Voitaneen olettaa, etteivät eräät lehdet tarkoituksellisesti toista väitettä, jonka mukaan hallitus rahanuudistusta toteutettaessa olisi laiminlyönyt Suomen Pankin rahavarojen lisäämisen. Mutta kun asian on virallisissa lehdissä useaan kertaan osoitettu olevan päinvastoin, niin mainitun väitteen uutteraa toistamista on pidettävä vähintäänkin anteeksiantamattomana välinpitämättömyytenä totuuden suhteen.
Pankki tarvitsi rahanuudistusta varten lisää valuuttaa, ennen muuta laskeakseen liikkeeseen metallirahaa, jota oli lähetetty maasta ulos sinä aikana, jolloin pankin seteleillä oli pakkokurssi.
Tämä oli välttämätöntä, koska pankin olisi muutoin pitänyt vetää antolainaustaan sisään lähes kaksinkertainen määrä siihen tarvittavaan metalliseen valuuttaan verrattuna. Pankin johtokunta arvioi määräksi 6 miljoonaa markkaa.
Pankin sallittiin tarkoitusta varten ottaa talletettavakseen Suomen Hypoteekkiyhdistyksen suunnittelema ulkomainen laina aina 12 miljoonan markkaan asti ja maksaa siitä talletuskorkoa 5 1/4 %.
Jokainen näitä asioita vähänkin tunteva ymmärtää, että kun lainaa otetaan ulkomailta, ottakoon sitä kuka hyvänsä, niin valuutta tulee jossain muodossa Suomen Pankkiin, tai jos se pankissa käymättä menee maasta pois erilaisiin suorituksiin, se jättää käytettäväksi vastaavan määrän pankin valuuttoja, joita muutoin olisi tarvittu suoritusten hoitamiseen.
Mutta pankilla oli omat syynsä korkean talletuskoron myöntämiseen; ehtona nimittäin oli, että talletus siirrettäisiin pankkiin täydestä kurssista.
Hypoteekkiyhdistyksellä oli kuitenkin täysi vapaus käyttää tai olla käyttämättä sille myönnettyä oikeutta. Jos se ei olisi käyttänyt, niin valuutta olisi silloisen diskonttokurssin mukaan tullut pankille noin 18 prosenttia kalliimmaksi. Se olisi ollut tuntuva tappio. Mutta jotakin jostakin.
Olosuhteet kehittyivät kuitenkin siten, että tappion kärsi valtio, ei pankki. Voitaneen myös sanoa, että tämä tapahtui täysin hallituksen toiveiden mukaisesti – jos tappiota kerran oli tulossa.
Kävi nimittäin niin, että Hypoteekkiyhdistys ei voinut saada lainaa hyväksyttävillä ehdoilla, mikä ulkomaiden nykyisissä rahaoloissa ei ollut mitenkään odottamatonta.
Hänen Majesteettinsa salli silloin Hypoteekkiyhdistyksen subventoimisen valtion varoista. Avustuksen suuruus oli 513 000 markkaa. Sitä vastoin Hypoteekkiyhdistys velvoitettiin tallettamaan pankkiin määrättyä kurssia vastaan vähintään kahdeksan miljoonaa markkaa – siis perimään tämän summan pankin välityksellä.
Tällä tavoin liiketoimesta tuli keskinäinen sopimus. Laina koituisi joka tapauksessa maan hyödyksi. Mutta jos pankki olisi kieltäytynyt diskonttaamasta Hypoteekkiyhdistyksen vekseleitä käypään kurssiin, yhdistys olisi voinut myydä ne Pietarissa ja Riiassa. Laina olisi tuolloin saatu venäläisessä setelirahassa, joka taas olisi tullut pankkiin. Pankki olisi näin saanut toivomansa valuutan, mutta kärsinyt myös siitä koituvat kurssitappiot.
Nyt toimenpide sitä vastoin kävi yksinkertaisemmin ja tappion kärsi, kuten sanottu, valtio.
Pankki otti vastaan 8 miljoonaa valuutassa. Tästä summasta Hypoteekkiyhdistys oli jo ennen rahanuudistusta nostanut lähes kolme miljoonaa pankin seteleinä ja lainannut ne osakkailleen. Tätä jatkettiin niin, että tarkalleen ottaen 8 023 000 markan talletuksesta oli 1. maaliskuuta tänä vuonna nostettu 7 miljoonaa. Siitä yhdistys oli lainannut 5 ½ miljoonaa osakkailleen sekä 1 ½ miljoonaa valtiolle, joka taas lainasi tämän summan pankin kautta tuottajille ja vientikauppiaille. 1. heinäkuuta talletuksesta oli jäljellä 154 000 markkaa, 1. syyskuuta 26 000 mk.
Ei tarvitse lisätä, että hallitus rahanuudistuksen vuoksi salli pankkitalletuksen sovittua, korkeaa korkoa vastaan sekä antoi Hypoteekkiyhdistykselle 513 000 markkaa, ja että yhdistys taas vain rahanuudistukseen luottaen kykeni ottamaan lainan.
Tosiasia on siis, että hallitus hankki uudistusta varten 8 miljoonaa markkaa, joilla lisättiin pankin valuuttavarantoa. Maassa kierrossa oleva rahamäärä lisääntyi vastaavilla 8 miljoonalla, jotka pankki on antolainannut.
Mutta Hypoteekkiyhdistys oli myös toista kautta ottanut sisään ja lainannut ulos lainan loppuosan noin 1 400 000 markkaa. Tämä yhdistyksen menettely voidaan hyväksyä tai olla hyväksymättä, koska pankki sai kärsiä mainitusta rahojen perimisestä koituneen kurssitappion. Mutta tosiasia on, että nämäkin rahat tulivat yleiseen liikkeeseen ja maamme lainantarvitsijoiden hyväksi.
Kierrossa oleva raha ja antolainaus on siis rahanuudistuksen yhteydessä ja hallituksen toimenpiteiden kautta lisääntynyt yli 9 miljoonalla markalla.
Miksi nämä tiedossa olevat tosiasiat toistuvasti ja itsepintaisesti kielletään? Miksi yleisöä haluttaan pimittää? Olkaa hyvät ja kumotkaa ne.
Vai olisiko pitänyt lainata vielä lisää miljoonia? Siitä on helppo puhua, mutta ulkomailla on otettava kartta esiin näyttääkseen kapitalisteille, että nämä ylpeät lainanottajat todella asuvat eräässä Euroopan kolkassa. Ja tulevaisuudessa on aivan tarpeeksi tekemistä kuuden vuoden aikana lainattujen 40 miljoonan kanssa, joista vuosittain menee korkoihin lisäksi yli kaksi miljoonaa markkaa.
Voidaan keskustella, oliko hallituksella mitään velvollisuutta lisätä kierrossa olevaa rahaa rahanuudistuksen vuoksi ja pankin antolainauksen vuoksi. Sen sijaan voidaan pitää selvänä, että kato ja viljantuonti velvoittivat hallitusta tällaiseen toimenpiteeseen. Kysymys on koko maata koskevasta onnettomuudesta, jonka seurauksia hallituksen kykyjensä mukaan tulee lievittää. Vuonna 1859 lainattiin 4 000 000, vuonna 1862 taas 4 400 000 taalaria ja 1865 3 000 000 taalaria. Lisäksi lainattiin 1863 sittemmin takaisin maksettu 500 000 ruplaa, tämän vuoden joulukuussa lankeaa maksettavaksi 500 000 taalaria.
