Olemme aiemmin muistuttaneet kotimaisten kirjapainojen verrattain runsaasta toiminnasta tämän vuoden kevät- ja kesäkuukausina. Allekirjoittaneen pöydällä on esillä yli neljäkymmentä teosta, mitä paksuimmista kvarto- ja melko kookkaista oktaavoista mitättömimpiin sekstodiformaatteihin – kaikki kotimaista tuotetta sanotulta ajalta, ja se on tavallista enemmän. Meidän ei myöskään pidä laiminlyödä ilmaisemasta asianomaisille kustantajille kiitollisuudenvelkaamme yhtä epätavallisesta ilmaisannista, jolla he ovat antaneet kustantamojensa kappaleiden tulla toimituksen käsiin. Tämä hyväntahtoisuus velvoittaa meidät mainitsemaan myös mitättömämpiä teoksia; voimme tehdä sen sitäkin suuremmalla syyllä, kun useimmiten myös laajuudeltaan vähäiset erottuvat entisaikojen teoksien joukosta hyvän aiheenvalinnan ja sen huolellisen käsittelyn ansiosta.
On tuskin ihmeellistä, että tämän kirjallisuuden ruotsalainen osa on vielä sekä määrältään suurempi että sisällöltään merkittävämpi. Aika, jolta voi odottaa päinvastaista asiaintilaa, päilyy vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Mutta alituisesti kasvava määrä suomalaisia teoksia antaa toivoa siitä, että se kerran koittaa. Meiltä puuttuu arvokkaita alkuperäisteoksia. Älköön sanottako, että niiltä puuttuu lukijoita. Ellei kokemus päin vastoin todistaisi, että kelvollisista suomalaista kirjoista, joista ovat voineet nauttia vain kirjallisesti sivistyneet lukijat, on pian jouduttu ottamaan uusia painoksia, voitaisiin silti aivan abstraktisti ja ilman vastaväitteen vaaraa sanoa, että yleinen sivistys Euroopassa ja onneksi myös meidän maassamme on päässyt niin pitkälle, että yksikään sille arvokas kirjallinen tuote ei voi joutua unohduksiin ja jäädä vaille lukijoita.
Edellisessä numerossa olemme arvostelleet kotimaisen kirjallisuuden parhaita uudempia ruotsalaisia tuotteita. Käännymme tällä kertaa suomalaisten puoleen iloiten siitä, että myös tällä kentällä kohtaamme sellaista, jolla on pysyvää arvoa.
Nuija-sota, sen syyt ja tapaukset. Kertoellut Yrjö Koskinen. Edellinen osa. Turussa 1857.
On valitettavaa ettei toinen henkilö ole toiveistamme huolimatta voinut kirjoittaa kyseisestä teoksesta perusteellista arvostelua ja suoda sille näin sen suuresti ansaitseman arvostuksen. Suomen historia näet on yleensä otsikko, joka käsittää melko vähän muita teoksia kuin kokoelmia, eikä suomalaisessa kirjallisuudessa vielä ole muuta kuin Kajanin teokset asetettavana samaan luokkaan tämän teoksen kanssa: se saa varmaan vielä tulevaisuudessakin jakaa Kajanin kanssa kunnian lukeutua suomalaisten historiankirjojen esikoisten joukkoon.
