Emme kirjoita tätä olettaen, että artikkelissa lainattu kirjallisuus saa useita lukijoita. Maan opetus on ennestään niin täyteen lastattu kieliopintoja, että italia jää aina väistämättä sille vieraaksi. Ja vain harvoja ovat ne, jotka koulukurssin suoritettuaan hankkivat tämän kielen taidon, nimittäin ne, jotka pitemmän aikaa oleskelevat Italiassa tai jotka päättäväisemmin ryhtyvät opiskelemaan kansalliskirjallisuuksia. Eipä silti etteikö myös Italian tieteellinen kirjallisuus olisi melko runsasta ja sen osittainen tunteminen myös tarpeellista. Mutta sen parhaan osan voi oppia toisen käden kautta, sekä ranskalaisista ja saksalaisista käännöksistä että eri tieteiden historioista ja mainituilla kielillä julkaistuista tieteellisistä oppikirjoista. Myös Italian kaunokirjallisuuden saksannoksia lukemalla voi saada riittävän yleisen kirjallisen sivistyksen ja oppia tuntemaan tätä kirjallisuutta. Ruotsiksi siitä on vielä käännetty melko vähän. Tärkein on Lovénin kääntämä Danten ”Divina commedia”. Kuuden ensimmäisen laulun toinen käännös on Böttigerin ”Italienska studierissa”, joka sisältää myös muutamia lauluja Tasson ”Gerusalemme liberatasta”. Viimeksi mainitun runoteoksen aiempia kääntäjiä ovat Oxenstierna ja Silfverstolpe. Uudemman italialaisen runouden ruotsinnokset puuttuvat tykkänään.
Mutta vaikka lukijalle ei olisi paljonkaan hyötyä italialaisen kirjallisuuden teosten esittelystä, jo jonkin kansakunnan kirjallisuudenhistorian tuntemisella on arvonsa jokaiselle sivistyneelle. Tieto siitä, että jonkin kansakunnan piirissä jotain kirjoitetaan ja luetaan, johtaa tietoisuuteen siitä, että tämä kansakunta kuuluu maailman sivistyneisiin, ja tieto tämän kirjallisuuden laadusta antaa myös käsityksen siinä vallitsevan sivistyksen laadusta.
Italian kirjapainotuotanto on niukkaa esimerkiksi saksalaiseen verrattuna. Syyt ovat monenlaiset: maan ja kansan vuosisatainen riippuvuus ulkomaalaisesta, sen vielä vanhempi riippuvuus paavinvallasta ja tietämättömästä, kaikelle valistukselle vihamielisestä papistosta, siitä johtuvasta yksinvaltaisesta hallitustavasta ankarine sensuureineen ja vainoineen. Kaiken tämän seurauksena Italian lukijayleisö on rajoittunut ylimpiin yhteiskuntaluokkiin, samoin kuin myös huomattava osa kirjailijoista kuuluu maan ylimpään aateliin. Mutta sen vuoksi myös saksalainen kustantajakeinottelu on Italiassa verrattain tuntematonta. Siellä tätä kirjapaljoutta ei kirjoiteta ja paineta vain elämän välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseksi. Siellä yliopistonopettajilla ei liioin ole vakiintuneena tapana saada itselleen joka vuosi huomiota painetulla kirjalla, eikä siellä ole yhtä paljon palkattomia dosentteja ja varattomia kirjoittajia kuin Saksassa, eikä kirjailijoita houkutella ennenkuulumattomien kirjoituspalkkioiden toivossa imartelemaan päivän muotia, mieltymyksiä ja intohimoja niin kuin Pariisissa. Myös Italian varhaisempien kirjailijoiden teoksista aistii vakavuuden ja vaikutelman aiheelle omistautumisesta, jota saksalaisesta ja ranskalaisesta kirjallisuudesta usein turhaan etsii. Uskoisimme, että samoin kuin italialaisten tieteessä vapaamielinen omintakeisuus yhdistyy vakavaan työhön, niin myös kaunokirjallisuudessa innoitus yhdistyy selvään tietoisuuteen ja ankaraan pitäytymiseen määrätyssä taiteellisessa muodossa. On kuin antiikin henkäys puhaltaisi vielä italialaisen kirjallisuuden läpi, ja kuin klassiset opinnotkin olisivat Italiassa itsestään selvänä ehtona kaikelle kirjalliselle sivistykselle ja niin kuin antiikin taideteosten keskellä vietetyllä elämälläkin olisi välttämättä vaikutuksensa maan kirjoittajiin.
