Meillä on harvoin ollut aihetta näin tyytyväisenä kertoa mitään kotimaisesta kirjallisuudesta. Mielihyvin uskommekin tämän lehden arvoisien lukijoiden tunnustavan kanssamme, että on syytä iloita kun tämä kirjallisuus nyt on kasvanut tässä ensimmäisenä esiteltävällä teoksella, joka on vastikään ilmestynyt toinen osa teoksesta
Nuija-sota sen syyt ja tapaukset. Kertoellut Yrjö Koskinen. II osa. Turussa 1859.
Tämän teoksen 1857 ilmestynyttä ensimmäistä osaa tervehdittiin yleisesti vielä köyhän suomenkielisen kirjallisuuden harvinaisena ilmiönä. Se oli osoitus tekijän vakavista tutkimuksista, selvästä näkemyksestä tapahtumien yhteyksiin ja kiistattomista kertojanlahjoista. Mutta tämän osan täytti katsaus Suomen oloihin ennen nuijasotaa, aina Kustaa I:n aikoja myöten. Valtaosa sellaista yleiskatsausta on varmasti jo ennestään tuttua laajemmallekin lukijapiirille. Ja vaikka se ei olekaan tosiasiain luetteloa, vaan kuten tässä tapauksessa aikakauden kuvausta, se on liian yleinen herättääkseen lukijan syvempää kiinnostusta ja antaakseen tekijälle tilaisuutta taiteellisempaan esitykseen. Sillä yleiset katsaukset kiinnostavat vain järkeä, kun taas kuvaus itse toiminnasta, elävästä elämästä, viehättää myös mielikuvitusta ja tunnetta ja tuo siksi historiankirjoituksen lähelle runoilijan ja taiteilijan toimintaa.
Lausuimme ensimmäisestä osasta, että teoksen menestys riippuisi paljolti siitä, minkä historiallisen merkityksen tekijä voisi nuijasodalle antaa. Ei ole kysymys siitä, etteikö sellainen kansanliike itsessään voisi olla riittävä historiallisen kertomuksen aihe mielikuvitusta elävästi kiinnostaakseen. Silloin on kuitenkin välttämätöntä, että sen yksityiskohdat ovat tuttuja ja kuvaus ottaa ne huomioon. Valitettavasti nuijasodan perimätiedossa on verrattain niukasti sellaisia detaljeja, vaikka varmaan hämmästelemmekin sitä, että yksityiskohtaisen tiedon määrä tästä kansannoususta on niinkin suuri kuin se tähän teokseen koottuna näkyy olevan. Mutta myös järki, harkinta ja järkiperäinen tarkastelu haluaa tyydytyksen ja vaatii ulkoisten syiden lisäksi myös tapahtumien sisäistä yhteyttä yleiseen historialliseen kehitykseen, johon ne kuuluvat. Kansannousut, toisin sanoen sivistymättömän kansan erillinen nousu tiettyä yleistä järjestystä vastaan, ovat aina johtuneet ulkoisista ahdistavista oloista. Niitä voi tapahtua kaikkein parhaimpienkin hallitusten aikana, kun valtion tila vaatii suuria uhrauksia, joiden välttämättömyyttä kansanjoukot eivät voi tajuta. Niinpä näemme myös Kustaa I:n Ruotsin itsenäisyyttä ylläpitäneen ja turvanneen hallituksen olleen niitä, joilla oli kiusana erittäin monia kansannousuja. Kato tai raivoava tauti voi yhtäkkiä aiheuttaa sellaisen. Aivan sattumanvaraisia ne eivät silti tässäkään tapauksessa ole. Ne ovat aina merkki laiminlyödystä kansanvalituksesta ja myös yhteiskuntamuodosta, jossa kansanjoukko ei ole tottunut saamaan riittävästi turvaa laillisille oikeuksilleen, ja siltä on puuttunut keinoja saada laillisessa järjestyksessä kohtuullista lievitystä hätäänsä. Siten ne voivat olla todiste aiemmasta epätyydyttävästä yhteiskuntamuodosta. Mutta on vaikeampaa todistaa, mitä vaikutuksia sellaisilla liikkeillä on ollut yhteiskunnan kehitykseen. On päivänselvää, että kun ne ovat horjuttaneet yhteiskunnan järjestystä, ne ovat sillä hetkellä estäneet kaiken kehityksen. Mutta järkiperäinen tarkastelu ei tyydy tähän negatiiviseen tulokseen. Se ei tunnusta mitään historian tapahtumaa järkeväksi lenkiksi tapahtumien ketjussa, ellei tämä tapahtuma ole osoittanut aiheuttaneensa mitään hetkeä kauemmas ulottuvaa positiivista seurausta. Ja