Herra Snellman: Otan itselleni vapauden vaivata kunnianarvoisaa säätyä puheenvuorolla, erityisesti saadakseni tehdä ehdotuksen, joka mahdollisesti voisi pelastaa pankkivaltuuston ohjesääntöesityksen kaatumasta, niin kuin pelkään muussa tapauksessa käyvän. Tämä ehdotus koskee, kuten hyvin arvata saattaa, valtuuston esityksen §:ää 4.

Hallituksen jäsenille on varmasti yllätys, että he saavat tietää esityksestä, jolla hallitusta täysin kuulematta esitetään säätyjen päätettäväksi säädös siitä, että pankin johtokunta ei tulevaisuudessa olisi tekemisissä valtion pankissa pitämien rahastojen hallinnan kanssa. Kuvittelen, että olisi ollut viisaampaa, että pankkivaltuusto olisi suvainnut kääntyä keisarillisen senaatin puoleen, anoen, että nimitettäisiin asiamies, joka yhdessä heidän kanssaan neuvottelisi asiaa koskevasta esityksestä. Sitten tämä esitys olisi voitu alistaa Hänen Majesteettinsa armolliseen harkintaan, joko samanaikaisesti säädyille esittämisen kanssa tai jo aikaisemmin Hänen Majesteettinsa armollisen hyväksynnän saamiseksi. Mitä itse asiaan tulee, katson tosin omasta puolestani, että voi olla sekä hyödyllistä että pankin hallinnon kannalta kohtuullinen vaatimus, että pankin johtokunta vastaisuudessa vapautettaisiin kyseisten rahastojen hallinnasta. Asia voidaan ajatella niin, että hallitus perustaa erityisen konttorin, jonka varsinainen tehtävä on hallita valtion rahastoja, huolehtia tilinpidosta ja antolainauksesta, jonka tulisi kuitenkin aina olla pankin tehtävä, ja ottaa vastaan pankissa tallennettuina olevia rahoja, ei ainoastaan senhetkisiä yleisen valtionrahaston ylijäämävaroja, vaan myös erityisten rahastojen varoja, niin että sekä tilillepanot että maksumääräykset voitaisiin hoitaa pankin rahastoista sellaisessa erillisessä konttorissa. Pankissa pidettäisiin siten erillistä kansiota kustakin näistä rahastoista. Mutta vaikka asia hoidettaisiinkin suunnilleen ehdotetulla tavalla, niin ei ikinä voida ajatella, että, niin kuin kunnianarvoisan säädyn kunnianarvoisa herra pankkivaltuutettu on sanonut, hallitus olisi pankkiin samanlaisessa suhteessa kuin yksityinen. Hallitus ei millään muotoa voi tässä suhteessa jättää pankin johtokunnan harkinnan varaan, milloin pankin johtokunta suvaitsee ottaa hoitaakseen jonkin tehtävän ja milloin ei, tai laskee itselleen provisiota tai ei. Koska ohjesääntöesityksestä puuttuvat kaikki tätä tarkoittavat säännökset, niin pelkään pahoin, että suunnitelma, sellaisena kuin se on, ei ikinä voi saada Hänen Majesteettinsa hyväksymistä. Voidaan ajatella, että pankkivaliokunta nyt ryhtyisi mainittuun toimenpiteeseen, joka oman vähäpätöisen käsitykseni mukaan olisi ollut pankkivaltuuston tehtävä. Aikaa on tosin vähän, mutta mahdollista se olisi. Jos tämä ei ole mahdollista, niin nähdäkseni ainoa keino olisi, että § 4 muutettaisiin sillä tavoin, että ”valtion ja sotalaitoksen rahastojen hallinnasta on säädetty erikseen”. Mikäli säädyt toivovat, että jokin tätä tarkoittava erityinen säädös ehdittäisiin antaa ennen seuraavia valtiopäiviä, niin tulisi säätyjen antaa pankkivaltuustolle valtuudet huolehtia asiasta säätyjen puolesta; muussa tapauksessa uudistus lykkääntyisi seuraaville valtiopäiville.

