Skrifter af Kristian Claëson. 2 bb [K. C., Kirjoituksia, 2 osaa]. Tukholma 1860.
Kunnioitetut lukijat ovat nähneet, että tässä lehdessä on arvioitu pari tämän 32-vuotiaana 1859 kuolleen tutkijan teosta. Toinen oli puhtaasti filosofinen tutkimus: ”Om möjligheten af en filosofisk Rättslära” [Filosofisen oikeusopin mahdollisuudesta]; toinen taas Nordisk Universitets Tidskriftissä julkaistu tutkielma: ”Om språkets ursprung och väsende” [Kielen alkuperästä ja olemuksesta].
Nämä molemmat kirjoitukset osoittavat, millaisiin tutkimuksiin nuori ajattelija lähinnä omisti lyhyen elämänsä. Ne eivät kuitenkaan olleet hänen ainoat teoksensa. Kuten eräistä kirjoituskokoelmaan otetuista teksteistä ilmenee, myös teologia, etenkin dogmatiikka, kuului hänen suuren lukeneisuutensa piiriin ja ”kristillisen filosofian” mahdollisuus hänen pohdiskelevan ajattelunsa mieliaiheisiin. Tätä alaa edustavat perusteellinen arvostelu Schwartzin teoksesta ”Bidrag till den nyaste theologiens historia” [Lisiä uusimman teologian historiaan] sekä tutkielma, joka sai nimen ”Theologi och Filosofi” [Teologia ja filosofia] ja jonka kirjoittamisen motiivina oli kyseessä olevaan kirja-arvosteluun kantaa ottava vastakirjoitus; lisäksi arvostelu Z. Göranssonin lehtorin virkaa varten julkaisemasta opinnäytteestä ”Om möjligheten af christlig Philosophi” [Kristillisen filosofian mahdollisuudesta], jonka tarkastustilaisuudessa Claëson oli esiintynyt opponenttina, sekä tutkielma ”Filosofi och Religion, Orthodoxi och Kristendom” [Filosofia ja uskonto, puhdasoppisuus ja kristinusko] – nämä molemmat kuitenkin keskeneräisiä ja kirjoittajan jälkeensä jättämistä käsikirjoituksista toimitettuja. Lopuksi havaitsee parista runoteosten arvostelusta sekä samoin käsikirjoituksesta toimitettuna julkaistusta tutkielmasta ”Om Göthes Faust” [Goethen Faustista], ettei estetiikkakaan ollut Claësonille vieras ala. Nämä kirjoitelmat kertovat myös hänen varsin laajasta kaunokirjallisuuden tuntemuksestaan.
Mainittujen lisäksi kokoelmaan sisältyy viisi eri tutkielmaa ”professori Boströmin filosofiasta” sen merkityksen selvittämiseksi sekä näiden lisäksi kirjoitelmat ”filosofian alkeisopetuksesta ja ruotsin kielen opetuksesta alkeisoppilaitoksissa”, ”ruotsin kielen opiskelun merkityksestä yliopistossa”, ”tieteiden järjestelmästä” (katkelma) ja ”Ovatko aikakauteen materialismin takia kohdistetut syytteet perusteettomia vai eivät?” sekä muutamia filosofisten ja kielitieteellisten teosten arvosteluja.
Kirjoittajan iän ja lyhyeksi jääneen vaikutusajan takia ei voida odottaa loppuunvietyjä tutkimuksia eikä selkiintyneitä mielipiteitä, varsinkin kun hänen tutkimustensa aihepiiri oli laaja, kuten edellä esitetty luettelo osoittaa. Tämän laveuden saattaisi otaksua olleen haitallista perusteellisuudelle, elleivät kirjoitukset itse hyvin selvästi todistaisi olevansa palavan totuudenrakkauden hedelmiä ja ellei niiden laatu ilmaisisi, että ne on kirjoittanut poikkeuksellinen kyky. Hämmästyttävin todiste tästä on, että Claëson oivaltaa jokaisen käsittelemänsä kysymyksen varsinaisen ytimen ja tähtää tutkimuksensa tiukasti sen selvittämiseen. Yleensä tämä on filosofian opiskelun vaikutusta. Sen parissa askaroinut pystyy helpommin oivaltamaan kulloisenkin uuden aiheen suuret linjat, kun taas tuota ”kurinalaisen ajattelun” koulutusta vaille jäänyt helposti eksyy kysymyksen pintakuvioihin ja yksityiskohtiin. Pelkän opiskelun arvo on tietysti vain suhteellista. Sen vaikutus edellyttää, että opinnot on jo suoritettu suuntaamalla ajatukset ydinasioihin, ettei älyllinen laiskuus ole estänyt opiskelijaa selvittämästä itselleen työnsä tavoitetta ja sen merkitystä. Ja kaikesta näkyy, että Claësonilla on ollut poikkeuksellisen runsaasti sekä kiintymystä asioiden selvittämiseen että ajattelun aktiivisuutta, joita tähän tarvitaan.
