Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen. 1858.
Yhtä artikkelia lukuun ottamatta tämä vuosikerta on täysin suomenkielinen myös kieleltään. Se sisältää:
Lönnrotin kirjoittaman ”Kasvikon oppisanoja”, joka kuten otsikko ilmoittaa, on tieteen ja kouluopetuksen käyttöön laadittu kasvitieteen käsitteistö. Laajuudeltaan, johon koko luonnonhistorian alueen käsitteistöt ovat kasvaneet, myös kasvitieteen terminologia on täysi työ sekä tekijälle että lukijalle, eikä tekijälle helpointa lajia, varsinkin kun tehtävänä on uudella kielellä ilmaista ja määritellä monet käsitteet. Yksin tämän kyseisen käsitteistön hakemisto latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi vie hienoa kolmipalstaista painojälkeä yli puolitoista arkkia. Suurelle osalle käsitteitä, varsinkin epiteeteille, on tietenkin muodostettava uusia sanoja tai jo olemassa olevia on käytettävä uudessa, alkuperäisestä johdetussa merkityksessä. Vaatii taitoa käyttää käytössä olevia tai muodostaa uusia sanoja niin, että kieleen yleensä perehtynyt voi ilman lisäselitystä käsittää tämän merkityksen. Nähdäksemme suomalainen käsitteistö on verrattain helposti ymmärrettävää. Siitä käy ilmi myös se, miten suomessa paljon helpommin kuin germaanisissa kielissä uusia sanoja voidaan rakentaa sekä johtamalla että yhdistämällä. Lönnrotilta ei koskaan puutu sanaa sieltä missä ruotsi joutuu turvautumaan mukailuun.
Toinen artikkeli on käännös vuoden 1743 lain esipuheesta. Käännös on tosin vapaata, mutta esiintyy paikkoja, jotka osoittavat anonyymin kääntäjän olevan muuta kuin ankaran tieteellinen juristi. Esim. sanotaan: ”Lagens billighet och ålder lämna landet oemotsäjeligt bevis om thes inbyggares förmoner för andra uti heder, rätter och uråldrig besittning.” Tämä käännetään: ”Lain kohtuus ja vanhuus ovat selvä todistus maakunnalle sen asukasten eduista kunniassa, oikeuksissa ja ikivanhoissa nautinnoissa muita suhteen.” Jokaisen täytyy ymmärtää viimeksi esitetyt sanat merkityksessä: ”heder, rättigheter och uråldriga fördelar” (njutningar). Mutta se antaa täysin väärän merkityksen. ”Rätter och uråldrig besittning” tahtovat varmaan sanoa: Oikeuteen perustuvassa, ikivanhassa nautinnassa. ”Rätter” on nimittäin adjektiivi. ”Kunnia” ts. henkilökohtainen vapaus; ”rätter besittning” ts. vapaa, laillinen omistusoikeus. Myös vanha suomalainen lainkäännös on mielestämme virheellinen. Siinä sanotaan: ”eduista muitten suhteen kunniassa, oikeuxisa ja peräti vanhasa nautinnosa.” Siinä pitäisi lukea: oikeassa ja peräti jne. Rakenne ”eduista muitten suhteen” ja ”nautinnosa” yksikkömuodossa antavat kuitenkin tälle käännökselle selvästi edun uuden ehdotuksen suhteen. Oikeimmin olisi mielestämme ollut kääntää: ”Lain kohtuus ja vanhuus ovat selvä todistus maakunnalle sen eduista, muitten kansain suhteen, kunniassa, oikeassa ja ikivanhassa omaisuuden nautinnossa”. Olemme tehneet huomautuksemme muistutukseksi suomentajalle, että hyvään käännökseen ei vaadita vain kielitaitoa vaan myös lukeneisuutta ja sen aiheen taitoa, jota käsitellään.
Ruotsin kielellä ilmestyy vuosikerrassa vain muutamia hra Bomanssonin julkaisemia asiakirjoja 1600-luvun loppupuolelta, koskien etupäässä monumentteja ja muita muinaismuistoja Suomessa, joista siihen aikaan papisto hallituksen kehotuksesta antoi kertomuksia. Asiakirjat kiinnostavat varmaan jokaista lukijaa.
