Kuopio

Sitkeästi jatkuneen ankaran talven jälkeen lämpömittarin lukema kohosi 21. päivänä -10 asteeseen ja 23. päivänä alkoi sangen leuto ja sateinen sää. Siitä lähtien säät ovat olleet leutoja ja auringon lämpö sulattaa lumia katoilta ja alavilta mailta. Todella viehättävä kevätsää ilahduttaa jokaista suomalaista, ehkä kuitenkin eniten niitä köyhiä, joilta on leipä lopussa ja jotka ovat tähän saakka kärsineet sekä vilua että nälkää. Tappavaa tämä kylmyys on ollut etenkin pienille kolmevuotiaille ja sitä nuoremmille lapsille, joita on päivittäin raahattu kylästä kylään, ovelta ovelle. Nytkin uhkaa vaara, että lämpötilan nopea muutos voi johtaa tautien puhkeamiseen, kun vaikuttamassa on lisäksi ravinnon puute.

Ulkomailta

Englanti on joutunut sotaan sikhien kanssa Itä-Intiassa. Myös Oregonin omistusta koskevan sodan puhkeaminen Yhdysvaltojen kanssa näyttää entistä uhkaavammalta, kun viimeksi mainittu maa täysin yksinkertaisesti julisti kumotuksi sopimukset, joihin Englanti perustaa vaatimuksensa. Englannissa jatkuvat sotavarustelut, Yhdysvaltojen kongressissa vaaditaan samaa. Saksassa on näköjään huomattu, että Berliinin teologinen kongressi ei saa aikaan yhtään mitään ja että yleensäkin vain kirkon jäsenet voivat mielikseen järjestellä kirkon asioita. Tämä onkin onneksi se kohta, jossa mahtikäskyjä ei nykyään voi käyttää.

Yleisö ja sanomalehdet.

Kun Saima on nyt saanut suunnilleen saman määrän tilaajia kuin viime vuonnakin, meillä on ilo kertoa tämä asia helsinkiläislehdille, jotka ovat perustaneet tilaajamääriin kauniit toiveensa, että ne itse olisivat sitä, mitä sanomalehden pitää lukevalle yleisölle tässä maassa tarjota. Kuka hyvänsä lukija lienee ilman meidän vakuutteluammekin varma, että ilomme on itsekästä. Mutta vakuutamme silti, että tämä seikka ilahduttaa meitä yhtä paljon todisteena siitä, että yleisö ei karta vakavampaakaan lukemista. Voimme nimittäin kiittää ainoastaan tätä seikkaa siitä, että lehtemme niin uutisten kuin ilmoitustenkin puolesta puutteellisena on saanut laajemman levikin kuin lehdet, joilla nuo edut ovat puolellaan. Lisätodisteen tarjoaa mielestämme lehteemme lähetettyjen artikkelien määrän kasvu, siis artikkelien, jotka ovat sisällöltään isänmaallisia ja kykenevät käsittelemään sisältöään julkaisukelpoisella tavalla. Sitä vastoin Helsingin lehtien heikon menekin pääkaupungin ulkopuolella, uutisten ja ilmoitusten niille tarjoamasta aina halutusta materiaalista huolimatta, pitäisi osoittaa noille lehdille, että ajatukseton löpinä kiinnostaa suomalaista lukevaa yleisöä vähemmän kuin vakavat sanat ja ajatukset. Muistuttaisimme siitä, kuinka omahyväistä narrimaisuutta on ilmaista vastakkaista käsitystä tuosta yleisöstä, mutta pelkäämme, että arvon kollegamme eivät kykene ymmärtämään minkäänlaista selitystä tästä asiasta. Hfors Tidningar tulee varmasti tämänkin vuoden lopussa vakuuttamaan, ettei yleisö ole vielä kasvanut sellaiseen julkisuuteen kuin Saima haluaa. Me tulemme niin kuin nytkin vastaamaan, että jos niin on, virhe ei ole yleisön kykenemättömyydessä käsittää jaloja ja vakavia pyrkimyksiä, vaan meidän virheellisessä arviossamme niiden laadusta tai kyvyttömyydessämme tuoda niitä esille niin kuin pitäisi. Toistaiseksi pidämme yleisön lehdellemme osoittamaa jatkuvaa suosiota osoituksena siitä, että yleisö kannattaa lehden pyrkimyksiä ja suo anteeksi sen puutteet.

