Svenska Siare och Skalder af Atterbom. 4. Delen: Thorild. [Ruotsalaisia näkijöitä ja runoilijoita, kirjoittanut Atterbom, 4. osa: Thorild] 1847. (2 pankkoriksiä).
Jos eivät syrjäinen asema ja suomalaisen kirjakauppamme tila tekisi anteeksiannettavaksi sitä, että edellisen vuoden lopulla ilmestynyt kirja esitellään tämän vuoden lopulla, löytyisi anteeksipyynnön aihe joka tapauksessa siitä, ettei tämä teos kuulu päivänkirjallisuuteen ja vuosi tai pari eivät siksi merkitse mitään sen uutuuden ja arvon kannalta. Emme todellakaan ole havainneet, että Ruotsin kansalliskirjallisuudella olisi esitettävänään Geijerin ja Strinnholmin historiateosten ja Almqvistin varhemman esiintymisen jälkeen mitään arvokkaampaa työtä kuin tämä.
Tutkimuksen itsenäisyys ja uutuus, kritiikin varmuus, syvä näkemys järjestävät sisällön suuriin karakteristisiin ryhmiin; varma, huolellinen tyyli ja ennen kaikkea lämmin rakkaus asiaan sekä asiaa edustaviin henkilöihin antavat tälle työlle tuon niin harvinaisen sujuvan muodon ja täydellisyyden. Mitä pidemmälle työ etenee, sitä enemmän oppii arvostamaan näitä ansioita. Tekijä lupaa, että on tulossa vielä viides osa sekä sen lisäksi kuvaus Ruotsin kaunokirjallisuuden uusimmasta historiasta. Jos nämä joskus näkevät päivänvalon, on hra Atterbom laatinut ”objektiivisemman kirjallisuushistoriallisen kuvauksen kuin mikään tähän mennessä tehty”, ei vain, kuten hän itse sanoo toivovansa, sitten kolmannen Kustaan päivien, vaan koko Ruotsin kaunokirjallisuudesta sitten Stiernhielmin ajan.
Tekijä toteaa lisäksi, että kyseisen ajanjakson poliittisesti merkittävimmät seikat tulevat tässä ”esiintymään monessa suhteessa uudessa valaistuksessa”. Emme tahdo kiistää, että asian laita on näin. Mutta yleensä ottaen hra A. tuntuu tällä alueella olevan vähemmän selvänäköinen ja puolueeton; hän on siinä oman aikansa puoluekantoihin sidottu, vaikka hän tätä muissa yhteyksissä niin usein valittaakin. Ja mikäli yleensä halutaan huomauttaa jotain tekijän näkemys- ja esitystavan kokonaisuudesta, niin lähinnä voi todeta, että häneltä puuttuu ylevämpi käsityskanta Ruotsin kansan sosiaalisesta ja poliittisesta historiasta, jonka punominen kirjallisuushistorialliseen esitykseen olisi lähentänyt sitä enemmän kulttuurihistoriaan. Ei niin, että silmäykset tähän suuntaan kokonaan puuttuisivat hra Atterbomin työstä. Mutta jos kunkin ajanjakson kohdalla haluaa esittää vaikkapa seuraavat kysymykset: Mikä oli tähän aikaan kansallisen sivistyksen kanta? mihin yhteiskuntaluokkaan tai -luokkiin ulottui tekijän kuvaaman kirjallisuuden vaikutus? tai minkä yhteiskuntaluokkien sivistystä se ilmaisi? – niin vastausta ei löydy. Eipä edes sitä henkeä, mistä kaunokirjallisuuden uudistumiset lähtivät, ole aina kuvattu riittävän tarkkaan, koska ne nyt ilmenevät yksipuolisesti ikään kuin ulkoisen sysäyksen tuotteina – vieraiden kirjallisuuksien vaikutuksen tuloksena. Kun kuitenkin puhutaan jonkun kansan kirjallisuudesta, täytyy valmiuden tällaisen impulssin omaksumiseen aina jo olla olemassa siinä uutta muotoa kohti otetussa suunnassa, joka kansallishengessä on. Tai ehkä paremmin sanoen: vanhan sivistyksen tyypin on jo täytynyt kulua tyhjäksi, merkityksettömäksi muodoksi, ja uuden muodon tarve on siis täydytty tuntea ennen kuin muiden kansakuntien sivistyksen, yleisinhimillisen sivistyksen vaikutus voi osoittaa tehonsa. Mielestämme tällainen selvittely puuttuu nyt enemmän tai vähemmän hra A:n teoksesta Grunddrag af Svenska Vitterhetens häfder (mikä titteli sillä on pääotsikon Sveriges Siare och Skalder ohella).
