oikeampaa, kun opiskelijat nyt vain ”kuuntelevat” luentoja kuulusteluja varten merkitsemättä mitään muistiin ja painamatta mitään mieleen. Luento on heille ajankulua tai välttämätön paha, jonka avulla joskus väistämättä tutustuu tulevaan tutkinnonkuulustelijaan. On myös aika tavallista pitää luentotuntia melkeinpä hukkaan menneenä aikana, jonka olisi voinut käyttää paremmin läksyn opetteluun käsikirjasta. Opettajalta tosin vaaditaan arvostusta, tietoja ja lahjoja jotta hän saisi kuulijoita tieteelliselle luentokurssille, kun tutkintovaatimukset ovat tehneet kaikkensa mitätöidäkseen sellaisen vaivannäön. Silti kuuluu valituksia pätevien opettajien puutteesta ja hatarista tiedoista virkamiesaineissa juuri samalta taholta, joka nostaa esiin uusia vaatimuksia uusista tutkintoläksyistä.

Lääketieteellisessä tiedekunnassa arvosanatutkinnot vastaavat virkatutkintoa. Monesta syystä sen opintojen täytyy olla tieteellisempiä. On kuitenkin itsestään selvää, että ne etupäässä pyrkivät kouluttamaan käytännön lääkäreitä, jotta näillä olisi välttämättömät taidot ja tiedot sairauksien tunnistamiseen ja hoitoon. Tieteellisiin opintoihin sen luennot, kuten ei teologisen tai oikeustieteellisenkään tiedekunnan, tuskin johdattavat tai rohkaisevat.

Filosofisissa opinnoissa on opetusvapaus sekä opettajien että oppilaiden puolella suurempi, vaikka sielläkin on tarpeettomasti rajoittavia määräyksiä ja pakollisia oppiaineita.

Emme suinkaan tarkoita, että tiedekunta- ja virkatutkintoja ei minkäänlaisten säädösten pitäisi koskea. On epäilemättä myös hyvin vaikea päättää, missä kulkee säädösten oikea raja. Kokemus on kuitenkin mielestämme kiistämättä osoittanut, että nykyisissä oloissa on varsinkin yliopisto-opintojen virkatutkintojen tieteellisyys lähes hävinnyt. Oppilaiden asiaksi on jäänyt silkka ulkoluku, opettajien asiaksi välttämättömimmän esittäminen ja kuulustelu.

Siten on vapaa kiinnostus tietoon ja tietämiseen kärsinyt ja muuttunut pakollisiksi leipäopinnoiksi. Kun nyt, mielestämme oikeaa näkökantaa noudattaen, opiskelijoiden entiset osakuntaliittymät on vaihdettu tiedekuntayhdistyksiksi, niiden oleellinen yhdysside, yhteinen harrastus opintoihin, on osoittautunut perin heikoksi. Olisi väärin tuomita periaate siksi, että muut syyt ovat tehneet todelliset olot toisiksi kuin niiden pitäisi olla.

Lienee päivänselvää, että yliopistonuorison välinen järjestynyt yhteisö on hyödyllinen. Mitä sen hyödyksi voidaan esittääkään, pääasiana on ja tulee olemaan siveellinen näkökohta. On kyllä totta, että nuorten tieteellisen kiinnostuksen herättää seurustelu vanhempien, siitä innostuneiden kanssa. On totta, että näiden vanhempien neuvot ja heidän esimerkkinsä opastavat nuoria opintoihinsa. Mutta se voi tapahtua ja sitä tapahtuukin ilman järjestettyä yhteisöä. Aika harva tulee yliopistoon tuntematta sieltä jo entuudestaan ketään vanhempien opiskelijoiden joukosta, vielä harvalukuisampia ovat ne, jotka eivät vanhempien piiristä solmi uusia tuttavuuksia, joiden kanssa heillä on samoja opintoja. On toki eduksi, että valintaa helpottavat järjestyneet yhteisöt, joissa vastatullut opiskelija oppii tuntemaan ne, jotka tovereidensa keskuudessa saavat eniten arvostusta ahkeruudestaan ja tiedoistaan. Silloin ei uusien tuttavuuksien solmimisessa jää sattuman varaa – ja vanhojen tuttavien mahdollisesti haitallinen vaikutus muuttuu vähemmän vahvaksi ja kestäväksi. Puhumme tässä vieläkin sen vaikutuksesta tieteellisen kiinnostuksen herättämiseen ja ylläpitoon. Voimme lisätä, että opiskelijan tieteellinen kiinnostus näkyy siinä, kuinka mielellään hän paneutuu yhden oppiaineen opiskeluun ja kuinka myös siihen liittyvät aineet alkavat kiinnostaa häntä, joskaan eivät yhtä paljon. Tämän kiinnostuksen alkukipinän hän joskus tuo mukanaan yliopistoon. Mutta useimmiten on silloin vasta hänen opintojensa yleinen suunta selvänä, ja tovereiden kannustuksesta ja esimerkistä usein riippuu, herääkö hänessä yhtään vankempaa kiinnostusta vai ei. Kyse on nimenomaan ensimmäisestä sysäyksestä. Sillä tiede vaikuttaa vastaanottavaan mieleen siten, että kun jonkin tai joidenkin alojen tietoa on karttunut, kiinnostus vain lisääntyy. Mutta ellei edeltävää intoa johonkin aineeseen ole, eivät opinnot pääse näin pitkälle vaan hajoavat läksyjen joukoksi.