Erityisen runsaasti tässä vuosikerrassa on yleisestä kirjallisuudesta kirjoituksia, jotka ovat tavallista houkuttelevampia suuremmalle lukijapiirille. Tähän osastoon luemme A. Andelinin kirjoituksen Kertoma Utsjoen pitäjästä, M. Costianderin käännöksen Virgiliuksen Aineias 1:en Runomus, opisk. Krohnin työstämänä, A. Oksasen suomentamat neljä virttä Runebergin virsikirjasta, sekä viimeksi mainitun tunnetun nimimerkin A. Oksasen tekstit Viides ja Kuudes Matkakertomus. Kertomus Utsjoelta ei ole tavallisen muotoinen pitäjänkuvaus, vaan pikemminkin kuvaus maasta ja kansasta, jossa kai asian luonteen mukaan täytyy esiintyä paljon aiemmin tuttua, mutta joka myös sisältää paljon uutta lappalaisten uskomuksista ja tavoista. Kuvaus on kevyttä ja vapaata. Jälkimmäistä ei kai voi välttämättä sanoa Aeneiaan käännöksestä. Se on silti hyvä yritys ja ansaitsee sellaisena tulla luetuksi. Silloin siihen ei pidä ankarasti soveltaa niitä vaatimuksia, joita muuten tehdään meidän aikanamme runonkäännöksiin, varsinkin antiikin aikaisiin. Mutta siinä on paikkoja, joissa lienee vähän toivomisen varaa: esim. tunnettu vertailu säkeissä 434–440.
”Niin mehiläisetkin keväthelteellä ovat työssään.
Kukkaisnurmilla vireät; sikiöitähän kun he
Vievät lentelemään, tahi kun hunajaa hajullista
Mättelevät pesihin, mehulla makealla ne täyttäin.
Milloin tuovien kuormat ottavat vastahan, milloin
Laiskoja pistelemäll’ ajavat pakohon pesästänsä.
Työ kiehuu, mesi nummen haiskahtaa kukosteelta.”
Hra Ahlqvistin melko onnistuneet virsikäännökset ovat tervetullut lisä tulevaan uuteen suomenkieliseen virsikirjaan. Matkakertomuksiin olemme sitäkin enemmän velvolliset kiinnittämään lukijan huomiota, kun erehdyksen takia järjestyksessä viides unohtui pois meidän tässä lehdessä aiemmin julkaistuista otteista.
Vuosikerta päättyy kirjoitukseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keskustelemiset. 1.IX 1858–16.III 1859.
Uudistamme monta kertaa aikaisemmin tehdyn muistutuksen, että jokainen, joka ymmärtää arvostaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran isänmaalle hyvin tärkeitä ja menestyksekkäitä ponnisteluja, on paras tilaisuus pienellä rovolla osoittaa osanottonsa niihin hankkimalla seuran tässä käsitellyn kirjan. Tämä ropo on kaukana lahjasta, sillä kirjallisuudella, jota esim. tämä vuosikerta tarjoaa, on paljon suurempi arvo kuin suurella osalla siitä, mikä muutan on tavallisesti valtaenemmistön lukemistona. Vuosikerran 25 painoarkkia myydään erittäin alhaiseen 80 hopeakopeekan hintaan.
Om straffets grund och väsen af K. F. Lagus. H:fors 1859. [K. F. Lagus. Rangaistuksen perusteista ja olemuksesta. Helsinki 1859.]
Tämä teos on ilmestynyt yhtä aikaa kuin kaksi rikosoikeuden akateemista väitöskirjaa, nimittäin saman tekijän Om dödstraffet [Kuolemanrangaistuksesta] ja K. Ehströmin Om principen för fängelsestraffets ordnande [Vankeusrangaistuksen määräämisperiaatteesta]. Myös molemmat jälkimmäiset ovat saatavina kirjakaupasta. Jää nähtäväksi, saako lukijoita tämä ja muu juridinen kirjallisuus, jota maassa on alkanut ilmestyä.
Kirja sisältää lyhyenä katsauksena esityksen rikosoikeuden teorioista aina Beccariasta lähtien sekä sen yhtä lyhyen kritiikin historiallisen kehityksen pohjalta. Lukemattomien toistettujen vakuutusten mukaan jo aikoja sitten vanhentunut Hegelin oppi on sen tekijän samoin kuin useimpien uudempien, germaaniseen sivistykseen juurtuneiden rikosoikeuden tutkijoiden varsinainen kiinnekohta – kun taas toisten pääasiallinen ansio on ollut aina tähän asti vielä turhaan jyräyttää tähän koetinkiveen kaikki subjektiiviset päähänpistot.
