Erääseen aikaan käytiin kiistaa, tosin enemmän suullista kuin kirjallista, siitä pitäisikö suomen kielessä asettaa runomitan pohjaksi vanhojen runojen esimerkin mukaisesti tavun pituus, vai täytyisikö suomen runomitan useimpien muiden eurooppalaisten kielten esikuvaa seuraten perustua korolle. Taistelu ratkeaisi tosiaan helposti, jos vain ilmaantuisi jokin nykyajan suomalainen runoilija, jonka lauluista myös muodon suhteen tulisi malli seuraajille. Kunnes näin käy, voi kysymystä pitää ainakin osittain avoimena. Kukaan ei silti voi kieltää, etteikö korolle, sävelpainolle rakentuva säe koituisi sietämättömän yksitoikkoiseksi kielessä, jossa paino on aina sanan ensimmäisellä tavulla ja seuraavista joka toisella on edelleen korko, joskin tämä seuraavilla tavuilla on jonkin verran heikompi kuin ensimmäisellä. Toisaalta tämä kieli neli-, viisitavuisine sanoineen, joiden tavut ovat kaikki joko pitkiä tai lyhyitä, näyttää muodostavan voittamattoman esteen kaikelle tavun pituudelle pohjautuvalle säkeiden laadinnalle. Siksi näkee jopa vanhoissa runoissa joissakin tapauksissa pidettävän painoa sinä seikkana, joka ratkaisee onko tavu lyhyt vai pitkä.
Saiman numerossa 3/1845 esitti Lönnrot artikkelissaan ”Några ord om metriken i Finsk runovers” neljän yksinkertaisen säännön muodossa sen lain, jonka mukaan suomea tulee pukea runomittaan. Koska tämä artikkeli lienee monille tämän lehden lukijoille tuntematon, toiset taas ovat voineet unohtaa sen, on meistä paikallaan toistaa kyseiset säännöt tässä.
Pitkä on tavu, jossa on pitkä (kahdennettu) vokaali tai diftongi.
Poikkeus: jotkut painottomien tavujen i:hin päättyvät diftongit.
Pitkä on tavu, jossa on lyhyt (yhdellä kirjoitettu) vokaali, jos tällä on korko ja sitä seuraa kaksi konsonanttia.
Lyhyt on tavu sanan alussa, jossa on lyhyt vokaali ja sitä seuraa vain yksi konsonantti.
Pitkä tai lyhyt on sanan muu kuin ensimmäinen tavu, jossa on lyhyt vokaali, pitkä se on etenkin kun se on ilman korkoa. (Tämä pätee korottomaan tavuun silloinkin kun kaksi konsonanttia seuraa).
Nämä yksinkertaiset säännöt on saatu tekemällä huomioita vanhojen runojen kokoonpanosta. Niiden seuraamisen vaikeus syntyy oikeastaan siitä, että suomen ääntäminen muodostuu runoissa toisenlaiseksi kuin päivittäisessä puhekielessä. Sikäli kuin arvostelija on voinut havaita, tämä erilaisuus ilmenee pääasiassa monitavuisten sanojen ääntämisessä, joissa lyhyttä vokaalia on runomitan vuoksi käytetty pitkänä, eritoten kun näin käy korollisessa tavussa. Kokeneet sanovat, etteivät edes parhaimmat runonlaulajat äännä tällaisia sanoja runossa toisin kuin arkipuheessa. Vain laulaessaan noudattaa runonlaulaja täysin metristä ääntämistä.
Tästä meidän olisi myös etsittävä syytä sille, miksi suomessa on niin vaikea käyttää vanhan ajan eeppistä runomittaa, heksametria. Kielen rytmi on lyyrinen ja siksi Suomen kansalliseepos onkin valinnut lyyrisen runopoljennon. Lyyrisen runon alueella onkin jo melko suuri määrä uusia tuotteita, osin alkuperäisiä, osin käännöksiä, joissa tavun pituudelle pohjautuvaa runomittaa on suurella menestyksellä sovellettu. Mainitussa artikkelissaan Lönnrot luettelee useita tällaisia. Mutta nuorella suomalaisella runoudella on myös dramaattisen runon mitallisesti täydellinen malli. Puhumme Stagneliuksen Marttyyrit-runon käännöksestä.
