– – Te pyydätte myös kaikenlaisten huhujen takia tietoa rahan arvon parantamisesta ja Venäjän setelirahan luotosta tässä maassa.

Meidän rahalaitostamme koskeva tarina on pitkä. Haluan kuitenkin yrittää antaa siitä teille niin lyhyen esityksen kuin suinkin mahdollista.

Vuodesta 1809 lähtien, jolloin Suomi yhdistyi Venäjän kanssa, oli maassa kierrossa kahdenlaista setelirahaa, Venäjän bankoassignaatteja ja Ruotsin seteleitä, joilla molemmilla oli jatkuvasti kasvava agio hopeaan.

Mutta jo 1830 tapahtui Ruotsissa realisaatio, jonka seurauksena 4 riikintaalarista seteleinä sai Ruotsin Pankissa yhden riikintaalarin hopeaa. Mutta kun Porvoon valtiopäivillä 1809 oli Venäjän hopearupla julistettu myös Suomen käyväksi rahaksi, ei Ruotsin seteleitä voitu ottaa vastaan kruunun kassoissa. Tämä antoi veronkantajille ja rahanvaihtajille tilaisuuden harjoittaa väestölle hyvin raskaaksi käynyttä agiokeinottelua.

Kun 1840 tapahtui realisaatio myös Venäjällä, oli bankoassignaattien arvo tunnetusti heikentynyt niin paljon, että 3 ½ ruplalla näitä seteleitä sai yhden ruplan hopeaa.

Suomen väestö sai tietysti pitää hyvänään nämä tappiot niin oikealle kuin vasemmallekin.

Mutta nyt oli uusi aika koittava, ja Suomessakin saataisiin nauttia kauan kaivatusta onnesta, vakaasta rahan arvosta.

Tätä tarkoitusta varten poistettiin käytöstä Ruotsin seteliraha, joka siihen asti oli ollut laillinen maksuväline muuten kuin kruununveronkannossa. Nämä setelit jätettiin Suomen Pankkiin, joka nosti niitä vastaan Ruotsissa hopeaa ja antoi tallettajille hopearupla-arvoisia seteleitä hopearuplan ja Ruotsin hopeariikintaalarin keskinäisen hopea-arvon mukaan.

Hyvä näin! Suomen Pankki, joka siihen mennessä oli laskenut liikkeelle vain pikkuseteleitä bankoassignaatteina korvatakseen kierrosta hävinneen pikkurahan, sai nyt valuuttaa lähes 2 miljoonaa hopearuplaa ja sille myönnettiin oikeus laskea liikkeelle tietyn arvomääräisiä hopearuplaseteleitä siten, että liikkeelle laskettujen seteleitten ja hallussa olevan valuutan suhde oli viisitoista seitsemään. Pankki lisäsi valuuttaansa poistamalla käytöstä bankoassignaatteja, joita vastaan saatiin hopeaa Pietarista, jossa myös Ruotsista tulleet hopeaharkot ja piasterit muutettiin kiiltäviksi ruplan kolikoiksi. Onnellinen oli tuo aika, jolloin Suomen Pankkiin tuli tuota arvokasta kuormaa kuljetus toisensa jälkeen.

Mutta se oli onnellista aikaa myös pääoman puutteesta kärsivälle maalle. Koska sen pankki nyt oli todella nimensä arvoinen ja laski liikkeelle omia valuuttaan perustuvia seteleitä, sai se nopeasti liikepääomansa kaksinkertaistumaan. Kauppa ja teollisuus kasvoivat tässä pienessä maassa vauhdilla, joka herätti hämmästystä väestön sellaiseen näkyyn tottumattomissa silmissä.

Vuonna 1809 oli säädetty, että seteliraha olisi maassa käypä vain kurssiarvon mukaan. Mutta nyt, kun yksi noista ikuisista rauhoista solmittiin hopean ja paperin välillä, pantiin tämä viisas määräys syrjään, ja vuonna 1840 säädettiin, että kaikki valtakunnassa esivallan takuin liikkeelle laskettu raha, jonka joukossa erityisesti mainittiin liikepankin setelit, olisi myös Suomessa hopean arvoista.

Tämä ei kuitenkaan huolestuttanut ketään. Hopeaa saatiin al pari sekä Venäjän että Suomen seteleitä vastaan, Pietarissa kuitenkin vain ensiksi mainituista, Suomen Pankissa molemmista. Mitään vastavuoroisuutta ei Suomi ole koskaan katsonut voivansa vaatia niin tässä kuin muissakaan seikoissa. Todistus tästä on, että kun Venäjältä oli tuotu sekä kotimaisia että ulkomaisia tavaroita Suomeen ilman mitään tullimaksua, oli raja 50 vuoden ajan suljettuna myös kaikelta manufaktuuritavaroitten vienniltä Suomesta Venäjälle.

Mainitusta setelirahan käypyyttä koskevasta muuttuneesta säännöksestä johtuvat ne vaikeudet, joiden kanssa täällä Suomessa nyt joudutaan kamppailemaan. Kun hopeanvaihto sodan aikana lakkasi Venäjällä, oli Venäjän seteliraha silti edelleen laillinen maksuväline myös Suomessa. Myös Suomen Pankki piti sopivana ottaa maksuna vastaan Venäjän seteleitä niiden nimelliseen arvoon. Ymmärrätte helposti, että tämä pankki, jolla oli valuuttaa kahden ja kolmen miljoonan ruplan väliltä, ei voinut jatkaa Venäjän satojen miljoonien setelien lunastamista hopealla. Ja tämän välttääkseen sen täytyi lakata lunastamasta myös omia seteleitään.

