On ilo nähdä ihmisen, jolla on uusia totuuksia julistettavana, esiintyvän innokkaasti niiden levittäjänä ja puolustajana, valmiina uhraamaan kaiken sen puolesta mitä on todeksi käsittänyt. Onhan maailmassa tosin sattunut, että uudet opit ovat esiintynyt mitä ihmeellisimpinä sotkuina, sekavina mieleenjohtumina, ilmentäen totuuden hämärää mielikuvaa joka on vallannut julistajan sielun, kun juuri hänen tuntemansa kyvyttömyys selvittää järkevästi sen sisältöä on ajanut hänen subjektiivisen vakaumuksensa mitä villeimpään, kaikkea järjellistä selvitystä halveksivaan innostukseen. Mutta emme voi parhaalla tahdollakaan pitää herra maisteri Schaumanin tiedettä ja yleistä vakaumusta uudistavaa esiintymistä Papperslyktanissa sellaisena uuden totuuden aamuruskona. Sellaisesta siinä ei näy muuta kuin käsitteiden ja todistelun sekavuutta, mutta ei mitään, mikä kykenisi virittämään toisiinkin vakaumusta uuden, tulevan ajan aavistuksella.
Tieteessä pidetään varmana, että missä päin maailmaa tahansa valtioita on syntynytkin, ne ovat saaneet alkunsa luonnon siteitten yhdistämästä kansanheimosta, joka on ikään kuin painanut henkisen leimansa tähän luonnolliseen yhteyteen puhumalla samaa kieltä. Sellaista poliittisesti yhteen liittynyttä kansaa on historiassa tähän asti kutsuttu kansakunnaksi.
Jopa kaikkein sivistymättöminkin otaksuu sen vuoksi, että venäjää puhuva on venäläinen, ruotsia puhuva ruotsalainen, suomea puhuva suomalainen jne. – Kaikkein sivistyneinkin on samaa mieltä, erona vain se, että hän opittuaan kokemuksesta että sivistynyt voi puhua kahta tai useampaa kieltä, arvioi yksilön kansallisuuden tämän äidinkielen mukaan ja edellyttää tämän puhuvan ja kirjoittavan sitä paremmin ja rakastavan sitä enemmän kuin mitään muuta kieltä.
Mutta yleiselle käsitykselle on usein outoa, tieteelle sitä vastoin ehdottoman varmaa, että kansanheimo tai sen osa, joka on saavuttanut jonkinlaisen poliittisen yhtenäisyyden, on usein asevoimin kukistanut muita vieraita heimoja, ja että tästä yhdistymisestä on aikojen kuluessa syntynyt yksi kahdesta tai useammasta heimosta sulautunut kansakunta, jolla on tämän yhdistymisen leimana taas yhteinen kieli.
Tässä kohtaa ei sivistymätön tahdo tunnustaa historian todistusta päteväksi. Vieras heimo vieraine kielineen on hänen luonnollinen vihollisensa. Ja vaikka sivistys on opettanut hänelle suvaitsevuutta ja rakkautta rauhaan, on hänen kiintymyksensä kohteena silti oma heimo ja oma kieli. Historia on lehdillään kuvannut tätä kiintymystä kuolematonta kunniaa ansaitsevaksi isänmaanrakkaudeksi. Mutta aika vallitsee sitäkin, ja kun nuo vieraat heimot ovat sulautuneet perheissä, sulautuvat silloin myös kielet ja syntyy uusia sukupolvia, joiden isänmaallisuuden kohteena on uusi heimo ja uusi kieli.
Tiede opettaa lisäksi, ja kielentutkija on sen tunnustanut yhtä lailla kuin historioitsija ja filosofi, että kieli ei ole vain ulkoinen ääni, jolla ihminen välittää tietonsa toiselle, vaan että jokaiseen kieleen sisältyy myös oma tietonsa. Juuri siksi on ilman muuta oletettu olevan yhtä monta kansalliskirjallisuutta kuin on eri kieliä, joilla on kirjallisuutta olemassa, ja samoin on ilman muuta edellytetty, että inhimillinen tieto ilmenee jok’ikisessä kansalliskirjallisuudessa omassa, kaikista muista poikkeavassa muodossaan. Tieteellisen tutkimuksen tärkeänä kohteena onkin ollut selvittää se mikä jokaiselle kansalliskirjallisuudelle on omalaatuista ja tyypillistä, koska on edellytetty, että juuri käsitettäessä tämä omalaatuisuus käsitetään koko inhimillisen sivistyksen syvin olemus, toisin sanoen, että muotojen moninaisuus kuuluu sivistyksen olemukseen.
Yleinen käsitys noudattaa tässäkin tiedettä. Kansa kehittää tietonsa ohella kieltään uskoen varmasti että sillä on siihen oikeus. Se runoilee ja ajattelee tällä kielellä, jota toiset kansat eivät ymmärrä, kuitenkaan koskaan epäilemättä, että se tuotteissaan ilmaisee yleistä inhimillistä tietoa. Sivistyksen korkeammalla asteella se perehtyy myös vieraisiin kieliin, mutta siirtääkseen vierasta kirjallisuutta omaansa ja siten edistääkseen tämän kasvua. Yleisö näet tunnustaa vieraan tässä kansallisessakin muodossa vain siksi, mitä se on, lainaksi, kun taas alkuperäinen kotimainen kirjallisuus on edelleen sen rakkauden ja ylpeyden kohteena ja voi ilahduttaa väistyviä sukupolvia ja tarjota ravintoa kasvavien hengelle.
Kaikki minkä tiede ja yleinen varma käsitys ovat todeksi käsittäneet, on nyt muuttunut tyhjäksi haavekuvaksi, harhaksi, jonka ”saksalaiset filosofit” ovat istuttaneet ihmiskunnan mieleen. Niin vakuuttaa Papperslyktanin toimittaja. Tiede on kuulemma pantu uuteen uskoon kymmenen viime vuoden aikana, Brockhausin tietosanakirjan yhdeksännen ja kymmenennen painoksen julkaisemisen välillä, ja yleinen käsitys saa tietenkin suuntautua sen mukaan. Nykyään pidetään siis varmana:
1. Että valtioiden muodostuminen on saanut ja saa alkunsa useista kansanheimoista, samantekevää kuinka monesta.
2. Että parikymmentä kansaheimoa tai kaksi, yhteen valtioon yhdistyneinä, kaikki puhuen eri kieliä, muodostavat sen, mitä tulevaisuudessa kutsutaan kansakunnaksi;
3. Että sellainen monikielinen valtio ei ole historiallinen siirtymämuoto heimojen ja kielten yhtenäisyyteen, vaan että se voi ja käsitteen mukaan jää siksi, mitä se on;
4. Että kansalliskirjallisuuden muodostaa se, mitä näillä kahdellakymmenellä tai neljälläkymmenellä tai kuudellakymmenellä kielellä siinä samassa valtiossa kirjoitetaan.
