Ne lukijat, joita tällaiset kysymykset jollain tapaa kiinnostavat, muistavat ehkä sen sanasodan, johon lehtemme joutui julkaistuaan moittivan arvostelun vasta ilmestyneestä ns. ”Yleisestä kieliopista”. Kirjaa ja sen määritelmiä ryhtyi kirjeenkirjoittaja B–r [E. J. W. af Brunér] innolla puolustamaan H:fors Tidningarissa. Puolustukseen, jossa olemme mieluusti jättäneet hra B–r:lle viimeisen sanan, meillä ei liioin ole muuta muistuttamista. Kyseisen kirjan laadusta ei voi olla muuta kuin yksi ajatus, kun myös maan koulumiehet tietääksemme lienevät täysin yhtä mieltä siitä, ettei kouluille sovellu se latinan kielioppi, josta ”Yleinen kielioppi” on lainannut määritelmänsä ja jonka hra B–r aivan aiheetta on vetänyt polemiikkiinsa. Valitettavaa siinä on vain, että asianomaiset koulunopettajat antavat kärsivällisesti laittaa minkä oppikirjan tahansa omaan ja oppilaidensa käteen. Vaikka monet asianomaiset ovat kehottaneet meitä sittenkin paljastamaan sanotun latinan kieliopin käyttökelvottomuuden, he tuskin ovat rauhoittaneet omaatuntoaan. He voisivat hyväntahtoisesti itse nähdä vaivaa lähinnä heitä koskevassa asiassa. Allekirjoittanut on aikanaan saanut kylliksi kiusaa sellaisten henkilöiden pikkumaisista ja kypsymättömistä yrityksistä uudistaa kouluopetusta, joilla ei sen laadusta ja tarpeesta ole mitään käsitystä. Vältän mielelläni vaivan ja harmin edes tutustua niihin.
Kaikessa ystävyydessä haluan muistuttaa hra B–r:ä vain siitä, että hän tosiaan liioittelee vaatimuksessaan saada laatia julkisia todistuksia minun kieliopin taitamattomuudestani ja kyvyttömyydestäni erottaa kielioppi ja metafysiikka. Voi olla lukenut ja paljon lainaillut, mutta se ei silti anna valtakirjaa laatia kirjallisia todistuksia viran ulkopuolella. Ja kun kirjallisten todistusten pohjaksi asetettu sekasotku on niin suuri kuin se sattumalta on ilmennyt olevan hra B–r:llä, hänen ei pidä paljon ihmetellä, että hänelle muistutetaan vanhaa: ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”.
Mutta polemiikissa on tullut esiin yksi kysymys, joka ei koske arvosteltua ”Yleistä kielioppia” eikä hra B–r:iä ja hänen latinan kielioppiaan vaan lauseoppia, sellaisena kuin sen esittävät paitsi uudemmat koulukieliopit myös yleensä uudemmat kieliopit. Mieleemme ei ole voinut edes juolahtaa moittia sitä, että kyseisen kieliopin tekijä tai hra B–r tässä suhteessa eivät ole esittäneet yhtään omaa ajatusta. Olemme vain huomauttaneet siitä nurinkurisesta tavasta, jolla edellinen – luultavasti jälkimmäisen mallin mukaan – on esittänyt omaksumansa lauseen määritelmän.
Lauseesta löytää määritelmiä: ”sanoin ilmaistu ajatus”, ”ajatuksen täydellinen ilmaisu”, ”sanojen avulla ilmaistu ajatus”. Nämä enemmän tai vähemmän oikeat määritelmät sanottu kielioppi muuttaa tuntemattomiksi: ”täydellinen ajatus, joka lausutaan julki”. Epäilemättä on parempi määritellä lause ajatuksen ilmaukseksi eikä ajatukseksi. Voi myös lisätä oikein: sanoin ilmaistu, vaikka ajatus voidaan ilmaista myös muilla merkeillä tai kuvata symbolein. Mutta koulukieliopissa se ei ole tärkeää. Kyse on kielestä, eikä siinä ole muita ilmauksia kuin sanoja. Tiukasti ottaen ihminen ajattelee vain sanoin, ja vain mielikuvituksen kuvitelmat voivat liikkua kuvin, joita ei vielä ole sanoin määritelty.