Lukija varmaan ajattelee, että yliopistonopettajan tehtävänä on luoda innostus oppilaaseen. Niinhän pitäisikin olla, että kävipä opiskelija millä luennoilla tahansa, hän innostuisi siellä esitetystä tieteestä. Mutta monet asiat vaikuttavat sitä vastaan. Kaikki tieteet eivät ole laadultaan sellaisia, että ne olisivat omiaan helppotajuiseen ja välittömästi mieleenpainuvaan, saati loistavaan ja kaunopuheiseen esitykseen. Kaikilta ei liioin voi edellyttää kykyä siihen. Ja yliopistossa, missä virkatutkintoihin kuuluvat omat läksynsä ja missä luennot on järjestetty tutkintoon kuuluvien kurssien mukaisiksi, on mahdotonta suhtautua esityksiin kovin kunnianhimoisesti – varsinkin kun määrätty kurssi toistetaan melkein sellaisenaan 20–30:n vuoden ajan. Kun tutkintojen pakollisiin aineisiin riittää kuulijoita joka tapauksessa, seuraa siitä, että vapaasti valittavissa aineissa tutkintovaatimukset lasketaan minimiin ja että niiden luennot suuntautuvat sen mukaan. Siten vanhemmilta oppilailta saatu tuki on varmasti sitäkin arvokkaampaa jos opettaja ilman tutkintopakkoa ja asiattomia helpotuksia koettaa saada vain tieteen oman vetovoiman vaikuttamaan oppilaaseen.

Tältä kannalta ei voi olla yhdentekevää, liittääkö opiskelijoita yhteen jokin järjestynyt yhteisö vai ei. Ellei yliopiston oppilaskunnan jäsenistö vaihtuisi niin nopeasti, voisi varmaankin sanoa, että heidän yhdistystensä pitäisi ajallaan saada kehittyä vapaasti jäsenten halun ja mieltymysten mukaan. Kun henkilöt kuitenkin vaihtuvat alituiseen, ei syntyisi suinkaan mitään yhteenliittymää vaan jatkuva hajoamistila.