Ei ole vaikea kuvitella, miten maan väestö otti sellaisen toimenpiteen. Se oli hyväuskoisena antanut pankin haltuun selvät rahansa; ja nyt pankki tarjoaa sille niiden sijaan paperia, jolla on yhtenä päivänä yksi arvo ja toisena toinen – aina kuitenkin paljon alle sen nimellisen vakuutuksen, jota se itsessään kantaa.

Merkillisintä tässä on kuitenkin se, että Suomen Pankki on aina kyennyt ja edelleenkin kykenee lunastamaan setelinsä. Mutta näin ei silti voi tapahtua, koska pieninkin sellainen yritys antaisi myös Venäjän pankkiseteleille saman edun; ja kuinka kauan riittäisivät silloin Suomen Pankin vähäiset hopeavarat?

Venäjällä asuvilla on toistaiseksi hyvä syy pysyä rauhallisina. Siellä on nimittäin kerrassaan mahdotonta, että pankkiseteleitä lunastettaisiin, niin kauan kuin valtakunnanpankilla ei ole siihen tarvittavaa valuuttaa. Mutta täällä Suomessa on tapana pitää valuuttaa sisällä tarkkaan laskien kaksi kolmasosaa kierrossa olevan setelikannan arvosta, eikä ole syytä ihmetellä, että kansa haluaa tämän omaisuutensa käyttöönsä.

Finanssimiehiämme painaa sitä paitsi huoli joukosta yleisiä rahastoja, joiden pääoma on lainaksi annettuna maan sisällä. Tällä tavoin yleisö on mielellään osallisena eläkekassoissa ja säästöpankeissa. Täällä on nimittäin siviilivirkakunnalla, sotaväellä, papistolla ja koulunopettajille sekä yliopiston virkakunnalla omat erilliset leski- ja orpokassansa, jotka on osittain muodostettu yleisistä varoista mutta pääasiassa virkamiesten palkasta säästämällä. Useissa maan kaupungeissa ovat myös osittain kauppiaat ja osittain käsityöläiset muodostaneet vastaavanlaisia tukikassoja heidän jälkeensä jääviä leskiä ja orpoja varten. Kun nyt kaikkien näiden kassojen varat on annettu lainaksi, vaikuttaisi realisaatio niihin vahingollisesti ja pakottaisi vähentämään eläkkeitten määriä, jotka eivät ainakaan missään tapauksessa ole suuret. Samoin on säästöpankkien laita. Köyhä työläinen saisi takaisin vain osan siitä, mitä hän on vanhuudenheikkoutensa varalta säästänyt.

Maassa on myös yksityinen pankki, jolla on talletuksina noin kolme miljoonaa ruplaa, ja Hypoteekkiyhdistys, joka on kuoletettavia obligaatioita vastaan ottanut lainaksi noin kaksi miljoonaa ruplaa. Kaikki nämä rahat eivät suinkaan kuulu kapitalisteille, sillä sellaisia ei oikeastaan ole maassamme. Ne ovat vähäisiä säästöjä, jotka muodostavat monien perheitten ainoan hallussa olevan omaisuuden. Vaikka niiden arvon väheneminen merkittävässä määrin ei pakottaisikaan suuria ihmismääriä tarttumaan kerjuusauvaan, vähentäisi se ainakin ankarasti heidän ennestäänkin niukkaa toimeentuloa.

Kun vuosien 1854–56 sota, joka sulki kokonaan viennin ja tuhosi suuren osan maan kauppalaivastosta, oli päättynyt, heräsivät teollisuus ja kauppa uudelleen henkiin, niin kuin tavallisesti käy sellaisten yleisten onnettomuuksien jälkeen. Sen seurauksena tuli pääomien puute ilmi selvemmin kuin aikaisemmin. Tätä tarvetta ovat entisestään lisänneet kaksi vaikeaa katoaa, jotka sattuivat vuosina 1856 ja 1862 niin kovin perätysten ja veivät sangen merkittävän määrän pääomaa pois maasta. Siksi on aiottu etsiä ulkomailta tarvittavaa pääoman vahvistusta. Maanviljelystä varten perustettu Hypoteekkiyhdistys on saanut armollisen luvan ottaa ulkomaista lainaa 4 ½ miljoonaan ruplaan asti. Ja hiljattain päättyneet valtiopäivät ovat määränneet korotetusta viinanpolttoverosta vuotuisen 450 000 ruplan määrärahan käytettäväksi rautatielainan korkoihin ja kuoletuksiin.

Mutta selvää on, että näitä lainoja ei voi eikä pidä ottaa ennen kuin rahan arvo maassa on vakaantunut. Sillä Hypoteekkiyhdistys ja valtio eivät kumpikaan pysty maksamaan ulkomaille vuosimaksuja, jotka huonon kurssin seurauksena voisivat nousta suunnattoman suuriksi.

Jos kaikki nämä seikat niihin liittyvine toiveineen ja pelkoineen lisätään niihin kaupalle ja teollisuudelle aiheutuviin haittoihin ja jokaiselle koituviin menetyksiin, jotka aina ja kaikkialla seuraavat epävarmasta rahanarvosta, niin on helppo ymmärtää, miten kärsimättömästi sellaista uudistusta odotetaan. On anteeksi annettavaa, jos tyytymättömyyttä nykyiseen lisää tietoisuus siitä, että huono rahatilanne ei ole syntynyt Suomen hallituksen tai Suomen Pankin toimien seurauksena, joista viimeksi mainittu on, kuten sanottu, päinvastoin aina ollut valmis milloin tahansa täyttämään ottamansa sitoumukset.