Filosofiankin alalla vain nero pystyy tuomaan esiin ajatuksia, joita sanotaan uudistaviksi. Nerous ei kuitenkaan tieteen kentällä paljastu samalla tavalla kuin taiteessa jo varhaisessa iässä aikaansaatuina tuloksina, jotka enteilevät lupaavaa tulevaisuutta. Syy on selvä. Ihmistä ympäröivät ensimmäisistä ikävuosista saakka luonto ja muut ihmiset, ja luonnossa ilmenevä kauneus tuottaa hänelle nautintoa heti tunne-elämän havahtuessa. Hän on taiteen kauneuden polulla siitä saakka, kun hän yrittää ensimmäisen kerran kuvata näkemäänsä. Tieteessä, etenkin filosofiassa hänen on sitä vastoin ensin vaivalloisesti hankittava se tietämys, jonka pohjalta ajattelu voi edetä luomaan uutta, uusia käsityksiä. Tähän ei riitä luonnon ja ihmiselämän ilmiöiden havainnointi; on tiedettävä, mitä ilmiö merkitsee. Tästä syystä filosofian alalla on ollut vain harvoja nuoria neroja, eivätkä nämä harvat ole itse asiassa koskaan päässeet varsinaiseen filosofiaan, järjestelmän luomiseen asti. Olisi siis kohtuutonta edellyttää, että Claësonin kirjoituksista paljastuisi osuvia uusia käsityksiä. Niistä voidaan kuitenkin etsiä ja löytää viitteitä ruotsalaisen filosofian kehityssuunnasta.
Ensimmäiseen osaan sisältyy varsin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kuvaus edesmenneen elämänvaiheista. Toinen käsi on kuitenkin lisännyt siihen eräänlaisen johdannon näihin kirjoitelmiin, ja se on todellakin omiaan pikemminkin sotkemaan kuin selventämään asioita. Siinä kiitetään Claësonin menetelmää lähteä käsitteen määrittelemiseksi tutkimaan ”niitä erilaisia merkityksiä, joita kielessä annetaan tutkimuksen kohdetta tarkoittavalle sanalle”. Ja oletetaan, että tämän analyysin tavoitteena on osoittaa, että jokaisen kysymyksen oikea selitysperuste on löydetty vasta sitten, kun ”on päädytty määrittämään sen idea, joka on henkinen ja itsenäinen sekä yksilöllinen”. Kun Claëson on lisäksi kummassakin merkittävimmässä tutkimuksessaan päätynyt tulokseen, että oikeuden ja kielen perustaa on etsittävä kansallishengestä, mikä vastaa puhtaasti historiallisen tutkimuksen tuloksia, hänen kommentoijansa lisää, että tästä puuttuu vielä mainitun tutkimuksen johtaminen takaisin ”persoonallisuuden käsitteeseen” eli yleiseen selitysperusteeseen, ”ideaan, joka on henkinen jne.” Meidän on lisättävä, että kommentoija ottaa tässä yhteydessä tarkasteltavakseen Claësonin teologiaa ja psykologiaa koskevat käsitykset. Tilan vähyys ja lehden aikataulu estävät meitä paneutumasta syvällisemmin tähän kommentoijan tarkasteluun. Mielestämme hän ei kuitenkaan tässäkään yhteydessä ole oikein käsittänyt Claësonin tutkimuksen henkeä.
Tokihan Claëson tutkimuksissaan noudattaa Upsalan filosofialle ominaista menetelmää eli aloittaa arvailemalla, mitä ihmiset yleensä, Matti ja Paavo, mahtavat tarkoittaa sanalla oikeus jne. Jokainen ajatteleva lukija kuitenkin havaitsee vaikeuksitta tällaisen pohdiskelun olevan tutkimuksen heikoin osa, kuten se pakostakin on. Tieteellistä kiinnostavuutta tutkimus sitä vastoin saa edetessään tutkimaan tieteen historiaa, tutkimaan, miten oikeus on käsitetty filosofiassa ja mitä parhaimmat kielentutkijat ovat pitäneet kielen ideana. Tällainen tutkimusote tuottaa hedelmää ja onkin tuottanut hedelmää Claësonin tätä aihepiiriä koskevissa tutkimuksissa.
Hra kommentoija painottaa erityisesti sitä, että Claëson on muka korottanut käsityksensä kansakunnasta organismina lähimmäksi ylintä käsittämisen kategoriaa, jossa tarkastelun lähtökohtana on persoonallisuus. Emme pysty ratkaisemaan, onko C. kommentoijan mielestä yltänyt astumaan tämän viimeisen askeleen vai ei. Toteamme kuitenkin, että tutkielmassaan kielen olemuksesta C. viittaa tuollaisen hypoteesin asettamiseen sanoessaan kansakuntaa ”ihmisessä läsnä olevaksi korkeammaksi olemukseksi”, hänen ”yläpuolellaan olevaksi henkiseksi (ja äärelliseksi) olemukseksi”.