se pitää etukäteen varmana, että jokaisen historian ilmiön on oltava sellainen, sen on oltava järkevässä syy- ja seuraussuhteessa menneeseen ja tulevaan. Mielestämme teoksen arvo riippuisi enimmäkseen siitä, miten tekijän onnistuisi osoittaa nuijasodan kyseinen merkitys. Siinä tekijä on suurelta osin onnistunut, ja se on mielestämme ratkaisevaa hänen teoksensa erinomaisten ansioiden kannalta. Hänen käsityksensä tämän kansanliikkeen historiallisesta merkityksestä ilmenee seuraavista sanoista, joilla hän päättää sen kuvauksen: ”Se taistelus, jonka Suomen rahvas oli aloitellut, tuli pian jatketuksi, vaikka toisella tavalla ja toisilla voimilla. Mutta se Nuija-sota, tämän Suomen talonpoikien oman-käden yritys, oli hervottomuuteen rauvennut, jättäen hävitystä ja verisiä muistoja jälkihinsä.” Se jatkoyritys, josta tässä puhutaan, on Kaarle-herttuan Suomen-valloitus kahdella sotaretkellä vuosina 1597 ja 1599. Suurimman osan tätä aikaa Pohjanmaa oli erotettuna muusta Suomesta, ja sieltä tuettiin Kaarlen sinne lähettämien ylipäälliköiden johdolla hänen hyökkäystään maan eteläosaan. Tosin pitkällisten taistelujen uuvuttama kansa osallistui näihin Kaarlen sotiin silloin enemmän pakosta kuin vapaaehtoisesti. Mutta silti sen nousu nuijasotaan teki hänelle mahdolliseksi saada Pohjois-Suomi varhain haltuunsa. Ja hänen viimeisessä hyökkäyksessään Suomeen osoittautui, ettei Sigismundin puolustajilla ollut enää rahvaan tukea. Jopa Rautalammin talonpoikien retki muistutti vielä 1599 heidän aiemmasta yrityksestään hankkia oikeutta oman käden kautta.
Tekijän mainittu pyrkimys esittää nuijasodan yhteys sitä lähinnä seuranneisiin tapahtumiin on itse asiassa tehnyt teoksesta aivan muun kuin tämän sodan historian. Sen sisältö ei vastaa sen otsikkoa – sisältö ulottuu paljon sen ilmoittaman yli, jos ei kauas ajassa, niin kauas käsitellessään mainittuja tapahtumia ja merkitystä koko Suomen historialle. Tässä laajuudessa pääsee täysin oikeuksiinsa myös teoksen johdanto, katsaus Suomen oloihin Kustaa Vaasasta lähtien, joka ei todellakaan olisi ollut oikeassa suhteessa nuijasodan historiaan. Emme voi liioin kylliksi ilmaista iloamme siitä, että niin on tapahtunut, että sen sijaan että teos olisi lyhyt yhteenveto niistä harvoista tiedoista, jotka nuijasodasta on olemassa, siitä on tullut laaja kuvaus Suomen kansan kohtaloista ja oloista 1500-luvun lopussa – josta näkökulmasta tarkastellen myös saman vuosisadan aiemmat tapahtumat saavat opettavan ja kiehtovan valaistuksen.
Kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan välisten taistelujen aika on ainutlaatuinen Suomen historiassa. Maa oli usein jätetty oman onnensa ja omien voimiensa nojaan puolustautumaan yhteistä vihollista vastaan, ja niin oli vastakin tapahtuva. Mutta sellaisissa tapauksissa sillä oli, ellei aina apua tai vain riittämätöntä tukea Ruotsista, sentään toivoa siitä, että Ruotsin mahdissa on sen vihoviimeinen tuki. Mainitussa taistelussa Suomi sitä vastoin liittoutui kuninkaan kanssa, jolla ei ollut mitään valtaa Ruotsissa ja joka todellakaan ei halunnut eikä juuri voinutkaan antaa maalle apua kaukaisesta Puolan valtakunnastaan. Suomi lyöttäytyi häneen ja erosi Ruotsista, sittenkin kun Ruotsi oli täysin Kaarlen hallituksen vallassa. Samaan aikaan Venäjä uhkasi Suomea Ruotsin maakuntana ja Suomi hoiti omin päin Ruotsin suhteita sinne. Klaus Fleming oli se suuri hahmo, joka saattoi maansa niin eristettyyn asemaan ja joka harvaan asutetusta ja köyhästä maasta hankki voimia sen ylläpitämiseksi monen vuoden ajan. Hänen tehtävänsä otti omakseen ja saattoi loppuun yhtä huomattava seuraaja Arvid