Tämä otsikko on lehdessämme harvinainen, koska nykyisissä oloissa on kovin vaikea löytää sille mitään sisältöä.
Yleensä täytyy silti tunnustaa, että maamme sanomalehdissä ilmenee edelleen myös pyrkimystä hyödyllisyyteen. Kuten aiemmin on huomautettu, tämän havaitsee selvimmin lehdistön nuoremmassa osassa; vanhemmat lehtifirmat sitä vastoin pitävät edelleenkin vilpittömästi vanhaa hyvää luettavaa tarjolla.
Nuoremmista on Skoltidningen lakannut tämän vuoden aikana. Tapahtunutta voitaisiin pitää osoituksena koulujen opetushenkilökunnan vähäisestä mielenkiinnosta, jos ei opettajiston harvalukuisuus maassamme tekisi siitä kykenemätöntä ylläpitämään yksin lehteä. Nimen vuoksi tehdyt uhraukset kannattavat kirjakauppayrityksissä ajan mittaan yhtä huonosti kuin muissakin liiketoimissa, joissa raha kuuluu asiaan. Kukaan ei voi odottaa, että esimerkiksi jokainen koulunopettaja tilaisi oman kappaleensa koululehteä. Silloinkin kun lukuharrastusta löytyy, yrittää jokainen hankkia itselleen teoksia yhden tai parin tieteenhaaran alalta; ja mitä suurempi tämä harrastus tosiaan on, sitä mieluummin pyrkii hän kaikilta muilta aloilta saamaan itselleen vain luettavaa ilman että tarvitsisi hankkia kirjoja. Tämä pätee varsinkin sanomalehtiin, kattoivatpa ne minkä tahansa aihepiirin. Niissä julkaistaan katsauksia ja uutisia, päivän kiistakysymyksiä jne. Innokkaimmallekin pedagogille riittänee, että hän yhden kerran lukee tällaista lehteä; mutta kirjastoonsa hän voi aina hankkia paljon hyödyllisempiä teoksia. Ainoaksi keinoksi ylläpitää maassamme myös koululehteä jäänee siis se tavanmukainen, että se saadaan jakautumaan riittävän monelle tilaajayhtiölle. On luullaksemme illusorista ottaa tässä lukuun vanhempia, joiden lapset käyvät oppikouluja. Heistä toivoisi monikin saavansa tilausmaksun verran rahaa käyttääkseen sen poikansa hyväksi. Ja suuri osa vanhemmista pitää jo koulututkinnoissa läsnäoloa vaivalloisena. Kansanopetuksen käsitteleminen sen sijaan laajentaisi ainakin jossain määrin tämäntapaisen lehden lukijapiiriä. Viime vuosina on tässä suhteessa saatu niin runsaasti todisteita harrastuksen heräämisestä, että muokattavaa peltoa ilmeisestikin on kansanopetuksen alalla.
Skoltidningin lakkaamista voidaan kuitenkin joka tapauksessa pitää takaiskuna köyhän kotimaisen kirjallisuuden historiassa. Onhan näet vähän sentään parempi kuin ei mitään. Ja lehden toimitus osoitti aina halua käyttää rajallista palstatilaansa hyvin. Se ei kuitenkaan onnistunut herättämään laajemmalti kiinnostavia kysymyksiä. Ihmiset eivät pidä siitä, että sammaltuneita väitteitä tarjoillaan uuden uutukaisina. Ja kerran kun toimitus otti esille kysymyksen koulun ja lukion keskinäisistä suhteista, josta meidänkin maassamme otetaan kantaa puolesta ja vastaan, ei sillä ollut riittävästi tahdikkuutta pysyä siinä. Emme nyt viittaa niinkään Skoltidningin pikkumaisiin hyökkäyksiin tämän lehden toimitusta vastaan – sitä voidaan pitää vain velvollisuuden vaatimana susien kanssa ulvomisena – vaan sen käyttäytymiseen Åbo Underrättelseriä koskevassa asiassa. Viimeksi mainitussa lehdessä näet esiintyi muuan Skoltidningin väitteiden vastustaja, jonka puheenvuoro on täsmällisyydeltään, todistusvoimaltaan ja tyyliltään varmasti parhaimpia kirjoituksia, mitä maamme sanomalehdistössä on nähty. Skoltidning vastasi tälle naapurilleen ylhäisellä vaikenemisella – virhe, joka tällaisessa tilanteessa joitakin kertoja toistuessaan voi syystäkin saattaa lehden huonoon valoon. Skoltidning ei varmaankaan menettänyt mitään sen vuoksi, että muut lehdet sitä vastustivat; enemmän vahinkoa sille koitui niiden vaikenemisesta – ja sen oma vaikeneminen äsken mainitussa tilanteessa.
Teknologen näyttää vain muuttaneen nimeään enemmän sisältöä vastaavaksi, koska lehti on jo kauan käsitellyt maanviljelyä, siis enemmän kuin sen nimi ja ensimmäinen ohjelma lupasi. Lehti voi varmasti toivoa saavansa laajemman lukijakunnan, jos se pystyy maanviljelyskysymyksissä rakentamaan joidenkin kotimaisten kokemusten varaan. Asiassa on kuitenkin piilevä, hankala puolensa. Jokainen, joka on viettänyt aikaansa maalaispatruunain hauskassa seurassa, on varmasti päässyt vakuuttumaan siitä, että Suomi on uusi Kaanaanmaa; niin monta jyvää saadaan täällä kylvöstä, niin suuria määriä heinää antavat niityt täällä, ja lannoitetta saadaan tietenkin samassa mitassa. Ja kaikki tämä hyvä on vanhasta maanviljelystavasta. Kuinka siis jokin lehden toimitus voi suositella uusia menetelmiä? – No, kunhan nämä on saatu otettua käytäntöön parilla maatilalla, olisi kaiketi merkillistä, jos ei niiden antamaa tuottoa voitaisi kehittää sangen suuriksi.
Suometar on se sisällöltään yleisluontoisempi lehti, joka ennen kaikkea on pyrkinyt julkaisemaan valistavia artikkeleita. Vähäisestä rohkaisusta huolimatta se on kuitenkin uskollisesti jatkanut ponnistuksiaan. Lehdestä löytääkin usein sekä ulko- että kotimaan uutisia, joita ei ole ollut missään muussa lehdessä. Erityisen kiitettäviä ovat lehden seikkaperäiset selonteot julkaistuista tärkeistä asetuksista ja muut liikkeenharjoittajille sekä yhteiselle kansalle hyödylliset tiedot, jollaisia muut lehdet eivät ole voineet antaa.
Samalla kun olemme jatkuvasti koettaneet kiinnittää yleisön huomiota näihin Suomettaren hyviin puoliin, olemme silti katsoneet velvollisuudeksemme lausua yleisarvion sen kielestä. Kieliopilliselta kannalta se tosin on virheetöntä; mutta täällä Savossa olemme kuulleet suomeen käytännössä täysin perehtyneiden henkilöiden aivan yksinkertaisesti julistavan: ”Tämä ei ole suomea!” Ei suinkaan pidä ihmetellä, että tämä kieli tuntuu pohjalaisesta ja yleensä länsisuomalaisesta vielä vieraammalta. Olemme edellä ilmoittaneet, mistä tämä johtuu. Osaksi on aitoperäinen suomalainen lauserakenne vielä epätavallinen, toisaalta taas kirjoittajat ovat tottumattomia ja ryhtyneet liian innokkaasti käyttämään kielessä kaikkia mahdollisia muotoja. Erityisen kankeasti käytetään verbien toistuvia nominaalimuotoja. Esimerkiksi käyköön seuraava kappale (Suometar 1848, nro 2, palsta 2):
”Poiketessamme jälleen näistä yleisistä katseluista kotimaahamme ja sen kansallisiin harjoituksiin, emme suinkaan voi kieltää kansallista henkeä löytymästä, sitä seuraavin harjoituksinensa.”
