Kuopio
Hra Kuvernööri on palannut kaupunkiin matkaltaan läänistä.
Talvi on edelleenkin ollut varsin ankara, vaikka tiheästi toistuneet lumisateet, jotka, ja aurinko on jo näyttäytynyt muutaman kerran, jopa rohjennut sädehtiä hyvää tekevää lämpöä.
Asioita kummallakin taholla tuntevien mukaan kerjuulla on aivan erilainen asema Savossa kuin siihen rajoittuvissa Pohjanmaan lääneissä.
Näyttää aivan selvältä, ettei ihmisiä missään rohkaista kerjuuseen siinä määrin kuin ensiksi mainitulla seudulla, jolla sitä ei missään oloissa pidetä häpeänä; Pohjanmaalla taas tuskin koskaan nähdään työkykyisen henkilön tarttuvan kerjuusauvaan. Kerjäläisten määrä on siellä muutenkin vähäinen, pahimpia katovuosia lukuun ottamatta; Savossa taas osa väestöstä on joka vuosi talvikuukausien aikana liikekannalla. Pohjanmaalla ollaan työteliäämpiä ja varaudutaan tuleviin tarpeisiin paremmin, ja lisäksi Pohjanmaan läänien poliisikunta on jo varsin kauan torjunut kerjuulla kiertelemistä huolellisella valvonnallaan. Esim. Oulun läänissä kruununpalvelijat kuljettavat kerjäläiset takaisin kotipaikkakunnalleen, ja tämä tapahtuu ”sen seurakunnan kustannuksella”, johon he kuuluvat. On helppo havaita, että tällä tavalla seurakunnat pakotetaan järjestämään köyhäinhoitonsa kuntoon. Ellei näin menetellä, köyhäinhoitoa tuskin saadaan tarvetta vastaavalle tasolle, koska muussa tapauksessa köyhäinhoitonsa tarkoituksenmukaisesti järjestänyt seurakunta ei vapaudu muiden seurakuntien kiertelemään lähteneiden avuntarvitsijoiden huoltamisesta.
Kun mitään tällaista pakolla toteutettua järjestelyä ei ole käytössä ja rahvaan sivistystaso on alhainen, suuri osa täkäläisen maaseudun väestöstä elää meneillään olevan vuoden kaltaisina vuosina kiertolaiselämää. Meille on monelta taholta vakuutettu, että paremmin toimeentulevissa taloissa yöpyy joka yö 10–20 kerjäläistä. Jos oletetaan, että jokaisessa talossa on vaikkapa vain kolme tuollaista yöpyjää, ajelehtisi noin 1/3 läänin väestöstä kerjäläisinä mieron tiellä.
Ulkomailta
A. Mitä uutta?
B. Posenin salaliitto oli viimeisin.
A. Millainen juttu se on?
B. Kukaan ei tiedä. Aikamme ”löydöt” maan päällä ovat salaisia. Säikähdetään ja vedetään peitto korviin, sitä on löytäminen.
A. Entä taivaassa sitten?
B. Ne taas ovat kaikkien korville sopivia pikkuasioita. Uudesta planeetasta Astraeasta saamme tietää mitä tahdomme ja mikä miellyttää.
A. Sepä hyvä, että taivaan tiet ovat sentään vapaana.
B. Eivätkä ole. Taivaaseen johtava tie on eräs tärkeä hallinnonala. Siitä kysytään parhaillaan neuvoa Berliinistä. Siellä viisaat miehet kaikkialta Saksasta sanovat oluttuopin ääressä ”Meines Erachtens” [minun mielestäni] jne.
A. Eikö vanha, virallinen tie siis kelpaa?
B. Tottamaar se on yhtä hyvä kuin uusikin. Sehän ei koskaan kulu, kun kukaan ei ole sillä koskaan kulkenut. Mutta uuden kanssa käy aivan samoin.