Stålarm. Ja Suomen ennenkuulumattomasti ponnistellessa pitääkseen yksin yllä laillista kuninkaanvaltaa Ruotsissa, riehui olemassa olevaa järjestystä vastaan juuri kohtuuttoman rasituksen seurauksena ainoa kapina, josta Suomen kansan aikakirjat tietävät kertoa. Ja, mikä ihmeellinen sallimus, Ruotsia hallitsevan sijaishallitsijan sanallinen tuki tälle kapinalle on ainoa Ruotsista tullut vaikutus Suomen tapahtumien kehittymiseen, mistä aikakirjat tietävät kertoa. Siten sisäisesti hajanaisenakin Suomi säilytti itsenäisen asemansa useita vuosia. Flemingin käsihän kukisti kapinan, mutta se osa maata, joka oli ollut sen tärkein ahjo, Pohjanmaa, pysyi erillään muusta maasta, joka yhtä lailla ja siitä huolimatta säilytti edelleen Ruotsista erillisen asemansa. Maa ei säilyttänyt sitä vain rajoittumalla puolustautumaan omien rajojen sisäpuolella. Turun ja osan maata valloittanut Kaarle-herttua pakotettiin taas matkoihinsa. Mutta lisäksi Suomen laivasto ja maavoimat Stålarmin johdolla nousi kahdesti maihin Ruotsin rannikolla. Maa-armeija tunkeutui jälkimmäisellä kerralla Ruotsin pääkaupunkiin ja ratkaisi taistelun Ruotsin herruudesta kuninkaan eduksi. Mutta kuningas ei kyennyt tarttumaan ohjaksiin, jotka niin suurten uhrausten jälkeen annettiin hänen käsiinsä. Ja mikä vielä onnettomampaa, Suomi taistellessaan tämän kuninkaan puolesta teki työtä vain saadakseen Ruotsin ja itsensä ulkomaisen ikeen alle ja nämä maat takaisin paavinvaltaan. Onneksi kuitenkin voidaan sanoa, että tätä taistelua käyneet eivät tienneet kuninkaan sydämeen ja uskollisimpien käsiin kätketystä tavoitteesta, jonka puolesta he taistelivat!
On suurenmoista ja murheellista, jos yleensä on mitään suurenmoista ja murheellista siinä, että ihminen taistelee ja kaatuu kaikkein jaloimpien vaikuttimien puolesta ja silti sellaisen tavoitteen puolesta, joka ei ole historian, taistelee sen puolesta, minkä kaikki ajat ovat tunnustaneet siveellisesti oikeaksi, ja silti tuhoutuu tehdäkseen tilaa korkeammalle siveelliselle järjestykselle. Se on taistelua Kaitselmuksen tutkimatonta neuvoa vastaan ja yhtä kaikki taistelua, jota jumalallinen oikeudenmukaisuus ei voi tuomita – vaikka joku Kaarle-herttua olisi löytänytkin lait ja tuomarit palkitsemaan sen pyövelinkirveellä.
Tämä taistelu olisi tarvinnut vain toisen näyttämön ja sotureita yhtä monta tuhatta kuin sillä nyt oli kymmeniä ollakseen maailmanhistoriallinen, ja olisi aikoja sitten ollut maailmankuulujen historioitsijoiden tutkimusten ja esitysten kohteena.
Tekijän mieltymys ja selvä näkemys ovat siten antaneet hänelle sekä sisäisessä että ulkoisessa suhteessa runsaan aiheen kuvattavaksi. Miten tekijä on käsitellyt aiheen, miten lahjakkaasti hän on toteuttanut sen kuvauksen?
Mainitsemme aluksi tekijän harvinaisen onnistuneesta aiheen muokkaamisesta kertomukseksi. Mielestämme pieninkään muutos tässä jäsentelyssä ei voisi tehdä kuvauksesta parempaa. Kirjaa lukiessa ei tarvitse kertaakaan selata taaksepäin säilyttääkseen mielessään asiayhteyden. Niin selkeä ja yksinkertainen jäsentely on historiankirjoittajassa harvinainen ja suuri ansio. Myös koko esitys on havainnollinen, vaikka siitä kai voisi huomauttaa, että tekijä ei ole tarpeeksi korostanut sen maantieteellistä perustaa. Lukijasta on yllättävää, että siellä missä tekijä on kuvannut eri paikkoja, hän on luottanut toisten tietoihin eikä ole itse perehtynyt tapahtumapaikkaan. Monesta kohtaa puuttuu koko paikankuvaus, ja ylipäänsä se ei ole tyydyttävää. Historian teokselta ei voi myöskään vaatia historiallisen romaanin perusteellisuutta elintavoista, vaatteista, aseista jne. Mutta moni sellainen