Jak. Juteinin kirjoja. 1 osa: Kandeleen kaksoiset eli laulu- ja runokokous; 2. Osa: Leikki lauluja ja pila puheita. Wiipurissa 1856.
Hän on vaeltanut pois rauhan majoille, tämä vanhus, joka puoli vuosisataa sitten lauloi ensimmäiset suomenkieliset laulunsa ja jonka rakkain puuha vielä elämänsä ehtoossa oli harjoittaa suomalaista runoa. Hän kokosi, järjesti, muutti ja kirjoitti uudelleen, kaikki julkaistavaksi kuolemansa jälkeen; ja nämä hänen kootut teoksensa ovat nyt edellä esitetyn otsikon alla nähneet päivänvalon.
Ensimmäinen osa sisältää sisällöltään vakavahkoja runoja sekä runomitassa että modernissa säemuodossa; ja myös toisessa osassa on niin vakavia kappaleita, että sitä ei voi kutsua leikkiväksi tai leikkisäksi. Myös niihin, joita voisi viedä jälkimmäisen otsikon alle, kuuluu harvoja iloisena pidettäviä. Tuskin edes iloisimmat saavat lukijassa aikaan hiljaista hymyä. Huomaa selvästi, että Judén on ryhtynyt hyvin varovaiseksi, niin että hän otsikolla ”Leikki lauluja” on karttanut ei vain lauluja, joiden aiheita voisi pitää kelvottomina vanhan miehen laulettavaksi, esim. viini ja rakkaus, vaan myös kaikkia vapaampia käsityksiä erittäin vakavista aiheista. Monin paikoin pilkahtaa luonnostaan esiin iloinen luonne; mutta on ilmeistä, että laulaja muutamin poikkeuksin on pitänyt sen vuodatukset tiukasti aisoissa. Niin myös kaikkein vakavimpia lauluja lukiessa kokee usein vaikutelman niitä hallitsevasta pakosta, ja jos arvostelijan lailla on ollut tilaisuus kuulla vapaamielisen ja vielä vanhuudessaan elämäniloisen miehen puhuvan, on siinä kokemuksessa vahvistus sille, minkä laulujen lukeminen antaa vain aavistaa. Hänhän oli saanut osakseen sen tässä maassa ainutlaatuisen varoituksen, että hänen omakätinen ruotsinkielinen teoksensa on lain tutkinnan ja tuomion perusteella poltettu. Siksi olemme varmat siitä, että toisissa yksilöllisissä ja yleisissä ulkoisissa oloissa Judénin laulut olisivat olleet vielä paljon enemmän kuin ne nyt ovat.
Runoilijakykynä sanan korkeimmassa merkityksessä ei Judénia voi pitää. Hänen laulunsa on siihen liian ajattelevaa ja tendenssimäistä. Mutta hän onnistuu usein erinomaisen hyvin laulunlaulajana, ja olisi epäilemättä onnistunut vielä useammin, jos hän olisi jättänyt mielikuvitukselleen vähän vapaammat ohjat ja laulanut täysin rinnoin sen, mikä jo näyttää häilyneen hänen huulillaan. Myös ilman laulun sävyä hän on, kuten lukija jo seuraavista näytteistä voi huomata, kirjoittanut suomenkieliselle runoudelle harvinaisen kauniita lyyrisiä kappaleita. Nuoremmille runoilijoille oudolla helppoudella hän käyttelee kaikenlaisia säemuotoja, luullaksemme jopa sellaisia, joita ei löydy keltään muulta. Tämä vapaus perustuu pääasiassa siihen, että Judén luultavasti ei ole edes perehtynyt lähemmin niihin kahleisiin, jotka nuorempi sukupolvi on ottanut taakakseen mutkikkaassa runomittaan muovatussa metriikassa. Tämä tavunpituuteen perustuva mitta lankeaa runoon melko luonnollisesti. Mutta moderneissa, varsinkin jambiin perustuvissa säelajeissa se synnyttää vain väkinäistä kankeutta. Osaltamme kehotamme jokaista siinä jossain määrin seuraamaan Judénin esimerkkiä, mutta ei hänen laillaan jättämään tämä metriikka täysin huomiotta vaan olemaan antamatta sen sitoa käsiä ja jalkoja. Sillä on luonnotonta pakottaa runoilija opettelemaan puhekielelle ja myös proosalle vieraita äänensävyjä. Hänen tuskin koskaan onnistuu totuttaa korvansa siihen tarvitsematta alinomaa turvautua sääntöön. Ja siitä täytyy olla seurauksena, että säkeestä tulee kokoonkyhätty mutta puolivalmis. Lukijalla on puolestaan usein sama vaiva saada sellaisista kyhäyksistä sujuvia säkeitä. Luultavasti siihen aikaan, kun runoja ensin saneltiin, kieltä myös puhuttiin pitäen ankarammin kiinni tavujen kvantiteetista. Mutta nykyään paino on puheessa hallitseva; ja on turhaa vaivaa yksin runoudessa koettaa säilyttää vanhentunut sävy. Se, joka kirjoittaa suomalaisia säkeitä, niin kuin Judén kuulussa laulussaan ”Arvon mekin ansaitsemme” tai ”Luonnon suuren lapsukaiset”, voi, jos vain sisällöllä on arvoa, katsoa antaneensa isänmaalliselle kirjallisuudelle ikuisesti säilyvän lahjan.