A. Miksi sitä sitten tehdään?
B. On yksitoikkoista turhaan vastustaa kansaa vanhalla tiellä. Kun saadaan uusi, voidaan ihmisiä hätistää pois uudelta tieltä! Täytyyhän niillä, jotka voivat, olla jotain mitä vastustaa ja hätistellä pois.
A. Mutta Ruotsin hallitus ei näy sellaisesta välittävän.
B. Kuinka niin?
A. Se antaa englantilaisen rakentaa rautatien kanavan viereen ja antaa kansan vapaasti valita näiden molempien sekä maantien välillä.
B. Tarkoitatko, että Berliinissä voitaisiin antaa asia englantilaisen yhtiön hoidettavaksi.
A. Niin tehdään Englannissa – ja Amerikassa.
B. Mutta saksalaisten täytyy matkustaa Amerikkaan tehdäkseen perässä. Heidän omalla maallaan ”die hohen und höchsten Herrschaften” [heidän korkeutensa ja heidän kuninkaalliset korkeutensa] määräävät jopa heidän ruokalevostaan.
”Ligesaa er det kun” [samanlaista on vain] – Lilliputtien maassa, sanoi troijalainen.
–––––––––––––––
Hra Gottlundin suomenkielinen sanomalehti Suomalainen on ilmestynyt julkisuuteen hienosti painettuna ja ulkoasultaan kauniina; mikään aiemmin ilmestynyt suomenkielinen lehti ei ole samalle tasolle yltänyt. Sisällöstä ei voi oikein sanoa mitään, koska ensimmäinen numero ei voi antaa siitä minkäänlaista käsitystä. Pidämme kuitenkin virheenä sitä, että lehti painetaan kokonaan antiikvakirjaimin, koska varsin monet kansanihmiset eivät osaa lukea muuta kuin goottilaisin eli fraktuurakirjaimin kirjoitettua tekstiä. Savon murre tai pikemminkin maakunnan eteläisimmässä osassa käytetty tämän murteen muoto varmaankin osaltaan haittaa lehden leviämistä. Julkaisijan uhrautuva innostus suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden edistämiseen sekä tämän asian merkitys sinänsä antavat aiheen toivoa, että tämäkin hankkeen menestymisen este poistettaisiin. Emme kuitenkaan epäile sen mahdollisuuksia kannatuksen saamiseen. Menekkiä varmaankin edistää myös lehden asema pääkaupungin suomenkielisenä ilmoituslehtenä.
Herra Gt Kuningas Fjalarista
Morgonbladetissa on ilmestynyt nimimerkki Gt:n [A. F. Granfelt] Saiman ”Kuningas Fjalar” -arviota ”vastaan” suunnattu kirjoitus. Mitä herra Gt. oikeastaan sanoo, ei ole kovin helppoa saada selville sillä kirjoitus kerää muutamalla rivillä yhteen koko joukon sellaisia kysymyksiä tavoiteltuine vastauksineen, joiden selvittämiseksi kaikkien aikakausien merkittävimmät ajattelijat ovat kirjoittaneet monia niteitä.
Tällaisessa tapauksessa Herra Gt:n artikkeli vaatisi laajemman arvionsa kuin mihin yhden sanomalehden palstatila ja yhden sanomalehtikirjoittajan aika sekä kyky sallivat. Siksi meidän on mahdollisuuksien mukaan tyydyttävä tekemään yhteenvetoa hänen väitteistään ja tarkastelemaan sitä. Epävarmoina siitä, olemmeko osuneet oikeaan, kokoamme hänen mielipiteensä kokeeksi väitteeseen: ”Kuningas Fjalarin” todellinen draamallinen motiivi on sankarin egoismi ja hänen sen aiheuttama rikoksensa jumalallista järjestystä vastaan, hänen katumuksensa ja subjektiivinen sovituksensa. Tämän tulee yleensäkin olla jokaisen tragedian motiivi, koska tragedia siten on kristillinen, sellainen kuin sen pitää olla.