Aihe on hyvin kiinnostava. Olot tekevät meille kuitenkin sopimattomaksi tällä haavaa lähemmin ryhtyä arvioimaan kyseessä olevia teoksia, mutta kenties meillä on vastedes aihetta palata niihin.
Kejs. Finska Hushållningssällskapets handlingar Tom. IV. h. 3. Åbo 1858. [Keisarillisen Suomen Talousseuran toimituksia.]
Vihkonen sisältää: Selonteon yleisölle vuosilta 1854–1857; A. F. Thoreldin Geologisia tutkimuksia Lopen ja Janakkalan pitäjissä, Ulkomaisia arvioita suomalaisesta pellavasta; Kertomuksia Talousseuran eri komissioilta oppipaikkojen hankkimiseksi nuorille maanviljelijöille, puunistutuksesta, siemenkaupasta, maatalousrakennusten piirtämisestä ja suunnittelusta, lopuksi lähetetty kirjoitus Kytömaanviljelystä Pohjanmaalla.
Vihkon sisältö osoittaa kiistatta, että talousseuran toiminta on vilkastunut. Varsinkin oppipaikkojen hankkiminen nuorille maanviljelijöille näyttää lupaavan hyvää menestystä. Julkaisutoimintaa seura näkyy silti toimintatavoissaan edelleen aliarvostavan. Sitä osoittaa jo se, että vihkossa annetaan selvitys kolmesta vuodesta kerrallaan ja sekin sisältää otteita tileistä vain vuosilta 1855 ja 1856 eikä vuodelta 1857, vaikka vuonna 1858 painettu vihkonen jaettiin nimilehden mukaan vasta 1859. Myös komissiokertomuksissa voi havaita melkoista niukkuutta. Vaikka oppipaikkojen hankintakomissio esittääkin, että ”yllättävän suuri” määrä maanviljelijöitä ilmoittautui ottamaan vastaan oppilaita ja vielä enemmän tarjousta käyttämään halukkaita nuoria miehiä ”on antanut kuulla itsestään”, mutta ei ilmoita näiden maanviljelijöiden nimiä eikä todella vastaanotettujen oppilaiden määrää – poikkeuksena vain Vestankärrin koulu. Komissiolla, joka ei ole edes ”katsonut voivansa mitenkään seurata näitä nuoria maanviljelijöitä”, on heistä lisäksi ilmoitettavana vain olettamus, nimittäin että heidät, sikäli mikäli komissio tietää, otettiin ympäri maata vastaan”. Kuitenkin näyttää, että komission varsinaisena tehtävänä pitäisi olla kiinnittää huomiota hankkeen jatkoon ja kertoa siitä seuran jäsenille ja yleisölle, että mainitut maanviljelijät, jotka ovat ottaneet vastaan oppilaita, ilmoittavat heidän määränsä, ja heidän patruunoiltaan vaaditaan tietoa siitä, miten kauan oppilaat ovat viipyneet, millaista opetusta he ovat saaneet ja miten he ovat sitä käyttäneet. Hanketta edistäisi vielä varmasti, jos sitä haluavat oppilaat saisivat päätetyn oppiajan jälkeen suorittaa kokeen Mustialassa ja saisivat siitä todistuksen. Sellainen huomio ei koituisi vain oppilaiden rohkaisuksi vaan myös antaisi komissiolle tilaisuuden arvioida, keille maanviljelijöille se etupäässä suosittelisi ilmoittautuvia nuoria miehiä. Sillä jos he esim. joutuvat vain tavalliseen renginpestiin maatilalle, rahvaan tavoin, pian kukaan opetusta haluava nuori mies ei halua kuunnella talousseuran kehotuksia. Muuten pitää muistaa, että kaikki komissiot ovat uusia ja siksi niillä ei voi olla paljon kerrottavaa toiminnastaan. Omituista on, että kun yhden komission kertomus on päivätty helmikuussa 1857, toinen kirjoittaa saman vuoden elokuussa ja kolmas ja neljäs tammikuussa ja helmikuussa 1858.