Kenenkään kieliopintekijän mieleen ei liene pälkähtänyt väittää, ettei kieliopillinen lause olisi ajatuksen ilmaus, tai epätäsmällisemmin, sanoin ilmaistu ajatus. Ja kun myös uudenaikaisimmat antavat lauseen koostua kahdesta osasta, subjektista ja predikaatista, on päivänselvää, että lauseen ilmaisema ajatus on arvostelma. Sillä lause ajatuksen ilmauksena ei ole nämä kaksi sanaa, jotka muodostavat lauseen osat, vaan ilmaus yhteydelle tai ei–yhteydelle, niiden kahden väliselle suhteelle, tarkemmin sanoen suhteelle niiden kuvitelmien, käsitteiden eli ajatuksen määreiden kesken, joita ne kaksi sanaa tarkoittavat. Lause ilmaisee juuri sitä mitä predikaatti täsmentää eli ilmaisee subjektista – tai on ilmaisematta. Sellainen täsmennys on arvostelma. Kaikki ajattelu on yleensä arvostelmaa, älyn arvio lauseen kahden määreen keskinäisestä suhteesta. Lause on tämän arvion, ajatuksen ilmaus.
Vaikka tällä ei ole suoraa merkitystä lauseopille, haluamme kuitenkin lisätä seuraavaa. Jokainen ihminen katsoo, että hänellä on joukko annettuja kuvitelmia, käsitteitä tai miksi niitä kutsutaankin. Edelleen sanotaan, että arvostelmassa, ajattelussa ja arvioinnissa on kyse vain siitä, että nämä annetut kuvitelmat asetetaan yhteen ja ratkaistaan, onko niillä jotain yhteyttä keskenään vai ei. Lausutaan esim. oppinut arvostelma: ilma on läpinäkyvää, ja tarkoitetaan, että jo ennestään tiedetään mitä on ilma ja mitä on läpinäkyvyys. On kysymys siitä, kuinka nämä kaksi määrättyä seikkaa suhtautuvat toisiinsa. Jo vähäinen pohdiskelu opettaa, että läpinäkyvyys on tärkeimpiä määreitä, joita sisältyy käsitykseen ilmasta, joka opettaa meille mitä ilma oikeastaan on, ja toisaalta käsitys läpinäkyvästä, läpinäkyväisyydestä, on saatu juuri ilman katsomisesta, ilman ominaisuuksien tarkkailusta. Siis käsitteet ilma ja läpinäkyvyys ovat syntyneet vasta arvostelmasta. Yksilö omaksuu sanat kuin kolikon ja käyttää niitä sellaisina. Toinen selvittää lähemmin kuin toinen, mitä ne sisältävät, on tietoinen tästä selvityksestä monien käsitysten suhteen ja vailla selvää tietoa toisten suhteen. Mutta jokainen löytää melkein huomaamattaan sen tarkoituksen, jolla hän käyttää sanoja, on itse asiassa pannut joka sanaan sen merkityksen eri arvostelmien mukaan. Jos käsityksestä poistetaan nämä predikaatit, jotka arvostelma on siihen pannut, jää jäljelle vain tarkoitettu, epämääräinen substraatti, Jokin ilman mitään määräistä merkitystä. Sanottu yhdistelmä tekee määreestä ajatuksen. Kaikki sanat olisivat vain huudahduksia tai ääniä, ilmauksia epämääräisistä tunteista tai sielunliikkeistä, ellei arvostelma olisi antanut niille määrättyä merkitystä ja tehnyt niistä ajatuksen määreiden ilmauksia. Lause on ilmausta itse tälle operaatiolle, tälle ajattelun aktille, jota kutsutaan määritykseksi, arvostelmaksi.