Tätä käsitystä vastaan puhuu tosin se herra Gt:n väite, että Vapahtajan, siveellisesti täydellisen, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus olisi kaikkein ylevin tragedia. Ristiriita, hän sanoo tässä, on yksilön täydellisyyden ja maailman pahuuden välillä. Jätämme sikseen sellaisen kristillisyyden joka unohtaa tämän ristiriidan olevan saman jumalallisen yksilön oma tahto, vaikka toiminnasta sen seurauksena tässä tapauksessa puuttuukin kaikki dramaattinen yhteentörmäys (ristiriita). Huomautamme vain, että siinä tapauksessa mitään muuta tragedian aihetta ei olekaan, koska kukaan muu yksilö ei ole siveellinen pahan täyttämää maailmaa vastaan. Ja ehkä meidän siksi tulisi pitää kirjoittajan useassa kohdin esittämää väitettä, että yksilön ylimielisyys, itsekäs nouseminen pyhää järjestystä vastaan sekä katumus ja sisäinen sovitus muodostavat tragedian todellisen motiivin, hänen todellisena käsityksenään kristillisen tragedian luonteesta.
Ei tuntuisi tarpeelliselta kovin lavealti perustella sitä, että draamalle runoudenlajina tyypillistä on toiminta. Mutta yksilön katumus, usko ja sovitus eivät ole toimintaa vaan tunnetta, vakaumusta ja tietämistä. Runon aihepiirinä tämä prosessi kuuluu siksi lyriikan alueelle, ei draamaan. Siellä, missä tämä prosessi ilmenee toiminnassa, siellä vain korjataan sen hedelmät puhtaan, siveellisen tahdon tekoina.
Mutta sellaisen tahdon vaatiminen toimivalta subjektilta merkitsee jonkin substantiaalisen, yleisen ja järkevän sisällön vaatimista hänen toiminnassaan. Herra Gt on nyt saanut päähänsä, että kiinnostuksen kohteena ei tule olla tällaisen yksilön pyrkimys kohti siveellistä päämäärää, vaan hänen kääntymisensä pois pahasta, siinäkin tapauksessa että tämä kääntyminen on vain sisäistä ja tapahtuu viime hetkellä. Minkälainen olisikaan tämän varaan rakennettu draama? Eipä juuri muuta kuin yksilön rikosten ja paheiden kuvausta ja viidennessä näytöksessä hänen kuolemansa, riittävän pitkän monologin jälkeen joka kuvaa hänen ankaraa katumustaan, muuttunutta mielenlaatuaan ja paratiisin ilojen toivoa? Yleensähän epätietoisuus kuolinhetkestämme on tapana esittää hyvänä perusteluna pikaiselle kääntymykselle, mutta hyvin tehdyssä tragediassa kuolema on täysin varmasti lykätty viidenteen näytökseen eikä sitä näytelmän kohokohtana siten voida aientaa. Ei siis ole vaikea ratkaista, millainen taiteellinen arvo tällaisella tragedialla olisi.
Herra Gt. ehkä vastaisi, että ei hän sitä ole tarkoittanut. Sillä kuten sanottu, hän on myös julistanut kristinuskon perustajan kohtalon kaikkein ylevimmäksi tragediaksi ja sen yhteydessä sanonut, että kristillisen tragedian ei tule esittää esim. perheen ja valtion, vaan kristinuskon hengen ja kaikkien inhimillisen yhteiskunnan instituutioiden välistä yhteentörmäystä.
