Herra Snellman: Haluaisin nöyrimmin pyytää lupaa lausua muutamia sanoja koskien pankkivaliokunnan lausunnon johdantoa, mikäli herra paroni ja maamarsalkka ei katso vääräksi, että sellaisella esityksellä viedään aikaa ja vaivataan säätyä. Pankkivaliokunta mainitsee ohimennen rahanuudistuksen sanoin, joista käy ilmi, että valiokunta tunnustaa tämän ”rahanuudistukseksi” kutsutun rahajärjestelmämme muutoksen merkityksen. Kuitenkin mietinnössä on lisäys, jossa sanotaan, että valiokunta ei ole ”katsonut asiakseen tarkastella tähän uudistukseen liittyviä toimenpiteitä.” Totta kyllä on, että nämä ilmaisut eivät varsinaisesti tarkoita rahanuudistukseen liittyvien toimenpiteitten paheksumista, mutta asia voidaan käsittää niin, että valiokunta katsoo, etteivät ne olleet täysin sellaiset kuin niiden olisi pitänyt olla. Tällä kohden onkin nähty esitettävän aika paljon moitteita. On vaikea esiintyä lehtiartikkeleissa, antautua polemiikkeihin, joilla ei ole loppua, koska huomautusten esittäjä ottaa harvoin vastaan esitettyjä perusteita, vaan joko sivuuttaa ne tai käsittää ne toisin kuin oli tarkoitus. Sanalla sanoen: kokemus on osoittanut, että sitä tietä päästään harvoin tulokseen. Olen siksi pyytänyt saada antaa joitakin selityksiä niihin moitteisiin, joita on esitetty rahanuudistusta kohtaan, sikäli kuin ne ovat tulleet minun tietooni.

Ensinnäkin on hyvin hämmästyttävää havaita, että joku on voinut edellyttää realisaatiota, Suomen Pankin setelien lunastamista alle nimellisarvon. Valiokunta lausuu toki hyväksymisensä sille, että mitään realisaatiota ei ole tapahtunut. Mutta hämmästyttävää on havaita julkisuudessa väitetyn, että realisaatio olisi ollut maalle hyödyksi, varsinkin kun samalta taholta on valitettu, että rahanuudistuksen seurauksena velkaantuneitten asema on tehty aikaisempaa ahdistavammaksi. On tarpeetonta siteerata niitä, jotka ovat esittäneet sellaisen mielipiteen, mutta olen nähnyt sen puolustajien joukossa jopa erään huomattavan liikemiehen eräässä maamme suurimmista kaupungeista. Hän ei ole ainoastaan valittanut sikäläisen kauppakamarin kokouksessa, vaan myös erikseen lehtikirjoituksessa, että sellaiseen realisaatioon ei ole ryhdytty. Tähän en käytä enempää aikaa, ja turhaa se varmaan olisikin. Sillä mikään ei tehnyt sellaista realisaatiota tarpeelliseksi, eikä mikään estänyt pankkia lunastamasta seteleitään pari-kurssiin. Ainoa vaikeus, joka pankilla oli ryhtyessään lunastamaan liikkeelle laskemiaan seteleitä, oli se, että metallirahaa ei ollut yleisessä liikkeessä. Yleisölle taas realisaatio ei voi aiheuttaa muuta kuin tappioita, koska jokainen, jolla on käsissään seteli, menettää osan sen arvosta. Olen täysin kykenemätön käsittämään, miten sellainen voi olla velalliselle muuta kuin tappioksi. Hän on saattanut tehdä velkansa aikana, jolloin setelillä oli heikompi arvo. Hänen asemansa täytyy kuitenkin vielä edelleen heikentyä, jos hänen on pakko maksaa takaisin nämä velkansa esim. setelillä, joka käy 15 tai 20 % alle nimellisarvonsa. Lienee siis anteeksiannettavaa, että en kykene käsittämään, mitä sellainen väite tarkoittaa. Jätän asian sikseen, ja niin voin varmaan huoleti jättääkin.

Pääasiallisen moitteen olen sitä vastoin havainnut koskevan kysymystä siitä, olisiko kaikille maamme velallisille, nimittäin niille, joilla oli uudistuksen aikaan maksuja suoritettavana maan rajojen sisällä, pitänyt antaa oikeus jättää maksamatta osa velastansa. Sellaisen toimenpiteen kohdalla on ensinnäkin kysymys sen oikeudenmukaisuudesta tai sanottakoon kohtuullisuudesta, sikäli kuin mistään kohtuullisuudesta voi olla kysymys, kun havaitaan, että on tapahtunut anteeksiantamaton epäoikeudenmukaisuus.

Näyttää siltä, että on edellytetty, että hallituksen olisi pitänyt antaa säädös, joka olisi sallinut kaikkien velallisten maksaa 20 % tai 15 % vähemmän kuin se rahamäärä, joka mainittiin heidän sitoumuksissaan. Rohkenen kysyä: olisiko mikään hallituksen toimenpide voinut olla rajumpi? Olisiko se ollut toimenpide, jota olisi voinut puolustaa aikalaisten ja jälkimaailman edessä, maamme kansan omaisuuden käyttäminen sillä tavoin? Ymmärrän asian niin, ettei mitään sellaista olisi voitu säätää, kuten myös omasta puolestani minun olisi ollut pakko katsoa sen neuvonantajan, joka äänellään olisi puoltanut sellaista toimenpidettä, toimineen vastoin velvollisuuttaan ja omaatuntoaan. Voidaan ajatella, että molemmat valtiomahdit olisivat yhdessä ottaneet sellaisen vallan yksityiseen omaisuuteen nähden. Sen olisi siinä tapauksessa pitänyt tapahtua viime valtiopäivillä, jos säätyjen tukea olisi pyydetty niin vaikealle toimenpiteelle. Jos ajatellaan jonkin sellaisen olevan mahdollista, niin pyydän kiinnittämään huomiota siihen, millaiseen tilaan maa olisi joutunut, jos olisi annettu sellainen säädös, jos jokainen velkoja olisi vuotta tai paria aikaisemmin tiennyt sen: heti rahanuudistuksen tapahduttua ei velallisesi tarvitse maksaa velkojaan täysimääräisinä. Luonnollinen seuraus olisi ollut, että kaikki velkojat olisivat perineet saatavansa ja hankkineet itselleen Suomen Pankin seteleitä tai mahdollisesti muuntaneet velkansa siten, että ehtona on, että ne rahanuudistuksen tapahduttua tulee maksaa takaisin hopeana. Mutta luullakseni monella taholla ei olisi tyydytty tähän, vaan olisi yritetty saada rahat pois ja hankittu maata tai viety rahat ulkomaille tai muulla tavoin toimitettu ne turvaan. Kuvittelen asian niin, että meillä olisi ollut pari vuotta sitten kriisi, paljon vaikeampi kuin se, joka nyt tapahtui rahanuudistuksen jälkeen ja jossa rahanuudistuksella oli vain varsin vähäinen osuus. Tämä oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisista menettelytavoista, joilla kuitenkin olisi voitu rikkoa oikeudenmukaisuuden vaatimuksia vastaan.

