Kan ej. Familjemålning i två akter af J. L. Runeberg [J. L. R., En voi. Kaksinäytöksinen perhekuvaus]. H:ki 1862.
Runeberg on halunnut kirjoittaa pienen laatukuvan – näytelmän muotoon. Suurimpienkin runoilijoiden tuotannosta voi löytää merkityksettömiä palasia. Mutta heidän käsistään lähteneinä nekään eivät ole merkityksettömiä. Myöskään ”En voi” ei ole merkitystä vailla.
Runebergin ei voi odottaa kirjoittavan juoninäytelmää. Kun hän luopuu eeppisestä kuvauksesta ja antaa henkilöhahmojensa ilmaista itseään näytelmän puitteissa, näiden päätehtävänä on väistämättä oman sielunsa paljastaminen. Mielestämme Runebergin runous ei tällöinkään menetä eeppistä perusluonnettaan; näytelmän henkilöt kuvailevat itseään. Näytelmässä pitäisi kaiketi olla merkitystä vain sellaisella toiminnalla, joka kehittyy henkilöhahmojen luonteiden pohjalta tai jossa heillä ehkä pikemminkin on tilaisuus kuvata omaa olemustaan. Tämä on pääasia. Jokaisen ihmisen elämä on kuitenkin sidoksissa tapahtumiin, joita hän ei voi estää toteutumasta – ”en voi”. Ilman niitä luonteet eivät pääse ilmaisemaan itseään toiminnassa. Runolla on oikeus käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Runebergin runoluomuksissa niiden valitsemisella on kuitenkin vähemmän merkitystä kuin kenenkään muun teoksissa. Tapahtumien kehittely ja ratkaisu voidaan saada aikaan niin sanoakseni tuhannella tavalla. Näytelmän merkitys ei riipu tästä valinnasta. Miten tahansa tapahtumat kulkevatkin – runoilijan varsinainen sanottava, luonteiden ilmaiseminen, sielujen maalaaminen näkyviksi hahmoiksi, nousee esiin siitä riippumatta.
Niinpä se tapahtumasarja, jota voi sanoa ”En voi” -näytelmän juoneksi, on aivan tavallinen, usein nähty ja kuultu. Rakkaustarina sedän selän takana; entisen rakastetun poika sen toisena osapuolena; samanlainen silmäpari, joka paljastaa pojan henkilöllisyyden; sormus, joka vahvistaa havainnon oikeaksi – tämä kaikki on vanhaa ja kulunutta. Mutta tällä kaikella ei toisaalta ole runoilijalle eikä näytelmälle merkitystä. Tarina voisi aivan hyvin olla toisenlainen. Henkilöt olisivat kuitenkin samoja.
Näytelmän teatterimenestykseen vaikuttaa kuitenkin varmasti se, ettei juoni ole uusi. Yleisö on tottunut saamaan huvinsa juonista, joiden puitteissa ei kohdata luonteita. Sangen moniin Scriben ja hänen jäljittelijöidensä näytelmiin voitaisiin sijoittaa millaisia persoonallisuuksia tahansa. Juoni etenisi yhtä mainiosti, ja katsojat olisivat yhtä tyytyväisiä. Tarvitaan toki rakastava pari, mustasukkainen kilpailija jne. Mutta on merkityksetöntä, millaisia nämä henkilöt muilta piirteiltään ovat.
”En voi” -näytelmässä henkilöhahmot sitä vastoin ovat uusia. Otettakoon tämä huomioon. Kukaan ei todellakaan ole nähnyt eikä kuullut heitä aiemmin – ei edes seinämaalaria. Tämä on kuitenkin ymmärrettävä cum grano salis [”suolahyppysellisen kera”, varauksellisesti]. He eivät ole suoranaisesti hämmästyttäviä originaaleja. Näin merkityksettömässä näytelmässä ei yksinkertaisesti ole tilaa sellaisille. Jotakin omaperäistä heissä jokaisessa kuitenkin on. Ja henkilöt on kuitenkin kehitelty niin pitkälle, että heidät tunnistaa, jos sattuisi kohtaamaan heidät muualla – kuitenkin yhtä poikkeusta, taidemaalari Frankia, lukuun ottamatta. Hän taas enimmäkseen liioittelee kohtuuttomasti luonteenominaisuuksiaan, koska hänen liioittelunsa kuuluu näytelmään.
Jos pohditaan näiden luonteiden todenmukaisuutta, ihmiset tulkitsevat tätä monella tavalla. Runon ihmisluonteet eivät kuitenkaan tarvitse muuta todenmukaisuutta kuin sen, että ne voidaan ymmärtää mahdollisiksi. Ja tämä punnitaan todellisuuden punnuksilla, kun asia ymmärretään siten, että mahdollista on se, jonka todellistumisen kaikki edellytykset ovat todellisuudessa olemassa. Kun kyseessä on tämä arkipäiväinen tarina, tuon seikan selvittämiseksi ei tarvita järin syvällisiä tutkimuksia. Henkilöt ovat todellakin niin lähellä arkielämää, ettei kukaan liene epäillyt heidän todellisen olemassaolonsa mahdollisuutta. Heitä ei ole idealisoitu enempää kuin heidän elämänpiirinsä sietää. Idealisoinnista on kuitenkin todisteena se, että niin lukija kuin katsojakin tuntee myötätuntoa heitä kohtaan jättäessään heidän seuransa. Ehkä voidaan kuitenkin sanoa, että päähenkilöt von Dann ja Julia esiintyvät realistisemmin kuin saattaisi toivoa. Tarkoitamme tällä sitä, että ensiksi mainittu saa liian usein tilaisuuden ilmaista harmistumistaan ”En voi” -perusteluun – ja viimeksi mainittu osoittaa kiintymystään hieman liian realistisesti. Aivan luonnollista kuitenkin on, että von Dannin vihaisuus on osittain teennäistä ja sitä pidetään ehdoin tahdoin yllä ja että perhesuhteissa vallitseva viha on usein tällaista luonteeltaan. Vähemmätkin näytöt siitä kuitenkin riittäisivät. Von Dannin ja Julian keskinäinen suhde kehittää silti kummankin luonteen kaunista puolta, ja tämä kehitys on selvästikin aiottu koko näytelmän ytimeksi kuten se oikeastaan onkin. Emme ymmärrä niitä, jotka eivät pidä tällaista sedän ja veljentyttären välillä vallitsevaa suhdetta sekä sitä ilmaisevaa dialogia runollisen kauniina. Tässä ihmissuhteessa ilmenevä lämmin hellyys ei ole pelkästään liikuttavaa, vaan se myös kohoaa arkipäiväisyyden yläpuolelle ja nostaa samalla molemmat henkilöt arkisten luonteiden mittoja suuremmiksi. Tämä on myös näytelmän ainoa piirre, joka oikeuttaa sen määrittelyn ”perhekuvaukseksi”. Koko näytelmässähän ei oikeastaan ole perheenjäseniä mukana lainkaan. Kaikki näytelmän tapahtumat kuuluvat toki kotielämän piiriin, mutta perhe-elämästä muistuttaa vain sedän ja veljentyttären välinen suhde. Ja vähitenkin teorioista kiinnostunut voi vakuuttua siitä, että tämä on runollisesti ajateltu ja kuvattu. Tajuaahan hän omassa mielessään, että tuollainen suhde perheenjäsenten kesken on toivottava ja että on perheitä, joissa keskinäiset suhteet ovat tuollaisia – mutta tietää myös, että vaikka perhe-elämässä ilmenee tuollaista hellyyttä, jota nämä molemmat ilmaisevat, se ei tule julki tällaisena nuoren ihmisen luottamuksellisuutena ja että etenkin näin hienostunutta ja silti sydämestä kumpuavaa naisellista tapahtumien johdattelua saanee turhaan etsiä tosielämästä. Näyttämöllä näkee monia veljentyttäriä, jotka vetävät setäänsä nenästä, mutta sielläkään ei liene monta, joka tekee sen Julian tapaan.
