Acta Societatis Scientiarum Fennicae. [Suomen Tiedeseuran kirjoituksia] Tom. IV Fascic. II. Helsingfors 1856.

Öfversigt Af Finska Vetenskapssocietetens Förhandlingar. [Katsaus Suomen Tiedeseuran toimintaan] III. 1855–56. Helsingfors 1856.

Vaikka teoksista edellinen, Vetenskapssocietetens Handlingar -sarjan neljännen niteen toinen vihko, onkin oppineelle maailmalle tarkoitettu teos, se sisältää kuitenkin monenmoista myös oppimattomille, lukijoillemme ja meille. Se alkaa herra H. J. Holmbergin saksaksi kirjoittamalla artikkelilla ”Etnografisia kuvauksia Venäjän Amerikan kansoista”. Siinä kuvatut kansat ovat thlinkitejä ja konjageja. Molemmat nimet kuvaavat kokonaisia kansanheimoja, joista edelliseen kuuluu kaksi, jälkimmäiseen peräti kolmetoista eri haaraa. Herra Holmbergin kuvaukset ovat osittain tulosta omasta tutkimuksesta ja käsityksistä, osaksi lainattuja eri venäläisiltä kirjoittajilta. Ne on kirjoitettu vapaasti ja yksinkertaisesti ja tarjoavat tässä suhteessa todella rattoisaa luettavaa. Mutta nämä kansat eivät näytä luonteeltaan, tavoiltaan tai elintavoiltaan mitenkään erityisesti poikkeavan villien napaseudun kansojen tavasta sekä vanhassa että uudessa maailmassa. Kuitenkin heistä paljastuu sukulaisuus Pohjois-Amerikan intiaaneihin paitsi ulkoisissa piirteissä myös synkässä ja verisessä mielenlaadussa, missä he eroavat Euroopan ja Aasian rauhallisista ja lempeistä samojedeista ym. ja Amerikan eskimoista, kun taas heillä luonnollisista syistä on elintavoissa paljon yhteistä heidän kanssaan. Varsinkin thlinkitit erottuvat muista vastenmielisellä villiydellä.

Vihko sisältää lisäksi Lönnrotin kauniin ”Muistopuheen” A. J. Sjögrenistä ja A. von Nordmannin ”Elämäkerrallisen tiedonannon” kreivi C. G. Mannerheimista.

Vihkon sisällöstä mainitsemme vielä erityisesti: ”Suomen mineraalien analyysejä I” ja ”Muutamia lisätietoja Suomen mineraaleista”. Edellinen artikkeli kuvaa analyysejä, joita on toteutettu yliopiston laboratoriossa professori Arppen johdolla, jälkimmäinen muita, jotka on tehty prof. von Bonsdorff -vainajan valvonnassa, ja jotka nyt prof. Moberg on julkaissut hänen jälkeenjääneistä papereistaan. Vihko sisältää vielä herrojen Woldstedt, Arppe, af Brunér, A. Nordenskiöld ja Sucksdorff tutkimuksia, ei tosin siksi, että niiden aiheet ymmärtääksemme olisivat erityisen merkittäviä, mutta varmasti kukin tahollaan antaen arvokkaita lisiä tieteen hyväksi.

Todellista iloa tuntien arvioimme lukijoillemme jälkimmäisen kirjan, ”Katsauksen” seuran toimintaan; sillä tämä katsaus ei nykyisin ole vain Finlands Allmänna Tidningistä toistettu kertomus kokouksista, vaan se sisältää joukon (18) kiintoisia tutkimuksia ja kirjoituksia, osaksi omia huomioita ja mietteitä seuran eri jäseniltä ja muilta kotimaisilta kirjoittajilta, osaksi tiedonantoja tieteellisistä ilmiöistä muissa maissa ja esityksiä nykyajan mielipiteistä koskien tieteen eri kysymyksiä. Lyhyessä esipuheessa, jossa ilmoitetaan muutoksesta ”Katsausten” ohjelmassa, varaakin nykyinen pysyvä sihteeri, prof. Arppe, seuralle mahdollisuuden pukea nämä esitykset muuhun ”kuin tieteelliseen, varsinaiseen kansantajuistamiseen, ei täysin suunniteltuun muotoon”. Mutta lukevan yleisön ei pidä antaa sen lainkaan pelästyttää. Vihkon sisältö on todella niin kansantajuinen kuin voi vaatia, emmekä epäröisi lainata lehteemme kirjoituksista useampiakin, ellemme muista syistä pitäisi sitä asiaankuulumattomana. Aika varmaan korjaa sen, mitä ”muodon” huolenpidosta ja kansanomaisuudesta vielä paikoitellen puuttuu. Luemme myönnytyksiin myös toivotun muutoksen ”Katsausten” ulkoasussa, nimittäin komeasta kvartoformaatista vaatimattomaan ja suosittuun oktaavomuotoon.

Vihkon tutkimuksista mainitsemme erikseen lukijoiden suurelle enemmistölle erityisen tervetulleena ja opettavana prof. Bonsdorffin: ”Sydämen toiminta fysiologian nykyiseltä näkökannalta” ja ”Kyyluksen muodostuminen ja sen joutuminen suolistoon”. Myös jälkimmäinen tutkimus esittää, minkä jo edellisen otsikko ilmoittaa, nykyajan fysiologien käsityksiä aiheesta. Esitystapa olisi epäilemättä voinut olla toinen, ellei se sotisi seuran päätöstä vastaan. Rehellisesti on kuitenkin tunnustettava, että sellaista aihetta käsittelevässä kirjoituksessa kieli on epätavallisen vapaata vieraista keinosanoista.

On tunnustettava, että fysiologia, varsinkin eläinfysiologia, on viime aikoina ottanut yllättäviä edistysaskelia, sitäkin arvokkaampia, kun ne enimmäkseen eivät perustu hypoteeseihin vaan hyvin tarkkoihin tutkimuksiin ja kokemukseen. Eläinparat ovat tosin näissä kokeissa saaneet, kuten sanotaan, mennä nahkoineen karvoineen; mutta se unohdetaan tulosten vuoksi, jotka eivät ole omiaan vain tyydyttämään inhimillistä uteliaisuutta vaan niiden tarkoituksena on myös vähentää inhimillistä kurjuutta, koska uudempi lääketaito perustuu pääasiassa näihin tutkimuksiin sisäelinten tilasta ja toiminnasta terveenä ja sairaana. Tutkimusmenetelmät eivät liioin aina ole niin synkkiä kuin kuulostaa; ja olemme esim. kuulleet, että ne koirat, joiden vatsasta ranskalainen Bernard tutki ravintoaineiden muuttumista, temmelsivät iloisesti tiiviisti suljettuine hopeaputkineen, joiden kautta tutkija haluamanaan aikana saattoi ottaa vatsalaukusta muuttunutta ravintoainetta, vatsanestettä ym.