Yliopistojen alkuajoista lähtien on sekä opettajien että opiskelijoiden kesken muodostunut kahdenlaisia yhteisöjä, nimittäin [ylioppilas]tiedekuntia ja osakuntia, joiden molemminpuoliset edut olemme tässä halunneet ottaa tarkasteluun. Jako tiedekuntiin syntyi vähitellen, kuten on helppo havaita, kokonaan tieteiden ja opintojen erilaisuuden pohjalta, ja tiedekunnan jäsenten suhde oli ensi sijassa lakien ja säädösten järjestämää tiedekuntien opettajien yhtymistä hallinnoivaksi kollegioksi. Filosofiseen tiedekuntaan, joka on nuorin niistä neljästä, kuuluivat ne tietoaineet, joiden oppiminen oli pohjana korkeammille tiedekuntaopinnoille, ja alussa se oli vain niihin valmistava koulu. Sen seurauksena filosofisen tiedekunnan oppilaiden määrä kasvoi paljon suuremmaksi kuin kolmen muun, ja nimenomaan heidän keskuudessaan tapahtui jako osakuntiin esim. Pariisin yliopistossa. Kun tähän yliopistoon kokoontui oppilaita ympäri Eurooppaa, osakunnat todella edustivat eri kansallisuuksia. Mutta sitten kun virta ulkomailta loppui, loppui myös osakuntayhteisöjen tarve. Saksan yliopistoissa seurattiin esimerkkiä, ja niissä on ollut ”Landsmannschafteja” milloin luvallisina, milloin salaisina. Englannin yliopistoissa ei tietääksemme ole koskaan ollut vastaavia yhdistyksiä. Niiden opiskelijat ovat liittyneet erityisiksi ”Collegeiksi” eli säätiöiksi. Ruotsissa ja meillä seurattiin vanhempaa ranskalaista ja saksalaista mallia. Pariisin yliopistossa osakunnat koostuivat eri kansoihin kuuluvista yksilöistä, Saksan yliopistoissa oli ainakin sellaisia osakuntia, joiden jäsenet olivat lähtöisin eri valtioista. Ruotsissa muodostettiin osakuntia eri maakuntien ylioppilaista. Tästä huomataan, kuinka Pariisin yliopiston osakunnissa kansallisuuteen, kieleen jne. perustuva ero vähitellen kutistui pelkiksi provinsiaalimuunnelmiksi. On myös pantava merkille, että niin Pariisin yliopistossa kuin saksalaisissa yliopistoissakin ovat osakunnat muodostaneet vapaan yhdistyksen, ilman mitään korporaation oikeuksia, kun taas Ruotsin yliopistoissa ja Suomessa yhdistyksistä on määrätty yliopiston statuuteissa. Korporaatioina niillä on ollut tiettyjä laillisia oikeuksia, jotka koskevat provinssieroista täysin riippumatonta keskinäistä kurinpitoa ja yhteisiä kirjallisia harjoituksia. Vain sikäli kuin niiden tarkoitus oli samalla huolehtia jäsentensä keskinäisestä taloudellisesta tuesta, voi katsoa yhteisellä syntymäseudulla ja aiemmalla keskinäisellä tuttavuudella olevan suurempaa merkitystä.

Kukaan tuskin haluaa edes väittää, että osakuntajaosta sinänsä olisi hyötyä tieteellisen ja kirjallisen kiinnostuksen herättämisessä ja ylläpitämisessä. Mutta sen etuna voisi ehkä pitää sitä, että osakunnissa eri tieteenaloille suuntautuneet nuoret pääsevät kosketuksiin toistensa kanssa. Voi sanoa, että sellainen kosketus vähentää eri tiedekuntiin kuuluvien yksipuolisuutta. Siinä oppii kunnioittamaan toisia tieteellisiä pyrintöjä, toisia tietoja kuin niitä joita hänellä on tai joita hän aikoo hankkia. Yleisistä keskusteluista ja henkilökohtaisesta yhteydenpidosta voi saada kaikenlaista tietoa omien opintojen piirin ulkopuolelta. Tätä etua ei tosiaan voi pitää vähäisenä. Mutta on vain muistettava, että se ei millään tavalla riipu osakuntajaosta. Se vain osoittaa tiedekuntajakoon liittyvän puutteen. Mutta puutteen voi korjata mikä tahansa eri tiedekuntien jäsenten välinen yhteys, siis myös ilman mitään virallisia yhteyksiä, kunhan tiedekunta vain ei sulje ketään opiskelijaa kokouksistaan, vaan muiden tiedekuntien jäsenet voivat vapaasti tulla sinne. Missä tämä etu voidaan saavuttaa, se sitä paitsi jo edellyttää, että eri opintojen harjoittajissa on elävää tieteellistä kiinnostusta. Sillä ilman sitä kosketus eri opintoihin kuuluvien kesken jää täysin hyödyttömäksi. Samoja aineita opiskelevien välinen yhteys on yliopistossa uutta. Syntymäseudun, sukulaisuuden, lapsuudenystävien ja yhteisten kouluvuosien synnyttämä side on jo olemassa annettuna valmiina. Kun yliopistossa opintojen tiet erkanevat, tämä viimeksi mainittu yhteys, nyt eri opintoja harjoittavien kesken, jatkuu itsestään laajemmassa tai suppeammassa piirissä. Elämänurat ja pyrkimykset, usein myös asuinpaikka ja henkilökohtainen kanssakäyminen erottavat, eikä yliopistoelämän tehtävänä ole vaalia lapsuusajan suhteita vaan valmistaa mies tulevaan toimintaan ja asemaan yhteiskunnassa. Tähän vaatimukseen perustuu koko todistelumme tässä kysymyksessä.