Näin ei vielä kukaan lukija ole kuullut sanottavan tai nähnyt kirjoitettavan. ”Poiketessamme”, jo sinänsä epätavallisen sanan, hän kääntää ruotsiksi sanoilla under det vi avvika, ei sanoilla då, när tai om vi övergå, minkä kuitenkin on täytynyt olla kirjoittajan tarkoitus. ”Kieltää henkeä löytymästä” merkitsee ainakin puolessa maata samaa kuin ruotsin förbjuda anden att hittas (tai finnas till), kun sanojen merkitys näyttää olevan: neka, att anden finnes. ”Jos jälleen katsomme kotimaatamme”, jne. ”kieltää ett'ei kansallista henkeä löyy” olisi ehkä ollut täysin vulgaari ilmaus, mutta mielestämme silti paljon oikeampi, koska sitä ei voi tulkita toisin. Myös kappaleen viimeisten sanojen korvaaminen ilmauksella ”ja sen harjoituksia” niin epätavallisen komitatiivisijamuodon sijasta olisi ainakin tehnyt sen ymmärrettäväksi kaikille. Vai onko muka osoitettavissa, että tätä sijamuotoa käytettäisiin edes muinaisrunoissa ajatuksellisen seuraamuksen merkityksessä?
Kyseisen artikkelin välittömästi edeltävästä tekstistä käykin ilmi, että tällainen kieliopin vastainen kirjoittelu johtaa sisällyksettömyyteen. Onhan tunnettua, että samanlaisella vaivalla rakennellut latinan lauseparret toimivat meidän päivinämme mitä suurimpien latteuksien piilopaikkoina.
Emme ota tähän enempiä esimerkkejä, koska yllä mainittu osui tosiaankin silmiimme vain sattumalta. Muuten myönnämme, että lukuisten muiden artikkelien kieli on paljon vapaampaa ja paremmin ajatuksen vaatimuksiin soveltuvaa.
Sen sijaan voimme antaa lisätietoja Suomettaren numerossa 38 olleeseen artikkeliin ”Kouluin Parannuksesta”.
Artikkelissa valitetaan suomen kielen opetuksen tavasta kouluissa ja lukioissa. Sivuutamme muut tekijän väitteet, vaikka huomautuksia voisi varmasti tehdä kohtiin, jotka käsittelevät suomen opetusta sellaisissa ala-alkeiskouluissa kuin esimerkiksi Pietarsaaren ja Kaskisten. Mutta mitä yläalkeiskouluihin tulee, riittäisi ehkä kun pyytää tekijältä ehdotusta kahdelle vuodelle jaetun 120 oppitunnin mittaiseksi suomen kurssiksi. Miten nämä oppitunnit käytettäisiin soveliaimmalla tavalla? Kielen muoto-opin opetukseen, Kajanin Suomen historiasta luetun kirjoittamiseen ja kirjoitetun tekstin ruotsintamiseen – tällainen on kurssi ollut esimerkiksi Kuopion yläalkeiskoulussa. Suullinen käännös mahdollistaisi enemmän oppimisen, mutta silloin kielen oikeinkirjoituksen harjoittaminen jäisi puuttumaan. Kirjallinen käännös puolestaan vaatii tarkempaa paneutumista kuin suullinen, missä äidinkieleltään suomalainen poika onnistuu ilman mitään valmisteluja ja ilman erityistä tarkkaavaisuutta – siis ilman muuta kieliopin harjoitusta kuin se, mitä erikseen esitetyt kysymykset antavat. Siinä, että koululainen saman tien saa harjoitusta ruotsin kirjoittamisessa, ei juuri ole valittamista kouluissa, joissa ruotsi de facto [itse asiassa] on opetus- ja kirjoituskielenä, ja varsinkin siellä missä ruotsille ei liikene aikaa latinan kirjoitusharjoituksilta. Ei näet pidä kuvitella, että edes latinan oikeinkirjoituksen oppisi niiden kahden tunnin aikana, jotka lukujärjestyksessä ovat määrätty kirjallisiin käännöksiin ”latinaan ja takaisin”.
Kirjalliset käännösharjoitukset suomeen saattaisivat varmasti olla hyödyksi, joskin niitä tällä hetkellä hankaloittaa lauseopin ja sanakirjan puute. Ne pitäisi nyt siis tehdä niin sanotusti korvakuulolta, kuten nyt menetellään ruotsiin käännettäessä, ainoaan kirjakieleen jota oppilas tähän mennessä on tarvinnut, ja joka – luultavasti hyödyllisyytensä vuoksi – on ollut ja on ainoa kieli, jota hän lukee ja kirjoittaa ilman kieliopillisia tietoja. Mutta tällöin on otettava huomioon vielä yksi seikka, nimittäin opettajan kielikorva. Missä on se kirjakieli, jota sen tulisi noudattaa? Esimerkiksi tämän kirjoittaja suhtautuisi melkoisin varauksin siihen, että Suomettaren kieltä pidettäisiin seurattavana mallina. Ja yleensä ottaen tulee olemaan vaikeata panna opettajat, jotka itse eivät ole saaneet mitään opetusta suomessa, joista osa ei koskaan ole lukenut, enemmistö ei koskaan kirjoittanut suomea, johtamaan mitään muuta kuin kaikkein yksinkertaisimpia kielioppiharjoituksia.
Mitä Suomen maantieteen ja historian opetukseen tulee, niin ensin mainitussa oppiaineessa sitä annetaan yläalkeiskoulun toisella luokalla. Näiden oppilaitosten historian opetuksesta todetaan Koulujärjestyksessä: ”Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, vanhan, keskiajan ja uuden ajan.” Tässä ei siis ole erityisesti mainittu isänmaan historiaa koskevan tietouden tarvetta. Kokonaisuuteen liittyvänä osana siihen luultavasti kyllä kiinnitetään jonkin verran huomiota. Mutta nyt on niin, että käytössä oleva oppikirja on tehnyt Koulujärjestyksen ohjeenkin noudattamisen mahdottomaksi. Käytettäessä Ekelundin historiaa ehditään koulussa käsitellä vain vanhan ajan historia ja osa keskiajasta, noin vuoteen 1300, ristiretkien päättymiseen. Kurssi jää siis tähän aikaan, josta Suomen historia suurin piirtein alkaisi. Suomettaren kirjoittaja siis myöntänee, että nykyoloissa on vaikea lukea Suomen historiaa yläalkeiskoulussa. Tämän kirjoittajalla on aihetta otaksua, että sitä luetaan lukioissa tarkemmin kuin muita erityishistorioita.
Täysin samaa mieltä Suomettaren artikkelin tekijän kanssa tämän kirjoittaja on siinä, että suomen lukemiseen myönnetty tuntimäärä on riittämätön; lisäksi hän omalta osaltaan pitää parempana lukea historiaa Koulujärjestyksen osviittojen mukaisesti, etenkin kun siinä äsken siteeratun lisäksi todetaan: ”ja myös viittauksia tärkeimpiin tapahtumiin”, ja näiden joukkoon voidaan syystä lukea isänmaan historia.