Mihin hra S. kuitenkin hyväntahtoisesti lisää yhden:
Huom. Jos kuitenkin sattumalta käy niin, että valtion muodostaa yksi kansanheimo, joka puhuu yhtä kieltä ja jolla tällä yhdellä kielellä on yksi kirjallisuus, se on etu, vaikkei voidakaan sanoa, mikä se etu on.
Nämä ovat hra S:n väitteiden tosiasiat. Tässä on tieteen ja yleisen vakaumuksen suuri uudistus.
Herra maisteri Schauman ei itse ole suuri uudistaja. Uudistajan nimi tunnetaan vain Brockhausin tietosanakirjan 10:nnen painoksen toimituksessa. Herra S. ainoastaan julistaa suurta uudistusta täällä Suomessa tietämättömille ja ahdaskatseisille yksilöille, jotka ovat puhuneet suomalaisen kansallisuuden puolesta toistaen sokeasti muutamien (herra S:lle tuntemattomien) saksalaisten filosofien oppeja. Todisteita siitä, että uudistus on todella tapahtunut, on kaksi: Ensiksikin, mainitun tietosanakirjan, mainitun painoksen ”kansakunta”-artikkelin sisältö; toiseksi, herra Schaumanin oma, historiallinen kokemus siitä, että sellainen monikielinen kansakunta todella on olemassa Sveitsissä. Tämän käsityksen hän oli lähinnä saanut merkillisessä Bernin jääkäriliiton juhlassa 1857.
Herra S:llä on varmasti myös ollut monenlaista sanottavaa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen väestön kansallisuudesta. Mutta kun tämä väestö ylivoimaiselta enemmistöltään koostuu yhdestä kansanheimosta, jolla on yksi kieli, joka on sulauttanut ja edelleen sulauttaa itseensä sinne virtaavat vieraat väestönainekset, kysymyksellä sen kansallisuudesta ei ole mitään merkitystä suuren reformin kannalta. Se, että hra S. ei käsitä, miten ja miksi tämän väestön kansallisuuden omalaatuisuus voidaan silti asettaa kyseenalaiseksi, on tuskin mikään ihme siihen sekasotkuun nähden, jonka hän on aikaansaanut tässä asiassa.
Saadakseen Sveitsin esimerkin sopimaan todisteena paikoilleen herra S. on sotkeentunut monenlaisiin kuvauksiin siitä, mistä sellaisen monikielisen kansakunnan kansallisuus koostuu.
On nimittäin otettava huomioon, ettei hra S:n mukaan kaikissa monikielisissä valtioissa niiden väestö kuitenkaan muodosta kansakuntaa. Milloin sitten on niin? Sitä on hra S. saanut turhaan selitellä. Hänestä on varmaa ainoastaan se, että kansakunnan muodostavat ainakin sveitsiläiset, jotka kuuluvat neljästä viiteen eri kansanheimoon ja joilla on yhtä monta kieltä. Ottakaamme melko epäkiitolliseksi tehtäväksemme seurata hra S:a hänen ensi askelillaan aiheen pariin.
Aluksi hra S. selitti kansallisuuden olevan ”yhteistä uskontoa, lakeja, laitoksia ja historiallisia kohtaloita”, ottamatta alkuperää ja kieltä lainkaan huomioon. Se oli ensimmäinen selitys.
Mutta kun hra S. lienee tullut ajatelleeksi, että sveitsiläiset ovat osaksi katolilaisia, osaksi reformoituja, osaksi luterilaisia, kun hänellä ehkä on jokin hämärä aavistus siitä, että lait ja laitokset ovat ja vielä parikymmentä vuotta sitten olivat vielä erilaisempia Sveitsin eri kantoneissa, ja että myös niiden historialliset kohtalot ovat osaksi olleet hyvin erisuuntaiset, niin tämä määritelmä jätettiin tällä kierroksella sikseen. Ehkä herra S. muisti lisäksi, että sivistyskansoille on jo tavallista täydellinen uskonnonvapaus. Ehkä hän myös huomasi mahdottomaksi kiistää, että koko joukko pikkukansoja ja pikkuvaltioita – niiden joukossa Sveitsi – on saanut ottaa vastaan lakinsa ja laitoksensa jonkun hallitsijan kädestä. Se riitti, ja hra S. huomasi aiheelliseksi jättää ”uskonnon, lait, instituutiot ja historialliset kohtalot” – oman onnensa nojaan. Sen sijaan Papperslyktanin numerossa 25 hän selittää nyt, että kansallisuus on riippuvainen ”yhteisestä tavasta tuntea ja ajatella”, yhteisestä ”tottumuksesta”. Se saa nyt esittää Papperslyktanin tehtailemaa kansallisuutta nro 2.
Pyydämme kuitenkin lukijaa huomaamaan tarkoin, että yhteinen tapa tuntea ja ajatella tarkoittaa hra S:n mielestä vain ja ainoastaan poliittista tunne- ja ajattelutapaa. Jälleen ”Sveitsin kansakunta” saa astua esiin tukemaan herra S:n tietämystä.
Hän selittää meille juhlallisesti, oikeastaan ihailtavan naiivisti, että ”ero tasavaltalaisen itsehallinnon ja keskitetyn monarkian välillä on läheltä katsottuna suurempi kuin kauempaa katsoen uskoisi”. Se nimittäin osoittaa, että tapa tuntea ja ajatella ym. on erilainen sveitsinranskalaisen ja ranskalaisen välillä ja sveitsinsaksalaisen ja saksalaisen välillä.
