Helsingfors Tidningarissa on nähty peräti kaksi vastinetta, jotka koskevat tämän lehden toukokuun numerossa julkaistuja kirja-arvosteluja. Kyseessä ovat hra J. W. Murmanin teos Setän opetuksia sielun wiljelyksestä ja hra A. Liljenstrandin System af samfundsekonomins läror [Kansantaloustieteen oppijärjestelmä], ja vastineet ovat ko. kirjoittajien laatimia.
Kukaan lukija ei liene havainnut julkaisemistamme näiden teosten arvioinneista muuta kuin samaa hyväntahtoista pyrkimystä saattaa ne yleisön tietoisuuteen, joka on yleensäkin lehden julkaisemien kirja-arvostelujen lähtökohtana ja jota edellyttävät etenkin kotimaisen kirjallisuuden sekä arvioitsijat että lukijat. Olemme hyvin harvoin arvostelleet mitään teosta moittivasti. Lehden linjaanhan ehdottomasti kuuluu, että ulkomaisesta kirjallisuudesta esitellään vain sellaisia teoksia, jotka erityisesti ansaitsevat laajemman sivistyneen yleisön huomiota. Ja vähäinen kotimainen tuotanto on tehtävä tunnetuksi sangen suurta suopeamielisyyttä osoittaen, jos teoksella on edes jonkinlaisia ansioita. Uskoisimme myös, että jokaisella kohtuullisia vaatimuksia esittävällä lukijalla on ollut aihetta olla tyytyväinen siihen että olemme niin uutterasti perehtyneet tämän kirjallisuuden tuotteisiin ja että olemme huolekkaasti pyrkineet löytämään niistä jonkin lukijaa kiinnostavan puolen. Olemme mieluiten sivuuttaneet vaikenemalla teoksen, jota ei ole voitu mainita ilman moittivaa arvostelua. Ja voidaan todeta, että olemme varsin usein teoksen sisällön ruotimisen sijasta lisänneet sen esittelyyn joitakin valaisevia pohdiskeluja sen aihepiiristä yleensä ja jättäneet soveltamisen ja arvioinnin kirjan lukijoille. Silloinkin, kun olemme esittäneet johonkin teoksen piirteeseen kohdistuvan huomautuksen, olemme tehneet näin edistääksemme tämän kirjallisuuden ja ko. kirjoittajan etua. Vain sellainen ihminen, joka on muutaman vuoden yrittänyt hoitaa tällaista kirjallisuuden arvostelijan tehtävää, voi saada käsityksen siihen liittyvistä vaikeuksista. Ottamatta huomioon vaivaa, joka aiheutuu tuttujen, kymmenissä kirjoissa paremmin esitettyjen asioiden lukemisesta, on kamppailtava voidakseen kuitenkin sanoa muutaman sanan laadultaan tuollaisesta hengentuotteesta, josta arvostelija ei ole oppinut mitään uutta, jossa ei yksikään loistava ajatus tai loistava sanonta, usein ei edes tarkoituksen hartaus eikä esitystavassa ilmenevä innostus ilahduta hänen mieltään. Kun kirjaa silloin tästä huolimatta suosittelee toivoen, että siitä on hyötyä edes jollekulle lukijalle, joka ei ehkä lue mitään muuta ja jolla ei ole juuri mahdollisuuksia saada käsiinsä kalliimpaa ulkomaista kirjallisuutta, kun pyrkii löytämään jokaisen kiittämisen aiheen ja liittää mukaan jonkin huomautuksen lisätäkseen lukijan kiinnostusta mikäli mahdollista, pitäisi täysijärkisen kirjantekijän osata olla tyytyväinen – vaikkakaan ei ehkä kiitollinen. Onneksi viisautta yleensä riittää ainakin niin paljon, ettei kirjailijan loukattu turhamaisuus pääse julkisesti valloilleen. Mutta olemme toki saaneet kokemuksia päinvastaisistakin tapauksista.