Esitetyn jälkeen meidän ei tarvitse laajemmin selvittää, miksi katsomme tiedekuntien välisen liiton antavan paremmin tilaa yliopiston nuorisolle keskenään ylläpitää ja vaalia harrastusta tieteeseen ja kirjallisuuteen. Yhteiset opinnot, luennot ja tentit, yhteinen tuleva elämänura, yhteiskunnallinen asema, kansalaispyrinnöt – kaikki puhuu tämän yhdistyksen oikean periaatteen puolesta. Taaksepäin katsomaan houkuttaa kaikki se, mikä on ollut lapsuus- ja nuoruusvuosina mieltä kiehtovaa, mutta katseen suuntautuessa eteenpäin, kokonaisen elämän vakaviin toimiin, järki neuvoo sen, missä yhdistyssiteen on oltava. On äärettömän miellyttävää nähdä tutut kasvonpiirteet, elää huoletta vanhoissa tavoissa, valistaa oman alansa tiedoilla vanhoja tuttavia, joilla on siitä vain hämärä käsitys. Vaaditaan ponnistusta jotta saadaan uusia ystäviä, joiden kiintymys ei perustu tottumukseen vaan kunnioitukseen todellista työtä, kyvykkyyttä, rehtiä olemusta kohtaan, vaaditaan ponnistusta murtaa syvään juurtuneet huonot tavat, päästä huomattavaan asemaan niiden joukossa, jotka osaavat antaa sille arvon. Edellisessä tapauksessa tarvitsee vain jäädä kutakuinkin entiselleen, jälkimmäisessä täytyy jotenkin uudistua. Yliopistoelämän ei pidä johtaa menneen toistamiseen vaan tulevan vakaviin velvollisuuksiin ja toimintoihin. Juuri tieteellisen harrastuksen kannalta sisältyy jälkimmäiseen tapaukseen aivan toisenlainen yllyke ponnisteluun ja edistymiseen kuin edellisessä. Keskinäisen vaikutuksen täytyy siksi olla tiedekuntien liitossa aivan toinen kuin osakunnissa.

Tieteelliseen ja kirjalliseen harrastukseen liittyy läheisesti kansallinen, varsinkin nuorison keskuudessa, jonka suuren enemmistön on määrä toimia yhteiskunnan käytännön tehtävissä tieteellisen ja kirjallisen sivistyksen pohjalta, ei välittömästi tieteen ja kirjallisuuden hyväksi. Tieteellisen oivalluksen ja kirjallisen sivistyksen harrastuksen täytyy perustua isänmaallisuuteen, haluun elää ja toimia isänmaan hyväksi ja uskoon että se ei voi tapahtua ilman sellaista tietoa ja vakaumusta.

