Kirjallisessa Kuukausilehdessä nro 3 hra Y. K. [G. Z. Yrjö-Koskinen] on ottanut esille herättämämme kysymyksen väliaikaisesta toimenpiteestä, jolla estetään rahan arvon huononeminen. Kirjoittaja ei pidä sellaista toimenpidettä ehdottoman välttämättömänä. Jos todella, kuten hän näyttää olettavan, valtiopäivien myötävaikutuksella asia saadaan hoidetuksi vuoden kuluessa, niin pikaisempaa toimenpidettä tuskin on vaadittu.
Mutta uskoaksemme kunnioitettu kirjoittaja ei ole laskenut oikein, millaisen ajan sellainen operaatio joka tapauksessa vaatii. Jotta asiassa voitaisiin antaa edes ehdotus valtiopäiville heti niiden avaamisen jälkeen, sen valmistelut pitäisi aloittaa yhtään viivyttelemättä. Siihen vaaditaan Hänen Majesteettinsa lupa senaatille valmistella ja tehdä esitys. Edelleen: jos lupa saadaan, asiantuntijoiden kuuleminen ja monipuolinen keskustelu. Lopuksi neuvottelu Pietarissa, jota varten ehkä tarvitaan lyhyt mutta mahdollisesti myös epämääräisen pitkä aika. Kun valtiopäivät sitten on tehnyt päätöksen ja Hänen Majesteettinsa on sen hyväksynyt, voi hyvinkin olettaa, että päätös tarkoittaa kultarahaa. Vaikka sen lyömisestä olisi etukäteen voitu ehdollisesti määrätä, rahoja ei kuitenkaan ole lyöty manifestin laatimisen jälkeisenä päivänä. Perusleimausta ei saada valmiiksi ehkä pariin kuukauteen. Kolikkoleimat ovat sitten nopeammin valmiit. Mutta vaatii oman aikansa lyödä esim. 50 000 kappaletta 20 markan kolikkoa, jotta käsillä olisi sentään miljoona markkaa pankin aloittaessa vaihdon kultaa vastaan. Kultakolikon punnitseminen on hiuksenhienoa, koska voidaan hyväksyä vain äärettömän pieni painopoikkeama.
Osa koko kierroksesta lankeaa myös jokaisen välitoimenpiteen osaksi. Mutta Y. K. on osoittanut menetelmän, jolla huomattavasti yksinkertaistetaan kierrosta. Hän on ehdottanut, että pankki lunastaisi seteleitä kultatangoilla, ei kultarahoilla. Sellainen ratkaisu voi asiantuntemattomista tuntua mielettömältä. Mutta asiaa ajatellut tietää, että kukaan ei halua saada pankin kultaa, jos pankki asettaa vaihtokurssinsa vain kultakannan mukaan. Mutta ellei myös tähän ratkaisuun ryhdytä hetimmiten, se olisi kuin heittäisi hiivan uuniin leivän perään.
Y. K. katsoo, että myös kultarahaa voitaisiin tarvittaessa lyödä, mutta ”välttääkseen epäilyn varjoakaan lankeamasta lainmukaisuuteen, sitä on parasta odottaa, kunnes kultakanta on päätetty” – ts. valtiopäivien myötävaikutukseen. Sitä vastaan ei voi väittää. Mutta asiassa on vielä yksi koukku, josta tuonnempana.
Kirjoittaja tiivistää näkemyksensä seuraaviin kohtiin, joihin lisäämme tiedon siitä, missä meidän esityksemme on erilainen ja sen jälkeen muutamia huomautuksia. Muistutamme vielä, että tässä on kyse pankin setelinlunastuksesta väliaikaisena toimenpiteenä ennen valtiopäivien kokoontumista. Kirjoittaja sanoo:
Mielestämme siihen vaaditaan, että hallitus pankkivaltuuston suostumuksella ilmoittaa seuraavista väliaikaisista säädöksistä:
”1. Lupaus armollisesta ehdotuksesta säädyille seuraavilla valtiopäivillä, että hopearahan asemesta Suomen pääraha on kultaraha, niin että yksi kultamarkka sisältää 0,29032 grammaa puhdasta kultaa”.
Poikkeaa meidän ehdotuksestamme siinä, että kultapitoisuus määrättäisiin etukäteen.
2. ”Hopearuplan metallikolikko pysyy siksi kunnes toisin määrätään laillisena maksuvälineenä metalliarvonsa mukaan.”
Toisessa muodossa vain meidän ilmoittamamme ehdotus agiosta suhteessa kultaan, kuten se myös Pietarissa noteerataan.