havainto olisi ilman muuta lisännyt kuvaukseen eloa. Esim. Turun linna ja Kastelholma piiritetään ja valloitetaan useita kertoja, ilman että niistä opitaan tietämään muuta kuin että ne olivat linnoja, eräänlaisia linnoja kuutamossa. Stålarm kaappaa Pohjanmaalla Kaarle-herttuan laivaston ja tykistön, eikä tiedetä, oliko laivasto jäljennös kreikkalaisten laivastosta Troijan vesillä vai englantilaisten laivastosta Suomenlahdella 1854–1855, jne. Se ei ole yhdentekevää. Varmaan on vaikeaa kuvata tarkkaan menneen ajan näyttämöä. Mutta lähteitä riittää kuvaamaan ainakin yleiset ääriviivat. Emme muista tekijän kuvanneen kenenkään esiintyvän henkilön ulkonäköä. Voidaan sanoa, että on kyse vain heidän julkisesta toiminnastaan ja julkisesta luonteestaan. Mutta ei voi kieltää, että heidän yksityinen käyttäytymisensä auttaa selittämään julkista. Pelkkä kuvaus Fredrik II:n taisteluista ja neuvotteluista ei opettaisi meitä ymmärtämään sitä eikä tätä, elleivät kuninkaan elämänkohtalot ja teokset loisi niihin valoa. Mutta tästä puutteesta huolimatta tekijän esitys, kuten sanottua, on kaiken kaikkiaan havainnollista ja selkeää järjestyneisyydessään ja selvyydessään, jonka hän on pystynyt sille antamaan, ja siinä levollisuudessaan, jolla hän jatkaa suuronnettomuudesta toiseen. Jonkin kerran siihen voisi ehkä toivoa lisää eloa ja lämpöä. Ylipäänsä kuvauksen osuvuudesta kertoo kyllä se, että kirjan lukee yhdellä kertaa, väsymättä ja menettämättä kiinnostusta siihen, mitä on tulossa.
Tyyli on tässä toisessa osassa erityisen huoliteltua ja vastaa aiheen vakavuutta. Mainitsimme tapahtumapaikkojen kuvauksen puuttumisesta, ja tähän liittyy uskoaksemme se, että hetkittäin myös tyyliin voisi toivoa enemmän lämpöä ja eloisampaa väriä. Se ei kuitenkaan ole missään mielessä väritöntä. Päinvastoin, usein saadaan lukea kauniisti ilmaistuja kohtia. Mutta sellainen kaunis tyyli on enemmän järkeilyä ja pohdiskelua kuin historiallista kuvausta. Tekijä onnistuu usein antamaan ajatuksilleen arvokkaan ja kauniin ilmaisun, mutta mielikuvituksen rikkaus ei oikein näytä kuuluvan hänen luonteeseensa. Ylipäänsä esityksessä ja tyylissä on tiettyä eeppistä tyyneyttä mutta sen ohella myös raikkautta, joka ehdottomasti vie lukijan mukanaan. Ne sanojen ja ilmausten vapaudet, joista mielestämme oli aiheellista huomauttaa teoksen edellisessä osassa, ovat jääneet myöhemmästä osasta pois.
Kielestä voi ehkä paikoin olla muutama huomautus paikallaan. Myös tekijän aiemmissa teoksissa on haluttu nähdä tiettyä köyhyyttä sanoissa ja sanonnoissa. Mielestämme mitään sellaista ei aiheellisesti voi sanoa tästä teoksesta kokonaisuudessaan. Kieli saa muotonsa ajatusten runsaudesta, ja suurinkin sanojen runsaus on liikaa siellä missä ei ole mitään ilmaistavaa. Täydellä syyllä voi sanoa, että kenelläkään suomen kielellä kirjoittaneella ei vielä ole ollut niin paljon sanottavaa kuin tekijällä nyt käsiteltävässä teoksessa. Ja mielestämme siitä on itsestään selvänä seurauksena, että kukaan ei ole antanut kielen kohota korkeammalle. Jokunen svetisismi voi olla suuri virhe kieliopin opettajan silmissä, kirjallisuudessa sillä ei ole merkitystä.
Meidän täytyy jättää tekijän asiatiedot niiden arvosteltavaksi, jotka ovat ex professo [ammatissaan] tutkineet kyseisen ajan historiaa. Tekijä on saanut hra Grönbladin tutkimuksista suuren osan itse nuijasotaa koskevista tosiasioista. Muita hän on tutkinut itse. Myös muita julkaistuja kokoelmia tämän ajan asiakirjoista näyttää käytetyn ahkerasti, samoin aiempien tekijöiden teoksia, eikä ole luultavaa, että tekijä olisi syyllistynyt mihinkään oleellisempaan laiminlyöntiin.