Sanotaan: harkinta johtaa arvostelmaan, joka muodostaa, lausuu arvostelmia. Ja tällä on se merkitys, että ajattelu, kun se määrätyin sanoin, lauseen muodossa lausutaan julki, on harkintaa, ei vain subjektin ja predikaatin sitomista annettuina määreinä, vaan subjektin merkityksen kehitystä, niiden predikaattien kehitystä, jotka ajatus on jo subjektiin sisällyttänyt. Tästä teoreettisesta, analyyttisestä ajattelusta eroaa ilmeisesti empiirinen, synteettinen kokemusarvostelma, jossa tarkastelun kautta annettu predikaatti lisätään subjektiin. Kun Lavoisier esim. ensin keksi, että ilma sisälsi vetyä, tuli käsitteeseen ”ilma” todella predikaatti, jota ihmiskunta ei ennen ollut siihen liittänyt. Mutta itse asiassa se tuli aikaisemmin oletetun flogistonin [se osa aineesta jonka oletettiin poistuvan palamisessa] tilalle selittämään ilman palamista. Se oli aiemmin tunnetun analyysi. Emme sano, että vety oli aiemmin tunnettu ilman ainesosa. Mutta samoin kuin tässä keksinnössä riippui analyysistä, mitä kokeessa etsittiin, niin riippuu myös ajatus siitä analyysistä, mitä käsite ’ilma’ pitää sisällään, määrätään lähemmin tällä käsitteellä ymmärretyt ilmiöt. Kaikkein tilapäisimmillä havainnoilla, että ilma on tällä hetkellä lämmin, kylmä, kirkas jne. on sama tilanne. Ne ovat arvostelmia, jotka lisäävät subjektiin muuttuvia predikaatteja, jotka on jo edellytetty käsityksessä siitä, mitä ilma on. Toisaalta teoreettinen arvostelma on myös yhtä synteettinen. Se antaa määreille selvyyden, jota niillä ei aiemmin ollut, erottaa ne, määrittää niiden keskinäiset suhteet, niin että niiden merkitys itse asiassa muuttuu toiseksi kuin se on ollut. Subjekti saa myös näistä arvostelmista uusia, toisin määrättyjä predikaatteja.
Ottamatta huomioon esitettyä eroa arvostelman muodossa, jonka merkitys tutkimuksellemme myöhemmin osoitetaan, voinee älyltään yksinkertaisinkin tajuta, että kaikki ajatukset ovat arvostelmia. Kuviteltakoon, että ajattelijan järki lisää määrättyjä predikaatteja määrättyyn subjektiin, tai subjektista kehittyvät siihen sisältyvät predikaatit, molemmissa tapauksissa täytyy silti myöntää, että ei ole yhtään sanaa, yhtään käsitystä, yhtäkään määrättyä ajatusta, joka ei muodostu sellaisesta useampien määreiden, predikaattien yhdistämisestä. Erottaa ne toisistaan, pitää yhtä osaa subjektina suhteessa toiseen osaan (yhteen tai useampaan määreeseen) predikaattina, se on ajattelua, arvostelman lausumista. Asia on niin yksinkertainen, että siitä voi sanoa samaa kuin nokkela maalaismies jään haihtumisesta: ”talonpoikaisvaimot ovat tunteneet asian ikivanhoista ajoista asti, sillä he kuivaavat pyykkiä kolmenkymmenen asteen pakkasessa; mutta oppineilta on vaatinut vuosisatojen tutkimukset, ennen kuin he ovat päässeet siitä selville”.
Sanotaan, että kieliopillinen lause ei ole arvostelman ilmaus. Olemme riittävästi osoittaneet, kuinka nurinkurista on sanoa, että lause on ajatuksen mutta ei arvostelman ilmaus. Nyt sen sijaan sanotaan – ja B–r sanoo niin kuin sanotaan – lause on lause ja arvostelma on arvostelma, ne ovat kaksi eri asiaa kuin yö ja päivä. Voidaanpa kysyä: mistä me & muut [ruots: man & c:o] olemme tämän oppineet? Eivätkä me & muut ole ymmällään vastauksesta. He sanovat: ”Hegel sanoo” jne. Tieteen suurten miesten onnettomuus on aina ollut, että kaikenlaiset pienet anelijat suurentelevat itseään ottamalla heidän teoksistaan lainauksia, joista he ymmärtävät yhtä vähän kuin asiasta, joita lainaukset koskevat. Kun Hegel sanoo: ”Caesar murhattiin 44 eKr.” on lause, ei arvostelma, hän tarkoittaa, että tämän tosiasian kertomiseen kertoja ei lisää omaa arvostelmaansa eikä kuulija liioin