Herroilla Murmanilla ja Liljenstrandilla ei kummallakaan, me toistamme tämän, ole todellakaan aihetta valittaa, ettemme ole osoittaneet heidän teoksilleen samaa hyväntahtoista ja kiittelevää huomiota, jota osoitetaan muulle tässä lehdessä esitellylle kotimaiselle kirjallisuudelle. Ja silti kumpikin on suvainnut hyökätä meitä vastaan vimmalla, joka ei ole mitenkään puolusteltavissa, vaikka sen voikin selittää aiheutuneen omien kirjailijankykyjen yliarvioinnista.
Ehkäpä olemme käsittäneet väärin hra Murmanin psykologisen yritelmän tarkoituksen. Olemme ajan ja kiinnostuksen puutteen takia hyvinkin saattaneet vain aivan ohimennen silmäillä jopa sellaista yleismaailmallisesti tärkeää teosta, jollainen hra M:n poukkoileva kertomus psykologiasta ja kasvatusopista on. Siinä tapauksessa hra M. olisi voinut esittää mielipiteensä tämän lehden palstoilla, joita häneltä ei olisi suinkaan suljettu, – mikäli hänellä ei olisi ollut muusta syystä halua saattaa lehden toimitukseen suuntaamiaan hävyttömiä haukkumisia toisen yleisön tietoon kuin sen, joka on huomannut julkaisemamme arvostelun. Hän olisi myös voinut aivan sävyisästi oikaista virheemme missä tahansa mielensä mukaan. Tavallinen säädyllisyys olisi edellyttänyt häneltä jonkinmoista kohtuullisuutta sellaista arvostelijaa kohtaan, joka on kiittävin sanoin suositellut hänen teostaan ja kohdistanut huomautuksensa vain siihen yleisnäkemykseen, joka yhdistää hänet moniin, joiden kengännauhoja sitomaan – jos sana sallitaan – hän ei olisi kelvollinen.
Hra M. olisi kuitenkin myös voinut hieman epäillä omien tietojensa mahdollista riittämättömyyttä näkemyksensä puutteiden havaitsemiseen; hra M. olisi voinut olettaa, että allekirjoittanut todellakin tuntee aihepiirin, jonka esittämisen hän oli ottanut tehtäväkseen, niin hyvin, ettei erehtyminen hra M:n näkemyksestä olisi kovin helposti mahdollista, ja että allekirjoittanut pystyi ymmärtämään hra M:n suurteoksen ilman vuosien mittaisia opintoja.
Hra M. ei ole valinnut kumpaakaan näistä vaihtoehdoista. Hänen mielestään on selvää, että hän itse on paljon niiden ”vanhentuneiden käsitysten” yläpuolella, joita olemme sanoneet hänen kannattavan, ja että vain pinnallinen tutustumisemme hänen opukseensa on syynä siihen, ettemme ole voineet ymmärtää hänen modernin tieteen tasalla olevaa näkemystään.
Mikä meidän arvostelussamme sitten muka on virheellistä ja epäoikeudenmukaista kirjoittajaa kohtaan? No, me olimme sijoittaneet kirjoittajan niiden psykologien joukkoon, jotka muitta mutkitta luettelevat ja kuvailevat tiettyjä sielulle ominaisia kykyjä, sielullisia ominaisuuksia, ja pitävät kasvatusta ja koulutusta näiden ”valmiiden” kykyjen kehittämisenä.
Kirjoittaja sanoo nyt opistaan seuraavaa: että ihmissielun idea on ”elämän perusvoima, joka pyrkii ikään kuin tietoisen vietin johtamana toteuttamaan itsensä ajattelevassa, tuntevassa ja tahtovassa oliossa”, ja selittää, että kyseessä olevassa teoksessa hän on yksinkertaisesti rajoittunut tarkastelemaan kysymystä: ”miten sielun ideaan kuuluvat mahdollisuudet muutetaan helpoimmin todellisuudeksi”.
Tämä osoittaa, ettei hra M. ole kovin hyvin selvillä oppinsa merkityksestä eikä näin ollen ole myöskään ymmärtänyt huomautustamme.