Lukuun ottamatta ns. ”Yksityistä rahastoa”, ts. seuran omaa rahastoa, joka tuskin on toipunut rappiotilastaan, muut näyttävät edistyvän. Vuosittaisella valtionmäärärahalla perustetut eivät tässä tietenkään tule kysymykseen. Kummalliselta näyttää liikeasioihin ei lähemmin vihkiytyneelle tarkkailijalle, että seura voi lainata lahjoitetuista rahastoista matalaa korkoa vastaan ja antaa itse samat rahat lainaksi korkeampaa korkoa vastaan. Samoin voidaan asettaa kyseenalaiseksi, miten esim. Ahlmanin ja Bilmarkin rahastojen pitää todella maksaa niin korkeaa vuokraa tilikirjoistaan ja kassalippaastaan kuin kirjoihin on viety: Ahlman yhtenä vuonna 200, toisena 150 hopearuplaa. Vaikuttaa ehkä pikkumaiselta huomauttaa siitä. Mutta itse asiassa on tärkeää, että lahjoitukset käytetään niille määrättyyn tarkoitukseen. Yksityisten rahastojen tulot ovat varmasti niin vähäiset, 491 ja 661 ruplaa jäsenmaksuja molemmilta vuosilta, että niillä yksin ei mitään saa aikaan – vaan seuran talon vuokran pitää kattaa vaje, joka muuten syntyisi korjauksiin, puihin ja veteen, kirjojen ostoon, painokustannuksiin ym. Mutta näyttää sopivammalta siirtää osa talonvuokrasta valtionrahastoille. Sen sijaan suuremman osan niistä, kuten pellavanviljely- ja perunarahastosta, nielee Mustialan opisto, joka suorina valtionmäärärahoina, mikäli ne näkyvät seuran tileissä, ja viimeksi mainittuna avustuksena on saanut vuosittain summan 8 800 ja 7 900 ruplaa. Emme vaadi, että mainitut varat pitäisi nyt käyttää pellavanviljelyn ja perunanviljelyn edistämiseen; ja täytyy kai katsoa, että myös niiden nykyinen käyttö koituu maatalouden hyväksi. Kuitenkin seura enemmän kuin hyvin tarvitsisi nämä varat voidakseen suoraan innostaa parannuksia maanviljelyyn ja karjanhoitoon rahvaan parissa. Se voisi osaksi toteutua Maatalousseurojen kautta, siten että useammat seudut pääsisivät siitä osallisiksi.
Herra Thoreldin vihkoon otettu kirjoitus on melko lyhyt. Varsinaiset tutkimustulokset on tekijä esittänyt seuralle luovutettuun karttaan päiväkirjoineen. Kuitenkin kirjoitus sisältää myös geologista teoriaa, joka osoittaa, että tekijä vuortemme ja hiekkaharjujemme selitykseksi kannattaa Agassizin gletseri-oppia [gletscher = jäätikkö], sitten kun vielä kaksikymmentä vuotta sitten vallinnut mukulakivivirta on nykyään muuttunut saduksi. Tosin gletseri-kaudesta ja mukulakivivirrasta tiedetään aivan yhtä vähän; mutta jokaisella luulolla on tietenkin aikansa.
Vihkosen tärkein kirjoitus koskee Pohjanmaan kytötaloutta. On surullista lukea tässä vahvistus jo kauan tunnetulle tilanteelle, että kytöä yleisimmin harjoitetaan siten, että maa hävitetään ja vuosisadoiksi tehdään erämaaksi. Se vaikuttaa tuhoisammin kuin kaskeaminen, sillä se hävittää maanviljelyyn soveliaampaa maata. Opettavaisia ovat tekijän tiedot suoviljelystä ja sen eduista yleiseen kytöviljelyyn verrattuna. Olisi erittäin suureksi hyödyksi, että tätä kirjoitusta hivenen muutetussa muodossa levitettäisiin suomen- ja ruotsinkielisen rahvaan pariin. Rahvaan opetuskysymyksessä ollaan tavallisesti äärettömän epäkäytännöllisiä. Abstrakti oppi vaikuttaa heihin vähän. Mutta jos voidaan osoittaa vaikka kertomuksella, miten Matti Matinpoika Kumpula Windalan kappelissa on köyhtynyt kytöviljelyn vuoksi, mutta Antti Antinpoika Peräseinäjoelta päässyt hyvinvointiin suonviljelyn avulla, niin on varmaa, että moni seuraisi A. A:n esimerkkiä ja vielä useammat kavahtaisivat M. M:n esimerkkiä. Jos siihen vielä tämän kirjoituksen tekijän tavoin voi monelta vuodelta lisätä kustannukset ja sadot, kaikki eriteltyinä, lukija saa vielä enemmän todellisuutta eteensä. Me emme voi liikaa suositella mainiota kirjaa lukijan huomioon sinänsä opettavaisena mutta myös käytännöllisen esityksen mallina.