Judénin laulu ei koostu kuitenkaan vain metrisistä tai loppusäkeisistä mietelmistä. Sitä elähdyttävät monet välähdykset ja niissä on usein ylenpalttisesti epiteettejä, kuvia ja vertauksia, mutta yksinkertaisia ja suoria. Esimerkiksi viimeksi siteeratun laulun säkeistöt:
”Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
aina, niin kuin päivän paiste syksyisellä säällä” -
tai
”Hyvä, niin kuin kuutamolla kuljeskellessamme,
ombi toivo, sielun valo, vaelluksessamme”
ovat kumpikin sinänsä runollisesti kauniita ja niissä on kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon hienoutta ja totta.
Naiivi, kevyt ja vapaa on esim. seuraava kuvaus elämän ihanuudesta Suomessa:
Kesällä leikkivät linnut ja karjat,
makiat marja
Varsista valmiina taitellaan;
Kedolla kestävät lapset ja laumat;
pellolle aumat,
Korkeat laveat laitellaan.
Miehiksi nousevat poikamme norjat,
suorat ja sorjat,
miehinä mieldänsä kiitellän.
Pienestä piiasta paisuupi nainen,
jaa samanlainen
kuin marja kukasta viljellään.
Naitavan neitosen lembeä laatu,
simasta saatu,
aina on sulava suosioon.
Ei ole elämä onnea vailla
Suomengan mailla;
Avoina ovi on nautindoon.
Lukija ei varmasti väsy vielä pariin lainaukseen. Valitsemme seuraavan ei-laulunomaisen, yksinkertaisen liikuttavan runon, joka ajatukseltaan ei ole uusi mutta on toteutukseltaan omaperäinen. Tekijä on antanut sen nimeksi Lapsen laulu leskelle:
Älä itke äitini, älä äiti kulda!
vaikka vaan nyt isäni
on jo musta mulda.
Älä muista murhetta
tuoll on kirkas taivas.
Poikas torjuu puutetta,
vähendääpi vaivas.
Kyllä luondo lapsella
viimein vahvistuupi,
miehen voima varrella
kerran kukoistuupi.
Anna ajan ehtiä,
huoles minä maksan;
leipä paisuu leviä,
koskaan kyndää jaksan.
Vielä sisällöltään syvästi ajateltu ja muodoltaan viimeistelty: Levottomuus.
Veikko! kussa kestäväisen
löydät onnen olemaan,
taikka päivän pysyväisen
aina kohdes koittamaan.
Etusuutta etsittäissä,
pojes lepo pakenee;
onnen kerran keksittäissä,
toiseen toivo viettelee.
Kuinka tainnee tuonelakan
häärimistä hävittää,
kuin ei jaksa kuolemakan
toivon päivää pimittää.
Ja lopuksi näyte tekijän ”Pila-Puheista” nopea epigrammimainen:
Panettelialle.
Poika! älä panettele
virka-miestä vikain tähden.
Jos ei joskus Opettaja
tietä taivahan osanne,
eikä olis’ oikeuden
tundoakan Tuomarilla;
harvoin sinä suutarilla
näet kengät kelvolliset,
puukon parahan sepällä.
