Litteraturblad nro 8, heinäkuu 1848: Ruotsin kaunokirjallisuus

Editoitu teksti

Suomi

Sverige’s sköna litteratur af P. E. Wieselgren, IV 1 och 2. Uppsala, Wahlström 1848 [Ruotsin kaunokirjallisuus IV 1 ja 2, kirjoittanut P. Wieselgren. Upsala, Wahlström 1848]

 

Tältä ahkeralta ja laajalti tunnetulta tekijältä on saatu kaksi uutta nidettä. Voi siis panna tyydytyksellä merkille, että hra Wieselgrenin vuosia sitten jossakin alkusanoissaan esittämä ennustus – tai miksi sitä halutaankaan nimittää – ei ole toteutunut. Siinä hän puuttui hiukan närkästyneenä Heimdall-lehden arvosteluun teoksensa alkuosista. Hra W. vierittää Heimdallin kovasanaisen arvostelijan tunnolle sen mahdollisuuden, että Ruotsin kaunokirjallisuuden historia jäisikin kirjoittamatta. Kuitenkin hra W. on lehdestä välittämättä pystynyt jatkamaan teoksensa julkaisemista ja me onnittelemme siitä että hän ei antanut mielensä masentua.

Omalta osaltamme emme tosin usko, että Ruotsi olisi jäänyt vaille kirjallisuutensa historiaa, vaikka hra W. olisi laskenut kynänsä kesken kirjoittamisen. Joka tapauksessa hänen teoksensa sisältää niin runsaan kokoelman tietoja kirjailijoista ja kirjoista, että sitä pidetään vastedes aina voittona tälle tutkijalle; tuskin yksikään ruotsalainen, joka haluaa tuntea maansa kirjallisuutta, jättää hankkimatta teosta. Heimdall esitti arvostelussaan melkoisia valitteluja erityiskysymyksissä esiintyneistä lukuisista virheistä, joita siis oli – ainakin lehden mukaan – hra W:n ”Sköna Litteraturin” ensimmäisessä niteessä. Jos hra W. saisikin tililleen suuren joukon virheellisyyksiä senkin jälkeen kun Heimdallin omat, arvostelussaan tekemät virheet on oikaistu, ei sitä tarvitse ihmetellä. Jokainen puolueeton lukija myöntää että erehdykset ovat tällä alalla monasti lähes väistämättömiä jos teokseen kootaan monia tuhansia tietoja ja niistä muutamat kymmenet tai jopa sadat sattuvat olemaan vääriä tai virheellisiä. Eikä sitä tarvitse liioin ylettömästi valittaa, kun esitettyjen oikeiden tietojen määrä on joka tapauksessa hyvin suuri. Se ei silti estä tekemästä vertailuja eikä toivomasta, että hra W. olisi välttänyt myös tekemänsä virheet, mikä olisi tehnyt teoksesta vieläkin paremman.

Vaikka emme kuulukaan hra W:n sokeisiin ihailijoihin, katsomme kuitenkin että meidän on tehtävä hänelle täyttä oikeutta. Olemme ylipäätään sitä mieltä, että ruotsalaisen yleisön pitäisi nykyistä kiinnostuneemmin ja myötätuntoisemmin seurata hänen kirjallisia pyrkimyksiään, jotka ovat moneltakin kannalta melko ansiokkaita. Joistakin asioista ajattelemme toisella tavalla kuin hra W.; vaikka emme anna niistä hänelle kiitosta, emme epäröi tuoda esiin hänen muita kiitettäviä puoliaan. Niihin kuuluu epäilemättä se, että hän jatkaa sitkeästi ja taipumattomasti eteenpäin kerran avatuilla urilla. Mitä tulee hänen historiallisten ja filosofisten teostensa sisältöön, niin riippumatta siitä miten paljon monet niitä moittivat, löytävät myöhempien polvien kirjallisuusmiehet varmasti niistä monin paikoin rikasta aineistoa ja käyttökelpoista koottua tietoa uutta muokkausta varten.