Voisimme kysyä: mikä oli ero Ranskaan nähden siihen aikaan, kun Ranskan tasavallan direktorio- ja konsulihallitus saneli Sveitsin tasavallan perustuslain? Vuonna 1792 sveitsiläiset saattoivat tasavaltalaisen tunne- ja ajattelutavan suhteen epäilemättä kutsua ranskalaisia veljiään sediksi. Napoleonin aikaan, kuten tunnettua, suuri osa ranskalaista Sveitsiä kuului Ranskaan.
Mutta tämä on pikku asia. Oleellista on, että huterinkin historiallinen tieto paljastaa, että sveitsiläisten tasavaltalaisella tunne- ja ajattelutavalla ei ole mitään tekemistä heidän kuvitellun kansallisuutensa kanssa. Joka kantonin oma tasavaltalainen perustuslaki on vaikuttanut ajatteluun ja tapoihin, ei liittovaltion perustuslaki, jota on puoskaroinut paitsi Ranskan direktorio ja Napoleon myös pyhä allianssi, ja joka nykyisessä muodossaan on kymmenen vuotta vanha. Kyseinen perustuslaki on yksityiskohdiltaan tuntematon suurimmalle osalle Sveitsin väestöä. Mutta vähintään 20–30 vuotta takaperin sveitsiläiset ovat kaikissa kantoneissa oppineet harjoittamaan itsehallintoa. Aina Ranskan ensimmäiseen vallankumoukseen saakka olivat merkittävät osat Sveitsiä alistettuja, epäitsenäisiä alusmaita, ja aina vuoteen 1830 saakka oli useissa kantoneissa suuri osa väestöä ilman mitään osallistumisoikeutta hallitukseen. Vastoin asianomaisten hallitsevien tasavaltalaisten tahtoa pyhä allianssi säilytti Sveitsin muinaiset alusmaat niiden Napoleonin määräämässä vapaudessa.
Hra S. kiirehtii kertomaan mainitusta kansallisuudesta nro 3 ja esittää muutamia otteita uusimmasta liittovaltion perustuslaista. Niiden pitäisi ensi sijassa osoittaa, että liitto ei ole olemassa yhteistä puolustusta varten ja 22 kantonin edustusta varten suhteessa ulkomaihin. Jos joku voi lukea näistä otteista jotain muuta, on hänellä varmasti aivan oma tapansa lukea. Ja jos joku voi ajatella Sveitsin liittovaltiolla voivan koskaan olla mitään muuta tarkoitusta, täytyy hänellä olla aivan omalla tavallaan koostetut aivot. Jokainen tietää Sveitsin sivistyneimpien pyrkineen kiitettävästi lisäämään liittovaltion yhtenäisyyttä, kun tapaukset ovat niin usein todistaneet sen irrallisuutta. Mutta yksinkertaisinkin tajuaa, että tämän ponnistelun päämääränä on puolustautua ulkomaita vastaan, niin pitkälle kuin se liittovaltiossa on mahdollista. Ei ole epäilystäkään siitä, että nämä miehet oivaltavat kansallisen yhtenäisyyden antavan tällaisen suojan, mutta sitä juuri puuttuu. Maan poliittinen kirjallisuus on ollut täynnä valitusta kantonien hajaannuksesta kun tällaista liikehdintää on ollut runsaasti ja se on saatu vain kanuunoiden avulla palautetuksi järkiinsä.
Herra Schaumanin tavaton naiivius huipentuu siihen, että hän mainittujen otteiden nojalla lausuu olevansa täysin vakuuttunut, että allekirjoittanut nyt huomaa, kuinka ”sellaisessa liittovaltion perustuslaissa yhden kantonin sisäiset olot eivät voi suuresti poiketa toisen kantonin oloista”.
Toden totta! Niin varmaan! Kaikenlaista sopii varmasti odottaa sellaiselta puupäältä, saksalaisten filosofien seuraajalta, joka on tässä ajattelemattomuudessa elänyt koko elämänsä ja ollut niin yksinkertainen, että on levittänyt lainattua vakaumustaan turuille ja toreille, idiootilta, jolla ei ole aavistustakaan valtio-opin suuresta uudistuksesta. – Mutta herra S. latoo nyt päälleni toden totta hivenen liikaa ajattelemattomuutta ja tietämättömyyttä.
Pantakoon merkille, että tässä ei enää ole kysymys tavasta tuntea ja ajatella, saati laeista ja laitoksista ja historiallisista kohtaloista, vaan yleensä ”olosuhteista”. Mistä olosuhteista, jos herra S. suvaitsee kysyttävän? Ei kai uskonnollisista ja kirkollisista? Yhtäällä protestanttisuus, toisaalla karkea katolinen tekopyhyys. Vai lait ja lainsäädäntö? Yhtäällä Ranskan laki ja toisaalla muinaissaksalainen laki ja käytäntö, asiantuntijan lausunnon mukaan enemmän germaaninen ja vähemmän roomalaisen lain ja oikeuskäytännön muuttama kuin missään Saksassa. Vai perheoikeus? Yhtäällä ranskan kieli, opetus ja kirjallisuus sekä ranskalaiset kotitavat – toisaalla kaikki tämä saksalaista, osittain niin alkuperäistä, että se on jo Saksasta hävinnyt. Tai edes elinkeinoissa ja elintavoissa? Genevessä ja Waadtissa esimerkiksi kauppa ja teollisuus, toisissa kantoneissa viininviljely, toisissa maanviljely, toisissa taas vain karjanhoito, ilman että kynnetään vakoakaan. Uri’n asukasta voidaan pitää vähemmän geneveläisen kaltaisena kuin Pielisen karjalainen muistuttaa tukholmalaista. Kahdella viimeksi mainitulla on laeissa ja laitoksissa enemmän yhteistä keskenään. Olemme jo huomauttaneet: se, mitä ajattelutavassa ja tavoissa liittyy tasavaltalaiseen perustuslakiin, se kuuluu kantoneihin aina siitä ajasta, kun liittovaltion perustuslaki oli olemassa vain sodankäyntiä varten. Miten osapuilleen vaalittua tämä ajattelutapa suuressa kansassa on, huomaa siitä, että sveitsiläiset ovat monen vuosisadan ajan kymmenin tuhansin palvelleet itsevaltiuden vartijoina Ranskassa ja Italiassa.