Neljän vuoden ajan eli aina vuodesta 1860 lähtien on siis eletty toivoen, että nähtäisiin pankin jälleen aloittavan hopeanvaihtonsa.

Sillä siitä ajasta lähtien on uskottu, että tämän olennainen este, Venäjän setelirahan pakkokurssi Suomessa, voitaisiin raivata pois.

Suomessa on hellittämättä työskennelty tämän hyväksi, liikemaailma on laatinut monia anomuksia, Suomen senaatti ehdotuksia keinoiksi helpottaa nykyistä ahdinkoa.

Ja mitä itse asiassa tarkoittaa, että Venäjän pankkisetelin on käytävä Suomessa laillisesta maksuvälineestä?

Että Suomella on oltava sama raha kuin Venäjällä, sille on hyviä syitä sekä poliittisesta että kansantaloudellisesta näkökulmasta. Jälkimmäisessä suhteessa olisi toivottavaa, että kaikilla Euroopan mailla olisi sama raha, ja sitäkin toivottavampaa olisi, että näin olisi asian laita kahden saman valtikan alla olevan maan välillä. Poliittisessa suhteessa taas on paikallaan, että alusmaa Suomella, vaikka maa ei olisikaan niin vähäpätöinen, olisi sama raha kuin keisarikunnalla. Tämän tunnustaa Suomessa jokainen ajatteleva ihminen, joskin varmasti on ollut ja on niitäkin, joiden mielestä Suomen kansan pitäisi voida tehdä ja teettää monia asioita paljolti samoin oikeuksin kuin jenkit Pohjois-Amerikassa.

Mutta että Venäjän pankkisetelin pitäisi ilman muuta olla käypä Suomessa, se on eri asia.

Sillä mitä Suomella on tekemistä Venäjän valtakunnanpankin kanssa? Ei yhtään mitään. Kenelläkään Suomessa ei ole eikä ole ollut saatavia eikä velkaa tuossa pankissa. Vielä vähemmän on Suomen valtion menoja hoidettu sen setelinannolla – joskaan ei pidä unohtaa, että valtakunnanpankki on sitä hädän hetkillä hyväntahtoisesti tukenut pienillä korollisilla lainoilla, jotka nyt on maksettu takaisin. Vuosina 1854–56 osallistui Suomi sotakustannuksiin omaan laskuunsa enemmällä kuin yhden vuoden valtion tuloilla. Tähän käytettiin kokoon säästettyä reservirahastoa, ja otettiin irtisanottava kotimainen valtionlaina, joka nyttemmin on muunnettu irtisanomattomaksi ulkomaiseksi. Tämä tapahtui tullitulojen vähennyttyä yhteen kolmasosaan tavallisesta määrästään. Sitä paitsi pani väestö pystyyn niin sanotun ruotusotaväen, jonka asettivat käyttöön maamme maanviljelijät. Sota sai aikaan Suomelle sen kauppalaivaston tuhoutumisen, vientitavaroitten ja laivatelakoitten polttamisia ym. tietyissä kaupungeissa, mutta monet ovat Suomessa ne, jotka pitävät häpeänä sitä, että maa ei voi sodassa esiintyä suuremmalla voimalla puolustuksekseen ja vaativat siitä syystä uudistusta sen sotalaitoksessa. Jääköön tämä kuitenkin sikseen. Halusin vain osoittaa, että Suomi valitsi sotakustannusten kattamiseksi muun keinon kuin paperirahan käytön, ja että Venäjän valtakunnanpankin toimet sodan johdosta eivät millään tapaa koituneet Suomen valtionkassan hyväksi.

On tarpeetonta lisätä, että Venäjän valtakunnanpankin hallinto on ollut Suomelle yhtä vieras kuin esim. Englannin pankin. Suomessa on ollut hoidettavana oman pankin asiat, ja sitä on onnistuttu varjelemaan siten, että pankki on saanut hädän hetkellä vastaanottaa lainoja valtiolta, kun taas koskaan ei ole etsitty valtiolle apua pankista. Venäjällä on pankkiseteli tällä hetkellä osittain valtionvelan obligaatio. Ne miljoonat, jotka valtakunnanrahasto on velkaa pankille, ovat säästäneet kansan vastaavalta määrältä ylimääräisiä veroja. Tämä keino ei ehkä ole ollut oikea. Mutta niillä haitoilla, jotka setelirahan nykyinen epävarma arvo aiheuttaa, on kuitenkin ollut vastineena jotain hyötyä Venäjän kansalle. Suomessa kansa on päinvastoin tallettanut omaisuutensa maan pankkiin, ja sillä on siellä niin selvät ja oikeutetut saamiset kuin olla vain voi, ja pankin setelit ovat vain ja ainoastaan kansalle annettuja velkakirjoja näistä sen saamisista. Mutta Venäjän pankkiseteli on, kuten on osoitettu, Suomelle täysin vieras luottopaperi.

Tämän toivoin Teidän haluavan tarkoin painaa mieleenne ja muistiinne: että Venäjän raha ja Venäjän pankkiseteli ovat Suomelle kaksi täysin eri asiaa. Venäjän raha? Kyllä, se on Suomessa kelpaava ja käypä. Mutta Venäjän pankkiseteli? – Ei, sen pakkokurssille ei Suomen osalta ole mitään järkevää perustetta.