Esitetystä paljastuu, että Italiassa, kuten jo mainittiin, yhteiskunnan korkeimpien luokkien yksilöt esiintyvät tieteen ja kirjallisuuden harjoittajina. Tunnettuja ja kuuluisia ovat esim. muuan kreivi Sclopis juristina, kreivi La Marmora maantieteilijänä, kreivi Vesme vanhojen esineiden keräilijänä, kreivi di Balbo historiankirjoittajana, kreivi Litta sukututkijana jne. Kaikki lukijamme tuntevat Lucien Buonaparten nimen luonnontutkijana. Muuan markiisi Balsamo-Crivelli ei ole pitänyt arvolleen sopimattomana opettaa maanmiehilleen silkinviljelyä, ja vuodelta 1848 ja Italian viime tapahtumista tuttu markiisi Massimo d’Azeglio on kuuluisa romaanistaan ”Hector Fieramosca” ja italialaisista tapainkuvauksistaan ”Raconti, legende della vita Italiana”. Jokainen matkakuvaus kertoo siitä, miten varsinkin pohjoisitalialaisen aateliston palatsit ja salongit ovat nykyään maan tieteen ja kirjallisuuden valioiden kokoontumispaikkoja. Teoksia painetaan usein vain muutamia satoja kappaleita jaettavaksi tekijän kustannuksella tai tilauksesta, ei myytäväksi. Taiteella on rikkaan italialaisen aateliston parissa yhtä lämpimiä ystäviä kuin kirjallisuudella. Mainittu diplomaatti markiisi d’Azeglio on myös maisemamaalari, kreivitär Breme de S:t Martino mainitaan kuvanveistäjättärenä jne. – Torinon taidenäyttely vuonna 1855 maksoi 39 000 frangia, ja järjestävä seura avusti kustannuksia 14 000 frangilla. Muisto tästä näyttelystä talletettiin komeaan albumiin, jossa oli kuvia kahdeksasta parhaasta taulusta ja veistoksesta ja niihin liittyen teksti joka oli osaksi suorasanaista osaksi säkeitä.
Merkittävä seikka on myös muitakin kuin sotataitoa käsittelevien kirjailijoiden melkoinen määrä, joka löytyy Sardinian armeijan upseereiden joukosta.
Alppien pohjoispuolelta tulevien matkailijoiden näkee usein ilmaisevan ihmetyksensä Italian yleisessä seurustelussa tuskin havaittavissa olevasta säätyerosta ja silmiinpistävästä koruttomuudesta, joka on Italian aatelistolle tunnusomaista esim. Saksaan verrattuna. Tunnustetaan myös se, että Italian kansan parissa ei näy jälkeäkään aatelisvihasta. Onkin luonnollista, että aateli, joka älyllisessä sivistyksessä on kansakuntansa kärjessä ja joka siinä näkee kunniansa, myös kadehtimatta käyttää hyväkseen sivistyksen edustusoikeutta. Tämä sama aatelisto muodostaa Italian varsinaisen isänmaallisen säädyn. Juuri se vihaa varsinkin ulkomaista herruutta ja on uhrannut ihmisiä ja omaisuuksia sen kukistamiseksi. Juuri aateli eikä vielä heikko porvarissääty antaa äänen Italian kaupungeille, jotka ovat valmiit kansannousuun samaan aikaan kun maaseutu pysyy passiivisempana. Vaikka aateli omistaakin Italian maan, se elää etupäässä kaupungeissa. Ainakaan Lombardian talonpojat eivät silti ole vuokraajia tai vain palkkatyöläisiä, he ovat aatelin viljelykumppaneita. Maan kaikki tuotto kuuluu heille ja maanomistajalle yhdessä. Sitä hallitaan ja myydään yhteiseen lukuun, ja ellemme muista väärin, siitä kuuluu talonpojille kaksi kolmasosaa, maanomistajalle vain yksi kolmasosa. Pohjois-Italian maamies, myös Toscanan, elääkin hyvinvoinnissa. Näyttääkin olevan totta, mitä myös englantilaiset kertojat vakuuttavat, että Lombardian maaseudun asukkaat ovat olleet tyytyväisiä Itävallan herruuteen – jopa asevelvollisuuteen. Maamiehelle riittää henkilön ja omaisuuden turva, joka Lombardiassa on Itävallan poliisivallan paremmin turvaama kuin useimmissa muissa Italian valtioissa. Vallankumouksen ja sodan kurjuuden on hänelle opettanut surullinen viisikymmenvuotinen kokemus, ja hänen älyllinen sivistyksensä on vielä liian vähäinen, jotta hän voisi oivaltaa poliittisen itsenäisyyden ja poliittisen vapauden tarpeen, kun hän lisäksi on jo vuosisatojen ajan tottunut alistumaan voittajien, Ranskan tai Saksan, aiemmin myös Espanjan ylivaltaan. Korkeammin koulutetussa aatelistossa täytyy sitä vastoin käsityksen sorrosta ja sorron tunteen olla aivan toinen. Se on koulutukseltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan kutsuttu hallitsemaan, ei tottelemaan vieraita – ”barbaareja”.