–––––––––––––––

Suomalainen-lehteä on jo ilmestynyt kolme numeroa. Ne sisältävät monia hyvin painavia sanoja sekä sanomalehtien kirjoittajille että niiden lukijoille. Myös muutamat mietteet, joihin professori Nordströmin muutto Ruotsiin on antanut aiheen, ansaitsevat huomiota, sikäli kuin kyseessä on vain tämä tapahtuma. Yleensäkään ei voi kiistää sitä, että hra Gottlundin kynänjälki näissä lehdissä ilmaisee naiivia uskallusta ja avoimuutta lukijaa suuresti miellyttävällä tavalla.

–––––––––––––––

Helsingin teatteriasioista kerrotaan, että viime lauantaina on esitetty ”Tullboms sista äfventyr”, joka on tavallaan jatkoa näytelmään ”Kosiomies Turusta” ja saman kirjoittajan käsialaa. Kuulostaa uskomattomalta, että asia on pysynyt niin salassa pääkaupungilta, että sille vasta edellisenä iltana näyttämöltä ilmoitettiin tulevasta esityksestä. Näin kuitenkin näyttää käyneen, koska lauantain lehdet eivät vielä kerro siitä mitään. Ei voitane kiistää, että tämä kaikki kuulostaa vallan mahtavalta.

–––––––––––––––

Borgå Tidning, josta näytti olevan tulossa kelvollinen kirjallisuuslehti, tarjoilee lukijoilleen monenmoisia tarinoita vanhan rutiininsa mukaan. Ellei muori itse ole elossa ja puuhaile toimissaan, hän on palannut kummittelijana ja onnistunut vielä kerran saamaan yleisön edessä aikaan mitä täydellisimmän fiaskon.

–––––––––––––––

Maamiehen Ystävä on tähän mennessä saanut tilaajia vain runsaasti puolet viime vuoden tilaajamäärästä. Tilauksia otetaan toki vastaan huhtikuuhun saakka, mutta menestys tässä asiassa riippuu ensisijaisimmin arvon papistosta, joka kannustamalla lehden tilaamiseen voi osoittaa olevansa kiinnostunut kuulijoittensa valistamisesta. Kiitetäänhän lehteä yleisesti, eikä sen laadussa siis ole mitään häpeämistä.

Karhu suomalaisten jumala

Esitellessämme Joukahaisen toista vihkoa emme antaneet artikkelille ”Suomen kansa sellaisena kuin se kuvataan Kalevalassa” samaa arvoa, mikä sillä ehkä toisten silmissä on. Emme puuttuneet käsittelyn epätäydellisyyteen, kun sisältöä verrataan laveaan otsikkoon. Sen sijaan koetimme parin esimerkin avulla osoittaa, että kirjoittaja on ilman omaa, vakavaa tutkimusta antautunut tyhjien kaavojen valtaan, minkä seurauksena hänen väitteensä eivät todista paljoakaan eikä artikkeli ylipäätään tyydytä lukijaa.

Kritiikkimme ei ole miellyttänyt. Se jakaa siten kaiken kritiikin tavallisen kohtalon. Sillä kuinka vaatimattomiksi kirjailijat itse julistautuvatkaan, niin tilanne on useimmiten sama kuin kurjan eukon valitusvirsissä miehensä paheista. Hän toivoo kaikkien halukkaasti kuuntelevan valituksiaan, mutta jos joku hyväntahtoisesti haluaa auttaa häntä syyttämällä miestä lisää, niin siinä silmänräpäyksessä vaimo kääntyykin tämän kiivaimmaksi puolustajaksi ja avuliaasta lähimmäisestä tuleekin nyt hänen suuttumuksensa kohde. Asia on niin että hän haluaa keventää sydäntään ja saada huomiota, tuo kärsivä mutta kestävä olento. Silti hän ei toivo, että hänen arveltaisiin saaneen huonomman miehen kuin naapurin eukot tai sukulaisnaisetkaan. Kirjailijan suhtautuminen nerontuotteisiinsa on yleensä samanlaista. Hänen puheitaan niiden puutteellisuudesta ei pidä aina ottaa vakavasti. Hän voi antaa anteeksi niiden puutteet, kun hän kertoo niistä ystävilleen. Mutta puutteista huolimatta hän välittää teoksensa myös yleisölle ja kritiikki saa katsoa perään.