joudu siitä arvioimaan, kuuluvatko subjekti ja predikaatti yhteen vai eivät. On meille & muille tuntematonta, että Hegel ei pidä sellaista tosiasian esittämistä edes ajatuksena, minkä vuoksi sen vielä vähemmän pitäisi olla ”täydellinen ajatus, joka lausutaan julki”. Sillä Hegel ei totisesti ole niin yksinkertainen, että hän katsoisi olevan olemassa ajatuksia, jotka eivät ole arvostelmia. Hänen tarkoituksensa on yksinkertainen: ajatella, arvioida, on jotain muuta kuin kertoa tosiasia. Ja siksi hän sanoo: kertomus on vain lause. Mutta hän ei suinkaan ole niin yksinkertainen katsoakseen, etteikö melko reaalinen arvostelma olisi kertomuksen pohjana, etteikö vuonna 44 aivan järkevästi olisi arvioitu ja päätelty, että Caesar oli kuollut, että hänet oli murhattu, että tämä oli tapahtunut 23 tikariniskulla jne. – Yhtä vähän hän kiistää, että kertova lause ilmaisee ikivanhan arvostelman asiasta. Mutta nyt kun matit ja paavot toistavat kertomusta, se ei todellakaan sisällä arvostelmaa siitä, mikä siinä on totta tai epätotta, oikein tai väärin jne. Se on Hegelin näkemyksen mukaan asian yksinkertainen yhteys. Mutta se ei kiellä sitä, että kieliopillinen lause on arvostelman ilmaus. Ja vaikka Hegel olisi lausunut jotain niin absurdia, niin ei kukaan, joka katsoo olevansa osallinen järjen lahjasta, ole velvollinen yhtään tarkistamatta uskomaan häntä.
Voisimme lisätä Hegelin sanovan monta kertaa, ettei ole ajatus, on vain kuvitelma, ilman että tähän mennessä kukaan olisi selvittänyt, mitä hänen mielestään on se kaikki, mikä on vain kuvitelmaa, ei ajatusta.
Tähän esimerkkiin voi soveltaa yllä esitetyn. Caesar on todella, nimenä, sinänsä merkityksetön sana. Mutta G. Julius Caesarilla ymmärretään ihmisyksilöä, jonka kuva on ehkä nähty ja joka on valloittanut Gallian, voittanut Pompejin, anastanut Rooman korkeimman vallan, murhattu 44 eKr., haudattu komein menoin, korotettu jumalaksi jne. Se kaikki sisältyy käsitykseen tästä yksilöstä ja saa ilmaisunsa hänen nimessään. Sille, joka tietää mitä kaikkea nimi tarkoittaa ja kertoo siitä, kertomus on niiden predikaattien ilmoittamista, jotka kuuluvat Caesariin, mutta samalla sen operaation, niiden arvostelmien ilmoittamista, joiden kautta käsitys tästä yksilöstä on kertojassa ja muissa muodostunut. Ja tutkijan käsityksessä voi jonkin predikaatin oikeellisuus olla vielä riippuvainen perusteellisesta tutkimuksesta, arvioinnista ja todistuksesta.
Meille on nyt melko yhdentekevää, mitä kielenoppineet aiheesta ymmärtävät ja tarkoittavat; eikä tarkoituksemme voi missään tapauksessa olla heidän valistamisensa mikä siinä on oikein. Mutta meillä on tietty horjumaton kiintymys poloista koulunuorisoa kohtaan, jota usein on siunattu osaamattomilla ja kokemattomilla opettajilla; lisäksi heitä hätistelevät oppineet mutta kokemattomat ja sekavat oppikirjantekijät. Sillä sellaista tulee nykyisin harjoitetusta lauseopista, epäselvää ulkoläksyä, kun sen pitäisi olla helpoimmin ymmärrettävää koko kieliopista, sen selkeästä tajuamisesta riippuu myös koko kielitaito.
Puutteellinen käsitys siitä, että kaikki ajatukset ovat arvostelmia ja että lause on arvostelman ilmaus, on aiheuttanut, että useimmat kieliopinkirjoittajat ovat tehneet lauseen kopulasta poikkeuksen, ei säännön. He eivät tiedä mikä kopula oikeastaan on. Mutta heistä tuntuu, että kielessä on usein lauseessa sana, jota ei voi kutsua subjektiksi tai predikaatiksi mutta joka silti välttämättä kuuluu lauseeseen. Ja kuitenkin väitetään, että lause koostuu vain kahdesta lauseenosasta, subjektista ja predikaatista. Kopula tulee jotenkin lisäksi, kaupan päälle, ilman että kukaan osaa sanoa mikä se on.