Kolmas päähenkilö, Frank, on oikeastaan sivuhenkilö. Huomiota ei ole kiinnitetty siihen, että hän näyttelee ottamaansa roolia melkeinpä koko ajan, mihin olemme edellä jo viitanneet. Julia on lähettänyt hänelle [kartanon palvelijan] Tryggin välityksellä viestin, että setä on upporikas herra, jonka edessä on oltava nöyrä. Taiteilijan ylpeys on luonnostaan mitä taipumattominta. Jos se oikein yltyy levittämään siipiään, se muuttuu sietämättömäksi. Frankin ylpeys onkin todella sietämätöntä. Kun von Dann kuitenkin paitsi sietää sitä veljentyttärensä takia vielä tulkitsee sen osoitukseksi sielun aateluudesta ja neroudesta – tämä on epäluonnollista, se on pakko myöntää. Voitaneen otaksua, että heikkous noihin nuoren miehen perimiin silmiin sokaisee hänet. Tyydyttävämmin olisi kuitenkin edetty, jos nämä kaksi olisivat kunnolla riitaantuneet ja jos sitten saatava selitys olisi tehnyt maalarin liioittelut ymmärrettäviksi. Von Dannilla olisi joka tapauksessa aina ollut aihetta ihailla tämän hänen ”laatikkonsa miljooniin” kohdistamaa suvereenia halveksuntaa. Myös jokin osa Frankin käyttäytymisestä rakkaussuhteessaan voidaan selittää hänelle syötettyjen väärien mielikuvien perusteella. Hänen kaltaisensa rakastunut mies ei voi tyynesti haluta omakseen kopean miljonäärin veljentytärtä, kun tämä ei suostu halveksimaan setäänsä samoin kun hän. Ratkaisussa on jätetty tästä liian paljon katsojan mietittäväksi. Katsoja unohtaa, että Frank on ohjailtu esiintymään sellaisena kuin hänet on näyttämöllä nähty, eikä katsoja saa nähdä häntä miltään muulta kannalta, vaan joutuu vain päättelemään, että hänen olemuksessaan täytyy olla muutakin.
Toinenkin kysymys nousee mieleen: saako näytelmän juoni olla niin yhdentekevä luonteiden kuvauksen rinnalla kuin se tässä Runebergin käsittelemänä on. Kyseessä ovat näytelmän vaatimukset ja näyttämöllä syntyvä vaikutus. Teoria vastaa tietysti kysymykseen kieltävästi. Ihmisen on pyrittävä elämässään niin riippumattomaksi sattumanvaraisista tekijöistä kuin mahdollista, ja hänestä itsestään on löydettävä syytä siihen, miten hänelle käy. Näytelmäkään ei saa poiketa tältä linjalta, koska henkilöiden luonteet jäävät muuten juonen kehittelyn kannalta yhdentekeviksi ja niiden kuvaaminen jää näyttämöllä tapahtuvan toiminnan ulkopuolelle. Se on silloin toteutettava monologeina ja dialogeina, jotka ovat toiminnan etenemisen kannalta ylimääräistä ainesta. Käsittääksemme juuri näin on osaksi käynyt näytelmässä ”En voi”. Sedän ja veljentyttären suhde, joka on näytelmän pääsisältö ja jossa näiden päähenkilöiden sisin olemus paljastuu, ei juuri vaikuta juonen kulkuun eikä loppuratkaisuun. Niissä ei ole mitään sellaista, mikä johtuisi henkilöiden luonteista. Tästä taas johtuu jo edellä kosketeltu dialogin sekä sisällöllinen että kestollinen laveus. Yleiseksi seuraukseksi tästä koituu se. ettei esitys voi saada aikaan tehokasta vaikutusta näyttämöllä. Ehkä sanotaan, ettei tuollaista luonteiden kuvauksen ja juonen edistymisen välistä yhteyttä ensinnäkään voida vaikeuksitta saada aikaan lyhyessä näyttämötekstissä, jollainen ”En voi” on, eikä tuollainen kevein vedoin maalattu hahmotelma lisäksi pyrikään olemaan viimeistellyn draaman vaatimukset täyttävä näytelmä. Mutta tällaisessa tapauksessa voidaan näyttämöllä saada aikaan vaikuttavuutta vain keskittämällä huomio ainoastaan juonen yllätyksellisyyteen kiinnittämättä mitään huomiota henkilöiden luonteiden esittämiseen. Kuten sanottu, yleisö ottaa suosionosoituksin vastaan tällaiset näytelmät, vaikka niiden henkilöillä ei olisi luonnetta lainkaan.
Runeberg ei ole halunnut alentua kirjoittamaan tuollaista juoninäytelmää. Hänen eeppisyyteen painottuva runoilijanluonteensa on päinvastoin johtanut siihen, että hän on väheksynyt juonen merkitystä. Mutta kun kansalla on keskuudessaan suuri runoilija, joka näkee hyväksi menetellä näin, sivistyneen yleisön pitää hyväksyä hänen tarkoituksensa ja etsiä runotuotteen kauneutta sieltä, mihin hän on halunnut sen sijoittaa. Olemme sanoneet, mistä tätä kauneutta on meidän mielestämme etsittävä. Voidaan lisätä, että Runeberg on kaikkien aitojen runoilijoiden tapaan kohdistanut valonsäteen merkityksettömiin sivuhenkilöihinkin, niin että heistäkin paljastuu inhimillinen, rakastamisen arvoinen puoli. Omasta puolestamme valitamme vain yhtä seikkaa: sitä, ettei Runeberg ole voinut jättää pois ”miljoonia”. Se on kumarrus ajan hengelle, joka ei juuri kumartelua ansaitse.
On turhaa sanoakaan, että ”En voi” -näytelmän kaltainen pieni näytelmäkappale, runoilijan henkensä rikkaudesta pudottama sirunen, ei mitenkään vaadi kritiikin huomiota. Kun arvostelua nyt kuitenkin on julkisuudessa esitetty, pyrkimys arvioinnin oikean näkökulman löytämiseen saattaa olla jopa velvollisuus. Kuvaavaa on, että nyt arvostelijoita on saatu sangen halvalla liikkeelle. Toisin ovat asiat olleet silloin, kun runoilijan suuremmat, kuolemattomat luomukset ovat tulleet julkisuuteen.