Mutta asiaan. Puutuimme huomautuksissamme siihen, mitä mainittu artikkeli kertoo muinaissuomalaisten sankariajasta ja suomalaisesta mytologiasta. Kirjoittaja, herra R. T. [Robert Tengström] on Morgonbladetissa julkaistussa vastineessaan kiistänyt molempien väitteidemme oikeellisuuden todeten ne köykäisiksi, tyhjiksi, epärehellisiksi ym. Ensiksi mainittuun, suomalaisten sankariaikaa käsittelevään kysymykseen palaamme tuonnempana uudelleen. Nyt tarkastelemme kirjoittajan käsityksiä mytologioista.

Kirjoittaja on nähnyt vaivaa järjestelläkseen Kalevalaan sisältyvät mytologiset runot ja haluaa esittää esi-isiemme uskonnollisten käsitysten kehityksen. Tämän kehitys on hänen mielestään siirtymistä kansan uskosta omiin kykyihin (noituus), kuolleiden esineiden palvontaan, alkuelementtien ja edelleen kasvien sekä eläinten palvontaan.

Kirjoittajan tästä kuvitellusta kehityksestä johtelemat päätelmät voisi perustellusti jättää sikseen, varsinkin kun hän vastauksessaan ei itse luota omaan todisteluunsa vaan Hegelin esittämään kaavaan, johon hän on koettanut Kalevalassa hajallaan esiintyvät tosiasiat sovittaa. Kirjoittajan oma resonointi on niin vapaata kuin vain voi. Se on jokaisen ajattelevan lukijan helppo havaita hänen esittäessään seuraavaa.

Kirjoittaja asettaa muinaissuomalaisten uskon tietämisen ja sanan mahtiin heidän uskonnollisista käsityksistään alkeellisimmaksi. Mutta esim. kristinuskon pääoppi eli oppi sovituksesta pitää uskoa, siis tietämistä kyllin mahtavana jopa sovittamaan tehdyn teon velat eli saamaan tehdyn tekemättömäksi. Seuraavana asteena kirjoittaja pitää kuolleiden esineiden, amuletin ja fetissin palvontaa. Yhtä vähän kuin hän myöntää poppamiehellä olevan tietoisuutta jostain korkeammasta voimasta, jonka lahjaa epätavallinen kyky on, yhtä vähän hän antaa esineiden olla välineitä poppamiehen kädessä. Kun tämä palvoo itse muodostamaansa amulettia, se on kirjoittajan mielestä edistystä hänen uskonnollisessa tietoisuudessaan. Kukapa ei tässä muista Goethen noitaoppilasta, joka osasi manata pahat henget esiin mutta pelästyessään niiden ilmestymistä unohti keinon niiden poistamiseksi? Hän ei tiennyt, että tämä tietämättömyys oli edistystä. Voidaan kuitenkin sanoa todellisen edistyksen olevan siinä, että aiemmin vain omiin kykyihinsä luottanut ihminen näkee tämän kykynsä aikaansaamien esineiden tulevan häntä itseään vahvemmiksi. Edistyminen on tällöin sitä, että hän tunnustaa kykyjensä riittämättömyyden. Kirjoittaja näkee kuitenkin edistyksen siinä, että ihminen lankeaa maahan ja rukoilee kuollutta esinettä, jolle hän itse on antanut taikavoiman. Tämä siirtyminen, joka kirjoittajan mukaan uskonnollisissa käsityksissä tapahtuu yksittäisestä, katoavaisesta esineestä siihen mahtiin, joka ne synnyttää ja tuhoaa – tämä siirtyminen on ainoa asian luontoon perustuva, jos kerran oletetaan, että amuletti sellaisenaan on palvonnan kohteena. Mutta historialliset todisteet viimeksi mainitusta seikasta näyttävät viittaavan vain tilapäiseen erehdykseen kun taas välinpitämättömyys fetissistä esineenä viittaa siihen, että sitä palvotaan vain aavistellun korkeamman voiman manifestaationa. Kuvitelma tällaisesta mahdista on fetissinpalvojilla myös historiallisesti todettu. Jopa joku yksinkertainen katolinen voi ajatuksettomasti rukoilla pyhäinjäännöksiä tai kuvia mutta hänen typerä uskonsa ei ole kirkon eikä kansan oppia.