Miten vahingollinen sellainen pakkokurssi on, sen havaitsette helpoimmin siitä, että sen takia Suomen Pankki velvoitetaan vähäisellä 3 ½ miljoonan ruplan pääomallaan lunastamaan Venäjän pankin 642 miljoonaa seteliä – viimeiseen kopeekkaan asti.

Kuitenkin Te tiedätte, että Suomella on nyt oma rahansa markkoina ja penneinä, ja Teitä huvittavat aika lailla meidän mielikuvitukselliset markkasetelimme.

Kyllä, se on aivan totta. Mainitun vuoden 1860 jälkeen meillä on suomalainen raha markkoina ja penneinä. Mutta mikä sitten on tämä markka? Ei mitään enempää tai vähempää kuin kaksikymmentäviisi kopeekkaa hopeaa, joka painon mukaan sisältää 83 2/3 hopeaa ja 12 1/3 kuparia. Se on itse asiassa venäläinen raha, 1/4 ruplaa – mutta ei kuitenkaan venäläinen pankkiseteli, mikä on tarkoin muistettava.

Mutta mitä hyötyä on siitä, että sitä kutsutaan markaksi? Siinähän meillä on poliittinen erottautuminen! Te näytätte olevan tästä täysin vakuuttunut.

Mutta tämän nimenmuutoksen tarkoitus on itse asiassa varsin viaton. ”Markka” tarkoittaa: ”tämä raha ei ole Venäjän pankkiseteli”. Meillä on kyllä myös arveltu, että pienemmällä rahayksiköllä voitaisiin ostaa kaikenlaista tavaraa halvemmalla. Näin voi ehkä olla luutien ja vispilöitten ja senkaltaisten laita jossain Kajaanissa ja Torniossa. Mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Te pidätte sellaista lasten mielikuvituksena tai tekosyynä. Sitä vastoin ei ole kieltäminen, etteikö pienemmällä rahayksiköllä olisi omat etunsa maassa, jossa liiketoimet ovat pieniä, ja että se tekee kiertoa varten tarvittavan metallirahan määrän pienemmäksi. Pääasia kuitenkin on, että markka tarkoittaa: ei Venäjän pankkiseteli. Tämän keksinnön hyödyllisyys käy ilmi vasta tuon pankkisetelin lakattua olemasta Suomessa laillinen maksuväline. Sillä silloin on Suomen Pankin annettava hopeaa markan seteleistään, mutta ei valtakunnanpankin ruplaseteleistä – nimittäin niin kauan kuin valtakunnanpankki ei niitä lunasta.

Ei ole juuri mitään syytä, miksi Suomen Pankki laskisi liikkeelle ruplaseteleitä jotka kuitenkaan eivät olisi käypiä Venäjällä ja vielä vähemmän olisivat laillisia maksuvälineitä. Mutta jos Suomen pankki antaa hopeaa al pari [nimellisarvon mukaan] vain omista seteleistään, samalla kun Venäjän pankkiseteleillä on vielä niiden nykyinen epämääräinen arvo, käy eri nimitys Suomen pankin rahalle ehdottoman välttämättömäksi. Yleisön opettaminen erottamaan toisistaan Venäjän ja Suomen ruplasetelit ja antamaan kummallekin niistä eri arvonsa ei nimittäin onnistu. Mutta markkasetelin ja ruplasetelin ero on myös kansan suurille joukoille ilmeinen. Toivon myös tämän yksinkertaisen esityksen selvittäneen, että markka ei suinkaan tarkoita ei-venäläistä rahaa, vaan ainoastaan ei-venäjänpankkiseteliä. Tämän edelleen selventämiseksi haluan muistuttaa, että Suomen markka, nimittäin hopeinen markan kolikko, kelpaa ja on käypä epäilemättä myös Venäjällä, aina Tbilisiä ja Irkutskia myöten. Sillä hopea on niin haluttua tavaraa, että on helppo oppia tunnistamaan kahdenkymmenenviiden kopeekan kolikko hyväksi rahaksi, vaikka siinä lukisikin markka eikä копек.

Haluan vielä tunnustaa, että suomalaisuusintoilijamme ilahtuvat sydämestään voidessaan lukea hopearahassa sen suomalaisen nimen. Mutta liikemiehelle on kylliksi, että heillä on hopeaa ja että he voivat saada hopeaa aina halutessaan.

Vuoden 1860 armollisen manifestin, joka antoi Suomelle sen markan, merkityksen voimme myös havaita siitä seuranneista maan rahalaitosta koskevista muutoksista ja julistuksista.

Niinpä samana vuonna annettiin asetuksena säännös siitä, että perustettaisiin rahapaja ja lyötäisiin hopea- ja kuparirahoja, ensiksi mainittuja korkeintaan 2 markan arvoisina, kaikki hienousasteeltaan samoja kuin Venäjän hopea- ja kuparirahat.

Edelleen vuonna 1862 että valtion tilinpito muutettaisiin markka- ja pennimääräiseksi, koska kruunun kassat eivät tietenkään ole ottava vastaan muita seteleitä kuin sellaisia, jotka pankki lunastaa al pari.