Hämmästellen tarkastelee todella ihmeellistä toimintaa tässä laitoksessa, jota kutsutaan elimistöksi. Kuka esim. uskoisi ihmisen vatsalaukun erittävän nestettä, jonka tehtävänä on hajottaa ja kemiallisesti muuttaa useimmat ravintoaineet, mahanestettä, niin suuren määrän, että 24 tunnissa eritetty neste painaa 1/10:n koko ruumiin painosta, eli esim. 8 leiviskää [68 kg] painavalla ihmisellä 16 naulaa [6,8 kg] vuorokaudessa! Kun allekirjoittaneella ei tällä hetkellä ole käytössään tarpeellista kirjastoa, olisin pitänyt tietoa painovirheenä. Mutta kun toisessa kohtaa luetaan, että ravintoaineista valmistetun nesteen, kyyluksen (maitiaisnesteen), joka yhdessä imusuonissa muodostuneen nesteen, lymfan, kanssa kulkeutuu vereen, on laskettu vuorokaudessa vastaavan 1/4–1/6:aa koko ruumiin painosta, niin uskoo myös mahanesteen vahvaan menekkiin. Ja kaiken kaikkiaan vain tottumattomuus näihin laskuihin ja tietoihin tekee lukijan epäuskoiseksi. Sillä jos joku sanoo meille, että mahanestettä kulutetaan 1/14 400 ruumiin painosta minuutissa, niin se ei kuulosta lainkaan uskottavalta. Liioin ei tarvitse pelätä, että koko ruumiin massa 10 päivässä kulkisi vatsan läpi mahanesteenä. Se palaa kemiallisena yhdisteenä ravintoaineiden kanssa maitona vereen ja erotetaan siitä jälleen kuten kaikki muut elimistön tuotteet – huomattakoon kuitenkin, että kuten tunnettua sama materia ei kierrä tasaisesti, vaan osa siitä häviää ja korvataan ravinnolla ja sisään hengityksellä.

Kiinnostava on myös herra J. H. Holmbergin ilmoitus ”Eräästä geologisesta ilmiöstä Karjalassa”. Höytiäinen ja Pyhäselkä -järvien välistä kanavaa tutkittaessa on nimittäin metsää kasvavalta hiekkaharjulta 4 kyynärän syvyydestä tavattu turvekerros, joka sisältää osittain makaavia koivunrunkoja, osittain juurillaan seisovia pajunrunkoja. Sellaiset ilmiöt ovat hyvin tavallisia muissa maissa, missä on nuorempia geologisia muodostumia, mutta Suomessa harvinaisia; ja löytö lienee ainoa lajissaan, vaikka useimmissa soissa ja sammalikoissa voi löytää jälkiä aikaisemmasta kasvillisuudesta, mutta missään ei liene kokonaista turvekerrosta uusien maakerrosten peitossa. Emme rohkene siitä kuitenkaan mitään väittää, koska myös tällä alalla havaittua vähää ei tässä maassa saateta julkisuuteen. Herra H. selittää ilmiön myöhempinä aikoina yleisemmiksi otaksutuilla maannousuilla ja -laskuilla. Hän arvelee, että vesi on tuonut koivut sinne aikana, jolloin molemmat järvet olivat yhteydessä, minkä jälkeen maa on kohonnut, on syntynyt turvekerros ja paju on juurtunut. Sitten maakaistale on jälleen vajonnut veden alle niin syvään, että kokonainen hiekkakerros on syntynyt, ja sitten taas noussut harjun nykyiseen korkeuteen vedenpinnan yläpuolelle. Näistä kuten monista muista geologian selityksistä voidaan sanoa: meidän Herrallemme ei mikään ole mahdotonta; mutta on kuitenkin lupa odottaa jotain yksinkertaisempaa. Vielä 10 vuotta sitten uskallettiin tuskin epäillä suurta ”vierinkivivirtaa”, jonka puolustajana oli itsensä Berzelius. Nyt tuskin kukaan enää uskoo siihen. Nykyisin täytyy sitä vastoin uskoa, että jäätiköt ovat aiheuttaneet vuortemme uurteet, ja parhaalla tahdolla saa liittää jääkauden trooppiseen aikaan, kun palmut kasvoivat, norsut kävivät laitumella ja hyeenat ulvoivat napapiirillä.

Useita muita kiinnostavia asioita on tästä kirjasta opittavana. Se päättyy sihteerin erinomaisen hyvin kirjoittamaan ”vuosikertomukseen”. Siihen sisältyvät lyhyet elämäkerrat seuran manalle menneistä jäsenistä, tohtori Carl Lundahlista ja valtioneuvos Carl Gustaf Tavaststjernasta, molemmat lyhyydessään todella mestarillisia, varsinkin edellistä leimaa ilmeinen ystävyyden lämpö, joka kaunistaa kuvan silti arvostelukykyä lahjomatta, pettämättä. Emme voi kieltäytyä nautinnosta lainata seuraavia näytteitä.

Mutta huolimatta siitä, että hänen mielensä oli yleensä vastaanottavainen ja avoin taiteen ja luonnon kaikelle kauneudelle, huolimatta siitä, että hänen sydämensä oli herkkä ja lämmin ja hän askarteli henkisesti etupäässä sielua jalostavissa toimissa, hän ei kuitenkaan kyennyt kamppailemaan itselleen sitä mielenrauhaa, sitä tunteen ja ajatuksen tasapainoa, syvään vakaumukseen perustuvaa luonteenlujuutta, joka on – tai jonka pitäisi olla – tieteen ja todellisen sivistyksen oleellisimpia hedelmiä. Samoin kuin hänen ruumistaan painoi maahan liian varhainen sairaalloisuus, samoin oli myös koko hänen sisäinen olentonsa voimaton ja jännitteetön, murtunut ja hajonnut jo iässä, jolloin elämä muuten vasta alkaa ilmetä miehelle täydessä merkityksessään.