Berättelse om Finlands skogar af E. v. Berg. H:fors 1859. [E. v. Berg, Kertomus Suomen metsistä. Helsinki 1859.]
Tämä metsähallinnosta tehtävää ehdotusta varten maahan kutsutun Tharandin instituutin johtajan ym. senaatille luovutettu kertomus ansaitsee monessa mielessä tulla yleisesti tunnetuksi. Sitä leimaa myönteisesti ehdotettujen toimenpiteiden yksinkertaisuus. Tosin esiintyy paljon sellaista, mikä muistuttaa käsikirjaa; mutta suurin osa käsittelee yksinkertaista asiaa ja asialle välttämätöntä.
Kaksivuotinen kurssi oppilaitoksessa edeltävien kouluopintojen jälkeen, ja tämä kurssi mieluummin käytännöllisenä; aluksi vain metsän suojelua ja sen hakkuuta seudulla, aina sen mukaan missä se voi tapahtua hyödyksi; metsänkasvatusta lähinnä siemennyksellä jäljelle jätetyistä siemenpuista ja viereisistä metsistä – se kaikki näyttää soveltuvan hyvin maan oloihin. Erityisen ansion on herra v. Berg sisällyttänyt puoltamalla täydellistä puutavarakaupan vapautta, lähinnä vapautta perustaa sahoja ja tuottaa niissä varojen ja sijainnin mukaan. Hän jopa lausuu sen toivomuksen, että hiiltä kuluttavia laitoksia pitäisi rohkaista metsien hyväksi. Luulisi olevan helppo oivaltaa, että mitään metsätaloutta ei voi syntyä niin kauan kuin sen hinta painetaan alas estämällä kulutus. Mutta olevat olot todistavat kyllä siitä, että tämä tieto puuttuu. On sitäkin ilahduttavampaa, että herra v. Berg auktoriteettinsa painolla on koettanut edistää johdonmukaisempia käsityksiä.
Valtion oikeuksista jollain tavoin säännellä yksityistä metsätaloutta voidaan esittää eri käsityksiä. Sellaista oikeutta ei voitane ehdottomasti kieltää. Hra v. Berg, joka vaatii sitä, esittää silti myös tässä suhteessa selkeän näkemyksensä, kun hän katsoo, ettei kalleuden eikä puupulan vaaran pitäisi johtaa metsän vapaan omistusoikeuden rajoittamiseen. Hän tuo myös esille, että maan metsien tilan ei pidä herättää pelkoa haitallisista vaikutuksista ilmastoon, missä suhteessa niillä myös hänen käsityksensä mukaan on vähäinen merkitys, niin järvien peittämä ja vähän kupera maa on. Lisäämme: syystä voitaneen väittää, että maan ilmasto kärsii vielä liian paljoista eikä liian vähistä metsistä – nimittäin kuusi- ja lehtimetsistä matalissa alhoissa.
Se, mitä hra v. Berg esittää kaskeamisesta ja tervanpoltosta on tuttua tietoa. Tervanpolttoelinkeinon kannattamattomuus on osoitettu jo puolen vuosisataa sitten Suomen Talousseuran asiakirjoissa. Myös kaskenpoltosta on jo kauan sitten tunnustettu, että se on välttämätön siirtymä maanviljelyssä, ja että se katoaa vasta, kun se ei enää kannata, toisin sanoen, kun siihen käytetty maa on imetty kuiviin. On vaikea nähdä, että aidanseipäiden käyttö olisi metsiä hävittävää niin kauan kuin ylenmääräisillä puolikasvuisilla puilla ei ole mitään muuta arvoa.
Ruotsinnoksen puutteita voisi pitää hyvänä syynä siihen, että kertomus on painettu sekä saksaksi että ruotsiksi. Niinpä: ”wobei jedoch alles berücksichtigt ist, was nothwendig erscheint um den Zweck der Anstalt möglichst vollständig zu erreichen” käännetään näin: ”likväl under sådane iakttagelser, som för ernåendet” jne. ”funnits oundvikliga” [”ottaen huomioon sellaiset seikat jotka ovat olleet välttämättömiä”]; – ja kun tekijä sanoo, että metsäoppilailta pitää vaatia: ”dass sie z. B. nicht allein den Gebrauch der Säge kennen, sondern dass sie dieselbe auch führen können” – se käännetään: ”icke allenast känna sågens bruk, utan äfven sättet för densammas begagnande” [”eivät pelkästään tiedä sahan käytöstä vaan myös sen käyttötavan”]. Näyttää kuin kääntäjä olisi pitänyt aivan liian epätieteellisenä, että asianomaiset tiedemiehet metsässä oppisivat sahaamaan – ja siksi jäänyt idem per idemiin [sama samasta, sanasta sanaan].
