Saiman toimitus pyytää isänmaamme tilastotiedoista kiinnostuneita ystävällisesti kertomaan, mitä he tässä suhteessa pitäisivät tarpeellisena. Selvää on, että tämä kehotus koskee erityisesti Oulun, Kuopion ja Mikkelin läänejä. Eräs peruste tällaiseen suopeuteen Saimaa kohtaan voisi olla se, että lehdellä on pian yhtä suuri levikki kuin millä tahansa muulla maamme sanomalehdellä.

Toimitus lupaa myös maksaa laajoista alkuperäiskirjoituksista, yleisesti kiinnostavista artikkeleista tai kaunokirjallisista tuotteista, kirjoituspalkkiona 2 1/2 ruplaa pankkiassignaatteja palstalta. Toivomme kuitenkin, etteivät kirjoitukset olisi kuutta palstaa pitempiä. Arvoisia kirjoittajia pyydetäänkin mainitsemaan käsikirjoituksen yhteydessä, haluavatko he palkkiota ja jos haluavat niin kertomaan osoitteensa. Mikäli kirjoitus päätetään julkaista, palkkio lähetetään välittömästi. Helsingin Yliopiston herrojen ylioppilaiden kohdalla palkkiota tullaan korottamaan artikkelin ansioiden mukaan.

Uutisia

Helsingissä on levinnyt huhu Ruotsin Kuninkaan kuolemasta, ja sen on saamamme tiedon mukaan pannut liikkeelle läpikulkumatkalla ollut kuriiri, joka kuuluu olleen viemässä tietoa kuolemantapauksesta Pietariin.

Dublinissa jatkuu oikeudenkäynti O'Connellia vastaan, ja häntä vastaan puhuvia todistajia on jo kuultu, ja hallitus lähettää Englannista sinne lisää joukkoja. Hallitusvallan puolelta on jäävätty katoliset valamiehet, ja syytetyn tuomitsemista pidetään todennäköisenä. Kukaan ei myöskään ole epätietoinen siitä, mitä tästä seuraa.

Oulusta kerrotaan, että siellä Kuvernöörin aloitteesta virinnyt hanke elinkorkoja myöntävän vakuutuslaitoksen perustamisesta on rauennut, merkillistä kyllä sillä perusteella, että todennäköisyyslaskelmat tuollaisten laitosten kannattavuudesta olisivat epävarmoja. Sanomme: ”merkillistä kyllä”! Tuntuuhan uskomattomalta, että virhettä ei olisi sangen pitkään aikaan huomattu muualla kuin Oulussa. Varmaa tosin lienee, ettei tuollaista laitosta voida saada kannattavaksi yhden ainoan läänin rajoissa, mutta luultavasti Oulussa ei suunniteltukaan niin ahtaissa puitteissa toimivaa yritystä. Tunnemme asiaa niin vähän, ettemme pysty arvioimaan, voitaisiinko koko Suomen alueella toimivaa elinkorkolaitosta pitää mahdollisena. Sen perusteella, mitä Norjassa on asiasta sanottu, uskomme kuitenkin, että sen täytyy olla mahdollisuuksien rajoissa, ja soisimme mielellämme Oululle tuollaisen hyödyllisen hankkeen käynnistämisen kunnian.

Vasa Tidning julkaisee otteen läänin kuuden kaupungin tullitileistä, ja niistä käy ilmi, että vuonna 1843 läänistä vietiin 19 543 3/12 tolttia lankkuja, 169 1/2 tolttia lautoja, 95 402 1/2 tynnyriä tervaa sekä 14 183 leiviskää potaskaa. Lankuista oli suurin määrä, nimittäin 8 060 tolttia, laivattu Kristiinankaupungista, eikä mikään muu kaupunki ollut päässyt puoleenkaan tästä määrästä, ja eniten tervaa, 27 959 1/2 tynnyriä, oli laivattu Kokkolasta. Näistä kummastakin kaupungista oli viety potaskaa suunnilleen saman verran, ensiksi mainitusta 5 419 ja jälkimmäisestä 5 782 leiviskää.

–––––––––––––––

Viipurista kerrotaan, että eräs sikäläinen yritteliäs mies on ostanut Pietarista höyrylaivan koneen käyttääkseen sitä Saimaalla Varkauden kanavan kautta aina Kuopioon ulottuvassa höyrylaivaliikenteessä. Ajatelkaa sitä iloa, mikäli huhu nyt pitää paikkansa, jos eräänä kauniina päivänä voisimme kertoa höyrylaivamatkasta täältä Imatralle, mistä varmaankin saisimme seurata miten palanen Pietarin suuresta maailmasta ehtii tänne Savoon ja Karjalaan. Tai jos voisimme jokaisessa kesänumerossamme luetella, ketkä ovat matkustaneet täältä Lappeenrantaan, sieltä diligenssillä Viipuriin ja edelleen suureen avaraan maailmaan!