Olemme nimittäin tarttuneet juuri tähän, että hän luettelee ”mahdollisuudet”, kyvyt, sielulliset ominaisuudet annettuina, ”valmiina”, kuten olemme huomauttaneet. Suvaitkoon hra M. huomata, että emme ole väittäneet hänen olettavan ihmisen henkistä toimintaa annetuksi ja valmiiksi. Niin mieletöntä käsitystä tuskin kukaan voi elätellä ja esittää, koska kokemus sangen selvästi osoittaa tämän toiminnan kehittyvän ajan myötä. Hra M. ja monet muut hänen kanssaan pitävät vain kykyä, mahdollisuutta tähän ilman muuta annettuna ja valmiina.
Jos hra M. luulee saaneensa jotakin aikaan sijoittamalla kyvyt kehykseen, jota hän sanoo ideaksi, olkoon hän onnellinen uskossaan. Jokainen, joka on hieman ajatellut näitä asioita, huomaa helposti, että on yhdentekevää, vakuuttaako hra M. näiden tässä lueteltujen sielullisten ominaisuuksien kuuluvan ihmiselle, koska ajattelu, tahto ja tunne kuuluvat sielun ideaan. On ilmeisen merkityksetöntä, missä mahdollisuuksien oletetaan olevan annettuina, sielussa vaiko jossakin, mitä hra M. sanoo ideaksi – mikä sivumennen sanottuna on hra M:n käsityksen mukaan prikulleen sama kuin mahdollisuuksista koostuva sielu.
Toisin olisivat asiat olleet, jos hra M. olisi yrittänyt todistaa sielullisten ominaisuuksien järjenmukaisen välttämättömyyden ja siis sen, että ne ovat juuri tässä luetellut eikä niitä ole enemmän eikä vähemmän. Tällainen todistelu ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen, niin kauan kuin sielullista toimintaa pidetään kykyihin perustuvana. On myös selvää, etteivät nämä kyvyt näin ajateltaessa ilmene pelkästään ”mahdollisuuksina”, vaan voimina, joiden on sinänsä oltava olemassa ennen kaikkea voiman käyttöä, kaikkea toimintaa.
Psykologiaan vähemmänkin perehtynyt lukija voi helposti havaita, miten hämärä on mielikuva esim. oikeudentunnosta kykynä, joka on yksilössä olemassa jo ennen kuin hän on oppinut, mitä oikeus ja vääryys ovat. Jos kyky halutaan rajoittaa pelkästään sielussa piileväksi mahdollisuudeksi, että siinä joskus viriää tunne oikeudenmukaisuudesta, ollaan yhä kauempana tyhjissä abstraktioissa. Mielikuvituskaan ei kykene luomaan kuvaa tuollaisen mahdollisuuden olemassaolosta. Psykologiasta kirjoittavana henkilönä hra M:n pitäisi toki olla jo selvillä siitä, että esim. havaitsemisen voidaan sanoa sisältävän mielikuvan luomisen mahdollisuuden, vietin sisältävän halun mahdollisuuden jne. Näin käsitettynä mahdollisuus on selkeästi olemassa. Mutta puhuminen pelkästään tunteen, tahdon ym. ominaisuuksien mahdollisuuden olemassaolosta todellisen (toiminnassa ilmenevän) tunteen ja tahdon vastakohtana on puhetta olemattomista.
Mutta vaikka tarkastelutapa ei kestä tiukkaa tieteellistä arvostelua, mielikuvaa sielusta mahdollisuuksien, taipumusten ja kykyjen yhdistelmänä suositaan silti sangen yleisesti. Enemmistön mielestä on mukavaa arvioida sielua samalla tavalla kuin tukkia tai kiveä. Kivestähän voidaan todeta, että se on olemassa ja sillä on joukko ominaisuuksia – se on toivottoman kovaa purtavaa, kunnioitettavan painavaa jne. Tavalliseen mielikuvaan ei sisälly sitä oivallusta, ettei edes kivestä jää jäljelle mitään, jos sen kaikki ominaisuudet poistetaan. Sielu ymmärretään samalla tavalla ja pidetään luonnollisena, että se on mitä on ja sillä on lisäksi niitä ja näitä kykyjä.
