Lars Stenbäck: Om Paedagogien och dess närvarande utveckling [Kasvatusopista ja sen nykyisestä kehityksestä]
Tämä vastaperustettua kasvatusopin professuuria varten opinnäytteenä julkaistu teos on saatavilla myös kirjakaupoista. Käsittelemänsä aiheen takia se kiinnittää jokaisen ajattelevan ihmisen huomiota.
Aihe on alati uusi ja nuori samalla lailla kuten ne uudet sukupolvet, joiden sivistämistä se käsittelee, ja kuten sivistys itse, joka ei tunne mitään vanhuutta, vaan on uusi jokaisessa uudessa ajanvaiheessa.
Tarkoituksenamme ei toki ole laatia teoksesta varsinaista arvostelua. Sen ensimmäinen osa, ”Kasvatusoppi ja sen tarkoitus”, ainoa jonka voisi ottaa ankarampaan tarkasteluun, on liian hatara ja epätieteellinen, jotta sen kritiikki tuottaisi mitään hyötyä. Kun tekijä väittää: ”Kristillinen kasvattaja näkee siksi kasteessa kaiken toimintansa välttämättömän edellytyksen, joka antaa sille oikean leimansa, voimansa ja siunauksensa” – koska ”tämä Jumalan armotoimi, tämä pyhä tosiasia, siirtää ihmisen luonnolliselta maaperältään armon suojiin sekä hedelmöittää ja määrää näkymättömällä voimallaan koko hänen tulevaisuutensa”, ja koska sen puuttuessa ”kaikki inhimillinen pyrkimys toden sivistyksen ja humaanisuuden välittämiseen on turhaa, eikä voi olla puhettakaan mistään kristillisestä kasvatuksesta” – tällaisten väitteiden edessä kritiikki vaikenee, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun koko asia tekijän myöhemmässä esityksessä unohtuu ja on sen kannalta aivan yhdentekevä.
Kun tekijä näet taas lausuu: ”Koska kristillinen kasvattaja näkee omassatunnossa sen mahdin, joka varjelee pyhyyden ikuista oikeutta ihmisessä, sen Jumalan äänen, joka vaatii tarkkaavaisuutta ja kuuliaisuutta, sen kiintokohdan, joka mahdollistaa langenneen ihmisen nousemisen, niin hän pyrkii lähinnä ja ennen kaikkea vahvistamaan omantunnon asemaa, pitämään sitä valveilla ja saamaan kasvatettavan kuuntelemaan ja seuraamaan sitä”, – hän tekee tässä aivan uuden avauksen. Tosin tekijä lisää, että ”pakanallinen kasvatus sitä vastoin lyö omantunnon laimin, antaa sen nukahtaa tai sitten istuttaa järjestelmällisesti sen tilalle valhetta, itsekkyyttä ja teeskentelyä”. Mutta otaksuipa tekijä nyt kenen tahansa harjoittavan tätä pakanallista kasvatusta, ei hän silti voi vastoin Raamatun, historian ja jokapäiväisen kokemuksen todistusta väittää, etteivät juutalaiset, muhamettilaiset tai pakanat olisi tietoisia oikeasta ja väärästä. Kaste ei tässä siis ole mikään välttämätön ehto. Toisaalta tekijän pitäisi toki tunnustaa, että kristitty omatunto on ja on ollut riippuvainen yleisen sivistyksen tasosta. Hänen pitäisi tietää, että kristitty omatunto on innokkaimmissa tunnustajissaankin toisinaan arkailematta suostunut käyttämään kaikkia keinoja Jumalan kunnian edistämiseksi ja ikuisen autuuden saavuttamiseksi.
Mikä siis on kasvatusopin tarkoitus? Sikäli kuin olemme voineet saada tekijän sanoista selon, se sisältyy seuraavaan:
Kristillinen kasvatus ei pidä elämän päämääränä tietoa, vaan toimintaa, nimittäin vapautuneen hengen itsestään tietoista ja itsenäistä työtä sen ratkaistessa Jumalan sille antamaa tehtävää maan päällä. Kristillisellä kasvatuksella on älyllisiä voimia viljellessään tämä elämäntehtävä silmiensä edessä ainoana välttämättömänä; se antaa arvoa älylle vain mikäli tämä mahdollistaa tehtävän ratkaisun ja edistää sitä.
Vaikka tämä lausunto on epäselvä ja siihen sisältyy sekä oikeata että väärää, tarjoaa se sentään ajattelulle jonkinlaisen kiintopisteen asian käsittämiseksi. Mutta jos se yhdistetään tekijän aikaisemmin ja myöhemmin antamiin selityksiin, ollaan taas sillä hämärällä alueella, joka näyttää liittyvän hänen katsomustapaansa. Kasvatuksen tulee näet pyrkiä palauttamaan se ymmärryksen viisaus ja tahdon pyhyys, joka muka ”alkuperäisesti” on kuulunut ihmiselle. Tässä alkuperäisessä tilassa vallitsi myös ihmishengen kykyjen ykseys, jota enää ei ole. Siihen kuului myös ”luonnostaan lankeava, tunnustettu ja rauhanomainen” herruus luonnon yli, kun taas langettuaan ihminen sai ”luodun luonnon vastustajakseen ja nyt hän vallitsee sitä vain ruumiillisella ja älyllisellä pakolla ja väkivallalla”! Mutta kaikki tämä tulee jälleen muuttumaan toiseksi. Tekijä tietää, että Raamatun opetukset ja historia viittaavat aikaan, ”jolloin ihminen ei ainoastaan ole lakannut ruumiillisella ja älyllisellä ylivoimallaan väkisin vallitsemasta huokailevaa luontoa, vaan myös hallitsee uskon voimalla katoavaisuuden orjuudesta vapautettuja luotuja olentoja”!! – Kuten nähdään, on tässä kyse ajasta, jolloin usko korvaa höyryvoiman, susi makaa sisaruspedissä karitsan kanssa, vasikka juoksee vapaaehtoisesti teurastajan luo ja kana pitää onnenansa saada munia liedellä porisevaan pannuun.
Nämä gnostilaiset fantasiat eivät ole uusia. Stagneliuksen Saaronin liljoissa on lukija voinut tutustua niihin kauniimmassa muodossa ja sointuvin säkein esitettynä. Se vain ihmetyttää, että ne tällä vuosisadalla astuvat esiin vaatien itselleen tieteen ja kasvatusopin asemaa.
Mikään näiden katsomusten kritiikki ei siis voi tässä tulla kyseeseen. Vielä vähemmän on aihetta arvioida kaikenlaisia aikaan ja ajan kasvatukseen kohdistuvia huudahduksia. Tekijä näyttää todellakin uskovan, ettei yksikään isä ja äiti koko maailmassa pidä huolta lastensa omastatunnosta, opeta heitä erottamaan toisistaan oikeata ja väärää, hyvää ja pahaa.