Meidän on väistämättä sanottava, että mielestämme kommentoija on kummassakin suhteessa korostanut juuri Claësonin käsitykseen sisältyvää heikkoutta. Puhe hengestä tai mistään henkisestä sisällöstä organismina on kuvaannollista kieltä. Kasvi ja oikeus tai kieli eivät voi kuulua samaan eliökuntaan, orgaanisiin olemuksiin. Jos taas kansakunta käsitetään persoonallisuudeksi, itsestään tietoiseksi olemukseksi, ei oikeuden ja kielen selittämiseen ole lisätty tiedon hiventäkään. Käsittämistä vain vaikeutetaan uudella mielikuvituksen luomalla kuvalla.
Claësonin töissä on kuitenkin vahvuutensa, jota hänen kommentoijansa ei riittävästi arvosta. Hän etsiytyy tutkimuksissaan historiaan, valtion, kirkon, tieteen historiaan. Pohdinta Matin ja Paavon tarkoituksista, kun he käyttävät jotakin sanaa, on hänen tutkimuksissaan sivuseikka; keskeisiä ovat historian tosiasiat. Tulos, johon historiassa on päädytty, on tulos myös hänen näkökulmastaan. Jos hän lisäksi sanoo, että se on persoonallisuuden vaikutusta, tämä lisäys ei muuta saavutettua tulosta millään tavoin. Nämä molemmat sivuseikat ovat myönnytys niille opeille, joiden piirissä Claëson oli varttunut. Mielestämme hänen ansionsa ovat aivan toisaalla kuin hänen kommentoijansa osoittamilla suunnilla. Hän ei yrittänyt nostaa kunniaan ”rationaalista idealismia”. Hänen kirjoituksistaan paljastuu päinvastoin henki, joka etsii todellisuudessa vapautusta subjektiivisen mielipiteen kahleista. Lyhyesti sanottuna: nämä kirjoitukset osoittavat, että Boströmin filosofian tupanen oli käynyt hänelle liian ahtaaksi. Meidän ei tarvitse lisätä, että päätyessään oikeutta ja kieltä koskevissa tutkimuksissaan siihen, että ne ovat kansallishengen tuotoksia, Claëson yksinkertaisesti päätyi tunnustukseen: järjellinen on todellista.
Vaikka loppupäätelmää ei otettaisikaan huomioon, hän on kääntämällä tutkimuksensa suunnan historiaan osoittanut ruotsalaiselle filosofialle edistymisen tien. Sikäli kuin pystymme asiaa arvioimaan, tämä tieteen lämminsydäminen ja vakava palvelija teki juuri tässä mielessä ansiokkaan työn. Epäilemättä muut jatkavat samaan suuntaan. Se on luonnollinen vastavaikutus todellisuudelle selkänsä kääntäneelle tuulentupien rakentelulle.
Claësonin suhtautuminen professori Boströmin oppeihin osoittaa käsityksemme oikeaksi. Sitä koskevissa kirjoitelmissaan hän tulkitsee niitä ja puolustaa niitä vääriä tulkintoja vastaan, mutta ei osoita missään kohdassa olevansa niiden kannattaja. Vaikka hän kunnioitti opettajaansa kiitettävästi, oppi ei tyydyttänyt hänen tutkijanmieltään, minkä osoittaa riittävästi se seikka, ettei hän ryhtynyt puolustamaan sitä ikään kuin se olisi totuus. Sellainen koulutuksen antaman oppilauseen käyttö, josta esitimme esimerkin kansallishengen käsittelyn yhteydessä, on irrallista koristelua, jonka käyttäminen perustuu tapaan, mutta jonka hyödyttömyys kysymyksen selvittelyssä osoittaa, ettei sillä ollut yhteyttä kirjoittajan käsityksiin.
Tämä tutkimuksen suuntaaminen historiaan ja siitä aiheutuva runsaamman tietoaineksen sisällyttäminen tarkasteluun sekä kirjoittajan ennakkoluulottomuus yhdistyneenä kaikessa ilmenevään innokkaaseen tutkijanmieleen – tämä kaikki saa lukijankin seuraamaan hyvin kiinnostuneena Claësonin tutkimuksia. Filosofisen kirjoitelman tarkoituksena ei voi koskaan olla valmiin katsomuksen antaminen lukijan omaksuttavaksi. Sellaista ei voida koskaan välittää toiselle; jokaisen yksilön on itse luotava oma vakaumuksensa. Kirjoitus on näin ollen täyttänyt tehtävänsä, jos se voi valaista lukijalle asioita sellaisella tavalla, että hän voi sen perusteella muodostaa oman käsityksensä. Claësonin parhaat tutkielmat ovat tällaisia. Ja muutkin niistä lukee kiinnostuneena, herättäähän totuutta vakavasti etsivän hengen työ aina mielenkiintoa. Tällainen luettava vaikuttaa varmasti elähdyttävästi ja ajattelua ohjaavasti etenkin opiskelevaan nuorisoon.