Eräässä aiemmassa katkelmassa ”Osataanko Suomessa Suomea?”, jonka jatko näyttää puuttuvan, pitää artikkelin tekijä selvänä, että suomea luetaan suurella mielihyvällä kouluissa ja lukioissa, mutta sen jälkeen hän julkituo ihmetyksensä siitä, ettei kukaan ole oppinut suomea näissä oppilaitoksissa. Nämä toteamukset ovat kaikissa suhteissa yhtä tyhjän kanssa. Suomen opetus otettiin kouluihin elokuun 1842 ja elokuun 1844 välisenä aikana, eikä tämän opetuksen vaikutusta vielä juurikaan havaitse opiskelijoiden parissa. Vasta vuodesta 1849 lähtien voidaan varmuudella olettaa, että jokainen lukion suorittanut oppilas on läpikäynyt täydellisen oppikurssin. Emme usko että tämä opetus jää täysin merkityksettömäksi, niin rajallinen kuin sen vaikutus vielä onkin. Jatkuuhan se sentään viiden vuoden ajan niiden oppilaiden osalta, joiden ymmärrys ja asianharrastus ovat kypsempiä, eivätkä sen kaksi viikkotuntia hyvin käytettyinä jää hedelmättömiksi.
Liioitellulta tuntuu myös artikkelin tekijän väite, että vain kymmenesosa opiskelijoista pystyy ”jokseenkin” käyttämään suomea arkipäivän tilanteissa. Yhtä hyvin voitaisiin väittää, että vain samansuuruinen osa on päässyt ruotsissa yhtä pitkälle. Oulun läänistä, Savosta ja aika monet Viipurin läänistä tulevat puhuvat yliopistoon saapuessaan sujuvammin suomea kuin ruotsia. Hämeenlinnan tai Porin koulun käyneet puhuvat näistä oppilaitoksista tultuaan suomea tavallisesti yhtä hyvin kuin ruotsia, satakuntalaiset usein jopa paremmin suomea. Eikä Turun koulun päästökkäidenkään joukossa ole kovin vähän niitä jotka puhuvat suomea, paremmin tai huonommin. Ainoastaan Vaasan ja Porvoon koulujen nuoriso on selvästi ruotsinkielistä; ja etenkin Vaasan sekä Porvoon lukiot, mutta jossain määrin myös muut saattavat totuttaa oppilaita pois suomen kielen puhumisesta. Yliopisto jatkaa sitten tätä ruotsalaistamisprosessia. Valitettavasti tämä vaikutus kuuluu viime aikoina tunkeutuneen myös kouluihin, niin että esimerkiksi Oulun koulun nuoriso on alkanut käyttää ruotsia päivittäisenä puhekielenä. Silti ei artikkelin tekijän laskelmia suomea puhuvista opiskelijoista voida näissä oloissa pitää luotettavina, ei siinäkään tapauksessa että kaikki yksityisopetusta saaneet luettaisiin suomea taitamattomiksi.
Kun sama kirjoittaja edelleen sanoo, että ehkä kymmenen opiskelijaa puhuu ja kirjoittaa ”selvästi” äidinkieltään, voitaneen samaa taaskin väittää myös ruotsista, mitä kirjoittamiseen tulee. Jos kuitenkin käytetään vähemmän tiheää seulaa ja kysytään esimerkiksi, kuinka moni osaa laatia suomenkielisen kirjeen, vastaisi kaiketi vähän yli puolet koko opiskelijamäärästä pystyvänsä siihen kohtalaisesti. Luultavaa toki on, että heidän tekstissään esiintyy jonkin verran oikeinkirjoitusvirheitä, ovathan sen säännöt vielä melko epämääräiset. Harvemmin tullaan tekemään virheitä lauserakenteessa. Myös niin tulee käymään, että monilta puuttuu sanoja ja heidän on lainattava ne ruotsista tai koetettava selviytyä kiertoilmaisuin. Mutta miten voisikaan olla toisin? Artikkelin tekijä ja jotkut hänen työtoverinsa Suomettaressa tuntevat suomen kielen uudissanat. Moni sellainen on kuitenkin ehkä jonkun kymmenen kertaa esiintynyt painettuna ilman että mikään sanakirja tuntisi niitä. Samoin käytettäisiin apusanoja ja prepositioita enemmän kuin artikkelin laatija ehkä toivoo. Mutta niiden säästeliäämpi käyttäminen onkin vielä uusi tapa, ja kovin tiukka linja tässä suhteessa on tämän kirjoittajan vakaumuksen mukaan pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi.
Suomettaren toimituksen suosiollisella luvalla haluaisimme neuvoa heitä käyttämään säästeliäästi, jos lainkaan, sellaisia yleisiä artikkeliotsikoita kuin ”Suomen kirjallisuudesta”, ”Suomalaisesta yhteiskuntahengestä” jne. Ne säikäyttävät lukijakuntaa, koska antavat ymmärtää sisällön koostuvan yleisistä pohdiskeluista. Kysymyksiä toki on käsiteltävä ja ne ovat maamme yleisölle niin uusia, ettei niiden perusseikkoja voida riittävän usein teroittaa mieliin. Mutta niihin on helpointa puuttua käsiteltäessä niiden sovellutuksia yksittäistapauksiin. Vaikeuksia kyllä kohdataan, mutta silti voidaan ottaa pohdittavaksi yksi jos toinenkin erityisilmiö. Niinpä jokainen arvostelu ja kirjaesittely antaa riittävästi tilaisuutta puhua suomenkielisestä kirjallisuudesta. Suomettaressa sitä vastoin esiintyy esimerkiksi juuri puheena olevan yleisen otsikkotyypin alla hyvin kiinnostavia pohdiskeluja arkkipiispan vaalista. On todellakin pelättävissä, että otsikko on saanut lukijan hyppäämään näiden pohdiskelujen yli. Monien lukijoiden, myös tämän kirjoittajan, on myös ajan puutteen takia pakko jättää joku artikkeli lukematta; ja sellaisessa tapauksessa on otsikon merkitys ratkaiseva. Pelkkä artikkeliin luotu silmäys ei näet helposti korjaa otsikon luomaa vaikutelmaa.
Vuosikerran 1848 ansiona on edelliseen verrattuna, että useat artikkelit ovat laadultaan käytännöllisiä. Monet niistä ovat maan olojen kannalta niin valaisevia, että vuosikerta kyllä kannattaa omistaa ja säilyttää. Lehden ”ulkomaan” osastolle vuosi 1848 on ollut satoisampi kuin todennäköisesti yksikään tuleva vuosi. Katsomme kuitenkin myös, ettei yksikään kotimainen lehti ole hyödyntänyt tätä runsautta puolueettomammin, järjestelmällisemmin ja paremmin valikoiden. Kaiken kunnian ansaitsee myös niiden nuorten miesten into ja uutteruus, jotka Suomettaren perustaessaan ovat luoneet ensimmäisen ohjelmaltaan laaja-alaisen suomalaisen lehden. Heidän uhrauksensa on sitäkin suurempi, kun aika, jonka he ovat käyttäneet päämääränsä saavuttamiseksi ja saamatta muuta palkkaa kuin tietoisuuden hyvästä tarkoitusperästä on heille kaksin verroin kallisarvoinen oman vaurastumisen ja oman tulevaisuuden perustamisen kautena. Uhraus on suurempi myös siksi, että sanomalehden toimittaminen, vielä nuorten voimien hajautuessa monelle eri taholle, kuluttaa aloittelevaa kirjailijaa helpommin kuin vanhempaa, joka hoitaa tällaisen velvollisuuden pikemmin tottuneena päivätyöläisenä. Olisi siksi ollut toivottavaa, että yksi tai useampi vanhempi henkilö olisi ryhtynyt tällaisen lehden julkaisemiseen ja nuoremmat voimat olisi paremmin säästetty tulevaisuutta varten. Mutta maailman meno on kerta kaikkiaan sellaista, että jokainen todellinen uudistus saa luonnostaan lankeavat kannattajansa nuoresta sukupolvesta; ja meidänkin pienissä oloissamme havaitaan, että suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus on nuorten ajatus, johon harvat meistä vanhoista yhtyvät ja vielä harvemmat meistä lujasti luottavat. Se on luonnollistakin: sukupolvi, jolla ei itsellään enää ole mitään tulevaisuutta toiveilleen ja ponnistuksilleen, voi vain onnea toivottaen seurata niitä, joiden varsinainen toiminta-aika on tulevaisuudessa. Ja tulevaisuutta voi olla ainoastaan asialla, jota harrastaa ja kannattaa se sukupolvi, mille tulevaisuus kuuluu.