Ruotsissa on kohteliaisuudessa menty niin pitkälle, että Suomen kirjailijoiden käyttämään kieleen on lisätty ”precisio ja eleganssi”. Esitetyn kaltaiset säkeet todella lähestyvät sitä. Precisiosta ei voi olla kysymys siellä, missä kielellä ei ole ilmaistavana miehekkäitä, tarkoin määrättyjä ajatuksia. Myös sanaa eleganssi käytetään sellaisesta, mikä ei omaksu vain ulkoista muotoa ja väriä vaan millä samalla kertaa on yksinkertaisuutta ja soliditeettia, sisäistä lujuutta. Taito kirjoittaa sellaista kieltä, mikä tuntuu itsestään selvältä kauniilta muodolta todelle ja kauniille sisällölle, on aivan muuta kuin kielitaituruutta, taitoa hyvin sorvatuilla fraaseilla olla sanomatta mitään tai kätkeä niihin latteus tai vain päästä eroon jostain, mikä pitäisi sanoa. Ei niin, etteikö tätä jälkimmäistä taitoa viljeltäisi kotimaisessa kirjallisuudessa; ja että se on saanut ihailijansa, on yhtä itsestään selvää kuin että musiikkimaakareiden samanlaiset suoritukset ovat saaneet omansa.

Lisäämme vielä seuraavan katkelman sekä kuvatun persoonan että kuvauksen vuoksi.

Juuri näillä tieteellisillä töillään1 valtioneuvos Tavaststjernalla oli oikeutettu paikka Suomen Tiedeakatemiassa, joka myös kutsui hänet fyysismatemaattisen jaoksensa jäseneksi.

Elämä, jota on vietetty niin monipuolisissa käytännön toimissa ja oppineissa puuhissa, jonka täysi kypsyys lisäksi sattuu aikaan, kun isänmaa koki historiansa merkittävimmän kriisin, antaisi varmasti tilaisuuden useammassa suhteessa opettavaan elämäkerralliseen kuvaukseen. Sellaista en voi tässä kuitenkaan esittää, osaksi tosin tarpeellisen aineiston puutteen vuoksi, mutta pääasiassa siksi, että vainajan toiminnalla, niin kunnianarvoista kuin se olikin, ei ollut tieteelle eikä Suomen Tiedeseuralle mitään kovin suurta painoa ja merkitystä. Valtioneuvos Tavaststjerna kuului niihin virkamiehiin, joka tietämisen ja tiedon rakkauden elähdyttämänä ja kykenevänä tieteellisiin tutkimuksiin olisi voinut saavuttaa nimeä tiedemiehenä, ellei ylivoimainen taipumus ja muut seikat olisi johtaneet niitä toiselle, yhtä kunnialliselle ja ehkä varmemmalle toimintauralle. Erikoisesti pitää Tiedeseuran kuitenkin muistaa sitä hyväntahtoisuutta, jota valtioneuvos Tavaststjerna alituiseen vaali tätä yhteisöä kohtaan, jonka puheenjohtajana hän myös oli 1844–45, huomaavaista osanottoa, jolla hän seurasi sen toimintaa, sitkeyttä, jolla hän aina elämänsä viimeiseen iltaan kävi sen kokouksissa. – Koruton inhimillisyys hänen olemuksessaan, hänen laaja sivistyksensä, jota ylensi vaiheikkaan elämän pitkä kokemus yhtyneenä hänen miellyttävään avomielisyyteensä teki hänen henkilöstään rakastetun, hänen seuransa opettavaksi kaikille, jotka olivat läheisemmässä kosketuksessa häneen.

Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen. H:fors 1856.

Jälleen on ilmestynyt tämän aikakauslehden vuosikerta, viidestoista. ”Jumalat ovat kateellisia,” sanoivat vanhat, ja tällä ilmauksella haluaisi muistuttaa itse kutakin pitämään onnen omana tietonaan. Koskaan ei liioin voi olla arvokasta iloita liikaa rehennellen. Mutta kaikkea iloa ei voi kuitenkaan torjua, kun todistaa sitä sitkeää uutteruutta, jolla jokaista parempaa yritystä tässä maassa harjoitetaan. Sillä se lupaa tulevaisuutta ja jättää tälle tulevaisuudelle esimerkin seurattavaksi.

Tässä vuosikerrassa lukija kohtaa ensimmäisenä herra Ahlqvistin kirjoituksen Viron uusimmasta kirjallisuudesta: ”Wiron nykyisemmästä kirjallisuudesta”.

Tässä maassa todellakin tarvitaan sellaista katsausta sisarkielen kulttuurin pyrinnöistä. Nimien Rosenplänter, Masing, Fählmann, Ahrens tosin tiedetään kuvaavan virolaisen kirjallisuuden parhaita teoksia, mutta suomalaiselle lukumaailmalle on ollut verrattain tuntematonta, mitä he kukin ovat vaikuttaneet ja kuinka pitkälle työ tämän kirjallisuuden hyväksi on edennyt. Tämä työ tosin alkoi myöhemmin mutta on samanlaista kuin suomen hyväksi tehty. Silti se synnytti aikaisemmin yrityksen säädellä kieliopilla kirjakieltä, ja myös tällä vuosisadalla Viro heräsi aikaisemmin kiinnostumaan kielen kieliopillisesta selvityksestä ja sen käytöstä kirjoituksessa.

Ensimmäisenä virolaisena kielioppina, jolla on jotain arvoa, mainitaan Johannes Hornungin Grammatica Esthonica brevis, perspicua tamen methodo ad dialectum Revaliensem edita, painettu Riiassa 1693. Saman Hornungin katsotaan katekismuksen ja virsikirjan julkaisemisella vakiinnuttaneen viron kirjakielen. Vähän ennen vuotta 1686 oli Uusi testamentti käännetty viroksi. Vuonna 1739 ilmestyi sillä kielellä koko Raamattu, jonka Thor Helle julkaisi usean avustajan myötävaikutuksella. Muuten ovat samalta ajalta tunnettuja suomalainen Forselius, Gutzleff ja Hupel.