Jotta emme lankeaisi teoksen virheelliseen esittelyyn, on meidän vielä lisättävä, että tekijä päätyy vaatimukseen, jonka mukaan pedagogin ”täytyy työskennellä kirkon hengessä ja sen tarkoitusperien hyväksi, muuten hänen toimintansa jää nyt ja aina vaille siunausta eikä tuota maallista enempää kuin taivaallistakaan hedelmää”.
Mutta sitten hän lisää: ”Se surkea taistelu, johon on meidän päivinämme haaskattu niin paljon mustetta ja niin paljon onttoja sanoja, taistelu jonka tarkoituksena on niin sanotusti vapauttaa koulu kirkosta, voi merkitä jotain ainoastaan pakanalliselle ajattelutavalle”. Emme voi vain tyytyä siteeraamaan näitä sanoja; meidän on myös torjuttava tämä ontto ylimielisyys, joka sinänsä hatarana ja olematta tietoinen niistä ristiriidoista, joiden piirissä se liikkuu, panettelee lukemattomia miehiä, jotka ovat uhranneet elämänsä niiden aineiden tutkimukseen, joihin panettelija on vain ohimennen kiinnittänyt huomiotaan. Puhumattakaan siitä, miten mainittu vapautuminen on jo toteutunut useimmissa Euroopan maissa.
Mutta siirrymme tästä tuskin hedelmällisestä selostuksesta tarkastelemaan yleisemmin kristinuskon suhdetta uuteen eurooppalaiseen sivistykseen.
Sanottakoon asiasta mitä tahansa, kristillisyys, sellaisena kuin se alkujaan ilmeni ja sellaisena kuin sitä Uuden testamentin kirjoissa opetetaan, suhtautuu täysin välinpitämättömästi kansallisuuteen, valtioon, siviililakiin, tieteeseen ja taiteeseen. Ainoana poikkeuksena ovat ne sanat, joilla Vapahtaja rankaisi juutalaista kirjanoppineisuutta ja lain orjana olemista, sekä ne kreikkalaiseen maailmalliseen viisauteen kohdistuvat tuomiot, joita tavataan apostolien lähetyskirjeissä. Mutta kristinuskon ensimmäisille tunnustajille oli yhdentekevää, oliko yksilö kreikkalainen vai aasialainen, pitäisikö tasavallan vai despotismin, roomalaisen vai juutalaisen lain vallita. Näin on vielä tänäänkin laita jokaisen, joka tahtoo pitää kristinuskon puhtaana ja vapaana kaikista pakanallisista lisistä. ”Anna omaisuutesi köyhille ja seuraa minua”, sanoi Vapahtaja sille, joka kysyi häneltä tietä autuuteen. Se oli ensimmäinen, välttämätön ehto. Mutta on sangen selvää ja muualla Uudessa testamentissa usein todettuakin, että tämä omaisuuden lahjoittaminen sisälsi luopumisen kaikista maallisista huolista ja eduista. Valvominen, rukoileminen, saarnaaminen, keskinäinen lohduttaminen ja auttaminen – se oli kristityn ainoa tehtävä.
Sanalla sanoen: kristinusko kääntyi ihmisen sisäiseen puoleen. Synnin katumus, usko, parannus, mielenlaadun pyhitys oli sen tie. Sen päämäärä oli ikuinen autuus.
Pyrkimys valtiomuotojen parantamiseen, persoonallisen vapauden ja omistusoikeuden suojaamiseen ja tukemiseen, lakien ja instituutioiden, tieteen ja taiteen tuotteiden sekä elinkeinojen suosimiseen, kauppaan ja keksintöihin, koko tämä valtava työ sisäisen tyydytyksen ja ulkonaisen vaurauden hyväksi – kaikki, mitä meidän aikamme ei ainoastaan pidä luvallisena, vaan myös erittäin kiitettävänä ihmishengen ponnistusten päämääränä, kaikki tämä on pakanuutta. Alkukristillisyys, kuten tiedetään, suhtautui välinpitämättömästi jopa avioliittoon, perhe-elämään ja lasten kasvatukseen. ”Parempi naida kuin palaa” oli sen suurin myönnytys tällä taholla.
Emme sano, että kristinusko on tai on ollut vihamielinen tälle kaikelle; se vain suhtautui siihen välinpitämättömästi.
Mutta kristityt alkoivat jo varhain oppia pakanoilta. Kieli, kirjoitustaito ja kielioppi olivat tietenkin heti välttämättömiä. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään ulkoinen seikka. Kristityt kirjailijat saivat valmiina kaiken, mitä kreikkalainen kulttuuri oli sijoittanut kieleen: sen käsitemääritelmät, sen logiikan, grammatiikan ja retoriikan. Pian koko kreikkalainen maailmanviisaus, filosofia, tuli heidän tutkimustensa välttämättömäksi kohteeksi. Samalla kun he enemmän tai vähemmän tuomitsivat sen, käyttivät he sitä hyväkseen määritellessään, erotellessaan, järjestellessään kristillisiä uskonoppeja. Tämä teologien ja filosofien työ jatkui koko keskiajan. Silloin he olivat samoja henkilöitä, ja meidän katekismuksemme ja kirkon koko oppirakennelma ovat vieläkin heidän työnsä hedelmä.
Sosiaalisessa suhteessa ensimmäiset kristityt nauttivat lain ja yhteiskunnan suojaa, vaikka eivät ottaneetkaan huolekseen niiden ylläpitämistä. Pian pakanuus käynnisti vainoja, ja kristittyjen puolella ilmeni halua päästä marttyyriksi. Mutta sen jälkeen kun kristinoppi alkoi tulla vallitsevaksi Rooman valtakunnassa, olivat kristinuskon tunnustajatkin kyllin maailmallisia ryhtyäkseen valtion ja yhteiskunnan asioihin. He omaksuivat ja sovelsivat pakanallisen valtionhallinnon periaatteita, sen instituutioita ja lakeja, eikä voi huomata, että kristinusko olisi millään uudella voimalla elähdyttänyt pakanuuden hajoavia yhteiskunnallisia muotoja. Vasta uusien maahan muuttavien kansojen myötä alkoi vallita myös uusi yhteiskunnallinen henki. Germaaninen tapa syrjäytti osittain roomalaiset instituutiot sekä taisteli paremmalla tai huonommalla menestyksellä herruudesta roomalaisen lain kanssa. Siinä kamppaili uusi pakanuus vanhaa vastaan.
Maailmanhistorian kulkua ei voi esittää muutamalla rivillä. Muistutamme kaikesta tästä vain viitataksemme siihen, miten antiikin kulttuuri ja sen kansakunnat ovat saaneet sijansa kristinuskon piirissä, kristityn seurakunnan kaikissa elämänilmauksissa.