3. ”Väliaikaisesti ja kunnes maan valuuttakanta on perustuslainmukaisesti määrätty, lakkaa kaikki hopean rahaksi lyönti.”
Ehdotimme vain rahanlyönnin kieltoa yksityiseen lukuun.
4. ”Samana väliaikana on Suomen Pankki velvollinen antamaan ja ottamaan rahaksi lyömätöntä kultaa ei vain sen omia hopeassa arvioituja seteleitä vastaan vaan myös Suomen markkoja hopeakolikoina, joiden arvo on 0,29032 grammaa puhdasta kultaa yhdeltä Suomen markalta.”
Tämä kohta on erilainen siinä: että setelinlunastus tapahtuu rahaksi lyömättömällä kullalla, ei kultarahoilla; että myös markan hopearahoja lunastetaan; että markalle ehdotetaan toista kultapitoisuutta.
Siihen otamme vapauden lisätä seuraavat huomautukset, erikseen kuhunkin kohtaan.
Kohtaan 1. Sanottu kultapitoisuus ei kirjoittajan myöhemmän ilmoituksen mukaan vastaa Suomen hopeamarkkaa vaan Ranskan franginrahaa. Onhan tietenkin niin, että 1 frangin hopeapitoisuus ja 1 markan hopeapitoisuus ovat lähellä toisiaan, edellinen 4,5 grammaa, jälkimmäinen 4,449 grammaa, – ero siis vain 1/1000 grammaa pienempi hopeapitoisuus markankolikossa. Se tekee vain 1 markan 4 500 frangia kohti, jos tarkoitetaan vain hopean arvoa, sillä markka sisältää enemmän kuparia kuin hopeafrangi. Mutta ehdotusta on pidettävä epäkäytännöllisenä, koska vaadittaneen, että markan edelleen pitää olla valtakunnan rahan alayksikkö, joka myös kullassa vastaa hopean arvoa 1 solotnik 5 ¼ dolia. Lisäksi sitten kun Saksa ja Skandinavian maat ovat ottaneet omat ja frangista riippumattomat kultarahayksiköt, missään ei enää ole kyse Euroopan kansainvälisestä rahayksiköstä.
Arveluttavaa on myös, että tässä markalle oletettu kultapitoisuus ei vastaa hopean nykyistä arvoa, vaan hopeafrangin pakkokurssiarvoa, jonka kirjoittaja katsoo lähinnä pitävän yhtä markan alkuperäisen arvon (1865?) kanssa. Se ei merkinne mitään ehdotuksessa säädyille. Mutta kun kohdan 4 mukaan kullanvaihdon pitää jo tällä välin käydä pankissa samalla arvolla, siitä seuraa paitsi maan kaikkien nykyisten arvosuhteiden mullistus, myös uusi arvonmullistus, paluu suunnilleen nykyiseen rahanarvoon, jos säädyt päättävät kultakannasta silloisen hopean arvon mukaan.
Kirjoittajan ehdotus pyrkii suojaamaan pankin. – Kuten olemme edellä osoittaneet, paluu vuoden 1865 rahanarvoon vaatisi nimittäin uhrausta pankin taholta. Jos nyt päätettäisiin markalle muu kuin pankin ottama kultapitoisuus niin tämä uhraus olisi enemmän tai vähemmän tuhlattu. Mutta ehdotuksen sanamuoto ei anna siitä varmuutta. Mutta jos vaihto pankissa tapahtuisi nykyisen rahanarvon mukaan, siltä ei vaadittaisi mitään uhrausta, ja vältettäisiin kaikki mullistukset maan taloudellisissa oloissa.
Kohta 2 ei kaipaa mitään huomautuksia. Mutta siinä ehdotettu on välttämätön ehto, koska niin kuin olemme aiemmin esittäneet tämä kohta tullee hankalaksi koko kultakantakysymykselle.
Kohtaan 3 muistettakoon, että myös pankin kielto lyöttää hopearahaa lienee tarpeeton mutta harmiton. Pankin oma etu saa sen päästämään liikkeelle niin vähän hopearahaa kuin mahdollista.
Kohtaan 4. Olemme riittävästi lausuneet mielipiteitämme siitä, että kirjoittajan ehdottama markan kultapitoisuus on sopimaton. Mutta tämä ehdotus on sivuseikka, ja pidämme selviönä, että sitä voi pitää menetettynä.