Rosenplänter alkoi 1813 julkaista sarjaansa ”Beyträge zur genauern Kenntniss der estnischen Sprache” [Tarkempaa tietoa viron kielestä], josta vuoteen 1832 ilmestyi kaksikymmentä vihkoa. Melkein samaan aikaan esiintyi Masing, ja samalta ajalta voidaan laskea henkiin herätetyt ponnistelut kielen ja kotimaisen kirjallisuuden kehittämiseksi. Jätämme luettelematta monia, jotka varsinkin Rosenplänterin julkaisussa esiintyivät enemmän tai vähemmän onnekkaasti. Se, mitä heidän ja useiden muiden lähinnä Fählmannin myöhemmin ponnistuksin on saatu aikaan, ansaitsee kyllä suuren arvostuksen. Mutta hedelmät ovat kuitenkin tähän asti olleet verrattain vähäiset, jos niitä arvioi sen mukaan, mitä kansalliskirjallisuudelta oikeutetusti vaaditaan. Myöskään vuonna 1838 Tartossa perustettu seura: ”Die gelehrte Estnische Gesellschaft” ei ole kyennyt ratkaisevasti vaikuttamaan virolaisen kirjallisuuden hyväksi. Ilolla havaitaan, että vaikka suomen kielen ja kirjallisuuden hyväksi aikaan saatu ei ole merkityksellistä, se vähäkin on toki paljon yli kaiken Virossa tapahtuneen.

Kuitenkin nopeampi edistyminen suomen kielen viljelyssä ilmenee oikeastaan vain muodollisessa, kieliopin selvittämisessä ja kielen käsittelyssä, kun taas täällä kirjallisuus enimmäkseen koostuu käännöksistä ja siitä melkein kokonaan puuttuvat alkuperäistuotteet – jos jättää laskuista suomalaiset sanomalehdet. Suomen kirjakielen helpompi ja varmempi sivistys lienee pääasiassa luettavissa sen onnellisemman tilanteen ansioksi, että täällä kansanlaulut ovat säilyneet hyvin runsaina. Luonnollisista syistä on virolainen kirjallisuus melkein tyystin rajoittunut kirjoihin kansalle; mutta tällä alalla on esiintynyt enemmän kirjoittajia, kuten herra Ahlqvistin esittämistä näytteistä näkyy, ei niinkään vähin lahjoin ja onnekkaasti. Rohkeammin tulevaisuuden toivein on täällä käännetty suomeksi monenmoista kirjallisuutta, mikä vaatii sivistyneempiä lukijoita; mutta näillä yrityksillä on merkitystä pikemmin näytteinä kielen käytöstä kuin suomalaisena kirjallisuutena sivistyneille yhteiskuntaluokille. Virolaiset kirjoittajat sitä vastoin ovat kansaa varten tuottaneet sellaista, minkä kauneus myös sivistyneempien on tunnustettava ja josta voi nauttia jokainen, joka kykenee nauttimaan kirjallisuudesta. Tämä tie on epäilemättä onnellisemmin valittu näistä kahdesta. Syy siihen, että virolaiset kirjoittajat ovat astuneet ja voineet astua sille, on epäilemättä se, että Itämerenmaakunnilla on jo kauan ollut paljon runsaampi kotimainen saksankielinen kirjallisuus kuin ruotsinkielinen kirjallisuus Suomessa, ja että siksi sekä tiedemiehillä että kirjoittajilla on enemmän ja koulutetumpaa kirjoittajankykyä ja kirjoittajanlahjoja kuin Suomen kirjallisesti sivistyneillä. On jo kauan pantu merkille, että varsinkin Itämerenmaakuntien pappissääty on kunnostautunut tieteellisissä ja kirjallisissa pyrinnöissään. Tämä johtuu tieteellisemmästä suuntauksesta myös virkamiesopinnoissa Tarton saksalaiseen henkeen järjestetyssä yliopistossa ja läheisestä kosketuksesta paljon kirjoittavaan Saksaan – mistä olemme tämän numeron ensimmäisessä artikkelissa puhuneet. Luulisimme, että siellä myös papiston ulkoinen asema on tieteellisille ja kirjallisille toimille paljon otollisempi kuin täällä Suomessa. Siellä nimittäin ei ole näitä surkeita pastoraatteja, joiden viranhaltijat elää kituuttavat jatkuvasti vain hankkiakseen elämän välttämättömimmät tarpeet; ei liioin näitä kohtuuttoman suuria pastoraatteja, jotka ovat vain syötti hyvän elämän halulle ja voitonhimolle tai pakon sanelema turvapaikka köyhtyneille ja uupuneille koulumiehille. Ellemme erehdy, on myös apupappilaitos Itämerenmaakunnissa rajoitettu sellaiseksi kuin sen pitäisi olla, todelliseksi avuksi sairaalloisille tai voimattomille. Sille, joka siellä omistautuu papin kutsumukselle, on tavallisesti heti odotettavissa turvattu kohtuullinen toimeentulo seurakunnassa, joka on juuri sen kokoinen että hän todella voi huolehtia siitä joutumatta kiusaukseen hylätä se. Vapaana elinkeinohuolista toimeliaimpina vuosinaan ja myös paljon ankarampien tapojen pidättämänä hakeutumasta arvottomiin huvituksiin tai jättäytymästä voittoa tuottaviin hankkeisiin2 hän voi omistaa virkatehtävistä vapaat hetket sille puuhalle, joka epäilemättä parhaiten sopii hengenmiehelle, ja johon hän yliopistossa on saanut herätyksen, tutkimuksille ja kirjoittamiselle.

Sekä Rosenplänter (k. 1846) että Masing (k. 1832) olivat pappeja, mikä kutsumus näyttää olevan myös useimmilla niistä, jotka ovat tehneet työtä viron kielen ja kirjallisuuden hyväksi. Fählmann sitä vastoin (k. 1850) oli pappi ja elämänsä lopulla viron lehtori Tarton yliopistossa. Kaikki kolme olivat kielentutkijoita, mutta työskentelivät samalla viron kirjallisuuden, varsinkin kansankirjallisuuden hyväksi, osaksi käännöksin osaksi omin teoksin. Fählmann, joka keräsi satuja ja lauluja kansan suusta, esiintyi alkuperäiskirjailijana myös runomuodossa. Molemmissa suhteissa kulkee vielä elävä Fredrik Kreutzwald hänen jalanjäljissään. Vanhempia arvostettuja runonsäkeiden ja suorasanaisen kirjoittajia ovat von Frey, v. Luce, v. Willman ja Winkler. Omalaatuisimpana ja nerokkaimpana laulujen ja kertomusten kirjoittajana kansalle esiintyy kreivi Petter von Manteuffel, jonka teoksesta Willem Nawi ello-päwäd jäljempänä esitämme otteen.