Voisi uskoa siihen ja saksalaisten puolelta usein näkeekin esitettävän seikan niin, että italialaisten barbaariviha perustuu vain tyhjään kansalliseen turhamaisuuteen, rehvasteluun esi-isien ansioilla. Ensin Rooma hallitsi Eurooppaa miekalla, sitten hengen asein. Tieteen valo sytytettiin Italiassa uudelleen 13. ja 14. vuosisadalla. Italian kirjallisuus oli ensimmäisenä mallina koko uudemmalle eurooppalaiselle kirjallisuudelle. Sieltä sai alkunsa kuvataide, joka on näihin aikoihin asti ollut ylivertaista muihin maihin verrattuna; Italiassa on yhä sen varsinainen koti. Sellaisen täytyy synnyttää kansakunnassa korkeita vaatimuksia. Mutta eivät siltikään ainoastaan nämä ruoki italialaisten ylpeää kansallistunnetta suhteessa saksalaisiin. Italian muinaishistoria osoittaa, että itse asiassa germaanihenki on syynä maan nykyiselle sorretulle asemalle. Sen mukaan jopa kansan ja papiston katolinen taikausko perustuu tähän henkeen.
Kun itägootit valtasivat Italian Rooman vallan luhistuessa, roomalainen yhteiskuntajärjestys ja siveellisyys olivat vielä niin vahvoja, että ne kykenivät kukistamaan valloittajat. Mutta kun langobardit itägoottien valtakunnan häviön jälkeen työnsivät tieltään heikon Itä-Rooman ylivallan, he toivat mukanaan jo germaanihengessä kehittyneen yhteiskuntajärjestyksen – läänityslaitoksen. Kaarle Suuren esiintyminen Italiassa ei muuttanut järjestelmää, sillä feodalismi oli silloin jo kauan (frankkien valloituksesta lähtien) hallinnut myös Ranskaa. Italialaiset historiankirjoittajat sanovat, että se teki kuningasvallan heikoksi, paavinvallan vahvaksi. Mutta kaupungeissa säilyi roomalainen järjestys, minkä vuoksi ne liittoutuivat Rooman (saksalaisen) keisarin kanssa, mutta lääninherrat olivat keisarinvallan vihollisia. Lisäksi saksalaiset yleensä, keisarit itse mukaan lukien, olivat raakoja ja taikauskoisia ja taipuivat paavin- ja papistonvaltaan, joka on ollut ja on Italian onnettomuus.
Pyydämme lukijalta tässä lupaa poikkeamaan.
Suomessa jokainen kirjallisesti sivistynyt on kyllästymiseen asti lukenut Saksasta peräisin olevia julistuksia germaanisen hengen sivistävästä vaikutuksesta Eurooppaan. On kiistatonta, että germaanisella hengellä on ollut suuri osa keskiaikaisen yhteiskuntajärjestyksen, tieteen ja taiteen muodostamisessa. Ja yhtä paljon kuin tämä historian pitkä kausi oli välttämätön läpikulkuvaihe uudemman ajan sivistykseen, ei voi kieltää germanismin vaikuttaneen myös jälkimmäisen muotoon. Mutta kun tulee kyse Euroopan kulttuurikehityksestä neljän viime vuosisadan aikana, germanismin osuus sen määräämisessä ei ole yhtä huomattava. Edes protestanttisuus ei ole yksinomaan saksalaisen hengenelämän ilmaus. Ja Saksan vaikutus romaanisiin maihin on ilmeisen vähäinen verrattuna niiden (Ranskan ja Italian) vaikutukseen Saksassa. Uudemman ajan sivistys syntyi antiikin kulttuurista, samasta, johon romaanisten kansojen kulttuuri perustuu. Vain Englannin kansa on germaanisen hengen positiivisempi edustaja, vaikka myös sen kulttuuri on saanut romaanisia vaikutteita. Jopa itse Saksan valtiomuoto, siltä osin kuin se on vapautunut feodalismin vaikutuksista, sen yhteiskuntajärjestys, sen uudempi tiede, kirjallisuus ja taide perustuvat oleellisilta osin Ranskasta ja Englannista ja osaksi epäsuorasti, osaksi suoraan Italiasta tulleille vaikutteille.