Suhtautuiko kristinusko siis välinpitämättömästi tähän kaikkeen? Ei millään muotoa. Kirkko siunasi avioliiton, voiteli kuninkaat, ylläpiti opin ykseyttä kansojen keskuudessa ja toimi niiden välittäjänä, joten sodista ja taisteluista huolimatta kristittyjen keskuudessa vallitsi yleinen veljeys, joka vasta viime vuosisatoina on kehittynyt niin pitkälle, että tunnustetaan kaikki ihmiset, kristityt ja ei-kristityt, yhdenvertaisiksi Jumalan edessä. On tunnettua ja tunnustettua, että kristinusko juurtui parhaiten germaanisten kansojen mieliin sekä pääsi vaikuttamaan heidän tieteissään ja yhteiskunnallisessa elämässään. Mutta yhtä tunnettua on, ettei keskiajalla syntynyt mitään oikeaa maailmallisen elämän ja kristillisen tietoisuuden sovitusta. Todellinen ansio, jolla pääsi taivaaseen, oli siinä että ihminen vetäytyi pois maailmallisesta elämästä, vain rukoili, paastosi, harjoitti laupeudentöitä ja eli hengellisessä mietiskelyssä. Paavi ja papisto puolustivat maallisiin asioihin osallistumistaan tekaistuilla traditioilla. Uuden testamentin opista he eivät löytäneet siihen mitään tukea. Ja yleensäkin täytyi vielä paljon myöhemminkin Vanhan testamentin ja juutalaisuuden antaa ne todistuskappaleet, joilla kristillisyys koki oikeuttaa osanottoaan yhteiskunnalliseen elämään ja katsomuksiaan tämän elämän järjestelystä.
Kaikki kontrolloimaton valta turmelee. Mutta paaviuden rappeutumisen ensimmäisenä siemenenä voidaan pitää sitä, ettei Raamatun oppi oikeuttanut sen maallista valtaa. Raamatun mukaisesti saarnattiin maailmasta luopumista, ja pappeus sekä munkkilaitos perustuivat sille. Mutta ajan vaatimukset johtivat ne maalliseen valtaan, ja niiden oli pakko tekaistuilla syillä puolustaa ristiriitaista asemaansa. Tästä ei ollut pitkää askelta siihen, että kirkon opissa yleensä alettiin käyttää sepustelua ja petosta; ja tämä teki uskonpuhdistuksen välttämättömäksi.
Uskonpuhdistus ei kylläkään palannut saarnaamaan maailmasta luopumista; silti ilmenee vielä tänäkin päivänä protestanttisissa maissa sama ristiriita, johon paavius kietoutui. Yhtäältä ihmiset elävät ja heidän täytyy elää yhteiskunnallisen elämän tuhansissa huolissa sekä syventyä niihin. Toisaalta taas saarnataan näiden huolten tarpeettomuutta ihmisen todellisen tarkoituksen, ikuisen autuuden kannalta, vieläpä maallisten huolten turmelevaa luonnetta, maailman synnillisyyttä yleensä. Tästä seuraa yhtäältä kristinuskon laiminlyöntiä ja sen unohtamista, toisaalta taas teeskentelyä tai parhaassa tapauksessa ikuista opin ja elämän ristiriitaa.
Aikoja sitten on selvitetty, mikä osuus antiikin sivistyksellä oli uskonpuhdistuksessa. Hra Stenbäckin (s. 21–22) tässä suhteessa esittämä vastalause ei paljoa merkitse. Kuvitella kyllä voi, että kristinuskon omaksuneet kansat siinäkin tapauksessa, että uusi vedenpaisumus olisi hukuttanut koko antiikin kulttuurin, olisivat järjen yleisten lakien mukaan taas luoneet yhteiskunnallisen elämän ja tieteen. Voidaan jopa pitää varmana, että ihmiset tässäkin tapauksessa olisivat päätyneet esittämään vastalauseensa sellaista uskonoppia kohtaan, joka tahtoo julistaa yhteiskunnan ja tieteen hyväksi tehdyn työn synnilliseksi tai edes yhdentekeväksi ihmisen varsinaisen tarkoitusperän kannalta. Mutta kun asiat nyt ovat kuten ovat, ei käy kieltäminen, että vanhat kreikkalaiset ja roomalaiset pakanat ovat olleet kristityn ihmiskunnan opettajina kansainoikeudessa, valtio-oikeudessa ja yhteiskuntaopissa, kunnallisjärjestyksessä, siviililaissa, filosofiassa, matematiikassa, historiassa, runoudessa, kuvanveistossa, rakennustaiteessa, merenkulussa, kaupassa, käsitöissä, maanviljelyssä. Yhtä vähän käy kieltäminen, että kaiken tämän tunnustaminen ihmisen pyrkimyksen arvokkaaksi kohteeksi, itse tämän pyrkimyksen tunnustaminen ihmisen tarkoitusperäksi, päämääräksi, ei vain jonkun otaksutun korkeamman tarkoitusperän välineeksi – että tämä tunnustaminen on pääosin antiikista meille periytyneiden oppien hedelmä. Tämän tunnustamisen hyväksi teki työtä varsinkin antiikin tieteen uudelleen herääminen vähän ennen uskonpuhdistusta. Mutta sen vaikutuksen voidaan katsoa alkaneen jo paljon aikaisemmin ja se ulottui laajemmalle kuin vain uskonpuhdistukseen; se alkoi, kuten edellä huomautimme, pian kristinuskon ilmaantumisen jälkeen, jatkui koko keskiajan, voitti uskonpuhdistuksen ansiosta vielä enemmän alaa sikäli kuin uskonpuhdistus toi mukanaan suuremman ajatuksenvapauden, ja se jatkuu vieläkin, vaikkakin enemmän tai vähemmän tuntemattomana oppilaiden kasvettua ulos opettajien opastuksesta.
Vain jottei näyttäisi siltä kuin unohtaisimme erään uuseurooppalaisen sivistyksen varsin tärkeän vipusimen, muistutamme vielä, miten luonnontieteiden ensimmäiset siemenet on saatu osin kreikkalaisilta, osin arabialaisilta. Yhtä tunnettu seikka on, että uudemmalla ajalla tapahtunut tutustuminen hindujen ja muiden itämaalaisten kieleen ja kirjallisuuteen on monella tavalla vaikuttanut nykyajan sivistykseen.
Kun siis pakanuus on niin monelta taholta ja niin monen kanavan kautta virrannut kristittyihin kansoihin, kuinka on mahdollista, että näiden kansojen sivistystä kuitenkin pidetään kristillisenä, kristinuskon omana luomuksena? Jos kristinusko edelleenkin olisi säilyttänyt sen, emme sano vihamielisyyden, millä kirkko ajoittain on asennoitunut maallista tietoutta ja toimintaa vastaan, vaan edelleenkin vain sen välinpitämättömyyden, millä se näihin suhtautui, niin epäilemättä kristillisyys ja kristillisten kansojen sivistys vielä tänäkin päivänä olisivat kaksi aivan eri asiaa. Mutta asianlaita ei ole näin eikä ole voinutkaan olla.