Kuten tunnettua, Itämerenmaakuntien rahvaan vapautti maaorjuudesta keisari Aleksanteri I, jonka nimi, kuten herra Ahlqvist kertoo, kansan suussa todella elää epiteetillä ”siunattu”. Vapautettu talopoika ei luonnollisesti kuitenkaan saanut omaa maata, koska se täysin on aatelin käsissä. On monia vuosia kuultu esitettävän, että sen seurauksena rahvaan tila olisi huonompi nyt kuin maaorjuuden aikoina. Kuitenkin juhlii taponpoika hartaudella vapautuksensa muistopäivää: ja kuten kerrotaan kuuluvat uuden suhteen molemminpuoliset vaikeudet saaneen aatelin päättämään jättää maa perinnöksi talonpojille määrättyä maanvuokraa vastaan, kun on oivallettu, että maanviljelystä ei muuten ole mitään hyötyä. Emme tiedä, onko tämä huhu perusteltu; mutta on helppo oivaltaa, että olosuhteiden pakko ennemmin tai myöhemmin saa aikaan sellaisen muutoksen tai ainakin antaa syyn solmia pitemmäksi aikaa tehtyjä maanvuokrauksia.

Vähemmän tunnettua lienee, että Virossa ja Liivinmaalla on mainitun kansan vapauttaneen keisarin käskyn seurauksena kansakouluja joka seurakunnassa, jopa yksittäisissä kylissä, ja lisäksi papit ja alituomarit ovat velvollisia tekemään viron kielellä kaikki sellaiset asiakirjat (pöytäkirjat, todistukset ym.), jotka koskevat virolaista rahvasta. Kuinka ihmeellistä ja paljon puhuvaa ennakkoluulon ja henkisen velttouden mahdista, että sellaisen tilanteen vaatiminen Suomessa kohtaa täällä yhä vastustajia!

Herra Ahlqvistin ansiokkaan kriittinen ja huolitellulla suomen kielellä kirjoitettu tutkimus on varmasti tervetullut lahja kaikille, jotka vaalivat rakkautta suomen kieltä ja kirjallisuutta kohtaan, sillä heistä on toki ilahduttavaa oppia tuntemaan ne vakavat ponnistelut, jotka Suomenlahden eteläpuolella ovat pyrkineet kohottamaan siellä asuvan Suomen heimon sivistystasoa ja itsetuntoa jossain määrin.

Erityinen ansio on lukuisilla otteilla virolaisten kirjoittajien teoksista. Niitä voidaan ehkä käyttää, mihin herra A. on viitannut, palvelemaan oppikirjoina niille, jotka haluavat oppia ymmärtämään viron kieltä; mutta ne antavat myös oheen liitetyn suomalaisen käännöksen mukana jokaiselle lukijalle mahdollisuuden ja huvin tutustua hieman eri kirjoittajiin.

Muut artikkelit vuosikerrassa ovat: Bidrag till teckningen af tillståndet i Finland i medlet af 1600-talet [Lisäys kuvaukseen Suomen tilasta 1600-luvun puolivälissä], kirjoittajana F. J. Rabbe; Hirvenampujat yhdeksessä runomuksessa, Johan Ludvig Runebergin, käännös Malachias Costianderin; Om en religiös rörelse i södra Österbotten på 1700-talet [Uskonnollisesta liikkeestä Etelä-Pohjanmaalla 1700-luvulla], kirjoittajana J. O. J. Rancken, ja Lönnrotin kääntämä Odysseen vastaanotto Faiakialaisten saarella.

Herra Rabbe julkaisee kuusi Pehr Brahen, maaherrojen von der Linde, Creutz ja Törneskiöld virkakertomusta, kaikki nämä asiakirjat ennen painettuja. Ne kaikki edistävät suuresti tietoa Suomen oloista kyseisenä aikana, ja siinä suhteessa ne voivat erottua edukseen suuresta joukosta samanlaisia asiakirjoja, kun herra R. on katsonut niiden ansaitsevan tulla uudelleen painetuksi.

Herra Ranckenin kirjoitus selvittää tähän asti vähän tunnettua, mutta kuten näyttää, myös vähän levinnyttä ja vaikutuksiltaan verrattain merkityksetöntä pietististä tai oikeammin mystisististä uskonnollista liikettä maassa. Erittäin merkittävä se on kuitenkin hyvin erikoisena todisteena siitä, miten paljon liikkuu syvällä suuressa ihmisjoukossa, mistä ministerit ja piispat yhtä vähän kuin filosofia edes uneksivat. Vai kuka uskoisi, että meidän suomalaiset talonpoikamme ja talonpoikaisnaisemme kuunaan ovat askaroineet paitsi Böhmen myös Gichtelin, Überfeldin, Römelingin, Johannes a Crucen, Pordagen, Pierre Poiret’n, Madame de la Mothe Guyonin jne. parissa, mystikkojen ja uneksijoiden kaikilta ajoilta ja kaikista Euroopan maanääristä, henkilöiden ja kirjoitusten, joiden nimet ja otsikot suurimmaksi osaksi ovat mainituille ministereille ja piispoille yhtä tuntemattomia kuin ne ovat meille. Kuka uskoisi, että suomalaiset talonpojat ovat vaivanneet päätään kääntämällä, jotkut useita satoja arkkeja jäljentämällä mainittujen kirjoittajien ja kirjoittajattarien kirjoja ja käymällä niiden sisällöstä vilkasta kirjeenvaihtoa? Se on todella uskomatonta; ja kuitenkin siellä syvissä kerroksissa esiintyy varmaan vielä uskomattomampia asioita. Jopa historiankin silmä pääsee harvoin seuraamaan näitä liikkeitä. Mutta kun uusi aikakausi on kypsä synnytettäväksi ja kun edustajia vastustamattoman virran ylemmissä kerroksissa viedään kuin lastuja tuulessa, silloin asettuu tutkija perustelemaan mistä se kaikki on tullut, missä ovat sen juuret; ja tutkimuksessa kuluu vuosikymmeniä sen kuitenkaan aina voimatta tunkeutua asioiden pohjaan, edeltävään, hiljaiseen, usein vain sattumalta päivänvaloon tulleeseen kehitykseen.