Esitämme kaikesta huolimatta heti vastaväitteen, sillä emme voi olla kiinnittämättä hra W:n huomiota hänen teoksensa nimen sisältämään virheellisyyteen tai ainakin kummallisuuteen. Hän on antanut sille nimen: ”Sveriges sköna litteratur”. Tavallisen kielenkäytön mukaan teos voisi siis käsitellä vain Ruotsin kaunokirjallisuutta, esteettisiä teoksia, belles lettres. Onko kukaan koskaan laskenut oikeusoppia, luonnontiedettä, lääketiedettä, matematiikkaa, maantiedettä, topografiaa, pedagogiikkaa yms. ”kaunokirjallisuuteen”? Mikäli nimityksellä halutaan ymmärtää jotakin erottavaa käsitettä, ei kai kaikkea kirjallisuutta voi laskea kuuluvaksi siihen, sillä miksi nimessä olisi silloin erottava adjektiivi? On pakko myöntää että tässä tehdään virhe itse aihepiirin kannalta (tai sitten on ensin esitettävä aivan uusi ”kauniin” määritelmä; hra W. ei ole kuitenkaan esittänyt sellaista eikä näköjään edes pyrkinyt siihen). Siten siis äsken mainitun kaltaisilla aiheilla voi päästä ”kauno”-nimityksen piiriin vain aiheiden käsittelyn, esitystavan, tyylin ansiosta. Mutta se taas ei voi olla hra W:n tarkoitus, sillä hän ottaa mukaan erotuksetta kaikki kirjailijat ja heidän kaikki teoksensa, mikäli hän on niistä selvillä ja voi puhua niistä. Ajatteleeko hra W. siis niin että koko tämä lakimiesten, maantieteilijöiden, historioitsijoiden, teologien jne. joukko on kirjoittanut kaunokirjallisuutta? Se on mahdotonta. Siinä tapauksessa Ruotsi olisi ihmemaa. Tulokseksi jää se, että joko hra W. on ymmärtänyt käyttämällään adjektiivilla jotakin vallan muuta kuin kaikki muut tai sitten hän ei ole halunnut sanoa sillä mitään.

Alkulehdillä tulee vastaan kaksi muuta kummallisuutta. Teoksen nimi on ”Sveriges sköna litteratur”, mutta seuraavalla sivulla on neljännen osan nimenä ”Svenska Statens sköna litteratur”. Jos ilmaisun tarkoituksena olisi jokin erottelu, niin teoksessa pitäisi puhua vain valtiollisista julkaisuista, virallisista asiakirjoista tai niitä käsittelevistä teoksista ja tekijöistä. Niin ei suinkaan ole laita. Teoksessa esitetään tietoja kaikenlaatuisista ja kaikkien ryhmien kirjoittajista ja heidän teoksistaan eikä suinkaan vain poliittisista tai valtiota käsittelevistä ja valtion hyväksi toimivista kirjoittajista. – Ja lopuksi: vaikka nyt ilmestyvää osaa kutsutaan kannessa ja sisällysluettelossa neljänneksi, silti sitä sanotaan ensimmäisellä sivulla kolmanneksi osaksi, toisen jaotteluperusteen mukaan. Hra W. on kaikenlaisten jaottelujen ja alajaottelujen suuri ystävä; usein hän tekee niistä kuitenkin niin mutkikkaita ja pettäviä, että monikaan lukija ei varmasti saa niistä selvää tai hyötyy äärimmäisen vähän hänen jaotteluistaan.

