I Om straussiska mythbildningen, theologisk granskning af J. Müller, med företal af C. E. Fahlcrantz. [Straussin myytinmuodostuksesta, teologinen tutkielma, kirjoittanut J. Müller, esipuhe C. E. Fahlcrantz]
II Tvenne skrifter af d:r C. Ullmann, öfversättning och sammandrag jemte företal af C. E. Fahlcrantz. [Kaksi tri C. Ullmannin kirjoitusta, käännös ja tiivistelmä sekä esipuhe C. E. Fahlcrantz]
Olemme ottaneet velvollisuudeksemme esitellä vähän kerrassaan Straussin vastaisia teoksia. Niin paljon kuin se meistä riippuu, pyrimme pitämään yllä kerran herännyttä kiinnostusta niihin syvällisiin kysymyksiin, jotka tulivat puheeksi Straussin teoksen ilmestyttyä. Teemme näin, vaikka saisimmekin niskaamme lisää arkkipiispan lehden ja herrojen ammattiteologien moraalisia pannatuomioita melkoisen innostuksemme vuoksi.
Ensimmäinen tässä esiteltävistä teoksista on merkittävä sekä vakavan tieteellisen otteensa että selkeän todistelunsa ansiosta. Samalla se on laadultaan täysin poleeminen. Jos se osoittaakin Straussin kritiikin suhtautumisessa myytin käsitteeseen jotain vinoutumista, jonka Strauss on itsekin tuonut esiin, niin toisaalta siinä jätetään kokonaan kehittelemättä evankeliumien ristiriitaisuus, jonka tekijä tunnustaa, oppi ihmeteoista ja Kristuksen jumalallisesta luonteesta.
Olemme jo esittäneet sen vakaumuksemme, että kristinoppi ja kristillinen usko ovat riippumattomia sekä Straussin kritiikistä että kaikesta muustakin kritiikistä. Mielestämme Straussin ansio on ennen muuta siinä, että hän on antanut kovan iskun ylipäätään kaikelle kritiikille, joka vaatii päästä uskonnollisen uskon perustaksi. Vaikka esiteltävä teos yleensä pyrkiikin osoittamaan Straussin kriittisen kannan asiattomuuden, voi kirjoittaja asian luonteen vuoksi esittää vain sen positiivisen väitteen, että Uuden testamentin tekijät ovat ihmetapahtumista uskoneet sen mitä ovat niistä kirjoittaneet. Kysymys ei kuitenkaan ole heidän, vaan meidän uskostamme. Uskovaiset ovat uskoneet paljon myöhäisempinä aikoina jopa pyhimystaruihin ja kertoneet niitä. Me protestantit emme niihin usko, koska niissä ei ole mitään sisäistä todistusta totuudestaan. Toisin on Raamatun oppien laita, sillä ne vaativat sellaisinaan tunnustusta ilman historian antamaa vahvistusta. Uskonnollinen usko on näet yhtä apriorista, todistaa yhtä paljon oman itsensä puolesta kuin tieto. Sen teologimme tahtovat kuitenkin kieltää, vastoin seurakunnan kokemusta. Usko on uskovalle hengen sisäistä todistusta, joka on pätevä vain uskovalle itselleen. Sen sijaan teologi, joka on itse menettänyt uskon tai katsoo, että usko sellaisenaan syrjäyttää kaiken tieteellisen todistelun, haluaa kaikesta huolimatta olla yhtä aikaa tiedemies ja uskova. Siitä syystä hänen uskostaan tulee auktoriteettiuskoa ja hänen todistelustaan ulkoisten aistienvaraista, historiallisen todennäköisyydenvaraista todistelua. Jos hän yrittäisi löytää toisen tieteellisen todistelun, sellaisen, joka vaatii itse oppia todistamaan totuutensa, hän joutuisi filosofian alueelle. Eikä meidän teologeillamme ole siellä hyvä olla.