Näytteeksi siitä, miten asiapitoisia tutkielmia Suomettaressa esiintyy, julkaisemme tähän johdannon numerosta 48 alkaen ilmestyneestä artikkelista:
Rahvaanopetus-keinoja Suomessa Kaikki entiset kertomuksemme tämän suhteen lienevät Lukioillemme antaneet sen vakuutuksen, että rahvaanopetus maassamme on aikaa voittain huonontunut siihen siaan kuin sen oisi pitänyt parantua, kuten se muissa maissa on tapahtunutki. Syitä tähän Suomen maalle aivan yksinäiseen sattumaan löytyy monta.
Paavin-opin aikana ei voi sanoa rahvaanopetusta löytyneenkään maassamme. Mutta Luther'in opin saatua, pakotettiin papit siitä huolta pitämään. Lukkareille ja Kappalaisille pantiin velvollisuudeksi opettaa lapsia kirjalukuun ja kristillisyyden tuntoon; vaan ei siitä Kirkherratkaan kokonaan vapautettu, heidän tuli kaikiteki valvoa että kaikki hyvin kävi. Kuin 1686 vuoden Kirkkolaki myöski määräsi rahvaanopetuksen näin tapahtuvan ja niinä aikoina kirkkolain sääntö tässä asiassa vielä seurattiin, niin tapahtuiki että vaikka silloin oli vähemmän opetuskirjoja, rahvas kuitenkin taisi hyvästi lukea. Tällä tavalla tuli edes yksi puoli rahvaanopetuksesta täytetyksi, samalla kuin kaunis perustus oikeaanki rahvaanopetukseen pantiin. Mutta tämä ei saanut vapaudessaan ja polkematta menestyä. 1710–1721 vuosien sodan eli niin kutsutun ”pitkän vihan” onnettomat ja hirmuiset päivät näännyttivät Suomenmaan ruumiilliset ja hengelliset voimat. Synkeys, nälkä ja kunnottomuus olivat maamme perintona vihollisen 11 vuotisesta täällä olosta. Venäläisen sotajoukon v. 1710 tänne tultua ja jälemminki pakenivat melkeen kaikki papit Ruotsiin ja jättivät seurakuntansa aivan varattomaksi. Jos joitakuita pappeja jäiki seurakunnistansa huolta pitämään, puuttui maassa kuitenki opetuskirjoja, jotka yhteisessä hävityksessä katosivat ja uusia ei mistään saatu siaan. Näin meni entinen työ rahvaanopetuksessa aivan tyhjäksi ja yleinen raakuus oli jälellä.
130 vuotta on sitte kulunut. Kansa on jo kasvanut yli entisensä, maa on muutenki vahvistunut, mutta rahvaan sivistyttäminen ei ole tuskin sillekään piirteelle päässyt jolla se oli ennen ”pitkää vihaa”. Syytä siihen etsiessä emme sitä muuten voi selittää kuin siinä muutoksessa, joka Kaarle 12:nnen kuoltua tapahtui Ruotsin hallituksessa. Silloin muutettiin hallitusvoima kuninkaan käsistä Säätyin haltuun; papissääty, samote kuin muutki säädyt, sai etuuskirjansa (privilegiuminsa), jossa sen kohta muita säätyjä suhteen ja sen edut sekä saatavat vahvistettiin. Tästä päivästä alkoi pappi katsoa itseänsä ei seurakunnan palveliaksi vaan ennemmin papin palkan kantajaksi, ja virka oli nyt hänen silmissä tehty hänen tähden. Sentähden onki totta, mitä on mainittu, että Suomenmaan hengellinen tila vaipui viime kuluneen vuosisadan alla, ja ne esimerkit jotka sen kuluessa tapahtuivat kansan herätykseksi, olivat yksinäisiltä vaikutettuja eivätkä menestyneet. Tässä yleisessä kunnottomuudessa eivät papit tehneet mitään rahvaanopetuksenkaan suhteen; ainoana työnänsä pitivät he semmoiset toimitukset kuin saarnaamisen, saatavainsa ylöskannon jne. He unhottivat kaiketi sen perustuksen panemisen, pait jota heidän saarnaamisensa ja muu opetuksensa on melkeen hyödyttömiä; Lukkarilta ja Kappalaisilta ei muka enää vaadittu lasten opetusta, eikä taasen toisiakaan opettajia hankittu. Vasta v. 1762 annettu ”Cngsen Mjstin armoll Päätös ja Selitys yhteisten Valitusten ja Hakemisten ylitze Papin-Säädyltä” ja sen 1:nen pykäle (§:) pani papit moniaissa seurakunnissa yrittämään saada jotain aikaan. Ei niin että itse oisivat ruvenneet lastenopetukseen vaikka Kirkkolaki kaikestaanki Kappalaisia siihen määrää, mutta seurakuntia alettiin kehoittaa ottamaan ja elättämään uusia virkamiehiä taikka niin kutsutuita pitäjän Koulumestareita. Tämä oisi kyllä ollut itsessään erittäin hyödyttävä laitos, jos ei siinä oisi unhotettu hyvin tärkeä seikka. Asianomaiset eivät silloin eikä meidänki päiviin asti ole havainneet, kuinka se ei sillä ole hyvä että rahvaanopettajia (koulumestaria) löytyy, vaan että niiden pitäsi taitaaki jotain opettaa. Vaikkapa joka seurakuntaan Suomessa asetettaisiin koulumestareita, niin se on selvä että niistä ei ole paljon muuta hyötyä kuin että rahvas saapi elättää uutta palkankantajaa lisäksi. Sillä mitä ne taitavat opettaa, jotka eivät itse ole mitään oppineet? Vaan mistä Suomessa saapi semmosia koulumestaria (rahvaanopettajia), jotka jotain oisivat oppineet, kuin täällä ei ole löytynyt eikä löydy yhtään koulupaikkaa, jossa Rahvaanopettajia opetettaisiin ja kasvatettaisiin? Vai onko kukaan sillä jo kunnollinen ja taitava opettaja, että hän opettajaksi määrätään? – Tämä Koulumestarien taitamattomuus ja asianomaisten huolimattomuus niiden opetuksen peräänkatsannossa on sen vaikuttanutki, että rahvas paikoin on niihin kokonaan kyllästynyt ja hylännyt semmoset kunnottomat virkamiehet, eli jos niitä vielä missä löytyyki, on niistä enemmän pahennusta kuin hyötyä seurakunnillensa. Sillä niiden löytyminen on vanhemmissa vaikuttanut huolettomuuden lastensa luvuntaidosta; koulumestarit taasen eivät taida täyttää virkansa vaatimuksia.
Jos joissakuissa paikoin on ollut tai nytki on rahvaanopetuksesta hartaita pappeja ja kunnollisia koulumestareita, ei sillä ole kumottu mitä äsken sanoimme. Kiitettävä ja esimerkkiä ansaitseva on kuitenki monen nykysen papin toimi saadaksensa seurakuntiinsa niin kutsutuita pyhä- eli sunnuntaikouluja. Ei että tämmöset laitokset täyttäisivät kaikki rahvaanopetuksen vaatimukset, vaan semmoisissa voipi lapset kuitenki opettaa kirjaa lukemaan, kirjoittamaan, jopa lukua laskemaanki, jos pappi on toimellinen ja ankara. Kaikestaanki ei rahvas näistä toki rasiteta turhilla palkoilla, ja niistä on vähänki hyötyä siihen asti kuin saadaan Suomeemme Rahvaankouluttajain opetuspaikkoja ja sen perästä oikeita rahvaankouluja taikka kyläkouluja.