Päinvastoin, kristinuskon perustana oleva henki on vähitellen läpäissyt kristittyjen kansojen haltuun siirtyneen pakanuuden tietouden, sen lait ja instituutiot. Nämä eivät enää ole olemassa alkuperäisessä muodossaan. Esimerkiksi kaikki käsitteet jotka meidän aikamme on lainannut antiikista, merkitsevät nykyisen ajan tietoisuudessa jotain muuta kuin muinaisessa Kreikassa ja Roomassa. Jokaista lakia sovelletaan toisin, jokainen instituutio toimii toisin.
On vaikea ilmaista lyhyesti, mistä tämä uudistava henki on koostunut ja koostuu. Jokainen tähän liittyvä väite on antanut ja antaa aihetta vastaväitteisiin. Tunnustamme silti avoimesti, että kristillisyyteen sisältyy mielestämme kaksi pääoppia, jotka molemmat perustuvat yhtä syvästi ihmisluonnolle kuin niiden tunnustaminen vaikuttaa syvästi ihmisen ajattelu- ja toimintatapaan. – Oppi sovituksesta yleensä, syyllisyyden tunne, usko jumalalliseen armoon ja Jumalan hengen johdatukseen on yksi; oppi kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta Jumalan edessä ja lähimmäisenrakkaudesta on toinen. Jätämme sikseen kirkon tai eri kirkkokuntien ajatukset näistä opeista. Nykyisen ajan yleisessä sivistyksessä merkitsee edellinen yleensä egoismin, omahyväisyyden ja omanvoitonpyynnin tukahduttamista, toisin sanoen, ei järjen kahlitsemista ja maallisten toimien välttämistä, vaan sen tunnustamista, etteivät yksilön mielihalut ja luulot ole totuus eikä hänen mielivaltansa oikeus. Siihen ei myöskään sisälly uskoa mihinkään yliluonnolliseen mystiseen sovitustapahtumaan, vaan se tietoisuus, että Jumala ilmenee luomakunnassa ja Jumalan henki on läsnä historiassa, johon itse kristinopin esiintyminen kuuluu eräänä renkaana, joskin ihmiskunnalle tärkeämpänä kuin mikään muu.
Silti emme tässä tahdo yhtyä Stenbäckin usein toistuvaan huudahdukseen, joka kehottaa toimimaan siinä mielessä, että kaiken tiedon tulee olla vain väline, jonka tarkoitusperänä olisi toiminta. Sillä juuri uskonnon oppi korostaa sitä vakaumusta, mihin myös jokaisen ihmisen kokemus johtaa, nimittäin ettei toiminnan maailma suo tyydytystä eikä tunnonrauhaa. Luottamus Jumalan armoon, usko hyvän voittoon, siihen että Jumala ohjaa pahankin hyvään päämäärään, tyynnyttää ihmisen omaatuntoa, jota toiminta rasittaa syyllisyydellä, ja valaa hänen mieleensä toivoa, että ihmiskunnalla on parempi tulevaisuus siitä kurjuudesta ja kehnoudesta huolimatta jota hän saa nähdä toiminnan maailmassa. Mutta tähän sisältyy se, että tieto, vakaumus, usko on sovittavana voimana toiminnan yläpuolella eikä muodosta ainoastaan toiminnan edellytystä.
Voidaan sanoa, että kristinuskon toinen pääoppi, oppi lähimmäisenrakkaudesta, on yleisemmin tunnustettu, jos tunnustamisella pitää ymmärtää myös opin todellista olemassaoloa, sen vaikutusta ihmisten ajattelu- ja toimintatavassa. Asianlaita näet on, että tätä oppia pidetään käytännöllisempänä, hedelmällisempänä, kun taas sovitusoppi, varsinkin sen muodon takia, mikä sillä on kirkon dogmina, on joutunut siihen maineeseen, että se on jotakin ihmisen maalliselle elämälle vierasta eikä pysty vaikuttamaan siihen.
Antiikin kulttuurin ja kaiken muun ei-kristillisen tietouden ja olemuksen vaikutus näet kantaa, kuten todettiin, sen hedelmän, että kaikki inhimilliset pyrinnöt totuuden, oikeuden, vaurauden ja onnen saavuttamiseksi tässä maallisessa elämässä ovat sinänsä oikeutettuja. Ja kristinuskon tehtävänä on tässä ollut ja on yhä vielä puhdistaa totuuden, oikeuden ja onnen käsitettä sekä luoda mielenlaatua, joka soveltuu niiden edistämiseen. Sanalla sanoen: jos tahdotaan lyhyesti määritellä nykyisen ajan sivistys suhteessaan kristinuskoon, niin sen tärkeimpänä tunnusmerkkinä on tietoisuus Jumalan valtakunnasta maan päällä ja pyrkimys sen toteuttamiseen.
Ei käy kieltäminen, että kristinuskon ensimmäisiä tunnustajia, jos ei oteta lukuun kuvitelmia tuhatvuotisesta valtakunnasta, elähdytti ainoastaan tietoisuus Jumalan valtakunnasta taivaassa ja pyrkimys sen saavuttamiseen. Mutta yhtä kiistämätöntä on, että vakaumukset ovat muuttuneet. Olisi myös ristiriidassa järjen ja kokemuksen kanssa, jolleivät uskonnolliseen vakaumukseen lainkaan olisi vaikuttaneet ne monet sivistyksen ainekset, joita kahden vuosituhannen kuluessa on muualta kuin uskonopin piiristä tunkeutunut kristittyjen kansojen yleiseen tietoisuuteen. Esimerkistä ad hominem [ihmisen mielikuviin perustuva] käyköön yritys sovittaa apostolien ja heidän lähimpien seuraajiensa oppi ja elämäntapa sopusointuun paavin tiaaran ja kardinaalien purppuraviittojen, kymmeniä tuhansia sterlinkipuntia tuottavien hiippakuntien kanssa, tuhansia bankoriksejä vuodessa sekä lisäksi paikan ja äänen ylähuoneessa ja valtiopäivillä antavien pastoraattien kanssa. Emme mainitse tätä vääryytenä siksi ettei se ole sopusoinnussa ensimmäisten kristittyjen käsitysten kanssa siitä, miten asioiden tulisi olla. Emme myöskään tahdo väittää vääriksi nykyisiä käsityksiä, että näissä oloissa voi olla jotakin liiallista. Kyseessä on vain muuan esimerkki, joka sinänsä mitä sattuvimmin osoittaa, kuinka ajat ja ajatustavat ovat muuttuneet.
Miten sitten hra Stenbäckin teos on antanut aihetta tähän esitykseen? lukija kysyy.
Kuten jo mainitsimme, Stenbäck sanoo kasvatusopin tarkoituksena olevan kasvatuksen viisauteen ja pyhyyteen. Saattaa olla samantekevää, että hän nimittää näitä ominaisuuksia alkuperäisiksi, syntiinlankeemuksessa menetetyiksi. Pääasia on, että hän etsii tietä uskonnollisen kasvatuksen piiristä ja puhuessaan edempänä kasvatustieteen nykytilasta huomaa suurimmaksi puutteeksi, ettei sellaista kasvatusta eikä sen mukaista opetusta ole.