Arvostelija on nähnyt vain näytelmän ensiesityksen. Olisi väärin puhua näytelmästä mainitsematta Julian vaikean osan todella suurenmoista esittämistä. Sellaisen näyttelijäntyön arvostamista ei kuitenkaan voi odottaa yleisöltä, joka riemastuu eniten hameenhelman kohottamisesta.
Sigrid Liljeholm. Roman af –a –g [–a –g (Fredrika Runeberg), S. L., romaani]. H:ki 1862.
Avatessaan tämän kirjan lukija hämmästyy havaitessaan sen historiallisen pohjan samaksi kuin murhenäytelmässä Daniel Hjort. Kyseessä ovat nimittäin Klaus Flemingin ajat.
Tämä Suomen historian aikakausi vetää kaunokirjailijoita puoleensa, ja se on helposti selitettävissä. Minään muuna aikana tämän maan asukkaat eivät ole liikkuneet yhtä itsenäisesti eivätkä vapaasti toimintakentällä, jolla ilmenevät ja saavat alkunsa korkeampien etujen törmäykset – politiikan kentällä. Muulloin kaikki poliittiset kiistat ratkaistiin Ruotsissa ja Suomi seurasi perässä vailla omaa tahtoa alistuen voittavan vallanpitäjän tahtoon ilman muuta. Ensimmäisen kerran maan alistamisen jälkeen Suomen kansa seisoi kuitenkin tuossa vaiheessa erillään Ruotsista Flemingin voimakkaan käden johtamana, osallistui käynnissä olevan kamppailun ratkaisemiseen ja kasvoi voimatekijäksi, joka muutamina hetkinä todellakin saattoi lopputuloksen epävarmaksi.
Silloisten poliittisten olojen pohjalta on kuviteltavissa, että Suomen asema olisi todellakin voinut muuttua toisenlaiseksi kuin ennen, jos Sigismund olisi voittanut Ruotsissa. Ainakin kuninkaan edun mukaista olisi ollut lisätä hänen huojuvaa valtaistuintaan sitkeästi puolustaneen maan riippumattomuutta Ruotsista, jossa hän olisi väistämättä joutunut myöhemminkin pelkäämään uutta vastarintaa ja uusia kumousyrityksiä. Eikä ole mitään syytä epäillä Flemingin, Stålarmin ja monien muiden johtohenkilöiden halua välttää edelleenkin Ruotsin hallitusvallan määräysten noudattamista. Käskyjen vastaanottaminen suoraan Puolasta olisi merkinnyt noille miehille, etenkin Flemingille, jos hänen olisi suotu elää, itsenäistä johtoasemaa maassa.
Tämä ponnistus kohti itsenäisempää asemaa ylitti kuitenkin Suomen kansan voimavarat. Se ei pystynyt kovin kauan pitämään aseissa omaa sotajoukkoa eikä varustamaan omia laivastoja. Nämä ponnistelut tuottivat kansalle niin suuria rasituksia, että se nousi vastarintaan. Kansa odotti palaamisen Ruotsin yhteyteen ja alistumisen Kaarle-herttuan valtaan tuottavan vapautuksen tästä ahdingosta ja tarttui aseisiin jouduttaakseen sitä. Maassa valtaa pitäville johtohenkilöille vaihtoehtoina olivat verraten riippumaton poliittinen valta-asema, jota kultasi uskollisuus vannotuille valoille, ja toisaalta alistuminen perinteisen ylivallan alaisuuteen sekä toki aina nöyryyttävä tietoisuus siitä, että on vaihtanut uskontoa etunäkökohtien vaatimusten mukaisesti. Kumman tahansa puolen valinta saattoi vielä merkitä omaisuuden ja hengen menettämisen vaaraa. Olosuhteiden pakko ratkaisi valinnat vähitellen. Kun massat hätänsä ajamina yrittivät nuijien avulla hankkia rauhaa ja oikeutta, tämä ajoi aatelin ja sotaväen ja yleensäkin johtavan luokan pysymään entistä lujemmin Sigismundin puolella oman turvallisuutensa takia; mutta kun se kuninkaanvalta, jota kannattamalla he yrittivät pönkittää omaa asemaansa, osoittautui harhakuvaksi, myös uskollisuus sitä kohtaan muuttui haaveeksi, josta oli luovuttava todellisuuden vaatimusten edessä.
Usein sanotaan, että ”kuohunnan aika” sopii hyvin kaunokirjallisen käsittelyn aiheeksi. Tällöin puhutaan asioiden pinnasta ja oletetaan sitä ytimeksi. Ihmisten elämässä tapahtuu tuollaisina aikoina kohtalon käänteitä tämän tästä. Taiteenkin kannalta tällaisen ajan syvempi kiinnostavuus johtuu kuitenkin siitä, että ihmiset kohoavat silloin arkisen elämänpiirinsä yläpuolelle. Kun yksilön teot ovat tosiasioita, jotka määräävät kokonaisen kansan kohtalon, ihmisen vapaus saavuttaa näissä teoissa ylimmän huippunsa. Tavallinen elämä yhteiskunnassa on raadantaa yksilön omien tarpeiden tyydyttämiseksi ja lisäksi raadantaa lain käskyjen ja useinkin raakojen, pikkumaisten tai suorastaan naurettavien tapojen ja käytänteiden alaisuudessa. Mutta kun ihmiseltä vaaditaan toimintaa maansa hyväksi omaisuutensa ja henkensä menettämisen uhalla, jolloin kaikki se, minkä takia hän muuten ponnistelee, jää verraten merkityksettömänä syrjään, silloin myös hänen tahtonsa vapautuu arkielämän sidonnaisuuksista ja hän joutuu vain oman ymmärryksensä varassa ja omalla vastuullaan ratkaisemaan, mikä on väärin ja mikä oikein, nimittäin väärin tai oikein sen kansan tulevaisuuden kannalta, jonka nimissä hän toimii. Ja kansojen elämän merkittävien käänteiden hetkinä joutuvat myös muulloin alistetussa asemassa olevat henkilöt ratkaisemaan, mitä lippua he haluavat seurata, ja tarttumaan tapahtumien rattaisiin. Juuri tämä ihmisen toimintavapaus on varsinainen syy tällaisten aikojen herättämään kirjalliseenkin mielenkiintoon. Niiden pyörteissä tapahtuvat ihmisten ulkonaisten kohtaloiden käänteet herättävät sinänsä vain uteliaisuutta niin kuin satujen juoni. Nämä kohtalon käänteet saavat kuitenkin korkeamman merkityksen, kun ne nähdään ajan aiheuttamien sieluntaistelujen, intohimojen, pohdiskelujen ja päätösten saamana ulkonaisena asuna ja niiden seurauksina.
Klaus Flemingin ja nuijasodan aika on kiinnostanut historiantutkimusta enemmän kuin mikään muu isänmaamme historian ajanjakso. Erityisesti hra Grönblad, muutenkin isänmaamme menneisyyden tutkimustyössä sangen ansioitunut mies, on kerännyt kokoon suuren määrän tuon ajan asiakirjoja. Kuten lukija tietää, tämä on myös ainoa Suomen historian ajanjakso, josta on valmiina historiallinen kuvaus, hra G. Forsmanin [G. Z. Yrjö-Koskinen] ”Nuija Sota, sen syyt ja tapaukset”, joka on samalla kotimaisessa kirjallisuudessamme ainoa valmistunut historiateos.