Kirjoittaja kruunaa kuitenkin päättelynsä antamalla muinaissuomalaisten siirtyä luonnonmahtien palvonnasta korkeimpiin uskonnollisiin käsityksiin, mihin he hänen mukaansa pääsivät, nimittäin – niin, karhunpalvontaan. Luonnonvoimat ovat hänen mukaansa moninaisia. Niitä palvottaessa tietoisuus ei ole yhtenäinen. Mutta organismilla on tuo ykseys itsessään ja eläin on vapain itsenäinen olio, johon luonto voi kohota. Eläimen, karhun palvonta on siten korkeimman uskonnollisen tietoisuuden ilmaus, jonka muinaissuomalaiset kykenivät tuottamaan. Kristinusko tuli ja esti heitä omin neuvoin pääsemästä pitemmälle.

Kutsuimme tätä kliimaksia ”omin päin keksityksi”. Kirjoittaja on hyvyydessään tullut poistamaan tietämättömyyttämme ilmoittamalla, ettei se ole peräisin häneltä vaan Hegeliltä. Onpa hän hyväntahtoisesti nähnyt vaivaa osoittaakseen ne Hegelin uskonnonfilosofian sivut ja rivit, joilta kirjoittajan päättelyn voi täydellisempänä lukea. Kaikki tämä on oikein kilttiä. Toivomme, että kirjoittaja jatkaa samalla tavoin ja viittauksillaan samalla suo myös meille vähitellen jonkinmoisen lukeneisuuden. Sitä vastoin emme voi myöntää, että kirjoittajan kliimaksi tällä tavoin lakkasi olemasta omin päin keksitty, siis mielivaltainen. Ehkä tämä tulee selvemmäksi jos katsomme, miten herra R. T:n ja Hegelin käsityksiä voi soveltaa Kalevalassa ilmeneviin uskonnollisiin käsityksiin.

Ensiksi: onkohan magia yleensä ja suomalaisilla erityisesti lähtenyt typerästä luottamuksesta ihmisen mahtiin, ilman mitään käsitystä siitä, että tuolla mahdilla on korkeampi alkuperä tai että se ainakin edellyttää korkeampaa vaikutusta? Kirjoittaja tarjonnee meille todisteet, että magia kuuluu kaikkiin uskontoihin. Jokainen ihmisen aikaansaama ihmeteko, jokainen yliaistillinen vaikutus joka välittyy ihmisen sanan tai teon kautta on magiaa. Mutta kaikkialla, missä sitä esiintyy, se edellyttää yliaistillista maailmaa, joka juuri magian kautta välittyy aistilliseen. Kirjoittaja on toki nähnyt Hegelillä lainauksen Parryn ja Rossin kertomuksista eskimoista. Lainaus puhuu heidän poppamiesuskostaan mutta lisää, että eräällä heidän poppamiehistään ei ole mitään käsitystä ihmistä korkeammasta olennosta. Mutta myös eskimoista tiedetään enemmän kuin Parru ja Ross tiesivät ja mitä kirjoittaja on sattumoisin saanut tietää. Nyttemmin tiedetään, että useimmilla eskimoheimoilla on dualistinen uskonto. Hyvän olennon nimi on milloin Ukkoma, milloin Torngarsuk, pahaa jotkut kutsuvat Wittikäksi, toiset taas eivät uskalla antaa sille mitään nimeä. Eskimoiden väärinkäsittelemisen sijaan kirjoittajan olisikin pitänyt etsiä todisteensa Kalevalasta. Silloin hän olisi huomannut, että useimmat, elleivät kaikki manaukset sisältävät rukouksia eri jumalmahdeille, joskus jopa Jumalalle tai Luojalle. Niinpä tietäjä runoilee esim. neljännessä runossa:

”Katsele nyt kaunoinen Jumala

Varjele vakainen luoja”

Seitsemännessä runossa sanoo Lemminkäisen äiti herättäessään henkiin rikkihakattua, heiniin ja ruohoon ym. sekoittunutta poikaansa:

”Mehiläinen, ilman lintu,

– –

Lenti luojan kellarihin

Kamarihin kaikkivallan

noutaakseen sieltä välineet Lemminkäisen henkiinherättämiseksi.