Herra Rancken on onnistunut hankkimaan suuren määrän käsikirjoituksia, luultavasti ainoat muistomerkit hänen kuvaamistaan liikkeistä. Hän näyttää yleensä historioitsijan rauhallisuudella ja puolueettomuudella käsittäneen niiden laadun ja merkityksen. Olisi ollut toivottavaa, että hän ei siitä tarkastelutavasta olisi poikennut teologiselle tai oikeammin kirkolliselle alalle. Sillä hänen asiakseen ei varmasti kuuluisi hätistää kansaa nykyisen kirkon ”ainoalle, kapealle polulle”, ”joka vie päämäärään”. Totta totisesti vain innon puute sellaiseen hätistelyyn ei aiheuta poikkeamista harhapoluille, vaan kaikkien aikojen historia todistaa, että siellä missä vaaditaan vain sellaista sysimistä, todella kristillinen into ja olemus häviävät ja että pääasiassa sen seurauksena esiintyy poikkeamia kaikenlaisille ”harhapoluille”.

Herra Costianderin käännös ”Hirvenhiihtäjistä” on luullaksemme jo monta vuotta ollut matkalla julkisuuteen. Myös se kuuluu tavallaan hiljaiseen elämään. Sillä sen voi hyvin käsittää niin, että köyhä, unohdettu pitäjänkoulumestari hankkii Suomen kansalle ja sen kulttuurille Suomen suurimpien runoilijoiden parhaita runoja. Emme voi puuttua käännöksen etuihin ja puutteisiin, mihin meillä ei ole aikaa eikä halua. Voi myös olla varma, että se muodollisessa suhteessa on moitteeton, koska sen Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ovat tarkastaneet maamme pätevimmät tuomarit alalla, ja paljolti tämän tarkastuksen ansiosta se lienee päässyt nykyiseen kuntoonsa.

Luonnollisesti vielä passiivisemmin täytyy meidän kritiikkimme suhtautua Lönnrotin käännökseen Odysseuksesta. Tunnustuksemme voi tässä tapauksessa olla yhdentekevä; mutta ehkä meidän ei kuitenkaan pidä salata sitä, että tavujen lukumäärälle rakentuva, nyt voimassa oleva suomalainen metriikka tekee korvallemme säkeen raskaaksi jo heksametrissä, lyyrisissä säemuodoissa vielä enemmän. Se mitä herra Ahlqvist yllä arvostellussa tutkimuksessa sanoo Viron modernista runoudesta, tuntuu meistä – ehkä seurauksena tästä hyvin yksilöllisestä mieltymyksestä – perin kummalliselta. Siinä nimittäin herra A. huomauttaa, että Viron runous ei ole koskaan joutunut ratkomaan kiistaa lukumäärän ja painon kesken ja suuntautuu painon mukaan, ja lisää aivan avomielisesti, ettei kykene ratkaisemaan, onko ”se oikein vain väärin”. Sellainen tunnustus herra Ahlqvistin kaltaiselta mieheltä ei todella ole vailla merkitystä. Hän on useilla sekä käännöksillä että omilla runoillaan hyvin todistanut runollisen kutsumuksensa. Hän itse on siinä velvollisuudentuntoisesti noudattanut säädettyä kvantiteettioppia. Mutta hän lienee parhaiten osoittanut, minkä kahleen tämä oppi asettaa runomuodolle ja runoilijalle, jonka sitä noudattamalla täytyy siirtyä aivan toiseen sävelskaalaan kuin arkiproosassa. Jos herra A:lla on syytä epäillä virolaisen runouden valintaa, hänellä epäilemättä on sitä myös suomalaisessa.

Jopa vähempi tieto ja vähemmän koulittu korva voi todella alkaa epäillä, kun lukee seuraavanlaista, kreivi Manteuffelin helppoa ja vapaata säettä:

Ehkä tulevaisuudessa uusi laulu antaa uuden säännön, jonka metriikka saa siitä johtaa. Sääntöjen ottaminen tulevaisuutta varten muinaisrunoista, kuten nyt tapahtuu, antanee paljon vähemmän varmuutta, sillä tämän säännön mukaan muinaisruno itse on saanut yhden sävelkoron laululle, toisen metriikalle. Daavidin psalmit ja jopa Pindaroksen laulut ovat vielä säännöttömiä; ja myös Eddan säkeet ovat vailla lakia.

Lisäämme lukijan huviksi käännöksen kreivi Manteuffelin yllämainitusta teoksesta Willem Nawi ello-päwad. Se on tendenssikirja viinan väärinkäyttöä vastaan. Sen alun on herra Ahlqvist julkaissut ja se on painettu Suomettareen. Se on paitsi hauska myös mielestämme erinomaisen lahjakkaasti laadittu, merkitsevä ja kuvaileva. Sen oikein ymmärtämiseksi on tiedettävä, että Virossa aatelilla on viinanpoltto-oikeus ja tiluksillaan maanteiden varrella komeita krouveja, lajissaan paremmin rakennettuja kuin kirkot.