Romaaniset kansat tarkastelevat yleensä germaanista kulttuuria tältä näkökannalta. Mutta vieläkin pitemmälle mennään ja esitetään germaanien tunkeutuminen Länsi-Eurooppaan vaikuttavana syynä keskiajan barbariaan, ja germaanien yhteiskuntajärjestys, feodaalilaitos ja kaikki siihen liittyvä muodoiksi, jotka olivat omiaan vakiinnuttamaan tämän barbarian. Jopa kiitetty germaaninen perhemuoto ja sen tavat saa näissä kuvauksissa hillittömän raa’an luonteen.
Merkittävä kirjallinen ilmiö tässä hengessä on:
”La France avant ses premiers habitants, et origines nationales de sa population”, kirjoittanut Alex Moreau de Jonnés. Tekijä on Euroopassa tunnettu ja arvostettu historiantutkija ja varsinkin tilastotieteilijä. Hänen kyseinen teoksensa sisältää, kuten nimi ilmoittaa, ensin kuvauksen Ranskan geologisesta muodostumisesta ja sen kehityksestä, sitten historian sen vähitellen tapahtuvista maahanmuutoista, jotka ovat antaneet maalle sen väestön. Meitä tässä koskee lähinnä se, mitä tekijä esittää germaanien maahanmuutosta ja sen vaikutuksista. Hän olettaa, että myös germaanit ovat tulleet Himalajalta Turkestanin ja Sogdianan kautta, Herodotos tunsi heidät noin 800, noin vuonna 300 he olivat Tonavalla. Frankkien germaaniheimo, joka on antanut maalle ja kansalle niiden nykyisen nimen, ilmaantui 227 jKr. Reinin alajuoksulle. Silloin laskettiin jopa 200 germaanikansaa ja vielä enemmän kuninkaita. Gallialaisilla oli vapaa tasavaltainen valtiomuoto kansankokouksineen vielä Augustuksen aikaan. Frankit toivat yksinvallan, feodalismin, orjuuden ja barbarian. Ranska sai heiltä yli 70 000 feodaaliherraa. Klodvigista lähtien 150 vuoden aikana murhattiin frankkien hallitsijaperheessä 40 kuningasta ja prinssiä. ”Barbaarien” herruus kesti 500 vuotta Fontenayn taisteluun saakka – minkä jälkeen valtaistuimelle nousi gallialaista syntyperää olevan Pariisin kreivin Robertin poika Eudes. Aikaa myöten frankit olivat omaksuneet hieman sivistystä lähinnä avioitumalla gallialaisten naisten kanssa. Myös Kaarle Suuren isoisoäiti Alpaïde oli gallialaista sukua, ja Kaarlen ulkonäön sanotaan todistaneen tästä polveutumisesta äidin puolelta.
Lukija huomaa ilman meidän muistutustammekin yksituumaisuuden, joka vallitsee ranskalaisten ja italialaisten käyttämässä tavassa tarkastella germaanien historiallista hajanaisuutta suhteessa romaanisiin kansoihin. Ranskalaiset ovat jo aikapäiviä pitäneet itseään sivilisaation esitaistelijoina, ja italialaisilla on vielä vanhempi vaatimus tähän arvonimeen. Puhuessaan germaaneista roomalaisen sivistyksen tuhoajina molemmat unohtavat, että tämä pakanasivistys oli germaanien tunkeutuessa rappiolla ja siksi sitä edustaneet kansat alistuivat raakojen kristittyjen germaanien valtaan. Mutta vaikka he tunnustaisivatkin sen, ovat germaanit silti sivistymättöminä ”barbaareina” kiistatta tunkeutuneet roomalaisiin maihin. Varsinkin Italiassa on saksalaisilla yhä tämä lisänimi. Kuten huomaamme eivät nimi ja siihen liittyvä vastenmielisyys myöskään ole mikään uusi asia, vaikka vastenmielisyyden tunnetta vain ruokkii saksalaisten hyökkäys Italiaan; viimeksi itävaltalaisten herruuden aikana se on noussut huippuunsa, kiihkeimmäksi kansallisuusvihaksi.