Heksametrimuotoisesta säkeestä esiintyy nyt myös Suomettaressa nro 16 muuan näyte, joka luultavasti on muodoltaan hiotuin mitä tähän mennessä on suomeksi ollut. Heksametri vaihtelee siinä pentametrin kanssa, kuten tapana on elegisessä runomitassa, mihin näyte kuuluu. Koska myös runon ilmaukset ja kuvat ovat aivan erinomaisia, haluamme tässä julkaista sen uudelleen saadaksemme sen mahdollisesti leviämään suurempaan lukijapiiriin:
Miksikä aina suret?
Ilmyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,
Suotuisa silmäteräin, mieleni hellin ydin:
Salmani, miksikä aina suret, mitä silmäsi aina
Kylpewi kyynellen, virtana vettä valuu?
Miksikä, armas lempeni, poskesi sulosuuden
Mustin huntuisin paistelemasta salaat?
Miksipä kuitenkin pimiälläkin yöllä mä aina
Kaipausvirttä sinun kuulen kujertelevan?
Surkia kohtalonen omp' armahaselleni luotu,
Riemu otettun' on pois, toivo tukehtuva myös.
Woipas kuinka usein kovan ankarat kuormat, Luoja,
Lapsilleis latelet, vienot alas menevät!
Wienot alas menevät, vaan vaipuinkin kätösensä
Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. -
Jos rakkaus vaan kyllä olis, niin kohtapa kaihot,
Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis;
Jos vaan toivot toteutumahan rupeaisivat armaat,
Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;
Eipä enää salon ankarat tuulet osaisi sinulta
Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,
Eikä enää suruvirtesi silloin särkisi syäntäin,
Lounas lauhkia vaan laulaisi lemmen iloo.–
Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,
Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin.
Koitar oi, joka oot tulevan aian neito,
Wirkkoos vienollen, lausuos lempiä nyt:
Onko sinun sen armahan aamun poskia käsky
Kullin kultailla, käsky rusoin punata,
Aamun sen, jona saisi ikuiskestoisen surunsa
Salmani sammuttaa, uuden elon eleä,
Päivän sen, jona tyttöni tuskantukehtuva rinta
Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?
Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin
Maailma hämmästyis piikani poskiheloo,
Hämmästyis ihanuutta ja kullastanpa kumartain
Painuisi polvilleen, sammuisi sen sätehiin.
Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin
Riemuksi muuttauda mieleni musta mure;
Pannen pois surusoittoni, voisin ilolla anella:
”Laske Luojani nyt lapsesi pois lepohon”!
A. O. [A. Ahlqvist-Oksanen]
Mitä tarkemmin tätä runoa silmäilee, sitä suuremmaksi sen arvo kasvaa. Ajatus – idea, kuten sanotaan – ei kokonaisuutena ottaen ole uusi eikä liikuttava. Kuullaan aivan yksinkertainen, eleginen valitus rakastetun surusta ja rakastajan tylystä kohtalosta, joka ei salli hänen lohduttaa. Maailmaa nähnyt prosaisti voisi sanoa, että koko tämä kurjuus korjaantuisi sopivan asunnon ja kohtuullisen vuositulon myötä. Menemättä niin pitkälle havaitsee silti, että sisältö on kokonaisuutena ottaen merkityksetön – siinä on se tavallinen merkityksetön seikka, etteivät nuoret ihmiset voi mennä naimisiin kuten perhoset kevätauringon säteissä. Pääasia on, että itse valituksen ajatuskulku on selkeä ja luonnollinen. Vain yhdessä kohtaa, missä rinnastetaan säkeet ”Jos vaan rakkaus kyllä olis” – ja ”Jos vaan toivot toteutumahan rupeaisivat” – voi tehdä sen perustellun huomautuksen, että nämä kaksi ehtolausetta pitäisi erottaa toisistaan sanomalla ”joko”, ”tai”, tai mieluummin toisen niistä saisi poistaa. ”Rakkaus” kaiketi riittäisi rakastajalle. Runoilija on ainakin tehnyt viisaasti, kun ei ole maininnut, että näin ei ole, unohtamatta täysin tunteen platonisen itseriittoisuuden mahdollisuutta. Mutta tämäkään puoli ei ole se mikä tekee runosta ansiokkaan. Lämmin, kaihoisa poljento, osin omaperäiset, kaikkialla hyvin valitut, todellisella runollisella hienovaistoisuudella käytetyt kuvat ja epiteetit, samaten taiteelliset ilmaukset ja sanankäänteet, runosommittelun tekninen varmuus – juuri tämä muodon täydellisyys ylipäänsä tekee näistä muutamasta rivistä tutkimisen arvoisia jokaisen aloittelevan suomalaisen runoilijan kannalta. Tekijän erityisenä ansiona on, että hän on vaalinut uusissa suomalaisissa lauluyritelmissä usein laiminlyötyä alkusointua, jota paikoin voi pitää jopa ylitsevuotavana, esimerkiksi säkeessä ”Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis”. Valittaa voi vain, että aihe ja tunnelma ovat saaneet tekijän valitsemaan antiikin runomitan, mikä meidän toteamuksemme mukaan ei kovin hyvin sovi suomen kielen lyyriseen rytmiin; tai pikemminkin voidaan valittaa, että suomalaisen runouden yhtä täydellisiä näytteitä ei nykyaikaisessa lyyrisessä säemuodossa ole. Jos yrityksellä tulee olemaan mitään menestystä, pyrimme vastaisuudessa käännöksen avulla välittämään lehden ruotsalaisille lukijoille jonkun käsityksen tässä ylistämistämme ansioista.
