Joh. Vilh. Snellmanin lausunto K. G. Th. Reinin teoksesta ”Om den filosofiska methoden i sitt förhållande till öfriga vetenskapliga methoder” [Filosofisesta metodista suhteessa muihin tieteellisiin metodeihin]

Filosofiassa todistelu on siinä määrin keskeinen asia, että filosofisen teoksen sisällön arvo tulee ensi sijassa juuri siitä. Voidaan mieltyä tähän tai tuohon tutkimuskohteeseen, mutta vasta todistelun luonteen kautta siitä tulee filosofian kohde ja siihen kohdistuu tieteellinen mielenkiinto. Siksi lienee ymmärrettävää, että herra Reinin työ heti ensi tutustumisesta lähtien on vaikuttanut systemaattisesti sitovan ja todistavan muotonsa ansiosta. Lähemmin tutustuessa teoksen kiinnostavuutta on lisännyt se erityinen terävyys, jolla tekijä monissa yksittäisissä kohdissa kykenee kuljettamaan todisteluaan. Suuri lukeva yleisö ei yleensä kiinnostu tällä tavoin todistamisesta. Päinvastoin varsin usein vaaditaan, että vaikka kaikki tiede muutoin vaatii edeltäviä opintoja, niin filosofisen kirjan pitäisi kuitenkin olla ilman mitään pohjatietoja jokaisen lukutaitoisen luettavissa. Tarkka käsitteenmäärittely, johon filosofinen todistelu perustuu, asettaa kuitenkin ylittämättömän esteen tämän vaatimuksen toteutumiselle ja siksi varsinainen filosofinen kirjallisuus saa aina tyytyä vähäiseen lukijakuntaan, kun taas se kiinnostus, josta äsken mainittu vaatimuskin saattaa kertoa, saa etsiä tyydytystään niistä filosofisen tutkimuksen tuloksista, jotka ovat kyenneet pääsemään näkyville muussa tieteessä ja kirjallisuudessa.

Väitöskirjan tarkoitus on kuitenkin johdattaa filosofian opiskelemiseen, ja tämä vaatimus edellyttää popularisointia, jota ei voida soveltaa filosofiaan järjestelmänä. Sellainen yritys on hyvin vaikea. Toisaalta on selvää, että tehtävänä täytyy olla lukijan johdattaminen filosofiseen todisteluun. Mutta toisaalta voidaan kuitenkin kysyä, voiko filosofista todistelua olla filosofian järjestelmän ulkopuolella ilman että todistamista varten edellytetään järjestelmän jotain osaa. Tämä vaikea tehtävä kirjoittajalla on ollut edessään. Tehtävän luonne osoittaa, että sen voi ratkaista vain johonkin rajaan saakka. Edellä esitetystä selviää jo, että oman käsitykseni mukaan kirjoittaja on ratkaissut sen erinomaisen tyydyttävästi.

Voidaan kysyä, mikä todistelu on pätevää. Siihen voidaan vastata: inhimillisessä tiedossa kaiken todistelun on todistettava oma pätevyytensä. Jos sen paremmin premissien kuin johtopäätöstenkään oikeellisuutta ei voida kiistää, niin pätevyys on osoitettu. Jos siis jostain filosofisesta todistelusta sanotaan, että se on pätevää vain jonkin tietyn systeemin näkökulmasta, ja tällä tavoin halutaan rajoittaa sen pätevyyttä, niin tällainen väite on merkityksetön. Jollei todistelua voida kumota, ei se tai järjestelmä menetä oletettua yhdenmukaisuuttaan. Filosofisen erityistutkimuksen täytyy aina kytkeytyä johonkin järjestelmään. Käsitteenmääritysten kokonaisuutta, siis toisin sanoen järjestelmää, ei nimittäin voi jokaista tällaista tutkimusta varten toistaa uudestaan. Ei tarvitse muistuttaa, että tarkastelija voi toki vapaasti hylätä minkä tahansa järjestelmästä lainatun oletuksen. Mutta hänellä ei ole oikeutta olettaa, että toisia, todistelulle vieraita oletuksia, voitaisiin asettaa tilalle.