Näpäys

Åbo Underrättelser on suvainnut löytää Saiman numerosta yksi seuraavaa: ”Turussa pyydetään Suomen sanansaattajaa kertomaan, miten hän on löytänyt Suomesta merkittäviä kirjailijoita”. Siinä ei siis lainkaan puhuttu siitä, onko Å. U. varma tällaisten olemassaolosta, vaan siitä, kuinka ”suomalainen sanansaattaja” on heidät löytänyt eli saanut heidät toimittajiksi. Sanansaattaja ei myöskään näytä pitävän lehden syytöksiä Saimaa kohtaan häpeämättöminä, mutta niiden peruuttamatta jättäminen on varmasti jokaisen oikeamielisen mielestä juuri sitä. Näin karkea ja raaka syytös yhdentekevästä ja leikkimielellä esitetystä asiasta todistakoon, mitä voi, anonyymin toimituksen humaanisuutta omalla nimellään esiintyvää kohtaan.

Artikkeliin Rikos ja rangaistus Finlands Allmänna Tidningenin

numeroissa 24, 27 ja 29.

Meillä ei ole käytettävissämme artikkelia ”Rikoksesta ja rikoksen julkisesta rankaisemisesta”, jonka johdosta nyt käsittelemämme kirjoitus on julkaistu. Otsikon ja vastapuolen väitteiden perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että artikkelissa olisi väitetty julkisen häpeärangaistuksen pikemmin turmelevan rikollista kuin parantavan häntä. Nyt puheena olevan artikkelin päinvastaista kantaa emme sinänsä voi pitää täysin pätevänä. Mutta aihe on tärkeä, sanomalehtikirjallisuutemme tarjoaa kovin vähän keskustelunaiheita ja kirjoittajan innostus asiaansa ansaitsee kunnioitusta. Ei siis ole tarpeetonta käsitellä muutamalla sanalla tätä asiaa.

Kernaasti myönnettäneen, että porvarillinen laki rankaisee ”yleisen edun vuoksi”, vaikka tämä määritelmä jättää lavealti tilaa arvailuille siitä, mitä tämä yleinen etu on. Mutta jos saamme olettaa, että kirjoittaja haluaa kuvata yleistä etua ”sisäisen vapauden kehittymiseksi”, niin siihen ei ole vastaansanomista. Seuraahan siitä välttämättä, että tämän vapauden tulee ilmetä toiminnassa. Kirjoittajan voidaan siten katsoa ilmaisseen ”valtion korkeimmanpäämäärän”. Sitä vastoin se, että kirjoittaja pitää tätä päämäärää yksinomaan kirkon asiana ja jättää valtion tehtäväksi vain negatiivisen huolenpidon, mainitun kehityksen esteiden poistamisen ”oikeudenmukaisuuden ja hyväntekeväisyyden” avulla, osoittaa yllättävää hierarkkisen mielenlaadun pilkahdusta. Sillä ei kai kirkko voi väittää valtion olemassa olevista sivistyslaitoksista tai perhekasvatuksesta: se kuuluu kaikki minulle!

Toki myönnämme, että nämäkin instituutiot ovat kristityissä valtiossa muotoutuneet uskonnon vaikutuksesta ja kirkon tuella. Mutta jos kirjoittaja nyt kysyy keneltä tahansa niin kutsuttuun sivistyneistöön kuuluvalta, kuinka paljon tämä on sivistyksestään saanut kirkolta ja kuinka paljon perheeltä sekä valtiolta, niin vastauksesta hän ehkä näkee, kuinka pieni oikeus kirkolla nykyään on pitää ”jalkapuurangaistusta” yksinoikeutenaan. Ja kaikesta siitä huolimatta, mitä ”Kreivi d’Angerville” asiasta kertoo, kirjoittajamme tuskin uskoo rikosten lisääntyvän, jos kaikki valtion kansalaiset olisivat yhtä sivistyneitä kuin suomalainenkin sivistyneistö on. Kirjoittajan, joka pitää Raamattua ainoana ohjenuoranaan, pitäisi muistaa, ettei Uusi Testamentti millään tavoin oikeuta häpeärangaistusta mainitunkaltaiseksi parannuskeinoksi. Opettamisen ja kehottamisen pitäisi olla evankeliumin palvelijan ainoa ase. Kunnalla sitä vastoin pitää olla muitakin keinoja ylläpitää alueellaan hyviä tapoja ja järjestystä, sitä emme halua kiistää. Mutta julkisen moittimisen lisäksi senkään ei pitäisi käyttää muita rangaistuksia kuin sakkoja – eikä ainakaan todellisuudessa kaikkein tehottominta rangaistusta.