Historiantutkimuksen ja historiankirjoituksen tavoin myös kaunokirjallisuus on suosinut tätä aikaa aiheitaan valitessaan, sijoittaakseen luomuksensa sen perustalle ja tuodakseen niissä esiin sen hengen ja silloisen elämän luonteen.
Monikaan ei ehkä enää muista ”näytelmää” Johan Fleming, joka julkaistiin Tukholmassa 1840 painetussa kokoelmassa Dramatiska försök [Näytelmäkokeiluja]. Kirjoittaja, A. Oskar Roos, oli kuitenkin Suomessa asuva suomalainen, ja nämä kokeilut siis kuuluvat kotimaiseen kirjallisuuteen. Lukiessaan näytelmää hämmästyy nuoren kirjoittajan rohkeutta, kun hän antaa lukijan seurata Juhana Flemingiä mestauslavalle saakka ja kuvaa silti tuon tapahtuman vain näytelmäksi. Tämän hän tekee antamalla Juhanalle herttuan armahduksen. Ja keksityn armahduksen runoileminen Kaarle IX:n ansioksi juuri rohkeata onkin. Historiaan ja Kaarlen jälkimaineeseen soveltuisi epäilemättä paremmin yhden teloituksen lisääminen todella tapahtuneisiin. Kirjoittaja puolustaa tätä rohkeutta selittämällä, ettei runoudessa saa sallia pahuuden ja rikosten voittoa; hänellä oli siis valittavanaan kaksi vaihtoehtoa: oli joko annettava sankarin surmaamisen tapahtua ja näytettävä sen jälkeen Kaarle sieluntuskien murtamana tai turvauduttava armahdukseen, jonka avulla viattomuus ainakin pelastuu sankarin ja hänen rakastettunsa hahmoissa, vaikka ei voittoa saakaan. Teoksen keskeisiä ansioita ovat ripeä toiminta, vaikka tämä ei aina suoranaisesti liity kokonaisuuden dramaattiseen kehittelyyn, ja joskus toki mahtipontisuuteen huojahtava, mutta yleensä juhlava ja muutamissa kohdissa todelliseen kauneuteen yltävä kirjoitustapa. Kieli sietäisi kevyttä korjailua. Luonteet on kuvattu kutakuinkin luonnosmaisesti, ja sankarin hahmon pilaa ruikutuksen asteelle viety lemmentauti. Muistutettakoon, että kirjoittaja oli kokkolalainen kauppias. Teos osoittaa selkeästi hänen tuon ammattikunnan keskuudessa epätavallisen kirjallisen sivistyksensä. Siitä havaitsee helposti, että kirjoittaja tunsi Shakespearen näytelmätuotannon hyvin. Arvostelija tietää, että Roos oli yleensäkin hyvin perillä modernista kansalliskirjallisuudesta ja vietti ulkomaanmatkoilla useita vuosia lyhyestä elämästään.
Vaikka Roosin aikaansaannokset olisi jo unohdettu, Cygnaeuksen Claes Flemings tider [Klaus F:n ajat] on vielä tuoreessa muistissa. Näinä päivinä on murhenäytelmä ”Daniel Hjort” nähty näyttämöllä. Ja kun tämän erinomaisen luomuksen jättämä vaikutelma on vielä tuore ja elävä, Sigrid Liljeholm vie lukijan jälleen noihin jo tutuiksi tulleisiin paikkoihin, Turun linnan saleihin ja vankityrmiin ja vanhan kaupungin torille pystytetylle mestauslavalle.
Teatterin johdolle on tiettävästi jätetty vielä yksi tuon ajan tapahtumiin perustuva näytelmän käsikirjoitus.
Näytelmissä käsitellään historiallisten henkilöiden kohtaloita, kuten oikein onkin. Romaani vain kuljettaa heidän keskuuteensa ihmisjoukoista poimittuja sankareita ja sankarittaria, joille ei luoda vaateliasta asemaa tapahtumien ohjailijoina, mutta joiden kohtalot kuitenkin kietoutuvat niihin. He ovat akhaijeja, joita rangaistaan kuninkaidensa väärien tekojen takia, mutta jotka vaivalloisesti kokoavat yleisen tuhon keskeltä onnensa sirpaleet ja kylvävät veren kostuttamaan peltotilkkuun niukat jyvänsä saavutetun rauhan tulevia satoja varten. Ja voi! Jos maaperä on sellaista kuin se on Suomessa ollut, laiho ei kovin kauan kasvaisi, ennen kuin se tallattaisiin maahan uusissa taisteluissa.
Nimimerkki –a –g tunnetaan hyvin, ja pelkästään se tuo romaanille runsaasti lukijoita, jotka eivät tälläkään kertaa pety odottaessaan mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijattaren ei voi sanoa olevan vahvimmillaan näissä laveammissa kertomuksissa, vaikkapa ”Catharina Boijessa” ja ”Sigrid Liljeholmissa”. Perusvire ja kielen kauneus kannattelevat ylivoimaisesti paremmin suppeampia, vertausta muistuttavia kuvauksia, sellaisia kuin ”Simrith”, ”Salik Serdar Khanin puoliso” ja monet muut, jotka edustavat omaa, melkeinpä vain –a –g:n hallitsemaa kirjallisuudenlajiaan. Näissä henkilöiden ja ympäristöjen luonnehtiminen vain muutamalla piirteellä riittää. Tällöin ulkonaisen hahmon muovaa se sisäinen merkitys, jonka takia hahmotus tehdään. Romaanimuoto vaatii kuitenkin suurempaa eeppistä laveutta. Tapahtumat on nähtävä, jotta voisi oppia tuntemaan henkilöt. Näyttää siltä, ettei kirjailijatar käytä riittävästi aikaa tähän perusteellisempaan kuvaamiseen – tai että hän on ehkä pikemminkin tottumaton ajattelemaan sen tarpeellisuutta. Meille on kerrottu, että sana ”romaani” on ilmaantunut kirjan nimiösivulle vain latojan puututtua asiaan eikä teos pyrikään olemaan enempää kuin novelli. Olemme kuitenkin sitä mieltä, että tällaiset novellit, joissa kuvataan pitkähköä ajanjaksoa ja suuren henkilömäärän kohtaloita, oikeastaan ylittävät novellin oikean muodon. Novelli on pikku-uutinen, lyhyt kertomus. Sen puitteissa ei voida kuvata pitkää tapahtumasarjaa mitenkään havainnollisesti eikä niihin myöskään mahdu suurta määrää henkilöitä, jotka lukija voisi oppia tuntemaan. Tästä syystä on myös omaksuttu se kanta, ettei novellissa voida painottaa luonteiden kuvaamista, vaan siinä on vain kerrottava miellyttävällä tavalla jostakin mielenkiintoisesta tapahtumasta. Jos tällä tapahtumalla tarkoitetaan ihmisen koko elämää, haluaa lukija tietysti mielellään tutustua lähemmin henkilöön, jonka kohtaloista hänet kutsutaan kiinnostumaan; ja jos esiintyviä henkilöitä on useita, lukijan vaatimuksetkin tietysti kasvavat. Jos novellin sisältö on näin laaja, täytyy epätavallisten tapahtumien taas olla sinänsä hyvin mielenkiintoisia ja jännittäviä, jotta lukijan huomio keskittyisi niihin riippumatta henkilöhahmojen kiinnostavuudesta; ja tämä käy vielä välttämättömämmäksi sen takia, ettei suppea tila anna mahdollisuuksia jännittävien käänteidenkään kovin laveaan kuvaamiseen. Omasta puolestamme arvelemme, että nämä huomautukset voidaan kohdistaa myös novelliin ”Sigrid Liljeholm” ja todeta, että se sisältää aiheita moniin novelleihin ja varsin rikaspiirteisen luonnoksen romaaniksi – mutta kuitenkin vain luonnoksen. Olemme aiemmin, esitellessämme teoksen ”Catharina Boije”, ottaneet vapauden kiinnittää –a –g:n huomiota tähän rikkauden tuhlaamiseen. Kiistatta tällainen runsaan aineiston niukkapiirteinen käsittely on miellyttävämpi vaihtoehto kuin niukan aineiston pitkäveteinen vatvominen; sääli kuitenkin runsasta aineistoa.