Jos puhutaan sellaisen toimenpiteen kohtuudesta, niin kuten minulla on jo ollut kunnia mainita, voidaan kysyä, voidaanko koskaan kutsua kohtuulliseksi toimenpidettä, joka sen oikeudenmukaisuutta arvioitaessa osoittautuu niin suuressa määrin epäoikeudenmukaiseksi ja pakkovaltaiseksi. Mutta olkoon niin, että olisi ollut jotain kohtuutonta, joka olisi pitänyt oikaista. Silloin sanotaan: Sellaisen toimenpiteen toteuttamatta jättämisestä ovat voittaneet maan kapitalistit. Keitä ovat maamme kapitalistit? Heistä puhutaan, mutta nämä kapitalistit on, sikäli kuin tiedän, helppo laskea. Ei liene monia, joita voidaan kutsua sillä nimellä, ja mitä he tässä ovat voittaneet, siitä ei juuri kannattane puhua. Voidaan myös asettaa kyseenalaiseksi, onko joku kapitalisti saanut tällä tavoin voittoa. Sillä siinä tapauksessa on edellytettävä, että hänestä on tullut kapitalisti sodan ja rahanuudistuksen välisenä aikana, että hän on haalinut kokoon rahansa tuona lyhyenä aikana. Jos hän oli kapitalisti jo aikaisemmin, niin hän oli antanut rahansa lainaksi jo aikaisemmin, siis hopeana, ja jos hän nyt on saanut takaisin sen, mitä hän on lainannut, niin hän ei ole saanut mitään voittoa. Vain se, jos niin kuvitellaan, joka on koonnut pääomansa kyseisenä väliaikana, joka silloin sai työstänsä nimellisesti enemmän seteleinä kuin hän olisi voinut ansaita käypänä rahana, hän olisi niitä lainaksi antamalla voinut tehdä rahanuudistuksen seurauksena voittoa. Mutta kyseinen aikaväli ei ole osoittautunut suotuisaksi rikkauksien keräämiselle.

Maan kapitalistien laita on sellainen, että jos esim. tarkastellaan Yhdyspankin talletuksia, niin osoittautuu, että tallettajaa kohti siellä on keskimäärin 2 000 markkaa. ja kuitenkin on suunnilleen 15 miljoonaa markkaa ollut talletettuna Yhdyspankkiin. Sellaisia ovat maamme kapitalistit. Tai sanottakoon, sellainen on keskiarvo. On siis henkilöitä, jotka ovat tallettaneet tätä vähemmän, ja toisia, jotka ovat tallettaneet enemmän, ja ehkä yksi jos toinenkin, jolla on merkittäviä talletuksia, mutta ne harvat ovat kumminkin poikkeuksia. Maamme kapitalisteja ovat muuten yleiset kassat. Niihin kuuluu Suomen Pankki, jonka pääomat muodostavat maamme omaisuuden, ja joka olisi hävinnyt tässä kysymyksessä olevan toimenpiteen yhteydessä. Pankilla ei nimittäin ole lainkaan takaisin maksettavia talletuksia, joilla se olisi voinut saada itselleen korvauksen, vaan ainoastaan antolainauksia ja 42 vuoden aikana kuoletettava ruplamääräinen velka. Pankin menetykset ovat jo muista syistä olleet niin merkittävät, että on syytä valittaa, että sellaiset menetykset ovat kohdanneet maamme niin kallisarvoista omaisuutta kuin tuota laitosta. Noita kassoja ovat edelleen valtion yleiset rahastot, joiden pääoma on annettuna lainaksi. Olkoon niin, että olisi voitu pitää vähäisenä onnettomuutena, että niiden pääoma olisi pienentynyt. Näiden rahastojen joukossa on kuitenkin yksi, kuoletusrahasto, jonka antolainaus on kaikkein merkittävin. Tämä rahasto muodostaa valtion sitoumuksien takuun, osittain myös ulkomaalaisille. Sen altistaminen tappioille ja takuumäärän pienenemiselle ei olisi ollut oikein valtion velkojia kohtaan. Näihin yleisiin kassoihin kuuluu myös yliopistorahasto, joka myös olisi kärsinyt tappioita. Näitä tappioita ei tietenkään olisi voitu kantaa, vaan ne olisi pitänyt korvata valtion varoista, koska yliopiston varat eivät olisi riittäneet tämän laitoksen ylläpitämiseen. Niihin kuuluvat myös leskien ja isättömien eläkekassat, jotka tosin osittain ovat muodostuneet valtion lahjoituksista, mutta merkittävimmältä osin ne ovat heidän edesmenneitten isiensä kokoamia. Tämän heille jätetyn rovon ottaminen heiltä pois, näistä kassoista maksettavien hyvin pienten eläkkeitten vähentäminen ja näiden leskien ja isättömien saattaminen vielä useimpien kohdalla nykyistäkin suurempaan ahdinkoon – tunnustan avoimesti, että ajatus tästä, sekä tappioista, joita säästöpankkien köyhät tallettajat olisivat kärsineet, painaa minun vaa’assani enemmän kuin mikään muu. Edelleen hypoteekki- ja yhdyspankit. Yhdyspankin tappiot eivät olisi olleet suuria, sillä Yhdyspankki olisi maksanut takaisin talletuksensa samalla tavoin kuin sen velalliset olisivat maksaneet sille itselleen. Minulla on ollut kunnia esittää, millaisia nämä Yhdyspankissa rahojaan talletettuina pitävät kapitalistit ovat, että suurimman osan näistä varoista muodostavat pienet säästöt monista eri käsistä. Jätän itse kunkin arvioitavaksi, kuinka kohtuullista olisi ollut hyökätä näiden talletusten kimppuun, ottaa pois osa näistä säästöistä. Vielä yksi seikka on tällä kohden mainittava. Voidaan pitää varmana, että Yhdyspankin olemassaolo ja sen talletuksistaan antama korko ovat vaikuttaneet edullisesti kannustamalla monia säästämään rahaa vanhuutensa varalle ja jälkeläisiään varten, mikä muuten ei olisi tullut tehdyksi. On myös niin, että Yhdyspankin talletuksista muodostavat huomattavan osan työllään vähäiset säästörahansa ansainneitten tai vähäisiä summia perintönä saaneitten naisten talletukset, jotka he ovat panneet pankkiin saadakseen korosta vähäisen lisäyksen toimeentuloonsa. Myös näiden varojen menetys olisi kohdannut henkilöitä, joita ei suinkaan voi kutsua kapitalisteiksi, vaan jotka ovat ottaneet jokapäiväisestä leivästään sen rahan, joka yhdellä yksinkertaisella määräyksellä olisi lahjoitettu Yhdyspankin velallisille. Hypoteekkiyhdistys ei olisi kärsinyt kovin suuria tappioita, sillä sen antolainaukset perustuvat pääasiassa rahoihin, jotka on hankittu kotimaasta, ja Hypoteekkiyhdistys olisi voinut menetellä samalla tavoin ja maksaa obligaatioittensa haltijoille 20 % vähemmän. Vielä on otettava selvää, kuinka monella on noissa harvoissa obligaatioissa ainoa omaisuutensa. Mutta siitä pääomansa osasta, jonka Hypoteekkiyhdistys on lainannut ulkomailta, ja josta Hypoteekkiyhdistyksellä oli marraskuussa 1865 kotimaassa lainaksi annettuna 2 ½ miljoonaa, siitä osasta Hypoteekkiyhdistys olisi kärsinyt todellisen tappion. Ja vaikka sen asema onnistuneitten rahatoimien ansiosta on tyydyttävä, olisi niinkin suuri menetys kuin 20 ½ % näistä varoista, eli ½ miljoonaa, ollut yhdistykselle melkoinen rasitus, joka olisi tullut lisänä niihin vaikeuksiin, joita yhdistyksellä nyt on saada velallisiltaan erääntyneitä vuotuismaksuja.