Peruskysymyksestä, rangaistuksen julkisuudesta, on muissa maissa puhuttu ja kirjoitettu jo niin paljon, ettei siihen asiaan voine paljoa uutta ja parempaa lisätä. Keskustelulle olisikin eduksi, jos mielipiteitään julkisesti esittävät ensin ottaisivat selville, mitä etevimmät tiedemiehet ovat asiasta sanoneet. Otamme vapauden suositella sitä, mitä päälähteemme Montesquieu sanoo kuuluisan teoksensa kuudennen kirjan 9–12 luvuissa. Siellä sanotaan muun muassa: ”Ihmistä ei pidä ohjata ulkoisilla keinoilla, vaan on käytettävä niitä keinoja, joita luonto on hänen johtamisekseen suonut. Jos pohdimme, mikä on liiallista hölläkätisyyttä, niin sitä on kyllä rangaistuksen puute, ei sen lievyys. – Seuratkaamme siis luontoa, joka on tehnyt nöyryytyksestä ikään kuin ihmisen ruoskan ja olennaista rangaistuksessa tuleekin olla sen kokemisen häpeä. Tästä ei silti seuraa, että ”raipparangaistusten” pitäisi olla julkisia, mutta kaikki rangaistukset on silti annettava yleisön tietoon. Tämä on kuitenkin estettävä, jos rangaistus on erittäin järkyttävä, koska se silloin herättää inhoa kaikissa niissä, jotka eivät itse ole valmiita sellaista mahdollisesti kärsimään. ”Raipparangaistukseen” tämä pätee sikäli, että sen pelkkä mainitseminen sivistyneessä seurassa osoittaa jonkinlaista raakuutta. Montesquieu sanoo ennen siteeraamaamme kohtaa lyhyesti: ”Kokemus on osoittanut, että siellä, missä rangaistukset ovat lieviä, ne vaikuttavat kansalaisten mieliin aivan samoin kuin maissa, jossa ne ovat ankarampia.” Tähän voi lisätä, että jos lakien ankaruuden ylipäätään pitää vastata kansan sivistystasoa, niin lakien oikeudenmukaisuus edellyttää välttämättä rangaistuksen määrittämistä tarkoin rikoksen asteen mukaan. Ja tämä on enemmän kuin Suomen rikoslaista voidaan kohtuudella sanoa.

Jos edelleen lähdetään siitä, että rangaistus on olemassa ”yleisen hyvän vuoksi”, tai jos vain vaaditaan, että rikoksesta on seurattava rangaistus, niin tämä ei sulje pois rikollisen parantamisen näkökulmaa rangaistuksessa. Täytyyhän ”yleiseen etuun” kuulua myös rikollisen ”sisäisen vapauden” kehittyminen. Ja jos kirjoittaja luulee vain kirkon pystyvän sitä kehittämään, niin hänen käsityksensä mukaan valtion tulisi ”välttää kaikkea”, joka on tämän kehityksen kannalta ”tuhoisaa ja haitallista” – siis myös rangaistuksen ”haitallisuutta”. Toivommekin kirjoittajan lähemmin harkittuaan myöntävän, ettei rikollisen parantamisen näkökulmaa tule pitää ”vääränä ihmisystävällisyytenä”.

Muuten yhdymme kunnioittavasti kirjoittajan ilmaisemaan näkemykseen ”parannusten välttämättömyydestä niin kirkossa kuin valtiossakin”. Myös kirjoittajan esittämät perustelut kertovat hänen valistuneista mielipiteistään. Hänen mukaansa ”niin sanottu protestanttinen kirkko puhtaassa muodossaan vastustaa kaikkea paikallaan pysymistä ja vaatii vanhojen muotojen rikkomista, jos niiden säilyttämisen arvoinen aines tai idea on hävinnyt tai sitä ei enää saa esille kovettuneen kuoren alta.” Edelleen tämän kirkkoa läpäisevän idean pitäisi tunkeutua myös protestanttiseen yhteiskuntaan sen instituutioissa käytettäväksi.” Se nimittäin liittyy läheisesti ihmishengen ”sisäisen vapauden” kehittämiseen.