Voiko filosofinen johdatus olla elimellinen osa tiedettä sinänsä, siitä kysymyksestä voidaan kirjoittajan tavoin olla monta mieltä. Omasta puolestani tunnustan, etten tässä kohdassa yhdy kirjoittajan käsitykseen enkä ole vakuuttunut hänen todistelustaan myöntävän kannan puolesta. Vastatodisteiden esittäminen tässä veisi kuitenkin liian pitkälle. Voin ainoastaan huomauttaa: 1. Vain järjestelmän sisällä voidaan ratkaista, mikä kuuluu tieteeseen ja mikä ei; 2. tieteen historia ei myöskään anna perusteita kahtiajaolle johdattelevaan metodioppiin ja järjestelmään, jollei metodi Spinozan käyttämän matemaattisen muodon tapaan ole täysin lainattua, mistä syystä se Spinozalla onkin todistelun kannalta täysin yhdentekevä. 3. Kuten kirjoittaja on hyvin oivaltanut ja myöntää, hänen johdatukseen ottamansa käsitteenmääritykset tulee toistaa itse järjestelmässä. Mitä kirjoittajan erityisenä esimerkkinä käyttämään Hegeliin tulee, niin minusta näyttää selvältä, että Hegelin ”Fenomenologia” oli tosin hänen oman tutkimuksensa esityö, joka siksi sisältää myös hänen järjestelmänsä peruspiirteet, mutta se ei ole tarkoitettu johdattelevaksi esitykseksi muussa mielessä kuin siinä, että se joka kokee helpoimmaksi päästä järjestelmään sisään samaa tietä kuin Hegel kulki, voi käyttää sitä oppaanaan.

Mutta tästä näkemyksestä riippumatta on myönnettävä, että filosofinen propedeutiikka ei ole vain hyödyllinen vaan myös erittäin tarpeellinen ja että se kirjoittajan sanoin ilmaistuna on empiirinen välttämätön, mikä sinällään oikeuttaa sen. On nimittäin vaikea asia siirtyä arkiajattelusta, joka käyttää käsitteitä selvittämättä tarkemmin niiden merkitystä ja täyttää tämän puutteen kuvilla ja yhdenmukaisuuksilla ja joka ylipäätään luottaa auktoriteetteihin, sellaiseen ajatteluun, joka liikkuu vain ja ainoastaan tällaisen selvittämisen sisällä, käsitteiden määrittelyssä, eikä tunnusta minkään edellytysten pätevyyttä. Väitöskirja osoittaa kirjoittajan valinnan, jossa hän tekee tieteellisen metodin yleisestä esittämisestä johdatuksen filosofian opiskeluun, olevan kaikkein onnistunein. Sikäli kuin tiedän, kirjoittajalla ei tässä valinnassaan ole ollut edeltäjiä. Tämä valinta antaa hänelle mahdollisuuden lähteä siitä tiedon muodosta, joka on lähinnä yleistä käsitystapaa, ja siirtyä siitä tälle käsitystavalle vieraan filosofisen metodin esittelyyn. Samalla tämä valinta mahdollistaa prosessin välttämättömyyden todistamisen, mikä muunlaisessa johdattelevassa esityksessä ei voisi näin hyvin toteutua. Sillä mitä konkreettisempi tutkimuksen kohde on, sitä enemmän se edellyttää edeltävää käsitteenmäärittelyä, kun taas sellaisen abstraktin aiheen kuin tieteen muodon käsittely vaatii suhteellisesti vähiten edellytyksiä, ja itse aihe johtaa juuri sellaisten yleisten käsitteiden johtamiseen, jotka kaikessa filosofisessa esityksessä ovat eniten tarpeen. Nämä johtamiset esiintyvät suurelta osin kehittelyn momentteina, eivät vain esityksen tarvitsemana erityisenä apparaattina, mikä samoin kuin koko kehittelyn kulku osoittaa kirjoittajan ajatelleen aiheensa perusteellisesti läpi. Samoin se antaa tutkimukselle sujuvan muodon ja selkeyden, jota omalta osaltani vilpittömästi ihailen.

Koska käsitteiden johtaminen on kuitenkin edellytetty, kuten kirjoittaja muistuttaa, ei ole voitu välttyä siltä, että joukko määrittelyjä on otettu mukaan vain esimerkkeinä ja selityksinä ilman että nämä käsitteet kuuluvat aiheen kehittelyyn sinänsä. On selvää, ettei tällainen erillisinä otettujen käsitteiden määrittely voi olla täysin tyydyttävää. Tästä huolimatta on vain harvoja käsitteitä, joille kirjoittaja ei ole onnistunut antamaan tarkoituksen vaatimaa evidenssiä. Tässä suhteessa ei siis ole aihetta esittää minkäänlaisia huomautuksia.

Joitakin kommentteja todistelun suhteen on kuitenkin syytä esittää:

Empiirisen tiedon tarkastelun johdanto vaikuttaa jotenkin hajanaiselta ja sen alussa olisi ollut syytä muistuttaa, että havainnon sisältö välttämättä mielletään ja lausutaan julki jonain yleisenä, ei yksilöllisenä (omni modo determinatum). Tämä huomautus on tärkeä siksi, että se johdattaa oivaltamaan, että filosofian tavoin empiirinen tieto operoi vain merkkien määrityksillä, ei havainnon, ja että olio sinänsä havainnon kohteena jää alusta alkaen sitä koskevan mielteen ja empiirisen tiedon käsittämisen ulkopuolelle.