Jokainen suomenkielinen kirjahanke joutuu helposti erehdyksessä mitatuksi väärän mittapuun mukaan. Melkein kaikilla tieteen ja kirjallisuuden aloilla, paitsi teologiassa ja askeettisessa kirjallisuudessa, ovat suomalaiset alkuperäisteokset vielä ensi yrityksiä. Mutta ne esiintyvät aikana, jolloin muiden sivistyskansojen kirjallisuus on jo enemmän tai vähemmän saavuttanut kehityksensä huipun ja jolloin sen seurauksena jokaisella kirjallisuuden haaralla on esittää monilla kielillä mestariteoksia, jotka jokainen kirjallisesti sivistynyt henkilö tuntee. On luonnollista, että suomalaisen kirjallisuuden esikoistuotteita verrataan sanottuihin modernin kirjallisuuden vuosisatoja kestäneen työn ja harjoituksen kypsyttämiin hedelmiin. Ja tiettyyn rajaan tämä vaatimus on oikeutettu. Suomen kirjallisuuden ei pidä esim. historian osalta aloittaa noista laihoista kronikoista, jotka ovat kritiikittömästi ja taitamattomasti laadittuja. Niistähän muiden kansojen historiankirjoitus on lähtenyt. Sen pitää ylipäänsä aloittaa siitä, mihin muut kansat ovat lopettaneet. Se ei voisi edes tehdä toisin. Sillä suomalaisessa historiankirjoituksessa esiintyvät yksilöt eivät kuulu siihen sivistyskauteen, jonka historiankirjoitus liikkuu kronikan naiivissa muodossa. Olisi kuitenkin kohtuutonta olla tinkimättä sanotusta vaatimuksesta suomalaisten kirjallisuustuotteiden suhteen. Tinkiä ei pidä vain kielen ja sen muodollisen vaikeuden takia, että tekijä joutuu liikkumaan vielä kehittymättömässä kielessä. Tingittäessä on otettava huomioon itse kirjallisuuden tila. Yhden kansakunnan kirjallisuus eroaa näet muiden kirjallisuudesta paitsi kieleltään myös siinä ilmenevän erilaisen kansallisuustietoisuuden, sille ominaisen katsanto- ja esitystavan, sen siveellisen hengen ja muodon kauneustajun perusteella. Siellä missä ei ole kehittynyttä kirjallisuutta, siellä ei kansallinen omalaatuisuus ole liioin vielä kehittynyt. Sellaisen kirjallisuuden luoja joutuu siis ottamaan ensimmäiset askeleet myös tässä kehityksessä. Tietonsa hän on hankkinut vain vieraassa muodossa, ei kansalliskirjallisuuden muodossa, jonka hän ensin joutuu luomaan.
Jos tästä näkökannasta arvostelee herra Yrjö Koskisen työn, sille ei voi, kun se nyt on yleisön edessä, olla antamatta vilpitöntä tunnustusta.
Itse nuijasodasta tämä osa sisältää vielä melko vähän. Suurimman osan siitä vie johdannoksi kirjoitettu kuvaus lähinnä edeltävistä Suomen kohtaloista, Kustaa I:n ajasta, joka antaa tietoa kansan ja maan tilasta nuijasodan puhjetessa.
Jos jättää laskuista ehkä liian pitkäpiimäisen kuvauksen Ruotsin silloisista sodista (3. luku) ja koko joukon huomautuksia hallitsijoista ja muutoksista valtaistuimella (1. luku), pitää perusteellisuudesta olla kiitollinen. Mistään ei löydä niin laajaa, niin todenmukaista ja niin eloisaa kuvausta Suomen senaikaisesta tilasta. Se on täysin perusteltua, koska se opettaa lukijan tuntemaan, mihin kurjuuteen maa joutui lähes vuosisadaksi ja millainen määrä kurjuutta tarvittiin nostamaan kärsivällinen suomalainen luonne yrittämään ase kädessä vapautua siitä. Se on myös valtavan opettavaista, sillä tekijä näyttää huolellisesti ja ahkerasti käyttäneen käsillä olevia lähteitä. Ja harvassa lienevät ne lukijat, joilla ei ole siitä paljon uutta opittavaa. Erikoistutkimus ratkaiskoon, onko joissain tapauksissa tehty virheitä. Kuvauksen totuus todistaa kokonaisuudessaan itsensä oikeaksi. Yksinkertainen ja selväjärkinen esitys ei kärsi tarpeettomasta laveudesta, tyyli on eloisa ja reipas. Kirjan lukee kiinnostuneena ja nopeasti – paras todiste onnistuneesta esityksestä. Erityinen ansio teoksessa on se, että sitä ei rasita pitkäveteinen pragmaattinen pohdiskelu.
Itse pääaiheesta kuitenkin johtuu, että näin laajana esitetty johdanto ei näyttäisi olevan paikallaan, vaikka tekijä olisi tiivistänyt sen kuinka lyhyeksi. Nuijasodalta itseltään nimittäin puuttuu kokonaan erityinen historiallinen merkitys, vaikka se on lähimain ainoa suomalaisen rahvaan yritys vapautua sorrosta ja sellaisena kiinnostava. Sen tuloksena oli vain entistä ankarampi sorto ankaran Klaus Flemingin hallinnassa, ilman että se ilmeisesti lainkaan ratkaisevasti vaikutti Kaarle-herttuan lopulliseen voittoon ja ruotsalaisten olojen muotoutumiseen, saati pohjustamaan mitään tulevaa tilaa erityisesti Suomessa. Kaikilla väkivaltaisilla, laillisen yhteiskuntajärjestyksen pyöränurista lähtevillä liikkeillä on se luonne, että ne vaikuttavat vain kielteisesti ja hetkellisesti, sitä enemmän mitä niukemmin korkeamman yhteiskunnallisen sivistyksen edustajat osallistuvat niihin, mitä vähemmän niissä itsessään siis on aineksia luoda asioiden uusi järjestys. Mutta juuri tämä tekeekin sellaisista liikkeistä niin syvästi traagisia, että ne yksilön kansalaisvapauden kannalta ovat oikeutettua itsepuolustusta, vaikkeivät ne ilmaisekaan kansallisen kehityksen vaatimuksia tai ole niistä tietoisia, päin vastoin, eristyneen luonteensa takia ne ovat usein ristiriidassa sen kanssa.