Uudempi kirjailija, joka painokkaasti korostaa germaanien mainittua osaa Italian historiassa, on Paul Boetti, joka on julkaissut kirjan ”Della monarchia e della Nazionalità in Italia”, painettu Torinossa 1855. Teoksen päätehtävänä on pyrkiä osoittamaan, kuinka Italian valtioissa vain vahva kuninkaanvalta voi olla vastapainona pappisvallalle ja yleinen Italian valtioliitto ulkomaiselle ylivallalle. Tekijän monarkistista ajattelutapaa ei tarvitse pitää todisteena puutteellisesta liberalismista. Italiassa tasavaltalaiset pyrinnöt näyttävät jo vuodesta 1848 joutuneen huonoon huutoon, ja maan valistuneimmat miehet ovat jo aiemmin nähneet Mazzinin tasavaltalaisuudessa vain onnettomuutta. Näiden miesten joukossa on Terenzio Mamiani, 1831 maanpakolainen, 1837 armahdettu, 1838 Pius IX:n Roomaan ministeriksi kutsuma. Hänen poliittiset teoksensa ”Scritti politici” ilmestyivät koottuina Firenzessä 1853. Sellaiset miehet etsivät Italian onnettomuuksien syytä rahvaan tietämättömyydestä ja velttoudesta, josta sitä ei saa temmatuksi irti niin kauan kuin Italian pappisvalta jatkuu. Tästä tilanteesta voi päätellä ne tunteet, joilla Italiassa pakosti tarkastellaan uusimpien isänmaallisten liikkeiden väkivaltaista tukahduttamista kirkkovaltiossa. Minkä voimakkaan puolueen papisto muodostaa, se näkyy myös perustuslaillisessa Sardiniassa, missä on 4 miljoonaa asukasta, 7 arkkipiispaa, 35 piispaa ja 1 584 kaniikin virkaa ja missä luostareilla on vuosittain 17 ½ miljoonan frangin eli 4 miljoonaa hopearuplan vuositulot.
Italian kirjallisuudessa on runsaasti myös arvokkaita historiallisia teoksia. Maan nyt elävistä historiankirjoittajista huomattavin lienee Cesare Cantu, jonka ”Storia degli Italiani” alkoi ilmestyä Torinossa 1855. Giuseppe la Farina on kirjoittanut historian Italian kohtaloista vuodesta 1815, ”Storia d’Italia dal 1815 al 1850”, Torino 1850–1852. Päinvastoin kuin tavallisesti Italian vakavampien kirjoittajien keskuudessa tekijä tunnustaa tasavaltalaisia näkemyksiä, ja teosta kuvataan kiivaaksi ja yksipuoliseksi mutta runsaasti Italian nykyoloista tietoja antavaksi. Myös la Farina näkee pappisvallan ja kansan tietämättömyyden suurena esteenä kaikelle edistymiselle. Tasavallalla on rahvaan keskuudessa yhtä vähän tukea kuin itsenäisyystaistelulla. Tätä la Farinaa ei pidä sekoittaa Luigi Carlo Fariniin, joka aiemmin on kirjoittanut kirkkovaltion historian vuodesta 1815 ja alkoi 1855 julkaista täydellistä historiaa koko Italian kohtaloista samana aikana, ”Storia d’Italia dall’anno 1814 sino a nostro giorni” – jolla teoksella on suurempi tieteellinen arvo kuin la Farinan teoksella. Vuoden 1848 tapahtumia on Pier Silvestro Leopardi kuvannut teoksessa ”La Rivolutione Italiana. Narrazioni storiche”, Torino 1856. Tekijä, aiemmin muun muassa Cantun teosten ranskannoksista tunnettu Napolin emigrantti, kutsuttiin kotiin 1848 ja käytettiin lähettiläänä Torinossa ja Sveitsissä. Napolin vastavallankumouksen jälkeen hän elää Torinossa. Nykyisen Italian ja sen kirjallisuuden omalaatuisuuksiin kuuluvina mainitsemme vielä: ”Viaggio immensamento orribile per Roma & Napoli”, Torino 1856. Tämä ”äärettömän kauhea” matka on nimetön kuvaus Rooman ja Napolin valtionvankiloista ja niiden poliittisista ja uskonnollisista marttyyreistä. Emme tiedä kyseisen teoksen luotettavuudesta, mutta meidän on lisättävä, että poliittinen kenttä näyttää olevan ainoa, joka on Italiassa tuottanut ei vain puoluetaistelujen ja intohimojen vaan myös taloudellisen keinottelun kirjallisuutta.