Tämä into ja nämä valitukset eivät ole mitään uutta. Toisinaan, kuten hera Stenbäckin esittäminä, on tarkoitus hyvä ja vakava, mutta usein niiden ilmaantuminen tuntuu vastenmieliseltä, sillä ne ovat täynnä teennäistä tunteen nostatusta. Yleensä ovat molemmat lajit valitettavasti yhtä hedelmättömiä kuin vailla kaikkea selvyyttä ja oivalluskykyä; useimmiten niissä ei sitä paitsi näy vähimmänkään yrittämisen jälkeä.
Emme kylläkään nyt kuvittele pystyvämme tuomaan lopullista selkoa asiaan, joka yhä edelleenkin on koko nykyajan sivistysprosessin olennainen tehtävä. Eihän kyse ole mistään sen vähemmästä kuin siitä, miten kristillisyyden aidon hengen tulisi läpäistä kaikki inhimillisen elämän olosuhteet. Mitään sen vähempää ei näet tahdota saada aikaan, kun halutaan kohentaa kasvatustoimea paremmalla uskonnollisella kasvatuksella ja opetuksella. Tarkoituksenamme on vain ollut näyttää sekä intoilijalle että välinpitämättömälle, mistä eri aineksista nykyisen ajan sivistys koostuu; olemme pyrkineet osoittamaan sen itsestään selvän asian, että uskonnollisen kasvatuksen ja opetuksen täytyy ottaa huomioon tämä sivistyksen laatu, joka poikkeaa ensimmäisten kristittyjen kannasta.
Mitä näet hyödyttää, että sunnuntaisin saarnataan maallisten asioiden ja olosuhteiden mitättömyydestä, kehnoudesta ja synnillisyydestä, että selitetään ihmisen kaikki toiminta niiden palveluksessa rangaistukseksi synnistä, korkeintaan välineeksi maallisen elämän ulkopuolella olevan päämäärän saavuttamiseksi, kun viikon kuutena työpäivänä – ehkä vielä sunnuntainakin – kaikkien, sekä saarnaajan että kuulijoiden mieli on syventynyt juuri tähän toimintaan ja jaloimpia heistä johtaa se vakaumus, että se on sinänsä oikeutettua, että se on oikeata jumalanpalvelusta, ei ainoastaan työtä Jumalan valtakunnan hyväksi, vaan itse sitä elämää, missä tämä valtakunta on olemassa? – Kysyttäköön isänmaan sankarilta, joka kaatuu puolustaessaan maansa vapautta, kysyttäköön uudistajalta, joka uhraa maailman hyvyydet sen totuuden puolesta, jonka hänen järkensä on oivaltanut, kysyttäköön tutkimustyötään harjoittavalta oppineelta, kunnolliselta ja uutteralta virkamieheltä, rohkealta purjehtijalta, vireältä kauppiaalta ja teollisuudenharjoittajalta, – kysyttäköön heiltä kaikilta, ovatko he katsoneet uhranneensa elämänsä, sielun- ja ruumiinvoimansa minkään muun kuin sen tietoisuuden hyväksi, että ovat tehneet tehtävänsä, ”täyttäneet mittansa”, kuten Castrén ilmaisee asian selostaessaan päiväkirjassaan uhrautuvan elämänsä vaikuttimia. Kysyttäköön rehellisesti uurastavalta talonpojalta ja päivätyöläiseltä, niin heidänkin harhautumaton tunteensa vastaa, että he ovat yksinkertaisesti tehneet, mitä he eivät ole voineet tai mitä heidän ei ole pitänyt jättää tekemättä. Ja kuka isä tai äiti sallisikaan riistää itseltään tietoisuutta, että on täyttänyt tehtävänsä huolehtimalla lastensa sielunviljelyksestä ja heidän ajallisesta menestyksestään? He eivät siten ole tahtoneet ansaita muuta onnea kuin toivon, että heidän lapsensakin tulevat kerran ihmisinä täyttämään mittansa.
Sanottakoon nyt, että kaikki tämä tai jokin osa siitä on kristillisessä katsannossa yhdentekevää! Tai väitettäköön vain, ettei se ole ihmisen korkein, hänen varsinainen tarkoituksensa! – Siinä tapauksessa on parasta lähteä erakkojen pariin erämaahan ja olla pyytämättä itselleen mitään osaa ihmiskunnan nykyisestä sivistyksestä tai sen nykyisen yhteiskuntaelämän eduista.
Vai oliko ehkä ensimmäisillä kristityilläkin sama käsitys ihmisen tarkoituksesta? Vai opitaanko se nykyisin katekismuksesta? – Kristinusko on aina teroittanut mieliin yleisiä velvollisuuksia lähimmäisiä kohtaan. Nykyajan katekismuksenselityksissä näitä oppeja sovelletaan eräisiin yllä mainittuihin olosuhteisiin. Mutta kukaan ei liene mistään katekismuksesta lukenut, miksi nämä opit ovat oikeutettuja ja että niiden mukaan eläminen ja toimiminen on ihmisen varsinainen tarkoitus. Ja tässä, juuri tässä on mielestämme uskonnollisen opetuksen puutteellisuus.
Tilanne on sama sekä koulussa että koulun ulkopuolella. Uskontoa opetetaan 2 tuntia viikossa, muuhun maalliseen tietoon ja harjoituksiin käytetään 32–34 tuntia. Entä miten uskontoa opetetaan? Erillisenä asiana, joka ei ole missään yhteydessä muun tiedon kanssa; vieläpä, jos oppikirjaa tarkoin noudatetaan, tuomitaan tässä opetuksessa maallinen tieto yleensä hyödyttömäksi ihmisen todelliselle henkiselle elämälle. Yhtäällä on uskonnollinen tietous, joka on välttämätön ihmisen ikuiselle elämälle; muu oppi on tässä suhteessa tarpeetonta.
Miten voidaankaan odottaa tämän tilanteen vaikuttavan oppilaaseen? Jo se, että ainoan tarpeellisen oppimiseen käytetään niin vähän aikaa ja vaivaa, kun sitä vastoin yhdentekevän maallisen tiedon hankkiminen vaatii niin verrattoman paljon enemmän oppiaikaa sekä opettajan ja oppilaan ponnistuksia, synnyttää pakostakin vähitellen oppilaassa aivan päinvastaisen vaikutelman kuin mihin uskonnonopetus tähtää. Sen, mitä tärkeämpänä käsitellään, täytyy myös näyttää oppilaan tietoisuudessa tärkeämmältä.