Todelliselta virheeltä vaikuttaa mielestäni se, miten lyhyesti siirtymä apriorisesta tiedosta filosofiseen tietoon tapahtuu (s. 62–63), sillä tämän täytyy johtaa väärinkäsityksiin. Ei voida sanoa, että empiirinen ja matemaattinen tieto opettaisivat tuntemaan ainoastaan ilmiöitä, ellei selkeästi osoiteta, että ilmiö kuuluu todellisuuteen momenttina. Muutoin siirtymä jää yksipuoliseksi ja postuloitu objektiivinen ajattelu vain yhdeksi tietämisen tavaksi empiirisen ohella, toisin sanoen ei-objektiiviseksi. Tämä puute kehittelyssä on sitäkin huomionarvoisempi, koska se koskee väitöskirjan ehkä kaikkein merkittävintä osaa. Apriorisen tiedon paikka nimittäin on osoitettu vakuuttavan kirkkaasti ja samaten empiirisen ja apriorisen tiedon yhdenmukaisuudelle osoitettu peruste on hahmotettu yhtä itsenäisesti kuin uskottavastikin – jos sitä seuraava siirtymä vain olisi kehitelty asianmukaisesti.

Edelleen olisi mielestäni ollut filosofisen metodin esittämisen (s. 94–114) kannalta parempi, jos selventävät esimerkit olisi valittu jossain systemaattisessa järjestyksessä. Silloin olisi saatu samalla myös yleiskatsaus filosofian sisällöstä ja idean kehittymisestä konkreettisemmiksi momenteiksi. Olen sitä mieltä, että tällainen katsaus johdatuksen sisältöön olisi paikallaan sekä valistavana että kiinnostusta herättävänä. Ei ole kysymys siitä, etteikö kirjoittajan esitys metodin luonteesta ole täysin selkeä ja ymmärrettävä. Mutta esimerkit ovat mielivaltaisesti valittuja. Ja lukija voi kysyä: kuuluvatko kaikki empiirisen tiedon määritykset filosofiaan? Entä onko filosofialla jotain muuta sisältöä? Joitakin esitettyjä esimerkkejä vastaan voidaan erikseen huomauttaa esimerkiksi siitä, sisältääkö idea ylipäätään itsensä toteuttamisen päämääränään? Samoin otetaan käyttöön sellaisia filosofisia käsitteitä, jotka eivät ilmaise sellaista merkitystä mikä niillä väitöskirjan edeltävässä osassa yleisesti on. Selkeästi virheellistä on käsittää näkeminen ”silmän ideaksi”, sillä näkökyvyn ei voi katsoa sisältyvän itse aistielimeen, ja tämän nimenomaisen esimerkin kohdalla voi kysyä, pitääkö kaikkien eläin- ja kasviorgaanien ideoiden sisältyä filosofian järjestelmään. Esimerkkien systemaattinen esittäminen voisi poistaa kaikki tällaiset väärinkäsitykset. Toinen asia on, voidaanko mitään systemaattista yhteyttä selventää sellaisten käsitteiden välillä, jotka järjestelmässä liittyvät toisiinsa monien välittävien lenkkien kautta. Tehtävä on vaikea, muttei näytä mahdottomalta, jos vaatimukset rajoitetaan siihen, mikä johdannon kohdalla on perusteltua.

Minun sallittaneen lopuksi esittää muutama sana siitä teosta vastaan esitetystä huomautuksesta, että se sivuuttaa historian tieteellisen metodin. Lienee vaikeaa edes empiirisesti ilmoittaa, mikä historian erityinen metodi on. Tutkimuksena ja kronikkana se enemmän tai vähemmän noudattaa yleistä empiiristä metodia. Historiankirjoituksena se asettaa itselleen erilaisia tehtäviä, esimerkiksi poliittisen historian, kirjallisuushistorian, kulttuurihistorian, mihin on lisättävä että se sellaisenaan ei kuulu niinkään yleiseen tieteeseen kuin kansalliskirjallisuuteen. Hegel on tunnetusti asettanut historialle sen korkeimmassa, nykyaikaan kuuluvassa muodossaan, maailmanhistoriana, yleisinhimillisen kehityksen historiana – tai oikeammin sen käsitteenä – oikeusfilosofiansa päätösmomentiksi ja lienee syytä olettaa, että siihen täytyy sisältyä filosofisiin käsitteisiin nojautuvia tarkasteluja. – Voidaan siis kysyä, miten historiallisen metodin tutkiminen olisi tällaisessa tilanteessa edistänyt väitöskirjan päätehtävän ratkaisemista. Filosofisesta näkökulmasta ei Hegelin ylevää käsitystä maailmanhistoriasta oikean toteutumisena voida kumota. Jos näin on, niin historian metodi pitäisi yhdistää osittain empiiriseen, osittain filosofiseen metodiin. Voidaan ehkä pitää muodollisena puutteena, ettei kirjoittaja ole ottanut kantaa tähän asiaan. Jos filosofisen metodin esimerkit olisi tässä useasti mainitulla tavalla esitetty systemaattisesti, olisi tämä kysymys kenties voitu ottaa hyödyllisellä tavalla esille. Kirjoittajan puolelta näyttäisi kohtuulliselta vaatia, että laiminlyöntiin kohdistuva kritiikki esittäisi myös positiivisen näkemyksen kyseisestä metodista ja sen suhteesta muiden tieteiden metodiin, mitä vaatimusta katson itsenikin velvolliseksi noudattamaan.