Judén kirjoittaa kansanrunoja yhtä vaivattomasti kuin moni muu, joka on harjaantunut tämän säemuodon käyttöön. Se rappeutuu yksitoikkoisuutensa vuoksi helposti kaikenlaisen arkipäivän proosan värssyilyksi. Kalevalasta ei puutu sellaisia paikkoja, kuten yllä on väitetty, ja nykypäivän kansanrunoilijoilla on yllin kyllin sellaisia runoja. Sattuu myös Judénille, että hän unohtaa runosta kaiken muun runoasun kuin metrin, ja myös hänen lyyrisissä runoissaan on kohtia, joissa yhteys ei vaatisi niitä sanoja, jotka siinä sopivat hyvin mittaan ja riimiin. Kuten kuitenkin jo yllä esitetyistä esimerkeistä voi nähdä, hänen säemuotoilunsa on harvinaisen vapaata ja tietääksemme hänen kykyään sommitella riimejä ei liioin tavata kenelläkään toisella suomenkielisellä kirjailijalla. Hänen kielensä on puhdasta ja rikasta, vaikka hänen oikeinkirjoituksensa pitäytyy lähempänä raamatunsuomea eikä ole aivan omiaan nykyajan suomen sanoihin ja ilmaisutapaan.
Suomenkielinen kansa tuntee, lukee ja laulaa Judénin lauluja maassa laajalti, vaikka niiden tekijä on sivistyneille tuttu vain nimenä. Tämän nimen hän on kuitenkin ikuiseksi kaivertanut Suomen kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan.
Förnuftet och Christi graf af Puaux. Öfversättning. Kuopio 1856. [Järki ja Kristuksen hauta, kirjoittanut Puaux. Käännös.]
Tämä teos on melko omalaatuinen ilmiö maamme kirjallisuudessa. Se on kirjoitettu puolustamaan kristinuskoa kieltäjien ja epäilijöiden hyökkäyksiltä. Sillä, että mitkään sellaiset eivät täällä ole tehneet puolustusta aiheelliseksi, on luonnolliset syynsä myös ilman sensuurioloja. Tiedetään, että sellaisia puolustuskirjoituksia on sanalla sanoen lukemattomia; ja jos epäily voitaisiin niiden todistuksilla hävittää, se olisi jo kauan sitten tapahtunut. Mutta asia ei ole aivan niin kuin tekijä olot esittää. Kukaan ihminen ei rakenna tai voi rakentaa uskonnollista vakaumustaan tosiasioille – vaan vain oman sisimpänsä todistukselle. Aistikokemuksen kohteessa tosiasia on todella kaikille teorioille vastaansanomaton. Mutta uskonnollisen vakaumuksen täytyy ikuisesti jäädä teoriaksi; sillä sen kohdetta, ihmisen suhdetta Jumalaan, ei voi millään aistikokemuksella käsittää.
Tekijä turvautuu todistuksessaan kaikkialla järkeen, ja vaikka se ei ole uutta, on se kuitenkin tämän tendenssin kirjoissa melko harvinaista. Mutta se, mitä hän haluaa järjelle todistaa, on vain Vapahtajan esiintymisen faktisuus maan päällä, ei opin totuus sinänsä. Tämä ei liioin ole mitään uutta. Tekijän todistelulle on kuitenkin ominaista epätavallinen lyhyys ja selvyys yhtä paljon kuin erityisen eloisa ja lämmin esitys. Käännöksen on tehnyt ”vanha sotilashenkilö” [S. K. J. Furuhielm], joka 1854 on tutustunut tekijään Ranskan Rochefortissa. Se todistaa suuresta huolenpidosta ja sille on ominaista vapaus ja hyvä kieli. Kääntäjä antaa lupauksen myöhemmästä osasta, ”Ajatuksia kristikunnan olemuksesta ja luonteesta”, siinä tapauksessa että lukeva yleisö ottaa tämän osan lämmöllä vastaan. Emme epäile niin tapahtuvan; sillä paitsi aiheen tärkeyttä kirja on todella niin opettava ja hyvin kirjoitettu, että kukaan sivistynyt lukija ei voi olla lukematta sitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Sitä myydään Kuopion köyhien poikien koulun hyväksi. Myös ulkoasultaan se on kauniimpi kuin yksikään näkemämme Kuopion kirjapainosta ilmestynyt kirja.
Om den föregående bättringen m. m. i anledning af Hr. A. F. Granfelt’s skrifter, ”Om nådens ordning”. Försvarsskrift af Anders Wilh. Ingman. H:fors 1856. [Edeltävästä parannuksesta ym. liittyen hra A. F. Granfeltin kirjoituksiin ”Armon järjestyksestä”. Anders Wilh. Ingmanin laatima puolustuskirjoitus. Helsinki 1856.]