Nykyiset tapahtumat Englannin Itä-Intiassa antavat tästä uuden surullisen todisteen. Inhimilliset tunteet nousevat kapinallisten tekemiä julmuuksia vastaan. Mutta toisaalta kuka ei tuntisi suurempaa myötätuntoa miljoonia orjuutettuja ja sorrettuja kohtaan kuin heidän vähälukuisia, omahyväisiä ja korskeita hallitsijoitaan kohtaan? Voi myös asettaa kyseenalaiseksi, mitä alistetulla ja sorretulla kansalla on oikeus tehdä voittaakseen takaisin yleiset ihmisoikeutensa ja itsenäisyytensä. Mutta kaikkien tietojen mukaan puuttuukin Intian kapinalta juuri oikeutus siihen ja tuon oikeutuksen suoma mahti joka itsestäänkin olisi saanut kapinalliset noudattamaan paremmin inhimillisyyden vaatimuksia. Ilmeistä on, että liike on ilmausta yksilöllisestä sorron ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta, ei heränneestä kansallistunteesta. Maan ja kansan olojen parhaat tuntijat lausuvat mielipiteenään ja esittävät hyviä syitä tälle käsitykselleen, että sellaista kansallistunnetta ei voi olla intialaisten parissa, näiden alkuperältään, kieleltään, uskonnoltaan, laeiltaan ja tavoiltaan erilaisten, satojen kansojen keskuudessa. Itse uskonnolliset vakaumukset eivät siellä ole syvään juurtunutta tietoa, oppeja ja periaatteita, vaan monin tavoin poikkeavia, satojen vuosien ajan muuttumattomina iskostettuja tapoja ja taipumuksia. Tätä hajanaisuutta vastassa on englantilaisten johtamana kristinusko, korkein inhimillinen sivistys, vapaimmat kansalais- ja poliittiset instituutiot ja kansallishenki, joka tietoisena kaikesta etevämmyydestään on tähän asti osoittautunut kukistamattomaksi, etten sanoisi vastustamattomaksi. Kukaan ei mieli epäillä, etteikö Englanti, joka jo yhteen maanosaan on levittänyt kielensä, kirjallisuutensa, lakinsa ja laitoksensa, ja joka näyttää siinä kiistattomin toivein menestyvän myös toisessa maanosassa (Australiassa), aikaa myöten kykenisi sivistämään ja mainituin inhimillisemmän kehityksen siemenin hedelmöittämään myös eteläistä Aasiaa. Totta kyllä, tämä sivistys hävitti Amerikasta alkuasukkaat, Australiasta se tuskin lainkaan tapasi maan asukkaita, vaan englantilainen siirtokunta laskee sinne uuden Englannin perustan. Intian ja Kiinan suhteen ei voi juuri mitään sellaista sattua. Siellä tehtävä on paljon vaikeampi, muovata uudestaan vuosituhansia vanha kulttuuri. Mutta onnistuipa se tai ei, tapahtuipa se millä tavalla tahansa, joka tapauksessa sivistyksen korkeampi oikeutus on näiden maiden rappeutuneiden kansallisuuksien ja kaiken kehityksen lamauttavan kulttuurin kanssa ristiriidassa. Ja voi vain pitää ihmiskunnan edun mukaisena, että nämä kansallisuudet on tuomittu nykymuodossaan häviämään.
Siten Intian kapinan ei voi katsoa pitävän sisällään yhtään positiivisen kehityksen siementä. Mutta se ei toki siksi ole hedelmätön. Jo nyt voidaan huomata, että se on herättänyt englantilaiset tuntemaan ja tunnustamaan, mitä he ovat Intian väestön suhteen jättäneet tekemättä sivilisaation edun nimissä, mitkä oikeastaan ovat ne syyt, jotka antavat heille heidän valtansa ja oikeutuksensa. Tämä negatiivinen tulos on ainoa. Mitään muuta ei massojen liike voi koskaan tuoda mukanaan. Ne osoittavat, että eräs ajan suuntaus on kulkenut loppuunsa ja edistävät sen loppua. Mutta ne eivät sisällä itsessään yhtään siementä tulevaan.