Poetiska minnen af Frans Mörtengren. Samlade af hans vänner [Runomuistoja Frans Mörtengrenistä. Hänen ystäviensä keräämä kokoelma]. H:ki 1862.
Otsikko ilmaisee, että tämän pienen runokokoelman ainoana tavoitteena on edesmenneen runoilijan muiston säilyttäminen hänen jälkeen jääneiden ystäviensä ja kaikkien niiden keskuudessa, jotka murehtivat sitä, että jälleen hauta on liian varhain katkaissut lahjakkaan hengen vaikutuksen. Sisältö ei näin ollen kaipaa lainkaan arvostelua, etenkin kun sen voi ongelmitta myöntää todella osoittavan, että Frans Mörtengren on todellakin ollut vireästi elävä, älykäs ja jaloluonteinen mies, jolla kiistattomasti oli runoilijanlahjoja, ja että isänmaalla on siis aihetta valittaa hänen varhaista poistumistaan keskuudestamme. Runotuotanto, joka ei ole erityisen runsas eikä huomiota herättävän tasokas, jäänee useinkin elämässä ohimeneväksi vaiheeksi. Sen perustana olleet tunteet ja ajatukset eivät kuitenkaan katoa jäljettömiin, vaan antavat kirjoittajan elämälle, missä elämänpiirissä se jatkuneekin, ihanteellisuuden sävyn, joka on omiaan tempaamaan ympäristön irti siitä aineellisuuden kehästä, johon ihminen hetkellisten itsekkäiden huolten paineessa niin helposti uppoutuu. Tuollaisten tunteiden ja ajatusten elähdyttämän yksilön poismenoa onkin valitettava, vaikka ei voitaisikaan mitenkään varmasti sanoa, että tämä on tappio runoudelle.
Anteckningar öfver 1789–1790 samt 1808–1809 årens fälttåg i Finland af Carl Adolf Brakel [C. A. B., Muistinpanoja vuosien 1789–90 ja 1808–09 sodista Suomessa]. H:ki 1862.
Tämä kirja on jo varsin kauan ollut myynnissä. Sen sisältökään ei ole uutta kirjallisuutta. Kirjoittajan aulius muistiinpanojensa luovuttamiseen halukkaiden käytettäväksi on vienyt siihen, että niitä on käytetty hyväksi ja katkelmia niistä on lainailtu useissa noita sotia käsittelevissä julkaisuissa. Todella ilahduttavaa on kuitenkin nähdä ne painettuna kokonaisuutena, koska ne osaltaan valaisevat aihepiiriään ja koska ne erityisesti luovat kuvaa hänen persoonallisuudestaan sekä siitä syystä, että hän kuvaa lähinnä itse mukanaolijana kokemiaan tapahtumia, että esitystapansa ja kirjoitustyylinsä välityksellä. Tässä entisajan Suomen armeijassa vallitsi esprit [yhteishenki], josta suomalainen voi vain iloita. Ruotuväkiarmeija ei ollut omiaan kehittämään suuria sotilaallisia kykyjä; kansallinen luonteenlaatukaan ei ole sellainen, että se kasvattaisi erityisen loistavaa uljuutta. Mutta noissa sotilaissa havaitsee kunnian- ja velvollisuudentuntoa ja lujana pysyvää rohkeutta. Ne, jotka ovat nähneet ja tunteneet jonkun heistä, ovat voineet löytää heistä nuo ominaisuudet rauhankin oloissa, luontevan ja malttinsa säilyttävän rohkeuden, joka näyttää nykypolvesta kadonneen. Yleinen piirre heidän julkaistuissa kertomuksissaan ja selvityksissään on tahdikkuus muihin kohdistuvaa arvostelua esitettäessä, tahdikkuus, joka ilmeni myös heidän keskinäisessä yhteiselämässään. Kaikkien kertomuksista voi havaita, että tuossa armeijassa varmastikin vallitsi erinomainen esprit. Myös kapteeni Brakel osoittautuu muistiinpanoissaan tämän erinomaisesti vahvistavaksi esimerkkitapaukseksi. Hänen soturinuransa ensimmäinen askel on todellakin loistelias: Kustaa III ylentää hänet upseeriksi suullisella käskyllä ja maksaa hänen tarvitsemansa varusteet. Sitten ura kuitenkin jatkuu tasaisesti kuten melkein kaikkien muidenkin, aina kunniakkaasti, ei koskaan nopein harppauksin. Hän ehtii kahdessakymmenessä vuodessa, kahdessa sodassa korpraalista kapteeniksi. Hallituksen tapana ei näytä olleen nopeiden ylennysten antaminen. Virkojen ostamisjärjestelmäkin lienee ollut ylennysten tulppana. Tärkein asia näyttää kuitenkin olleen, ettei joukossa ollut ketään, joka olisi voitu ohittaa tekemättä hänelle vääryyttä. Millaisia ylennyksiä ”virka-ansioiden perusteella” ja millaisia rauhan aikana myönnettyjä kunniamerkkejä meidän ajallamme sitä vastoin onkaan ollut esitettävänään!
Porträtter till Fänrik Ståls sägner [Muotokuvia Vänrikki Stoolin tarinoiden henkilöistä]. H:ki 1862.
Tämä julkaisuhanke ansaitsee sangen suuren kiitoksen ja saavuttaa epäilemättä kustantajan odotusten mukaisen menestyksen. Haluamme kuitenkin muistuttaa teoksen tekstiosaa ajatellen eräästä seikasta.