Jälkimmäisessä teoksessa Ullmann kyllä myöntää, että kritiikki ei uskonasioissa riitä todistamiseen. Spekulaatio katsotaan teoksessa yhtä kyvyttömäksi. Vain usko voi täysin käsittää sekä uskonnon historian että itse oppien totuuden (ks. s. 41). On helppo havaita, että tässä ei voi siis olla kysymys mistään tieteellisestä kannasta tai todistelusta, vaikka tekijä yrittääkin suuriäänisesti saada jotain sellaista mukaan. Hän yrittää lohduttaa itseään uskossa sellaisen löytymiseen ja tekee näin huomattavia myönnytyksiä kriittiselle skeptisismille, esimerkiksi tunnustaessaan, että evankeliumeissa on sadunomaisia aineksia. Tässä yhteydessä hän esittää yleisen säännön sille, mistä ei saa tinkiä; on tietenkin selvää, että sen pätevyys jää riippumaan itse kunkin subjektiivisesta mieltymyksestä. U. vastustaa oikeutetusti Straussin ihmisyyskäsitystä. Siinä ihmisyys ymmärretään pelkästään abstraktiseksi olemukseksi, itsensä kanssa identtiseksi yleisyydeksi. Kun U. sen sijaan haluaa nähdä ihmisyyden toteutuvan vain yhdessä ainoassa yksilössä, silloin on asiatonta enää nimittää muita ihmisiksi. Tosiasiallisena tuloksena on, että idean täytyy olla todellinen jokaisessa ilmentymässään, että toisin sanoen jokainen itsetietoisuus on henkeä, jokainen ihminen on ihminen. Pohtimalla löytyy joukoittain erilaisuuksia ja epätäydellisyyksiä, mutta kaikki ihmiset ovat yhtäläisiä Jumalan edessä, toisin sanoen totuuden valtakunnassa. U. selittää ihmeteot hengen ja luonnon valtakuntien ennalta määrätyllä harmonialla. Näin siis myös poikkeamissa yleisistä luonnonlaeista pitäisi olla syyn ja seurauksen yhteys. On tyhjää kuvittelua, että tämä selitystapa poikkeaisi hitustakaan ihmeiden ymmärtämisestä luonnollisiksi, joskin meille käsittämättömiksi tapahtumiksi.
Tästä kaikesta havaitaan, että U:n tekstien ensisijainen arvo ei ole niiden tieteellisyydessä, vaikka ensimmäiseen sisältyykin monia ajattelemisen arvoisia huomautuksia Straussin kriittistä menettelyä vastaan. Sen sijaan ne ovat kauniin ja lämpimän esitystapansa ansiosta paremmin omiaan sivistyneiden hartauskirjoiksi. Vaikka paras onkin sellainen usko, joka ei joudu kamppailemaan minkään epäilyksien kanssa, on epäilevälle järjelle tiettyjä rajoja vetävä uskokin parempaa kuin kaiken vakaumuksen puute, välinpitämättömyys tai ehdoton nihilismi. Ei merkitse mitään, että rajojen täytyy muodostua mielivaltaisiksi niin kauan kuin niiden vetäjä tahtoo sitoa niillä vain itsensä. Jos rajoille sen sijaan vaaditaan tieteellistä pätevyyttä, silloin ne on hylättävä.