Emme halua sanoa, että kaikkien kielen, vakaumusten ja tapojen nurkkakuntaisten eroavaisuuksien tulee hävitä yleiskansallisesta kulttuurista. Sitä vastaan voi huomauttaa, että kansallisuus on abstraktia siellä, missä se ei erotu nurkkakuntaisista muodoista. Emme tosin aio edes hyväksyä huomautuksen oikeellisuutta. Sillä annettu, yksilöllinen ja erityinen on kyllä inhimillisen kulttuurin lähtökohta, mutta tämän kulttuurin mahti on juuri tuon erityisen kumoamisessa, sen kohoamisessa siihen mikä on yleistä. Huomautamme vain, että nurkkakuntaisuus on Suomessa vähemmän silmiinpistävää kuin useimmissa muissa maissa. Kielellä, puvulla, vakaumuksilla, tavoilla ja käytännöillä on eri maakunnissa vain vähän eroavaisuuksia. Varsinaisesti tässä on kuitenkin kyse siitä, että isänmaallisuuden ei pidä ilmetä siinä, että pitäydytään entisten vakaumusten ja tapojen rajapyykkeihin vaan siinä, että luodaan inhimilliselle sivistykselle uusia kehitysmuotoja. Hyvä isänmaanystävä ei ole se, joka erottaa kansansa tarkoin maailman muista kansanheimoista, vaan se, joka hankkii sille tasavertaisen aseman kansojen parissa. Yliopiston nuorison keskuudessa ei isänmaallisuuden siis pidä todistaa olemassaoloaan pitäytymällä tietyn maakunnan tyyliin, vaan halussa ja ponnistelussa kouluttautua pal­velemaan yleistä inhimillistä kulttuuria, jotta voisi tehdä sen vaikuttavaksi kansakunnassa ja siten antaa sille uuden muodon, kansallisuuden muodon. Isänmaallisuuden lähtökohtana on rakkaus syn­nyinseutuun, lapsuuden ympäristöön, äidinkieleen, mutta sivistys kohottaa tämän luon­nollisen kiintymyksen rakkaudeksi maan kulttuuriin, kansan hyvinvointiin, itsenäisyyteen ja sivis­tykseen, sen tieteellisessä ja kansallisessa kirjallisuudessa käytetyn kielen säännönmukaisuuteen ja kau­neuteen. Yliopistoelämän pitää johtaa tähän siirtymiseen. Siksi provin­sialismilla ei tässäkään mielessä ole enää sijaa yliopistossa. Sitä vastoin on pi­dettävä parempana sitä yhdyssidettä, joka takaa parhaiten kiinnostuksen he­räämisen tieteeseen ja kirjallisuuteen. Tässä ilmenee jälleen mainittu ero sen suuntautumisen välillä, mikä kohdistuu olevan ja satunnaisen säilyttämiseen, ja sen välillä, mikä tavoittelee uutta ja järjellistä.

Jos lopuksi siirrymme tarkastelemaan siveellistä vaikutusta, siinä ilmenee sama ero. Olemme tunnustaneet pitävämme tätä vaikutusta tärkeimpänä tekijänä kaikissa yliopiston ja sen nuorison välisissä suhteissa ja että juuri se perustelee järjestettyjen yhdistysten olemassaolon. Yliopistonopettajien välitön vaikutus on tässä suhteessa verrattain vähäinen, arvostettakoon heidän oppiensa ja esimerkkinsä tärkeyttä miten korkealle tahansa. Oppeja opiskelija saa kirjoistaan, hänelle tarjolla olevasta kaikkien aikojen kirjallisuudesta, ja esimerkkejä hän saa lukuisammin koko ympäröivästä yhteiselämästä. Voimakkaimmin opiskelijaan kuitenkin vaikuttaa hänen lähin toveripiirinsä. Ylioppilaskunnassa vallitseva henki määrää millaiseksi se muodostuu.

Jo pintapuolisestikin tarkastellen tuntuu kummalliselta, jollei siveellinen vaikutus tulisi samalta taholta kuin tieteellinen kiinnostus. Yleensä työ turvaa varmemmin viettelyksiltä ja huonoilta tavoilta kuin mikään moraalisaarna. Eikä siveellisyys ole vain huonojen tapojen kaihtamista vaan todellista siveellistä toimintaa. Ihmisen toiminta taas on siveellistä aina kun sen päämääränä on yleinen hyvä, ei oma hyöty. Siten myös elävä tieteen harrastus on sinänsä siveellistä. Yhteiset lapsuus- ja kotiseutumuistot, tottumuksen luoma keskinäinen kiintymys, kaikki mikä on pohjana osakunnille, tarjoaa tosin siveellisyyden siemenen, mutta siihen ei sinänsä sisälly mitään siveellistä toimintaa, ei liioin mitään siveellisyyden sääntöä. Se kaikki voi näet olla olemassa epämääräisenä tunteena laiskuuden, epäsäännöllisyyden, jopa äärimmäisen paheellisuudenkin ohella. Siitä voi syntyä, kuten olemme osoittaneet, toimivaa isänmaallisuutta. Mutta sen täytyy löytää sisältönsä osakunnan ja sen perustana olevien tunteiden ja tapojen ulkopuolelta. Keskinäisestä kiintymyksestä voi syntyä myös toisten arvostukseen kohdistuva kunnioitus. Sattumanvaraista kuitenkin on käykö niin, sillä kiintymys voi ulottua yksilöihin, jotka eivät kunnioitusta lainkaan ansaitse. Hyvä esimerkki on yhtä satunnainen, paha on taholla tai toisella varmasti olemassa.