Yleiseksi tavaksi tai pahantapaisuudeksi näyttää tulleen historiallisten henkilöiden yksityiselämän salatuimpienkin nurkkausten valaiseminen. Vain sellainen henkilö, joka ei näe historiassa muuta kuin yksilöiden sanoja ja tekoja, voi väittää tämän jollakin tavoin hyödyttävän historian tuntemusta. Tätä kirjallisuuden sarkaa kynnetään lähinnä tarkoitushakuisin olettamuksin. Kirjoittaja, joka ei kykene kunnostautumaan tieteen tekijänä, mutta on saanut haltuunsa joitakin yksityiskirjeitä tai muita samantapaisia asiakirjoja, täydentää löytöään kuulopuheilla ja saa kokoon kirjan, jonka nimiösivulle hän saa nimensä näkyviin. Hän voi laskea palkkionsa ja kustantaja voittonsa määrän sen skandaalin tai niiden heikkouksien perusteella, jotka hän saa näin tuoduksi julki. Historian opiskeleminen tällaisista kirjoista on nimenomaan ”sivistyneelle” maailmalle ominaista. Tämä teollisuus jatkaa varmasti toimintaansa omalla tavallaan täysin siitä riippumatta, mitä me asiasta sanomme. Emme kuitenkaan voi nähdä mitään syytä siihen, että sen tuotteita pitäisi kasata juuri näiden muotokuvien ympärille.
Mitä etua historialle, Vänrikki Stoolin tarinoille tai kansallishengelle, joka etsii niistä ravintoa itselleen, on Döbelnin ja ”Mamsellin” suhteen laveasta selvityksestä? Ja kun kustantajan tarkoituksena kaiketi on tarjota kirjaa, joka voidaan laskea mille pöydälle tahansa, jota kaikissa perheissä voivat lukea myös nuorukaiset, neidot ja lapset, mitä tekemistä tällä kertomuksella on tässä kokoelmassa? Jos tarkoituksena on koota siihen tuollaista ainesta, olisi tekstin kirjoittajan kaiketi pitänyt nähdä hieman vaivaa muitakin elämäkertakuvauksia laatiessaan. Eiköhän ainakin Kulnevin elämä olisi tarjonnut hänelle roppakaupalla tällaista aineistoa? Ehkäpä teos saa tässäkin maassa lukijakunnan, jos tuollaista periaatetta noudatetaan. Toivomme silti, että maassa olisi sellaisiakin ihmisiä, jotka tyytyvät pelkkiin muotokuviin – ilman tekstiä. Emme tunne sen kirjoittajaa. Hänen kaupungin ruotsalaishenkisissä lehdissä saamiensa varauksettomien kiitosten perusteella voi kuitenkin päätellä hänen kuuluvan tuohon leiriin. Mainittujen lehtien rehteihin käytöstapoihinhan kuuluu tuontapainen tekstimainonta. Mutta onpa hän kuka tahansa, hänellä on joka tapauksessa kylliksi kykyä tarvittavan tekstin liittämiseen kuhunkin kuvaan. Kukaan ei odota eikä toivo näkevänsä teoksessa perusteellisia elämäkertoja. Tyydytään muutamiin valaiseviin sanoihin niiden henkilöiden vaiheista, joita kunnioittamaan ja rakastamaan historia ja runous ovat yhdessä opettaneet. Ja odotetaan, että myös tietojen esittämisessä voidaan nähdä tämän kunnioituksen ja rakkauden vaikutusta. Jos kirjoittaja haluaa nähdä vaivaa jonkin asian hyväksi, hänen pitäisi pyrkiä luomaan elämäntarinoista kaunokirjallisuutta.
Malminkin kuvauksessa on sellaista, mikä ei siihen sovi. Parinsadan miehen joukon sotatoimien strateginen arviointi on jo sinänsä naurettavaa. Etenkään muotokuvakokoelman tekstissä se ei ole paikallaan. Myös sellainen kulissien takaa lainattu kuvaus kuin s. 58 esitetty teksti ”lavastuksineen” ja ”statisteineen” esittää vähintäänkin mauttomalla tavalla rahvaanmiehet, jotka auliisti jättivät kotikontunsa puolustaakseen isänmaataan. Kirjoittaja olisi voinut näyttää lukijalle häivähdyksen verran sitä maata, jota he puolustivat, sen luontoa, ohjaamatta lukijaansa aivan näyttämön ramppivalojen räikeimmän loisteen tuntumaan.
Tällaiset pikkuvirheet voidaan kuitenkin helposti välttää työtä jatkettaessa. Ne poistuvat helpoimmin, jos kirjoittaja antaa aiheeseen kohdistuvan innostuksen ohjata sanojen valintaa.
Kulnev on kumma kyllä piirretty parhaiten. Hahmossa on eloisuutta ja lämpöä; kirjoittaja ei vain piirrä, vaan maalaa – ja maalaa hyvin.
Arvoisa kirjoittaja ymmärtäköön huomautustemme johtuvan vakaasta käsityksestämme, että tämä kokoelma on sentapainen teos, että siitä voi ja pitää tulla jokaisen tämän maan miehen ja naisen aapinen. Toivottavasti yleisö antaa julkaisutyön jatkamiseen tavanomaista voimakkaampaa rohkaisua. Ehkä kustantaja voisi silloin liittää muotokuvien oheen näkymiä taistelupaikoilta ja myös kuvia Stoltista, Lotta Svärdistä ja muista henkilöhahmoista, joiden muotokuvat tuntee vain Runeberg ja joita kukaan muu ei voi nähdä elävän mallin mukaisina.
Protokoll hållna hos höglofliga ridderskapet och adeln vid lantdagen i Borgå år 1809 [Kunnianarvoisan ritariston ja aatelin pöytäkirjat Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809]. H:ki 1862.
Nämä pöytäkirjat ovat levänneet kätkössään viisikymmentäkolme vuotta, ja vain harvat henkilöt maassamme lienevät tienneet niiden sijaintipaikan. Riittävän suurta historiallista tai poliittista kiinnostusta niiden esiin saamiseen ei ole ollut olemassa. Saman kohtalon ovat kokeneet muidenkin säätyjen pöytäkirjat noilta ainoilta valtiopäiviltä, joista on ollut käytettävissä yksi ainoa painettu, arkkipiispa Tengströmin laatima kertomus, sekin arkistoihin hautautunut ja harvojen tuntema. Se on kuitenkin painettu uudelleen Hwasserin 1839 Ruotsissa julkaisemaan teokseen ”Om Landtdagen i Borgå och Finlands ställning 1812” [Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta 1812].
Syyn löytäminen tämän seikan osoittamaan piittaamattomuuteen ei ole vaikeaa. Maan valloituksen jälkeen oli ehdottoman välttämätöntä laatia sille valtiollinen järjestys ja säilyttää samalla laeista ja laitoksista niin paljon kuin säilyttää voitiin. Silloisessa tilanteessa ei voinut ilmetä painetta poliittisten olojen kehittämiseen. Mutta mitään ei myöskään säilytetä pelkästään neuvotteluilla eikä päätöksillä eikä asiakirjoja laatimalla. Teoissa ja toiminnassa oli osoitettava, missä oli kylliksi voimaa säilymisen takaamiseksi. Ja oli opittava elämään uusissa oloissa, ennen kuin pystyttiin näkemään, mitkä asiat olivat omissa käsissä ja mitkä eivät. Vähitellen oli juurrutettava mieliin tietoisuus siitä, että Suomi oli erillinen oma kokonaisuutensa.