Tekijä on näppärästi selittänyt pari aiemmin esittämäämme samalta kuulostavaa esimerkkiä myöhempiin lisiin kuuluviksi. Antaaksemme hänelle siihen jälleen uuden tilaisuuden siteeraamme nyt edellisten lisäksi Väinämöisen sanoja toisessa runossa:

”Antaisipa armo-luoja

pääsisin omille maille”

ja Lemminkäisen äidin äskeisessä kohdassa:

”Oi tiehyt Jumalan luoma”

– –

”Kuu kulta Jumalan luoma”

– –

”Oi päivyt Jumalan luoma

Luoma luojan valkeamme!”

Neljännessätoista runossa Ilmarinen tervehtii morsiamensa kotia sanoin:

”Terve tänneki Jumala”

ja Väinämöinen laulaa samassa tilaisuudessa

”Annap' ainaki Jumala

Toisteki totinen luoja

Näin näissä elettäväksi

- – – -

”Pankohon Jumala palkan

Luoja koston kostakohon,”

Mutta veisi liikaa tilaa ottaa edes pikaisesti tarkasteltavaksi kaikkia Kalevalan kohtia, joista vastaavia ilmauksia löytyy. Auttaaksemme kirjoittajaa mainitsemme vain 19. runon kohdat sivuilla 56 ja 59, 24. runon sivuilla 112 ja 120, 25. runon sivulla 124 ja 126, 26. runon sivulla 143, 27. runon sivulla 153, 28. runon sivuilla 159, 162 ja 176, sivunumerot Castrénin käännöksen toisen osan mukaan.

Erään monta tällaista säettä sisältävän runon perusteella kirjoittaja koettaa nyt osoittaa, että karhunpalvonta oli muinaissuomalaisten uskonnollisen kehityksen viimeinen askel. Hän ei paljoa piittaa siitä, että karhun sanotaan turmelevan karjaa ”vastoin Korkeimman tahtoa”, ja että ”Jumalaa, tosi Luojaa” kiitetään kun on onnistuttu kaatamaan kirjoittajan korkein jumaluus, karhu. Mutta vaikka kirjoittaja edes vähänkin tähänastistaan painavamman kritiikin avulla onnistuisi saamaan nuo sitaattimme epäilyttävään valoon, niin miten hän selviytyy manauksissa esiintyvistä, erilaisille personoiduille jumalmahdeille osoitetuista rukouksista? Sellaisten kohtien siteeraamista emme pidä tarpeellisena, koska niiden olemassaoloa ei kai kiistettäne. Ja jos asia on niin, mihin silloin perustuu kirjoittajan väite, että suomalaisten noituus ja heidän uskonsa sen mahtiin oli heidän uskonnollisessa kehityksessään varhaisempi vaihe kuin usko persoonalliseen jumalolentoon? Ehkäpä tekijän filosofiset päätelmät ovat kyllin todistusvoimaisia osoittamaan, mitkä manausten säkeet ovat varhaisemmalta, mitkä joltain myöhemmältä kaudelta. Äsken esittämämme lyhyt katsaus samaiseen päättelyyn riittänee osoittamaan, minkä arvosanan se ansaitsee. Kirjoittajan käsityksen toteaminen tässä kohdin mielivaltaiseksi ja virheelliseksi näyttää siis mielestämme oikeutetulta. Kirjoittaja on myös päätynyt kantaansa arvioimatta itse sen paremmin Hegelin sitä varten esittämää kaavaa kuin sen runoelmankaan sisältöä, jonka oppeja hän on halunnut selvittää. Hegelin spekulaation siteeraaminen on tässä yhtä riittämätöntä kuin siteerata hänen kertomustaan – eskimoista. Vai eikö kirjoittaja puhukaan Kalevalasta ja suomalaisista?

Toiseksi: mitä merkkejä kuolleiden esineiden uskonnollisesta palvonnasta tekijä oikein on löytänyt Kalevalasta. Kaikki magia käyttää esineitä välineinä. Pelko tai luottamus taikajuomaa, amulettia ym. kohtaan ei vielä ole uskonnollista palvontaa. Sikäli kuin olemme havainneet, nämä taikakalut eivät missään kohtaa Kalevalassa ole rukousten kohteena, ainoan kultin josta runoelma antaa todisteita. Fetisismiin uskontona ei sitä paitsi kuulu vain taikakeinojen käyttö vaan kuvitelma, että fetissi on tietoinen, toimiva olento jota koetetaan lepyttää uhrien, rukousten tai muiden toimien avulla. Merkkejä muinaissuomalaisten tällaisesta uskosta tekijä ei ole edes koettanut osoittaa. Ehkä hän oivaltaisi sellaisen todistamisen välttämättömyyden, jos hän olisi tarkemmin tutkinut niitä kirjoja, joihin hän niin halukkaasti meitä tutustuttaa.