Pohjanmaan oloista tekijä ilmaisee omat, tavallisista käsityksistä poikkeavat mielipiteensä. On ollut yleisesti hyväksytty käsitys, että Pohjanmaan pohjoisimpien osien, Kemin ja Tornion väestö olisi ollut muinaisten kainulaisten jälkeläisiä, joiden mukaan Pohjanmaan varhaisimpana nimenä olisi ollut Kainunmaa. Tekijä ei ole samaa mieltä. Hän katsoo ns. kveenien kadonneen jo ruotsalaisten valloitusten aikaan ja myös maan pohjoisen osan asutetun 1300-luvun lopussa Hämeestä käsin, mihin väestöön myöhemmät Savon siirtolaiset olivat sekoittuneet. Vuoden 1857 Suomi-aikakauslehdestä kertoessamme olemme vuosikerrassa 1858 lyhyesti selostaneet tekijän Pohjanmaan asutusta koskevassa tutkimuksessa tästä aiheesta lausumia käsityksiä. Omaperäistä on myös että kun esitetään, että pohjanmaalaisten sotaisa yritteliäisyys on tuonut heille poikkeusaseman mitä tulee maan puolustukseksi asetettavaan sotaväkeen, ja miten tämä tilanne on vaikuttanut nuijasodan syttymiseen, niin kapinaa pidetään aatelisvallan torjumisena siltä paikkaseudulta. Nuijasota saa siten oman erityisen historiallisen merkityksensä.
Tekijän arviot henkilöistä ja tapahtumista todistavat syvästä historian tajusta. On todella yllättävää, että niin nuoressa kirjoittajassa on sellaista tyyneyttä – ettei sanoisi sellaista kylmyyttä. Hän ei anna koskaan houkutella itseään ilmaisemaan painavampaa kiitosta tai moitetta, ei liioin mittaamaan tapahtumia minkään ihanteellisen mittapuun mukaan tai minkään tänä aikana pätevän tai omatekoisen poliittisen teorian mukaan. Epäilemättä historiaa on kirjoitettava niin, että kutakin aikaa arvioidaan sen omilla mitoilla. Myönnämme kuitenkin, että jos ilmauksessa olisi vähän enemmän lämpöä, joka osoittaisi myös tunteen eikä vain kylmän järjen puhuneen, ei se olisi ainakaan häirinnyt lukijaa. Ei ole mitään pahaa siinä, että aloitteleva kirjailija antaa vähän periksi ikävuosille, jopa oikoo muutamia nuoruuden innosta johtuvia virheitä. Totta kai levollinen tarkastelu lisää kirjan arvoa, mutta siitä puuttuva nuoruus herättää lukijassa, jolle kirjailijan persoona ei ole vieras, tahattoman pelon hänen teostensa liian varhaisesta vanhuudesta. Hallitsevana oleva kirkkaus järjen osalta näyttää olevan kirjoittajan omaperäisyyttä, eikä hänen luonteelleen vieras tunnekiihko olisi suinkaan toivottavaa.
Tekijän muuten ajattelemisen arvoiset ja hyvin kirjoitetut loppusanat sopivat mielestämme eräässä kohtaa huonosti historian todisteluun. Maata omistava aateli on epäilemättä osoittanut olevansa vieraan ylivallan vahva vastavoima. Ruotsin ja Suomen aatelisvalta tuli huippuunsa kuitenkin vasta Kristiinan ja Kaarle X:n aikana. Ja kuitenkin asianlaita on niin, että tänä kasvavan aatelisvallan aikana Ruotsin hallitus piti huolta Suomen sisäisistä asioista enemmän kuin koskaan aiemmin. Aivan kuten tekijäkin huomauttaa, että vasta silloin vietiin loppuun se, minkä Kustaa I oli aloittanut. Siksi Suomen 1400-luvun lopun itsenäisen aseman tuloksiin voidaan uskoaksemme soveltaa samaa, mitä Cygnaeus niin osuvasti huomauttaa Suomen 1808–1809 armeijan uhrautuvan rohkeuden tuloksista maan myöhempiin kohtaloihin. ”Maakuntaa”, joka varusti armeijoita ja laivastoja, joilla se kuritti ”emämaata” pyrkiessään ratkaisemaan koko valtakunnan kohtalot, ei voitu noin vain riisua aseista. Sen kohtuulliset vaatimukset piti jossain määrin tyydyttää ja sellaisen separatismin syitä jonkin verran poistaa. Muuten on kiistatonta, että Suomen rahvaan suhteessa ”herroihin” on aina ollut ja yhä on kansallisen eron sivumaku, sillä sille kaikki herrat ovat ruotsalaisia, ja viime aikoihin asti sen käsitys sivistymisestä on rajoittunut kuvitelmaan tulla herraksi ja ruotsalaiseksi. Kansalliselta näkökannalta merkillistä on myös Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön olot nuijasodan aikana. Tämä kansa ei nimittäin osallistunut siihen suomalaisten veljiensä rinnalla vaan päinvastoin antoi tukensa Klaus Flemingin väkivaltaiselle hallinnolle.