Mutta luulen sanoneeni tarpeeksi perustellakseni miten se, mitä tässä tapauksessa on haluttu kutsua kohtuudeksi, olisikin mitä suurinta kohtuuttomuutta, vaikka se ei olisikaan ollut mitä suurinta vääryyttä. Lisättäköön, että niiden velallisten joukossa, jotka olisi haluttu vapauttaa veloistaan, on varsin suuri osa saanut rahansa valuuttana ehkä jo yli kymmenen vuotta sitten ja myöhemmin ainoastaan muuntanut tekemänsä lainat. Toimenpide olisi ollut sitäkin kohtuuttomampi, kun näiden velallisten joukossa on niitä, joiden tapa hoitaa liiketoimia on ollut sellainen, että he varsin vähän ansaitsisivat saada sellaisen helpotuksen velkataakkaansa kaikkien niiden kustannuksella, joista juuri olen puhunut. Joka on seurannut tietoja viime aikoina tapahtuneitten konkurssien pesänselvityksistä, ja valitan todellakin, että niin moni on käynyt välttämättömäksi, on saattanut huomata, että niissä ei yleensä ole tullut ilmi lainkaan pääomaa. Tosin on pesänselvityksessä voitu mainita parin tuhannen markan, suuremmissa konkursseissa parinkymmenen tuhannen markan pääoma, mutta tiedetään hyvin, mikä arvo sellaisilla tiedoilla on. Ne, jotka ovat voineet perehtyä yksityiskohtaisesti sellaisiin (ja minulla on ollut siihen aihetta useassa tapauksessa), tietävät, että nämä tiedot ovat välistä olleet varsin epätavallista lajia. Ainakin voidaan olla varmoja siitä, että kukaan ei pesänselvityksessään ole laskenut vastaaviinsa 20 % alennusta rahan arvon noususta, vaan kaikki ovat ilmoittaneet ne täyden nimellisarvonsa mukaan. Niin valitettavaa kuin onkin, että nämä vararikot ovat tapahtuneet, niin ilahduttavaa on, ettei kukaan, jonka liiketoiminnasta olisi löytynyt jotain todellista ylijäämää, josta olisi voitu puhua, ole joutunut luovuttamaan omaisuuttaan velkojilleen. Omasta puolestani katsoisin, että tämä seikka on jälleen yksi todiste kyseisen toimenpiteen kohtuullisuuden suhteen.

Asia tuskin ansaitsee tulla keskustelun kohteeksi, mutta pyydän saada sanoa muutaman sanan lisää siitä, että rahanuudistuksen toteuttamisen aikoihin valitettiin paljon sitä onnettomuutta, joka aiheutui venäläisen vajaa-pitoisen hopearahan käypyydestä. Tunnettua on, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa vuonna 1860 suvaitsi armollisimmin säätää, että Suomen raha oli oleva markka ja penni. Osoittautui kuitenkin, että siinä armollisessa asetuksessa, jonka nojalla rahanuudistus julistettiin ja joka ilmestyi marraskuussa 1863, ei tämä raha ollut markka ja penni, vaan käypä raha oli edelleen rupla, nimittäin metallirupla. Ei ole vaikea ymmärtää, että sellaisella muutoksella on tärkeät syynsä. Ei edes ole vaikea kuvitella, mitä nämä syyt varmaankin ovat olleet. Olemme tosin usein taipuvaisia meidän oloissamme unohtamaan, että maamme kuuluu yhteen Venäjän kanssa, ja että me tässä yhteydessämme olemme riippuvaiset siitä, että kun me käännymme jalon hallitsijamme puoleen pyytääksemme jotakin maamme kannalta toivottavaa uudistusta, mitä me sitäkin suuremmalla luottamuksella uskallamme pyytää, kun meillä on moninaisia todistuksia siitä erinomaisesta hyväntahtoisuudesta, jolla hän on huolehtinut Suomesta, niin, kun me, minä sanon, käännymme alamaisten esitystemme kanssa hallitsijan puoleen, niin emme käänny ainoastaan Suomen suuriruhtinaan puoleen, vaan myös mahtavan valtakunnan hallitsijan puoleen. Ei ole nähdäkseni vaikeaa kuvitella, jos ymmärrämme nämä seikat, miksi kyseinen muutos on tapahtunut, ei myöskään tunnustaa sen välttämättömyyttä. On käynyt yhä ilmeisemmäksi, että tapahtunutta uudistusta ei kaikkialla ole katsottu suopein silmin. Ajattelen niin, että maallemme on ollut ja on suuri etu voida sanoa, että meillä ei ole erillistä rahaa, vaan meidän rahamme on valtakunnan yhteinen raha.