Tekijän poliittisen tarkastelun yksipuolisuus pistää erityisesti silmiin tässä neljännessä osassa, hänen esitellessään Thorildin poliittista ajattelutapaa ja toimintaa. Thorild kuvataan kaunokirjallisuuden uuden aikakauden esitaistelijaksi – suuntauksen, jonka sittemmin romantikot ja heidän joukossaan hra Atterbom itse veivät loppuun. Sen ohella Thorild näyttäytyy liberaalina, jopa demokraattisesti asennoituneena; häntä voidaan sanoa erääksi niistä monista yhteiskuntautopisteista, jotka sittemmin lähes jo vuosisadan ajan ovat esiintyneet yhteiskunnan uudistamisen puolesta. Tunnettua sitä vastoin on, että kaunokirjallisuuden romanttinen koulukunta kannatti uskonnon ja politiikan alueella keskiaikaisia näkemyksiä, tai ainakin tunnustautui melko tiukkaan konservatismiin. On kyllä epäselvää, miten tekijä haluaa selittää tämän eroavaisuuden Thorildin ja hänen kaunokirjallisten seuraajiensa poliittisten kantojen välillä. Mutta hra A:n omalta kannalta katsoen näyttää ainoa johdonmukainen näkemys olevan, että Thorildin demokratismi selitetään erehdykseksi, josta useimmat hänen seuraajansa vapautuivat. Tällaiseen johtopäätökseen oikeuttaa ei vain hra A:n oma poliittinen kanta, vaan myös se, mihin jo tässä osassa viitataan, että Thorild ei viime aikoinaan enää uskonut aiempiin mielipiteisiinsä – hra A:n mukaan hän siis palasi oikealle tielle. Monet muutkin menettelivät toki samoin kuin Thorild, jonka mielenmuutos selittyy Ranskan vallankumouksen murheellisesta kehityksestä; romanttisen koulukunnan suuntausta voidaankin pitää tämän ihmisten mielissä syntyneen vastavaikutuksen eteenpäinmenona. Mutta Thorildin koko elämä ja hänen merkityksensä Ruotsin kirjallisuuden kannalta liittyvät niin tiiviisti hänen poliittisiin ja yhteiskunnallisiin vakaumuksiinsa, että ehdoitta luopuminen niistä myös riistää koko Thorildin julkisen puolen pääasiallisen arvon. Thorild ei näet ajattelijana päässyt tutkimuksissaan kovinkaan merkittäviin tuloksiin, ja runoilijana häneltä puuttui varsinainen lahjakkuus. Hänen spekulaationsa samoin kuin hänen runoutensa saavat pääasiallisen arvonsa siitä syvästä energiasta ja jalosta innosta, jolla hän pyrki totuuteen ja kauneuteen; kaikki mielivaltaiset siteet – jopa yleisimmät ja koskemattomat perinteiset vakaumukset, uskonnolliset vakaumukset – hän heitti sivuun. Ja sama energia johti hänet vaatimaan yhteiskunnassa oikeuksien ja velvollisuuksien tasa-arvoa, järjellisesti oikeaa, ei perinteisiä oikeusmääreitä. Tällä emme tahdo kieltää, etteivätkö yhtä hyvin Thorildin runot sisällä paljon kaunista kuin hänen spekulaationsa monia totuuksia. Mutta kyseinen ymmärryksen ja tahdon energia muodostaa uskoaksemme sen tekijän, joka kumpaankin painaa leimansa. Jos sitä ei oteta lukuun, on Ruotsilla ollut yhtä terävä-älyisiä ja johdonmukaisempia ajattelijoita samoin kuin verrattomasti suurempia runoilijoita kuin Thorild. Se, ettei Thorildin tuotanto näytä vastaavan sitä suurta henkistä kykyä, mikä hänellä kiistatta oli, johtuu mielestämme siitä, että Thorild oli isänmaassaan uuden ajan profeetta, jonka innoittuneet mieleenjohtumat juuri tämän takia eivät saaneet täysin selkeätä asua. Täyteen selkeyteen ne eivät päässeet Thorildin ehkä merkittävimmällä seuraajallakaan, Geijerillä, jonka tunnetut mielipiteet lisäksi nimenomaan osoittavat, ettei Thorild ole täysin voinut katua, kieltää ja hylätä vakaumustensa periaatetta. Jos näin on käynyt, niin hän antoi periksi lukemattomien aikalaistensa lailla; mutta silti toive valoisammasta tulevaisuudesta olisi paremmin sopinut Thorildin ylevälle sielulle.
Ne kirjeet Thorildin yksityiskirjeenvaihdosta, joita tekijä tässä kohdin siteeraa, ovat todellakin merkittäviä. Tämän kirjoittaja toteaa omalta osaltaan, ettei hän voi pitää niitä kaikkia vapaina paisuttelusta ja tunteen teennäisyydestä, vaikka tämän arvion esittäminen, se kun on ristiriidassa hra Atterbomin kanssa, olisikin todisteena tämän kirjoittajan kykenemättömyydestä käsittää suuren neron vuodatuksia oikein. Ollakseen nuoruuden intomielisyyden ilmauksia näyttävät nämä purkaukset meistä liian punnituilta, ollakseen sydämen hellyyden todisteita ne vaikuttavat liian naismaisilta – juuri siinä merkityksessä, mikä naisten kirjetyylissä viljellyllä tunteiden esittelyllä on. Kuten sanankäänteistämme havaitsee, tarkoitamme tässä lähinnä sitä, mikä kyseisissä kirjeissä koskettelee henkilökohtaisia olosuhteita. Niissä kohdin taas, missä Thorild puhuu luonnosta, kauneudesta, todesta, oikeasta, siinä innoitus on luonnollista, ylevää, joskin korkealentoista.