Suunnilleen sama koskee, kolmanneksi, suomalaisten kuviteltua haavan, tammen ja ”karhun” jumalallisuuden palvontaa. Vai missä karhuun vedotaan jumalolentona, joka kykenee suosimaan tai estämään inhimillisiä hankkeita? Kirjoittaja ehkä vastaa että se on manausten ja seremonioiden kohde ja niiden avulla koetetaan karkottaa sen halu, hampaat ja kynnet pois karjan kimpusta. Tämä on samaa menettelyä kuin sairauksien parantaminen ja poistaminen, haavojen lääkitseminen ym. noitakeinojen avulla. Ja tällä perusteellako tekijä asettaa karhunpalvonnan esi-isien uskonnollisen tietämyksen korkeimmaksi asteeksi? Ei, se ei ole tämä peruste, vaan lainattu kaava, joka hänet siihen pakottaa. Jumalaan ja Luojaan vetoamista inhimillisen onnen edistämiseksi yleensä hän ei pidä Jumalan palvontana. Kun jokainen rukous kääntyy jonkin personoidun luonnonvoiman puoleen, hän katsoo tämän osoittavan alhaista uskonnollista kehitystasoa. Mutta kun muinaissuomalaiset huomasivat karhun vahingolliseksi eläimeksi ja koettivat heikentää sen vaikutusta tarttumalla universaaliin keinoon, manaukseen1 niin siitä kirjoittaja antaa lukijansa löytää arvokkaamman uskonnollisen käsityksen kuin mikään edellä mainituista!

II [nro 9, 5.3.1846]

Eläintenpalvonta, siis sellaisenaan käsitettynä, olisi totta puhuen uskonnollisen tietoisuuden alhaisin taso. Siinähän uskonnollinen kunnioitus ei suuntautuisi elämään yleensä tai eläimelle kuuluvaan itsemääräytyneisyyteen, vaan siihen tai tähän eläinlajiin siksi että se hyödyttää tai vahingoittaa ihmistä. Puhuminen organismin etusijasta epäorgaanisiin esineisiin nähden ja eläimenpalvonnan (on sen kohteena sitten karhu tai kirppu) asettaminen esim. auringonpalvontaa korkeammalle on luvalla sanoen turhaa kouluviisastelua. Auringon suurenmoinen tehtävä ja ilmeneminen, sen hyvää tekevä vaikutus sekä valon ja lämmön välttämättömyys ihmiselle tekevät kai sen palvonnan paljon järkevämmäksi kuin minkä tahansa eläimen uskonnollinen kunnioittaminen on. Tähän on lisättävä, että varsinaisesti tällaista eläimenpalvontaa ei historiallisesti ole missään voitu osoittaa. Eläimen kunnioittaminen sielunvaelluksen yhtenä lenkkinä tai jumalolennon inkarnaationa on sitä vastoin korkeamman tason ilmiö, koska siinä yksittäinen eläin, laji ja suku on vain palvonnan kohteena olevan korkeamman mahdin ilmenemisen satunnainen muoto. Edes silloin kun eläintä palvotaan fetissinä ei eläin sinänsä näytä olevan palvonnan kohde. Palvojan vapaa teko kohottaa sen palvonnan kohteeksi ja hän voi myös tuon arvon siltä jälleen riistää. Mutta tämä osoittaa selvästi, että uskonnollisen kunnioituksen kohteena ovat vain ne yliluonnolliset ominaisuudet, joita eläimellä tai fetissillä on. Tämä viittaa jonkinlaiseen mielikuvaan inkarnaatiosta, kuinka hämärästi tiedostettu se sitten voikin olla.