Yllä esitettyjen tietojen paikkansapitävyyden Suometar todistaa nyt selostamalla kansanopetuksen historiaa erinäisissä seurakunnissa. Lehti siteeraa tässä tarkoituksessa rovastintarkastuspöytäkirjoja jne., esimerkiksi Kiteen pitäjästä aina vuosilta 1691 ja 1700. Nämä tosiasiatiedot antavat koko artikkelille sävyn, joka tekee siitä vuosikerran parhaimpia; monia muitakin kirjoituksia toki on, jotka todistavat vastaavasta vaivannäöstä ja itsenäisestä tutkimustyöstä. Koko artikkeli todistaa kansanopetuksesta samaa mitä hra Alcenius yllä mainitussa tutkielmassaan Joukahaisessa esittää suomen kielen vaiheista.
Ilmarinen, maan sanomalehdistä nuorin, on kuitenkin ollut ilmeeltään kovin vakava, niin vakava, että se aluksi melkein hipoi pitkäpiimäistä. Pitkät uutiset Abessiniasta ja yhtä pitkät tarinat kahvipensaasta voivat olla paikallaan jossain maantieteellisen seuran julkaisuissa tai kasvitieteellisessä aikakauskirjassa. Mutta sanomalehdessä se muistuttaa liiaksi vuoden 1840 sanomalehtikirjallisuutta. Ilmarinen on kuitenkin jatkossa korjannut tämän erehdyksen ja julkaissut myös matkakuvausten ja tilastotieteen alalta sen asemaan paremmin soveltuvia artikkeleita. Lehti sisältää sangen paljon sekä sellaisia että muita helppolukuisia ja lukemisen arvoisia opettavia kirjoituksia. Vain jatkokertomukset ovat edelleenkin olleet joutavan pitkäveteisiä ja yhden jos toisenkin kirjoituksen valinta todistaa kyllä, kuinka raskas velvollisuus palstojen täyttäminen on toimitukselle ollut. Tulevaisuus näyttääkin, hankkiiko lehden vuoden lopulla osoittama halu korvata entinen Porvoon ”eukko” eräällä hänen historiallisten ja kirjallisuushistoriallisten luentojensa pääalueella sille tilaajia ja heidän suosiotaan.
Sitä vastoin lehdestä puuttuvat lähes täysin kotimaisia olojamme selostavat kirjoitukset. Vain muutamia elinkeinovapautta, kansalliskirjallisuutta ym. käsitteleviä artikkeleita, jotka nekin ovat muualta lainattuja, näyttää julkaistun niitä nimenomaan kotimaan oloihin soveltaen. Toivottavaa toki olisi, että toimitus osoittaisi enemmän oma-aloitteisuutta, varsinkin tässä suhteessa, vaikka vaikeudet eivät tosin ole vähäisiä. Mutta ahkeruus voittaa.
Kauppalehtenä Ilmarinen on julkaisemiensa kauppakertomusten ansiosta ilmeisestikin lyönyt laudalta Åbo Underrättelserin ja sitä jäljittelevän kaupunkilaisserkun, Åbo Tidningin. Mutta sellaista on maailman meno, että jokainen uusi yritys herättää kilpailua. Kun maalla ei viisi vuotta sitten ollut ainoatakaan kauppalehteä, on sillä niitä nyt kolme kappaletta, jotka kilpailevat keskenään pienen suomalaisen kauppamaailman tarpeiden täyttämisessä. Niistä Ilmarisen lukijakunta lienee vielä suppein. Niin kauan kuin lehti kuitenkin jatkaa uutistensa lisäämistä, voi se varmuudella odottaa lukijakuntansa kasvavan.
Toimitus on kehottanut suomalaisia kirjoittajia lähettämään myös suomenkielisiä juttuja, mutta kehotus näyttää kaikuneen kuuroille korville. Muuten kuulostaa Renvallin nimi kuin lupaukselta, että toimitus voisi täyttää avustajien jäljiltä jääneen tyhjiön. Ainakin toimitus voisi ruotsinkielisillä kirjoituksilla herättää sitä ympäröivässä ruotsia puhuvassa yleisössä, jonka keskuudessa lehden useimmat lukijat lienevät, osanottoa suomalaisiin kirjallisiin pyrkimyksiin. Jos lehti koettaisi tällä tai jollain muulla tavalla päästä kosketuksiin kotimaisten ajankohtaisten harrastusten kanssa, olisi sillä joitakin takeita, ettei se tuota pikaa vajoaisi pelkäksi uutislehdeksi. Ei näet ole helppoa lainata ulkoa tutkielmia, joita voi soveltaa kotimaisiin oloihimme. Eikä sisällys, joka jättää nämä olot kokonaan huomiotta, ajan pitkään voi tyydyttää lukijoita Suomessa.
Tähän sanomalehdistön sektoriin kuuluvaksi pitää lukea myös Åbo Underrättelser, joskin lehti näyttää hieman kärsineen viime vuosina osakseen tulleesta menestyksestä. Myötäkäymiset yleensä herpaisevat intoa, ja näyttää kuin Åbo Underrättelser myös ponnistelisi aiempaa vähemmän osallistuakseen vakavampien kysymysten käsittelyyn. Silti lehdellä on myös vuodelta 1848 näytettävinään yksi jos toinenkin arvokas artikkeli. Toimitus hoitaa ulkomaanosastoa hyvin tahdikkaasti ja olosuhteisiin perehtyneenä, ja kotimaisetkin uutiset ovat lehdessä huolellisesti harkittuja. Sitä vastoin se näyttää laiminlyöneen tilaisuuden pysytellä maan kauppalehtenä, minkä varassa sen menestys kuitenkin lienee suurelta osalta ollut. Nykyisin sekä Åbo Tidningar että Ilmarinen julkaisevat laivatietoja, ja viimeksi mainittu lehti on varsinaisten kauppauutisten osalta saanut selvän etulyöntiaseman.
Hfors Tidningar, Åbo Tidningar ja Borgå Tidning ovat viime vuosina sanomalehdistössä tapahtuneiden muutosten seurauksena väistyneet oikealle sijalleen paikallislehdiksi. Varsinkin niin suurille kunnille kuin Helsinki ja Turku tämä tehtävä on riittävän laaja vaatiakseen koko lehtien käytettävänä olevan tilan. Mitä Borgå Tidningiltä jää yli, sen tämä lehti täyttää parhaiten hiippakunnan kirkollisia oloja koskevilla artikkeleilla, kuten lehti on pyrkinytkin tekemään; ja sama mahdollisuus on Åbo Tidningarilla. Selvää on, ettei tämä estä sellaista lehteä samalla julkaisemasta koti- ja ulkomaan uutisia. Päinvastoin se kuuluu mielestämme paikallislehden ohjelmaan. Samoin tähän tarkoitukseen kai sopii kaikenlainen sekatavara ajanvietelukemiseksi vakavamman sisällyksen lisänä. Mutta viimeksi mainittua, joka koostuu kuntaa ja seutua käsittelevistä artikkeleista, täytyy silloin hoitaa aivan vakavasti, sitä ei saa käsitellä sivuseikkana. Mainitut lehdet ovatkin yrittäneet saada tässä suhteessa jotakin aikaan; varsinkin Borgå Tidning on silloin tällöin kiitettävällä tavalla pukannut hidaskäänteistä yleishenkeä. Hfors Tidningar on samoin useissa tapauksissa kehottanut yhteisiin yrityksiin; näin esimerkiksi köyhäinhoitoa, lastenopetusta, kansanhuveja jne. koskevissa kysymyksissä. Tämän kirjoittaja tunnustaa tuntevansa huonommin Åbo Tidningarin edesottamukset, mutta silloin tällöin hän on kuitenkin nähnyt lehdessä jonkin sanan mainituista asioista, ja se että lehdessä julkaistaan kunnalliset kuulutukset, tekee sen sopivaksi niiden käsittelemiseen.