Nämä käännökset ovat erityisen merkillisiä siksi, että ne ilmestyvät Upsalan teologisen tiedekunnan suojeluksessa. Tarjoaahan Ruotsin ensimmäisen yliopiston dogmatiikan professori tämän yrityksen omasta oppineisuuden varastostaan. Kaikkien täytyy tunnustaa, että teologian professorit ovat aika kilttejä tehdessään näin kauniita ja moitteettomia käännöksiä saksasta. Jos he hyväntahtoisesti jatkavat niitä, voi ehkä vähitellen arvata, millaisia heidän omat dogmaattiset mielipiteensä ovat. Jotain sen suuntaista voinee löytää jälkimmäisen teoksen esipuheesta. Tosin siinäkin on pääasiana Straussin henkilön moraalinen likaaminen, halveksivat sanonnat hänen tieteellisyydestään ja suurisuiset vakuuttelut, että hänen oppiensa kumoaminen on pikkujuttu. Tosin herra professori Fahlcrantz ei välitä tehdä edes pikkuriikkistä osaa tästä pikkuisesta työstä. Strauss voisi nyt asettaa hra Fahlcrantzia vastaan koko oppineen Saksan arvion (pois on jätettävä Hengstenberg, Tholuck ja Leo, jotka ovat jo tuominneet Straussin helvetin tuleen). Hra F. voi myös vakuuttaa, että kukaan hyvä mies ei ”voi” tuntea kunnioitusta Straussin moraalista ihmistä kohtaan. Hra F. näet sanoo näin Ullmannista, joka Müllerin tavoin tunnustaa paitsi Straussin oppineisuuden ja terävyyden, myös hänen rehellisen innostuksensa totuuteen. Kuitenkin vasta ensiksi mainitun (ja myöhemmin ilmestyneen) teoksen esipuheessa hra F. julistaa Straussin kerta kaikkiaan huijariksi. Syynä on etupäässä se, että muussa tapauksessa yleisö alkaa liiaksi luottaa Straussiin.
Lukija ällistyy. Kuitenkaan tässä ei ole muuta ällistelyn aihetta kuin se rohkeus, ettemme sanoisi jalo häpeämättömyys, jolla hra professori esittää väitteensä. Hän vaatii aivan yksinkertaisesti ”kunnioitusta julistamalleen tuomiolle, koska sen perusteena on usko, että Straussin auktoriteetti vaikuttaa joukkoihin huomattavasti voimakkaammin kuin näennäinen tieteellisyys”. Ja tuomio kuuluu: ”väärä täytyy olla sen opin, joka ei herätä julistajansa sielussa jalostumista, jota sen sijaan julistetaan kylmästi, ivallisesti, epäluotettavasti ja totuudesta piittaamatta”. Jokainen rehellinen ja säällisesti ajatteleva mies vaatii todisteita. Niitä vaaditaan sitäkin suuremmalla syyllä kun sekä Ullmann että Müller ovat päinvastaista mieltä ja kun hra professori on omavaltaisesti jättänyt pois useita Ullmannin tämän suuntaisia sanontoja. Hra professori vakuuttaa: ”mikäpä olisi helpompaa, jos kohta myös vähemmän miellyttävää kuin esittää laajoja dokumentteja näiden Straussin vastaisten syytösten tueksi”. Hän jättää kuitenkin dokumentit esittämättä – luultavasti siksi, että niiden esittäminen olisi niin epämiellyttävää. Hra professori antaa esimerkin siitä, kuinka tarpeettomina hän pitää todisteita sellaisessa pikku jutussa kuin ihmisen julistamisessa alhaiseksi huijariksi. Hän näet pyytää – ilmeisesti saadakseen esittää käännöksiä myös esipuheessaan – lupaa ”lainata muutamia sanoja mieheltä, jonka ylivoimaisen oppineisuuden ja nerouden (!) kaikki osapuolet joutuvat yhtä lailla tunnustamaan”. Tämä nerokas mies, herra professorin ylivertainen oppinut on – Tholuck.