Mutta kuten sanottua, sellaisesta eläintenpalvonnasta ei Kalevalassa näy minkäänlaista merkkiä. Sitä vastoin aurinko ja kuu eivät siinä esiinny vain palvonnan kohteina, vaan sekä aurinko että kuu personifioituvat metsän ja veden jumalien tavoin eli esiintyvät yksilöinä, joiden hahmoja ja tekemisiä runo koristelee enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisesti. Kreikkalaisessa mytologiassa luonnonvoimien personifioituminen on toki kehittynyt pitemmälle niin että runo tuntee heidän sukuluettelonsa ja koko historiansa. Mutta tämä ei anna mitään aihetta kieltää näiden voimien personifioitumista myös muinaissuomalaisilla, kuvaileehan Kalevala monessa kohdassa niiden inhimillistä hahmoa, pukua, ominaisuuksia ja toimintaa. Olemme myös sitä mieltä, että näiden mahtien palvominen vain rukouksissa, ilman kuvia ja uhreja on suomalaisessa jumalmaailmassa parempaa. Kuva aiheuttaa kansassa uskon kuvan jumalallisuuteen ja jumalanpalveluksesta tulee ulkoista mekaniikkaa. Kun sitä vastoin jumaluus tunnetaan ja tunnustetaan vain tiedon, tunteen, mielikuvituksen ja ajattelun avulla, myös sen palveleminen on henkisempää. Tämä ei kiellä sitä, että uskonnollisen yhteisön, julkisen temppelipalveluksen ym. puuttuminen osoittaa yleisen sivistyksen alhaista tasoa ja on myös suomalaisilla osittain vaikuttanut järjestyneen yhteiskuntatilan puuttumiseen.

Kalevala-runoelmassa on edelleen niin monia ilmauksia, jotka viittaavat tietoisuuteen yhdestä ainoasta Luojasta, korkeimmasta Jumalasta, ”todesta” ja ”ilmeisestä”, että jokaisen suomalaisesta mytologiasta kirjoittavan, joka kokonaan sivuuttaa tämän seikan, voi katsoa toimivan asiantuntemattomasti. Kirjoittaja on juuri tällainen tapaus. Siksi hän aliarvioi myös suomalaisten uskon tietämisen voimaan. Mutta tällä kuvitelmalla inhimillisen tietämisen vallasta luonnon yli ja tiedon kohdistumisella olioiden alkuperään ja perusteisiin on erityinen merkityksensä juuri suhteessa mainittuun olioiden Luojaa koskevaan tietoon. Juuri tämä tietäminen nimittäin on se, mikä yleisesti vapauttaa riippuvuudesta luonnonhenkiin ja välittää siirtymisen mielikuvaan yhdestä ainoasta asioiden luojasta. Sama henkinen vapautuminen jumalten vallasta valmisteli varmasti kreikkalaisia kosmogonioita [maailmansyntyopin], jotka esittivät asioiden alkuperän monista jumalista riippumattomana asiana niin että jumalien vaikutus luomiseen oli satunnaista ja erillisiin ilmiöihin sidottua. Mutta kreikkalaisilla tämä tieto kuului esoteeriseen uskonoppiin kun taas suomalaisissa runoissa se kimaltelee kaikkialla, kansanuskona.

Ohimennen on mainittava se ainoa vastaväite, joka mielestämme voidaan tehdä tässä esitettyä oletusta vastaan, että muinaissuomalaisilla oli käsitys ylijumalasta, Jumalasta joka on kaiken luoja. Kaiken tähän viittaavan ja tästä tietoisuudesta kertovan selittäminen myöhempien aikojen tuomaksi lisäksi ei hevin onnistune ilman mahtikäskyä. On tosin jonkin verran aihetta liittää nämä ilmaukset Ukkoon, joka monessa kohdin mainitaan korkeimpana jumalana ja esim. 25. runossa mainitaan välittömästi Luoja-nimityksen yhteydessä niin että tämä epiteetti mahdollisesti voitaisiin soveltaa Ukkoon. Mutta viimemainittu kohta on kaksiselitteinen. Ja muualla Ukosta puhutaan säiden ja tuulten hallitsijana, ukkosen, sateen, lumen ja rakeiden lähettäjänä, siis sanalla sanoen kaikkien ilmakehän ilmiöiden jumaluutena. Häneen vedotaankin ainoastaan näiden ilmiöiden yhteydessä. Sitä vastoin kaikissa mainituissa kohdissa Jumala ja Luoja mainitaan joko ainoastaan ilmiöiden alkuun saattajina tai ihmisen kohtaloiden johdattelijana ja yleensä onnen ja siunauksen antajana. Kalevalassa ei liene ainoatakaan viittausta siitä, ymmärsivätkö suomalaiset Jumalan ihmishahmoisena, personifioituna jumalolentona. Tästä asiasta ei luultavasti ole mitään muita tietolähteitä kuin muinaisskandinaaviset runot bjarmeista, heidän temppelipalveluksestaan ja Jumalankuvastaan. Voitaneen hyvin sanoa, että suomalaisten runojen pitäisi antaa jotain tukea näille runoille, jotta ne saisivat historiallista todistusvoimaa. Emme tahdokaan kiistellä asiasta emmekä koeta puolustaa R. T:n vastustamaa väitettämme, että muinaissuomalaisten käsitys persoonallisesta Jumalasta olisi historiallisesti toteennäytetty. Asian kannalta merkitsevää on kuitenkin jo se, että kaikki kansat, joilla on jokin mielikuva jonkinlaisesta ylimaallisesta olennosta, ovat lainanneet ihmiseltä kuvan niin tämän olennon henkisistä ominaisuuksista kuin sen ulkoisesta hahmostakin. Mitä Kalevalaan yhdessä äsken mainittujen saagojen kanssa tulee, niin ne tarjoavat kylliksi aihetta olla täysin kritiikittömästi torjumatta mainittua väitettä. Jos skandinaavien tarjoamia todisteita bjarmien kaupasta, hyvinvoinnista ja järjestyneestä yhteiskunnasta ei haluta kiistää, niin kaikki se todistaa myös järjestyneiden kulttimenojen puolesta. Ja palvonnan kohteen nimestä täytyy olla sitä suurempi historiallinen varmuus, koska tuo nimi on säilynyt myös suomalaisen heimon omissa lauluissa.