Toivomme vain, että arvoisa kirjoittaja vastedes kehittelee tarkemmin ajatuksiaan näistä erittäin tärkeistä asioista.

Kuopio

Yksityistä tietä on saatu kuulla, että piakkoin julistetaan haettavaksi täkäläisen tulevan lukion kaksi lehtorinvirkaa ja kaksi kielenopettajan virkaa. Samaa kerrotaan myös Vaasan lukion osalta. Tämän ratkaisun tarkoituksena lienee, ettei liian monien virkojen julistaminen haettaviksi samaan aikaan johtaisi pätevien hakijoiden puutteeseen. Muut opettajanpaikat täytetään näin ollen luultavasti toistaiseksi väliaikaisilla viranhoitajilla. Käymättä niillä paikkakunnilla, joita asia lähinnä koskee, pystyy tuskin kuvittelemaan sitä kiitollista iloa, jonka vallassa hallituksen huolenpito maan opetustoimesta otetaan vastaan. Täällä kuulee nyt kaikkialla puhuttavan lukiosta. Jopa naistemme kiinnostus tulevaa oppilaitosta kohtaan ei ole lainkaan vähäisempi kuin paikkakunnan miespuolisen väestön, ja niin kaupungista kuin maaseudultakin kuullaan jo ehdotuksia niitä juhlallisuuksia varten, joilla sen avaamista vietetään.

Talvi on ilahduttanut meitä runsailla pakkasilla ja paljolla lumella. Tätä on ympäristöseuduilla maassa 1 1/2 kyynärän paksuudelta, itäisessä Karjalassa jopa 2 kyynärän verran. Pakkanen, joka on viimeksi kiristynyt 33 asteeseen saakka, on jatkunut ankarana koko kuukauden ajan. 15. päivän vastaisena yönä tapahtui kuitenkin oikullinen poikkeusilmiö, kun lämpömittarin lukema kohosi 0:n yläpuolelle. Sitä iloa kesti kuitenkin vain muutaman tunnin ajan, ja keskipäivällä täällä vallitsi jälleen lumituisku ja ankara pakkanen.

Intelligensblad julkaistu Upsalassa

Lupasimme viimeksi palata tähän asiaan, koska se tarjoaa sopivan johdatuksen moninaisiin tarkasteluihin.

Ensimmäiseksi otamme vapauden muistuttaa jo Saiman ensimmäisessä numerossa käsittelemästämme oman isänmaamme tilanteesta. Muistamme ajan, jolloin Svensk Litteratur-Tidning levisi täällä niin laajalle, että pikkukaupunkien kauppiaatkin katsoivat sen tilaamisen välttämättömäksi. Samaan aikaan ilmestyi ansiokas Mnemosyne, varmasti paras Suomessa koskaan ilmestynyt aikakausjulkaisu, jonka arvovaltaa alkoi kai syödä vasta sen suhtautuminen Morgonbladetiin. Samaan aikakauteen kuului myös Aura. Mutta olisipa mielenkiintoista tietää, kuinka monta kirjallisten lehtien vuosikertaa nyt tilataan Helsingin ulkopuolelle. Me emme ole puoleentoista vuosikymmeneen onnistuneet näkemään yhtään tällaista lehteä yliopiston ja lukioiden ulkopuolella, lääkäriseuran jäsenten keskuudessa kiertäviä lääketieteellisiä lehtiä lukuun ottamatta. Jos joku pystyvä henkilö nyt saisi päähänsä julkaista Mnemosynen kaltaista lehteä, niin luulemme, että hän tuskin saisi painokuluja peitetyiksi.