Yleensä juuri aikaisempien tuttavuuksien satunnaisuus tekee niistä usein tuhoisia opiskelijaelämälle. Nuoren opiskelijan ei ole helppo vetäytyä niiden vaikutuksesta, silloin kun se on vahingollista. Se on siksikin vaikeaa, kun varhain juurtunutta kiintymystä ei voi helposti pyyhkiä olemattomiin, ei edes silloin kun sen kohde ei moraalisesti ansaitse sitä. Toisaalta nuorison mieli on luonnostaan niin jalo että se pitää kiintymyksen kohteen paheellisuutta anteeksiannettavana heikkoutena. Paheellisessa voi vielä säilyä sama tunne muuttumattomana; kuinka turmeltumaton toveri voisi silloin kieltää häneltä kiintymyksensä? Se on perin inhimillistä ja voi yksittäisissä tapauksissa johtaa nuoren takaisin epäsäännölliseen elämään. Mutta kaiken kaikkiaan se saa hänet sietämään epäsäännöllistä elämää ja pahetta, joka on aiheuttanut monen yksilön turmion ja veltostuttanut osakuntien yleisen siveellisen hengen.

Yliopistoelämä merkitsee kuitenkin myös siveellisyyden suhteen siirtymistä yhteiskuntaan ja miehelle kuuluvaan toimintaan. Miestä eivät enää sieltä lähdettyä ympäröi lapsuudenystävät. Hän tulee piireihin, joissa hänellä ei ole edes yhtään tuttua, saati yhtään uskollista ystävää, joiden tukeen ja huolenpitoon hän voisi luottaa. Samoin kuin hän muutenkin taistelee kaikesta, minkä elämä hänelle antaa, hän joutuu myös ansaitsemaan kaiken osakseen tulevan suopeuden ja ystävyyden. Hän joutuu hankkimaan itselleen tunnustusta ja kunnioitusta. Se ei ole vain ankara välttämättömyys, jonka voisi toivoa olevan toisin. Se on järjellinen järjestys. Lapsuudenystävyydet perustuvat tottumuksen voimaan. Miehen ystävyydellä on vain yksi luja perusta: kunnioitus. Juuri se on yhteiskuntaelämässä ihmisiä yhdistävä siveellinen side. Kukaan järjissään oleva ei halua menettää muiden kunnioitusta, ja jokainen siveellisesti toimiva yksilö voi kohtuudella odottaa saavansa sitä osakseen. Jokaisen pitää omassa piirissään hankkia itselleen tämä kunnioitus. Missä sitä on, syntyy yhteisten ajatusten ja yhteisten pyrkimysten pohjalta miesten välille se ystävyys, jolla on elämässä todellista arvoa. Jos nuori opiskelija opastetaan sellaisiin liittoihin, niin hän on oppinut jotakin elämää varten, ja solminut ehkä ystävyyksiä jotka innostavat häntä sekä yliopistossa että koko elämän ajan ponnistelemaan sellaisten asioiden hyväksi, jotka ansaitsevat kunnioituksen ja ainakin estävät häntä lankeamasta pahaan.