Olemme etsineet huolellisesti ne muutamat huomautukset, jotka mielestämme tästä teoksesta voidaan tehdä. Kun ne ovat niin vähäpätöisiä, voimme sitäkin tunnollisemmin perustella esitetystä ilmenevää kokonaisarviota, ettei se ole vain varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden huomattavin historian teos, vaan myös huomattavin suomalaisen miehen koskaan kirjoittama teos. Suomalaiselle kirjallisuudelle sillä on suunnaton arvo, sillä suomalaisten kansanrunojen ohella se on ainoa suomenkielinen teos, josta yksikään tämän maan sivistynyt mies ei häpeämättä voi tunnustaa olevansa tietämätön. Sen tieteellinen ja kirjallinen arvo eivät riipu itse asiassa suomenkielisen kirjallisuuden niukkuudesta, vaan se on kunniakkaasti samalla tasolla kuin se, mitä nykyajan historiankirjoitus voi muilla kielillä esittää. Emme tosin väitä sitä historian kirjoituksen alalla erinomaisimmaksi, mutta ei se sen rinnalla kuitenkaan uhkaa kalveta mitättömäksi.
Näyttää olevan niukasti niitä, jotka kykenevät näkemään, että suomen kieli tarvitsee nimenomaan maan sivistyneille tarkoitettua kirjallisuutta ja että vasta siitä voi kasvaa myös kansankirjallisuutta, joka on muuta kuin silkkaa keräilyä. Toivomme, että hra Yrjö Koskisen antama esimerkki ei jää seuraajia vaille ja että sellainen kirjallisuus pian hävittäisi typeryyden, jolle tieto ja sivistys ovat niitä asioita, jotka voivat olla tai olla olematta.
Henrici Gabrielis Porthan Opera selecta. P. 1. H. G. Porthan’s skrifter i urval, utgifna af Finska Litteratursällskapet. I:a delen. H:fors 1859. [H. G. Porthanin valitut teokset. Julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. I osa. Helsinki 1859.]
Porthanin ensi kertaa koottujen teosten ensimmäinen nide alkaa, kuten asiaan kuuluu, ns. Chronicon Episcoporumilla, piispainkronikalla.
Juuri tällä teoksella suomalaisen historiankirjoituksen isä hankki itselleen ja sille maineen, jota jo hänen aikanaan tunnustettuna ei koskaan haudata unohdukseen.
Kun Kustaa I jakoi Suomen kahdeksi hiippakunnaksi, Paavali Juusten tuli 1554 Viipurin hiippakunnan piispaksi ja 1563 hänet siirrettiin Turun piispaksi. Hän oli syntyperäinen suomalainen, talonpojan poika Viipurin pitäjän Juustilan talosta. Hän kirjoitti kiertokirjeen muodossa hiippakunnan papeille Suomen piispain kronikan, joka sisälsi tietoja heidän henkilöstään ja toiminnastaan sekä joitakin harvoja hajanaisia tietoja historiallisista tapahtumista muutamien lueteltujen piispojan ajalta. Tämä muutamasivuinen laiha kronikka on Suomen erityishistorian ensimmäinen luonnos. Porthan julkaisi teoksen ja varusti sen historiallisen luotettavuuden selvittämiseksi runsain kommentaarein, jotka oli hankittu kaikista käytettävissä olevista lähteistä tarkalla ja tarkkavaistoisella kritiikillä. Porthanin teoksella on nimenä: M. P. Juusten Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus et apparatu monumentorum illustratum.
Tähän laajaan ja sisällöltään merkittävään teokseen verrattuna Juustenin kronikka on mitätön. Varsinainen sen käsittämän ajan valikoiden tehty historiankirjoitus on Porthanin yhtäjaksoisissa huomautuksissa varustettu lähdeviittein. Kuten Juustenin elinaika osoittaa, hänen kronikkansa käsittää katolisen ajan ja koskettelee pääasiassa vain kirkkoa, kun taas Porthanin tutkimus ulottuu paitsi ruotsalaisiin lähteisiin myös siihen, mitä ulkomaisissa teoksissa on esitetty katolisen kirkon historiasta, mikäli sillä on jotain kosketusta Suomen ja Ruotsin kirkollisiin oloihin. Poliittisten tapahtumien selvittämiseen hän etsii neuvoa myös ulkomaisilta historiankirjoittajilta ja historiantutkijoilta. Lisäksi tulevat vielä Porthanin tutkimukset vanhemmista käsikirjoituksista, varsinkin Turun tuomiokirkon arkistossa olevista, missä varsinkin Registrum eudesiaee aboensis, vanha tuomiokirkkoa, sen hiippakuntia ym. koskeva asiakirjakokoelma, antoi hänelle runsaan sadon. Teos on siten laajan oppineisuuden tulos. Mutta sen arvoa ei yhtään vähennä taitava tutkinta, johon Porthan on alistanut runsaan aineiston ja jolla hän on ikiajoiksi näyttänyt toteen suurimman osan tiedoista, jotka hän on hyväksynyt uskottavina.