Ajautuisimme liian kauas jos koettaisimme osoittaa, miten vähän valtiomuoto itse asiassa liittyy kansallisuuteen – varsinkaan kirjoitettu perustuslaki. Jokainen vanhempi lukija on aikanaan kyllä kokenut perustuslain synnyn ja häviämisen. Jos kansallisuuden määräämisessä tarkoitetaan vain perustuslakia, se tekee siellä missä se on lujemmin juurtuneena esimerkiksi kaikkien aikojen tasavaltalaisista kansakunnan.
Tämä riittää jo kansallisuudesta nro 2.
Kun hra S. jatkaessaan oppineita kirjoituksiaan Papperslyktanissa nro 26 pääsee puhumaan Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista, hän esittää lainauksen Tocquevillen tunnetusta teoksesta. Tämä onnekas osuma johtaa hänet selittämään uudelleen sen, mitä kansallisuus on. Pääsemme kansallisuuteen nro 3.
On nimittäin luonnollista, että monikielisen kansallisuuden puolesta puhuja tuntee neuvottomuutta, kun hänen teoriansa mukaan esim. myös saksalaisista, tshekeistä, romanialaisista, slaaveista, slovakeista, ym. koostuvan Itävallan kansakunnan täytyy olla kansakunta siinä missä minkä muun tahansa. Sillä siitä Brockhausin tietosanakirjassa ei ole sanaakaan. Muuten emme tiedä, mitä huomautettavaa hänellä olisi Itävallan kansallisuudesta. Jos hän pitäytyy oppiinsa nro 1, hänen on myönnettävä, että Itävallan osavaltioissa uskonto on melko yhdenmukainen, samoin, paitsi Italiassa ja Unkarissa (ennen vuotta 1848) lait ja laitokset, ja myös historialliset kohtalot ovat ainakin jo kolme ja puoli vuosisataa monarkian eri osille samat, missä ne ovat täysin verrattavissa Sveitsin kantoneihin. Jos hän taas valitsee näkökohdan nro 2, niin yhteisen perustuslain täytyy vakuuttaa hänet siitä, että ”sisäiset olosuhteet” Itävallan yhdessä maakunnassa ja kruununmaassa ”eivät voi kovin paljon poiketa toisistaan”. Itävallan perustuslailla ja hallituksella on todella aivan toinen valta aiheuttaa yhdenmukaisuutta sisäisissä asioissa kuin voimattomalla Sveitsin liittohallituksella, joka ei voi edes määrätä oppikirjaa yhteenkään Sveitsin kouluun saati säätää yhtään lakia tai valmistaa mitättömintäkään hallinnollista määräystä itsenäisille kantoneille, jotka ovat Suomen pitäjiin verrattavia tasavaltoja.
Päästäkseen eroon näistä käsitysten nro 1 ja 2 epämiellyttävistä seurauksista hra S. saa vastaansa huomautuksemme Itävallan ja Turkin monikielisestä kansallisuudesta, ja se kuuluu seuraavasti:
Yhdysvaltojen oloihin yleensä optimistisesti suhtautuva Tocqueville korostaa tavanomaisen ylevin sanoin kansan isänmaallista rakkautta liittovaltiota kohtaan. Hra S., joka ei ole lainkaan sattunut törmäämään isänmaanrakkauteen eikä nytkään hoksaa koko sanaa, käyttää kuitenkin reippaasti Tocquevillen viittausta. ”Lapsi, joka syntyy missä tahansa Sveitsin kantonissa, imee itseensä jo kehdossa ilon syntyä vapaaksi sveitsiläiseksi, lapsi missä tahansa Pohjois-Amerikan osavaltiossa ylpeyden olla mahtavan Unionin kansalainen, mutta ehkä useimmissa Itävallan valtioissa lapsi juo äidinmaidossa vihan Itävallan nimeä kohtaan.”
Tässä meillä on nyt kansallisuus nro 3. Kansallisuus on suuren ihmisjoukon iloa ja ylpeyttä kuulumisesta tiettyyn valtioon tai tiettyyn valtioliittoon.
Nämä yksilöt voivat puhua mitä kieltä huvittaa ja jokaisella voi olla oma kirjallisuutensa. He voivat jakaantua kuinka pieniin yhteisöihin tahansa, joista jokaisella on omat erityiset lakinsa ja laitoksensa. Heidät on voitu haalia yhteen maailman kaikista ääristä, ilman mitään yhteistä, muutamaa vuosikymmentä vanhempaa historiaa, niin kuin on laita Yhdysvaltojen entisillä englantilaisilla, ranskalaisilla ja espanjalaisilla siirtolaisilla. Mikään ei kai estä sitä, että rakkaus tiettyyn valtioon ja valtiomuotoon voi liittyä yhteisiin lakeihin ja laitoksiin jne., mutta hra S. ei sitä edellytä. Tyytyväisyys tiettyyn poliittiseen liittymään on itsessään kansallisuutta. Ilmeisesti oletetaan, että tämä tyytyväisyys riippuu yhteisestä poliittisesta ”tunne- ja ajattelutavasta”, joka on kansallisuus nro 2. Mutta kun esimerkki on lainattu kahdesta valtioliitosta, joissa tyytyväisyys todella riippuu suuressa määrin siitä, että yleinen valtiollinen side sitoo mahdollisimman vähän yhdistyvien, sisäasioissa täysivaltaisten valtioiden itsehallintoa, niin siinä voi olla, ja itse asiassa on, eniten tilaa näiden valtioiden erilaisille tunteille, ajatuksille ja tavoille.