Ja ennen noiden lehtien aikaa oli sellainenkin aika, jolloin suomalaiset tiedemiehet ja kirjailijat eivät ainoastaan osallistuneet Ruotsin kirjallisiin kilpailuihin ja kiistoihin, vaan hankkivat itselleen nimen myös Itämeren takana. Se oli sitä aikaa, jolloin yliopistolla oli Porthan, Calonius ja Gadolin. Hällström sai mainetta tieteen maailmassa, Ruotsissa kuunneltiin Franzénin lyyran kaikuja Auran rannoilta ja Tengström antoi Suomen tulevalle arkkipiispalle ainakin tunnetun nimen. Emme tiedä, kuinka yleistä lukuharrastus tuohon aikaan maassa oli. Mutta jokainen voi olla varma siitä, että nuo nimet tunnettiin ja niitä kunnioitettiin. Raamattuseuran, Evankelisen Seuran ja Suomen Talousseuran toiminta herätti ansaittua huomiota. Leopold, Kellgren, Rouva Lenngren, Bellman, ja myöhemmin Vallerius, aina Nils Lorentz Sjöbergiin asti olivat kaikkien huulilla ja heidän kirjojaan oli useimpien kirjahyllyissä. Jo mainitun seuraavan kauden aikana täältä osallistuttiin fosforistien reippaisiin taisteluihin, puolesta ja vastaan. ”Frithiofia”, Atterbomin ”Blommoria”, Geijerin ”Vikingiä” ja Afzeliuksen ”Neckens polskaa” lauloivat lapsetkin. ”Markallas sömnlösa nätter” vaelsi kirkkaassa päivänvalossa, valaisevin reunamerkinnöin varustettuna. Ehkäpä näiden teosten sijaan ovat nyt tulleet romaanit? – Mutta luulemme, ettei romaaneita ole koskaan luettu niin yleisesti kuin Lafontainen aikaan, joka osuu yksiin äsken kuvaamamme aikakauden kanssa. Edes Walter Scott ei pystyne kilpailemaan hänen kanssaan. Myös taloudelliset kysymykset herättivät tuolloin suurta mielenkiintoa, poliittisia tapahtumia taas seurattiin jännittyneinä. Napoleonista kertovia kirjoja oli tusinoittain, Eichornin ”Nittonde århundradets Krönika” oli jokaisessa lainakirjastossa – ja sellainen oli joka kaupungissa. Nyt ei ole ainuttakaan.

On todellakin käsittämätöntä, kuinka nykyaikaa voidaan kirjallisessa mielessä, tai elävän hengen suhteen ylipäänsä, edes yrittää verrata noihin menneisiin aikakausiin. Emme lainkaan väheksy sitä herätystä, jonka ajan tapahtumat tuolloin antoivat. Myönnämme kernaasti, että paljon puhuva hiljaisuus on levinnyt myös Ruotsin tieteeseen ja kirjallisuuteen, vähempiarvoista sanomalehti- ja romaanikirjallisuutta lukuun ottamatta. Kaunokirjallisten tuotteiden suuri määrä ei todista mitään. Ja tässä onkin toinen seikka, johon uuden kirjallisuuslehden tarkastelu meidät johdattaa.

Syyt Ruotsin kirjallisuuden nykyiseen tilaan voimme sivuuttaa. Huomautamme vain ohimennen, että keskeisin syy lienee myös siellä laimentuneessa kansallishengessä. Oppineet herrat väittävät, että poliittinen kiistely on tappanut vakavamman lukemisen halun. Tämä on toki vain asian ulkokuori. Sen olennaista sisäpuolta on etsittävä Ruotsin aatelin poliittisesta rappiosta ja kansanjoukkojen heränneestä poliittisesta tietoisuudesta. Aiemmin isänmaalliset henkilöt löytyivät ensiksi mainitusta säädystä ja he edustivat kansallishenkeä. Nyt on koittanut uusi aika. Se elää kuitenkin vasta varhaista nuoruuttaan eivätkä sen halut ja pyrkimykset ole vielä selkiytyneet. Siksi se takertuu vain yksittäiseen, ensinnä käteen sattuvaan, verrattain merkityksettömään, eikä ole vielä kohonnut periaatteelliselle tasolle. Vasta periaatteellisten lähtökohtien löydyttyä voidaan kuitenkin puhua tieteestä ja taiteesta samoin kuin ylipäänsä mistään maailmanhistoriallisesta toiminnasta.

Tämän murroksen aikana ruotsalaiset ovat jääneet kutakuinkin paitsi siitä mullistuksesta, joka on heidän saksalaisten heimoveljiensä kolmen viimeksi kuluneen vuosikymmenen henkisen elämän yhteenveto. Tarkoitamme filosofista mullistusta. Sen äänenkannattajana Intelligensbladet nyt esiintyy. Tämän se kertoo seuraavissa ”Till de Unga” -runon kauniissa, Ruotsin nuorisolle osoitetuissa säkeissä.

”Jag känner dig, står midt uti din krets / och vet, att du är god, men svag tillika. / När tidens hane gal – är du tillreds / Att Odlingens och Tankens sak ej svika? / Din egen vill du vara, väl så tänk! / Och väg ditt vetande i egna händer; / Ty hvad ännu du vet, är blott en skänk / Af tankens segervinst i andra länder.”