Vertailun vuoksi otamme katkelman aiheellisesti ylistetystä Marttyyrien käännöksestä. Teknisessä mielessä on suomalaisella kääntäjällä ollut suhteellisesti vähemmän vaivaa kuin edellä esitetyn runon laatijalla. Jos näet voidaan katsoa suomen sopivan helpoiten trokeiseen runomittaan, ei myöskään sen sovellutus jambi ole vaikea käyttää. Vain se hankaluus syntyy tässä, että kun hyvin monella suomalaisella sanalla on ensimmäisessä tavussaan pitkä vokaali tai diftongi tai lyhyt vokaali, jota seuraa kaksi tai useampia konsonantteja, minkä vuoksi tämä tavu näissä sanoissa aina on pitkä, voidaan jambia käyttää vain yhdistämällä edellisen sanan lyhyt tavu kyseiseen pitkään tavuun. Tämän johdosta jambisissa säkeissä esiintyy pakostakin kesuura useammin kuin mitä säkeen kauniin soinnun kannalta on suositeltavaa. Kyseisen käännöksen voi senkin katsoa kärsivän tästä vaikeudesta. Sitä vastoin lyhyet alkutavut ovat jambissa tervetulleita, kun ne trokeemitassa taas tuottavat vaikeuksia. Joka tapauksessa jambi on kuitenkin paljon helppokäyttöisempi kuin heksa- ja pentametriin tarvittava daktyyli.
Valitsemme tässä Albanuksen sanat tyttärelleen Perpetualle, jota hän yrittää käännyttää kristinuskosta takaisin isien uskontoon:
– – ”O, järjen ääntä kuule,
Ja rakka'uden ääntä! toinnu, toinnu!
Suloista muinais-aikoasi muista,
Kun lasna vielä riemuiten kisailit,
Suruttomana perhosen kuvana,
Kevään lehossa, auringon valossa.
Emosi lempi oil sun aurinkosi,
Valaisten päiviäsi, kuun kuvana
Unessasi se hempeästi koitti,
Ja aamu-ruskona rusottavana
Se ilo-kyynelein sua herätti,
Iloitsemahan kukka notkosessa.
Et ihmisen nimeä ansaha,
Kuin muinais-aikasi ja sen Jumala!
Tuhoksi teet ja raivossa rajussa
Osoitat Tuonen murha-miekkoa
Häjysti vasten synnyttäisiäsi.
Pakene lapsi pauloista pirujen,
Käsistä hiisien! Petojen mieli
Sä heitä pois ja luonnu ihmiseksi!
Nyt en rukoile itseni edestä,
Sinunkaan en, emosi vaan. Sä ellys
Komeetiksi häjyksi hälle muuta,
Mi ilta-tähtösenä oil oleva!
Eläkä kuoleman hedelmiä
Elon hedelmien siassa hälle
Ihanto-kukkasesta kasvata.
O eikö hellän tyttären pitäisi
Emoa kuolevaista lohdutella,
Sen sammuvaiset silmät sulkea
Ja rauhan suunnelmalla sieluansa
Ovella tuonen vielä viivytellä?
O, haahmonsa manalahan pitääkö
Wihassa vaikeroien vaipuman,
Petetty yksin rakkahimmaltansa”?