Edelleen vuonna 1863 että Suomen Pankki saisi laskea liikkeelle seteleitä à 100, 40, 20 ja 12 markkaa; ja kiinnitettäköön tässä huomiota näiden arvomäärien omituisuuteen. Syynä oli, että niiden oli tarkoitus vastata Venäjän 25, 10, 5 ja 3 ruplan seteleitä.

Jo vuonna 1860 oli pankin sallittu laskea liikkeelle 3 ja 1 markan seteleitä, jotta lievitettäisiin hopean liikkeestä katoamisesta johtuvaa vaihtorahan puutetta.

Te huomaatte, että kaiken tämän ohella jäljellä on vielä pääasia, nimittäin hopeanvaihto.

Mutta tämä riippui oikeastaan vielä varsinaisemmasta pääasiasta, nimittäin Venäjän setelirahan pakkokurssin kumoamisesta Suomessa ja siihen liittyvästä Suomen Pankille asetetusta pakosta lunastaa Venäjän pankkisetelit.

Tässä voin luonnollisesti kertoa vain mitä olen kuullut niistä esteistä, joita Suomen kannalta onnellinen ratkaisu tässä kysymyksessä on kohdannut. Ensimmäinen yritys tapahtui Suomen puolelta vuonna 1859, ja tällöin oli kurssi jo merkittävästi heikentynyt. Pietarin hallituspiireissä kuulemma toki myönnettiin, miten vähän merkitystä oli Venäjän setelien kierrolla Suomessa, jossa niitä silloin laskettiin olevan korkeintaan 1 ½ miljoonaa. Mutta pelättiin, että huhut näiden setelien vastaanottamisesta Suomessa vain kurssin mukaan vaikuttaisivat osaltaan niiden arvon heikkenemiseen. Edes tästä vaikutuksesta ei voitu olla varmoja; mutta toisaalta ei myöskään voitu ennakoida, millainen vaikutus sellaisella askeleella, sopivasti kommentoituna Euroopan lehdistössä, voisi olla Venäjän luottoon ulkomailla.

Esitetyn kaltaisia pelkoja ei toki voida julistaa perusteettomiksi. Sillä mitä vähäpätöisimpien seikkojen nähdään usein vaikuttavan rahaluottoon muutamien päivien ja viikkojen aikana. Mutta tämä vaikutus ulottuu oikeastaan vain pörssipeliin. Kauppaluotto ja kurssi riippuvat muista, todellisemmista seikoista, eivät sanomalehtiartikkeleista. Tässä kyseessä olevassa tapauksessa on oikeutettua olla sitä mieltä, että tosiseikkojen esittäminen torjuisi pelätyt seuraukset. Jos yleisö tietää, että kysymys koskee maata, jonka rahankierto on noin 7 miljoonaa ruplaa, ja että siellä tällä hetkellä kiertää Venäjän setelirahaa korkeintaan 750 000 ruplaa, niin näiden yksinkertaisten tietojen täytyy saada jokainen vakuuttuneeksi siitä, että Venäjän rahaolojen kannalta on täysin yhdentekevää, millainen raha kiertää ja on käypää Suomessa. Lisäksi on Suomen kauppa Venäjän kanssa alijäämäistä, niin että Suomi maksaa vuosittain käteistä välimaksua vähintään 1 à 1 % miljoonaa ruplaa. On vuosia, jolloin Suomessa lisääntyneen viljan tarpeen seurauksena tämä välimaksu on noussut 4–5 miljoonaan markkaan, minkä johdosta Suomessa kiertävät Venäjän setelit tekevät tänne vain lyhyen vierailun ja koko ajan palaavat Venäjälle heti kun Suomen Pankki tai tuonninharjoittajat ovat ehtineet kerätä ne. Niiden määrä olisi vielä pienempi kuin mitä se on, ellei Venäjän kruunulla olisi Suomessa maksusuorituksia täällä sijoitetusta sotaväestä ym. Suomen on pitkään ollut pakko käyttää tuonnin tarpeisiin Venäjän rahan puutteen takia täydennyksenä ulkomaanvekseleitä.

Vuonna 1860 uusi yritys törmäsi kysymykseen samoista epäilyistä ja esteistä. Ratkaisu lykättiin aikaan, jolloin rahaolot Venäjällä tekisivät kaikki epäilyt tarpeettomiksi. Kuitenkin saatiin nyt uusi rahayksikkö Suomeen, jossa voitiin lohduttautua vaivaamalla aivoja sopivan nimen keksimiseksi sille, samalla kun kruunu jatkoi kaikkien muiden paitsi vienninharjoittajien taskujen tyhjentämistä.

Muut edellä mainitut säädökset seurasivat nyt vähitellen ja saivat yleisön vakuuttuneeksi siitä, että kysymys ei ole rauennut, vaikka valmistelut etenivätkin hitaasti. Ratkaiseva myönnytys saatiin vasta elokuussa 1862. Asia ei ole tarkemmin tiedossa. Kuitenkin tiedetään, että kysymys oli nyt käsiteltävänä paitsi valtiovarainministerillä, myös finanssikomiteassa. Että joitakin seikkoja kuitenkin oli vielä päätettävä, kävi ilmi siitä, että seuraavan vuoden samassa kuussa katsottiin tarpeelliseksi käsitellä asiaa vielä kerran.

Jotta näiden neuvottelujen tulos kävisi ymmärrettäväksi, on minun tässä sanottava muutama sana toisesta pankin hopeanvaihdon aloittamisen ehdosta. Ensimmäinen on, kuten muistanette, että pankin ei ole pakko ottaa vastaan Venäjän pankkiseteleitä niiden nimellisarvoon.