[Minä tunnen sinut, olen mukana joukossasi ja tiedän, että olet hyvä mutta samalla heikko. Kun ajan kukko laulaa – oletko valmis pettämättä puolustamaan Viljelyn ja Ajattelun asiaa. Tahdot määrätä itsestäsi, ajattele siis tarkoin! Ja harkitse tietämistäsi itse. Sillä se, mitä tiedätkin, on vain lahjaa ajatuksen voittokulusta muissa maissa]

Lukija huomaa, ettei tässä puhuta vieraiden oppien ajatuksettomasta omaksumisesta ja saarnaamisesta, vaan ajatuksen työllä hankitusta itsenäisestä tietämisestä. Mutta se ei voi myöskään rakentua tyhjän päälle tai sivuuttaa mielivaltaisesti jotakin tieteen kehityksen aikakautta. Ruotsissa saksalaisen spekulaation uusimmat ilmiöt on kuitenkin tällä tavoin sivuutettu. Ruotsalainen nykykirjallisuus on siitä paras todiste, joskin Svenska Biet katsoo asian olevan päinvastoin: eräs Ruotsin huomattavimmista kirjailijoista sanoo kaksikymmentä vuotta sitten tutustuneensa Hegelin kirjoihin, niitä kuitenkaan ymmärtämättä.

Intelligensbladetin näytenumeron artikkeli saksalaisesta filosofiasta osoittaa, että lehden lähtökohtana on juuri tuon maan uusin spekulaatio. Lehti tulee siten täyttämään erään keskeisen aukon Ruotsin kirjallisuudessa. Meidän pitäisi ehkä sanoa vielä jotain itse tuosta spekulaatiosta ja sen suhteesta niiden pelkoihin, jotka ovat omaksuneet ajatuksensa Svenska Bietistä. Se on kuitenkin jätettävä toiseen kertaan.

Jokaisen ruotsalaisen kirjallisuuskritiikin nykytilaa puolueettomasti tarkastelevan on helppo ymmärtää, kuinka merkittävä tämä Intelligensbladetin pyrkimys on myös yleisessä kirjallisessa mielessä. Puhumme tässä lähinnä spekulatiivisten tieteiden alaan kuuluvasta sekä kaunokirjallisuuskritiikistä. Jos selaamme Frey-lehden minkä tahansa numeron teologiaa ja filosofiaa käsitteleviä artikkeleja niin näemme hämmästyen, että kaikkea näihin aloihin kuuluvaa verrataan viime kädessä tunnustuskirjoihin, jotka mainittu Svenska Biet onkin julistanut jumalallisesta innoituksesta syntyneiksi. Herra Hagbergin kaunokirjallisuusarvostelut ”Studier, Kritiker och Notiser” -lehdessä ovat kiitettävä poikkeus, mutta muuten näemme kritiikin muuttuneen linjattomaksi höpötykseksi sen jälkeen kun Atterbom ja Palmblad lakkasivat sitä johtamasta. Runouden arvostelu on pelkkää perustelematonta keskinäistä imartelua ja löysää vertailua. Romaaneista tutkitaan kuvauksen luonnonmukaisuutta kaikkein proosallisimpia yksityiskohtia myöten. Edellinen tyyli on synnyttänyt kokonaisen leegion runoilijoita, jälkimmäinen taas lietsonut romaaneja, joissa tärkeintä on vuorien, mäkien, makuuhuoneiden, keittiöiden ja ruokakomeroiden erittäin tarkka luetteleminen ja inventointi. Voimme ainoastaan vakuuttaa, että tämä kritiikin velttous johtuu filosofisen sivistyksen puutteesta. Toivomme, että niiden, jotka kykenevät asiaa arvioimaan, on helppo se uskoa.