Mitä Hfors Tidningariin tulee, joka on usein saanut valittaa tämän kirjoittajan esittämää kritiikkiä, niin katsomme tilaisuuden sopivaksi selittää, ettei tähän kritiikkiin olisi koskaan ollut aihettakaan, jos lehti olisi rajoittanut toimenpiteensä tässä mainitsemallemme alueelle, mihin olosuhteiden pakko nyt näyttääkin sen saattaneen. Vain lehden yleisissä kansallisissa kysymyksissä esittämät mielipiteet ovat ansainneet tulla torjutuiksi; tällä alueella sen käyttäytyminen on näet aina ollut onnetonta. Sitä paitsi erääseen aikaan oli tarpeellista koettaa osoittaa lukevalle yleisöllemme oikein silmiinpistävällä tavalla, miten alhaisella tasolla kotimainen sanomalehtikirjoittelu on; Hfors Tidningar, joka sinä aikana oli suosituin lehti, joutui tässä arvostelussa pakostakin jonkinlaiseksi syntipukiksi. Nyt kun sanomalehtikirjallisuus näyttää järjestyneen kiinteämpään hahmoon ja yleisö on alkanut harrastaa helposti sulavan lukemisen ohella muutakin, tahdomme mielellämme jättää Hfors Tidningarin mitä parhaaseen rauhaan, vieläpä tunnustamme sen arvon maamme oloissa siinä piirissä, johon se oikeastaan kuuluu. Tämä piiri on se, mikä paikallislehdelle kuuluu. Mitä tiiviimmin lehti omaksuu tämän suuntauksen, sitä varmemmaksi käy sen asema yleisön keskuudessa. Pelkästään ilmoitusmaksut kattavat painokustannukset. Mitä enemmän lehti saa ilmoituksia, sitä suuremmaksi kasvaa tilaajamäärä kaupungissa ja lähiseuduilla. Heidän asioidensa pohtiminen tulee siis jopa toimituksen velvollisuudeksi, jonka täyttäminen vain lujittaa lehden suosiota varmimpien käyttäjiensä parissa. Mutta kaikkialla maassa odotetaan uutisia pääkaupungista. Sikäläiset seurahuvitkin herättävät mielenkiintoa ihmisten suuressa joukossa. Toimituksen tehtävänä on siis tyydyttää yleisön makua tässä suhteessa. Kun se sitä paitsi Hfors Tidningarin nykyisen toimituksen lailla osaa antaa uutisille pikanttia sävyä sekä muovaa kaunokirjalliset artikkelinsa tietyllä taiteellisella maulla tai peräti kyvyllä, ja toisinaan lahjoittaa lukijalle jonkin kauniin lyyrisen kappaleen, niin siten toimitettu lehti onkin tyydyttänyt kaikki kohtuulliset vaatimukset.
Kuten sanottu, olemme moittineet Hfors Tidningaria vain sen epäonnistuneista yrityksistä astua tässä mainitun suunnan ulkopuolelle. Eivät edes ne ”ulkomaankatsaukset”, joita lehti on alkanut tarjota, ole mielestämme sille mitään suosituksia. On vaikea arvioida nykyajan liikkeitä. Mutta jos ei ole niitä arvioidessaan mitään muuta periaatetta kuin se säyseä arvelu, että onpa ikävää kun maailmassa on niin kauhean levotonta, ei pidä antautua tälle alalle. Silloin ei myöskään kykene mitenkään harkiten lainaamaan toisten kertomuksia ja arvioita. Ettei Hfors Tidningarilla ole edellytyksiä seurata aikaansa, näkyy esimerkiksi siitä naurettavasta erehdyksestä, että se piti Frankfurtin valtiopäivillä esitettyjä keskustavasemmiston mielipiteitä ”Württembergin hovin” kantana. Erehdys syntyi varmastikin siitä, että tämän ryhmäkunnan johtomiehillä on kerhonsa Frankfurtissa majatalossa, jonka nimenä on ”Würtembergischer Hof”, eli ”württembergiläinen talo”. Tämä nyt on pikkuseikka; mutta toimituksen väärä näkemys Euroopan oloista paljastuu kaikessa, mitä se kirjoittaa. Siksi lehti koko ajan jääkin kiinni väärien huhujen levittämisestä, joita kaikkia ei edes oikaista. Jos lehti nyt sen sijaan keskittäisi huolenpitonsa paikallisiin harrastuksiin ja kaunokirjallisiin tuotteisiin, täyttäisi se paremmin paikkansa maan sanomalehdistössä.
Sekä Borgå Tidningarilla että Åbo Tidningarilla on vähemmän voimavaroja kuin äsken mainitulla lehdellä, sekä mitä tulee paikkakuntiin joilla ne ilmestyvät että nykyisten toimituksien kykyihin. Siitä huolimatta Åbo Tidningar on molemmissa ja etenkin ensin mainitussa suhteessa paljon paremmassa asemassa. Turun kaupungin ja sen kaupan merkittävyys, hovioikeuden, tuomiokapitulin ja Suomen talousseuran sijainti kaupungissa tekevät lehden käsiteltäviksi sopivien asioiden piirin suurimmaksi koko maan paikallislehdistössä. Mitä rajallisempi Porvoon lehden toimintapiiri tässä suhteessa on, sitä enemmän sen edistyminen riippuu toimituksen kunnollisuudesta. Onnettomuudeksi Porvoon lehden toimituksella on selvästikin vähiten mielipiteitä koko maassa, vaikka kiistää ei käykään, että se osoittaa jaloa vaatimattomuutta joutuessaan satunnaisesti kosketuksiin muiden lehtien kanssa. Olisi toivottavaa, että lehden toimittaminen voisi siirtyä toisiin käsiin, koska se kunnallisten ja hiippakunnan kirkollisten asioiden käsittelyn ohella voisi kirjoittaa myös yleiskansallisesti kiinnostavista aiheista tai, mikä ehkä olisi parempi, ottaa paikkansa pelkästään kirkon ja kansanopetuksen lehtenä niin kauan kun ei ole olemassa mitään kasvatusopillista lehteä valvomassa jälkimmäisen alan etuja.
Tämän kirjoittaja olisi iloinen, jos voisi arvostella hiukan edullisemmin Morgonbladetia, tätä lehteä, joka erinäisinä kausina on yrittänyt kohottaa kotimaista aikakauskirjallisuutta ja pariin otteeseen, Runebergin johdolla (1832–35) sekä 1838–39, kun eräät nuoremmat voimat yhdistyivät sitä toimittamaan, yksinään edusti mainitun kirjallisuuden parempaa osaa. Nykyisin Morgonbladet kuitenkin on vajonnut lievemmin sanoen vähämerkityksiseksi maamme kirjallisuuden kannalta.
Eräs seikka voidaan lehden eduksi mainita: sen sisällyksessä ei kuitenkaan ole koskaan ilmennyt välinpitämättömyyttä sivistyksen intressejä kohtaan, vielä vähemmän niiden laadun väärää arvostelemista – tämä on jotain, mitä ei varauksitta voi sanoa kaikista muista maan sanomalehdistä.
Mutta näistä ansiokkaista tekemättä jättämisistä on pitkä askel vilkkaaseen ja elähdyttävään positiiviseen toimintaan valistuksen levittämiseksi ja jonkinlaisen yleishengen herättämiseksi. Tässä suhteessa Morgonbladet on epäilemättä kovasti taantunut. Yleisön mielenkiinnon väheneminen todistaa siitä aivan yhtäläisesti kuin kohtuullisinkin kritiikki.