Myöskään Italian naista ei jätetä tietämättömyyteen isänmaan kohtaloista, sen tarpeista ja toiveista. Kirjalla ”Storia d’Italia, narrata alla donne Italiane”, Milano 1856, on nimensä mukaan tehtävänä antaa naisille sellaista tietoa, vaikka painopaikka antaa olettaa, että nykyajan tarpeita ja toiveita voidaan tässä teoksessa käsitellä vain mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Silti myös Itävallan herruudessa kansalliset pyrinnöt ovat voineet saada ilmaa, sitä osoittaa jatkuvasti ilmestyvä laajalevikkinen poliittinen ja kirjallinen aikakauslehti ”Il Crepuscolo”, jota Carlo Tenca julkaisee Milanossa ja jota julkaisija on osannut ohjata karien välistä niin, että aikakauskirja on pysynyt hengissä monta vuotta. Tämä ohimennen. Toinen isänmaallinen lahja naisille on: ”Dizionario delle donne celebri piemontese” – tekijänä Carlo Novellis. Tekijän on onnistunut koota parisataa kuuluisaa naista, joiden joukossa tosin suuri määrä prinsessoja ym., joiden ainoa kuuluisuus on heidän syntyperänsä. Oppineiden kuuluisuuksien joukosta esitellään Maria Pellegrini Amonetti, joka 14-vuotiaana julkisesti puolusti filosofian teesejä ja 20-vuotiaana promovoitiin Paviassa oikeustieteen tohtoriksi.
Italian sivistyneiden luokkien naisella ei ole, kuten tunnettua, Euroopan paras maine. Perheen ulkopuolella, luostarissa, kasvatettuna ilman sitä opetusta, joka sentään annetaan ranskalaisissa luostareiden sisäoppilaitoksissa, hän on vain vanki, ”lukkojen ja salpojen takana”, kunnes hänet toimitetaan täysihoitoon ja vapautetaan avioliittoon – myös kaikista avioliiton siteistä ja velvollisuuksista. Nyt tämän asianlaidan väitetään Pohjois-Italiassa kovasti muuttuneen. Italialainen Gallénga on salanimellä Mariotti englanniksi julkaisemassaan teoksessa ”Italia ja Italialaiset” puolustanut maannaisiaan. – Luostarikasvatuksesta luovutaan yhä enemmän, ja myös italialainen seuraelämä on ylemmissä yhteiskuntaluokissa omaksunut muodon, joka ei estä naista osallistumasta ihmiskunnan ylempiin harrastuksiin. Viitataan genovalaiseen mallityttökouluun, joka näyttää olevan erään historiallisen Doria-nimisen markiisittaren isänmaallinen hanke.
Kouluopetusta varten on yleensä runsaasti kirjoja. Tyypillinen on runoantologia kauppakouluille.
Historialliseen ja poliittiseen kirjallisuuteen liittyy kansantaloudellinen. Se on Italiassa verrattain uutta ja julkaistu enemmänkin käännöksinä kuin alkuperäisteoksina. Niinpä onkin hämmästyttävää huomata, että eräs Francesco Ferrara, torinolainen professori, julkaisee valtion- ja kansantaloudellisten teosten, enimmäkseen käännösten, sarjaa, joka alkaa ranskalaisilla, englantilaisilla, saksalaisilla fysiokraattien teoksilla. Maassa, jossa sellainen hanke kannattaa, täytyy olla jo suuri lukijapiiri odotettavissa. Sama Ferrara on aiemmin julkaissut tilastollista vuosikirjaa Sisilian Palermossa. Torinossa julkaistaan vuodesta 1856 viikkolehteä ”L’Economista”, joka sisältää tietoja Italian ja ulkomaiden hallintoasioista, lainsäädännöstä, kaupasta ym. sekä tutkimuksia näistä aiheista.
Oikeustieteellisiä teoksia on hyvin runsaasti. Erityisesti mainitsemme vankilalaitoksen parantamista käsittelevän kaksiosaisen ”Della riforma delle carceri”, jonka on kirjoittanut asianajaja Minghelli.