Rahanuudistuksen tapahtuessa ei täyspitoista hopearuplaa ollut lainkaan yleisessä liikkeessä. Ainoa hopearaha, jota oli, oli vajaapitoinen hopearaha. Ajateltakoon, miten sopivaa olisi ollut saada asetukseen, että tämä on käypä raha, valtakunnan yleinen raha, mutta ei kuitenkaan liikkeessä oleva vajaapitoinen, vaan ainoastaan täyspitoinen, jota ei ole liikkeessä. Mietittäköön, millaisen vaikutuksen sellainen säännös, jos se olisi ollut mahdollinen, olisi ollut omiaan tekemään. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa jätti armollisimmin 4. marraskuuta keisarillisen senaatin tehtäväksi päättää rahanuudistuksen toteuttamisen ajankohdasta. Marraskuun 7. päivänä saapui ministerivaltiosihteerin tätä koskeva kirjelmä. Marraskuun 8. päivänä – otan vapauden mainita päivämäärät, sillä ne ovat syöpyneet syvälle muistiini – kahdeksantena päivänä klo 2 iltapäivällä kokoontui senaatti päättämään asiasta. Kokous loppui klo 4, ja seuraavana aamuna klo 9 lähtivät ensimmäiset viestinviejät – jotka levittivät ympäri maata asetusta rahanuudistuksesta, myöhemmin iltapäivällä lähtivät muut. Marraskuun 13. päivänä tapahtui rahanuudistus, maanantaipäivänä. Samana maanantaina klo 11 kokoontui jälleen senaatti, neuvotellakseen ja päättääkseen alamaisesta esityksestä Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen asetuksen muuttamiseksi, mitä tulee vajaapitoiseen rahaan. Joka haluaa, voi olla sitä mieltä, että yhdessä tai muutamassa päivässä tuli se viisaus, että muutos pikkurahan käypyydessä oli ehdottoman välttämätön; tämä asia on täysin jätettävä kunkin arvion varaan. Asia oli niin, että samana päivänä, jolloin rahanuudistus tapahtui, keisarillinen senaatti päätti sellaisesta esityksestä. Kruunun kassoissa sai nimittäin täysin vapaasti suorittaa maksuja venäläisellä pikkurahalla miten suurina summina tahansa. Tämän säännöksen luonnollinen syy oli se, että aiemmin oli 12. kesäkuuta 1860 annetulla keisarillisella asetuksella määrätty, että pennirahalla voitaisiin maksaa kruunulle millaisia summia tahansa, mutta yksityisissä maksusuorituksissa se ei ollut maksuväline enempään kuin 10 markkaan asti. Sama säännös tuli voimaan myös venäläisen pikkurahan suhteen. Kuten minulla on ollut kunnia mainita, ainoastaan ensiksi mainittu säännös oli vaarallinen, muuten asia säännöstelisi itse itsensä. Juuri tällä kohden, koskien sekä kopeekka- että pennirahan vastaanottamista kruunun kassoissa, senaatti kääntyi Hänen Majesteettinsa armollisen ratkaisun puoleen. Jos säännös olisi säilynyt, olisivat asiat voineet kehittyä niin, että uudistusta ei olisi voitu toteuttaa. Suomen Pankkia kyseinen säännös ei koskenut. Mutta niin olisi väistämättä tapahtunut, että kruunun kassoihin olisi vähitellen tullut pelkästään vajaapitoista rahaa. Voidaan sanoa, että sellainen menettelytapa, mainitussa järjestyksessä, ei ollut oikea. Mutta ehkäpä olosuhteet rajoittivat käytettävissä olevien keinojen valikoimaa. Tunnettua on, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armollinen päätös poisti kaikki vaikeudet. Muuten on valtio onnistunut keräämään sitä venäläistä vaihtorahaa, jota silloin olisi tuotu maahan, ainoastaan 300 000 ruplaa, vaikka alkuvaiheessa parissa paikassa, varsinkin eräässä maan suurimmista kaupungeista, keinottelijoitten onnistui tuoda tullikamariin 40 000 ruplaa 8–10 päivän aikana, vaikka venäläistä vaihtorahaa usean kuukauden ajan otettiin 2 ½ ruplaa kerrallaan tullilaitoksessa ja varsinkin postilaitoksessa, jossa sitä tuli suuria määriä leimapaperin myynnistä, ja jokaisen kruununveronkannon verolipun mukana, aina 1. heinäkuuta 1866 asti. Kuten on kerrottu, kaikkia näitä reittejä pitkin tuli yhteensä 300 000 ruplaa. Lisään tämän todistuksena siitä, mitä puhutaan, ja mikä on todellisuus; se oli tosiasia niistä useasta miljoonasta. Pyydän anteeksi, että tämän viimeisen kohdan osalta, joka aikanaan oli niin monien moitteitten kohteena, olen ollut monisanainen ja koetellut säädyn kärsivällisyyttä, mutta olen katsonut velvollisuuteni olevan antaa muutamia tietoja, ja rohkenen toivoa, että kertomus ei ole ollut täysin vailla mielenkiintoa.

– –

Herra Snellman: Vaikka puhutaankin epävarmasta tulevaisuudesta, kun puhutaan sellaisesta muutoksesta Suomen Pankissa, että siitä tulisi yksityispankki eikä mitään muuta, niin pyydän silti huomauttaa, että tätä vaatineet herrat ovat kyllä esittäneet aika hyviä perusteita sellaiselle muutokselle. Minäkin omasta puolestani katson, että ei olisi sopimatonta, että niin tapahtuisi, sillä siten pääsisivät kerta kaikkiaan sekä säädyt että hallitus eroon kaikesta maan rahalaitosta koskevasta vastuusta, josta huolehtiminen jätettäisiin kokonaan yksityiselle liiketoiminnalle. Tämän välttämätön ehto kuitenkin olisi, että nykyistä setelinantoa harjoittavia yksityispankkeja koskevaa lainsäädäntöä muutettaisiin. Sillä vakaumukseni mukaan ei käy päinsä, että valtionpankista tehdään yksityispankki, joka laskee liikkeelle seteleitä kiinteistövakuuksia vastaan. Myöskään ei käy päinsä, että se muutettaisiin yksityispankiksi, jolla olisi velvollisuus pitää valuuttaa seteliensä vastineena ja kuitenkin olla samassa asemassa kuin nyt eli olla maan käyvän rahan ainoa puolustaja, niin kuin se nyt on ja niin kuin se muuten tulee olemaan vastaisuudessakin. Mitä enemmän yksityispankkeja syntyy nyt voimassa olevan yksityispankkilainsäädännön mukaisesti, sitä vaikeammaksi käy Suomen Pankin asema, sillä näissä pankeissa ei koskaan tulla pitämään valuuttaa, vaan ne käyttävät Suomen Pankin seteleitä. Ja heti kun maassa tulee tarvetta suurehkosta valuuttamäärästä, on juuri Suomen Pankin luovutettava tuo valuutta. Tämä asiaintila pitäisi siis kokonaan muuttaa ja Suomen Pankki asettaa samaan asemaan yksityisten pankkien kanssa. Mutta jotta sellainen uudistus joskus olisi mahdollinen, niin ei yhdenkään yksityispankin, kuten minulla on ollut kunnia sanoa, tulisi sallia lyödä maata ja muita kiinteistöjä rahaksi.

– –

Herra Snellman: Koska toivon voivani mahdollisesti lyhentää keskustelua ja tehdä tarpeettomaksi sen toistumisen, niin pyydän nöyrimmin saada sanoa, että omasta puolestani en pidä ehdotettua muutosta välttämättömänä, koska tässä on kyseessä kokonaan hallinnollinen toimenpide. Mikäli Hänen Majesteettinsa määrää senaatin antamaan joka vuosi kertomuksen pankin tilintarkastuksen kulusta, ja senaatti tämän seurauksena niin tekee, niin tämähän ei riipu lainkaan säännöistä, jotka Hänen Majesteettinsa on hyväksynyt pankkivaltuustolle. En siksi katsoisi sellaista sanamuodon muutosta tarpeelliseksi.