Kuvitelkaa mielessänne pankki, jolla on 3 ½ miljoonaa valuuttana ja suunnilleen 6 3/4 miljoonaa kierrossa olevia seteleitä. Kun tämä pankki aloittaa hopeanvaihdon aikana, jolloin liikkeessä ei ennestään ole juuri lainkaan hopeaa, on sen luonnollisesti oltava varautunut yhtäkkiä ja kerralla päästämään ulos merkittävä määrä metallirahaa.

Olettakaamme, että tuo määrä olisi vain yksi miljoona. Silloin tuo miljoona metallirahaa tulee saman setelimäärän tilalle. Mutta pankin on tällöin säilytettävä säädetty suhde 7:15 valuutan ja setelien välillä. Sen on siis samanaikaisesti vähennettävä antolainaustaan suunnilleen samalla määrällä – 1 180 000. Mutta juuri tämä törmää vaikeuksiin. Sillä jos kyseisen pankin koko antolainaus on 5 ½ miljoonaa, niin jos yli viidesosa siitä äkkiä perittäisiin, saattaisi se maan liikemiehet mitä suurimpiin vaikeuksiin ja luultavasti saisi aikaan onnettomuuksia.

Lisäksi on niin, että mainituista 6 3/4 miljoonasta vähintään 1 ½ miljoonaa on jatkuvasti yleisissä kassoissa. Yleisön käsissä olevan kiertovälineen määrä on siis tehollisesti vain 5 1/4 miljoonaa. On täysi syy olettaa, että tämä on lähes minimi maan tarpeita ajatellen. Se vähennys, josta on kysymys, olisi tästä lähes neljäsosa. Ja se lähestyy siis huolestuttavaa kuristumista.

Totta on, että pankilla on valuuttaa paitsi 7/15 kierrossa olevia seteleitä vastaan myös reservissä suunnilleen 1 ½ miljoonaa. Tähän reserviin voitaisiin ehkä uskaltaa ryhtyä, mutta sellaisen siirtymän yhteydessä se olisi uskallettua. Ja oikein on, että halutaan menetellä niin varmalla tavalla kuin mahdollista. Näin katsotaan tapahtuvan, jos voidaan hankkia hopeaa kiertoa varten, ilman että pankin tämänhetkinen edullinen asema järkkyy.

Tähän tarjoaa tilaisuuden Hypoteekkiyhdistyksen aiottu ulkomaanlaina, josta olen edellä puhunut.

Selvää on, että jos joku muu kuin pankki haluaa hankkia maahan kiertoon tarvittavan määrän metallia, niin olisi valitettavaa, jos pankki ei käyttäisi hyväkseen tätä tilaisuutta alkaa jälleen täyttää yleisön kanssa sopimiaan velvoitteita.

Ankarat kadot ovat koetelleet maamme viljelijöitä, joilla jo ennestään on puutetta pääomasta tarvittavia parannuksia varten. Tätä pääomaa haluaa Hypoteekkiyhdistys hankkia ulkomailta. Mutta näin ei mitenkään voi tapahtua, jolleivät rahan arvo ja kurssi pysy vakaina. Jos nyt pankin sallitaan aloittaa hopeanvaihto samalla kertaa kun Hypoteekkiyhdistys hankkii maahan valuutan ulkomailla ottamallaan lainalla, niin esteet katoavat kummaltakin puolelta. Saadaan valuuttaa kiertoa varten, ilman että pankin nykyinen asema järkkyy, ja Hypoteekkiyhdistys saa vuosimaksujaan varten vakaan kurssin.

Hypoteekkiyhdistys, joka on nähnyt tämän yhdistelmän arvon, on tarjoutunut tallentamaan pankkiin lainaamansa rahat sitä mukaa kuin niitä tulee. Yhdistyksellä on myös tästä etua, koska pankki antaa rahoista korkoa, eikä yhdistys kuitenkaan voisi hetkessä lainata niitä ulos.

Tätä yhdistelmää maan senaatti heinäkuussa 1863 alamaisimmin esitti Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korkeasti harkittavaksi. Tässä puhun jälleen täysin tuntien asiat; sillä ne on julkisesti ja painettuna esitetty pian tämän jälkeen kokoontuneille valtiopäiville. Kun valtiovarainministeriä oli kysymyksestä kuultu, myönnettiin Hypoteekkiyhdistykselle armollisimmin lupa tallettaa pankkiin aina 3 miljoonaan ruplaan asti, ja Hänen Majesteettinsa suvaitsi määrätä, että kun tällä tavoin pankkiin on tallennettu kaksi miljoonaa ruplaa hyvinä ulkomaanvaluuttoina, pitää metallirahan oleman Suomessa ainoa laillinen maksuväline senaatin määräämästä päivästä lähtien.

Tällä tavoin oli suuri kysymys tullut ratkaistuksi. On vielä lisättävä, että Hypoteekkiyhdistys, voidakseen helpommin saada lainan ulkomailla, jossa maatamme ja sen oloja tunnetaan niin vähän, pyysi hallituksen takausta lainaehtojen täyttämiselle. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa siirsi kysymyksen säädyille, ja juuri tästä asiasta annetussa armollisessa esityksessä on äsken mainittu keisarillinen päätös tuotu julki. Havainnette, että säädyt eivät omasta puolestaan olisi myöntäneet kyseistä takausta, elleivät ne olisi saaneet lupausta hopeanvaihdon aloittamisesta pankissa ja vakaasta kurssista. Sillä vain tällä tavoin voi Hypoteekkiyhdistys pystyä täyttämään sitoumuksensa ja takauksensa ilman mitään haittoja.