On todella tuskallista joutua setvimään tätä ajatussotkua. Huomautamme lyhyesti hra S:n väärästä historiallisesta olettamuksesta. Yllä on jo mainittu, miten kehdossa imetty ilo olla sveitsiläinen on lukemattomia kertoja ja viimeksi kymmenkunta vuotta sitten ilmennyt aseellisena vastarintana liittovaltiota vastaan. Jokainen lukijahan tietää myös, miten Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen hajoaminen voitiin estää vain myöntymällä häpeällisesti orjavaltioiden vaatimuksiin, minkä seurauksena nykyään unionissa ei ole maapalasta, missä orjaparka saisi suojaa herrojensa kahleilta, piiskoilta ja koirilta. Toisaalta historiaa lukenut tietää, että Itävallan keisarit ovat Böömin kuninkaita säätyjen vapaan valinnan seurauksena, Unkarin kuninkaita sopimuksen perusteella. Unkarilaisten oli siihen aikaan valittava turkkilaisten ylivallan tai Saksan suojan välillä. Sittemmin nämä kaksi maata ovat useamman kerran osoittaneet uskollisuuttaan Itävallan valtaa kohtaan ja vielä 1849 oli Unkarissa suuri enemmistö Habsburgien dynastian erottamista vastaan. Vasta viimeisen puolen vuosisadan aikana tshekeissä ja unkarilaisissa on noussut elävä kansallistietoisuus ja he ovat kääntyneet saksalaista vaikutusta vastaan. On toinen asia, että samaan aikaan hallitusjärjestelmä on herättänyt tyytymättömyyttä näissä maissa ja myös Itävallan perintömaissa. Hra S:n lausuma käsitys kruununperimyksestä sattumana, kansan tahdosta riippumattomana, osoittaa myös hänen historiallisen tarkastelutapansa löyhyyttä. Presidentinvaalissa ei ole enemmän järkeä ja oikeutta kuin hyväksytyssä kruununperimysjärjestyksessä. Kansat ovat tunteneet uskollisuutta monia kruununperimykseen perustuvia hallituksia kohtaan, iloa ja ylpeyttä, jota sveitsiläinen tai pohjoisamerikkalainen liittovaltiohallitus ei ole saanut tai koskaan saa osakseen.
Mutta jääköön omaan arvoonsa historiallisten käsitysten holtittomuus, jonka esitetty huudahdus sisältää. Kyseisestä asiasta käy selväksi, että kun liittovaltion entinen englantilainen osa kunnioitti Englannin hallitsijoita, ranskalainen osa hänen kaikkein kristillisintä majesteettiaan, hra S:n opin mukaan molempien osien kansoilla oli toinen kansallisuus kuin niiden nykyinen. Kun, niin kuin jokainen ajatteleva ihminen on varma kerran tapahtuvan, liittovaltio ennemmin tai myöhemmin hajoaa, ja aluksi orjavaltiot eroavat siitä, syntyy hra S:n mukaan samana päivänä uusia kansakuntia. Kukaan tuskin haluaa väittää, että Itävallan saksalaisväestö (esim. perintömaissa ja Tirolissa) haluaa alistua Baijerille tai Preussille jne., tai luopua melko vahvasta itävaltalaisesta isänmaallisuudesta. Miksi se sitten ei voi olla Itävallan kansakunta? Preussin kansa on kiistatta iloinen ja ylpeä nimestään. Eikö silloin ole Preussin kansakuntaa? Hampurilainen ei liioin salli epäillä hänen hampurilaista isänmaallisuuttaan. Siis myös Hampurin kansakunta jne.
Mieleemme ei juolahda väittää, että todellista kansallishenkeä olisi ilman isänmaallisuutta. Mutta isänmaallisuudella on oltava myös muita kohteita kuin tietty valtiomuoto ja hallitus. Rooman kukistamat kansat havittelivat Rooman kansalaisoikeuksia. Eri heimot ovat joukoittain sokeasti seuranneet valloittajan lippuja. Uskonnollinen kiihko kokosi kansoja Muhammedin ja kalifien valtaan. Ei liioin ole kyse siitä, että kiistetään unionin isänmaallisuus Yhdysvalloissa. Mutta se ei riipu vain valtioliitosta ja valtiomuodosta, vaan sen kohteena on kansan enemmistön yhteinen alkuperä, kieli, henkinen sivistys, tavat, lait ja laitokset, yhteisyys, jollaista ei Sveitsin liitossa ole olemassa.
Kolmen kuukauden harkinta-ajan jälkeen Papperslyktan on julkaissut loput nerokkaista tutkimuksistaan ja antanut lukijoilleen kuvauksen nro 4 siitä, mitä kansallisuus on.
Jo lehden numerossa 25 hra S. heitti esiin arvoituksen, että ihminen syntyisi monikieliseen kansallisuuteen. Mutta Sveitsi ja Amerikka tempaisivat hänet kahden artikkelin verran tulkitsemasta tätä syvällistä arvoitusta. Vasta numerossa 37 hän suvaitsee esittää tulkintansa hämmästyneelle maailmalle.
Se on todella hämmästyttävä. Hra Schauman katsoo edellisissä artikkeleissaan ”tulleensa siihen tulokseen, että synnynnäiset yhteiset ajatukset ja tunteet, edut ja ymmärtämykset ovat ainoa, joka oikein voi määrätä, mikä kansakunta on”. Olisiko joku voinut aavistaa, että tämä olisi ”tulos”? Uskonto, lait, ja historialliset kohtalot (nro 1), tietty poliittinen tuntemis- ja ajattelutapa (nro 2), ilo ja ylpeys kuulua tiettyyn valtioon (nro 3) – kaikki tämä on synnynnäisiä ajatuksia, tunteita, etuja ja ymmärtämyksiä – lait ja laitokset ehkä vain sellaisten synnynnäisten ajatusten ym. tuloksia, vaikka tuntuu käsittämättömältä, että valtio, joka ehkä myös voisi olla laitos, syntyisi synnynnäisestä ajatuksesta ja voisi samoin olla synnynnäisen ymmärtämyksen kohteena, toisin sanoen ennen todelliseksi tuloaan olla ”ilon ja ylpeyden” jne. kohteena.
Moni filosofi on olettanut, että tietyt käsitteet ja ajatukset ovat ihmiselle synnynnäisiä, kuuluvat sieluun sellaisenaan, sivistyksestä riippumatta. Mutta he ovat rajoittaneet tämän kaikkein yleisimpiin käsitteisiin, kuten käsitteisiin tilasta ja ajasta, syystä ja seurauksesta jne. Hra S. näköjään olettaa myös ”synnynnäisen” poliittisen vakaumuksen.