Mutta jos niin on, niin toimijalta vaaditaan ainakin jotain siveellistä motiivia, jotta hänen pyrkimyksillään olisi jotain arvoa, hänen kohtalonsa herättäisi myötätuntoa ja jotta hänen teoistaan ylipäänsä voisi tulla dramaattisen runon pääaihe. Jos siis oletamme mainitun kannan olevan herra Gt:n todellinen käsitys, niin hän olisi tässä kanssamme samaa mieltä. Mutta hän käsittää siveellisen sisällön, niin kuin monen muunkin asian merkittävämmäksi kuin me kykenemme. Hän vaatii tragediansa sankarilta tahtoa, joka suuntautuu kaikkea vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, ja sellaista korkeampaa viisautta jota tällä maailmalla sellaisena kuin se nyt on, ei ole vielä lainkaan. Meille taas tällainen viisaus, joka joka hetki haluaa rakentaa maailmanhistorian alusta alkaen, on kaiken egoismin huippu, korkeinta mielivaltaa, mahtavinta narrimaisuutta. Toistaiseksi siis Herra Gt:n toinen mielipide dramaattisesta runosta liittyy toiseen ja tämä jälkimmäinen valaisee, millaista sen itsekkyyden pitää olla, jonka herra Gt. ensimmäisen kantansa mukaan tekee katumuksen ja kääntymyksen edeltäjäksi. On vain niin, että herra Gt. käsityksen nro 2 mukaan julistaa tämän egoismin siveellisyyden ja kristinuskon huipuksi. Onko hän tässä yhteydessä ajatellut sitä, että draama esittää toimintaa, näyttää kuitenkin epävarmalta. Voidaanhan toki sanoa, että jalo ihminen voi uneksia Platonin valtiosta tai onnen eldoradosta ja että hän runoilijanlahjoillaan voi kuvata näkynsä. Mutta jos hän haluaa toteuttaa unelmansa toiminnassa, niin hänen on aloitettava olemassa olevan täydellisestä hävittämisestä ja sen kutsuminen hyväksi tavaksi eli siveellisyydeksi tuntuu sentään hiukan järjettömältä. Ilman epäoikeudenmukaisuutta ei voida vaatia, että ihmisten, sellaisina kuin he ovat, pitäisi nähdä jotain traagista sellaisessa mielikuvituksellisessa yrityksessä. Vaikka siis runolta ei voida kieltää edes sellaisen utopian esittämistä, jolla on vähän tekemistä todellisen maailman kanssa ja vaikka myös draamallinen kuvaus voidaan rakentaa tälle pohjalle, niin myös silloin toiminnan tulee olla sopusoinnussa oletettujen tapojen ja kuviteltujen yhteiskunnallisten olojen kanssa, jotta mitään yhteentörmäystä voisi syntyä. Itse tuon utopistisen maailman täytyy silloin jossain kohden myös luopua täydellisyydestään ja lähentyä kurjaa, todellista maailmaa. Kukaan ei kuitenkaan kiistäne, että runo on sitä kauniimpi, mitä todemmin inhimillinen se on. Mutta jos runo kuvaa yksilöä, joka haluaa muuttaa todellisen maailman sellaiseksi utopiaksi ja jonka silmissä kaikki siinä maailmassa on nurinkurista, niin tästä yksilöstä itsestään tulee auttamatta nurinkurinen henkilö ja runosta komedia, ei tragedia. Don Quijote on tässä lajissa kuolematon, varoittava esimerkki.
Herra Gt. voi epäilemättä vedota siihen, kuten hän jo on tehnytkin, että myös meidän mielestämme ihmisen minän, hänen egoisminsa tulee olla läsnä kaikessa hänen toiminnassaan ja vieläpä niin, että jaloinkin asia, jonka puolesta hän toimii ja joka vaatii hänen sielunsa koko energian, voi tulla täydelliseksi vain jos hän antautuu siihen intohimonsa voimalla. Tätä intohimoista antautumista jalon päämäärän hyväksi on kutsuttu paatokseksi, erotuksena alemmista aistillista intohimoista, ja me olemme myös käyttäneet tätä nimeä. Kun herra Gt. nyt yhtäällä tekee itsekkyydestä draamallisen kehittelyn motiivin, niin toisaalla hän vaatii, että jalon, siveellisen toiminnan tulee olla vapaata kaikesta intohimosta. Hän, joka tunnustaa ihmisen täydellisyyden merkityksellisemmäksi kuin me, ajattelee nyt kai myöskin, ettei ihminen tässä maailmassa voi toimia ilman intohimoa. Mutta hänen mielestään ihmisen silti pitäisi voida tehdä niin ja siitä syystä myös runon pitäisi esittää intohimoa vain pahassa. Sivuutamme tässä hänen kaksinaisen mielipiteensä siitä, mitä tragedian pitää esittää: katuvaa syntistä, yli-inhimillistä maailmanparantajaa vaiko molempia puolia. Asia on muutaman sanan arvoinen herra Gt:n arveluista välittämättäkin.