Pääasiana kirjoittajan ehdotuksessa on kultatankojen, ei kultarahojen käyttö vaihdossa. On hyvä, jos siinä katsotaan voitettavan jotain lainmukaisuudessa tai siltä näyttävässä. Mutta mitään muuta kuin näyttävyyttä emme voi siinä nähdä. Sillä myös kultaraha on vain pala kultaa. Vasta lain siihen määräämä kultapitoisuus tekee siitä kolikon. Ja kun myös leimaamattomalle kultapalalle jokin kultapitoisuus Suomen markoissa täytyy laillisesti määrätä, niin itse asiassa siinä ei mikään muutu. Mutta, kuten sanottua, keinoon sinänsä meillä ei ole mitään huomauttamista.
Kun ehdottamamme yksityisen oikeus lyöttää kultarahaa ei kirjoittajan ehdotuksessa voi tulla kysymykseen, niin siitä on luonnollisena seurauksena, että hopeamarkkakolikot pitää lunastaa samalla tavoin kuin pankin setelit. Samasta syystä seuraa, että lunastus kullalla tehdään pankin velvollisuudeksi, ei vain oikeudeksi, kuten meidän ehdotuksessamme. Kirjoittaja ei ole maininnut pankin nyt voimassa olevaa velvollisuutta lunastaa setelit hopealla. On kuitenkin itsestään selvää, että tämä velvollisuus lakkaisi samalla kuin pankin oikeus lyödä hopearahaa. Kun meidän ehdotuksemme mukaan pankilla olisi oikeus toteuttaa setelinlunastus kultarahalla, niin vaihto hopeaa vastaan häviäisi itsestään. Sillä ei voi olla yhdentekevää, kuinka paljon hopearahaa on liikkeessä silloin kun varsinainen siirtyminen kultakantaan tapahtuu ja kun siis hopearahan käypäisyyttä täytyy rajoittaa johonkin pienempään määrään jokaisessa maksusuorituksessa. Vasta sellaisella käskyllä hopearaha alennetaan vaihtorahaksi, eikä kuten kirjoittaja näyttää olettavan, vain siten, että pankki antaa kultaa hopeasta ja seteleistä tai että hopean rahaksi lyönti lopetetaan.
Esittämästämme huomataan, että kirjoittajan ehdotus ei olennaisesti eroa siitä, mitä myös me olemme ehdottaneet. Sitä vähemmän voimme ymmärtää, mihin kirjoittaja perustaa sanansa, että meidän ehdotuksemme ei ole ollut kysymykselle täysin ”päättäväinen”.
Pääasiassa myöskään kirjoittaja ei ehdota mitään muuta kuin myöntää pankille oikeus lunastaa setelinsä kullalla ja lakkauttaa yksityisten oikeus lyöttää hopearahaa. Kirjoittajan ehdotuksen muuten erilainen muoto johtuu vaatimuksesta, että pankin pitäisi punnita leimaamattomia kultakappaleita, ei antaa kultarahoja. Siitä syystä myös kultarahan vastaanotto loppuu kruunun kassoissa, mikä mielestämme pitää määrätä, jotta kultarahasta tulisi käypä valuutta maan kauppaan ja liiketoimiin.
Mutta yhdessä tärkeässä asiassa kunnioitetun kirjoittajan ehdotus varmasti eroaa meidän ehdotuksestamme, nimittäin siinä, että se esittää markan kultapitoisuutta määrättäväksi samaksi kuin frangin kultapitoisuus, mikä toteuttaisi paluun kultamarkan summittaiseen arvoon vuonna 1865. Juuri tämä ero meidän ehdotukseemme, että markan kultapitoisuus pitäisi määrätä hopean pörssiarvon mukaan, on mielestämme täysin epäkäytännöllinen. Jos tässä sitä vastoin noudatetaan meidän ehdotustamme, niin nykyisissä rahasuhteissa ei muutu mikään muu kuin että hopearahan ja pankkisetelin jatkuva arvonlasku estetään. Kysymys markan kolikon kultapitoisuudesta kultakantaan siirryttäessä on silloin täysin auki, eikä rahalaitoksen uusi mullistaminen tule tarpeelliseksi. Vaikka kultarahaa lyötäisiin väliaikaisesti ja sille määrättäisiin myöhemmin toinen kultapitoisuus, olisi vaivatonta vetää liikkeestä väliaikaiset rahat, jotka siltä varalta voitaisiin esim. leimassa merkitä samalla vuosiluvulla. Luulemme toki, että kunnioitettu kirjoittaja ei pidä ehdottomasti kiinni kyseisestä käsityksestään. – Ja muuten pidämme ehdotusta hyvänä, jos se vain pääsee sanoista tekoihin.