Mitä ohjesääntöön muilta osin tulee, anon nöyrimmin saada tehdä vain pari yleistä huomautusta. Jos tuollaiseen toimenpiteeseen, jollaista olisin pitänyt tarpeellisena, olisi ryhdytty ennen tämän esityksen jättämistä säädyille, ja säädyt siten olisivat saaneet varmuuden hallituksen tuesta sille, mitä pankkivaltuusto on valtion rahastojen hallinnan kohdalla esittänyt, niin esitystä olisi voitu käsitellä monessa suhteessa paljon vapaammin kuin nyt on tapahtunut. Hallituksella on ollut intressinsä pankin virkojen täytön, työjärjestyksen jne. suhteen siksi, että valtion rahastojen hallinta on ollut johtokunnan tehtävänä. Kun tämä olisi jätetty pois, olisi paljon tähän liittyvää voitu poistaa esityksestä, ja säätyjen oikeutta hallita pankkia pankkivaltuustonsa kautta olisi voitu huomattavasti laajentaa. – Toiseksi pyydän saada §:n 107 ja sitä seuraavien sisällön suhteen huomauttaa seuraavaa. Voi olla moniakin syitä, miksi pankin antolainaukset ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Yhden niistä tunnen kuitenkin hyvin, nimittäin sen, että pankin konttoreilla on ollut oikeus diskontata ulkomaille asetettuja vekseleitä, mutta ei oikeutta diskontata kotimaisia vekseleitä. Tämä täysin järjetön säännös olisi pitänyt muuttaa jo kauan sitten. Tiedän myös, että ennen pankin luovuttamista säädyille oli hallitus ajatellut tätä, mutta tuolloin hallituksen piirissä vallinnut erityinen tahdikkuus juuri ajatellen sitä, että pankki pian luovutettaisiin säädyille, sai aikaan, että vallitsevissa oloissa ei haluttu ryhtyä pienimpiinkään muutoksiin, vaan kaikki tämä jätettäisiin säätyjen aloitteen varaan. Uskoakseni myös pankkivaltuusto on sitten ollut samalla tapaa tahdikas suhteessa toimeksiantajiinsa säätyihin, eikä mitään muutosta tällä kohden ole siksi tapahtunut. Nyt ehdotetaan, että pankin konttorit saisivat vapaammat kädet, mutta diskonttauksen valvontaa varten asetettaisiin erityisiä diskonttokomiteoita. En tiedä mitä minun pitäisi sanoa tästä kokeilusta. Jätän asian kokonaan sikseen, epäillen kyllä suuresti sen onnistumista. Yksinkertaisinta mielestäni olisi, että jos niin tarpeelliseksi katsotaan, otettaisiin pankkikonttoreissa palvelukseen yksi virkailija lisää, tai yksinkertaisesti jätettäisiin diskonttaus konttorin esimiehen ja kassanhoitajan asiaksi siellä, missä muita virkailijoita ei ole. Yksityisissä pankkilaitoksissa on tärkeä asia, että pankkivirkailijat ovat erotettavissa. Tämä on myös yhdyspankin toiminnassa tärkeä asia. Diskonttokomiteoita koskevalla esityksellä jäljitellään ilmeisesti yhdyspankin konttorien käytäntöä. Mutta asiat eivät ole siellä samalla tavoin. Yhdyspankin hallinnasta huolehtivat ovat ensinnäkin osakkaita ja toiseksi heidät voidaan milloin tahansa korvata muilla, mikäli he eivät hoida tehtäväänsä tyydyttävällä tavalla. Jos Suomen Pankkia todella hoidettaisiin kuin liikeyritystä, pitäisi asian olla siellä samalla lailla. Mutta kohtuullista olisi toisaalta myös, että pankin virkailijoilla olisi jotain etua toimiensa kunnollisesta hoitamisesta. Jos siis konttorin virkailijat saisivat jotain tantieemia [osapalkkiota] siitä voitosta, jonka konttorin toimenpiteet tuottavat pankille, niin se olisi voimakas kannustin, tulipa sitten erottaminen kysymykseen tai ei. Yhdyspankkien konttorien hoitajat työskentelevät osakkeenomistajina oman etunsa hyväksi. Siksi on selvää, että he ovat hyvin huolellisia, ikään kuin omissa liiketoimissaan. Yleisesti ottaen on minun mielestäni pankin palkkaus määrätty liian pieneksi. Kun pankin kamreerille tarjotaan 4 800 markkaa ja kassanhoitajalle samoin 4 800 markkaa, joilla heidän olisi elettävä Helsingissä, niin jokainen tietää, että se on surkea rahamäärä heidän asemassaan oleville henkilöille. Selvää on, että heidän on etsittävä ansioita muualta. Juuri siksi voidaan niin pankinjohtajat kuin pankin virkailijatkin velvoittaa tekemään vain vähän työtä. Asioita ei hoideta pankissa sillä tavoin kuin yhdyspankissa eikä myöskään niin kuin yksityisessä liikeyrityksessä. Muutaman tunnin työn katsotaan riittävän. Palkkoja korottamalla voidaan vaatia myös enemmän työtä ja siten vähentää virkailijoitten määrää. Kuvittelen, että ainakin pankinjohtajille olisi sopivaa myös ehdottaa tantieemia pankin voitosta. Lopuksi pyydän lisätä pari sanaa. Nähdäkseni esityksessä nimittäin unohdetaan, että hopearupla ja sen jako-osat ovat maamme käypä valuutta ja markka vain ruplan jako-osa. Tämä koskee oikeastaan esityksen sanamuotoa. Siinä puhutaan ”täyspitoisesta venäläisestä ja ulkomaalaisesta hopearahasta” ja ”venäläisestä ja ulkomaalaisesta kultarahasta”. Asiaa ei ole sopivaa esittää sillä tavoin, ja on hyvin helppoa tehdä korjausehdotus kaikkien näiden ilmaisujen merkitystä koskevien väärinkäsitysten välttämiseksi. Vahinkona pitäisin myös esityksen säännöstä, jonka mukaan pankin tulee laskea liikkeelle 5, 10, 20, 25 ja 100 markan arvoisia seteleitä. 25 markan setelit ovat täydelleen anomalia, ne eivät kuulu desimaalijärjestelmään. Samaa voidaan sanoa 5 markan seteleistä. Oikeastaan pitäisi olla olemassa tämän arvomäärän metallirahaa. Hopeakolikko on kuitenkin liian suuri ja painava, kultarahaa meillä ei ole, ja yleisö rakastaa meillä pieniä seteleitä, varsinkin rahvas, joten tätä seteliä voidaan perustella, mutta ei ensinkään 25 markan seteliä, joka ei kuulu desimaalijärjestelmään.