Sellainen oli myös mutatis mutandis [muutettavat muutettuina] nuijasota. Sen synnyttänyt paine riippui lähinnä suomalaiselle kansallisuudelle vieraista hyötynäkökohdista. Ruotsin kuningashuoneen suhteet Puolaan ja siitä seuranneet selkkaukset antoivat Flemingille hänen valtansa ja johtivat siihen että herttua kehotti Suomen kansaa tarttumaan aseisiin ja tekemään siitä lopun. Tämä valta oli samalla hallitsevan aatelin valtaa. Tekijän esityksellä että osa aatelista olisi suomalaista syntyperää on kyllä arvonsa; mitään erityistä painoa sillä ei kuitenkaan ole. Suomen aateli oli yleensä ruotsalaista, silloin vielä enemmän kuin myöhemmin, jolloin myös ruotsalainen aateli oli suureksi osaksi ulkomaista alkuperää. Suhteessa talonpoikaiskapinaan se ja ruotsalainen ylivalta edustivat sivistystä. Tämä merkitys oli hallitusvallalla myös Flemingin käsissä. Asiaa ei muuta miksikään se, että herttua oli reformaation kannalla, ja että nuijasodan tapahtumat tekivät työtä sen hyväksi. Sillä herttuan päästyä valtaan myös Suomessa oli kansan suuri joukko suunnilleen samassa asemassa häneen ja hänen kannattajiinsa kuin aikaisemmin Sigismundiin ja Klas Flemingiin. Vähäinen helpotus, joka ”talonpoikaiskuninkaan” aikana voitiin huomata, ei tuonut muutosta asiaan. Kansalle eivät liioin reformaation edut voineet olla vielä niin selvinä, että se olisi voinut pitää yhtä hallitusta toista parempana. Jos tekijän onnistuisi todistaa, että nuijasota on aiheuttanut joitain pysyvämpiä seurauksia, olisi hänen teoksellaan mielestämme kestävämpi arvo.
Joka tapauksessa tämä liike on kuitenkin ilmaus kansan omista voimista, yritys ajatella ja toimia omin päin. Maan itäosista ei puuttunut yhtäläisiä syitä siihen, sillä rajamaan puolustus ulkoista vihollista vastaan oli siellä useimmiten jätetty sen omille asukkaille. Varsinainen sotanäyttämö oli jo siirtynyt Suomenlahden eteläpuolelle, ja sinne vedettiin myös Suomen omat puolustajat. Heidät siirrettiin myöhemmin yhä kauemmaksi, Puolaan ja Saksaan. Suomen puolustus jätettiin siten useamman kerran sen omille jäljelle jääneille voimille. Hävitetyt pellot, poltetut kylät ja kaupungit todistivat useimmiten sen riittämättömyydestä. Vuonna 1556 kerrotaan Venäjällä myydyn suomalaisia vankeja 10–15 kopeekkaa kappaleelta! Ja lyhyitä olivat turvallisuuden ja rauhan välikaudet, kunnes Kaarle XII:n sodan jälkeen (1721) Suomesta ostettiin maatila yhdellä lehmällä.
Emme voi olla huomauttamatta eräästä asiasta teoksen suhteen; sitä ei kuitenkaan jatkossa voida korjata vaikka tekijän saisikin vakuutetuksi menettelynsä virheellisyydestä. Tekijä nimittäin vääntää historialliset nimet tunnetun suomalaistavan menetelmän mukaan nimiksi ”Klaus”, ”Lauri”, ”Jaakkimanpoika”, ”Pentti Söyringinpoika” jne. Olisi turhaa esittää syitä tätä historian sekoitusmenetelmää vastaan. Ne on esitetty moneen kertaan. Tekijä kirjoittaa ”Johannes” ja ”Juhana”, puhumattakaan ”Hermanista”, ”Stenistä”, ”Katarinasta” ym. ”Iivarin” ja ”Eerikin” sekä ”Pekan”, ”Sipin”, ”Pertun”, ”Hartikan” ym. rinnalla. Tämä on mielivaltaa. Toivomme, ettei hän pitäisi toista huomautustamme liian alentavana mieleen painettavaksi. Hän käyttää nimittäin siellä täällä vulgaareja kansankielen ilmauksia, jotka sopivat huonosti aiheeseen, jonka vähimmäisvaatimus on siivo kieli. Sinänsä eivät nämä huomatut virheet ole merkityksettömiä, mutta ne kutistuvat kuitenkin mitättömiksi verrattuna työn suureen merkitykseen suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle, jossa se, kuten mielihyvin uskomme, myös tulevaisuudessa saa pysyvän kunniapaikan.