Huomattavin, mitä Morgonbladetin viimeisimmällä vuosikerralla on ollut näytettävinään, koostuu sisällöltään esteettisistä sekä kaunokirjallisuutta käsittelevistä kriittisistä ja kirjallisuushistoriallisista artikkeleista. Mutta tämäkin sisällys on osin esiintynyt liian hajallaan toisten heterogeenisten artikkelien seassa, osin taas, milloin se on ollut lainatavaraa, se on selvästi ollut satunnaisesti valittua. Milloin kirjoitukset ovat olleet toimituksen omia, eivät ne ole olleet riittävästi muokattuja antaakseen lehdelle määrättyä luonnetta, eikä edes lehden ilmaisemissa esteettisissä mielipiteissä ole ilmennyt mitään varmaa ryhtiä.
Olemme vakuuttuneet, että yksinomaan kaunokirjallisuuteen ja taiteisiin keskittyvällä aikakausjulkaisulla olisi jo Suomessa jonkinlaista menestymisen toivoa. Meidän lehtemme ja Teknologenin jatkuva ilmestyminen, sellaiset julkaisut kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, Runebergin teokset, Suomi, herrojen Arwidsson ja Grönblad asiakirjakokoelmat, Läkaresällskapets Handlingar, Fosterländskt Album, Joukahainen, Väktaren, Annikka, Romanbiblioteket, Necken ja muut kalenterit, Aura ja monet kotimaiset novellit, oppikirjat ja kansankirjaset osoittavat todella odottamattoman suurta suomalaisessa yleisössä ilmenevää valmiutta ottaa vastaan tieteellistä, kaunokirjallista ja muuta yleishyödyllistä luettavaa. Menestys tekee välinpitämättömäksi; nykyisin annetaankin tämän kirjallisen vilkkauden, jonka mahdollisuuteen tuskin kukaan kymmenen vuotta sitten uskoi, jäädä vaille kaikkea huomiota. Tämän kirjoittaja on puolestaan aina siitä hetkestä, jolloin hän viisi vuotta sitten aloitti lehtimiestoimintansa, luottanut tähän lukevan yleisön kirjalliseen harrastukseen ja ilmaissut sen. Sellainen luottamus ei mielestämme jokaisessa maassa olekaan muuta kuin kirjailijan velvollisuus; muuten hän olisi vaarassa sortua syyttämään yleisöä, vaikka vika olisi hänen oman kykynsä vähäisyydessä. Mutta älyllisen harrastuksen tarve kasvaa yleisössä yhtä hyvin kuin yksityishenkilöissä vain sikäli kuin sitä ravitaan ja tyydytetään. Olkaamme siis oikeamielisiä! Muistakaamme, mitä tätä ennen on tehty kotimaisen kirjallisuuden hyväksi. Ja arvioikaamme sen mukaan viime vuosina tehtyjen yritysten menestystä. Silloin ei varmaankaan ole syytä valittaa lukevan yleisön penseyttä. Vasta kun arvostellaan yleisöä oikeamielisesti, voidaan myös julkeutta osoittamatta vaatia sen tunnustusta ei ainoastaan niille osin merkittäville, vaan myös yleensä kiitettäville pyrinnöille kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen sivistyksen hyväksi, joita niin lyhyenä aikana on ilmennyt. Jos kysytään neuvoa saadulta kokemukselta, ei sen puolesta ole syytä epäillä, etteikö aikakausjulkaisu, jonka tehtävänä olisi kaunokirjallisuutta ja taidetta koskevien käsitysten selvittely, saisi taakseen yleisön kannatusta.
Tämän ennakkoarvion paikkansapitävyydestä todistaa vielä yhdistys, joka on perustettu suomennetun kaunokirjallisuuden julkaisemiseksi. Sen pohjana on yli 1 300 hopearuplan vuotuinen määräraha. Lisäksi Suomen taideyhdistys jatkaa olemassaoloaan. Innostusta on riittänyt seuranäyttämöiden perustamiseen maamme useimpiin kaupunkeihin ja yrityksiin saada aikaan kotimaisia näyttämötuotteita. On myös tehty kotimaisia sävellysyrityksiä ja tieteellinen musiikkiarvostelu on alullaan. Kaikkia näitä liikkeitä voisi onnellisemmassa asemassa oleva ja pidemmälle edistynyt ulkomaalainen pitää vähäpätöisinä, mutta ne todistavat silti selvästi, että maassamme on avointa ja vastaanottavaa yleistä henkeä myös kaunokirjallisuuden ja taiteen harrastuksille. Tämän hengen olemassaolo tekee myös selväksi, että julkinen, oivaltava ja maltillinen kritiikki on tarpeen siinä toiminnassa, missä tämä henki pyrkii ilmaisemaan itseään.
Mutta nykymuodossaan ja, sanokaamme se suoraan, lehden tällä alalla toistaiseksi tapahtuneen toiminnan paljastaman vähäisen vireyden ja kiinteyden vuoksi ei Morgonbladet ole sopiva tyydyttämään mainittua tarvetta. Aiheen laadun vuoksi kuukausijulkaisu, joka pystyy keskeytyksettä julkaisemaan seikkaperäisempiä artikkeleita, sopii tarkoitukseen paremmin kuin sanomalehti. Tällainen hieman tyylikkäämpi kuukausijulkaisu, joka mahdollisuuksien mukaan olisi varustettu kuva- ja musiikkiliitteillä, antaisi varmasti jollekin Morgonbladetin toimituksen maun ja lahjakkuuden mukaiselle kirjoittajalle riittävästi tilaisuuksia hyödylliseen lehtimiestoimintaan. Morgonbladetin kustantajan tulisi olla sitäkin kiinnostuneempi tästä yrityksestä, kun hra R. Frenckell itse on esiintynyt kaunokirjailijana ja vihjannut näin olevansa sopiva henkilö osallistumaan sellaisen kuukausilehden toimitukseen.
Aika näyttäisi meistä nyt olevan sopiva lehden julkaisemiselle siksikin, että Hfors Tidningar on harkiten luopunut kaikista ponnistuksista tuottaa kirjallisuus- ja taidekritiikkiä, ja myös Litteraturbladetin on ollut pakko jättää lähes kaikki yritykset, koska sekä se valmisteleva perehtyminen asiaan että päiväkohtaisen kaunokirjallisuuden seuraamisen vaatima lukutyö vievät enemmän aikaa kuin mitä tämän kirjoittaja sille on voinut omistaa. Vielä kerran: pidämme tällaista yritystä nykyhetken tarpeita vastaavana, eikä juuri voi epäillä, etteikö tarpeen tiedostaminen pian synnyttäisi jotain hanketta sen tyydyttämiseksi.
Morgonbladetin toiminnan siinä hengessä ja suuntauksessa, joka leimasi lehteä vuosina 1845–47, tulisi edelleenkin olla sen tavoitteena. Aukko, jonka Morgonbladetin poikkeaminen tältä linjalta on synnyttänyt, on edelleen täyttämättä, sillä Suomettarella, ainoalla maan lehdellä, joka omistaa jakamattoman huomionsa isänmaan yleisille kysymyksille, on sekä pienempi lukijakunta kuin Morgonbladetilla noina vuosina, ja lisäksi se ei suomenkielisenä pysty kaikkien lukijoiden parissa korvaamaan ruotsinkielistä lehteä. Näin onkin päädytty siihen tilanteeseen, että vuoden sanomalehtikirjallisuuden hyödyllisin osa on jäänyt tuntemattomaksi suurelle osalle lehtien lukijoita.