In abstracto [abstraktisesti] voidaan todistaa, että poliittisella toiminnalla on suuri merkitys yksilöiden elämälle ja että vapaa valtiojärjestys on kansakuntien kehityksen välttämätön edellytys. Kansakunnille tai yksilöille ei kuitenkaan ole mitään hyötyä sellaisen lain säätämisestä, että noin on asioiden oltava. Maailma on täynnä esimerkkejä tämän vapaan valtiojärjestyksen hyödyttömyydestä oloissa, joissa siltä puuttuvat edellytykset. Urhea madame de Staël toki julisti aikoinaan, että kansojen on ensin saatava vapaus voidakseen oppia käyttämään sitä hyödykseen; ja tuohon aikaan tätä lausahdusta ihailtiin suuresti. Tämähän on samaa kuin vanha hokema, että oppiakseen uimaan täytyy uskaltaa mennä veteen. Silti tämäkin vertaus ontuu. Kukaan ei opi uimaan, jos hänet paiskataan altaaseen, jossa hänen jalkansa eivät ylety pohjaan. Mme de Staëlin elinaikana 1700-luvulla vallitsi yleisesti tuollainen jalo usko, että aatteilla on voimaa muuttaa kansoja ja historiaa, usko, joka ei ajan myötä ole joutunut eikä joudukaan häpeään, jos tyydytään vain kylvämään niitä ihmisten mieliin kypsymään. Mutta kun aatteiden miehet ovat halunneet muitta mutkitta soveltaa niitä kansojen yhteiskuntalaitoksiin ja jättää yleisen tietoisuuden tulemaan perässä niin hyvin kuin se pystyy, yritykset ovat väistämättä epäonnistuneet. Mme de Staëlin kaltaiset kirjoittajat kuvittelevat kansojen pääsevän vapauteen samalla tavalla kuin he itse ovat vapautuneet, lukemalla kirjoja ja päätymällä vakaumukseen oikeasta teoriasta. Lukemattomat uudistajat elättelevät samanlaisia kuvitelmia. Todellisuudessa asiat eivät edisty eivätkä voi edistyä siten. Vasta tietoisuus konkreettisista yhteisistä eduista ja pyrkimys niiden edistämiseen antaa poliittiselle vapaudelle arvon kansan parissa; tämä ei silti merkitse sen koko arvon määrittelyä. Suomen kansalla ei vielä ollut minkäänlaisia omia teollisuus-, kauppa- eikä kulttuurietuja. Vasta vähitellen nämä kehittyivät omiksi ja ne alettiin yleisesti tiedostaa yhteisiksi. Jos katsotaan, millaisia maassa julkaistut painotuotteet ovat olleet, voidaan todeta, ettei niissä vielä 20 vuotta sitten puhuttu melkeinpä sanaakaan kansalaisten eduista eikä esitetty ajatuksia valtiopäivistä ym. Luultavasti siihen aikaan ei olisi voitu valtiopäivistä paljon sanoakaan; mikään ei olisi kuitenkaan estänyt esim. kirjoittamasta vuoden 1809 valtiopäivien historiaa eikä julkaisemasta niiden pöytäkirjoja. Olot olivat kuitenkin tosiaankin sellaiset, että jopa maataloudesta, tehtaista, kaupasta, kouluista, yliopistosta kirjoittaminen oli tuolloin uutta – kansalliskirjallisuudesta edes puhumatta. Merkityksetöntä ei liene ollut se, että kaikista noista asioista oli keskusteltu julkisesti maan ollessa Ruotsin yhteydessä. Suomessa tuota keskustelua kuitenkin myötäiltiin epäitsenäisesti. Lakien ja asetusten tavoin saatiin kirjallisuus ja tavarat valmiina – Tukholmasta. Suomen talous, josta kirjoitettiin tutkimuksia yliopistollisiksi väitöskirjoiksi ja muutamiksi Talousseuran julkaisemiksi vihkosiksi, merkitsi jotakin, mutta ei kovin paljon. Sen oli muotouduttava maan ja kansan erityisten etujen kokonaisuudeksi, ennen kuin sitä voitiin sellaisena tutkia ja käsitellä. Myös hallituksen toimissa suunnilleen vuodesta 1840 lähtien ilmennyttä uudistusliikettä voidaan pitää ilmauksena omia kansallisia etuja koskevan tietoisuuden heräämisestä; toisaalta on myös selvää, että nämä uudistukset vaikuttivat voimakkaasti tähän tietoisuuteen.
Niinpä ei ole vain ymmärrettävää, vaan tapahtumien järjellä käsitettävän historiallisen kehityksen mukaista, että poliittisen vapauden vaatimus on vasta vähitellen noussut esiin. Eikä kukaan voi kiistää sitä, että se on viimeksi kuluneen puolen vuosikymmenen aikana voimistunut Suomen kansan vaatimukseksi. Tämän kehityksen nopeus osoittaa selvästi, että sen siemenet ovat olleet olemassa yleisessä tietoisuudessa. Olemme vastikään pyrkineet selvittämään, mihin tämä siemen on kiinnittynyt: nimittäin sen seikan ymmärtämiseen, että Suomen kansalla on omat kansalliset etunsa valvottavanaan. Tätä taas ei voitu ymmärtää, ennen kuin nämä edut vähitellen muotoutuivat kansallisiksi. Mutta viime vuosien suotuisuus poliittisen tietoisuuden kehityksen kannalta viittaa siihen, että sen edistyminen riippuu myös Suomen rajojen ulkopuolella vallitsevista oloista. Ajankohtaisen historian opetuksia korostaa se seikka, että myös muiden, itsenäisempien ja paljon mahtavampien kansojen poliittinen kehitys riippuu ulkonaisista oloista.
Nämä vuoden 1809 pöytäkirjat, joiden julkaiseminen on antanut meille aiheen edellä esitettyihin mietteisiin, ovat opettavaista luettavaa. Uusien olojen järjestäminen oli valtiopäiviä eniten askarruttanut asia, kuten edellä todettiin. Sodasta maalle aiheutuneiden rasitusten keventäminen, uuden hallitusvallan, rahalaitoksen ja verotuksen (ruotuarmeijan lakkauttamisen takia erityisesti vakanssimaksujen) järjestäminen olivat tärkeimmät käsiteltävät asiat. Vain lyhyesti kosketeltiin maataloutta, kauppaa, opetustointa, yleistä terveydenhoitoa jne. Nykyisin päiväjärjestyksessä olevilla mielenkiinnon keskeisillä kohteilla: kansakouluilla, liikenneyhteyksillä, elinkeinovapaudella, kunnallishallinnolla jne. ei vielä tuolloin ollut erityisempää merkitystä, koska kukaan ei voinut tietää, miten ne järjestyisivät ja millaisia toimia niiden edistäminen Suomen etujen mukaisesti saattoi vaatia. Oltiin toki esim. huolestuneita viljan myyntimahdollisuuksista, jos vienti Ruotsiin lopetettaisiin. Maan muista tuotannollisista elinkeinoista ja kaupasta, etenkään Venäjän-kaupasta ei kuitenkaan puhuttu mitään. Kuvaavaa tilanteelle on, että talonpojat anovat ensimmäisinä, että ruotsi saisi pysyä maan oikeudenhoidon kielenä.