Lisäämme lukijalle, että tähän Thorildin kirjalliseen toimintaan keskittyvään osaan sisältyvät myös kaikki saman ajan merkittävät kirjalliset ilmiöt, kuten sanottua, myös politiikkaan liittyvät. Kuten jo edellisiä osia esitellessämme totesimme, emme tunne mitään muuta uudempaa ruotsalaista kirjaa, jota voisimme vakuuttuneemmin suositella ajattelevalle ja sivistystä etsivälle lukijalle.
Passionerna uti deras förhållanden till Sjukdomarne, Lagarne och Religionen; af J. N. F. Descuret, Medic. D:r. Öfversättning från Andra Originalupplagan. [Intohimoista niiden suhteessa sairauksiin, lakeihin ja uskontoon, kirjoittanut lääket. tri J. N. F. Descuret, käännös toisesta alkuperäispainoksesta] 1847. (3 pankkoriksiä).
Tämän teoksen ruotsintaminen on todellinen voitto maan kirjallisuudelle. Joskin oppia intohimoista on kaikkina aikoina käsitelty osin psykologian, osin moraalifilosofian puitteissa, on uudempi aika silti tuottanut harvoja itsenäisiä tutkielmia aiheesta. Näihin kuuluu eräs Weberin kuuluisa työ, joka kuitenkin saksalaisen filosofian hengen mukaisesti on parempi teoretisoinnissa kuin laaja-alaisessa kokemusperäisyydessä. Käsillä oleva Descuretin työ sitä vastoin pohjautuu rikkaalle empiiriselle tosiasia-aineistolle. Lähes joka lauseessa esitetään tilastotietoja, rikos- ja sairauskertomuksia; ja vain harvoin näkyy löytyvän syytä huomauttaa tilastotiedoista vedetyistä johtopäätöksistä, nimittäin silloin kun ne – olkoonkin että ovat sinänsä kiinnostavia ja opettavia – kyseisessä yhteydessä antavat tarpeettomia oppineisuuden näyttöjä. Käytännöllisellä menettelytavallaan tekijä on joka tapauksessa korvannut hiotumman teorian puutteen ja tehnyt kirjastaan suositun. Se tarjoaa siis yhtä viihdyttävää kuin tietoutta lisäävääkin luettavaa.
Kirja koostuu kahdesta osastosta. Ensimmäinen käsittelee 12 luvussa ja 200 sivulla intohimojen määritelmää, jaottelua, tyyssijaa, syitä, semiologiaa (ulkoisia merkkejä), kehitystä ja lopputulosta, käsittelyä ym. Toisessa esitetään 20 luvussa (300 sivulla) oppi eri intohimojen syistä, oireista ja käsittelystä. Varsinkin tässä jaksossa valaistaan itse kutakin intohimoa esimerkkiaineiston avulla. Tekijä perustaa intohimojen jaottelun teorialle ihmisen tarpeista, jotka hän jakaa ”animaalisiin tarpeisiin”, ”yhteiskunnallisiin tarpeisiin” ja ”älyllisiin tarpeisiin”. Tämä näkökanta, joka läpäisee koko teoksen, ilmaistaan jo kirjan nimilehdellä, missä puhutaan intohimojen ”suhteesta sairauksiin, lakeihin ja uskontoon”. Viimeksi mainittuun momenttiin tekijä sisällyttää ihmisen koko älyllisen ja moraalisen sisimmän.
Tekijän jälkimmäisessä jaksossa kuvaamat erityiset intohimot ovat seuraavat: animaaliset intohimot: juoppous, mässäily, viha, pelko, laiskuus, siveettömyys; yhteiskunnalliset intohimot: rakkaus, ylpeys ja turhamaisuus, kunnianhimo, kateus ja mustasukkaisuus, saituus, pelihimo, viehtymys itsemurhaan, kaksintaisteluihin ja koti-ikävään; älylliset intohomot: opiskelu-, musiikki-, järjestys- ja keräilykiihko sekä taiteellinen, uskonnollinen ja poliittinen fanatismi. Tämän lisäksi tulee vielä yleinen katsaus ja lisätietoja antavia huomautuksia, jotka enimmäkseen ovat tilastollisluontoisia.
Teos kuuluu parhaimpiin, mitä viime aikoina on käännetty vieraista kielistä. Tri A. Ekströmin käännös vaikuttaa aika hyvältä, sikäli kuin asiaa voi arvioida tekemättä vertailuja alkuperäistekstiin. Ainoastaan latinan, ranskan ja ruotsin välillä horjuva terminologia on jossain määrin häiritsevää. Tämän kirjoittaja on vakuuttunut, että kyseisen teoksen lukeminen antaa enemmän itsetuntemusta ja aihetta parannuksen tekoon kuin puoli tusinaa paratiisilla ja helvetillä houkuttelevaa ja uhkaavaa askeettista tutkielmaa.
J. V. S.