Näistä säkeistä tuskin löytyy runomitan virhettä. Tämän jakson alkuteksti on erityisen kaunis; ja käännös yhtä huolellisesti kuin taiteellisella vaistolla tehty. Ymmärrettävää toki on, ettei sillä juuri voi olla onnistuneen suomalaisen alkuperäistuotteen etuja. Mutta vaikka ei ottaisi huomioon tätä eroa siinä, mitä kummaltakin esitellyltä runolta voi vaatia, niin uskomme että kaikkien tunne ja korva tavoittaa edellä julkaistun elegisen runon paremmuuden, nimittäin runollisen muodon suuremman täydellisyyden. On tosin helpompaa tuntea tämä paremmuus kuin yksityiskohtaisesti osoittaa, mistä se koostuu.
Tässä yhteydessä voi olla aiheellista mainita, että Marttyyrien kääntäjä (hra Kiljander) on Runebergin Den sjuttonåriga- runon suomalaisessa käännöksessä tarjonnut ehkä parhaimman näytteen nykyaikaisesta runosta suomalaisessa asussa. Teksti julkaistiin Saimassa nro 5 vuonna 1845 ja se herätti aikoinaan suurta huomiota suomalaisen kirjallisuuden ystävien keskuudessa. Tuskin löytyneekään mitään suomalaista laulua, joka olisi niin laulun säveltä myötäilevä, niin yksinkertainen, ilmauksiltaan ja soinniltaan niin puoleensavetävä kuin esim. nämä säkeet:
”Ah jospa jo lepäisin
Koissa kuoleman,
Löytäisin sieltä levon
Talossa Tuonelan;
Waan raskas pois on rientää
Ystävät jättelen.
Mitä mä toivon tahon,
Mitä ajattelen.”
On monia muitakin suomalaisia lauluja, jotka puolittain huomaamattomina ovat käväisseet lehtien palstoilla, vaikka ne ansaitsisivat enemmän tai vähemmän koitua tulevien suomalaisten laulajien malleiksi.
Olemme huomauttaneet, kuinka suomalaisessa proosassa käytetään tarpeettomasti gerundi- ja partisiippimuotoja. Tämän tarpeettomuuden täytyy olla myös runoudelle vahingollista ja tehdä kielen raskaaksi. Mutta nuo muodot ovat kuitenkin suomalaiselle runoilijalle varsin arvokkaita, ei vain siksi että ne – kuten proosassa – pystyvät tekemään sanoista ilmaisuvoimaisempia, vaan myös siksi että ne samaan tapaan kuin sijamuodot yleensä helpommin taipuvat runomitan vaatimuksiin kuin konjunktioiden ja prepositioiden avulla tapahtuva konstruktio. Tästä runokieli saa sen tiiviyden ja somuuden, jonka ansiosta voidaan katsoa, ettei johonkin ilmaukseen pysty lisäämään tai poistamaan siitä enää yhtään sanaa – tietenkin tämä edellyttää, että myös runollinen ajatus samalla on tosi. Sellaiset säkeet kuin:
”Wienot alas menevät, vaan vaipuinkin kätösensä
Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen.” –
osoittavat kaikessa loistossaan tämän suomen kielen edullisen puolen. Ja silti molempiin riveihin sisältyy vielä kaksi partikkelia: ”alas menevät” ja ”toivohon päin” sekä yhden demonstratiivipronominin ”sieltä”, minkä kaiken joku kovin innokas kielenparantaja kai vielä olisi voinut poistaa svetisismeinä. Meidän mielestämme tämä viisas kohtuullisuus lisää tekijän säkeiden arvoa. Näiden partikkelien mukanaolo nimittäin poistaa kielestä sen kovuuden, jota muuten olisi esiintynyt, ja ne tekevät siitä kuvailevamman. Säkeille ei sitä paitsi liene vahingoksi, että niiden kieli muistuttaa muita ihmiskieliä ja ne voidaan sanatarkasti kääntää näihin; ruotsiksi ne kuuluisivat:
”Svaga digna de ned, men sjunkande än sina händer.
Höja mot himmeln upp, tiggande hjelp derifrån.”
Mutta jonkun lukijan mielestä olemme ehkä jo liian kauan viipyneet tämän pienen runon parissa. Lopetamme siksi kiinnittämällä vielä kerran asiassa mukana olevien huomiota runon viimeisten kahdeksan rivin rohkeaan lyyriseen nousuun; myös kielen ja säesommittelun suhteen nämä rivit ovat yhtä mainioita.
J. V. S.