Äsken esitetyssä näkisimme vielä toisenkin syyn minkä vuoksi tiedekuntayhdistykset ovat osakuntia parempia. Edellisillä on varsinainen pohjansa yhteisissä tieteellisissä pyrinnöissä. Siinä on kunnostautumiselle yhteinen mittapuu ja varma arvostelutapa, koska kaikki yhdistyksen jäsenet tietävät mistä on kysymys. Lisäksi siellä joutuu kilvan kunnostautumaan samalla alalla olevien yliopiston etevimpien kanssa. Jo siinä on opintonsa aloittavalle opiskelijalle voimakas haaste vakavaan työskentelyyn. Mutta siellä hän myös astuu piiriin, jossa on verrattain vähän lapsuus- ja kouluaikaisia tuttavia; sieltä hän ei siksi voi odottaa kiintymystä ja huolenpitoa. Hänen on ansaittava se vaikutusvalta, minkä hän toivoo tässä piirissä saavansa. Toisin kuin osakunnassa, ei siellä ole sattumanvaraista kohdata samoja opintoja harjoittavien joukosta joku tiedoiltaan ja siveellisyytensä puolesta etevämpi. Siellä ovat koolla kaikki, parhaimmat ja pahimmat. Siellä hän oppii pian erottamaan heidät, ja hänellä on täysi valta valita ne, joihin likeisemmin liittyy. Hän joutuu valitsemaan myös satunnaisten lapsuudentuttavien ja uusien tuttavien kesken. Tuo valinta ratkaisee myös hänen asemansa yhteisössä. Se näet joka liittyy parhaisiin luetaan jo parempien joukkoon kuuluvaksi. Valinta osoittaa hänen hyvää haluaan, ja se luetaan hänelle ansioksi, koska parhaat eivät osoita hänelle ystävyyttä ansiotta. Kaikki on esinäytöstä sille, mikä häntä kohtaa todellisessa yhteiskunnallisessa elämässä. Siellä hän saa melko vähän lahjaksi, arvostus siinä piirissä mihin hän kuuluu, arvossa pidettyjen henkilöiden kanssa seurusteleminen ja siihen liittyvä kiintymys, ystävyys ja ilo on ansaittava. Lisäksi hän tietää, että kaikki tai useimmat tiedekunnan jäsenet vaikuttavat tulevaisuudessa samalla yhteiskunnallisella toimialalla ja heistä tulee myös niitä, joiden tunnustusta hänen on eniten tavoiteltava. Siksi yliopiston piirissä hankittu tunnustus työteliäisyydestä, tiedosta, järjestyksestä ja rehtiydestä tai hänen osaksi tullut halveksunta seuraa luultavasti häntä koko hänen ikänsä. Tähän kaikkeen sisältyy kehotus miehekkääseen vakavuuteen, uutteraan opiskeluun ja arvokkaaseen käytökseen, joista vähitellen pakostakin syntyy yhdistyksen siveellinen henki.

On tietenkin mieluisampaa mennä mukaan osakuntaan, vanhojen ystävien ja tuttavien piiriin, ja omistautua siellä huoletta tavaksi tulleeseen toverielämään kaikkine hyveineen ja paheineen. Tiedekuntayhdistyksiin taas mennään arkana keskelle vieraita kasvoja ja vieraisiin oloihin. Henkilö joka ei ole kevytmielinen eikä typerän nenäkäs tarvitsee siellä aikaa ennen kuin hän uskaltaa ryhtyä puheisiin tai yrittää saada kannatusta jollekin mielipiteelle tai ehdotukselle. Ystävien hankkiminen tässä piirissä vaatii aikaa. Mutta niin täytyy olla. Lapsi ajattelee vain mieluisaa ja hauskaa, ja hänelle kiintymystä ja huolenpitoa annetaan vain siksi, että hän on lapsi. Lapsuuden aika on ohi yliopistossa, ja siellä nuorukaisen toiminnot ovat alkua miehen vakavalle työlle.

Olemme mielestämme riittävästi perustelleet vakaumustamme, että tiedekuntayhdistykset ovat osakuntia parempia. Meidän ei tarvitse lisätä mitään kurista, siveellisestä valvonnasta, muistutuksista ja rangaistuksista. Siellä missä on vakavaa siveellistä henkeä, tämä järjestyy itsestään. Vain kaksi huomautusta on vielä tehtävä sen suhteen.

On itsestään selvää, että jokainen yhdistys, liitto, korporaatio – miten sitä kutsuttaneenkin – on kelvoton, jos sillä ei ole lainkaan tuomiovaltaa jäseniinsä. Sitä käyttämällä ei tosin voi siveellistä yhteishenkeä (esprit de corps) synnyttää, mutta sitä ilman ei sellaista voi olla. Jokainen jäsen tietää toisaalta joutuvansa tuomitsemaan korporaation kaikkien muiden jäsenten käyttäytymistä, toisaalta olevansa ilman valitusoikeutta alistettu korporaation tuomioon. Siihen perustuu kunnioitus itse korporaatiota kohtaan. Siitä johtuu että korporaation jäsenyyttä arvostetaan.

Toiseksi voi yliopiston viranomaisten tuomiovalta, silloin kun se koskee opiskelijoiden ahkeruutta ja käytöstä, vaikuttaa siveellisen hengen viriämiseen ja ylläpitämiseen vielä vähemmän kuin opiskelijoiden oma tuomiovalta. Se voi hillitä omavaltaisuutta, mutta kielteisen laatunsa vuoksi se ei kykene estämään edes salaisempaa epäjärjestystä ja siveettömyyttä saati juurruttamaan todellista hyvää ajattelu- ja käytöstapoihin. Yliopistossa pitää siksi mielestäni olla periaatteena, että koetetaan opastaa nuorisoa itseään huolehtimaan kurinpidosta. Opiskelijayhdistyksiä ei voi pakottaa siihen, mutta on monta tapaa ja keinoa saada ne sitä vakavasti käyttämään.