– –

Herra Snellman: Kahdennentoista momentin ensimmäisessä kappaleessa ilmenee kaksi erityistä kysymystä, joista toinen koskee alkuperäisrahaston varojen käyttöä. Kuten valiokunta on tällä kohden todennut, on se yhteensopiva armollisen esityksen kanssa, mutta ehdotus, että alkuperäisrahastoa olisi käytettävä sillä tavoin, on taas tehty säätyjen erityisestä pyynnöstä. Kukaan ei tietenkään voi esittää mielipiteitä siitä, mitä Hänen Majesteettinsa ilman tätä ilmennyttä syytä olisi päättänyt tai ollut päättämättä, mutta on kuitenkin mahdollista, että jos säädyt eivät olisi sitä pyytäneet, niin ei myöskään Hänen Majesteettinsa olisi esittänyt sellaista toimenpidettä. Koko armollisesta esityksestä näkyy, että Hänen Majesteettinsa on halunnut suhtautua suopeasti säätyjen toivomuksiin. Alkuperäisrahaston käytön perustelujen yhteydessä esiintyy kuitenkin muuan mielipide, joka ilmaistiin jo vuonna 1863 kokoontuneille säädyille, tai pikemminkin käsitys, jolla ei uskoakseni ole riittävästi perusteita. Se, mitä minulla on huomautettavaa, ei siten koske Hänen Majesteettinsa päätöstä rahojen käytöstä, vaan se koskee vaikutusta, joka säätyjen pyytämällä asialla oletetaan olevan. Valiokunnan ehdotuksesta nähdään, että valiokunta on nyt niin kuin viime valtiopäivilläkin katsonut, että alkuperäisrahaston varoilla voitaisiin vahvistaa pankin hopeavarantoa. Niin voi käsittääkseni tapahtua, mutta ei sillä tavoin, että alkuperäisrahaston lainaksi antamat neljä miljoonaa muutetaan korkoa tuottaviksi obligaatioiksi, vaan siten, että neljä miljoonaa kätketään seteleinä pankkiin, ts. kiertovälinettä maassamme vähennetään; sillä muuten ei alkuperäisrahaston lakkauttaminen mitenkään voi vahvistaa pankin valuuttaa. Pankki ei sillä tavoin saa enempää valuuttaa, mutta pankilla on tuolloin vähemmän seteleitä vastuullaan. Kaikki valuutat, jotka tulevat maahan ulkomaankaupassa, sikäli kuin niitä ei tarvita tuonnin maksamiseen, kaikki nuo valuutat tulevat pankkiin, sitä ei tarvitse epäillä, ja on täysin selvää, että pankin on yhtä helppo kuin alkuperäisrahaston ostaa sellaista valuuttaa. Hypoteekkirahasto, joksi pankkia kutsutaan, voi nimittäin laskea liikkeelle uusia seteleitä valuuttaa vastaan. En ole halunnut vaatia mitään, vaan haluan ainoastaan esittää tietoja, jotka luullakseni tuskin olisivat tarpeenkaan, koska asia on niin itsestään selvä. Kuviteltakoon näin: alkuperäisrahaston saatavat peritään. Millä ne maksetaan? Seteleillä vai hopealla? Jos ne maksetaan pankin seteleillä, ja setelit makaavat pankissa, niin ne ovat poissa liikkeestä, eikä pankin tarvitse vastata niistä. Mutta jos setelit käytetään valuutan ostamiseen, niin se voi tapahtua milloin tahansa, ilman että se tavallisissa tapauksissa mitenkään erityisemmin vaikuttaa rahaliikenteeseen. Jos pankki tuota neljän miljoonan valuuttaa vastaan saa laskea liikkeelle yli kahdeksan miljoonaa seteliä, niin pankkihan voi ostaa valuuttansa pyytämättä seteleitä alkuperäisrahastolta. Jos alkuperäisrahaston lainat sitä vastoin maksetaan valuuttana, joka silloin poistuu kierrosta, niin pankin täytyy jälleen laskea hopeaa liikkeeseen. Tämä ei voi vaikuttaa pankin valuuttaan eikä myöskään sen setelinantoon muulla tavalla kuin että nuo neljä miljoonaa seteliä otetaan pankkiin ja pannaan sen kirstuihin.