Tällä kansanomaisella mieltämistavalla voi myös olla oma arvonsa. Kun sielullisia ominaisuuksia luetellaan ja kuvaillaan, kasvatuksella on jokin kiinnekohta. Joka tapauksessa on hyödyllistä muistuttaa, ettei opetuksessa pidä nojautua pelkästään muistiin, vaan myös ajatteluun eikä tähänkään yksipuolisesti, vaan myös havaintojen teko ja mielikuvitus on otettava avuksi. Tällaiset muistutukset ovat hyödyksi, vaikka sielua ei voidakaan määritellä eikä kertoa, missä sen paikka on.
Tällä perusteella pidimme tarpeettomana hra M:n opuksen kriittistä tarkastelua. Esitimme vain tuota näkemystä yleisluonteisesti vastustavan huomautuksen. Jos olisimme aavistaneet kirjoittajan edellyttävän teoksensa tunnustamista tieteelliseksi työksi – niin, silloin sitä ei varmasti olisi esitelty tässä lehdessä lainkaan.
Toiseksi hra M. vastustaa esittämäämme toivomusta, että hän olisi sisällyttänyt teoksen kasvatusopilliseen osaan joitakin ohjeita ja sääntöjä lasten ruumiillisen terveyden hoitoa varten. Kun hra M. ei ole vaivautunut esittämään teoksensa sisällöstä yhtään tuollaista opetusta, on lievästi sanottuna häpeämätöntä, että hän haluaa väittää huomautustamme vääräksi ilmoittaen puhuneensa ruumiillisen kasvatuksen tärkeydestä. Mitä tärkeämpänä hän on asiaa pitänyt, sitä pahempi laiminlyönti on sitä koskevien ohjeiden antamatta jättäminen.
Hra M. on kuitenkin osoittanut häpeämättömyytensä myös meihin kohdistamillaan solvauksilla. On vielä pikkuasia, että hän arvostelee meitä ”vaivannäön välttämisen halusta”, ”mielivaltaisuudesta”, ”tunnollisuuden” puutteesta jne. Kaikki tällaiset puheet sopivat toki hra M:n suuhun mainiosti! Lisäksi hän vaatii hyvin tiukasti, että meidän on tunnustettava kaikki nämä viat ja kieroudet omiksemme. Hän syyttää meitä siitä, ettei niiden tunnustaminen ole lehdessämme tavallista! Niinkö todellakin, hra Murman? – Suokaa meidän nöyrimmästi selittää, että aioimme puhutella titulusta ja toista vastineen kirjoittajaa otsikolla: ”Mitä surkeampia, sitä kiukkuisempia” – mutta jätimme sen kuitenkin tekemättä.
Hra Liljenstrandin vastineesta meillä tuskin on mitään erityistä edellä sanottuun lisättäväksi, vaan pyydämme, että hra L. ottaa siitä vastaan sen osan, minkä hän voi katsoa omaan tilanteeseensa sopivaksi. Hra L:n kannalta on hankalaa, ettei hän pysty kirjoittamaan yhtä selkeästi kun hra Murman, ja niinpä keskustelu hänen kanssaan edellyttäisi lehden lukijoilta aivan liian paljon kärsivällisyyttä.
Meistä on todella valitettavaa, että hra L:llä on niin kehno käsitys omasta tieteenalastaan, että hän selittää sen olevan vain ja ainoastaan kokemusperäistä tietoa. Jos tämä pitäisi paikkansa, kansantaloustieteestä voisi todellakin oppia varsin vähän. Oppiakseen hoitamaan taloutta samalla tavalla kuin isä ja isoisä ovat sitä hoitaneet ei tarvitse tieteellisiä teorioita. Mutta mikäli kansantaloustiede pystyy vaikuttamaan uudistavasti, opettamaan, mitä pitää tapahtua, eikä vain kertomaan, mitä on tapahtunut ja tapahtuu – kuten me todellakin uskomme sen pystyvän – silloin se ei todellakaan ole pelkästään empiirinen tiede. Esim. Adam Smith ei perustellut oppiaan vapaakaupasta kokemusperäisesti.