On tunnettua, että Suomen yliopistossa osakuntien, sittemmin osastojen aikana, kuului kurinpidollinen tuomiovalta näille. Myöhemmin vallitseviksi tulivat toisenlaiset mielipiteet, ja vaikka on myönnettävä, että osastoissa eli osakunnissa kurinpito oli velttoa, myös muut syyt aiheuttivat sen, että oikeus otettiin niiltä pois. Niiden sijaan tuli viisi vuotta sitten tiedekuntajako, eikä niillä yhteisöillä ollut lainkaan oikeutta harjoittaa kurinpitoa jäsentensä keskuudessa. Vaikenemme tämän asiantilan tuloksista. Jo lähes kahden vuoden ajan on tiedekunnilla ollut suunnilleen sama kurinpitovalta kuin entisillä osastoilla. Tietääksemme yliopiston kurinpitotoimikunnalla ei ole ollut kokousta kahteen vuoteen eikä rehtorin ole tarvinnut käyttää valtaansa opiskelijoiden erottamiseen. On ilahduttavaa, jos näinä kahtena vuonna jonkin toisen yliopiston opiskeleva nuoriso on käytök­sellään antanut vähemmän valittamisen aihetta kuin Suomen yliopiston opiskelijat; toistaiseksi emme sitä kuitenkaan usko.

Kokemus tiedekuntajaon vaikutuksesta on toki vielä liian lyhyt. Jos vertaa Turun ylioppilaselämää Helsingin alkuaikoihin ja nykyvuosiin, on todella vaikea kuvata sitä muuten kuin yön ja päivän erona. Monet syyt ovat vaikuttaneet siihen. Koko maamme sivistyneistön tavat ovat kolmessakymmenessä vuodessa muuttuneet täysin. Yliopiston muuttaminen maan pääkaupunkiin on vaikuttanut niin myönteisesti sen jäseniin, varsinkin nuorisoon, ettei sitä voi kylliksi arvostaa. Koska varmasti uskomme, että tiedekuntajako on soveliaampi, emme tietenkään voi olla ajattelematta, että myös se on jossain määrin vaikuttanut.

Yliopiston nuorison keskuudessa kuuluu viime aikoina heränneen kaipuu osastoihin, joiden silloisesta tilasta ja toiminnasta harvalla nykyisen sukupolven opiskelijalla on mitään kokemusta. Jos edes opiskelijoiden neljäsosa viipyisi yliopistossa neljännesvuosisadan, olisi jotakin syytä päästää tämä kaipuu vallalle. Mutta kun niin ei ole ja kun parin vuoden kuluttua voisi taas syntyä uusi kaipuu, olisi tuloksena vain, että opiskelevan nuorison kesken vallitseva järjestetty yhteys tyrehtyisi kokonaan. Me puolestamme katsomme mainitun kaipuun johtuvan siitä, ettei enää siedetä sitä muodollisuutta, joka tiedekuntakokouksissa on vallalla. Dekaanit ja muut professorit katsovat lain kirjaimen velvoittavan heitä valvomaan kokouksia alustaa loppuun saakka. Seurakunta istuu riveittäin penkeillä kuin kirkossa. Nuoriso luonnollisesti vaatii vapautta liikkua, saada keskustella ja pohtia omin päin. Tämä muodollisuus on uskoaksemme helposti korjattavissa.

Ei pidä muuten unohtaa, että opiskeleva nuoriso on – nuorisoa. Vaikka myös vakavuudella tulee olla aikansa sen elämässä, ei voi kieltää, että huolettomasti eletyt hetket vanhojen lapsuu­denystävien ja koulutovereiden seurassa, muistellen synnyinseutua ja kaikkea rakasta, mitä siihen liittyy, ovat arvokkaita paitsi virkistyksenä myös siksi että ne ylläpitävät tunteissamme jaloa virettä. Emme voikaan ymmärtää, miksi sellaisia kokoontumisia ei saisi olla – ei lain määrääminä, päätösvaltaisina yhdistyksinä, vaan vapaina seurustelupiireinä.

J. V. S.