Kukaan tämän alan alkeet tunteva ei kai kiistä, että draamallinen runo ilman inhimillisiä intohimoja ei ole sen enempää draama kuin runokaan, ellei jälkimmäisellä sanalla tarkoiteta samaa kuin valhe. Ja kuitenkaan kukaan ei pidä runosta, joka ei esitä totta ja oikeaa toiminnan päämääränä. Tähän on yksinkertaisena syynä se jo todettu seikka, että ihminen ei saa mitään merkittävää aikaan ilman intohimoa, ilman paatosta.
Kun jokin suuri ajatus täyttää ihmisen sielun ja ajaa hänet toimimaan, niin ihmisessä ei vaikuta vain hänen oma voimansa, vaan hän kärsii, suhtautuu passiivisesti sen hengen voimaan joka hänen tekojaan ohjaa. Antiikin kansoilla oli ”pati Deum” [Jumalan kestäminen]. Kristinusko ei myöskään pidä ihmisen hyviä tekoja hänen oman kykynsä, vaan hänessä olevan Jumalan voiman työnä. Luther omistautui tällaiseen intohimoiseen toimintaan siinä missä Napoleonkin. Tiedemiehet, jotka tuovat päivänvaloon koko maailmalle tärkeitä totuuksia, ovat olleet samalla tavalla tuon voiman täyttämiä kuin jokainen merkittävä runoilija tai kuvataiteilijakin.
Paatokseksi tai intohimoksi kutsutaan tuota vastustamatonta viettiä toimia ja vaikuttaa juuri siksi, että se ilmenee välittömänä, äkillisenä virikkeenä, ei vain kylmän harkittuna päätöksenä. Kukaan ei väittäne, etteikö sen toteuttaminen sitten vaadi ymmärrystä ja harkintaa. Mutta esimerkiksi isänmaata ja vapautta rakastava sankari ei toimi päämääränsä puolesta vain harkinnan ja oikeaa sekä väärää koskevien pohdintojensa seurauksena, vaan koska hän Lutherin tavoin ”ei voi tehdä toisin”. Jopa pelkkä hallitsijanvalta, sellainen kuin Fjalarin tai Kreonin, voi sisältää tällaisen paatoksen, tietoisuuden jumalallisesta lähetystehtävästä. Eikä ole ihmisarvoa suinkaan alentavaa, että yksilö, joka tuntee olevansa kutsuttu suorittamaan maailmanhengen töitä, joutuu kokonaan tämän tehtävänsä valtaan niin että hänen subjektiutensa katoaa tuohon yhteen ainoaan viettiin suorittaa se työ, johon hänet lähetettiin.
Pienissä asioissa tällainen paatos voi olla naurettavaa ja teennäistä. Mutta kun on kyse kansakuntien kohtaloista, ihmiskunnan korkeimmista asioista, se on todistus yksilön kutsumuksesta johdatella niitä. Asia on kuitenkin silloin niin laajakantoinen, että sen ajamisessa pakosti syntyy monenlaisia yhteentörmäyksiä. Minkä pitää asian vuoksi väistyä, mitä sen rinnalla voi jäädä olemaan, mitä keinoja sen ajamisessa tulee käyttää – kaikki nämä ovat kysymyksiä, joihin ihmisymmärrys ei helposti kykene vastaamaan. Tietoisuus tuon tehtävän oikeutuksesta ja voimasta, joka ihmistä ajaa sen toteuttamiseen, voi tässä helpommin kuin muutoin saada hänet tarttumaan ensimmäiseen mahdolliseen keinoon, vähättelemään jo olemassa olevaa ja siten tekemään itsensä syypääksi. Johtaapa inhimillinen heikkous siihenkin, että ihmisen tietoisuus tehtävänsä suuruudesta saa hänet ylimieliseksi ja valmistaa hänen tuhoaan. Tästä syystä tällaisen yksilön kohtaloita ja hänen heikkouttaankin kohtaan voidaan tuntea mielenkiintoa. Asia, jonka vuoksi hän on elänyt ja toiminut, sovittaa omalla menestyksellään myös sen, minkä hän on inhimillisessä heikkoudessaan rikkonut.