[nro 52]
Saanemme käydä läpi hra Fahlcrantzin tässä esittämät lainaukset, jotta sen jälkeen voidaan ratkaista, pitääkö Tholuckin, Straussin vai professorin tuntea niiden kohdistuvan itseensä. Teoksessa sanotaan: ”Strauss ei voi kieltää, että liberalismi, rationalismi, panteismi ja historian vastaisuus ovat hänen kirkkonsa perustamisen elinehto”… joten siis… Edelleen Strauss vertaa tiettyjen teologien dogmatiikkaa ”lihamakkarapuuroon” eli selvällä ruotsin kielellä sanottuna sillisalaattiin, puhuu Marheineken ”kattilasta, jossa keitetyistä kirkon opeista kuoritaan pelkkä vaahto” ja kutsuu Weissen kolminaisuusoppia markkinahuijarin itsekehuksi. Siten Strauss ei ole terävä eikä karkea, vaan ”ivallinen, epäluotettava ja totuudesta piittaamaton”. Tarvitsisiko professori enää lisätodisteita? Nerokas Tholuck tyytyy puolestaan sanomaan vain: ”Mitkä linnut kerääntyivätkään tämän haaskan (Straussin opin) ympärille? Kaikki ne, jotka eivät voineet menettää mitään ajassa eikä voittaa mitään iäisyydessä”… ”niin sanotun edistyksen väki, eteenpäin menon päiväkärpäset, muodin polyypit, ajan hengen silmänpalvojat ja päivän narrit”. Näihin kuuluu ”valistusajan väljähtynyttä pohjasakkaa”… ”juutalaiskäännynnäisiä, jotka tekevät lehmänkauppoja kaikissa lehdissä liberaalisen valkosipulin kanssa”. Kun seura on tällaista ja Strauss ”tunnustaa apostolin virkaan jonkun Feuerbachin, jonkun Frauenstädtin, jonkun Daumerin, jonkun Micheletin ja muita, niin sopii pelätä, että hän tunnustaa vielä joskus sellaisiakin, joista Shakespeare sanoo: ’on rikos tunteakaan heitä’.”
Näin puhuu se nero eikä professori Fahlcrantzilla ole pienintäkään huomauttamista hänen moraalisuudestaan, samalla kun sillisalaatti ja kattila riittävät professorin silmissä lyömään Straussiin alhaisen leiman. Joka tapauksessa nämä Tholuckilta lainatut esimerkit ovat ainoat, jotka hra professori on löytänyt tutkittuaan ”itse sitä miestä (Straussia) ja hänen menettelytapojaan”. Kuka joutuu tässä nyt kirkkaimpaan valoon? Strauss, Tholuck vai professori Fahlcrantz?
Ihmetyttää miksi professori on tehnyt pitkästä esipuheesta pelkän häväistyskirjoituksen. Eikö hän olisi uskaltanut panna peliin edes aavistuksen verran todistusaineistoa Straussin mielipiteitä vastaan ja eikö hän olisi samalla voinut jättää oman ja Straussin moraalisuuden syrjään? Tai jos hän totesi itsensä todisteluun kykenemättömäksi, eikö hän olisi voinut asettaa Straussin väittämiä vastaan joitakin hyvää tarkoittavia vakuutteluja siinä toivossa, että hänen oma moraalisuutensa antaisi niille samaa auktoriteettia, jota hän on harmikseen todennut Straussin kirjoituksilla olevan? Hänen hyökkäyksensä Straussin luonnetta vastaan paljastaa nyt lievimmin sanoen perin kummallista epäluottamusta hänen oman asemansa arvostusta kohtaan.
Jos lukee ensin mainitun teoksen esipuheen loppuun, niin havaitsee, että tähtäimessä ovatkin tosiasiassa Straussin ruotsalaiset ”puolustajat”. Emme saa selvää keitä hra F. tällä tarkoittaa; emme ole toistaiseksi nähneet yhtään Straussin katsomuksia puolustavaa esitystä ruotsin kielellä. Emme liioin tunne Saksassakaan yhtään hänen oppilastaan. Ja silti jopa hänen vastustajansakin (esimerkiksi Ullmann) myöntävät, että hänen esiintymisensä tekee ”tärkeäksi se liike, jonka se on jo synnyttänyt ja ne vaikutukset, joihin se vastedes vielä johtaa”. Olemme jo sanoneet omana käsityksenämme hänen tieteellisestä merkityksestään, että käyttämällä modernin kritiikin kaikkia tuloksia kielteisessä suunnassa hän on tehnyt