Toisaalta täytyi myös Hypoteekkiyhdistyksen saada tietoonsa Hänen Majesteettinsa armollinen säädös, koska vakaa rahan arvo on sen lainalle välttämätön ehto. Turvatakseen yhdistyksen oli Hänen Majesteettinsa myös myöntynyt siihen, että vaikka yhdistys ei onnistuisikaan saamaan säädettyjä 2 miljoonaa, saisi se silti pankilta vuosimaksut al pari.

Ulkomailla vallitsevat vaikeat rahaolot ovat kuitenkin estäneet lainanoton ja muutenkin suunnitelman toteuttamisen. Kun kuitenkin tämän kuun alussa tuli tietoon, että Hypoteekkiyhdistys on lähettänyt edustajansa ulkomaille neuvottelemaan lainasta, niin oli selvää, että näkymiä pidettäisiin parempina kuin aiemmin. Kuiskuteltiin myös, että hallitus olisi myöntänyt yhdistykselle jonkin subvention tehdäkseen lainan mahdolliseksi. Seuraus tästä, ja väärästä huhusta, jonka mukaan laina olisi jo lähetetty, oli luonnollinen, nimittäin että kaikkien odotukset kohdistuivat pian tulevaan rahauudistukseen ja hopeanvaihtoon, jonka seurauksena Suomen setelien arvo kasvaisi ainakin 20 prosentilla.

Te tiedätte, että ainoastaan metalliraha olisi oleva maassa laillinen maksuväline – siis ei Venäjän eikä liioin Suomen pankkiseteli. Mutta selvää on, että seteliraha, josta millä hetkellä tahansa voi saada hopeaa al pari, on kiertävä tämän arvoisena, varsinkin kun hopearahan suurin arvomäärä on vain 2 markkaa, ja se siksi saa merkitystä vain vaihtorahana. Samoin ei kuitenkaan voi olla Venäjän pankkisetelin laita. Sen on pysyttävä nykyisessä todellisessa arvossaan, ts. se on oleva käypä hopean ja Suomen Pankin seteleihin nähden laskettavan kurssin mukaan.

Te tiedätte monen kuvittelevan, ettei pakkokurssissa oleva seteliraha oikeastaan voi lainkaan menettää arvoaan, niin kauan kuin se vielä kelpaa ja on käypä kauppaa käytäessä. Sanotaan: setelirahalla on kyllä huono kurssi, kun siitä pyydetään ulkomaan rahaa, mutta maan sisällä se käy täydestä. Te tiedätte näistä asioista aivan liiaksi antaaksenne juuri arvoa sellaisille puheille. Ulkomaankurssihan on vain tavaran jalometallin, sen yleisen arvomittarin hinta. Mikä tahansa, joka on arvoltaan vähäinen tähän tavaraan verrattuna, on sitä myös suhteessa kaikkiin muihin tavaroihin ja siten myös työhön, joka tuottaa ne. Tämä on finanssitieteessä raison [peruste], joka ei tarvitse mitään todistusta. Totta toki on, että setelin arvo muihin tavaroihin nähden ei seuraa päivälleen sen kurssiarvoa pörssissä – vaan laskee hitaammin. Mutta siksi tuo arvo ei myöskään nouse kurssin tilapäisesti noustessa, esimerkiksi seurauksena hetkellisestä vekselien suuremmasta kysynnästä, vaan setelin arvo kaupassa laskee hitaasti mutta keskeytyksettä. Siksi on yleistä, että setelin kurssiarvo on jonkin verran pienempi kuin sen kauppa-arvo; mutta edellinen voi kuitenkin jonkin lyhyen ajan olla jopa jälkimmäistä suurempi. Siksi olisi ehkä oikeampaa sanoa, että setelin todellinen arvo on sen kaupankäynnissä voimassa oleva arvo. Mutta koska tämä kauppa-arvo on suhde kaikkiin mahdollisiin tavaroihin, joiden keskiarvoa ei voi laskea, täytyy setelin kuten tavaroittenkin arvoa mitata yleisellä arvonmittarilla, jalometallilla: ja kurssi osoittaa tämän mitan, joka on ainoa mahdollinen määritettäessä setelin todellista arvoa.

Sen seurauksena että Suomen pankki vaihtaa setelinsä al pari, ei Venäjän seteli siis menetä arvoaan kiertäessään Suomessa. Suomen pankkisetelin arvo nousee, Venäjän setelin arvo säilyy ennallaan.

Mutta kun huhu Hypoteekkiyhdistyksen lainan pikaisesta toteutumisesta levisi, täytyi jokaisen innostua hankkimaan Suomen pankkiseteleitä. Jos tämä olisi voinut tapahtua vaihtamalla niitä Venäjän seteleihin, olisi tämä luonnollisesti mukavin spekulaation muoto. Keinottelijoista ei ole pulaa, ja Suomen Pankki on sen vuoksi nyt eräänlaisessa piiritystilassa. Se ei ole velvoitettu ottamaan vastaan talletuksia muuna rahana kuin hopeana ja omina seteleinään; se ei myöskään ole sitoutunut vaihtamaan itselleen rahalajeja, joita se ei tarvitse; ja lopuksi, sillä on oikeus sovittaa vaihtokauppansa olosuhteitten mukaan. Nämä kaikki ovat oikeuksia, jotka tulee olla kaikilla pankeilla. Suomen Pankki on ottanut vaarin näistä oikeuksistaan. Pankilla on luonnollisesti edelleen velvollisuus ottaa maksuina vastaan Venäjän seteleitä, eikä se ole hetkeksikään sivuuttanut tätä velvollisuuttaan, vaikka se vielä saattaakin pankin alttiiksi keinottelijoitten toimille. Sen on ollut pakko tehdä näin torjuakseen keinottelijat. Mutta tällä tavoin on luonnollisesti vahvistunut usko siihen, että hopeanvaihto on lähellä.