Mitä sitten tulee samassa kappaleessa tehtyyn ehdotukseen nykyisten määräysten muuttamisesta sen valuuttamäärän suhteen, joka pankin on pidettävä hallussaan seteleitään vastaan, niin valiokunta on tosin aloittanut sen varsin kauniisti selostaen monisanaisesti rahaopin totuuksia. Tuo johdanto on aika hyvin kirjoitettu, mutta sikäli kuin voin nähdä, on todellinen ero valiokunnan ehdottaman ja nyt tapahtuvan välillä varsin vähäinen. Nyt on säädetty, että pankin on aina pidettävä hallussaan seitsemän viidestoistaosaa valuuttaa liikkeelle laskettuja seteleitä vastaan. Valiokunta sanoo, että pankki saa laskea liikkeelle kuusitoista miljoonaa markkaa seteleinä ja kahdeksan miljoonaa sen lisäksi yhtä suurta valuuttamäärää vastaan. Pyydän saada viipyä näissä kahdeksassa miljoonassa. Yhteensä näistä tulee siis kaksikymmentäneljä miljoonaa seteliä kahdeksan miljoonan markan valuuttamäärää kohti. Siinä olisi siis muutos tapahtunut, pankilla pitäisi siis olla seitsemän viidestoistaosan sijasta yksi kolmasosa eli 5/15 valuuttaa kierrossa olevia seteleitään vastaan. Esityksessä on nimenomaan sanottu, että valuutta ei koskaan saa vähetä alle kahdeksan miljoonan. Tämän verran on aina oltava pankissa. Edelleen on sanottu, että heti kun pankkivaltuusto huomaa näyttävän siltä, että valuutta vähenee kohti tätä määrää, tulee valtuuston ryhtyä toimiin, jotta yksikään markka noista kahdeksasta miljoonasta ei pääse ulos. Jos ensimmäinen markka menee ulos, niin pankin on heti pysäytettävä se, sillä valuutta ei milloinkaan saa vähetä alle kahdeksan miljoonan. Miten tämä voidaan estää meidän oloissamme? On yleisesti tunnettua, että ulkomaisissa pankeissa, joissa korko on vapaa, korotetaan diskonttokorkoa, kun valuutan kysyntä kasvaa suureksi, ja korotetaan sitä tuntuvasti. Miten nopeasti korkoa voidaan nostaa, se on nähty Englannissa viime vuosina, kun se on hetkessä noussut kolmesta prosentista kymmeneen. Sellaista tapahtuu varsin usein, ja eniten niissä maissa, joissa rahanvaihto ja kauppaliike ovat suuria. Jos myös oletetaan, että meillä olisi mahdollista ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen, niin kyseenalaista on, miten paljon se vaikuttaisi. Ainakin olisi korkoa nostettava aika paljon, uskoakseni, ennen kuin täällä hädän hetkellä jätettäisiin ottamatta lainaa. Täällä otettaisiin lainaa ja maksettaisiin korkeaa korkoa hetken ahdingosta pääsemiseksi. Luullakseni liiketapamme ja ajatuksemme liiketoiminnan harjoittamisesta ovat sellaiset, että ei kysytä, paljonko ulkomainen raha maksaa, kunhan sitä vain saa. Jos siis täällä olisikin mahdollista korottaa diskonttokorkoa, niin epävarmaa kuitenkin on, voisiko pankkivaltuusto niin tekemällä saada mitään aikaan. Nyt se ei ole mahdollista, koska korkoa ei saa korottaa yli kuuden prosentin. Mitä pankkivaltuuston jäsen haluaa tehdä sellaisessa tapauksessa? Samaa, jota nytkin tehdään, ja joka on ainoa keino, nimittäin rajoittaa antolainausta. Nyt se on tapahtunut niin, että kun hätä on ollut suuri, kun noiden seitsemän viidestoistaosan on nähty olevan vaarassa, on ollut pakko periä lainoja valuutanvähennystä vastaava määrä. Heti kun pankkivaltuusto siis näkee, että valuutta lähestyy kahdeksaa miljoonaa, ja että ne joutuvat vaaraan, niin myös pankkivaltuuston on pakko alkaa periä lainoja. Kahdeksan miljoonaa kuulostaa tosin joltakin. Luulisin myös, että se tavallisissa tapauksissa olisi varsin riittävä ja varsin varma takuu, mutta viime aikojen kovat kokemukset ovat osoittaneet, missä piilee suurin pankkia kohtaava vaara. Se on kato. Niin suunnattomia summia tarvitaan silloin viljan maahantuontiin, että voidaan sanoa noiden kahdeksan miljoonan voivan hävitä kadon sattuessa neljässä viikossa. Vuoden 1856 kadon jälkeen katsoi pankki, että sen oli pakko ottaa 2 500 000 ruplan eli 10 000 000 markan laina. Pankki ei olisi kyennyt maksamaan takaisin tätä rahamäärää, ellei valtio olisi 1859 ottanut 4 000 000 ruplan lainaa, josta pankki sai 1 500 000 ruplaa, jotka yhä häilyvät ja joita kuoletetaan pankin laskuun. Tuo kato siis sai pankin velkaantumaan. Vuoden 1862 kadon sattuessa oli pankin tila syyskuussa sellainen, että pankilla ei ollut määräysten mukaista valuuttaa. Olen uskoakseni maininnut, että pankilla olisi silloin pitänyt olla 13 000 000 markkaa liikkeelle laskemiaan seteleitä vastaan, mutta sillä ei ollut kuin runsaat 11 miljoonaa, ja jos lisäksi Venäjän setelit laskettaisiin valuutaksi, 12 500 000 markkaa. Silloin kävi myös niin, että parin kuukauden sisällä oli pakko ottaa Pietarista 1 200 000 ruplan laina, joka maksettiin siten, että pankki sai hankituksi Rotschildin lainan valuutan, niin kuin se oli hankkinut Venäjällä vuoden 1856 kadon jälkeen otetun 4 000 000 ruplan lainan valuutan. Sellaisia meidän oloissamme valtavia valuuttavaroja on maa tarvinnut viljan maahantuontia varten. Jos pankilla ei olisi ollut valtionlainoja perittävänä, ei se olisi pystynyt huolehtimaan setelinvaihdostaan; silloin se ei ollut siihen velvollinen. Mutta sen valuutta olisi muussa tapauksessa menetetty, ja meidän olisi ollut vaikea koskaan palata metallirahassa maksamiseen. Nämä lainat, sekä tuo Venäjällä otettu että Rotschildin laina, olivat tosin osittain pakon sanelemia, osittain ne oli otettu tarkoituksellisesti maan hyväksi. Venäjän laina käytettiin rautatiehen, Rotschildin laina osittain sotavelkojen maksamiseen ja osittain sekin rautatiehen. Näillä lainoilla saadut valuutat (sillä myös Venäjän setelit ovat meille hopean veroista käyvän kurssin mukaan), nämä valuutat ovat jälleen poistuneet. Voidaan sanoa, että pankilla ei ole niistä mitään jäljellä. Lopulta hankki Hypoteekkiyhdistys [lainaa] suunnilleen 9 000 000 markkaa, joista 8 000 000 talletettiin välittömästi pankkiin ja loput miljoona markkaa päästettiin liikkeelle kotimaassa. Voidaan ehkä sanoa, että pankilla on niistä jonkin verran jäljellä; se riippuu kuitenkin siitä, mistä ajasta lähtien lasketaan pankin hallussa pitämän valuutan määrä. Kaikki nämä valuutat ovat palanneet ulkomaille leivän hankkimiseksi, ja pyydän saada lisätä: mitä meillä on niiden sijasta? Meillä on velkoja, joita täytyy lyhentää, jotka siis tulevaisuus saa maksaa. Niitä käytettiin osittain tuottaviin tarkoituksiin, mutta osittain vain auttamaan meidät hetken ahdingosta. On pelottavaa ajatella että joka kerta kadon sattuessa on pakko ottaa sellaista velkaa, ottaa uusia kuoletuslainoja, joita maksetaan monien vuosien ajan. Sellainen vie väistämättä maan onnettomuuteen. Kuviteltakoon, että lainaa voidaan ottaa hädän auttamiseksi parin kolmen vuoden ajan. Otettakoon sitä esimerkiksi 8 000 000 kolmena vuonna. Tämä hopea lähetetään ulkomaille leivän ostamiseksi. Miten me hankimme kolmessa vuodessa nuo 8 000 000 hopeana, jotta me voimme maksaa ne takaisin? Ulkomaankauppamme ei suinkaan pysty noin lyhyenä aikana hankkimaan tuollaista määrää. Kuten sanottu, kun niin ei voi menetellä, kun ei voi lainata lyhyeksi ajaksi, niin että olisi toivoa takaisinmaksusta, niin ei ole muuta keinoa kuin ottaa laina ja sälyttää sen takaisinmaksu tulevaisuuden taakaksi. Siksi uskon, että olisi syytä ajatella, oli tuo pakkopaita miten raskas tahansa, ennen kuin luovutaan noista seitsemästä viidestoistaosasta ja lakataan pitämästä riittävää määrää valuuttaa säästössä. Ennen kuin näistä varoista luovutaan, on syytä odottaa muita aikoja, jotka ovat nykyistä parempia. Teoria on oikein hyvä; voidaan kuitenkin sanoa, että valiokunta ei mietinnössään ole noudattanut näitä kauniita teorioita. Se ei ole säilyttänyt noita seitsemää viidestoistaosaa, mutta se on kumminkin velvoittanut pankkivaltuuston huolehtimaan siitä, että viisi viidestoistaosaa valuuttaa on aina tallessa. Se ei ole näiden teorioiden mukaista, sillä määräykset valuutan määrästä eivät liene välttämättömiä. Jos pankki ei halua pitää valuuttaa, niin se lakkaa olemasta. Nämä käsitykset tunnustetaan yleisesti, mutta setelinannon suhteen on huomattava vielä yksi asia. Miksi pankki ei saisi antaa sitoumuksia ihmisille, joilla on luottamusta pankkia kohtaan? Niin on oikein hyvä. Olkaa hyvät ja antakaa sitoumuksia, mutta kirjoittakaa ne arkin puolikkaalle. Lähettäkää niitä mieluusti! Mutta ei kuitenkaan painettuna eikä valtionpankin setelin muotoisina, koska ne menevät yleisölle, joka ei voi tarkistaa, kenen seteleitä ne ovat. Yksi seteli otetaan vastaan kruununveronkannossa, toista ei. Tämä on ainoa ero niiden välillä tässä maassa. Teoriasta ei riipu, pitäisikö obligaation olla painettu vai kirjoitettu. Teoria on vain se, että pankin tulee saada laskea liikkeelle seteleitä, mutta olkaa hyvät älkääkä laskeko liikkeelle seteleitä, joita ihmiset ovat jo tottuneet pitämään metallirahana. Nyt on teorian vastaisesti pidetty välttämättömänä, että pankilla on aina oltava hallussaan tietty määrä valuuttaa. Tämä on määräys, jota ei ole asetettu millekään muulle pankille kuin valtionpankille. Myös teoria hylkää sen. Niinpä myös valuutan määrästä päättämisen täytyy riippua vain pankkivaltuuston näkemyksestä ja viisaudesta. En suinkaan halua asettaa kyseenalaiseksi pankkivaltuuston asiantuntemusta, varovaisuutta ja harkitsevuutta tämän kysymyksen kohdalla. Uskoisin vain, että säätyjä ei ainakaan moitittaisi, jos ne lykkäisivät nämä uudistukset seuraaville valtiopäiville.