De kyrkliga frågorna af Joh. Henr. Thomander [J. H. Th., Kirkolliset kysymykset]. Örebro 1860.
Tämä kuuluisan entisen professorin ja nykyisen Lundin piispan kirja koskettelee lukuisia kirkossa esiin nousseita kysymyksiä. Siinä puhutaan ehdotuksista, jotka koskevat kirkolliskokouksia, tuomiokapitulien uudistamista, papinvaalien uudistamista, sockenbandin lievennystä [sockenband = pakkosäädös, jonka mukaan oman seurakunnan papin tehtäväksi täytyi antaa kaikki kirkolliset toimitukset], Augsburgin tunnustuksen eräiden artiklojen muuttamista. Lisäksi kirjoittaja esittää käsityksensä Ruotsin kirkossa jo toteutetuista uudistuksista sekä sen lähimmästä tulevaisuudesta. Kuten havaitaan, kirjan sisältö on siis monipuolinen, ja kaikki siinä käsitellyt kysymykset ovat yhtä kiinnostavia suomalaisten kuin ruotsalaistenkin lukijoiden kannalta. Emme voi ilmaista mielipidettä siitä, miten kirjoittaja käsittelee näitä kysymyksiä. Sikäli kuin arvostelijalla on tietoa asiasta, kirjoittaja osoittautuu tässäkin teoksessa vapaamielisesti ajattelevaksi mieheksi, kuten oli aihetta odottaakin, vapaaksi kaikista kirkollisista puoluenäkökohdista ja myös pyrkimyksestä hierarkian arvovallan korostamiseen. Suomalaisen lukijan kannalta olisi epäilemättä ollut toivottavaa, että teokseen olisi sisällytetty vieläkin enemmän tietoja Ruotsissa parhaillaan vallitsevista oloista. Kirjoittaja olettaa, että ne tunnetaan, ja esittää vain oman arvionsa olemassa olevasta asiaintilasta ja siitä, mihin pyritään. Tuollaisen miehen tällaisista kysymyksistä esittämät arviot voivat kuitenkin joka tapauksessa olla vain hyvin valaisevia; ja tästä syystä olemme halunneet tiedottaa aivan erityisesti papistolle kirjan ilmestymisestä.
Litteratur och konst. Studier af Olof Eneroth [O. E., Kirjallisuus ja taide. Tutkielmia]. Tukholma 1860.
Moni lukijoistamme lienee nähnyt tätä kirjaa koskevan pitkän kiistelyn Dagligt Allehanda -lehdessä. Kiistan aiheena on kirjaan sisältyvä tutkielma ”Aikamme ja runous”. Hra Eneroth otaksuu nimittäin, että nykyaika on runotonta sekä aktiivisen että passiivisen harrastuksen kannalta, sen runotuotanto on heikkoa ja se suhtautuu tuotettuun runouteen välinpitämättömästi. Hän pyrkii osoittamaan tämän asiaintilan syyt. Mielestämme ei juuri voida epäillä sitä, että nykyaika on juuri päättyneeseen aikakauteen verrattuna tunnelmaltaan vähemmän runollinen, ja jokainen päinvastainen todistelu epäonnistuu väistämättömästi, koska sen tueksi ei löydy tosiasioita. Kirjallisuuteen, myös runouteen, tutustuvien ihmisten joukko on tosin tuntuvasti kasvanut älyllisen sivistyksen leviämisen myötä. Kaikkialla – ja erityisen selkeästi Ruotsissa – kuitenkin havaitaan, että runouteen kohdistuva kiinnostus on hiipunut tai runous on syrjäytynyt muiden mielenkiinnon kohteiden tieltä. Toisaalta on myönnettävä, että kirjoittajan omat käsitykset runoudesta ja sen merkityksestä inhimilliselle kulttuurille on vähintäänkin ilmaistu horjuvasti ja epäselvästi; ja Dagligt Allehandan arvostelijan kritiikki on epäilemättä tältä osin täysin paikallaan.
Mainitun artikkelin lisäksi kirja sisältää runon ”På Skenäs” [Skenäsissä] ja kolme kirjoitelmaa: ”Teollisuus ja taide”, ”Englannin taiteen näyttely 1857 ja taide Englannissa” sekä ”Ruotsalaisen naisen suhde kuvataiteeseen”. Sisältö antaa yleensä runsaasti tietoa, ja kirjoittajan huomiot ovat usein uusia ja varsin usein vakuuttavasti todenmukaisia. Havaitsee lukevansa aihettaan paljon ajatelleen kirjoittajan tekstiä, vaikkakin näyttää siltä, että hän on liiaksi laiminlyönyt tutustumisen toisten, tiukemmin tieteellisten kirjoittajien käsityksiin. Tyyli ja kielenkäyttö ovat erinomaisen huoliteltuja, ja tässä suhteessa teos on poikkeustapaus jopa estetiikkaakin koskevien tutkimusten joukossa.