Tästä asiasta muutama sana vielä tuonnempana. Sitä ennen on ehkä mainittava, että itse sanat intohimo ja paatos eivät miellytä herra Gt:tä, eikä myöskään jalo tahto, joka tällaisen paatoksen johdattamana erehtyy, saa häneltä anteeksiantoa. Hän haluaa – ja tässä on jälleen yksi puoli hänen mielipiteestään – että tragedian sankarin tulee täyttää kaikki laki, tietää kaikki, arvioida kaikki, olla yhtä innostunut kaiken jalon puolesta, ja tätä kaikkea pitäisi kutsua entusiasmiksi. On toki kiistatonta, että esim. nuoruuden entusiasmi yleensä hehkuu kaiken toden ja oikean puolesta. Mutta siihen se yleensä jääkin eikä muutu toiminnaksi. Siksi entusiasmi-sanasta on tullut puhtaasti teoreettista suhtautumista ilmaiseva. Kun entusiasmi sitä vastoin muuttuu toiminnaksi, niin asioiden pakko saa ihmisen tyytymään jo yhteenkin pyrkimykseen ja kun hän siihen ryhtyy, se vaatii hänen tahtonsa koko energian. Se, joka ei halua tällä tavoin rajoittaa itseään vaan haluaa innostuksessaan tavoittaa kaiken, hän ei tee mitään loppuun vaan jää kaikessa tekemisessään narrin kaltaiseksi. Mutta sitä herra Gt. joskus tahtoo.
Tai oikeammin: hän puhuu draamasta mutta ei muista, että draama on toimintaa. Vaikka hän toisaalta pitää olennaisena, että ”asia menee eteenpäin”, niin toisaalta asian edistyminen, objektiivinen sovitus, on hänelle pikkuasia jonka sijaan hän haluaa nostaa esille subjektin sovituksen, yksilön katumuksen ja kääntymyksen. Hänelle on hirvitys se, että draama esittää sovituksen toiminnassa. Hänen on välttämättä annettava sankariensa teoretisoida. Yleisesti ottaen hän säälii syntiä. Siksi hän ei salli, että sitä pidetään järjellisesti välttämättömänä ja se saa kuulua Luojan maailmansuunnitelmaan. Jos pahasta näin tulee absoluuttinen olio, jolla on oma syntyperänsä, ei häntä huoleta. Ei hän toki kiellä, että jaloinkin ihminen erehtyy. Mutta asian ei kuitenkaan pidä olla niin. Hän haluaa kitkeä pois intohimon, joka johtaa virheisiin ja rikoksiin. Sen sijaan hän tekee entusiasmista keppihevosen pahaa vastaan. Tähän voi sanoa olleen todella vahinko, ettei entusiasmia keksitty jo paratiisissa sillä silloinhan pahaa ei olisi syntynytkään. Ja jos siten draama olisikin menettänyt subjektiivisen sovituksen koko vaikutuksen, se olisi Herra Gt:n oma vika.