– –

Herra Snellman: Huomaan, että selvänä pitämäni asia ei näytä vielä olevan selvä kaikille, nimittäin kysymys siitä, vaikuttaako alkuperäisrahaston lakkauttaminen pankin vakauteen. Sikäli kuin ymmärrän, ei tässä ole tultu muuhun tulokseen kuin että se merkitsisi pankin setelien käytöstä poistoa ja sillä selvä. Se merkitsisi maanviljelykselle annettavien lainojen perimistä, sen sijaan että perittäisiin manufaktuuriteollisuudelle ja kaupalle annettuja lainoja. Jos joku tarjoaa pankille valuuttoja, voi pankki alkuperäisrahaston varoja käyttämättä mielensä mukaan ostaa niitä milloin tahansa. Jos hypoteekkirahasto ja alkuperäisrahasto yhdistetään, niin on se sama kuin että peritään maanviljelijöille annettuja lainoja tai kauppiaille, tehtailijoille ym. annettuja lainoja ja vähennetään setelinantoa neljällä miljoonalla. Jos jollakulla tässä maassa on valuuttoja myytäväksi – siinä onkin se kysymys. Hopean ostaminen seteleitä vastaan on aina hyvä kauppa; ulkomaalaisten korkoa tuottavien obligaatioitten ostaminen seteleitä vastaan voi olla vieläkin parempi kauppa. Valuutan ja setelien suhteen ollessa sellainen kuin se nyt on, voi pankki ostaa niitä loputtomiin, hyötyen siitä suuresti, koska se on velvoitettu pitämään vain seitsemän viidestoistaosaa valuuttaa liikkeelle laskemiaan seteleitä vastaan. Pankki ostaa esim. 7 miljoonalla korkoa kasvavia obligaatioita ja saa korkoa näistä obligaatioista – jos niitä on saatavana; ja kaikki, mitä maassa on saatavana, tulee ennemmin tai myöhemmin pankkiin. Pankki voi ostaa seitsemällä miljoonalla sellaisia korkoa kasvavia obligaatioita, jotka milloin tahansa voidaan vaihtaa hopeaksi, ja voi niitä vastaan vielä laskea liikkeelle 8 miljoonalla seteleitä korkoa vastaan. Tämä on hyvin yksinkertainen asia. Koska myös ehdotuksen mukaan pankin holvissa tulee olla vain 8 miljoonaa hopeana, ja kaikki valuutta, joka on yli tuon 8 miljoonan, voidaan pitää korkoa tuottavina obligaatioina, on operaatio yhtä helppo, joskaan ei yhtä edullinen. Jos alkuperäisrahasto lakkautetaan, on ero vain siinä, että pankki voi ostaa hopeaa, jos sitä on saatavana, ja siksi laskea liikkeelle vanhoja seteleitä, jotka se on saanut periessään alkuperäisrahaston lainoja. Mutta on toki helppo kuvitella, että pankki voi tehdä uusiakin seteleitä, sillä paperi- ja painokustannukset eivät ole este.