Om det tragiska. Estetiska undersökningar af d:r Alfred Edman [Toht. A. E., Traagisuudesta. Esteettisiä tutkimuksia]. Tukholma 1859.
Tähän traagisuutta selvittelevään teokseen liittyy meidän suomalaisten mielissä muisto eräästä traagisesta kohtalosta. Kirjoittaja on suomalainen, yksi niistä, jotka eivät ole pystyneet ymmärtämään suomalaisten kansallisia pyrintöjä, vaan ovat arvioineet oman kansansa ja kaikkien kansojen onnen ja niiden elämän päämäärän sisältyvän joidenkin poliittisten laitosten aikaansaamiseen ja ylläpitämiseen. Hänen julkinen esiintymisensä ei ehkä todista tätä päätelmää hänen käsityksistään aivan täsmälleen oikeaksi. Teemme tämän päätelmän kuitenkin hänen julkisten kannanottojensa perusteella pyrkimättä todellakaan moittimaan hänen muistoaan. Hän laati asioiden tilaa tuntematta yliopistoa koskevan teoksen, jonka tarkoituksena oli osoittaa, millaisen pakkokomennon alaisena tämä laitos on ollut viimeksi kuluneen puolen vuosisadan ajan. Hän kirjoittaa ruotsalaisessa Aftonbladetissa julkaisemassaan arvostelussa [Fr. Cygnaeuksen] teoksesta ”Duncker och hans omgifning” [Duncker ja hänen lähipiirinsä], ettei Suomen armeija 1809 ollut suomalainen ja että se isänmaallinen innostus, jonka vallassa runoilija on ylistänyt ja maanmiehet ovat rakastaneet ja ihailleet sen sankareita, perustuu väärinkäsitykseen. Tämä seikka sekä kirjoittajan lähtö ja jääminen Ruotsiin sellaisiin tehtäviin, jotka osoittivat, ettei hän ajatellut palata isänmaahansa – antavat meille perusteet edellä esittämäämme arvioon. Ne, jotka ovat tunteneet Edmanin nimen, tietävät hänen elämänsä päättyneen ennenaikaiseen murheelliseen äkkikuolemaan.
Suomessa ei ole niin runsaasti kirjallisuusmiehiä, ettei olisi aihetta valittaa hartaasti silloin, kun isänmaa menettää heistä yhdenkin. Ja valitettavasti useammatkin lupaavat kyvyt ovat vakaan käsityksemme mukaan joutuneet turmioon mainitun harhaluulon valtaan jouduttuaan.
Edmanin tietämyksen piiri oli poikkeuksellisen laaja. Yliopistoaikanaan hän myös osoitti tietämiseen suuntautuvaa mielenkiintoa, joka ei jäänyt tutkintovaatimusten puitteisiin. Hänen kirjallista toimintaansa ei sitä vastoin voi pitää onnistuneena. Käsityksemme mukaan siinä näkyy merkkejä sellaisesta sisäisestä ristiriidasta, joka pakostakin ilmenee jokaisen kansallisuudestaan luopuneen ihmisen mielessä, kun isänmaa ei ole hänelle kyllin arvokas kohde, jota voisi rakastaa sielunsa koko lämmöllä, siis ihmisessä, jolle lyhyesti sanottuna isänmaallisuus on vieras asia, koska sille ei ole kohdetta.
Nyt tarkastelemamme pieni kirjanen perustuu uudemman estetiikan oppeihin, ja kirjoittajan osallisuus asiaan on esipuheen mukaan rajoittunut siihen, että hän on koonnut yhteen sen, mitä Vischer estetiikassaan, Hettner teoksessaan Das moderne Drama [Moderni näytelmä] ja Ad. Zeising esityksessään tragiikan olemuksesta ovat asiasta sanoneet. Asioiden tulkinta ja esitystapa ovat enimmäkseen varsin selkeitä ja osoittavat kirjoittajan perehtyneen aiheeseensa hyvin ja ajattelevan johdonmukaisesti. Kun lukija muutamissa kohdissa toteaa, ettei hän saa aivan tyydyttävää selitystä, tämä johtuu siitä, etteivät mainitut edeltäjät ole selvittäneet kysymystä tyydyttävällä tavalla. Teoksessa on runsaasti tietoa ja se ansaitsee paikkansa Ruotsin kirjallisuudessa, jossa tällaisia tutkimuksia ei juuri ole. Tyyli, jolta esteettisessä tutkielmassa odotetaan kernaasti hiukkasen eloisuutta ja keveyttä, on suhteellisen raskasta ja loistotonta. Huomaa lukevansa pikemminkin työn tulosta kuin vakaumuksesta kumpuavaa kannanottoa.