Lämpiminä kesäpäivinä sikisi kärpäsiä sellaisia määriä, että yksikään ihminen ei saanut niiltä rauhaa. Kerpisin herraskartano oli etelän puolella, ja kun jokin ovi avattiin, niitä lensi sisään sadoittain. Silloin ne huvittelivat salissa ja tekivät kaikenlaista ilkeyttä. Jo varhain aamulla, kun kahvipöytä laitettiin kuntoon, ne tulivat sinne parvittain, niin kuin kaikki olisi laitettu esille niitä varten, ja tutkivat mitä pöydästä löytyi. Jos kaikki ei niistä ollut kohdallaan, ne pyörittivät päätä etujaloilla, sukivat takajaloilla siipiään, hypähtelivät ja lensivät suoraan vehnäselle, mutustelivat pari suupalaa, hyppäsivät sitten kahvikupin reunalle ja joivat vähän kahvia asian päälle, aivan kuin toisetkin viisaat ihmiset, vakuuttaen toisilleen, että niin toki parhaiten sai kuivan vehnäsen menemään alas. Oli myös kärpäsiä, jotka ensin halusivat tyhjentää kahvikupin, mutta putosivat sinne ja hukkuivat; ne olivat nuoria, jotka eivät kuunnelleet vanhojen ohjeita ja oppeja: että liika himo tuo tullessaan surkean lopun. Yhtä nenäkkäitä ne olivat päivällispöydässä. Sellaista ruokaa ei ollut, jolla ne eivät olisi tallustaneet. Vanha herra oli erityisen työlääntynyt niihin. Sillä joukossa oli muutamia arkkikelmejä, jotka keksivät kaikenlaisia temppuja kiusata häntä. Vanhalla herralla oli kalju pää, jossa vain muutama harmaa hius oli jäljellä muinaisesta komeudesta. Sinne ne asettuivat yhtenään; kun yksi lähti, toinen tuli, ja turhaan läiski vanha herra niiden perään ja siveli kädellään päälakea. Silti hän olisi voinut vähän helpottaa oloaan, ellei hänellä olisi ollut tapana nukkua päiväunia. Sillä silloin tulivat kärpäset kymmenittäin mitään pelkäämättä. Nyt tuli yksi kelmi lentäen sieltä, asettui muun parven joukkoon pöydälle, nosti milloin yhtä, milloin toista jalkaa eikä voinut naurultaan saada sanaa suustaan. ”Sano ihmeessä, mitä tapahtui?” kyselivät muut. ”No, minä istuin seinällä sohvan vieressä ja odotin kunnes vanhan herran silmät vähitellen sulkeutuivat; silloin lensin hänen nenälleen, laskeuduin alas ja merkitsin sen mustalla läiskällä.” Kaikki nauroivat täyttä kurkkua ja räpyttelivät siipiään. ”Hän läiskäytti leveällä kourallaan ja oli vähällä lyödä minut hengiltä; mutta sujahdin näppärästi pakoon ja isku sattui vain hänen omaan pitkään nenäänsä.” Taas yleistä riemua! – Toinen kärpänen kertoi: ”Kun hän on juuri nukahtanut ja makaa suu auki, silloin hänelle voi tehdä sen, minkä on aikonut. Tässä eräänä päivänä, kun ruoka-aika oli jo loppunut, pisti ruoan haju vielä nenääni. Seurasin sitä hänen kellariinsa, mihin hän oli ahtanut ruoan, ja löysin vielä muutamia muruja hänen hampaistaan; mutta pimeää siellä oli, niin että oli vaikea saada selvää mistään; ja niin alkoivat koirat murista hänen nenässään, niin että sain luvan laittautua tieheni kellarista. Mutta vaikka siten olin todella näpistelemässä, hän ei kuitenkaan koettanut ottaa minua kiinni.” – Nyt päätti koko parvi alkaa kilpajuoksun ja painin. ”Lähdetään vanhan herran kaljulle päälaelle,” ne sanoivat, ”se on sileä ja komea, niin ettei satuta itseään kun kaatuu.”

Mutta eräänä kauniina iltana lähtivät herra ja rouva lapsineen kävelylle. Nuori herra sattui silloin löytämään kauniin punaisen, valkopilkkuisen sienen, jota hän näytti isälle. Tämä otti sienen häneltä ja sanoi: ”se on myrkyllinen, ja sellaisia täytyy varoa; mutta tiedän hyvin, mitä sillä teen.” Seuraavana aamuna, kun kahvipöytä oli raivattu pois, herra pyysi lautasen ja lusikan, hän puristi sienen silpuksi, kaatoi vähän vettä sen päälle, sirotti sokeria keitokselle ja jätti sen seisomaan pöydälle. Kun kärpäset nyt näkivät lautasen, ne sanoivat toisilleen: ”maistetaanpa vähän uutta ruokalajia!” Pian oli joukko koolla. Useimmat kävelivät ensin varovasti ympäri reunoja; mutta kun ne näkivät, että muutamat jo innokkaasti massuttivat vatsaansa, lähestyi yksi toisensa perästä ja seurasi esimerkkiä. Ne, jotka olivat syöneet sydämensä kyllyydestä, kaatuivat heti lautaselle; toiset kykenivät vielä ryömimään laidalle ja putosivat siihen; muutamat lensivät alas pöydälle, ottivat muutaman hoippuvan askeleen, mutta kaatuivat pian kumoon ja heittivät henkensä. Sitten lensi yksi, jota pidettiin viisaana miehenä kärpästen joukossa ja joka uskoi siihen itsekin, alas seinältä. Kun tämä näki toisen kärpäsen sätkyttelevän selällään, hän meni lähemmäs, tönäsi kärsällään toveria kylkeen ja sanoi: ”onko tämä jotain kärpäskonstailua, että maataan noin selällään; nouse ylös, ryökäle!” Mutta puhuteltu surisi vain heikosti ja makasi missä makasi. Nyt hoiperteli toinen tapaamaan viisasta ja tämä kysyi: ”mikä sinua vaivaa? Sinähän olit aina ennen nopea jaloistasi!” – ”Juu minäkin halusin maistaa tuota uutta ruokalajia, mutta satuin ottamaan liikaa. Nyt kuvottaa; päässä pyörii eivätkä jalat kanna – mutta ruoka oli kyllä hyvää ja miellyttävää.” Kai minun täytyy tarkistaa, miten asian laita oikein on, ajatteli viisas mielessään, osaan kyllä varoa nauttimasta sitä liikaa. Hän lensi lautaselle, otti kulauksen, lensi takaisin pöydälle ja sanoi muille: ”Katsokaa nyt! Mitä se vaikutti? Se teki minut vain reippaammaksi; katsokaa miten hypin ja heilutan siipiä; kestän kyllä vielä kulauksen lisää!” Hän teki niin, ja ryömi sitten lautasen reunalle. ”Mutta se oli kyllä vähän liian vähän,” hän ajatteli, ”kaipaan todella vähän lisää. Parasta kääntyä ja tyydyttää tämä himo.” Sinne hän jäi. Himo sammui vasta hengen mukana. – Toinen kärpänen lensi suristen avoimesta ovesta. ”Missä on minun Maijani,” hän kysyi, ”eikö kukaan ole nähnyt minun Maijaani. Istuimme yhdessä eräässä kukassa tuolla ulkona. Läksin juomaan vähän maitoa ja kun tulin takaisin, Maija oli kadonnut. Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä?” Eräs läsnäolevista kuivasi suutaan ja vastasi: ”Maista pois tätä ruokaa, miten se on mainiota ja tekee hyvää! Tässä palanen. Syö se niin saat nähdä, miten iloiselle mielelle tulet ja miten kaikki huolet kaikkoavat. Sitten mene etsimään Maijaasi.” ”Voin kai hyvin maistaa sitä, ” sanoi toinen, ”täällä syödään aina hyvin.” Hän söi minkä pystyi, lensi sitten alas pöydälle etsimään Maijaansa; tapasi Maijan lusikan vierestä, hoippui hänen luokseen, kaatui maahan ja kuoli.