Emme luettele tässä muiden tieteenalojen teoksia kun ne ovat kaukana tämän lehden ohjelmasta eivätkä myöskään sivua tämän artikkelin tavoitetta, ja käännymme sen sijaan kaunokirjallisuuteen.
Elossa olevien lyyristen runoilijoiden joukosta erottuu Giovanni Prati. Italian Tyrolissa syntyneenä hänellä on taipumus romantiikkaan, joka on sukua Saksan svaabilaisrunoilijoille, ja hän on kotouttanut Italiaan balladin. Hänen teoksensa ”Nuove poesi” on painettu Torinossa 1856 kahdessa osassa. Muita lyyrisiä runokokoelmia ovat: ”Poesia di Emilio Frullani”, Firenze 1856, ”Versi di Hippolito Nievo”, Udine 1855, ”Versi di Giovanni Salenci”, Padova 1856, satiirisia, ”Nuove poesie di Fabio Nanarelli”, Firenze 1856, sentimentaalisia, mystifioivia ym.
Puhtaan lyyrinen runous kuuluu vähemmän italialaiseen henkeen, vaikka Italialla onkin ollut oma Petrarcansa. Vaikuttaa siltä, kuten ruotsalaisissakin kansanlauluissa, että italialaiset herkistävä musiikki tekee runon sanat yhdentekeviksi. Myös Italian vanhojen, suurten runoilijoiden runot ovat etupäässä kuvailevia, eeppisiä. Jatkuvan eeppisen mieltymyksen huomaa uusien eeppisten runojen ilmestymisestä. Jopa Sevastopolin piiritys on innoittanut munkki Angiuksen eeppiseen runoon ”La prensa de Sebastopoli”, Torino 1856. Poeettisempi tuote kuin tämän munkin, joka muuten kuuluu olevan mainio vanhuudentutkija, on: ”La vendetta del conte Giuliano, novella istorica di Achille Chiari”, Pavia 1855, vaikka tiivistelmä viiden runon sisällöstä osoittaa, että tarina on aivan liian pitkitetty vastatakseen runollista suunnitelmaa.
Italia ei ole tuottanut vielä yhtään ensimmäisen luokan draamarunoilijaa. Moni kuitenkin lähestyy sellaista sijaa. Euroopan kirjallisuudessa yleisesti tunnettuja ovat: Vittorio Alfieri (k. 1803), Vincenzo Monti (k. 1828), myös Ugo Foscolo (k. 1827) sekä Alessandro Manzoli ja Niccolini. Kun siis nykyisellä vuosisadalla on ollut niin runsaasti aivan erinomaisia draamakirjailijoita, ei voi odottaa minkään uuden nimen kunnostautuneen heidän veroisenaan. Uudempien draamatuotteiden joukosta mainitaan ”Bruto, tragedia di Giovanni Piermartini” – 1856. Sama aihe on innoittanut lämpimän isänmaallista mutta klassisen ankaraa Alfieria. Hänen seuraajansa sanotaan tehneen Brutuksesta vuoden 1848 sosialistisen vapaussankarin. ”Teatro di Giovanni Fraschina”, Cremona 1856, on kokoelma näytelmäkappaleita, lähinnä huvinäytelmiä, joiden joukosta kehutaan varsinkin ”Kreivitär Dubarrytä”. Valitetaan sitä, että italialaisten mieltymys musiikkiin ja oopperaan estää draamaa pääsemästä suuremman yleisön suosioon. Mutta näytelmäkirjallisuuden menestys näyttää kaikkialla riippuneen olemassa olevasta korkeammasta kansallisesta tietoisuudesta. Sellaista ei Italian viime historiallisissa oloissa ole voinut olla. Näyttää myös siltä, että kyseiset maan parhaat draamakirjailijat olisivat kirjoittaneet vielä sen itsenäisyyden häivähdyksen vaikutuksesta, jonka Ranskan ensimmäinen vallankumous toi Italialle, ja sitten kun Napoleon oli tämän näyn kukistanut, niiden pyrintöjen ja toiveiden vaikutuksesta, jotka liittyivät hänen ja hänen valtansa romahdukseen. Sen jälkeen on tullut aikoja, jotka eivät ole tuottaneet edes näkyä tai jättäneet tilaa toiveille.