Mitä taas tulee ehdotettuihin 8 miljoonaan, niin on huomautettu, että en ole perustellut, miksi suhde 7/15 on otettu käyttöön. Se voi olla 7/15, 2/3, 8/15, 9/15 jne., eikä sille voi ilmoittaa mitään syytä, enkä ole koskaan aikonutkaan niin tehdä. Uskon, että kun Hänen Majesteettinsa on määrännyt suhteen 7/15, on se tapahtunut pankin pukemiseksi pakkopaitaan, ja sellaiseen pakkopaitaan, ettei senaattikaan ole voinut ottaa sitä pois. Katson, että nyt ehdotettu suhde on syntynyt samasta syystä, pankin johtokunnan käsien sitomiseksi. Tämä on ehkä ollut syynä sekä aikaisemmin että nyt. On sitä paitsi olemassa seikka, joka tekee tämän suhteen raskaaksi: se estää pankin hallintoa olemasta avokätinen. Inhimilliselle tunteelle on paljon helpompaa olla auttaja hädässä, auttaa ihmisiä. On suuri tyydytys voida toimia kannustajana maan kaupalle ja teollisuudelle hankkimalla niille rahaa. Mutta on hyvin vaarallista, että Suomen Pankki joskus voi toimia sellaisena kannustajana. Kun on niin paljon puhuttu pankkitoimen liiketaloudellisesta harjoittamisesta, niin siihen olisikin pitäydyttävä, ts. pankkia tulisi harjoittaa liikkeenä, hyvin kannattavana liikkeenä, eikä väittää sen olevan olemassa kaupan ja teollisuuden tukemiseksi. Pankki tukee kauppaa ja teollisuutta vain sikäli kuin se on pankin etujen mukaista, mikäli se voittaa siinä, mikäli se saa siitä jotakin. Mutta pankin tekeminen laitokseksi, jonka tarkoitus on tukea maan kauppaa ja teollisuutta, on mielestäni nurinkurista, ja uskoakseni juuri tämä pyrkimys on saanut aikaan pankin suuret tappiot. Siksi katson, että pankkivaltuuston itsensä tulisi esittää tällä kohden rajoittavaa määräystä, joka estää pankin johtokuntaa esiintymästä maamme elinkeinojen suojelijana. Sellaisesta tulee huolehtia hallituksen, valtion varoilla, sen ei pidä olla pankkivaltuuston velvollisuus. Ottaen huomioon, että kiusaus on niin lähellä, toivoisin kovasti, että pankkivaltuusto olisi täysin vapaa tästä kiusauksesta. Nuo mainitsemani houkutukset voivat johtaa siihen, että pankki menee antolainauksessaan pitemmälle kuin pitäisi, ja siksi uskon, että nykyinen rajoitus on hyödyllinen, mutta en usko, että sitä on syytä laajentaa, niin kuin valiokunta ehdottaa, ainakaan aivan lähitulevaisuudessa. En halua väittää, että jokin tietty suhde on oikea. Aloitin päinvastoin myöntämällä, että mikään tietty suhde valuutan ja setelien välillä ei ole ainoa oikea. Yhtä vähän kuin tätä koskevaa määräystä tarvitsee yksityinen pankkiiri, yhtä vähän se on tarpeen pankille, jota hoidetaan viisaasti ja asiantuntevasti; eikä ole syytä olettaa, että Suomen Pankkia hoidettaisiin vähemmän viisaasti ja asiantuntevasti kuin yksityistä pankkia. Voidaan kuitenkin sanoa, että mikä tällä kohden ei ole ehdottoman välttämätöntä, on kuitenkin hyödyllistä, varsinkin kun omat rahalliset intressit eivät ole pankin hallinnon käyttövoima. Olen siksi halunnut esittää ritaristolle ja aatelille, että olisi ehkä syytä olla hyväksymättä valiokunnan esitystä tällä kohden, vaan antaa asian olla sillä tavoin kuin siitä on säädetty, ainakin seuraaviin valtiopäiviin asti.

Pyydän saada lisätä muutaman sanan viimeisessä momentissa mainituista talletustodistuksista. Katsoisin, että on syytä tehdä ero a vista [käytettäessä] – talletusten ja määräaikaisten talletusten välillä. Tällöin voi herätä kysymys, kuinka pitkälle Suomen Pankki voi mennä tässä asiassa, jotta se ei joutuisi suuriin vaikeuksiin. Ehkä talletusliike olisi parempi jättää yksityisille pankeille. Mutta jos meneteltäisiin niin, että pankki ottaa vastaan talletuksia, mihin myös pankin nyt voimassa oleva ohjesääntö antaa mahdollisuuden, niin pelkään pahoin, että jos myös pitkäaikaiset talletukset, irtisanomisajaltaan 5–6 kuukautta, tulee aina kattaa valuutalla, niin pankki sitoo kätensä liiaksi. Sen vuoksi säännöksen ei pitäisi koskea määräaikaisia talletuksia. Ainakaan tähän asti ei ole katsottu voitavan laskea irtisanottavia talletuksia pitkäaikaisiksi ottolainauksiksi, eikä niiden siksi ole katsottu kuuluvan setelinantoon.

[4.4.1867]

Herra Snellman: Jos minun sallitaan, niin haluaisin myös pyytää saada esittää varaukseni kahteen kohtaan. Pankkivaliokunnan mietinnön 17. kohdassa on määrätty 200 000 markkaa suurimmaksi rahamääräksi, jonka yli yksi ja sama henkilö ei saa trassenttina, endossenttina ja akseptanttina [asettajana, siirtäjänä, hyväksyjänä] kiinnittää pankissa vekseleitä. Vakaan käsitykseni mukaan on mitä suurimmassa määrin sopimatonta, että tässä saa olla sellainen määräys. Pitäisi olla hallituksen ja pankkivaltuuston asia antaa tällä kohden määräyksiä, jotka sopivat kuhunkin erityiseen tilanteeseen pankin varojen ja kaupankäynnin ja teollisuuden tarpeitten mukaan. Meillä on sitä paitsi jo niin merkittäviä teollisuuslaitoksia, että niiden tuotannon arvo on vuodessa yli 2 000 000 markkaa. Sellaista liiketoimintaa ajatellen ehdotettu rahamäärä on aika vähäinen, varsinkin kun tässä tällä kohden on sanottu, että tällöin on laskettava yhteen henkilön eri ominaisuudet trassenttina, endossenttina ja akseptanttina. Jos tämä koskisi vain akseptanttia, niin tuota rahamäärää voitaisiin ehkä jossain määrin pitää tyydyttävänä. Mutta kun lasketaan yhteen rahamäärät, joissa yksi ja sama henkilö on trassenttina, endossenttina ja akseptanttina, niin rahamäärä on mielestäni liian pieni. Toiseksi pyydän niinikään saada esittää epäilykseni sen sopivuuden suhteen, että tulevat pankkivaltuutetut velvoitetaan laatimaan ehdotus pankin täydelliseksi ohjesäännöksi, joka sitten alistetaan säätyjen arvioitavaksi. Sellainen uusi ohjesääntö, niin kuin jokainen pankin nykyisen ohjesäännön muutos, on riippuvainen Hänen Majesteettinsa armollisesta hyväksymisestä. Jos pankkivaltuusto nyt laatisi uuden ohjesäännön ja esittäisi sen säädyille, niin odotettavissa olisi, että Hänen Majesteettinsa pyytäisi senaatin mielipidettä asioista, joista voi syntyä erilaisia mielipiteitä. Ehdotettu menettelytapa olisi mielestäni keino viivyttää ohjesäännön lopullista hyväksymistä. Pitäisin sen vuoksi sopivampana, että pankkivaltuusto kylläkin saisi tehtäväksi laatia ehdotuksen uudeksi ohjesäännöksi, mutta se esittäisi sen Hänen Majesteetilleen pyytäen asiasta armollista esitystä, jolloin sen vahvistaminen voitaisiin saada aikaan helpommin, kun eri mielipiteet ajan kuluessa vakiintuisivat, olisivat vuorovaikutuksessa ja ehkä tulisivat sovitetuiksi keskenään.