Pääskysen pakinat, Kiehkuraisen kertomia, suomen kieltä oppivaisten hyödyksi toimittanut Eero Salmelainen. Kuopiossa 1857.
Tämä lukukirja sisältää, sikäli kuin olemme huomanneet, hyvän valikoiman suomenkielistä luettavaa, sekä proosaa että runoa. Olisi ollut toivottavaa, että julkaisija olisi ilmoittanut myös proosakatkelmien kotimaiset lähteet. Tämänkaltaisissa kokoelmissa ei näet vanhemmille lukijoille ole samantekevää edes se, mistä käännös on peräisin. Alkuperäisteoksissa se on vielä tärkeämpää.
Huomautamme heti myös tämän teoksen mielivaltaisesta nimien oikeinkirjoituksesta, jotta voimme sitten häiritsemättä iloita kokoelman kauniista lauluista. Nimien kirjoitusasu saattaa nimittäin tässä olla melko yhdentekevä, mutta se todistaa jälleen siitä sekaannuksesta, johon tämä puhdaskielisyyden vimma johtaa. Pikkumaisuus viihtyy pienessä ja ajaa tahtonsa siinä läpi. Sellainen ei sovi kansakunnan kirjallisuudelle. Siitä ei suomen kieli kunniaa saa, jos se tekee kaikista maailmanhistorian nimistä tunnistamattomia. Tekijä kirjoittaa ”Pietari”, ”Kaarina”, Kustawi”, hra Koskinen ”Pekka”, ”Katarina”, ”Kustaa”. Kunnioituksen Kustaa I:n, Kustaa II Aadolfin ja Per Brahen varjoja kohtaan pitäisi mielestämme estää vääntämästä kevytmielisesti heidän suuria nimiään ja kutsumasta heitä samalla tavoin kuin joku koulupojanvintiö nimittää toista. Häpeä ja vahinko siitä lankeaa kirjallisuudelle, jossa sallitaan sellainen kolttonen.
Muuten siistissä kirjassa olisi proosaosasto kyllä kestänyt vähemmän suuren, lihavan ja ruman kirjasimen, ja koko kirja vähemmän määrän painovirheitä.
Lukukirjan runo-osa vain on liian lyhyt, aivan liian lyhyt sille, joka iloitsee sen kauneudesta. Vain viidellätoista sivulla on suomalaisen laulun jalokiviä, jotka eivät katoa niin kauan kuin sydän vielä sykkii suomalaisessa rinnassa, kieli lausuu sen tunteet julki ja kirjoitus jättää sen ilmaukset jälkimaailmalle. Suuri osan lauluista on käännöksiä. Mutta niitäkin on liian vähän, ja kaipaamme varsinkin useampia Kiljanderin tekemiä, kuten esim. Runebergin ”Seitsentoistavuotiaan” käännöstä. Julkaistujen joukosta erottuu Runebergin muokkaamasta ”Vid de elfver i Babylon” käännetty ”Sionin muisto virsi”. Se on käännöstyön mestarinäyte, alkuperäisen vertainen. Kun lukee tähän kootut runot, toivoo saavansa nähdä vielä runsaamman kokoelman suomalaisia moderneja runoja alkuperäisinä. Niistä monet ovat niin arvokkaita, että ne komistaisivat parhaita moderneja runokokoelmia, joita muilla kielillä on julkaistu, pari sellaista, että mitään vastaavaa saa sieltä turhaan hakea. Esim. ruotsinkielisessä kirjallisuudessa on vasta päättyneellä (jos se on päättynyt?) kaudella ilmestynyt niin runsaasti kauniita lauluja, että se kestää varmaan viime vuosien kehnommat tuotteet. Yksi ainoa tällainen ”Laulun muiston” kaltainen runo nostaisi muuten kuivan ja ikävän uuden ruotsalaisen runovihkon arvoa, jota vailla se nykyään tavallisesti on.