Herra Gt. on kuitenkin ryhtynyt avaamaan uusia maailmoja toiminnalle sitten kun maailmanhistoria on hänelle käynyt liian ahtaaksi. Hän ei pidä edes tiedettä teoriana vaan toimintana. Yhtä hyvin hän kutsuu uskontoa omaksi toiminnan alueekseen. Siitä täytyy seurata, että uskonnollinen vakaumus ei hänelle ole pääasia. Nythän jokainen valtio tai kansalaisyhteiskunta organisoi ja määrittelee uskonnollisen toiminnan jumalanpalvelukseksi. Myös jokaisen uskonnollisesta mielenlaadusta tehdyn siveellisen teon täytyy olla muita ihmisiä ja ihmisyhteiskuntaa kohtaan tunnettavan velvollisuuden täyttämistä. Mutta herra Gt. tietää vielä yhdestä uskonnollisen toiminnan maailmasta, joka vain välillisesti koskee perhettä, kansalaisyhteiskuntaa ja valtiota. Missä sellainen on, sen herra Gt. kuitenkin näyttää toistaiseksi pitävän omana tietonaan. Runon kirjoittaminen, soittimen näppäily, kiven hakkaaminen, värien sekoittaminen ja maalaaminen ovat esimerkkejä taiteilijan käytännöllisestä toiminnasta. Ainakin herra Gt. on unohtanut mainita muita esimerkkejä. Tai ehkäpä hän pitää kaikkea sielullista toimintana, jota myös draaman tulee esittää? Rehellisesti sanoen epäilemme, ettei herra Gt. ole koskaan selvittänyt itselleen teorian ja käytännön, tietämisen ja toiminnan eroa. Tämä laiminlyönti selittää ainakin tyydyttävästi hänen draamakäsityksiään. Muuta selitystä emme keksi, ellei herra Gt. sitten ole tietämättään ollut hänelle vastenmielisen paatoksen vallassa ja sen johdattamana kirjoittanut nurinkurisia pakanallisuuksia. Vakuutamme kuitenkin, että hänen intonsa tässä tapauksessa on ollut aiheetonta.
Ottaen huomioon herra Gt:n käsitykset ihmishengen teoreettisesta ja käytännöllisestä puolesta ei muutoin pidä ihmetellä, että hän voi ”esittää huomautuksia” joka suuntaan. Myönnämme myös, että niiden kaksinaisuus tekee vastaanottamisen vaikeaksi. Mutta vaikka herra Gt. uskoo nimimerkillään rikkoneensa anonymiteettinsa, niin hän suonee anteeksi, että me emme ole hyvässä uskossa hyväksyneet hänen vastaväitteitään oikeiksi.
Konnuksen kanava 1845
Konnuksen kanavan läpi kulki 359 alusta v. 1845, ja kanavamaksut ovat tuottaneet 562 hopearuplaa; tulos on siis 37 alusta ja 122 hopearuplaa ”pienempi” kuin 1844. Maksutulo on kuitenkin suurempi kuin vuosina 1841–43. Mainitun vähennyksen voitaneen arvioida aiheutuneen pääasiassa tällä seudulla vallitsevasta rahapulasta ja sen takia supistuneesta liikenteestä. Jossakin määrin, ei varmaankaan kovin mitättömästi, asiaan on vaikuttanut täällä rakennetun höyrylaivan myöhäinen varustaminen, jonka takia monien täältä etelään vietävien ja tänne tulevien tavaroiden kuljetukset on täytynyt lykätä ensi vuoteen. Useimpien tavaralajien osalta tämän vuoden kanavatilasto osoittaa vähenemistä. Vain voita, perunoita, valutuotteita, kalkkia ja tiiliä on kuljetettu enemmän kuin edellisenä vuonna. Tärkeimmät tavaralajit ovat olleet:
siirtomaatavaroita, ulkomaalaisia
teollisuustuotteita jne. 8 450 leiviskää
viljaa 66 040
suolaa 89 641
voita 30 200
perunoita 2 530
huonekaluja 1 200
valutuotteita 2 007
kalkkia 6 600
tiiliä 8 100
turkiksia ja sekal. 2. luokan tavar. 2 552
lankkuja ja lautoja aluksissa 9 800
lankkuja ja lautoja 143 lauttaa
tukkilauttoja 6 –
Lankkulauttojenkin määrä oli 31 kpl pienempi kuin edellisenä vuonna.