Voidaan sanoa, kuten Stenbäck näyttääkin väittävän, että teologinen tietous ei ole pääasia, vaan uskonnollinen mielenlaatu. Mutta siinäkin tapauksessa, että uskonnonopetus kouluissa ravitsisi ja herättäisi nykyistä enemmän tätä mielenlaatua sellaisena kuin hra Stenbäck sitä vaatii, ei sittenkään pystyttäisi ehkäisemään sitä oppilaan tajunnan pirstoutumista, mistä puhuimme. Tosin voidaan sanoa, että jos vain on olemassa yhtäältä uskonnollista mielenlaatua, toisaalta maallista tietoa, niin ihminen oppii elämänsä aikana sovittamaan ne yhteen. Mutta mitä tuo mielenlaatu sitten on? Pelkkänä vakaumuksen ja toiminnan mahdollisuutena se on tyhjä abstraktio vailla mitään todellisuutta. Mielenlaadulla voidaan ymmärtää ainoastaan ihmisen pyrinnöissään osoittamaa yleistä suuntaa. Uskonnollinen mielenlaatu on siis sillä, joka tiedoissaan ja toiminnassaan pyrkii olemaan Jumalan välikappale. Uskonnollinen mielenlaatu siis edellyttää jo, että ihmisen maallinen tietämys on sopusoinnussa hänen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa, toisin sanoen se edellyttää uskoa tai oivallusta, että tämä tieto on maailmanjärjestyksessä välttämätöntä ja että ihmisen tarkoituksena on sen omaksuminen ja lisääminen. Tai aivan yksinkertaisesti sanoen: jollei lapsi opi pitämään kaikkea, mihin vanhemmat ja opettajat häntä opastavat ja kasvattavat, Jumalan tahtoon sointuvana, jonakin sellaisena, mitä ei voi jättää tekemättä jos tahdotaan välttää syntiä, ei lapseen istuteta uskonnollista mielenlaatua.
Mennään varmasti naurettavuuksiin, jos yritetään tehdä lapselle selväksi, että Jumala tahtoo hänen oppivan ranskalaisia lauseparsia, että on synti hukata nuppineulaa, liata vaatteitaan jne. Mutta yhtä naurettavaa on yrittää todistaa Jumalan olemassaolo viittaamalla kärpäsen tai jonkun vielä vähäpätöisemmän itikan tarkoituksenmukaisesti järjestettyyn mahaan – tämä siitä huolimatta, ettei kukaan ajatteleva ihminen voi kieltää luotujen olioiden tarkoituksenmukaisuuden yleensä osoittavan Luojan viisautta. Sinänsä ei tämä todistus olekaan sen naurettavampi, perustui se sitten kaikkein pienimmälle tai kaikkein suurimmalle. Mutta näennäisen vähäpätöisten seikkojen syvällisempi käsittäminen vaatii korkeampaa oivallusta. Siksi lapsen vähäpätöiset teot ja toimet saavat oikeutuksensa vain siitä, että lapsi tottelee vanhempiaan, opettajiaan jne. Ja koska tämä tottelevaisuus on Jumalan käsky, tapahtuu myös kaikki, minkä lapsi tekee ja tekemättä jättää, Jumalan tahdon mukaisesti.
Jokainen tietää silti, että harkintaa vailla oleva tottelevaisuus muuttuu sitä puutteellisemmaksi vaikutin- ja selitysperusteeksi, mitä enemmän lapsen ymmärrys kehittyy. Ennen kuin nuorukainen lähtee koulusta, on hänen oivalluksen ja vakaumuksen kaipuunsa jo lukemattomia kertoja puristanut ilmi kysymyksen: miksi? Ja tähän kysymykseen täytyy vastata – jollei sitä tehdä, on turha odottaa, että nuori ihminen toiminnassaan noudattaisi perustelematonta käskyä.
Näin siis on uskonnonopetuksenkin vastattava tähän kysymykseen. Ja nuorisoa sekä koulua yleensä ajateltaessa kysymys kuuluu: miksi tulee opettaa jotain muutakin kuin uskonoppia? – Vastauksesta tähän kysymykseen riippuu, mitä uskonnonopetuksella muussa suhteessa on annettavanaan.
Emme pelkää, että totuutta rakastava lukija ymmärtäisi väärin nämä lauseemme; pelkäämme yksinomaan oikeata vakaumusta vailla olevaa kiihkoa. Siksi muistutamme vielä kerran siitä, minkä ylempänä myönsimme: riippumatta siitä, miten tässä esitettyyn kysymykseen vastataan, voi uskonnonopetus opettaa autuudenjärjestystä ja yleisiä velvollisuuksia lähimmäisiä kohtaan. Mutta väitämme, että tämä riittää yhtä vähän koululle kuin elämälle.
Oppilas viettää suurimman osan päiväänsä koulussa tai koulutyössä. Ne hyveet, joita hänen tulee siinä oppia, voidaan tiivistää kolmeen: totuudenrakkaus, järjestys ja ahkeruus. Harjoitustöissä vaaditaan eniten ahkeruutta, ja sen kohteena on tieto, tiedonhankinta. Jos siis uskonnonopetus sanoo, että koulu on kirkko, tiedonhankinta jumalanpalvelusta – niin silloin ja vain silloin voidaan puhua tiedon kristillisestä hengestä, oppilaan teoissa ja toimissa ilmenevästä tosi uskonnollisesta mielenlaadusta. Jos tämä opetus pitää sisällään sen, että ahkeruuden tärkein kohde, maallinen tieto, muu tietous, on oppilaan todellisen tarkoitusperän kannalta yhdentekevää – joko niin, että tätä ajatusta opetetaan ja painetaan mieleen avoimesti, tai niin, että se itsestään selvästi seuraa opin koko suunnasta – vieläpä jos tämä asia sivuutetaan hiljaisuudella eikä nimenomaan opeteta, että tieto niin hyvin toiminnan perustana kuin sinänsäkin kuuluu oppilaan tosi tarkoitusperään, ja jollei lisäksi vähitellen selitetä, miksi näin on, ei koulun uskonnonopetus ole saavuttanut tarkoitustansa.
Mielipiteemme lienee lausuttu riittävän selvästi. Jos kuitenkin joku katsoo tässä todetun koskevan ainoastaan oppikouluja, niin saanemme selittää, että mielestämme kaiken uskonnonopetuksen tulee olla samanlaatuista, vaikka sitä sovelletaankin eri tavoin oppilaiden erilaisen tason ja tarpeiden mukaan. Jos sanotusta seuraa, että nyt käytössä olevat oppikirjat, etenkin katekismus, ovat sopimattomia vaatimamme opetuksen pohjaksi, on lukija käsittänyt tarkoituksemme tässä kohdin oikein. Olemme vakuuttuneita, että vielä monet komiteat saavat paikkailla katekismuksenselityksiä ilman että siitä koituu suurtakaan voittoa uskonnonopetukselle.