Mutta ennen kuin jäljennämme mainitun runon, meidän on muistettava ensimmäistä – ja ainoaa – suomenkielistä sonettia. Sanottakoon tämän säelajin teennäisyydestä mitä halutaan, se on kuitenkin korvia hivelevän tenhoava ja vastustamaton – jos laulun ilmaisema ajatus on yhtä hiottu ja siloteltu kuin muoto. Tämä onni on kohdannut ensimmäistä suomenkielistä sonettia. Tekijä, lahjakkaimpiin nykyisiin suomalaisiin runoilijoihin kuuluva hra Oksanen (Ahlqvist), on tässä sonetissa antanut loistavan näytteen lahjoistaan. Hän on antanut sen nimeksi
Toivotus
Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla,
Ett’ oisi kenkään laulajoista meillä
Yrittävä sonettein siteillä
Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
Ei laulakaan käkömme mandelpuulla,
Ei Laurat kohtaa meitä kirkkoteillä.
Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.
Suloista kuitenkin tuo kuulla oisi,
Ja tuosta Suomalainen toivojensa
Tulelle uutta kiihoitusta toisi,
Jos kautta näiden laulo kahleittensa
Sen kieli halvaksi havaittu voisi
Siteistä muista päästä irrallensa.
Siinä on ajatusta ja huumoria ja hiottua muotoa, joka ei jätä toivomisen varaa.
Toisenlainen on sävyltään ”Laulun Muisto”, vaikka se sisällöltään ja muodoltaan on yhtä hienostunut. Siitä huokuu mitä lämpimin tunne kauniina kuvina. Se tapahtuma, johon tämä tunne liittyy, on niin äärettömän yksinkertainen, yhtä jokapäiväinen kuin kuvattu tunne itse; edellinen on kuitenkin elämän juhlahetkeä, jälkimmäinen taivasta ja maata syleilevää sieluntunnetta. Eikä runoilija ole ilmaissut mitään muuta kuin sen. Ilmaisu on yhtä yksinkertainen kuin kuvattu tilanne. Muutamia kuvia, muutamia rivejä.
Laulun muisto
Kulkiissani vainiolla
Kuulin Annin laulavan,
Kuulin kuuset takalolla,
Kalliotkin kaikuvat:
Tuulan, tuulan tee.
Suksutellen mehu-miellä
Annin kumppaniks ma jäin,
Sanoen: ”ka laula vielä!”
Ja se armas laulo näin:
Tuulan, tuulan tee.
Niin hän laulo hymy-huulin,
Sima-silmin, sulo-suin’;
Hiljaan hengiten ma kuulin.
Enkä muista muuta kuin:
Tuulan, tuulan tee.
Taivas leimahti ja loisti,
Kun hän istui vieressäin;
Suuta pyysin! »toisti, toisti!»
Vastas hän ja laulo näin:
Tuulan, tuulan tee.
Vapaus on rinnastani,
Rauha, riemu rientänyt.
Yöt ja päivät korvissani
Soittaa sama ääni nyt:
Tuulan, tuulan tee.
Arvostelija oli hämmästynyt kuullessaan, että kokoelmassa tämän ja kahden muun nimimerkki Kallion allekirjoittaman runon tekijä on Samuel Gustaf Berg – hämmästynyt, sillä nimi on koulu- ja yliopistotoverin, jonka runoilijanlahjat ovat tähän asti olleet arvostelijalta salassa.
Seurasimme uskollisesti toisiamme luokalta toiselle Oulun triviaalikoulussa, ja samalta koulunpenkiltä menimme 1822 yliopiston luvattuun maahan. Kouluvuosina hän oli aina tunnollinen lukija, mutta kunnostautui varsinkin kaikissa nuorison liikuntaharrastuksissa: ensimmäinen uimareista, paras hiihtäjä ja luistelija, paras mies pallonlyönnissä. Yliopistossa Berg omistautui tavallisille kieliopinnoille filosofian arvosanaa varten. Kun hänellä oli vankat koulutiedot, hänessä nähtiin myös lupaavaa maisteriainesta; silti hän ei ollut mitenkään tunnettu kirjoittajana – siihen aikaan kirjoittaminen oli ylipäätään lähes tuntematon asia ylioppilaille, ellei oteta lukuun ainekirjoitusta ja latinalaisten teesien laatimista väittelykokouksiin. Bergin lauluissa voi aistia jälkiä näistä opinnoista helposti tunnistettavina henkäyksinä antiikin maailmasta. Eräs taiteenlaji oli hänelle erityisen rakas, nimittäin musiikki. Hän soitti klarinettia epätavallisen taiturimaisesti. Hän oli voimakasrakenteinen, terve ja komea nuorukainen mutta hänellä oli lapsesta asti ollut jotain vikaa toisessa silmässä. Opiskeluaikana hänen näkönsä alkoi kärsiä, ja hän joutui keskeyttämään kurssinsa. Kun