Aikanaan tässä lehdessä arvosteltiin professori Granfeltin teos: Om nådens ordning (Armon järjestyksestä). Siinä hra Granfelt alisti kummassakin pietistisessä leirissä vallitsevat erilaiset, F. Hedbergin ja A.W. Ingmanin edustamat käsitykset tästä opista kritiikkiin, joka ei välttämättä suosinut kumpaakaan, mutta kuitenkin antoi hedbergiläiselle sijan lähempänä oikeaa. Hra Ingman ei tietenkään voinut tyytyä tulokseen, vaan esitti vastalauseensa sanomalehtikirjoituksessa, jonka väitteet hra Granfelt otti tarkasteltavakseen uudessa kirjoituksessa: ”Ytterligare om nådens ordning. H:fors 1856.” Sen, mitä hra Ingman oli vain ”heittänyt” esiin sanotussa sanomalehtikirjoituksessa, haluaa hän nyt esittää perusteellisemmin ja motivoidummin.
Riidellään siitä, onko katumuksen edellettävä uskoa, kuten hra Ingman käsittää, vai parannus ja usko esiintyvät yhdessä kääntymyksen joka vaiheessa, kuten hra Granfelt opettaa. Hra Ingmanin todistelun kulku on se, että hän ensin esimerkein ja kohdin sekä Vanhasta että Uudesta testamentista koettaa tehdä selväksi, kuinka usko evankeliumeissa aina edellyttää lain tutkistelun herättämää katumusta. Sitten tekijä jatkaa todistamalla, että tämä oppi on myös Lutherin ja luterilaisen kirkon – ja varsinkin tässä osassa on hänen esityksensä onnistunutta ja todistelu tosiaan kiistatonta. Meitä vain ihmetyttää, että hän ei ole viitannut ensimmäiseen parhaaseen selitykseen Lutherin katekismuksesta; sillä niin oppivat kaikki ymmärtämään siitä armon järjestyksen. Herra Hedberg menee vielä askeleen pitemmälle ja tekee uskon kääntymyksen lähtökohdaksi, ja lähinnä juuri tätä käsitystä vastaan tekijä on esiintynyt, vaikka hän tämänkertaisessa teoksessa kääntyy pääasiassa herra Granfeltin väitteitä vastaan. Mutta tekijän polemiikki herra Hedbergin käsitystä vastaan koski kääntymyksen viimeistä momenttia, nimittäin Pyhän Hengen toimintaa pyhittymisessä, minkä hän samoin katsoo myös herra Granfeltin käsittäneen asiattomasti.
Herra Ingmanin teos on epäilemättä suurella taidolla ja selkeydellä laadittu ja myös hyvin kirjoitettu, jos jättää huomiotta lukuiset melko askeettiset, mitäänsanomattomat vuodatukset ja ilmaukset. Se pysyy myös yleensä rauhallisena ja arvokkaana, vapaana itserakkaudesta, katkeruudesta ja tuomiosta, jotka muuten ovat teologisessa polemiikissa liiankin tavallisia. Nämä ansiot asettavat tekijän korkealle yli vastustajiensa, esimerkiksi sen Suomettaren lukijankirjeen lähettäjän [G. Monell], joka katsoi velvollisuudekseen osallistua riitaan vieläpä perusteettoman ylimielisesti. Kuka tahansa ei sovi lyömään sormille sellaista kirjoittajaa kuin hra Ingman, joka yhdistää tutkimuksen ja uskonnollisen kokemuksen.
Loppusanat antavat tiedoksi, että tämä teos ei sisällä vain tekijän viimeisiä lausuntoja asianomaisesta kysymyksestä vaan että se on myös viimeinen hänen kädestään ”teologisen polemiikin melko liukkaalla kilparadalla”. Kuten tunnettua on tekijä ryhtynyt julkaisemaan uutta suomenkielistä painosta Raamatusta – hän, ”vähäinen pappismies” vähäisessä kappelissa, ottaen innokkaasti vastuun asiasta ja paljon työtä ja kustannukset matkoista pääkaupunkiin ja oleskelusta siellä, kun ensin vain oli luvattu palkata sijainen siksi aikaa hoitamaan hänen seurakuntaansa.
Aura, kaunokirjallinen viikkolehti – on lakannut ilmestymästä. Viimeisessä numerossaan se julkaisi G. Ph. Armfeltin kaksinäytöksisen komedian ”Målarens hustru” [Maalarin vaimo]. Tekijä selittää sen olevan mukaelma Vanderburchin ranskalaisesta näytelmästä Clermont l’Aveugle. Mukaelma on ilmeisen omiaan näyttämölle ja mukailijan kyvyt ovat siinä joutuneet koetukselle.