Vaikka nämä ajatukset ym. ovatkin synnynnäisiä, niiden pitäisi taas olla ”historian työtä”. Yksi monikielinen kansakunta syntyy hra S:n mukaan toisin ajatuksin kuin toinen, jopa eri sukupolvet eri ajatuksin; sillä se riippuu siitä, mitä heidän isänsä ja esi-isänsä ovat ajatelleet, tunteneet ym. Onhan ihmeellistä, että kukaan ihminen milloinkaan voi päätyä ajattelemaan muita ajatuksia kuin ”myötäsyntyisiä”, että isien ja esi-isien ajatukset voivat vaihdella. Siihen ei tuo apua se, että hra S. lisää sekasotkua sanomalla, että ”sellaiset ajatukset ja tunteet ihmislapsi saa syntymässä tai varhaiskasvatuksessa”. Sillä jos kasvatus voi antaa muita ajatuksia kuin synnynnäisiä, kansallisuus ei ole ilmeisesti synnynnäistä vaan hankittua. Ja vaikka ajatukset ja tunteet ym. riippuisivat vain ”ensi”-kasvatuksesta, ei silti voi käsittää, kuinka yhdellä sukupolvella voi olla eri ajatuksia kuin toisella. Hra S:n oppi synnynnäisestä ymmärtämisestä tuskin auttaa käsittämään, kuinka Irlannissa, Saksassa jne. syntyneet Yhdysvaltojen kansalaiset voivat suhtautua liittovaltioon ilon ja ylpeyden tuntein.
Mutta olemme sanoneet jo liikaakin osoittaaksemme, millaista sekavaa sotkua hra S. tarjoaa lukijoilleen ja mihin löysiin historiallisiin tietoihin se nojaa. Ajatuksettomuus on ajatuksettomuutta, ja tietämättömyys tietämättömyyttä. Hra S., joka torjuu vastustajansa suomalaisissa sanomalehdissä väittämällä että heidän ”ajattelukykynsä on heikko” ja että he ovat ”täydellisen tietämättömiä” asiasta, vaivautumatta tippaakaan perustelemaan arviotaan, tunnustaa varmaan, että olemme nähneet kaiken sen vaivan hänen omien häilyvien pohdiskelujensa valaisemiseksi minkä ne ikinä voivat ansaita.
Meidän on vielä esitettävä vastalause parissa kohtaa, joissa hra S. on suosiollisesti ottanut asiakseen kertoa Papperslyktanin lukijoille meidän käsityksistämme – emme tiedä mistä lähteistä hän on ne saanut.
Hra S:n lausunnoissa asia alkaa näyttää siltä, kuin me yksissä tuumin hra S:n kanssa pitäisimme ”kansallishengelle” tunnusomaisena ”kansakunnan yhteistä tapaa ajatella ja tuntea”.
Lähes kaksikymmentä vuotta takaperin koetti allekirjoittanut teoksessaan [Valtio-oppi] määritellä sanojen kansakunta, isänmaallisuus, kansallisuus ja kansallishenki merkityksen. Hra S., joka on aiemmin lainannut tätä teosta, ja juuri sitä paikkaa, jossa tämä selvitys esiintyy, paljastaa millainen on hänen tapansa lukea kirjoja lausuessaan nyt, että sana kansallishenki on ”epäilemättä J. V. S:lle vanhastaan tuttu”. J. V. S. saa kunnian kiittää tästä ylenpalttisesta luottamuksesta.
Sanotussa teoksessa käsitettiin kansallisuus ”määrätyksi tiedoksi ja siksi tavaksi, joka kunakin hetkenä luonnehtii kansakuntaa”. Isänmaallisuus ”haluksi, joka antaa kansallisuuden kehitykselle sen sysäyksen ja ylläpitää sitä yleisen inhimillisen sivistyksen muotona”. Kansallishenki ”isänmaallisuuden ja kansallisuuden yhdistelmäksi”, kun esim. puhutaan ”kansan voimakkaammasta tai heikommasta, enemmän tai vähemmän elävästä kansallishengestä”.
Me emme vielä näe mitään syytä luopua näistä määritelmistä, vaikka ne varmasti voisi ilmaista täsmällisemmin kuin esitetyssä, suuremmalle lukijakunnalle tarkoitetussa teoksessa. Sanat pätevät kuin kolikot sen leiman mukaan, jonka ne ovat saaneet. Latinan johtopääte itas, ranskan ité, ruotsiin lainattu itet ilmaisevat objektiivista ominaisuutta tai olemusta. Nationaliteetti, kansallisuus sellaisena ominaisuutena esiintyy objektiivisesti ulkoisessa, toiminnan maailmassa, toisten kansakuntien edessä, kansakunnan kielessä, sen tavoissa, sen laeissa ja laitoksissa, sen historiallisessa esiintymisessä suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Isänmaallisuus sitä vastoin on aina käsitetty joksikin toimivan subjektin sisällä olevaksi. Yksilön aikomus, tarkoitus, perustelu, tavoite on säilyttää ja kehittää jotain siitä kaikesta, missä kansallisuus ilmenee, kun sanotaan toiminnan olevan isänmaallista, jopa kun päämäärä ei toteudu tai toteutuu vain epätäydellisesti. Kansallishenki ei loppujen lopuksi voi merkitä vain kansakunnan tietoa ja tapaa, objektiivisesti käsitettyinä. Sillä sana henki sisältää tietämisen ja tahtomisen, itsetietoisuuden ja toiminnan. Siksi kansallishenki on sitä, mitä sana ilmaisee, kansakunnan itsetietoista ja toimivaa henkeä, mihin isänmaallisuus sisältyy toiminnan subjektiivisena momenttina, kansallisuus objektiivisena. Kansallishenki ei isänmaallisuuden tavoin ole vain halua, mieltymystä, aikomusta toteuttaa kansallista, vaan sen todellista ilmenemistä työssä ja toimessa.
Jotta sen käsittäisi oikein, pitäisi oivaltaa, että valtio on olemassa vain toiminnassa, ei tiedossa ilman toimintaa. Jokainen laitos tulee todelliseksi niiden toiminnassa, jotka edustavat laitosta, jokainen laki niiden toiminnassa, jotka tekevät siitä toimintansa normin, jotka eivät vain tunne lakia ja tunnusta sen järkevyyttä, vaan jotka antavat sen hallita toimintaansa. Huomautamme tästä, koska on perin tavallista, että yhteiskunnan ja valtion käsitetään olevan sitä, että yksilöt ovat tietoisia yhteiskunta- ja valtiomuodoista, tai pidetään kirjoitettua perustuslakia niiden olemassaolona, ajattelematta, että tämä olemassaolo toteutuu yhteiskunnan jäsenten töissä ja toimissa. Siksi on myös nurinkurista etsiä kansallisuutta tietyistä ”ajatuksista, tunteista, eduista ja ymmärtämyksistä” elleivät ne ilmene toiminnassa. Yksilö voi vetäytyä toiminnan maailmasta ja elää tajunnassaan. Mutta kansakunnan elämä on yksin ja ainoastaan toimintaa. Myöskään kansalliskirjallisuus ei ole kirjaimia ja kirjoja vaan niissä ilmaistujen käsitysten ja ajatusten vuosisataisesti tuntuvaa vaikutusta ihmiskunnan kohtaloihin. Runoilijan sepitys on tajuntaa, sen julkaiseminen kirjana on toimintaa.