Romaanitaidetta näytään harrastettavan vähemmän ja vähemmän pohdiskelevana kuin muissa Euroopan maissa. Etupäässä tuotetaan historiallisia romaaneja, viime aikoina poliittisin tarkoitusperin. Edellä mainittiin Massimo d’Azeglion romaani ja hänen tapainkuvauksensa novellisarjana. Vielä mainitsemme yhden novellikokoelman, kansanlukemiston: kertomukset on järjestetty kymmenen käskyn mukaan; tekijä on kuuluisa filologi Gaetano Valeriani. Ylipäänsä on julkaisutyö kansan valistamiseksi kiitettävää. Erinomaisten runoilijoiden teoksia (myös käännöksiä saksasta ja englannista) julkaistaan uskomattoman halpoina painoksina. Lisäksi ilmestyy useita mainioita kansanalmanakkoja, muun muassa Milanossa ”Il faro Italiano” – Italian majakat. Valitettavasti kuuluu näillä ja samanlaisilla teoksilla olevan lukijoita enimmäkseen vain Pohjois-Italian kaupungeissa. Kirkkovaltion ja Napolin rajat ovat niille melkein kiinni ja Italian maaseudulla on miltei jokainen kirja sinetöity kirja.
Nämä lyhyet ja katkelmalliset uutisetkin todistavat varmaankin siitä, että Italian sivistyneissä luokissa vallitsee paljon älyllisempi elämä kuin tavallisesti kuvitellaan. On luonnollista, että nämä luokat kantavat vastentahtoisesti niin vähän älyllistä Itävallan iestä. Ei myöskään voi ihmetellä, että itävaltalaisten edustamat saksalaiset ovat sivistyneille italialaisille yhä ”barbaareja”.
Lukija on varmasti kiinnittänyt huomiota siihen, että useimmat yllä mainitut teokset on painettu Torinossa. Myös siitä voi päätellä, mikä merkitys Italian sivistyksellä, Sardinian perustuslaillisella valtiomuodolla ja siihen liittyvällä painovapaudella, on maalle ollut. Lähitulevaisuus näyttää, tuottaako viime sota odotetut hedelmät vai onko sekin vain lisäopetus vuosien 1821, 1832 ja 1848 tapahtumiin, ja olisiko ollut toivottavaa, että alkanut henkinen kehitys olisi saanut pitemmän ajan valmistella poliittista mullistusta. On toivottava, että tämä kehitys nyt saa sitäkin ripeämmän jatkon. Mutta varmasti voi ennustaa, että kaikki laitosten uudistukset on joka tapauksessa vaikea toteuttaa ja ylläpitää. On vaikeaa uudistaa valtioita, joiden suuret kansanjoukot eivät edes tunne tarvetta uudistukseen ja ovat kykenemättömiä käsittämään sen tavoitteita.
Sangen surullista on huomata olevamme tällä haavaa kykenemättömiä suosittelemaan lehden lukijoille yhtään teosta, joka selvästi ja luotettavasti esittäisi Italian nykyisen tilanteen. Koetamme vastedes täyttää tämän velvollisuuden. Toistaiseksi saamme kiinnittää huomion yllä mainitun Mariottin (Galengan) teoksen saksannokseen ”Italien und die Italiener”. Lukemisen arvoinen saksalainen teos on Adolph Stahrin ”Ein Jahr in Italien”. Ruotsalainen kirjakauppa tarjoaa teosta ”Italienska Staternas geografi, statistik och historia”, jonka on kääntänyt ja toimittanut Gustaf Thomée. Siitä on ilmestynyt neljä vihkosta, viides puuttuu vielä. Valitettavasti tämä opus on neljästä vihosta päätellen tavanomaista liiketoimintaa. Hyvinkin tiivistelmämäinen maantiede käy laatuun, mutta historian osalta kirjan laita on huonosti. Siihen on jäljennetty pitkä Rooman historia jostain koulukirjasta, mutta Italian uudemmalla historialle omistetaan vain muutama sivu, uusimmalle vielä vähemmän. Historian pitäisi ulottua 1:een huhtikuuta 1859. Näissä vihkoissa ehditään vuoteen 1831 – mutta osaksi myös vuoteen 1848 ja 1856, vaikka vuoden 1848 tapahtumat on jätetty pois. Tilastot ovat yhtä hataria kuin historia. Kirjallisuus- ja taidehistoria on vielä hatarampaa. Se on osa laajemmasta teoksesta: ”Europeiska staternas geografi, statistik och historia”. Muiden osien täytyy olla tätä parempia, kun teos kannen otsikon mukaan on voinut ilmestyä ”uutena painoksena”.
J. V. S.