Viikkolehdelle ei ole ilmoitettu jatkoa. Epäonnistuneet yritykset tällä tiellä näyttävät osoittavan, että sellaisella romaanikokoelmalla ei tässä maassa ole suurta yleisöä. Jos alkuperäiskappaleet kuitenkin valittaisiin huolella niin että jokaisella kokoelmaan otetulla teoksella olisi pysyvä arvo, jälkeenpäin tapahtuva myynti toisi yritykselle sen voiton, jota kokoelman tilaus ei mahdollisesti kykenisi tuottamaan.
Hydrographisch-geognostische Beobachtungen im nördlichen Finnland – von H. J. Holmberg. S:t Petersburg 1856. [Hydrografis-geologisia havaintoja Pohjois-Suomesta, kirjoittanut H. J. Holmberg. Pietari 1856.]
Tämä Venäjän Mineralogisen Seuran toimituksissa julkaistu tutkimus on ainakin tässä ilmoitettava Suomen geologian tulevien tutkijoiden tietoon. Sillä seudulla, jonka hra Holmbergin tutkimukset käsittävät, Kuusamon pitäjällä, on nykyään surullinen maine tässä maassa, sillä siellä ja sen naapuripitäjissä vuoden kato on ollut vaikein ja etäisyys tekee kaiken avun riittämättömäksi. Kuten moni lukija varmaan muistaa, hra Holmberg kävi vuosina 1847–48 hallituksen lähettämänä etsimässä kultaa sillä seudulla missä nyt on leipäpula. Kultaa tosin löytyi, mutta äärettömän hienoa, ”punnitsematonta”, sanoo tekijä.
Kuusamon halkaisee Maanselkä, minkä vuoksi osa vesistöistä virtaa Valkoiseen mereen, osa Pohjanlahteen. Tutkimukset ulottuivat vain edellisiin ja niiden ympäristöön. Tekijä näyttää eversti Hoffmanin vuonna 1844 tekemistä tutkimuksista saaneen ajatuksen, että kullan etsintää ei pitäisi ulottaa Maanselästä länteen. Siihen antoi aiheen myös se, että lähellä Äänisjärveä, siis itään itäisimmästä Maanselän haarasta ja Valkoisen meren vesistöalueella, on louhittu kulta- ja kuparikaivosta Wojer- tai Woizer-kaivosta Venäjän kruunun laskuun kahteen otteeseen vuosina 1742 ja 1783.
Mainituista Kuusamon osista on hra Holmberg nyt laatinut kartan ja geologisen kuvauksen. Jälkimmäiseen hän sai lisätietoja hra Toreldiltä, joka 1850 kävi seudulla samassa tarkoituksessa ja löysi sieltä myös uutta mineraalia, gongyliittiä. Kartta ei ilman mittauksia voi tietenkään antaa suurta varmuutta; se osoittaa vain lukuisten vesistöjen yhteydet ja summittaiset keskinäiset sijainnit. Kivien suhteen seudulla on yleensä meidän tavallisia plutonisia kivilajejamme, kuten niitä kutsutaan, koska niiden arvellaan ajan alussa, kun koko maapallo oli sulana, olleen juoksevassa muodossa. Ne ovat harmaan kiven muunnelmia, graniittia, syeniittiä. Mutta Kuusamossa nämä kivilajit katkaisee koillisesta lounaaseen aina Maanselälle kulkeva ns. metamorfisten kivilajien vyö, jollaisiksi jäähtyvä maanpinta kerrostui, mutta sitten plutoniset sulat massat tunkeutuivat niiden läpi ja aiheuttivat niissä muutoksia kuumuudellaan. Pääainesosana mainitussa vyössä on saviliuske, mutta siellä esiintyy myös talkki-, kiille- ja kloriittiliusketta ja gneissiä. Nämä liuskelajit ovat sekoittumalla kvartsiin (erääseen graniitin osaan) muuttuneet liuskemaiseksi kvartsiksi.
Dioriittia, kivilajia, jossa kultaa esiintyy, oli sekä plutonisissa että metamorfisissa kallioissa, kuitenkin niin että sitä löydettiin parhaiten plutonisista kallioista virtaavien purojen ja jokien hiekasta.
Tekijän geologisten tietojen arvoa emme voi arvioida. Tiedetään, että Suomen geologiasta on julkaistu tuskin mitään. Se, mitä oppineemme siitä tietävät, on vielä salaisuus. Onneksi voidaan toivoa, että vastedes saamme oppia sitä lukioissa, joissa mineralogiaa ja geologiaa tullaan opiskelemaan monen muun hyvän asian ohessa.
J. V. S.