Yllä esitettyyn selitykseen kansallisuuden merkityksestä kuulemme muistutettavan, että kansakunnan tieto ja tapa edellyttävät luonnollista asuinpaikan, syntyperän ja kielen yhteyttä, samoin kuin hengen maailma yleensä edellyttää luontoa. Sana kansakunta sisältää annetun luonnollisen alkuperän merkityksen. Kuuluu harkitsemattomaan käsitykseen puhua valtiosta jonain sinänsä olevana, ottamatta huomioon perhettä ja koko yhteiskuntaelämää. Jos monikielinen kansakunta voi muodostaa valtion, niin meidän pitää johdonmukaisesti vaatia myös monikielisiä perheitä, monikielisiä yhteisöjä ja korporaatioita. Epäilemättä on ollut ja on valtioita, joissa sellainen heimojen ja kielten sekoitus on vallinnut. Hindustan tarjoaa siitä parhaan esimerkin. Mutta vain Papperslyktanin toimittaja kutsuu sellaista kirjavaa väkeä kansakunnaksi. Historiassa pidetään sellaista valtiota siirtymämuotona, joka joko hajoaa monien itämaisten, Kaarle Suuren ja Napoleonin valtakuntien tavoin, tai joka yhden heimon ylivertaisen sivistyksen voimalla muovataan uudelleen kun sen väestö on yhtenäistynyt heimoltaan ja kieleltään, niin kuin Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, Italiassa jne.
Sanotun jälkeen meidän ei tarvitse haaskata yhtään sanaa hyvin mahtipontiselle mutta asiasta vähän tietävälle nimimerkille –er–, joka Hfors Tidningarissa on hyvän hyvyyttään opettanut meille uuden sanan ”kansallishenki”. Hra S. arvostelee häntä tavanomaisen osuvasti ja nokkelasti sanoessaan, että –er– on sanalla ”linnunpoika” (kansallishenki) halunnut tehdä selväksi, mitä ”lintu” (kansakunta) voisi olla.
Samalla tavoin on helppo oivaltaa mitä sveitsiläinen ja ”amerikkalainen” kansallisuus ovat. Sveitsiläisiltä puuttuvat isänmaallisuutensa yhteiset kohteet kielestä, kirjallisuudesta, tavoista, laeista ja laitoksista. Yhdysvaltojen väestön enemmistölle tämä kaikki on yhteistä ja se kohdistaa niihin isänmaallisuutta – mutta sen kieli, kirjallisuus, tavat, lait, laitokset eivät ole omintakeisia, vaan ne ovat englantilaisia. Sveitsiltä puuttuu yhteinen kansallisuus, Yhdysvalloilta omintakeinen kansallisuus.
Hra S. on suvainnut vielä yhdessä kohtaa ja siinä vielä suoremmin ryhtyä allekirjoittaneen asiamieheksi. Hän sanoo: ”J. V. S. katsoo, että kun vain kansan suuren enemmistön puhuma kieli on päässyt luonnolliseen asemaansa, tullut maassa hallitsevaksi ja kyennyt tuottamaan omintakeisen kirjallisuuden, meillä on kaikki se, mikä tarvitaan kansakuntana olemiseen, ja siksi meidän kaikkien on suunnattava ajatuksemme vain siihen suuntaan.”
Hra. S. suokoon anteeksi, mutta näissä sanoissa hän sanoo todella melko karkean epätotuuden.
Allekirjoittanut ei ole koskaan eikä missään lausunut mitään sellaista, ei myöskään lausunnoissaan antanut aihetta vetää niistä niin nurinkurista päätelmää.
Voisin sanoa: Papperslyktan on varmasti lehti, joka kaikkia muita enemmän on auttanut suomalaista kansallisuutta eteenpäin, ja herra Schaumanin ansiot siihen ovat kuolemattomat. Mutta seuraan mieluummin luontoani ja sanon yksinkertaisesti: rohkenen uskoa, että jos minun vähäinen julkinen toimintani ansaitsisi minkäänlaista tarkastelua, se osoittaisi, että minä kielikysymyksestä huolimatta olen seurannut kiinnostuneena kaikkein vähäisimpiäkin yrityksiä hyödyttää ja kunnioittaa tätä maata henkisesti tai aineellisesti. Se, että yksilöltä jää paljon huomaamatta ja toiset asiat taas ylittävät hänen kykynsä käsittää, arvioida ja toimia, olkoon puolustuksena monille sellaisille laiminlyönneilleni.
Tässä asiassa toivon siksi hra S:n väitteiden jäävän täysin perusteettomiksi.
”Kansallisen elämän pääehto on saada itsenäisesti ja vapaasti luoda ja kehittää omalaatuisia tapoja, lakeja ja laitoksia”, sanoo hra S. – siinä mielessä, että hän yksin vaatii tätä itsenäisyyttä ja vapautta, mutta että me emme piittaa siitä vähääkään.
Olemme täysin vakuuttuneita siitä, että tämän maan tavat ovat kehittyneet sen minkä vuosisatainen vieras ylivalta on myöntänyt. Mutta uskomme myös, että niiden kehitys olisi ollut ja olisi vapaampaa ja omintakeisempaa, jos maan asukkaiden sivistynyt osa olisi kieleltään yhteydessä kansan suureen joukkoon, ja että kansan kehitys olisi itsenäisempää, jos sen kieltä ei olisi eristetty yleisestä opetuksesta ja kirjallisuudesta, ja jos lainsäädäntö ja hallinto eivät puhuisi sille vierasta kieltä. Sitä vastoin hra S., jolle on samantekevää, onko maan kieli viidenkymmenen, sadan tai kahdensadan vuoden päästä mesopotamia, on lujasti vakuuttunut, että tällä maan sivistyneiden, opetuksen, lainsäädännön ja hallinnon kielellä pitäisi luoda ja kehittää myös tapoja, lakeja ja laitoksia ”omintakeisesti” – tietenkin omintakeisen mesopotamialaisesti; sillä ”kielen omintakeisuus antaa paljon voimaa kansakunnalle” (miten ja miksi) ”mutta ei ole sen välttämätön ehto”. Tämän mesopotamialaisen omintakeisuuden suomalaisesta omintakeisuudesta me, hra S. ja allekirjoittanut, olemme nyt totisesti eri mieltä.