Tässä mielessä toivomme uudelle lehdelle menestystä ja suosittelemme sitä maanmiehillemme. Se ei tosin lupaa ”arvosteluja sanan tavanomaisessa merkityksessä”, mihin sen tilatkin näyttäisivät liian vähäisiltä. Sen sijaan se tulee ”käyttämään niitä välineenä mielipiteiden esittämiseen laajalti kiinnostavista kysymyksistä”. Sellaisina ne ovatkin kaikkein arvokkaimpia. Ei tarvitse tietää kaikkia sen merkityksettömän kirjaröykkiön nimekkeitä, jota painokoneet nykyään suoltavat ulos. On tiedettävä, mikä tänä aikana on tärkeää ja tieteen yleiseen kehitykseen tai jonkin yksittäisen kansakunnan sivistykseen vaikuttavaa. Vain tällainen tieto voi myös herättää sitä tieteen ja kirjallisuuden harrastusta, jonka puuttumista Suomesta olemme mielestämme aiheellisesti valittaneet. Lukija voi paeta näitä valituksia vaikkapa Borgå Tidningin tai Morgonbladetin imarteleviin vakuutteluihin. Niissä täytynee olla totuutta, koskapa edellinen lehti voi iloita vuosi vuodelta lisääntyvästä ”luottamuksesta” sen perusteellisia ja opettavaisia kirjoituksia kohtaan. Meidän ajatustamme, että kansakunnan sivistys edellyttäisi jotain muutakin lukemista, on siis vielä pidettävä uskallettuna. Rohkenemme kuitenkin pitäytyä siinä häiritäksemme edes jollain tavalla sitä omahyväistä ja turvallista unta, jonka ylläpitämisen kollegamme katsovat niin kovin hyödylliseksi. Uskomme näet lujasti, että puutteiden oivaltaminen on edistymisen välttämätön ehto.

–––––––––––––––

Erään Borgå Tidningissä julkaistun kirjoituksen lähettäjä on antanut herroille geologeille ajattelemisen aihetta valistaessaan heitä tiedolla, että ”maailman ensimmäinen luominen tapahtui suuren tulvan välityksellä”. Yhtä hyvin kuin aapiskirjansa sisällön sama mies myös tietää, että ”jokaisen maan alkuperäisen luonnontilan perustana on ollut kaiken peittävä havumetsä”. Hän sanoo, että tämä ”on myös kesyttämättömän luonnon alkutila, jonka pitäisi väistyä viljelyn tieltä. Ensimmäinen askel on metsän muuttuminen lehtimetsäksi” jne., täsmälleen niin kuin Savossa ja Karjalassa tapahtuu. Voisikohan tämä kirjoittaja hyväntahtoisesti ojentaa kätensä ulos räppänästä ja tunnustella hieman, kuinka suuri maailma on?

–––––––––––––––

Vihdoinkin meillä on uutinen Vaasasta. Vasa Tidningin toimitus on nimittäin joutunut laajakantoiseen kiistaan vanhan neiti Staren kanssa lehdessä julkaistun kilpakosintakertomuksen vuoksi. Jutun laahaavuus tuntuisi todistavan tapahtumien olevan totista totta ja neiti Stare onkin halunnut nähdä siinä ”viittauksia eräisiin tunnettuihin henkilöihin”. Kertomuksen kirjoittaja sanoo tätä oletusta ”täysin perusteettomaksi” ja vakuuttaa näin ”koko sillä vilpittömyydellä johon hän katsoo sukupuolensa velvoittavan”. Huomatkaa, oi kauniit naiset, miten kaksimielisesti sanottu! Onko lehdistön suorapuheisuus mennyt niin pitkälle, että se voi asettaa Teidän tähän asti kiistattomat oikeutenne puolittain kyseenalaisiksi? Kirjoittaja koettaa jossain määrin hyvitellä omavaltaisuuttaan vetoamalla erääseen Teidän oman sukupuolenne edustajaan. Hän sanoo näin: ”Täti on avoimesti sanonut, että kaikki on pelkkää ajanvietetarinaa” Ja ”tätihän” on, niin kuin puoli maailmaa jo tietänee, kukapas muu kuin Borgå Tidning.

–––––––––––––––

Sama vaasalainen lehti kertoo, että tyttöjen sydämen lyöntitiheys kiihtyy valssia tanssittaessa tavalliselta tasolta kaksinkertaiseksi ja tanssiaisissa tarvitaan siis tunnin ajassa voimaa, joka vastaa 100 miljoonan naulan painon nostamista. Ajatelkaapa, kaunokaiset, millainen pieni rasitus! Toimitus liittää tähän tietoon hämmästelynsä: ”Kuinka tytön sydän voikin olla tanssiaisissa samalla kertaa niin vahva ja niin heikko!”