Uskomme varmasti, että tieto kirjan olemassaolosta hankkii sille paljon lukijoita kirjoittajan isänmaassa. Kirjoittajan nimen välityksellä se on murheellinen muistutus kamppailuista ja uhreista, joita kansakunnan elämän murrosajat vaativat. Ja tätä ajatellen toivoisimme, että nämäkin muutamat sanat kirjoittajasta ja kirjasta ymmärrettäisiin oikein, katseen myötätuntoiseksi suuntaamiseksi monen kenties jo unohtamalle haudalle.
Johan Henrik Kellgren's samlade skrifter. Fjerde upplagan [J. H. K., Kootut teokset, 4. painos]. Örebro 1860.
Monetkaan nykyiset suomalaiset eivät liene koskaan lukeneet kustavilaisen ajan runoilijoiden runoja rivinkään vertaa, elleivät sattumoisin jostakin antologiasta tai laulukirjasta. Useimpien vanhemman sukupolven edustajien muistissa on myös aika, jolloin uusi suuntaus [romantiikka] saattoi nämä runot huonoon maineeseen. Kellgreninkään teoksia ei juuri tapaa uudehkoista kirjakokoelmista. Mutta kohtaapa ne uudelleen tai lukeepa niitä vasta ensimmäisen kerran, ne tarjoavat joka tapauksessa helpotusta uudempien aikojen runouden pingottuneesta ja pakahduttavasta romanttisuudesta ja sentimentaalisuudesta. Kellgrenin runot tuntuvat ehkä hieman kylmäkiskoisen järkeviltä, mutta eipä henkeä paljon ravitse sellainenkaan runous, jossa mielikuvitus (tai ehkä vain sanojen sointuvuus) on antanut palttua järjelle. Runouden varhaisimmasta lapsuudesta asti on runoissa arvostettu niihin sisällytettyä viisautta. Ja sitä voidaan todellakin sanoa olevan Kellgrenin runoissa, vaikka aikakauden, 1700-luvun, hengen mukaisesti siihen on sekoittunut vääränlaistakin elämänviisautta.
Ehkä runollisimmillaan runoilija on näytelmissään, näissä ”lyyrisissä murhenäytelmissä”, ”lyyrisissä draamoissa” sekä ”laulu- ja tanssinäytelmissä”, joiden erinomaisuutta osoittaa se seikka, että niitä lukee mielikseen kaipaamatta soittoa, laulua ja balettia. Hymy nousee väistämättä suupieliin, kun havaitsee korkealentoisessa ”Christina” -näytelmässä kuningattaren kauniiden loppusanojen jälkeen esitysohjeen: ”Baletti”! ja kuvittelee, millaisen vaikutuksen tanssiaskeleet ja pyörähdykset tekevät katsojaan, jonka mielentilan näytelmän aidosti runollinen sisältö, siihen sisällytetyt jalot ajatukset ja näiden taiteellinen asu ovat kohottaneet korkeuksiin. Sanoimme: Kellgren on näissä näyttämöteoksissaan ehkä runollisimmillaan, sillä aiheen ylevyyden takia niistä puuttuu lyyrisiin runoihin tiensä löytänyt osaksi epäilevä ja kevytmielinen, osaksi vain proosallisesti tervejärkinen katsomustapa, viimeksi mainituthan liikkuvat usein arkielämän ympyröissä. Tämä toteamus ei tietenkään vie mitään useiden lyyristen runojen kauneudesta saati sitten monien niiden joukossa olevien satiiristen tekstien nokkeluudesta ja etevyydestä.
Painos on muuttamaton toisinto Kellgrenin kuoleman jälkeen julkaistusta ensimmäisestä painoksesta, jonka hän kuitenkin oli itse toimittanut valmiiksi. Tunnettu onnistunut muotokuvakin on mukana.
Vaikka varsin kaunis painos ei ole kallis (7 riikint. 50 äyriä Ruotsin rahaa), sama kustannusliike on julkaissut myös yksiosaisen ”halvan painoksen”, joka maksaa vain 2 riikint. 75 äyriä.
Skaldestycken af F. M. Franzén i 7 band med vignetter.
Julie de St Julien eller Frihetsbilden af dens.
Tal vid åtskilliga tillfällen af dens. Om svenska drottningar af dens.
Samlade skaldestycken af Choraeus. Med porträtt. 2:a upplagan.
[F. M. Franzen, Runoja, 7 nidettä vinjetteineen. Sama, Julie de St Julien eli Vapauden kuva. Sama. Puheita eri tilaisuuksissa. Sama, Ruotsin kuningattarista.
Ch., Kootut runot. Liitteenä muotokuva. 2. painos]
Muistutamme näistä kummankin suomalaisen runoilijan teosten uusista painoksista Kellgrenin teosten esittelyn yhteydessä, joka myös tunnetusti toimi lyhyen ajan Suomen yliopistossa. Franzéninkaan runoja ei enää valitettavasti ole kodeissa kovin yleisesti. Eikä niiden kuitenkaan pitäisi puuttua yhdenkään perheen kirjastosta; ruotsinkielisessä kirjallisuudessa ei nimittäin vieläkään ole erinomaisempia nuorison käteen annettavaksi – kunhan vanhemmat osaavat arvostaa oikein runouden merkitystä sekä älyllisessä että moraalisessa kasvatuksessa.