mitään parannusta ei tapahtunut, hän vaihtoi juridiikkaan ja jätti suoritettujen tutkintojen jälkeen yliopiston (1829?). Valitettavasti vaiva paheni. Hän matkusti ulkomaille hakemaan hoitoa. Luultavasti sillä matkalla syntyi kaunis runo ”Oma maa”. Ouluun paluun jälkeen silmävaiva paheni kaihiksi ja johti täydelliseen sokeuteen. Miehekkään rohkeasti Berg kantoi onnettomuutensa. Hän oli kuulemma jonkin verran työskennellyt lastenopettajana, ja klarinetti oli hänen yksinäisten hetkiensä turva. Myöhemmin hän muutti Turun läänin Uskelaan, ehkä erään Turussa asuvan avuliaan lapsuudenystävän kehotuksesta. Siellä hän sai taudin, joka muutamiksi jäljellä oleviksi päiviksi sitoi hänet sairasvuoteeseen. Hän kuoli 1853, luullakseni 49- tai 50-vuotiaana. Vakavaan ja miehekkääseen mielenlaatuun yhdistyi myös elämän raskaina aikoina valoisa ja sydämellinen olemus, joka voitti hänelle uskollisia ystäviä. Muutamien laulujen ansiosta on hänen kuvansa asettunut ikimuistoisesti suomalaisen kansalliskirjallisuuden kehtoon.
Käytämme tilaisuutta hyväksemme kaunistaaksemme lehteämme myös laululla
Oma maa
Wallan autuas se, jok’ ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kans’ urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömmeni taas tahtoopi huoata ees.
Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla
Lassa ma kuuntelin kuin sampo ja kantele soi.
Sieli’ eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot.
Poijat ja karhut puun juurilla painia löit.
Raittihit talviset säät; revon tuit’ ovat taivahat täynnä,
Kauniimmat katsoa kuin aamulta alkava koi.
Oi te kesäiset Pohjolan yöt, jona aurinko loistaa Myötäänsa,
päilyen veen vienossa taivahan kans.
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja sainiet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on, ja siellä mun muinoset muistot.
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävät myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun – syntymä maa!
Kumma kyllä vihkosessa ei ole näytteitä muinaisrunoista. Olisi toivottavaa saada nähdä täydellisempi antologia. Mutta julkaisijoiden tulee sellaisessa hankkeessa muistaa, että tekijällä ja alkuperäiskustantajalla on sananvalta tässä asiassa.
Suomalaista kirjallisuutta on vuoden kuluessa rikastuttanut melkoinen määrä pienempiä kirjoja, ja niistä, jotka meillä on ollut tilaisuus nähdä, on ilahduttavaa antaa tunnustus, että ne ovat varsin ansiokkaita.
Sellaisia novellikirjallisuuteen kuuluvia ovat: Salapurjehtia Runebergiltä, suoment. R. M-s. Wiipurissa 1857; – Nuoret poismuuttajat. Turussa 1857, jälkimmäinen englannista, käännös varustettu pienillä puupiirroksilla; Äitin Kärsimiset. Kuopiossa 1856; Siiran Unennäkö. Turussa 1857, vaikka molemmat viimeksi mainitut ovat vain tapoja opettavia kertomuksia.
Satu Ahmetti al Kaamelista Wiipurissa 1856 lienee otettu ”Tuhannesta ja yhdestä yöstä”. Se esiintyy suomalaisessa asussaan väritetyin kuvin.
Lisänä voidaan mainita myös eräs Turussa painettu laulukirja, ”Vähänen Laulukirja”. Kokoelma on toki huolellisesti toimitettu, vaikka valinnan olisi voinut tehdä paremmin. Sieltä löytyy Bergin ”Laulun muisto” huterampien hupilaulujen rinnalla. Nimimerkki G–a–d:lla [J. F. Granlund] on luontaista taipumusta hupilaulujen tekoon ja hän riimittelee kepeästi. Mutta sellaiset runot kuin ”Juoppo ämmän valitus” kuuluvat vastenmieliseen lajiin. Vihkosen mukana on laulunuotit muutamiin siihen kuuluviin runoihin, niiden joukossa neljä A. G. Ingeliuksen uutta melodiaa. Kaksi niistä Judénin lauluihin on kuultu Helsingissä. ”Laulun muistoon” sävelletyllä melodialla voi olla arvonsa, mutta se ei selvästikään ole niin merkittävän tekstin tasalla – kaikella kunnioituksella lahjakkaan säveltäjän tekijämaineelle.