Tässä on siis peruste ihanan valssin puolesta ja toisaalta sitä vastaan. Samainen artikkeli antaa kuitenkin myönteiselle perusteelle paljon suuremman merkityksen lainatessaan Lutherin sanoja: ”Kun kerran maan tapana on tanssiminen samoin kuin vieraiden kutsuminen, syöminen, juominen ja ilonpito, en voi tuomita sitä, kunhan ei mennä liiallisuuksiin eikä siveettömyyteen.” – Kun emme puhukaan galopista, vaan valssista, tarvitaan siis vain nuo 100 miljoonaa. Tätä vähäistä rasitusta ei varmaankaan saa pitää liiallisena. Ja suuren uskonpuhdistajan rinnalla asian puolesta todistaa myös sydämen heikkous, jonka hän tunsi paremmin kuin kukaan muu. Siis: eläköön valssi – sanokoot fariseukset siitä mitä haluavat!

Suudelma

Mitä on suudelma? Niin, siihen ovat monet vastanneet. Se on silta, jonka yli kaksi sukulaissielua tanssii kohti toisiaan. – Se on kahden vastakkaisen sähkönavan tulinen kosketus – Se on sitä hienoa pölyä, jota kaksi leudon länsituulen keinuttamaa ruusua nyökyttelee toisilleen. – Se on purppurasinetti lupaukseen koko elämän onnenautuudesta. – Se on aperitiiviryyppy – Anteeksi kaunottaret. Tämä selitys ei ole minun vaan – jonkun muun.

Mutta mitä suudelman pitäisi olla? – Sen pitäisi olla kuolonenkelin kehotus purppurahuulten tarjoamana, suloinen unijuoma, joka hiljaa johdattaa elämästä kuolemaan, ajasta ikuisuuteen. Suu kohtaa hiljaa toisen suun, hellät käsivarret vangitsevat sinut pehmeästi, painaudut lujasti kiinni rakastetun rintaan, sydän takoo, nautit hurmiossa elämän kuumimmasta huumasta, uuvut, nukahdat, kuolet – huh! Suloinen elämä, suloinen kuolema.

–––––––––––––––

Eräs kirjoittaja, joka vertaa sanomalehtiä virtaavaan veteen, sallinee meidän lainaavan hänen kirjoituksestaan seuraavan otteen:

Näistä vesistä etsii turhaan kultahiekkaa tai helmiä. – Tämän me vielä kestäisimme, sillä ne ovat parempiosaisten maiden tavaroita. Mutta virtaava vesi on yleensä kotimaista ja meidän lehdissämme virtaa ainoastaan ulkomainen vesi. Onhan niissä toki pieniä, sisällöltään isänmaallisia alkuperäiskirjoituksia, nimittäin kokonainen kirjallisuus kauppiaiden, käsityöläisten ja talonomistajien lähettämää tekstiä. Se kaikki on kuitenkin kallista hengenravintoa köyhälle maalaiselle, joka saa vielä kerran maksaa jo maksetusta palstantäytteestä. Julkaisijalle se tosin on myös tuottoisaa kassantäytettä. Ja koska toimittajamme ovat varmasti huomanneet, kuinka tarkoin muualla seurataan ministerinvaihdoksia, niin myös meillä he toistavat ainakin viidesti tarinan Sacri-ministerin vaihtumisesta.

Mutta näiden makupalojen lisäksi, mitä muuta toimittaja voi suuressa ahdingossaan tehdä kuin painaa uudelleen jo julkaistuja juttuja. Eikä hän ota huomioon tilaajan kärsimyksiä, kun tämä pakotetaan kalliisti maksamaan kymmenennen kerran julkaistu juttu, jonka mieltäylentävää vaikutusta heidän surullinen haukottelunsa osuvasti ilmaisee.

Otamme koko sydämestämme osaa kirjoittajan valitteluun. Mutta hänen pitäisi toki ottaa huomioon, että maamme kirjallisen tuotteliaisuuden lisääntymisestä on jo todisteita. Malliesimerkin tarjoavat juuri sanomalehdet. Jotain täytyy siis olla näkyvissä, vaikkei sitä niiden palstoilta löydäkään. Ja kun konsistorin notaarit ja muut viranomaiset, jotka ostavat ja myyvät, vuokraavat ja antavat vuokralle, kadottavat ja löytävät, riistävät toimittajien parhaat omat ajatukset, niin näiden on ylläpidettävä mainittua tuotteliaisuuden edistymistä poimimalla ajatuksensa ulkomaisista lehdistä. Nuo ajatukset ovat siis arvokkaita, koska sanomalehti maksaa pitkän pennin – myös julkaisijalleen. Jos kirjoittajan ehdotus ”kaupunkien erityisistä ilmoituslehdistä” toteutuisi, niin millä esim. Helsingfors Tidningar sitten täyttäisi palstansa, miten se silloin säilyttäisi kirjallisen tuotteliaisuuden kunnian?