Lifvet i gamla verlden eller dagboksanteckningar öfver resor i söder och österland af Fredrika Bremer [F. B., Elämää vanhassa maailmassa eli päiväkirjamerkintöjä matkoilta etelään ja itämaille]. Tukholma 1860.
Se aika on ilmeisesti ohi, jolloin Fredrika Bremerin uusi kirja oli suuri tapaus Ruotsin kirjallisuudessa. Olemme kuitenkin väärässä: ”Arkielämän piirrelmien kirjoittajattarelta” odotettiin uutta kirjaa ja se otettiin vastaan hyvin innokkaasti. Mamselli Fredrika Bremer on täysin toisenlainen kirjallinen persoonallisuus kuin arkielämän kuvausten kirjoittajatar. Mamselli Bremer ei liiku arkielämässä. Hänen maailmaansa on koko laaja ”maailma”, niin ”vanha” kuin ”uusikin”.
Näyttää kuitenkin siltä, että yleisö olisi mieluummin kuullut kaikuja arkielämästä kuin suuresta maailmasta. Eikä sen makua voi tässä tapauksessa moittia. Onhan selvää, että arkielämälläkin on sijansa koko maailmassa, niin vanhassa kuin uudessakin. Ja jos joku pystyy hyvin ymmärtämään sen tapahtumia ja kertomaan niistä, hän opettaa ihmiset todellakin tuntemaan melkoisen osan maailmasta. Kun pieni runollisen ihannoinnin häive nostaa esiin tämän elämän jaloimman sisällön ja valaisee sitä hohteellaan, on vain luonnollista, että jokainen ihminen mielellään viipyy sen kuvauksen ääressä. Koska jokainen elää mukana arkielämässä, sen kuvaamisessa on varsinaisesti tärkeää nimenomaan runollisuuden kipinä. Jos ihmisellä on tämä lahja, hänen tarvitsee vain avata silmänsä nähdäkseen tämän häntä joka puolelta ympäröivän elämän pinnan läpi sisäpuolelle. Jos kirjailija, mies tai nainen, taas haluaa puhua arkielämän ulkopuolella olevasta maailmasta, hänen täytyy ensin astua arkielämän ulkopuolelle elääkseen mukana maailman menossa. Ei oikein riitä, että vain pikkuisen tarkkailee siellä liikuskelevia hahmoja.
Mamselli Bremer liikkui uudessa maailmassa vielä ”kotien” piirissä. Tämä tapahtui kuitenkin maassa ja kodeissa, joiden arkielämään kuuluu paljon kodin ulkopuolellakin olevaa elämää. Oli siis aivan luonnollista esitellä julkista elämää sen koti- ja seuraelämässä ilmenevinä heijastumina. Ei tarvittu tutkimustyötä eikä syvempään tietämykseen pohjautuvaa arviointia. Kirjallisuuden sekä poliittisen ja sosiaalisen elämän seuraileminen suunnilleen siten kuin tuota kaikkea katsellaan ja siitä puhutaan yksityisessä seuraelämässä näytti riittävän. Silti kuvaus Hemmen i nya världen [Kodit uudessa maailmassa] ei saanut yhtä hyvää menestystä kuin sarja Teckningar ur Hvardagslifvet [Piirrelmiä arkielämästä]. Edellisestä ei puuttunut pelkästään runollisuutta. Siinä puhuttiin sangen paljon yleisistä asioista, mutta pelkästään seurapiirien niitä koskeviin käsityksiin tutustuminen ei ollut kovin kiinnostavaa. Siihen väsyy ja toivoo, että kuvauksestakin pilkistäisi jonkinmoinen syvällisempi käsitys. Teoksessa Lifvet i gamla verlden kodit eivät oikeastaan enää ole mukana, kuten kirjan nimikin osoittaa, ja julkinen elämä nousee pääasiaksi – kuitenkin lähinnä yhdeltä ainoalta, nimittäin uskonnolliselta kannalta nähtynä. Sitä mukaa kuin tämä näkökulma tulee yhä vallitsevammaksi, kasvaa lukijan mielessä vaatimus, että kirjan olisi tarjottava jonkinlaista tietoa. Eikä tätä toivetta tyydytetä meidän aikanamme ilman opettajan omaa tutkimustyötä ja omia opintoja. Juuri tästä syystä, tämän perustan puuttuessa, mamselli Bremerin kuvaukset ovat kutakuinkin pinnallisia. Eikä tämä tyydytä lukijaa, onpa itse kuvaus kuinka lahjakkaasti kirjoitettu tahansa.