tyhjäksi kritiikin vaatimukset ja puolustanut siten spekulaation oikeutta yliaistillisen totuuden kysymyksessä. Tällä emme toisaalta kiellä uskolta sen pyhittävää ja autuaaksi tekevää voimaa. Emme ole milloinkaan katsoneet, että Straussin positiiviset opit kestävät koettelun. Kuitenkin hänen naturalisminsa on kumottava spekulaation eikä kritiikin kentällä. Filosofiaa arvossa pitävässä ja kunnioittavassa Saksassa nämä opit eivät siten olekaan saaneet mitään kannatusta. Mutta siellä riita on myös siirtynyt kritiikistä filosofiaan. Professori Fahlcrantz näyttää nyt jäävän kummankin arvostuksessa paljon Ullmannista jälkeen ja katsovan, että kysymys on helpointa ratkaista julistamalla Strauss tietämättömäksi pölkkypääksi ja lisäksi alhaiseksi ihmiseksi. Strauss voi ottaa tämän hra professorin intoilun jotakuinkin yhdentekevänä. Tarvitsematta halventaa hra professoria voinee silti otaksua, että Strauss on dokumentoinut moraalisuutensa aivan yhtä hyvin kuin hra professori ja tieteellisyytensä hyvän joukon paremmin. Sen sijaan hra professori voisi ehkä saavuttaa tarkoituksensa, saisi mustatuksi jokaisen ruotsalaisen kirjoittajan, jonka hän suvaitsee julistaa straussilaiseksi, ellei sitä estetä asianmukaisesti ja ajoissa.
Käännöksen kannalta lisäämme enää sen, että vaikka hra professori kääntääkin saksasta, hän näyttää ymmärtävän kielen omalla tavallaan. Hän näet laskee Tholuckia seuraten Weissen Straussin seurakuntaan, ”uuden seurakunnan jäseniin”. Weisse on toistakymmentä vuotta saarnannut, miten korkealla hegeliläisyyden yläpuolella hän on ja yrittänyt rakentaa uuden, melko oikeauskoisen järjestelmän sen raunioille. Hra professori olisi saanut tietoja tästä siltä samalta Straussin teoksen sivulta, jolta Tholuck on ottanut lainauksensa. Voimme myös vain varoittaa hra professoria niistä tunnustuskirjojen kanssa ristiriitaisista harhakäsityksistä, joita hän on kääntänyt ja suosittanut. Ullmann näet olettaa, että evankeliumeissa on satua, hänen mielestään Jeesuksen elämää kuvaavissa kertomuksissa on monia piirteitä, jotka eivät vastaa todellisuutta, Jeesuksen sanoja esitetään väärin jne. Myös Müller hylkää kokonaan Raamatun innoituksen. Hän opettaa korostetusti näin: ”Meidän synoptisten evankeliumiemme perustan muodostava perinne on esityksessä osittain hämärretty. Samoin silminnäkijöiden muisti, johon etenkin Luukas vetoaa, on tullut ajan mittaan tietyissä kohdin vähemmän varmaksi. Jopa Johanneksen evankeliumissakin on monia jälkiä tästä pitkän ajanjakson hämärtävästä vaikutuksesta kirjoittajan muistiin” … ”Kun evankelisten kertomusten kaikki yksityiskohdat eivät olekaan täysin varmoja, se antaa kovan iskun uskolle ja sille perustuvalle teologialle.” Kaikki tällainen on perin vaarallista, jos konsistorit ja yleiset syyttäjät käyvät siihen käsiksi, mitä ei kai voitane välttää. Sen sijaan hra professori voi olla varma, että saa meistä ahkeran puolustajan heti kun tieteellisen tutkimuksen vapaus tulee uudelleen esille. Jos sitä vastoin tahtoisimme maksaa professori Fahlcrantzille samalla rahalla, jota hän niin auliisti jakelee, niin voisimme sanoa: hra professori on yrittänyt kaikkein teeskentelevimmällä ja jesuiittamaisimmalla tavalla luoda luottamusta näihin Ullmannin ja Müllerin kerettiläisiin mielipiteisiin teeskentelemällä heidän teoksiinsa kirjoittamissaan esipuheissa, että hän on hyökkäävinään muita samankaltaisia rationalisteja, esimerkiksi Straussia vastaan. Ikään kuin vain Straussin väittämät olisivat kirkolle vaarallisia.
F.