Tavat kehittyvät perhe-elämässä ja kansalaisten yhteiselämässä. Niiden kehitys riippuu aina oloista. Samalla tavoin vapauskin kehittyy, elleivät olot estä henkistä sivistystä – kuten esim. useissa osissa Sveitsiä, missä kansa on luonnon eristämä ja sidoksissa valistusta vieroksuvaan elinkeinoon, karjanhoitoon, minkä vuoksi tietämättömyys on suurta ja tavat verrattain raa’at, sekä Suomessa, missä erämaaelämällä on ollut sama vaikutus, ja missä kieliolot ovat sitä vahvistaneet.
Lakien ja laitosten kehityksestä olemme jo aikoja sitten lausuneet sen, mitä hra S. ei ole halunnut käsittää, että ne eivät ole aina kansallisia, ja siksi yhteisten lakien ja laitosten ei voi katsoa määräävän kansallisuutta. Ja silti on historian yleinen kulku, että kansat päätyvät vakiintuneeseen yhteiskuntajärjestykseen vieraiden lakien ja laitosten johdattamina. Suomen kaltaisen alamaiskansan, joka ei ole poliittisesti itsenäinen ulospäin, suhteissa muihin valtioihin, täytyy tuntea olevansa epäitsenäinen myös sisäisissä asioissaan, yhteiskunnallisissa laeissa ja laitoksissa. Useimpien muiden vähälukuisten kansakuntien tavoin Suomenkin kansan kansallisuuden kehitys on rajoitettua. Sitä vastoin ei ole tarpeen todistaa, että kansalaislait ja laitokset ovat viimeksi kuluneen puolivuosisadan aikana kehittyneet omintakeisesti. Suomella on nyt omat rajat, oma hallitus, oma valtiontalous, oma lainsäädäntö ja tuomiovalta, omat opetuslaitokset, oma vaikkakin vielä heikko kirjallisuus – tämä kaikki on paljon enemmän kuin esi-isämme saattoivat aavistaa ja toivoa. Vielä on paljon tehtävää. Toivomme sitä tulevaisuudelta. Jos hra S. olisi tätä kehitystä edistääkseen uhrannut sanankin tai ponnistellut muuten sen hyväksi, hän olisi voinut olla varma tunnustuksestamme.
Haluamme olla täysin vilpittömiä. Jätämme Jumalan käsiin sen, mitä ei voi muuttaa. Emme epäile vapaiden poliittisten laitosten ajan koittavan kerran koko Euroopalle. Mutta emme usko, että ihmiskunnalla on paljon ennakkoaavistusta siitä, tapahtuuko se nyt vai 50 vuotta myöhemmin. Nuoret maailmanparantajat, jotka eivät ole paljon oppineet eivätkä mitään tehneet, eivät oikein voi käsittää, miten milloinkaan voi syntyä sellaista, mikä tapahtuu vasta kun heille on parta kasvanut. Kokemus varmaan opettaa heidät vähitellen oivaltamaan, että kaikenlaista mahdollisesti voi kulkea heidän hautansa yli. Historian pitäisi opettaa heille, että sen suuret miehet ovat tehneet työtä tulevan ajan hyväksi – ja siksi heillä on ollut rohkeutta omistaa elämänsä vakaumukselleen. Vain tulevaisuuden tiedossa on, mitä Suomen kansa joutuu taistelemaan ja kärsimään, kun tämä poliittisen vapauden aika koittaa. Historia opettaa, että pienillä kansakunnilla ei ole koskaan ollut ahnaampia vihollisia kuin poliittisesti vapaat suuremmat kansat. Suurten valloittajien valtakunnat ovat taas hajonneet. Mutta suuret vapaavaltiot ovat siirtäneet heimonsa, kielensä, tapansa, lakinsa ja laitoksensa kukistamiinsa maihin, ja historia on turhaan etsinyt jälkiä siitä, mikä ennen on ollut niiden herruutta. Hauta on lähellä valloittavaa yksinvaltiasta, mutta hallitseva kansa elää pitkän elämän.
Huvitelkoon se joka pystyy muutamilla fraaseilla vapaudesta ja itsenäisyydestä, meillä ei ole mitään sitä vastaan. Mutta emme voi välinpitämättöminä katsoa sivusta, jos kaikkeen toimintaan kykenemätön sukupolvi tyhjin iskulausein lannistaisi jo moninkertaisesti hedelmää kantaneen, suomenkielisen kansallisen sivistyksen hyväksi tehdyn työn. Dante loi Italian kirjallisuuden kielen puolen vuosituhatta sitten, ja Italian kansallisuus on yhä kiinnittynyt siitä alkaneeseen kirjallisuuteen. Shakespeare eli ja kirjoitti sata vuotta ennen kuin Englannin nykyinen perustuslaki säädettiin. Ranskalla oli Eurooppaa hallitseva kirjallisuus kauan ennen kuin se kirjasi ihmisoikeudet yhteen perustuslakiinsa. Saksa ei voisi uneksiakaan mahdollisesta poliittisesta yhtenäisyydestä elleivät Schiller ja Goethe ja heidän aikalaisensa olisi jo toteuttaneet kielen ja kirjallisuuden yhtenäisyyttä.
Kun hra S. seuraavaksi kirjoittaa monikielisistä kansakunnista, on hänen syytä muistaa, että Suomessa ei ole kysymys suomalaisista ja ruotsalaisista, vaan sivistyneestä ruotsalaisesta ja sivistymättömästä suomalaisesta kansasta. Siinä kysymyksessä ovat tietosanakirja ja sveitsiläinen metsästysseuran juhla todisteina yhtä kuin – ”hyvää päivää! kirvesvartta!”
J. V. S.