Filosofisen metodin historiallisen kehityksen kuvaus (s. 64–88) on opettavainen ja taidokkaasti toteutettu. On helppo oivaltaa, ettei tällaisen esityksen vaatiman tutkimuksen ja tiedon määrä ole vähäinen. Omasta puolestani en kykene esittämään mitään huomautuksia teoksen tähän osaan.

Väitöskirjan lopusta voi huomauttaa, että on ainakin vähemmän soveliasta, ellei perusteetonta, puhua empiirisestä tiedosta ”äärellisenä”, filosofisen tiedon vastakohtana. Edellinen on ehdollista, koska se edellyttää toisaalta kohdettaan, toisaalta ajattelua tavoittamisen subjektiivisena muotona. Filosofisen tiedon tulee sitä vastoin olla edellytyksetöntä, koska siinä ajattelu on oma kohteensa, minkä pitäisi olla käsitettävissä myös sellaiselle, joka itse on filosofisen tarkastelutavan ulkopuolella. Tätä filosofiaan kohdistuvaa vaatimusta ei pidä loukata myöskään filosofian omalta puolelta. Yhtä oikeutettua kuin se, että ihminen pyrkii ajatuksella käsittämään luontoa ja historiaa, näyttäisi olevan se, että hän ajattelemalla käsittää itse ajattelemisen. Sellaiset huomautukset, että filosofia tai jokin tietty filosofinen järjestelmä näin katsoo opettaneensa ihmiskunnan ajattelemaan, ei vaikuta sen paremmin asian kuin minkään tieteellisen näkökannankaan arvoiselta. On historiallinen tosiasia, että filosofia on vaikuttanut lukuisten käsitteiden merkitysten vakiintumiseen niin tieteissä ylipäänsä kuin yleisessä ajattelutavassakin. Mutta tämä on toinen asia. Vaikeus on sen tunnustamisessa, että ajattelun järjellinen ykseys on objektiivisuuden ykseyttä. Tästä voidaan sanoa, että jokainen voi tässä asiassa toimia niin kuin miellyttää, vaikka tämän tunnustamatta jättäminen tekeekin kaikesta tieteestä ja kohteen ajattelevasta käsittämisestä hyödytöntä työtä. On myönnettävä, että kirjoittaja on tuonut tämän asian esiin niin kirkkaasti kuin johdatuksessa mitenkään voi tapahtua.

Filosofian harjoittajille on asetettava korkeat vaatimukset, sille ei voida mitään. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että kirjoittajan työ antaa kauniin osoituksen niistä vaatimuksista, joita filosofian harjoittajien on itselleen asetettava. Näin laaja tietomäärä harvoin saadaan yhtä pieneen sivumäärään. Tämä tiivistäminen lisää esityksen selkeyden arvoa, mutta samalla se melkeinpä välttämättä vaatii, että siellä täällä tarvittaisiin tarkempaa selvittelyä. Vasta-alkajalta ei useimmissa tieteissä vaadita pelkästään johdantoa vaan myös opastusta. En tiedä parempaa yliopisto-opinnoissa opettajan johdolla käytettävää filosofian johdatuskirjaa kuin tässä esiteltävä teos. Ja silmäys siihen osoittaa, että se antaa samalla tietoa tieteellisestä metodista ylipäänsä, mikä vähän joka puolella näyttääkin olevan opiskelevalle nuorisolle ja monelle tieteenharjoittajallekin terra incognita [tuntematon alue]. Jos saan vedota omaan kokemukseeni, niin myös filosofiaan perehtyneillä on paljon opittavaa tästä teoksesta. Pidän sen julkaisemista todellisena voittona tieteelle, minkä tunnustuksen haluan painokkaasti esittää.