Hra v. Berg on aiempaan aiheettomaan hyökkäykseensä tämän lehden toimitusta vastaan julkaissut vähän kohteliaamman jatkon F. A. Tidningissä. Emme pidä tarpeellisena vastata siihen. Vain kysymykseen, oliko hra v. Bergin artikkeli tilattu vai ei, selitämme, että meille on samantekevää, miten sen asian laita on, mutta että mielellämme uskomme hra v. Bergin sanaan. Me emme voineet aavistaa, että hän niin uskollisesti seuraa Suomen sanomalehdistöä; sen vuoksi oletimme, että se henkilö, joka muutamasta viattomasta sanasta kävi alentavin haukkumasanoin kimppuumme, itse metsävirkamies, sai ulkomaisen virkaveljensä jos mahdollista lisäämään kiviä kuormaan.
Underdånig berättelse om resultatet af anstälda undersökningar beträffande fiskens aftagande och medlen att förekomma detsamma, jemte förslag till fiskodling af H. J. Holmberg. [H. J. Holmberg, Kertomus tutkimustuloksesta koskien kalan vähenemistä ja keinoja sen ehkäisemiseksi, sekä ehdotuksia kalanviljelyyn.]
Useita olosuhteita, joita tässä kertomuksessa käsitellään, on hra H. erikseen käsitellyt Finlands Allmänna Tidningin kirjoitussarjassa. Se on opettava kertomus kalan vähenemisen syistä maan järvissä ja joissa. Tekijän esityksestä nimittäin ilmenee, että syynä on vähemmän kalanpoikasten kuin saaliiksi otetun mädin tuhoutuminen. Sen näyttää aiheuttavan etupäässä nuotanveto kutuaikaan ja heti sen jälkeen, minkä vuoksi mäti irtoaa kiinnikkeistään rannalla. Monin paikoin vaikuttaa myös itse kutukalojen pyytäminen; varsinkin joissa kuuluu tämä syy olevan ylivoimainen.
Kiistatonta on, että kalan väheneminen on suuri menetys maalle. Rahvas ja työläinen menettää siinä halvan ja ravitsevan ruoan saannin, sitäkin tarpeellisemman maassa, missä työläinen muuten elää erittäin surkealla ruoalla. On hämmästyttävää kuulla, mikä on ero esim. rautatietyössä oikaisijan ja sekatyömiehen työn välillä. Myös yksinkertaisessa hiekanlapioinnissa oikaisija ansaitsee kaksin verroin ja enemmän kuin kaksin verroin niin paljon kuin työmies, vain siksi että hänellä on parempi ravinto ja sen seurauksena enemmän voimaa ja kestävyyttä. Sellaisen kokemuksen johdosta voi helposti laskea, mitä maatalous menettää työläisten suuren enemmistön puuttuvan työkyvyn takia; ja maanomistajat voinevat saada siitä aiheen laskea, minkä arvoinen heidän puolittain nälkää näkevän viljatorpparinsa työ voi olla.
Melko vaikeaa voi olla estää kalankudun tuhoutuminen. Ainoa varma tapa on epäilemättä rahvaan valistaminen. Kun kuuluu olevan varmaa, että kala jatkuvasti oleskelee paikoissa, joissa se on kasvanut ja että samat kalat aina hakeutuvat samoille kutupaikoille, ei liene vaikea saada ihmisiä uskomaan että on hyödyllistä säästää kalaa kutuaikana. Mutta edullisempaa tietenkin olisi, jos suurempi joukko lähellä asuvia liittyisi siihen pyrkiviin yhdistyksiin. Ja sellaisten aikaansaaminen on vaikeaa. Oleellista on, että kalavedet jaetaan kaikkialla. Virkavallan kiellot kalastuksesta laittomalla ajalla jäävät enimmäkseen hyödyttömiksi. Mutta jos sopimus on solmittu ja ankarat uhkasakot sen rikkomisesta julistettu, voi olla varmempi, että kieltoa todella noudatetaan. Kalastusta tietyissä jokipaikoissa voidaan kuitenkin myös lain avulla helposti suojella; ja lakikielto on sellaisissa tapauksissa paikallaan, kun siinä on kyse yleisestä, valtion tai koko seudun omaisuuden käyttämisestä.