Järjestelmän määrittelystä jäänemme pysyvästi eri kannalle kuin hra L., sillä jo hänen kuvauksensa siitä, mitä järjestelmä on, on mahdollisimman epätieteellinen.
Hra L. ei ole ymmärtänyt pohdiskeluamme kansantaloustieteen saavuttamasta tasosta. Tiedostamattaan hra L. seurailee niiden jälkiä, jotka ottavat kansantaloustieteessä lähtökohdakseen luonnontilan. Meidän mielestämme taas kansantaloustieteen tehtävänä on ymmärtää, mitä kansallisvarallisuus on, jotta sitten ymmärrettäisiin sivistyneen yhteiskuntajärjestyksen taloutta. Myös hra L:n ”yhteisötaloustieteessä” luultavasti puhutaan esim. luotosta, pankkijärjestelmästä, rahasta; vähäisenkin pohdiskelun pitäisi kuitenkin osoittaa, ettei tämä kaikki kuulu jokaisen yhteisön, esim. perheen, talouteen. Esim. luottoon voidaan turvautua perheiden välillä, mutta ei perheen sisäisesti, sen jäsenten kesken. Lisäksi muistutamme, ettemme ole missään kiitelleet Adam Smithin järjestelmää, vaan vain ilmaisseet pitävämme hänen käsitystään kansantaloustieteen tehtävästä oikeana, ainoana, jonka perusteella voidaan laatia tieteenalan järjestelmällinen esitys. Tämäkään käsitys ei ole suinkaan uusi.
Kuten jokainen lukija on havainnut, ei mainittu pohdiskelu liittynyt lainkaan hra L:n yksityisiin mielipiteisiin, jotka tuskin ovat omiaan uudistamaan tieteenalaa, vaan kansantaloustieteilijöiden keskuudessa varsin yleiseen tarkastelutapaan. Uskoaksemme meillä on melkein sama oikeus ja arvovalta periaatteiden ja järjestelmien arvioimiseen kuin hra Liljenstrandillekin sopii myöntää. Kunhan hra L. osaa sanoa, mikä pääoma ei ole omaisuutta ja millä omaisuudella ei ole vaihtoarvoa, myönnämme hänen kumonneen ne väittämät, joita aiheesta esitimme. Kun hän esittää esimerkin, että viinatynnyrillistä, jonka ryyppääminen loppuun aiheutti ryypiskelijän kuoleman, ei ole tuottavasti käytetty – tämä on ”kirvesvartta”-vastaus hyvän päivän toivotukseen. Näyttää siltä, että hra L. haluaa todistaa, että kaikki omaisuus voidaan tuhota hyödyttömästi, jopa ihmisen tuhoavalla tavalla. Mutta kukaan täysijärkinen ihminen ei käsittäne, mihin tuolla todistamisella tähdätään.
Otamme hra L:n monet äärimmäisen typerät kiukunpurkaukset vastaan kuittauksena hänen kirjansa ystävällisestä esittelystä. Havaitaksemme kukaan muu ei ole kiinnittänyt siihen julkisuudessa minkäänlaista huomiota. Hra L. näyttää kuitenkin hra Murmanin tavoin olettavan, että näin erinomaisten teosten läpilukeminen ja esitteleminen tekee jokaisen ihmisen onnelliseksi. Ja he uskovat, että heidän on vaadittava ihmisiä veitsi kurkulla tunnustamaan heidän teoksensa erinomaisiksi. Vaikka he eivät tätä meidän taholtamme ansaitsekaan, haluamme kuitenkin antaa heille tämän yhden opetuksen: että kirjailija saa toki pyrkiä osoittamaan antamansa tiedot tai ilmaisemansa käsitykset oikeiksi, kun niitä on arvostelussa epäilty; mutta jos hän puolustaa kirjaansa sen arvon arviointia vastaan, hän toimii narrimaisesti.
J. V. S.