Se vastaväite, että suomalaisten vähäinen kulttuuri ei oikein sopisi yhteen monia sivistyneempiä kansakuntia korkeatasoisemman uskonnollisen tietämyksen kanssa, ei historian todistusaineistoa vasten merkitse mitään. Mitä olikaan juutalaisten kulttuuri heidän asettuessaan Palestiinaan tai germaanisten kansakuntien vielä 1 000 vuotta ennen Kristuksen syntymää, jos niiden sivistystä verrataan esim. kreikkalaisten peloponnesolaissotien aikaiseen? Ja kukaan ei kuitenkaan kieltäne, että ainakin ne näiden kansakuntien yksilöt, jotka kantoivat traditionaalista uskonnollista tietämystä, olivat uskonnollisessa tietoisuudessaan paljon pitemmällä kuin viisaimmatkaan kreikkalaiset. Kansan kulttuuria mitataan sen instituutioiden ja niiden maailmanhistoriallisen vaikutuksen mukaan, mutta sen tietämistä yleensä kuten sen uskonoppiakaan ei mitata tietämättömän massan vaan kansan intellektuaalisten edustajien tiedon mukaan. Monet seikat voivat estää kansakunnan korkeinta tietämistä koskaan leviämästä massojen keskuuteen, uudistamasta niiden yhteiskuntaelämää ja kohottamasta kansakuntaa yleisen kulttuurin korkeammalle tasolle. Eikä ihmisen korkein tieto, uskonnollinen tietäminen, ole tässä asiassa mikään poikkeus.

Jo se seikka, että suomalaisilla on kansalliseepos, Iliaan ja Nibelunginlaulun ohella ”se kolmas” varsinainen eepos maan päällä, panee pikemmin olettamaan sellaista tietämistä, jota kaikilla kansoilla ei ole. Kreikkalaiset ja germaanit ovat kiistatta osoittautuneet maapallon lahjakkaimmiksi kansakunniksi. Ja kun vain suomalaisilla näiden kansakuntien ohella on kansalliseepos, tämä näyttäisi todistavan näiden kanssa samanveroisesta kansallishengestä. Rohkeudessa ja urotöissä muinaissuomalaiset tosin jäänevät jälkeen useimmista kansakunnista. Näistä asioista ei siis pidä etsiä mainitun seikan perustetta. Jos halutaan löytää tilanteen syy kansakunnan runollisesta lahjakkuudesta, niin sitä ei voi käsittää vailla yhteyttä uskonnolliseen tietämiseen.

Ainakin voinee pitää uskallettuna kieltää tällaiselta kansakunnalta tieto mistään korkeammasta jumaluudesta kuin – karhusta. Vähemmän uskallettua sitä vastoin olisi pitää esitettyä väitettä naurettavana. Toivomme, että sen esittäjäkin myöntää meidän tuhlanneen aikaa sen kumoamiseen, mitä se sinänsä ei lainkaan ansaitsisi.

• 1. Myös rukoukset jumalille.