On näet selvää, ettemme tahdo opetusta rajoitettavan niin, että se ainoastaan oikeuttaa pyrkimyksen tietoon ja tietouteen. Mutta koulussa tämä pyrkimys on oppilaan varsinainen elämä; ja juuri siihen elämään, jota ihminen kunakin olemassaolonsa kautena elää, on uskonnon henki vuodatettava, ja siinä tulee uskonnollisen mielenlaadun osoittaa todellisuutensa. Jos oppilas on oppinut käsittämään, mitä uskonto hänen ahtaassa maailmassaan merkitsee, ei ole vaikeaa antaa hänelle käsitystä sen merkityksestä kaikille inhimillisille olosuhteille yleensä ja oikeuttaa niitä uskonnolliselta näkökannalta, antaa niille pyhyys hänen tietoisuudessaan.
Lisäämme lopuksi, ettemme suinkaan katso tämän pyhityksen puuttuvan ihmiskunnan tietoisuudesta. Mutta se saadaan koulun ja kirkon uskonnonopetuksesta riippumatta. Kyse on siksi vain siitä, tuleeko uskonnonopetuksen tukea yleistä tietoisuutta vai olla edelleen ristiriidassa sen kanssa.
Vaikka emme olekaan ottaneet tehtäväksemme arvostella hra Stenbäckin tutkimusta, kehottaa oikeudenmukaisuus silti meitä olemaan rajoittumatta siihen, mitä teoksesta lausuimme tämän kirjoituksen alussa.
Paitsi mainittua lukua ”Kasvatusoppi ja sen tarkoitus” sisältyy tutkielmaan toinen luku: ”Katsaus kasvatusopin historiaan”. Sikäli kuin olemme voineet havaita, ei tähän esitykseen sisälly mitään sen enempää kuin mitä useimmat maamme opettajat tuntenevat Raumerin teoksesta Geschichte der Pädagogik. Arviotkin ovat yhtäpitäviä, sillä tekijän kanta on yleensä sama kuin Raumerin. Molemmat arvioivat kaikkia opetustoimen vaiheita ns. kristilliseltä kannalta, joka siitä huolimatta että kristillisyys on nyt vallinnut lähes kaksituhatta vuotta ja opetusta ovat enimmäkseen hoitaneet kirkko ja papisto, ei vielä ole heidän mielestään lyönyt itseään läpi. Ei ole helppo oivaltaa, mitä hra S. oikeastaan vaatii kasvatusopilta. Hänen yleisenä vaatimuksenaan näyttää olevan, että uskonnonopetuksen olisi pitänyt olla kouluissa pääasia.
Tämä luku on muuten tutkimuksen varsinainen tieteellinen osa. Jos tekijä olisi tässä käsitellyt kasvatusopin historiaa Suomessa, olisi aihe suonut tilaisuuden itsenäisempään tutkimukseen. Ainakin hiukan syvällisempi katsaus kotimaan oloihin olisi myös tässä ollut paikallaan, koska kukaan ei varmaankaan enemmittä todistuksitta yhdy tekijän mielipiteeseen, ”että kasvatuksen ja koululaitoksen kohtalona on meillä aina ollut joutua kulkemaan saksalaisen pedagogian vetoköydessä ja olemaan vain sen liitteenä”. Olisi esimerkiksi ollut kiinnostavaa nähdä tekijän osoittavan, miten Rousseaun ja Pestalozzin opit ovat vaikuttaneet kasvatukseen maassamme – kuinka esimerkiksi lasten ruumiillinen kasvatus on sitten Rousseaun tullut luonnonmukaisemmaksi, kuinka elähdyttävästi Pestalozzin periaatteet vaikuttivat kouluihimme ja opettajiimme ja kuinka tärkeäksi ja merkittäväksi kansanopetus näistä ajoista lähtien Suomessa tuli ym.
Tutkimuksen kolmas luku ”Nykyiset olot” pyrkii osoittamaan, että opetus on kouluissa kaikki kaikessa, siveellinen kasvatus ei mitään, ja että opetus lisäksi on puutteellista ja huonoa. Viimeksi mainitussa suhteessa tässä luvussa esitetään paljon ajattelemisen arvoista ja hyvin ilmaistua asiaa, joskaan ei mitään uutta. Mutta tiedon suhteesta tahtoon ei tekijällä tosiaan ole mitään selkeää käsitystä. Koko hänen ajattelu- ja esitystapansa osoittaa hänen olevan kaikkein vähimmin taipuvainen myöntämään, että ihmisen koko tarkoituksen täyttää se, mitä hän maan päällä vaikuttaa ja saa aikaan. Ja siitä huolimatta hän toistuvasti tähdentää toimintaa elämän päämääränä haluamatta panna merkille, että tieto sinänsä olisi jollain tavoin arvokasta; hän alentaa tiedon pelkäksi toiminnan välineeksi ja edellytykseksi. Mutta toisaalta ei tämä estä häntä sanomasta: ”Koska siveellinen tahto ja vakaumus määrää elämää ja toimintaa, ja koska elämän päämääränä on toiminta eikä tieto, niin täytyy tietojen hankintaa kasvatuksessa pitää vain toissijaisena tehtävänä” – ja tätä eriskummallista johtopäätöstä hän vahvistaa huomauttamalla, että ihmisellä on kasvatuksen päätyttyäkin helposti tilaisuus hankkia tietoja. Tekijä näyttää otaksuvan, että oikeata koskeva vakaumus voisi olla olemassa vaikkei olisi vakaumusta totuudesta; yleensäkin hän näyttää pitävän tietoa ja tietoutta pelkkänä muistin asiana, ei vakaumuksen aiheena. Emme ainakaan tiedä, miten muuten selittää hänen päättelyjensä kulkua.
Toinen asia on, että lapsi ottaa sekä tietonsa että tapansa vastaan hyvässä uskossa. Samoin täytyy myöntää, että lapsen siveellinen suuntaus, rakkaus oikeaan ja inho väärään voivat kehittyä sangen voimakkaiksi, vaikka tieto on vielä vähäistä ja ymmärrys tuskin kehittynyt. Mutta kun lapsi astuu ulos ahtaasta piiristään, herää kysymyksen ”Mitä oikea on?” ohella myös kysymys, miksi yksi asia on oikein, toinen taas väärin, tai paremmin sanoen: molemmat kysymykset lankeavat yhteen. Ja täysivaltaiselle ihmiselle merkitsee vain se, mikä on oikeaksi oivallettu, siveellisen toiminnan kohdetta.
Lapsen siveellisen suuntauksen perusta taas lasketaan niin varhain, että sen täytyy aina olla vanhempien kodista saatua perintöä. Yksityinen kokemuksemme ja vakaumuksemme on, että tämä suuntaus on annettu jo kolmen neljän vuoden iässä. Vaikkei se olekaan iäksi muuttumaton, se muodostaa kuitenkin lujan pohjan hyvälle tai pahalle; siitä on tullut taipumus, jota on sanomattoman vaikea kitkeä pois.