Yksinkertaista ja selvää pitäisi kuitenkin olla, että ajatus on ajattelijan ajatus, ja että ajatukselle ilmauksen antava kieli myös ilmaisee sen, lausuu ajatuksen ajattelijan lauseena. Subjekti ja predikaatti eivät ole kaksi kemiallista yksinkertaista ainetta, jotka yhdistetään lasikolvissa, tai kaksi eläintä, jotka katsovat toisiaan. Ne ovat kaksi ajatuksen määrettä, jotka ajattelija liittää toisiinsa, yhdistää tai erottaa. Itse ajattelevan akti, erottaminen ja yhdistäminen, on kopula, yhdysside näiden molempien kesken, ja se ilmaistaan sillä, mitä kieliopillisessa lauseessa kutsutaan kopulaksi. Sanomme että kopula, yksinkertaisesti sana ”on” tai ”ei ole”, ilmaisee itse ajattelemista, edustaa lauseessa ajattelevaa. ”Ilma on läpinäkyvä” -lauseessa ”on” ilmaisee ajattelevan tietoa ja käsitystä, hänen arvostelmaansa ilmasta, molempien määreiden, ilman ja läpinäkyvyyden suhteesta, samoin kuin hänen niille molemmille määräämäänsä merkitystä, joka olisi toinen, jos ajatus ei yhdistäisi niitä, jos kopula kuuluisi: ei ole. Kun kopulalla on tämä merkitys, on ilmeisen järjetöntä väittää, että lause koostuu vain subjektista ja predikaatista. Sillä ilman kopulaa ei ole ajatusta.
Kaikki, mikä lauseessa ilmaisee subjektin ja predikaatin suhdetta, kuuluu kopulaan. Modus tai tempus on ilmaus siitä, miten ajattelija sen suhteen määrää. Ne, joilla on paljon tarpeetonta oppia ja kuitenkin perin puutteellinen ajattelu, käsittivät verbin passiivimuodon olevan merkitykseltään vain se modifikaatio, joka muuten ilmaistaan apuverbillä, sellaisilla kuin -koon, -köön, voida, pitää tai vain moduspäätteellä. Että jotain ”sanotaan”, ”katsotaan olevan”, ”kutsutaan” joksikin, ilmaisee ajattelijan varaumaa, epävarmuutta ja jonkin asiaintilan myöntämistä tai vain hänen välipitämättömyyttään kyseisen ajatusyhteyden arvostelemiseen. Luonteeltaan ei sellainen arvostelma eroa siitä, mikä ilmaistaan apuverbillä. Verbin aktiivimuoto yhdessä infinitiivin kanssa merkitsee samaa lauseelle. Jokainen verbin finiittimuoto itsekseen käytettynä, transitiivisena tai intransitiivisena, on modus- ja tempusmuotonsa kautta paitsi predikaatti myös kopula. Yhtä helposti oivaltaa, että verbille yleensä ja varsinkin verbin finiittimuodolle tunnusomaista on merkitys kopulan ilmauksena, ei jonkinlaisena predikaattina. Verbin luokka sitä vastoin antaa eri merkityksen verbille predikaattina.