Kirjapainoista on viime kuukausina ilmestynyt useita suomenkielisiä kirjoja. Niistä mainitsemme:
Luvunlaskun oppi-kirja, jonka on kokoonpannut K. K. Wivolin. Turussa 1859.
Tämän uuden aritmetiikan suurin etu koulukirjana on siinä, että se sisältää suurehkon määrän laskuesimerkkejä, jotka Boreniuksen muuten osuvasta aritmetiikasta puuttuvat.
Tekijä on muodostanut joukon uusia käsitteitä. Uskoaksemme olisi syytä säilyttää jo vanhat käsitteet, vaikka joltain puuttuisikin hyvä peruste. Sillä jos jokainen uusi oppikirjantekijä ryhtyy luomaan uusia käsitteitä taitonsa mukaan, se pakosta aiheuttaa opetukselle erittäin haitallista sekaannusta.
Kirja on esipuheen mukaan tarkoitettu pyhäkoulujen oppikirjaksi. Määritelmät ja selitykset ovat erityisen tarkkoja, mikä on osoitus tekijän ankarasta johdonmukaisuudesta ja ilmausten oikeellisuuden huolenpidosta. Miten välttämätöntä tarkkuus on ollut, voidaan päätellä siitä, että täydellinen aritmetiikka on tässä tungettu neljään painoarkkiin. Mutta tämä pakollinen lyhyys myös tekee kirjasta erittäin vaikealukuisen.
Pyhä Raamatun historia. Turussa 1859.
Tässä meillä on Hübnerin Raamatunhistoria, Åkerblomin sovittamana ja E. O. Stenbergin kääntämänä – katekismuksen kokoisena kirjana.
Ei liene juuri tälle historialle erityisen ominaista, vaikka sen loppuluku muistuttaa elävästi tilanteesta, jossa kirkon oppi Vanhasta testamentista on johtanut sen ansaan, josta se ei näy voivan vapautua. Kun nimittäin Mooseksen opista tehdään erityinen jumalallinen ilmestys, muuttuu aina selittämättömäksi, minkä vuoksi uusi ilmestys on vielä ollut välttämätön. Kirkkohistoria opettaa tarkoin, että nimenomaan Vanha testamentti on antanut tukensa kaikkein irstailevimpien lahkolaisten opeille. Se ero, jonka teologit tekevät sen profeetallisten ja historiallisten kirjojen välillä, auttaa ilmeisen vähän sitä vastaan; sillä myös profeetalliset sisältävät riittävästi polttoainetta. Jos taas haluaa vapautua niistä selittämällä, että juutalaisuus oli vain valmistelua kristinuskoon, eikä se kyennyt eikä kykene antamaan tunnustajilleen ikuista autuutta, jää pakosta selittämättömäksi, miksi Jumala velvoitti kansan tuhansiksi vuosiksi tunnustamaan väärää oppia, kun toinen valistuneempi korjaa sen eksytyksen hedelmät. Juutalaisparoille ei suoda autuutta uskostaan; he ansaitsevat sääliä ainoastaan siksi, että he ovat toivoneet Messiasta – esim. pariisilaisten ja helsinkiläisten ja Italian kristittyjen armeijoiden puolesta: ”totisesti hurskaat heistä panivat kuitenkin autuutensa toivon erinomattain uskoon siitä luvatusta Messiaksesta eli Wapahtajasta”. Se kaikki on jatkoa siihen kristinuskoon, joka on vainonnut juutalaisia mutta kiihkoillut heidän uskonnollisten kirjojensa jumalallisuutta ja sen lukuun tuominnut, jopa teurastanut toisia kristittyjä, jotka eivät yhtä ankarasti ole pitäneet kiinni näissä kirjoissa esitetyistä opeista.
Pelkäämme, että käännöksessä on jotain huolittelematonta.
Lillja & Co:n julkaisemaan uuteen Suomen karttaan meillä on ilo kiinnittää huomiota julkaistulla ilmoituksella.
J. V. S.