Viihdyttävää ja opettavaa lukemista tarjoaa ”Muhammedin Elämä ja Oppi” Turussa 1856, ”Juudalaisten Naimisista” ja ”Juudalaisten Orjista” Turussa 1857, kaikki kolme alkuperäisiä suomalaisia. ”Ilmapallon Keksintö” Turussa 1857 – puupiirroksin – on käännös ruotsista. Näistä kirjoista yksikään ei ole tyydyttämättä kirjallisesti sivistynyttäkin lukijaa. Kaksi teosta juutalaisten avioliitosta ja orjista näyttävät olevan tulosta melko laajasta raamatuntutkimuksesta.
Varsinaisten kansankirjojen joukosta meidän on mainittava kaksi erityisen ansiokasta J. W. Lilljan et komp. Turussa julkaisemaa pikkukirjassarjaa ”Lukemisia Kansalle” ja ”Lukemisia Kansalle Kuvauksilla”. Edellisen sarjan vihkoset, jotka ovat tulleet käsiimme, viimeksi nro 64, ansaitsevat kiitosmaininnan kaikissa suhteissa. Sisältö on hyvää ja vaihtelevaa, kieli puhdasta ja huoliteltua ja esitys hetkittäin lahjakasta, aina moitteettoman selvää. Luettelemme seuraavat otsikot: nro 50 Kuun pinta; 51 Kuinka nuoresta vaimosta tuli kelpo ihminen; 57 Viattoman Rukous; 58 Juuston tekiä; 59 Oikea illan vietto; 61 Metsän hoitaja; 62 Pääskyiset; 63 Putoomisen laki ja 64 Tulipallot ja Lentotähdet. Mikäli olemme voineet huomata, useimmat ovat alkuperäisteoksia, vähintään itsenäisiä sovituksia. Tuntemattomat tekijät, jotka tälle näennäisen vähäiselle työlle omistavat aikaa ja lahjojaan, ansaitsevat totisesti kaiken tunnustuksen ja kiitoksen. Me emme pidä kokoelmaa mitättömänä sivutuotteena ruotsalaiselle julkaisulle Läsning för folket. Se on sikäli myös käytännöllisempi, että tutkimukset ja kuvaukset ovat lyhyempiä ja niitä myydään kappaleittain, tavallisesti ajoittain puoli arkkia vain 4–2 kopeekkaan. Olisi ulkoasulle eduksi, jos kaikki nro 59:n tavoin olisi varustettu kansipaperilla.
Toinen kokoelma näyttää olevan vasta alussa. Se ilmestyy kvartokoossa, on painettu kauniimmalle paperille ja siinä on paikoin suuria, varta vasten tehtyjä puupiirroksia. Hinta on 5 kop. arkilta. Kuitenkin olisi toivottavaa, että kirjaimet ja merkit puupiirroksissa, kuten sähkölennättimen kuvauksessa, olisivat tyyliltään selkeämpiä, mieluiten valkoisella mustalle pohjalle painettuja. Sellaiset puupiirrokset koneista ovat sekä selvempiä että halvempia. Mutta julkaisija lienee riippuvainen siitä, mitä ulkomailta saa.
”Tuhannen ja yhden yön” käännös ilmestyy samoin arkeittain 5 kopeekan hintaan ja siinä on kauniita puupiirroksia.
Olisi oikeastaan maan suomalaisten sanomalehtien asia tehdä selkoa suomalaisesta kansankirjallisuudesta. Mutta mainoksista löytää korkeintaan otsikon, ellei kirja ja sanomalehti ilmesty samasta kustantamosta, jolloin lukijat kyllä saavat huomata kirjan suuren hyödyllisyyden. Ruotsalaisetkaan lehdet eivät pidä arvonsa mukaisena suositella jotain hyvää kansankirjaa maaseudun papistolle ja muille ruotsia lukeville henkilöille, jotta nämä voisivat antaa kansalle hyviä neuvoja lukemisen suhteen ja saada heidät itsensäkin kokeilemaan suositeltua. Luultavasti asianomaisilla toimittajilla ei ole aikaa luoda silmäystä vähäpätöisiin kansankirjasiin – eikä heidän arvokkaita kirjoituksia pursuavilla sivuillaan tilaa arvostella sellaisia. Meidän lehtemme ei pitkälle riitä, mutta toivomme kuitenkin muutaman lukijan innostuvan tutustumaan suositeltuun.
J. V. S.