– –

Herra Snellman: Pyydän nöyrimmin puheenvuoroa, vakuuttaakseni, että yhdyn joka suhteessa herra von Trappin mielipiteeseen pankin osallistumisesta valtion asioitten hoitoon ulkomailla, joskaan en erikseen korostanut tätä kohtaa, vaan ymmärsin asian yleisesti niin, että pankki olisi valtion pankkiiri. Käytän tilaisuutta hyväkseni lisätäkseni jotain, jonka unohdin ensimmäisessä puheenvuorossani ja joka koskee erästä pikkuasiaa. Katsoisin nimittäin, mitä tulee siihen lisään, joka pankin tulee maksaa valtiolle kyseisestä valtion rahastojen erillisestä hallinnasta, että jos jokin sellainen säännös säilytetään, niin parasta olisi määrätä jokin pyöreä summa pankin voitosta vuosittain toistaiseksi valtiolle, ja tähän summaan sisältyisivät nykyiset valtiolle maksettavat menot, nimittäin reaalikouluja ja houruinhoitoa koskevat, joista varsinkin viimeksi mainitun esillä pitäminen pankin menojen joukossa on mielestäni hieman sopimatonta. Voitaisiin sanoa, että on hieman sopimatonta, että pankki esiintyy hullujen holhoojana.

– –

Herra Snellman: Diskonttokomiteoitten kohdalla olen ottanut itselleni vapauden vain ilmaista vaatimattoman epäilyni. Haluan toki toivoa, että olisi henkilöitä, jotka haluaisivat omistautua pankin asioitten hoidolle ilman mitään palkkiota. Jos sellaisia on kaikkialla, voi ehdotus olla varsin sovelias, mutta pykälässä sanotaan, että komissio kokoontuu kaksi kertaa viikossa. Sellaiseen eivät Turun ja Viipurin kaltaiset kaupungit millään muotoa tyydy, siellä on pankin oltava auki joka päivä. Muilla paikkakunnilla diskonttaus tullee tarpeelliseksi ainakin jokaisena postipäivänä, ja purjehduskautena useissa maamme kaupungeissa joka päivä. Mitä taas tulee riskiin, joka liittyy siihen että konttorin esimiehellä ynnä kassanhoitajalla tai muulla siellä palveluksessa olevalla virkailijalla olisi niin suuret ja laajat valtuudet kuin mitä on kotimaisten paperien tai ulkomaisten vekselien diskonttaus, niin voidaan sitä riskiä hyvin helposti pienentää. Konttorin esimiehen tarvitsee vain kullakin paikkakunnalle tehdä lista niistä tuntemistaan liikemiehistä, joilla on tapana käyttää pankkia, ja hän ehdottaa suurinta rahamäärää, joka heidän kohdallaan voi hänen mielestään pankissa tulla kysymykseen. Tämä lista lähetetään sitten pankin johtokunnalle, joka joko hyväksyy sen tai muuttaa sitä, eikä tätä listaa saa toistaiseksi ylittää. Jos ilmaantuu joku, joka ei ole listalla, niin lennättimellä on helppo kysyä asiaa Helsingistä. Se, mitä nyt ehdotan, ei ole mitään uutta, vaan näin tapahtuu yleisesti kaikissa pankkihuoneissa, kaikissa pankeissa, kaikissa suurissa kauppahuoneissa myös tässä maassa. Ulkomaalaisilla on täällä asiamiehensä, jotka joka vuosi täydentävät ja korjaavat listaa, joka kauppahuoneella on suomalaisista liikemiehistä ja luottamuksesta, joka voi tulla heidän osakseen.