Emme vaadi, että jonkun kieliopintekijän pitäisi käsittää saati tunnustaa esitetyn totuus. Mutta katsoisimme sen voivan saavuttaa ajattelevien koulumiesten kannatuksen, niin että he saisivat siitä lisää syitä jättää nykymuotoinen vääristynyt lauseoppi ja olla kiusaamatta oppilaitaan tuputtamalla järjenvastaisia jakoja ja selityksiä. Olemme sitä oikaisemalla koettaneet sanoa, että yhtäkään lausetta ei selvitetä tekemättä eroa kopulan ja predikaatin kesken. Kopulan perusilmauksen, ”on” tai ”ei ole”, on oltava jokaisessa lauseessa, sillä se ilmaisee kopulan merkityksen, edustaa ajattelevan ja puhuvan arvostelmaa, itse ajattelua. Sanotusta seuraa, että lauseen määreet johdetaan oikeisiin lauseenosiinsa, kopulaan ja predikaattiin, joista ne saavat lisäyksineen kullekin oikein kuuluvat. Jokainen ruotsia ymmärtävä huomaa, että esim. lauseissa ”ilma on tänään kylmä”, ”minun mielestäni kuva on kaunis”, ”ystävä ei varmasti tule”, sanoilla ”tänään”, ”minun mielestäni”, ”ei varmasti” ei ole mitään tekemistä predikaattien – kylmä, kaunis, tulla – kanssa, vaan ne vain koskevat sitä suhdetta, jossa puhuja ajattelee niitä subjektiin – ilma, kuva, ystävä. Eroa ei ole, jos lauseen verbi on transitiiviverbi, esim.: N. N. ei epäilemättä ymmärrä sanotusta mitään. Mutta nykymuodin grammaatikolle sellaiset sanat ovat ”predikatiiveja” ts. määräävät predikaattia. Toistamme, että meille on täysin samantekevää, elävätkö lingvistit ex professo [ammatista johtuen] vastedes aina tässä sekasotkussa. Toivoisimme vain, että tunnontarkat koulumiehet eivät sekoittaisi sillä lasten ymmärrystä.
Äsken esitetty pitää laajentaa myös sivulauseisiin. Kun sanotaan: ”ilma on kylmempää kuin se oli eilen”, sivulauseella määrätään kylmyyden aste, siis päälauseen predikaatti. Mutta ilmauksessa: ”ilma kylmenee, jos ilmapuntari nousee”, sivulause (hypoteettinen premissi) ei sisällä mitään, mikä määräisi päälauseen predikaattia kylmä. Se koskee vain ja ainoastaan suhdetta subjektin ja predikaatin, ilma ja kylmyys välillä. Eroa ei tietenkään ole, jos päälauseen kopula ja predikaatti sisältyvät samoihin sanoihin, esim. ”poikaa kehutaan, kun hän on ahkera”. Ne kaikki ovat pikku asioita. Mutta moderni lauseoppi on niin nurinkurisen oppinutta, että se on ovelasti väistänyt yksinkertaisimmat pikkuasiat.
On tunnettua, että termit subjekti ja predikaatti on lainattu logiikasta, juuri arvostelmaopista. Mutta sieltä lainattiin silloin myös kopula, jonka uudet ovat ottaneet tehtäväkseen karkottaa lauseopista, menettäen samalla tietoisuuden siitä, mitä lause ja arvostelma ovat.
Arvostelman merkityksen esittämiseen kuuluu, että samoin kuin arvostelma on sen kehitystä, mitä käsitykseen, ajatusmääreeseen, käsitteeseen sisältyy, jakaa sen subjektiksi ja subjektin predikaateiksi, niin myös loppupäätelmä on arvostelman kehitystä. Loppupäätelmässä astuvat välitermit abstraktin kopulan sijaan, ilmaisten objektiivista suhdetta subjektin ja predikaatin kesken, pelkän subjektiivisen arvostelman asemesta. Ajatteleva ja puhuva ei silloin väitä vain, että sellainen suhde on olemassa, hänen omana tietonaan ja käsityksenään, hänen arvostelmanaan asiasta, vaan hän antaa syyn sille, mikä osoittaa suhteen riippuvan asian omasta olemuksesta. Kaikki kopulaa määräävät sivulauseet, joilla on tämä merkitys, ovat itse asiassa loppupäätelmän välitermejä. Emme tarkoita tällä viimeisellä selvityksellä, että se pitäisi antaa oppilaille koulukieliopissa. Olemme sillä halunneet vain antaa lisätodisteen väitteelle, että kopulaa ei voi puuttua yhdestäkään lauseesta. Sillä jokaisen lauseen ilmauksen täytyy olla sellainen, että se antaa järkevälle ajatusyhteydelle tietoisuuden ja että yhteys voi kehittyä siitä. Todella järjettömiä väitteitä ja lauseita voi kuulla ja lukea. Mutta järkevää niissä on silloin se, että niitä vastaan voi väittää järkevällä todistuksella. Tämä artikkeli on yritys väittää järkevästi kaikenlaisia kieliopillisia järjettömyyksiä vastaan.
J. V. S.