–––––

Siinä oli herra Ahlqvistin katkelma. Teos on jo kokonaan suomeksi käännetty ja ilmestynee pian painosta.

Enon opetuksia luonnon asioista Antero Wareliukselta. 2. Osa. Turussa 1856.

Tällä hyvin tunnetun teoksen toisella osalla on edellisen osan ansioita selvä ja vapaa esitystapa ja puhdas ja huoliteltu kieli. Väliin sopii epäillä, miten rahvas voi ymmärtää kaikki nämä uudesti muodostetut sanat ja käsittää oikein niiden merkityksen. Mutta lähemmin tarkastellen huomaa ne useimmiten niin hyvin johdetuiksi ja koostetuiksi, että vähällä harkinnalla asia jo sanan etymologian kautta tulee selväksi. Kuitenkaan voi tekijää tuskin vapauttaa jonkinmoisesta liioitellusta halusta muodostaa omia sanoja ja ilmauksia, myös missä aikaisemmin käyttöön otetut nimitykset näyttävät riittävän. Tekijän sana Liudin3, ”nerf”, vaikuttaa esim. tarpeettomalta kirjoituksessa ja puheessa tunnetun Hermon asemesta; samoin Maasysi Kivihiilen asemesta, jne.

Aiheiden valinta osoittaa, että tämä osa ei ole viimeinen. Se sisältää; Kirjoista luonnon asioissa, Rautavedosta (magneetti); Näkistä ja painajasta; Ilma-laivoista; Elämäkunnasta ja sen osakkeista; Kivettymistä ja maatumista (petrifikaatioista ja fossiileista); Maan sisuksesta; lopuksi luettelon vastaavista tieteellisistä termeistä. Odotamme kolmatta osaa, koska tekijä on valinnut tässä esim. mieluummin puhuvansa ilmapalloista kuin höyrykoneista ja rautateistä. Geologiasta vähemmän sivistyneille ajatuksemme on, että se on sekä miellyttävästi askarruttavaa ja hyödyllistä kunhan se vain osoittaa, että maan on täytynyt ennen meidän aikaamme läpikäydä monia mullistuksia ja että ne yhä jatkuvat, vaikka suuremmassa mitassa vasta vuosisatojen jälkeen havaittavina. Mutta mitä selityksiin aikaisemmista muutoksista tulee, ovat ne tähän päivään enemmän tai vähemmän nerokkaita arvauksia. Varsinkin on oppi äkillisistä valtaisista mullistuksista joutunut päivittäisten korjausten kohteeksi.

Valitettavaa on, että tätä ja vastaavia kirjoja ei voida varustaa useammin kuvin. Edellisessä osassa oli muutamia puupiirroksia tekstissä. Nykyisessä on vain yksi kivipainettu kuvaliite, jossa on kuusi huonosti tehtyä eläimenkuvaa.

Suomalaisen talonpojan kotilääkäri. Uusi parannettu laitos. Porvoossa 1856.

Tämän hyödyllisen kirjan ensimmäinen painos ilmestyi jo 1838. Kuten nimi ilmoittaa ja tekijä, professori Lönnrot, kuuden rivin esipuheessa vahvistaa, hän on valvonut ja korjannut tämän uuden painoksen. Sitä tarvitsee yhtä vähän suositella kuin edellä mainittua teosta, koska molemmat löytävät tien lukijansa luokse. Ne, jotka haluavat olla hyödyksi rahvaalle ja joilla on tilaisuus siihen, voivat vain antaa sille tiedoksi, että edellistä on saatavilla, ja toista, jota jonkin aikaa on puuttunut kirjakaupasta, on taas saatavilla. Lääkärikirjan luulisi olevan myös maaseudun säätyläisille tervetullut, varsinkin siksi, että se kertoo joukon yksinkertaisia lääkkeitä kotimaisesta kasvikunnasta ja siten antaa neuvoja pitää niitä valmiina sekä omaan että varsinkin köyhemmän rahvaan tarpeeseen, jonka kaikkialla maassa uutterasti luulisi käyttävän niitä. Kirjan neuvot tässä suhteessa ovat arvokkaat jokaiselle kaukana lääkäristä ja apteekista asuvalle.

Lukemisia Nuorisolle. Vaikka mieluiten vältämme kaikkia sanomalehtikatsauksia sekä puolesta että vastaan, emme voi olla suosittelematta kyseessä olevaa lehteä kaikille, jotka harrastavat kansansivistystä. Sivistyneiden luokkien nuorisolle on suuri valikoima myös hyvää luettavaa. Suomenkieliselle nuorisolle on vähän luettavaa ja se valtaosin huonoa. Niin todella huolellisesti valittu ja melko kyvykkäästi esitetty lukemisto, jollaista tämä lehti tarjoaa, on nuorisolle siksi korvaamaton lahja. Sen hankkivat vanhemmat saavat pian runsaasti pääomaa siitä 92 hopeakopeekan vähäisestä hinnasta lapsen lukuhalun lisääntyessä ja lapsen heräämisessä hyvään, jonka lukeminen pakostakin aiheuttaa. – Vanhemmille itselleenkin on siitä paljon opittavaa. Vähän iloisempi voisi lehti väliin kyllä olla.

J. V. S.

• 1. Föreläsningar i Topografin Sthlm 1807. Lärobok i Landtmätningen Hfors 1843. Algebrans Elementer af Lacroix. Ofversättning, Åbo 1827. Kaksi kirjoitusta Sotatieteen akatemian toimituksissa ja Om Proportionalaxlar Vet. Soccietetens Akter. Red.
• 2. Korttia pelaavia ja juopottelevia tai viinaa polttavia ja myyviä pappeja lienee vähän Itämeren-maakunnissa.
• 3. Lönnrötilla oli Liude.