Suolan ja viljan tuonnin osalta asia ansaitsee erityistä huomiota. Voitaneen olettaa, että suurin osa venäläisistäkin jauhoista saapuu tänne kanavan kautta. Sen avaamisesta saakka tuonti on ollut jatkuvasti kasvussa vuoteen 1844 asti, jolloin kanavan läpi kuljetettiin yli 10 000 tynnyriä viljaa, kun tynnyrin lasketaan vetävän 11 leiviskää. Viime vuonna määrä supistui 6 000 tynnyriin. Tiedetään kuitenkin, että suunnilleen 1 500 tänne tarkoitettua tynnyriä jäi talveksi Taipaleen kanavan taa. Merkittävä määrä suolaa on samoin jäänyt talven yli varastoiduksi Varkauteen, joten ne 6 000 leiviskää, joiden verran tuonti oli 1844 suurempi kuin 1845, eivät itse asiassa ilmaise kysynnän vähenemistä paikkakunnalla. Tuontimäärä on päinvastoin niin vähäinen tarpeeseen verrattuna, että hinta nousee joka vuosi talvisin jopa 2 ruplaa tynnyriltä. Kuopiossa ei vielä ole käynnissä varsinaisesti rahvasta hyödyttävää kauppaa eikä sellaista kehittynekään ennen Saimaan kanavan avaamista.
Pappien palkkauksesta
Totuus on yksi. Jos se olisi kaksinainen, se ei enää olisi yksi. Kuitenkin myös Muhammed oli profeetta. Siitä asiasta on maan päällä enemmän todisteita kuin mistään muusta – lukuun ottamatta väitettä, että jokainen ajattelee ensi sijassa itseään. Ja kun viimeksi mainitun väitteen laita on tällä tavoin, on vaikea ymmärtää, miksi kaikki maailmassa ei voisi seistä omilla jaloillaan. Meistä näyttääkin, että pappien palkkaus on pidettävä vanhalla kannallaan.
Filosofiaa voi oikeastaan sanoa tieteeksi, joka ei halua ottaa mitään, vaan antaa kaiken. Siitä johtuu aikamme levottomuus, teosofia, neologia, rationalismi ja nuorhegeliläisyys. Olisikin todella kurjaa jopa valtion ja kirkon kannalta, jos teologialla ei olisi mitään otettavaa. Se, minkä teologia ottaa, on lujaa ja käsin kosketeltavaa, jotain josta yksinkertaisinkin mieli saa otteen. Mutta miten paljon sen tekeminen onkaan vaatinut, se antaa minkä pitääkin. Koulut ja konsiilit, teesit ja paavin bullat, kardinaalinhatut ja rovastintittelit – tätä ja paljon muutakin teologia on vaatinut antamisensa perustaksi. Mutta se kaikki olisi tyhjää kuorta, köykäistä kuin akanat tuulessa, jos mistään ei voida ottaa vastaavaa sisältöä. Ottaminen onkin siksi tässä olennaista. Olkoon se siis opettajien pääasiallisen huolen kohde. Ja kun antaminen on maksanut ja maksaa niin paljon vaivaa, niin on kohtuullista, että erityisesti seurakunta lukuisampana tyytyy tähän asiaan.
Valtio on kuitenkin suuri ja jalomielinen. Jos valtio siis haluaa antaa lammaspaimenelle 3–4 000 ruplaa aitoa hopeaa, niin makasiininhoitajat saakoot varautua laskemaan myös hengellisestä kymmenyksestä. Mutta kun ei voida kiistää, että Paavali oli teltantekijä, niin nykyajan papistokin saa elättää itsensä kättensä työllä ja omakätisesti kantaa karjakymmenykset, hengellisen antamisen ja ottamisen kaikkein elävimmän kuvan.