Näyttää kummalliselta, ettei sääty halunnut painattaa pöytäkirjoja, vaikka sen jäsen, hovisaarnaaja Ehrenmalm tarjoutui huolehtimaan painatuksesta ja maksamaan sen. Syytä etsittäessä voidaan nähtävästi valita jompikumpi kahdesta vaihtoehdosta. Eräät jäsenet olivat arvostelleet sangen kovin sanoin venäläisten joukkojen maassa aiheuttamia kyyti- ym. rasituksia. Näitä mielipiteenilmauksia ei ehkä haluttu julkisuuteen. Toinenkin syy voi kuitenkin olla mahdollinen. Sekä rustholli- että ruotuvakanssimaksut painettiin niin pieniksi kuin tohdittiin. Joku vilpittömyyden hyveestä puhuva oli toki sitä mieltä. että osaksi todellakin naurettavilta tuntuvat luvut olisi pitänyt mainita valtiopäiväpäätöksessä, mutta enemmistö piti parhaana ainoastaan loppusumman sisällyttämistä siihen. Jos keisari olisi saanut nähdä laskelman, hän olisi epäilemättä hämmästynyt todetessaan, miten edulliseen hintaan voitiin esim. vaatettaa ja aseistaa rakuuna.
Erikoisuutena mainittakoon, että maamarsalkka puhuttelee säätyä: korkeasti jalosukuinen herra kreivi, jalosukuiset vapaaherrat jne. Ritarihuoneeseen kuului kuitenkin tuolloin vain yksi kreivi. Nykyisin maamarsalkan ei onneksi tarvitse käyttää yksikkömuotoa.
Vuoden 1809 säätykokous on jättänyt yhden aloitteen nyt kokoontuvien (”seuraavien”) valtiopäivien pohdittavaksi. Herra Henric Stjernvall oli herättänyt kysymyksen ”yleisen lain palovahinkojen korvaamista koskevan säädöksen muuttamisesta”. Havaitaksemme se oli ainoa esille otettu lainsäädäntöasia. Herra Stjernvall oli itse pyytänyt, ”että kyseessä oleva muistio jätettäisiin lepäämään seuraaville valtiopäiville”, ja maamarsalkka ilmoitti tällä perusteella, että sen käsittely ”lykätään siihen asti”.
Julkaisun sangen huolellinen toimitustyö ansaitsee suuren kiitoksen. Julkaisija, herra Richard de la Chapelle, on myös liittänyt mukaan sangen huolellisesti laaditun hakemiston.
Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk. H. 5. Historiska bidrag till Finlands calendarbiografi, af F. W. Pipping. 3:e stycket [F. W. P., Lisiä Suomen luonnon ja kansan tuntemukseen. 5. vihko. Historiallisia tietoja Suomen kalentereiden vaiheista, 3. osa]. H:ki 1862.
Tässä almanakkojamme ja niiden julkaisijoita käsittelevän kertomuksen osassa aiheena on Simon Kexlerus, joka nimitettiin Turun yliopiston perustamisen yhteydessä sen matematiikan eli tuohon aikaan myös fysiikan ja tähtitieteen professoriksi. Odotusten mukaisesti kirja sisältää sangen yksityiskohtaisen kertomuksen Kexleruksen elämänvaiheista ja jopa – ehkä tarpeettomasti – tarinan hänen parista onnettomasta, huonoille teille joutuneesta lapsestaan, jotka olivat hänen kuollessaan vielä varsin pieniä.
Kiinnostava on kirjoittajan löytämä Abraham Kollaniuksen lainsuomennos. Hänet promovoitiin maisteriksi Turun ensimmäisessä maisterinpromootiossa, jolloin Kexlerus toimi promoottorina. Käsikirjoitus on Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa.
Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland af Matth. Akiander. VI delen [M. A., Tietoja Suomen uskonnollisten liikkeiden historiasta 6]. H:ki 1862.
Jokainen, jota kiinnostavat tiedot kansansivistyksen edistymisestä, löytää tästä laajasta teoksesta monia arvokkaita tietoja kansanhengen toiminnasta sen hyväksi kaikessa hiljaisuudessa. Etenkin tässä esiteltävä osa saa varmaankin paljon lukijoita, koska sen sisältö koskettelee kauttaaltaan nykyaikaa.
Tämän ilmaisee heti Paavo Ruotsalaisen hyvin näköisyyden tavoittanut muotokuva nimiöaukeamalla. Tuon merkillisen miehen sekä hänen tärkeimpien kannattajiensa ja uskonveljiensä elämänvaiheita ja toimintaa käsittelevät artikkelit täyttävät koko tämän vihkon. Kaikki, mitä Ruotsalaisesta on saatu kuulla ja lukea, osoittaa vakuuttavasti, että hän oli nero. Mutta kuten korkeamminkin koulutetuille neroille joskus käy, myös Ruotsalaisen esiintymistä kannatteli usein innostus, mutta silti hän oli toisinaan rahvaan tasolla tai jopa hiukan sen alapuolella. Hän ei pystynyt ”kahden hiippakunnan piispana” säilyttämään arvokkuuttaan täysin hyvin. Moni rahvaan opettaja ei myöskään rohjennut oikaista sen profeettaa. Alituisesti matkamiehenä ja juhlavieraana hän vanhemmiten tottui runsaampaan kestitykseen kuin aina pystyi kestämään ja lienee silloin vieläkin helpommin menettänyt harkintakykynsä. Arvostelijalla on omakohtaistakin kokemusta hänen käyttäytymisensä huonoista puolista, mutta olemme myös nähneet hänen olevan halukas korjaamaan vahingon. Tuollaiset virheet kuuluvat kuitenkin inhimillisiin heikkouksiin eivätkä juuri vähennä miehen ansiokkuutta. Ne eivät voi saattaa kyseenalaisiksi hänen vilpitöntä uskoaan eivätkä hänen haluaan johdattaa muita sen pariin. Hänen varsin laajoihin piireihin ulottunut tavattoman suuri vaikutuksensa on tosiasia. Se olisi ehkä jäänyt kestävämmäksi, jos hän olisi pyrkinyt vaikuttamaan enemmän tähän elämään eikä ainoastaan tulevaan. Yleisesti kuitenkin tunnustetaan, että kaikkialla, missä tämä pietismi on saanut menestystä, se on myös vaikuttanut tapojen parantumiseen.
Murheellinen episodi tässä niteessä on kertomus Kalajoen ”uskonto-oikeudenkäynnistä”. Tämä osoitetaan siinä häpeätahraksi ajassamme. Kymmeniä rauhallisia ihmisiä tuomittiin tuossa oikeudenkäynnissä maksamaan yhteensä noin tuhannen ruplan sakot tai vesileipävankeuteen siitä hyvästä, että he olivat kokoontuneet yhdessä lukemaan sanaa, laulamaan ja rukoilemaan. Tuomioistuinten, jotka nuo tuomiot langettivat, oli tietysti sovellettava lakia. Syy on tietysti niiden, jotka vaativat tuollaisen vainolain soveltamista.
J. V. S.