Koulu voi kylläkin toimia annetun siemenen kehittäjänä. Ja uskallamme olla sitä mieltä, että kaikkialla herätetään ja vaalitaan koulussa oppilaiden omaatuntoa, vaikka tekijä näkyy väittävän, ettei tätä herätystä ja vaalintaa esiinny kasvatuksessa lainkaan (s. 56). Mutta kaikkien niiden hyveiden joukossa, joita koulu voi oppilailta vaatia, on vain yksi positiivinen, nimittäin ahkeruus, työ. Nuoriso voi osoittaa totuudenrakkautta, järjestystä, myös rehellisyyttä, ihmisrakkautta ym. ainoastaan negatiivisesti siten, ettei lausu valhetta, ei petä, ei näytä ilkeää mieltä, on säännöllinen mitä tulee aikaan, käytökseen jne. – Älyllinen työ sitä vastoin on oppilaalle hänen iällään positiivinen tehtävä; se on velvollisuutta askarrella määrätyn tarkoituksen, tietojen hankkimisen eikä minkään muun hyväksi. Sen harjoittamiseen sisältyykin paras kasvatus, mitä koulu voi tarjota. Tällä toiminnalla on oppilaalle sama merkitys kuin työllä yleisten tarkoitusten hyväksi ihmiselle ylipäänsä. Mitä uutterammin näet yksilö työskentelee kaikella halullaan ja voimallaan yleisen päämäärän, yleisen hyvän puolesta, sitä etäämmällä hän on kiusauksesta pahaan; ja tunnustettu totuus on, että ihminen rakastaa oikeaa suuremmalla lämmöllä ja saavuttaa sen varmemmin silloin kun hän paneutuu työhön yleisten asioiden puolesta, kuin jos hän askartelisi ulkonaisesti toimettomana sisäistä olemustansa tutkiskellen tai punnitsisi turhantarkasti omantunnon vaa'assa vain omia etujaan ajavaa työtänsä ja toimintaansa.
Pyrkimys tietämiseen ja tietouteen johtaa oppilaan myös totuuden- ja ihmisrakkauteen positiivisemmassakin merkityksessä. Nuoruuden innostus ja ihanteellisten harrastusten lämmin omaksuminen, joita Stenbäck kaipaa kasvatuksen ja opetuksen hedelminä, eivät ole mitään muuta kuin aatteeseen, teoriaan, tietoon kohdistuvaa rakkautta, halua toteuttaa tiedon ihanteita elämässä. Tähän haluun sisältyy positiivista rakkautta toteen ja oikeaan, ihmiskunnan jalostumiseen, rakkautta, joka uskoo toden ja hyvän voittoon ja kehottaa uhrautumaan niiden hyväksi.
Tämä rakkaus elähdyttää myös niitä, jotka rakastavat tietoa sinänsä ja itsessään, joiden elämä on tutkimuksen elämää, pyrkimystä totuuteen vain totuuden itsensä vuoksi. Heidän totuudenrakkautensa on vain vielä ylevämpää, koska he ovat tietoisia siitä, että kantavat vain korsia totuuden temppelin rakennustyöhön ja käsittävät, että heidän elämänsä ponnistukset koituvat kenties vasta vuosisatojen kuluttua ihmiskunnan hyväksi.
Ja tiedolla sellaisenaan on sentään vielä korkeampi merkitys kaiken tämän yläpuolella, riippumatta kaikesta ajateltavissa olevasta toiminnan maailmaan soveltamisesta. Kun omat erehdykset, virheet ja intohimot harhauttavat ihmisen parhaat pyrkimykset päämäärästään, kun ulkonainen sorto pakottaa hänet hautaamaan ihanteensa omaan poveensa, kun ihanteet mielipiteiden ja intressien taisteluun heitettyinä näennäisesti häviävät tai toteutuvat vain osittain tai vieraassa hahmossa, kun historian tai luonnon kumoukset uhkaavat haudata aikakausia ja sukupolvia, seisoo ihminen vielä pää pystyssä tietoisena siitä, että Jumala ohjaa ihmiskuntaa; hän luottaa aikaan, joka on tuleva, ja uskoo vakaasti, että sen päämäärän, johon hän on onnistumatta pyrkinyt, tulevat vielä kerran saavuttamaan onnellisemmat sukupolvet. Impavidum ferient ruinae. [Sirpaleet osuvat pelottomaan.]
Kernaasti myönnettäköön hra Stenbäckille, ”että ihmisellä voi olla loistavat tiedot ja erinomainen äly ja silti hän voi siveellisessä katsannossa olla erittäin alhaisella kannalla”, joskaan tämä kokemus ei ole niin jokapäiväinen kuin hra Stenbäck luulee, yhtä vähän kuin tiedot ja erinomainen äly ovat jokapäiväisiä ilmiöitä. Mutta löytynee vain harvoja esimerkkejä siitä, miten rakkaus tietoon ja tiedon kohdetta koskeva vakaumus olisivat liittyneet alhaiseen siveelliseen kantaan. Hra Stenbäckin tutkimus ei varmaan vähäisimmässäkään määrin järkytä sitä hyvin perusteltua yleistä vakaumusta, että tietämättömyys on paheiden ja rikosten varsinainen lähde. Yhtä vähän voi eräs Stenbäckin runoilijaveljistä, joka julkaisi Finlands Allmänna Tidningissä huomautuksen, että talonpoika voi olla sivistyneempi sekä toimia ja ajatella herrasmiestä kunniallisemmin, saada tällä huomautuksella ketään kiroamaan sivistystä ja sen edistäjiä. Tämän kirjoittajan ei näet tarvitse esittää mitään todistuksia siitä, että asianlaita todella on näin, ja tiedon arvo on onneksi hänen esityksiensä alueen ulkopuolella.
Hra Stenbäckin ei tämän rinnastuksen takia pidä hermostua sen enempää kuin että saa siitä soveliaan muistutuksen, miten kaikkein lämpimin siveellinen into voi osoittaa oikeiksi Goethen sanat:
Verachte nur Vernunft und Wissenschaft, / Und hast dem Teufel dich ergeben. [Väheksy vain järkeä ja tietoa, / niin olet antautunut paholaisen armoille.]
Ja väärin olisi olla muistamatta, kuten ylempänä huomautimme, että Stenbäck intoilee yhtä lämpimästi paremman kouluopetuksen, paremman metodin puolesta, vaatii vähentämään oppiaineiden määrää, tahtoo muissa aineissa parempaa opetusta, joka ohjaisi tiedon rakkauteen, itsenäiseen ajatustoimintaan ja itseopiskeluun. Kaikki tämä on aiheellista. Mutta tällöin tekijä ontuu toisella jalallaan, nimittäin silloin kun hänen pitää vastata kysymykseen: mitä hyötyä onkaan tiedoista ja ajatustoiminnasta ja tuosta itsenäisestä?
Meidän ei tarvitse mainita, että Stenbäckin teos on tyyliltään voimakas, että sen kieli on lämmintä ja kaunopuheista. Kukaan ei voi havainnollisemmin kuvailla nykyisten olojen puutteita – mutta parannuskeinoa, kristillisen kasvatuksen ja opetuksen laatua emme siitä opi tuntemaan.
J. V. S.