Työn hajanainen muoto johtuu osaksi sille ominaisesta jatkuvasta kritiikistä, osaksi siitä, että se ilmestyi akateemisten väitöksien sarjana sitä mukaa kuin tekijän tutkimus edistyi. Siten se ei ole suuren yleisön lukemistoa, vaikka kieli sen sallisikin. Mutta kun laitos tulee sisältämään myös Porthanin ruotsiksi laatimat teokset eikä kukaan kirjaston omistaja halunne jäädä ilman näitä isänmaallisen kirjallisuuden arvokkaita sivuja, on toivottava, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei häviä vähiä varojaan myöskään latinalaisten osien julkaisemiseen.
Kuuluu ajan ilahduttaviin merkkeihin, että samaan aikaan kun Porthanin teoksia julkaistaan uudelleen, hänen marmoripatsaansa pystytetään yliopiston taloon ja muistomerkki hänen haudalleen. Olisi ilahduttava merkki, vaikka Suomi kunnioittaisikin hänessä vain erinomaista tiedemiestä. Mutta on melko ilmeistä, että kunniaa osoitetaan Suomen aikakirjojen tutkijalle ja sille isänmaanrakkaudelle, joka johti hänet, roomalaisen kirjallisuuden professorin, tekemään niistä hänen tieteellisen toimintansa rakkaimman kohteen. Sen arvostus tekee tästä tunnustuksesta ilahduttavan, sillä se todistaa kansallistietoisuuden hiljaista mutta varmaa kasvua.
Julkaisusta ovat huolehtineet S. Elmgren ja A. Schauman. He ovat tehneet sen muutoksen, että tässä painoksessa Juustenin kronikka on jaettu kutakin piispaa koskeviksi kappaleiksi ennen Porthanin siihen kuuluvia kommentaareja, kun taas aiemmin koko kronikka oli painettu teoksen alkuun. Tämä muutos ei ole kovin tärkeä. Sitä voi pitää välttämättömänä, kun työ nyt jaetaan moneen vihkoseen. Olisi kuitenkin toivottavaa, että kronikka työn lopussa painettaisiin yhtenä kokonaisuutena, viittauksin niille sivuille, joista kommentaarit löytyvät.
Jotta emme liikaa lykkäisi ilmoitusta, mainitsemme tässä vielä kaksi teosta, jotka eivät varmaankaan kuulu laajan lukijapiirin käsiin, mutta joiden julkaisu kuitenkin pitää mainita, koska ne kuuluvat yhä lukuisampaan pyrintöön lisätä ja levittää tietoa omasta maasta. Ne ovat:
Bidrag till Finlands naturkännedom, etnografi och statistik, utgifna af Finska Vetenskaps-societeten. H. 3. H:fors 1859. [Lisiä Suomen luonnontietoon, kansatieteeseen ja tilastoon. Julkaissut Suomen Tiedeseura. Vihko 3. Helsinki 1859.]
Vihkosella on erikoisotsikkona: ”Notiser ur Sällskapets pro Fauna & Flora Fennica Förhandlingar. Fjärde häftet. Ny serie, första häftet” [Tiedonantoja pro Fauna & Flora Fennica -seuran toimituksista. Neljäs vihko. Uusi sarja, ensimmäinen vihko]. Se sisältää:
Notices sur quelques Cryptogames Scandinaves nouvelles par M. le D:r William Nylander – ynnä kuvia.
Kielestä päätellen tämä kirjoitus lienee jälkipainos muistelmista, jotka on aiottu julkaistavaksi myöhemmin, mitä näkyy osoittavan myös se, että pari esitetyistä itiökasveista on ruotsalaisia ja kaikkia kutsutaan skandinaavisiksi.
Öfversigt af de i östra Nyland vexande Cotyledoner och ormbunkar af Thiodolf Saelán. [Katsaus Itäisellä Uudellamaalla kasvavista Cotyledoneista ja saniaisista, kirj. Thiodolf Saelán.]
Löydettyjen kasvien luetteloa edeltää yhtä kiintoisa kuin hyvin kirjoitettu kuvaus katsauksen koskemien seutujen yleisestä pinnanmuodostuksesta ja kasvillisuudesta. Ainuttakaan sellaista kuvausta miltään Suomen seudulta emme muista koskaan aiemmin lukeneemme. Se osoittaa erittäin kiitettävästi, että kirjoittaja tuntee tarkoin nämä seudut ja hänellä on kyky kuvata havainnollisesti, yksinkertaisesti ja luonnollisesti. Neuvomme kaikkia niitä, jotka asuvat Porvoon ja Haminan välillä, ja haluavat tietää, missä he elävät ja asuvat, lukemaan tämän kuvauksen. Otamme vapauden lisätä pienen kielihuomautuksen, ei vain tekijän vaan monen sellaisen lukuun, jotka täällä Suomessa kirjoittavat ruotsia. Ruotsin kielellä on nimittäin suurena etuna kaksi relatiivipronominia, ja käy äärettömän yksitoikkoiseksi, kun sivu sivulta etsii turhaan ”vilken” tai ”vilka”, mutta tapaa alituiseen vain ”som”.