Lisäksi kirjailijattaren omat yksityisasiat nousevat hieman liian keskeisiksi, niin kuin kävi jo kirjassa Hemmen i nya verlden. Kun esim. Livingstone kuvailee vaelluksiaan Afrikassa, on täysin luonnollista, että hänen henkilökohtaiset seikkailunsa ja kokemuksensa ovat se yhtenäinen juonilanka, johon kuvaukset ja pohdiskelut kiinnittyvät. Saattaahan matkailija junamatkoillakin saada niin monia ja niin mielenkiintoisia kokemuksia, että niistä kertominen voi antaa hyödyllistä tietoa tai ainakin hauskuttaa lukijaa. Naishenkilö saattaa kuitenkin vain harvoin saada sellaisia kokemuksia, vaikka onkin niin reipasotteinen kuin mamselli Bremer ja vierailee Napolin pahimmissa kortteleissa kahden poliisimiehen saattamana. Yksitoikkoinen elämänmeno jossakin perhepiirissä tai matkaseurueessa, huviretket, teekutsut, tiedot keskustelunaiheista, kuvaukset kaikenlaisista lukijalle täysin yhdentekevistä ihmisistä ja heidän tekemisistään ja puheistaan – kaikki tämä kirjaan vietynä vain sen takia, että kirjailijatar on tapahtumissa mukana, ei anna minkäänlaista käsitystä elämästä vanhassa maailmassa. Asiaa ei auta edes sekään, että kirjailijatar maustaa kokonaisuuden parilla liehittelytarinalla.
Kaikesta tästä huolimatta näissä kahdessa niteessä on kuitenkin paljon sellaista, mitä lukee ilokseen. Kuvausten aiheina ovat lähinnä Sveitsi ja Italia. Kerrotaan kuitenkin ainoastaan yksityiskohdista, kuvauksista puuttuu yleisluonteinen sisältö. Mamselli Bremer pääsee kaikkialle. Maine ja sukupuoli avaavat hänelle tien. Hän käy Belgian kuninkaan Leopoldin [I], Cavourin ja paavin puheilla – kuten lukijamme tietänevätkin sanomalehdissä julkaistujen kertomuskatkelmien perusteella. On sangen pikanttia kuulla hänen esittelevän paaville protestanttisuuden paremmuutta – melkeinpä yrittävän käännyttää hänen korkeuttaan – ja tähdentävän Cavourille naisemansipaation tärkeyttä. Kirjailijatar välittää aina näiden käyntien yhteydessä lukijalle jonkin vaikutelman kyseessä olevan persoonallisuuden ulkonaisesta käyttäytymisestä. Hän kulkee enimmäkseen turistien leveillä valtateillä, eikä kuvauksista voi odottaa mitään erityisen uutta. Kohdittain löytyy kuitenkin uusia värejä. Lisäksi hän vie lukijan muutamia kertoja täysin uusiin ympäristöihin. Tämä johtuu siitä, että matkan päätarkoituksena oli uskonnollisiin vakaumuksiin tutustuminen. Mielenkiintoisimpiin kuvauksen kohteisiin kuuluvatkin Geneven vapaa kirkko sekä Piemonten albigenssit. Lukija saattaa erehtyäkin, mutta kertomus kiistoista Roomassa luo sellaisen vaikutelman, ettei kirjailijatar ainakaan hetkellisesti ollut oikein varma siitä, onko ylin auktoriteetti välttämätön uskonasioissa. Pientä epäilyä tässä asiassa ei olekaan aihetta hämmästellä. Keskitietä tämän auktoriteettiuskon ja tutkimisen täydellisen vapauden välillä ei ole, ellei ihminen pelosta ja toivonsa menettäneenä aseta itselleen mielivaltaista rajaa. Tunne voi toki elää rauhassa kumman tahansa vakaumuksen rinnalla. Kirjailijattaren tunne ei vain näytä haluavan jättää järkeä rauhaan. Ja sangen monethan ovat paenneet vapaan harkinnan tuskaa ja vaivaa paavin ratkaisujen suojaan. Mamselli Bremer on kuitenkin vapaaehtoisesti kohdannut kiusaukset. Kirjan merkillisimpiin kohtiin kuuluu kuvaus siitä, miten hän antaa sulkea itsensä luostariin ja alistuu vapaaehtoisesti varsinaisen käännytyskampanjan kohteeksi. Hän selviytyy koetuksesta kuitenkin melko helposti, sillä hän toteaa tilanteensa – ikävystyttäväksi. Eikä siinä todellakaan ole mitään ihmettelemistä. Jos koetuksen aika jatkuisi hetkeäkään pitempään, lukija toteaisi oman tilanteensa samanlaiseksi, vaikka vain varsin vähäinen osa todistelusta ja vastatodistelusta tulee hänen tietoonsa.
Mainittu uskonnollinen vakavuus ja kirjailijattaren tältä pohjalta nouseva tapa tarkastella henkilöitä ja asioita ovat merkittävin matkaa ja kirjaa kannatteleva voima.
J. V. S.