Kaikki nämä seikat ovat täällä saaneet aikaan sen venäläisiin pankkiluottoihin kohdistuvan epäluottamuksen, josta te olette kuulleet huhuja ja jonka syistä te olette halunneet minulta tietoja. Epäilemättä te tulette havaitsemaan syyt sangen luonnollisiksi, mutta myös jakamaan minun kanssani sen vakaumuksen, että nykyinen epäluottamus on ohimenevä paha, varsinkin kun te hyväntahtoisesti haluatte antaa aikanne ja kärsivällisyyttänne lukeaksenne loppuun saakka tämän pitkän epistolan.

On olemassa hyvä syy, miksi Venäjän seteli on aina oleva haluttu Suomessa. Tämä syy on Suomen kaupan alijäämäisyys, joka vaatii vuotuisen käteisen välimaksun keisarikunnasta tapahtuvan tuonnin kattamiseksi. Suomen Pankki, joka välittää tämän maksun antamalla osoituksia Pietarin konttoriinsa ja myös lunastamalla siellä seteleitään, ei viime aikoina ole voinut saada riittävästi Venäjän rahaa tätä tarvetta varten, vaan se on joutunut täyttämään puutteen ulkomaanvekseleillä. Meillä ei ole minkäänlaista näköalaa tämän asiaintilan muuttumisesta – emmekä myöskään toivo niin tapahtuvan. Tavarat, joita hankimme Venäjältä, ovat pääasiassa välttämättömyysartikkeleita, joiden kulutus vain lisääntyisi, jos vienti täältä Venäjälle tulisi vapaammaksi.

Tämän näiden kahden maan välisen kaupan seurauksena Suomessa on kierrossa varsin vähäinen määrä Venäjän rahaa. Sitä lasketaan tällä hetkellä olevan selvästi alle miljoona ruplaa. Laskelma perustuu kokemuksiin määristä, joita Suomen Pankki on voinut kerätä ja jotka eivät yleensä ole suurempia kuin 200 000–250 000 ruplaa kuukaudessa, vaikka pankki ei koskaan anna pois Venäjän seteleitä vaan lähettää ne Pietarin konttoriinsa. Tästä te huomaatte, mikä pikkuasia Venäjän pankkisetelin kierto Suomessa itse asiassa on, ja miten vähän merkitsee sen mahdollinen muutos.

Jos luvattu ja kaivaten odotettu hopeanvaihto Suomen Pankissa toteutuu, niin voidaan ennakoida, että Venäjän setelin kierto täällä jonkin verran vähenee, koska kaiken tänne tulevan heti keräävät Suomen Pankki ja Venäjän tuonnista huolehtivat kaupanharjoittajat. Tämä liike on rajoittuva pääasiassa maan itäosiin, jossa sekä vienti että tuonti ovat vilkkaimmat, ja josta Suomen Pankki nytkin Viipurin ja Kuopion konttoriensa välityksellä saa suurimman osan Venäjän setelirahastaan. Mutta vaikka tämä kierto väheneekin, niin edellä esitetystä Te huomaatte, miten täydelleen merkityksetön tämä seikka on Venäjän kannalta.

Vain jos kaikista järjellisistä todistuksista piittaamatta pidetään kiinni siitä käsityksestä, että setelirahalla on jokin muukin arvo kuin sen arvo metallirahaan nähden, mikä tässä tapauksessa on kurssiarvo – vain silloin voidaan väittää, että Venäjän pankkisetelin arvo Suomessa vähenee sen seurauksena, että Suomen Pankin setelirahan arvo nousee pari-arvoon.

Joka ei halua jakaa niin perusteetonta uskoa, vakuuttunee sen perusteella, mitä minulla on ollut kunnia tässä esittää, siitä, että täällä Suomessa nyt ilmennyt haluttomuus ottaa vastaan Venäjän seteleitä on nopeasti ohimenevä paha. Ja minun tavoin ymmärrätte Te myös, että heti Venäjän setelin saatua vakaan arvon katoavat kaikki mahdolliset haitat, niin että se Suomessa kelpaa ja on käypä yhtä helposti ja varmasti kuin keisarikunnassakin. Toivokaamme että finanssiasioita johtavien viisaitten miesten onnistuu tavalla tai toisella päästä tähän niin toivottavaan tavoitteeseen. Täällä Suomessa me rohkenemme lisäksi toivoa, että keisarikunnassa ja varsinkin keisarinkaupungissa ollaan niin jalomielisiä, ettei vähäpätöistä maatamme kadehdittaisi sen aikaisemmin nauttimasta vakaasta rahan arvosta, ja riittävän oikeudenmukaisia, jotta meidän sallittaisiin auttaa itseämme. Vain tätähän me kaikessa nöyryydessä pyydämme.