Nyt kysytään, miksi Morgonbladet soveltuisi paremmin tällaiseen laajaan publisistiseen toimintaan kuin esimerkiksi Helsingfors Tidningar. Vastaukseksi toteamme vain, ettei Morgonbladet ota vastaan paikallisia ilmoituksia. Niiden puuttuminen tekee lehdestä pätevän edustamaan maan yleisiä intressejä. Siinä on tilaa seikkaperäisemmille artikkeleille eikä mikään velvoita sitä aiheidensa valinnassa ottamaan huomioon paikallisia etuja. Lisäksi lehti, joka julkaisee paikkakunnan ilmoituksia, on pääomaa julkaisijansa käsissä. Mutta koska sen tuotto kokonaan riippuu artikkelien luonteesta, ei sen kustantaja ole mitään muuta kuin kirjanpainaja; ja kun paperi ja painokustannukset on saatu maksettua, on toimituksella kohtuudella oikeus tilauskannan loppuosaan. Vain mikäli lehdellä toimituksen vaihdoksen sattuessa jo on vakiintunut luottamus lukijakunnan parissa ja suuremmat menositoumukset, voi lehden omistaja vaatia jotain korvausta sen nimen käyttöoikeudesta. Jos tilanne on Morgonbladetin suhteen ollut toinen, voi tämä johtua ainoastaan kyseisen toimituksen vähäisestä yritteliäisyydestä. Sanomalehtikustantamo on, jos toimitus nauttii yleisön luottamusta, maailman helpoin hanke. Vuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana selviää, paljonko vuositilauksia on kertynyt, ja toimituksella on kustannusmenot tiedossaan. Maan lehdistön riippakivenä on ollut aika lailla se, että lehtimiestyötä harjoittavat kirjoittajat ovat tarpeettomasti tehneet itsensä ja toimintansa riippuvaisiksi kirjapainojen omistajista, jotka ovat olleet kustantajina, silloinkin kun kustantaja ei asian luonteen mukaisesti muulla tavalla vastannut lehdestä kuin painamalla sitä hyvää maksua vastaan. Tämän tilanteen on loputtava; ja heti kun lehden suurempi tai pienempi tuotto riippuu yksinomaan toimituksen tekemisistä, tulee toimituksen saada myös siitä koituvat rahalliset ansiot.
Tämän kirjoittaja tunnustaa nähneensä Suomesta vain vuoden 1848 ensimmäiset 18 numeroa, joista viimeinen on julkaistu 26. elokuuta. Se, mitä näihin numeroihin on kirjoittanut lehden julkaisija ja toimittaja, hra Gottlund, todistaa edelleenkin siitä keveydestä, millä hän kieltä käyttelee, mutta myös, kuinka kevyesti hän suhtautuu kirjailijatoimeen. Hän näet kirjoittaa suunnitelmattomasti ja ilman aihetta, venyttää löyhää jaarittelua uskomattomalla tavalla sinne tänne, eikä hänen lauseillaan ole mittaa eikä määrää. Lehteen on lähetetty käännöksiä hra Grotin teoksesta ”Resor i Finland”, eräästä Kukolnikin novellista ja parista vanhasta legendasta. Erinomaisen pieni tilaajamäärä ja arvaamaton este, jonka laatuun hra G. on voinut ainoastaan viitata, mutta joka esimerkiksi maaliskuusta kesäkuuhun on keskeyttänyt lehden julkaisemisen, ovat onnettomuuksia, joita vastaan hra G. näyttää turhaan taistelevan. Lehden nimen muuttaminen ja uusi toimitus lienee ainoa hra G:lle tarjoutuva keino, jos hän tahtoo säilyttää kirjapainolleen sen työn, mitä lehti voi antaa.
Jokainen tunnustaa mielellään sen hyödyn, jota hra Gottlund on tuottanut suomalaiselle kirjallisuudelle julkaisemalla Otavaa; ja hra Gottlundin tulee ehdottomasti saada nauttia kunniaa siitä, että hän on toivonut tälle kirjallisuudelle tulevaisuutta aikana, jolloin kukaan muu ei sitä uskaltanut toivoa, ja että hän sitkein uhrauksin on astunut ensimmäiset askeleet kohti sen toteuttamista, vaikka silloin ei vielä kukaan muu ollut hänen rinnallaan tätä työtä tukemassa. Voipa tämän ansion vuoksi antaa vielä anteeksi hra G:n ylenkatseellisen suhtautumisen vanhoihin suomalaisiin runoihin ja siihen suomalaisen kirjallisuuden uudistumiseen, minkä niiden julkaiseminen on aiheuttanut. Mutta omaksi vahingokseen kieltää hra G. tämän uudistumisen tosiasialliset ansiot, kun hän ei näytä tunnustavan, että suomenkielisen kirjailijatoimen harjoittamiseen vaaditaan nykyisin jotain enemmän kuin muutamien kielinäytteiden julkaisemista. Hän erehtyy pahoin otaksuessaan Suomen huonon menestyksen johtuvan siitä, että muut lehdet antavat myöten yleisön pintapuoliselle halulle saada pelkkää huvittavaa lukemista. Suomesta ei puutu huvittavaa, vaan opettavaa ja hyödyllistä. Hra G:n ansioksi tulee tunnustaa kepeä kielenkäyttö, joskin hänellä esiintyy kieliopillisia virheitä. Yhdentekevää voi myös olla, ettei Savossa tahdota hyväksyä hra G:n käyttämää murretta, jonka hän itse väittää kuuluvan tähän maakuntaan. Pahempaa on, että tässä kielessä on vain sellaista selkeyttä, mistä olemme eräässä aiemmassa artikkelissa puhuneet – nimittäin sellaista, että ajatusta tuskin kuultaa sen takaa. Tästä johtuen hra G:n kieltä vaivaavat loogiset virheet, jotka nähdäksemme ovat paljon tärkeämmät kuin usein kiistanalaiset kielioppivirheet. Niinpä hra G. esimerkiksi sanoo (nro 1, palsta 2): ”puhuissamme kauniita tapauksia ja kertomuksia”, eli ruotsiksi: ”då vi omtala vackra tilldragelser och berättelser”. Myös sellaiset konstruktiot joita esiintyy numerossa 8, palsta 2, rivit 9–12, voidaan paremmin palauttaa virheelliseen logiikkaan kuin puutteelliseen tietoon kieliopista. Tähän liittyy myös hra G:n periaatteeton välimerkkien käyttö – virhe, johon muutkin lehdet ja niiden joukossa varsinkin Suometar usein syyllistyvät.
Lupaus Kanavan heräämisestä jälleen eloon ilahdutti hetkisen suomalaisen kirjallisuuden ystäviä; ilmoitukset ovat tiedottaneet, että sen ilmestyminen on toistaiseksi lopetettu Viipurin kuvernöörinviraston toimesta. Maamiehen Ystävä kuuluu edelleenkin tarjoavan yhteiselle kansalle huvittavaa, joskin suunnitelmatonta ja merkityksetöntä luettavaa.
Finlands Allmänna Tidningistä, maan kahdennestatoista lehdestä vuonna 1848, ei ole muuta sanottavaa kuin että Borgå Tidning näyttää olevan ainoa lehti, joka ulkomaanuutisia julkaistessaan on pitänyt sitä esikuvanaan.
Kaksitoista sanomalehteä, joista vain yksi päivittäin ilmestyvä, on todella vähän 1 ½ miljoonalle asukkaalle. Sillä mitta-asteikolla, joka osoittaa kansojen sivistystasoa sanomalehdistön tilan pohjalla, asettaa tämä vähäinen lukumäärä Suomen kaikkein alimmille asteille. Toistamme kuitenkin jo aiemmin lausumamme mielipiteen, että maamme sanomalehdistö osoittaa edelleenkin ottaneensa laadullisia edistysaskelia. Ja tunnettua on, ettei maamme sanomalehdistön laatua voida oikeudenmukaisesti ottaa toimitusten hyvän tahdon ja kyvyn ehdottomaksi mittapuuksi; mutta toisaalta ei tämä seikka saa kumota yleisön vaatimusta, että lehdistön tulee entisestään kohentua.