Berättelse öfver en naturhistorisk resa i Karelen af J. J. Chydenius och J. E. Furuhjelm. [Kertomus luonnonhistorialliselta matkalta Karjalaan, kirj. J. J. Chydenius ja J. E. Furuhjelm.]
Näyttää kuin kertomus olisi voitu tehdä perusteellisemmin, varsinkin kun tekijöiden mukaan Laatokan pohjoispuoleinen seutu on Suomessa ainutlaatuinen, ainoa, ”jota millään syyllä voidaan kutsua vuorimaaksi”.
Analyses Mycologicae, kirj. William Nylander. Bidrag till Finlands Malakozoologi I, kirj. A. Edvin Nylander.
Geometridae, Crambidae & Pyralidae Faunae Fennicae och Anmärkningar och tillägg till Finlands Småfjäril-Fauna.
Kummankin artikkelin kirjoittajana on J. M. J. Tengström. Tekijän tiedon mukaan lasketaan Suomessa olevan kyseisiä pikkuperhosia peräti 538 lajia.
Ad vegetationem liehenosam Helsingforsiae, Savolaxiae & Alandiae addenda af William Nylander. Hajamerkinnät päättävät tämän Suomen luonnonhistoriaa valaisen runsaan vihkosen.
Herbarum musei Fennici. Förteckning öfver finska musei växtsamling, utgifvet af sällskapet pro Fauna & Flora Fennica och uppgjord af W. Nylander och Th. Saelan. H:fors 1859. [Luettelo Suomen museon kasvikokoelmista, julkaissut pro Fauna & Flora Fennica -seura ja laatineet W. Nylander ja Th. Saelan. Helsinki 1859.]
Pro Fauna & Flora Fennica -seura on nyt luovuttanut kokoelmansa yliopistolle, jonka museoon ne on yhdistetty, mutta sillä ehdolla, että ne tulevat kuulumaan erityiselle suomalaiselle museolle. Vaikka kokoelmien huoltoa ei kuulu voitavan hoitaa asianmukaisella tavalla, kun niitä varten ei ole pysyvää holhoojaa, lienee asianmukaista yhdistää kaikki aineistot yhdeksi suomalaiseksi museoksi. Luettelon otsikossa mainitut herrat ovat tehneet suuren työn järjestäessään kasvikokoelman uudelleen. Kokoelma on merkittävä, ja siinä näyttää olevan osapuilleen 1 000–1 100 siemenkasvi- ja yhtä monta itiökasvilajia.
Kun luonnonhistorian teosten useissa osissa nimet suuresti vaihtelevat, tässä luettelossa on ilahduttavaa huomata, että Linné on muistettu mainita ainakin ylivoimaisesti useimmissa suvuissa. Siihen on saanut tottua, että lajimääritteet ja lajinimet vaihtuvat joka vuosikymmen. On hyvä, että ainakin sukujen nimiä selatessa voi lohduttautua sillä, että maa ei ole muuttunut täysin uudeksi kolmessakymmenessä vuodessa. Uutta systematisoinnissa on se, että tähän luetteloon kasvit on järjestetty nousevaan ja sen jälkeen laskevaan sarjaan, alkaen monocotyledonaesta [yksisirkkaisista] ja ruohoista, sekä siemenkasveissa päättyen havupuihin, jonka jälkeen sarja jatkuu alaspäin itiökasvit aloittavista saniaisista aina sieniin asti. Huipun muodostavat muinaiset syngeneesit [samanaikaisesti syntyneet], luonnolliset suvut Synanthercae, joka aloittaa dicotyledonit [kaksisirkkaiset]; ja ”päivänkakkara” (chrysanthemum levcanthemum) ylimmäisenä.
Kuinka hyödyllistä olisi ainakin samassa maassa noudattaa samoja jakoja, huomaa siitä, että jos joku esim. haluaa verrata hra Saelánin edellä mainittua Itä-Uudenmaan kasviluetteloa yleiseen suomalaiseen havaitakseen mitä Uudenmaan florasta puuttuu, hänen täytyy etsiä kasveja toisesta kohtaa, toisella lajinimellä, muutaman kerran jopa toisella sukunimellä.
Luetteloon liittyy pieni kartta, joka esittää kasvitieteellisiä alueita.
J. V. S.