Toinen kahdesta nyt julkaistusta niteestä käsittelee vapauden aikaa eli vuosien 1719 ja 1772 välistä kautta. Siinä on aika monia mielenkiintoisia tietoja ja anekdootteja, usein tosin vähäisiä, mutta kaikesta huolimatta omassa lajissaan yleensä valaisevia ja vähintäänkin hupaisia. Jaksossa ”Medborgerlighetens litteratur” (§ 30) voi esimerkiksi tutustua itse kuningas Fredrikin ja kuningatar Ulriika Eleanooran kirjallisiin mielipiteisiin kirjeistä, lausunnoista yms. julkaistuista otteista. Tältä kannalta teos antaa runsaasti uusia tietoja myös kuningatar Loviisa Ulriikasta ja kuningas Aadolf Fredrikistä. Kustaa III:tta sivutaan teoksessa, vaikka hän tuleekin varsinaisesti esiin vasta seuraavassa niteessä. Tosin tekijä ei ole tällä teoksensa jaksolla tähdännyt mihinkään tarkasti rajattuun aiheeseen, vaikka hän nimittääkin sitä ”valtion” kirjallisuudeksi erotukseksi ”kirkon” yms. kirjallisuudelle, ja tämä käy parhaiten ilmi sivuilta 280–297. Niillä esitetään tiedot kaikesta siitä, mitä teologiankin alalla tiedetään tällä kaudella julkaistun, aina Halleniuksen konkordanssista Gråbergin, Murbeckin ja Tollstadiuksen katekeettisiin teoksiin ja kaikenlaisiin askeettisiin hartauskirjoihin, kuten Broocmanin ruotsintamaan Arndtin Sanna Christendomiin, Gyllenstjernan Tåreofferiin, Haqvin Spegelin teokseen Upptända stjernor jne.

Toinen nide käsittää vuosien 1772 ja 1809 välisen kauden, jota hra W. kutsuu turvallisuuden ajaksi vastineena vapaudenajalle (Fredrik I:n ja Aadolf Fredrikin kaudet). Hän esittää perustelut nimelle seuraavin sanoin:

Kutsumme aikaa Aadolf Fredrikistä Kaarle XIII:een turvallisuuden ajaksi, koska juuri turvallisuutta luvattiin korostetuimmin vuosina 1772 ja 1789. Ja se hyvä lahja voitiinkin saada laajemmassa mitassa, koska valta oli yhden ainoan käsissä, eikä tämä ärsyttänyt varovaistakaan yhtä paljon kuin se, että korkein valta oli liikkunut puolueiden väliä kuin jokin rahtikirja, jolloin oli syntynyt monia ryhmittymiä, jotka pystyivät hetken ajaksi rikkomaan vihollistensa kansalaisturvallisuuden. Kun Fredrikien aikana saatiin kylliksi vapaudesta ilman turvallisuutta, niin 1770-luvulla kansa oli tyytyväistä saadessaan turvallisuutta ilman vapauttakin; sen sijaan Kustaiden aikana tähän väsyttiin, etenkin kun turvallisuus oli vuosina 1789 ja 1800 jokseenkin vähäistä, ja yritettiin luoda sellainen aikakausi – Kaarlejen aikana – joka yhdistäisi vapauden ja turvallisuuden. Me olisimme kiittämättömiä Jumalaa kohtaan, ellemme tunnustaisi, että me kuningas Oskarin aikana elävät olemme päässeet lähemmäksi tätä päämäärää kuin rakkaassa isänmaassamme on tähän asti päästy.

Koska kappaleen tarkoitus on melko ymmärrettävä, lainasimme sitä mielihyvin, etenkin kun se osoittaa ne syyt, jotka hra W:llä on omalta osaltaan ollut luonnehtia quand même [kuitenkin] Kustaa III:n ja Kustaa IV Aadolfin hallituskausia ”turvallisuuden ajaksi”. Se tuntunee monien mielestä kummalliselta ja vain harvat hyväksynevät sen.

Hra W. esittää Kustaa III:n turvallisuuden ajan tyypiksi tai sitä aikakautta luonnehtivaksi henkilöksi mieluummin [Johan Henrik] Kellgrenin kuin itse kuninkaan, joka näytti kaksi erilaista puolta itsestään, sekä esiintymisillään kansakunnalle että hieman epäsäännöllisillä kasvoillaan. Kellgreniä, ”tätä Stockholmspostenin pelättyä makutuomaria”, tekijä käsittelee melko kovakouraisesti, joskin hän monissa tapauksissa on varmasti oikeassa.

Kirjan varsinainen esitys alkaa muutamalla kirjapainoja, kirjakauppoja, sensuuria ja kieltä käsittelevällä kappaleella. Niissä puhutaan muun muassa niistä omituisuuksista, joita Ruotsin akatemia on esittänyt ruotsin kielen oikeinkirjoitusta koskevissa säännöissään, sekä näiden sääntöjen yleisemmän omaksumisen näköaloista.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: