Lukijalle

Vaikka emme pidäkään pitkistä esipuheista, niin tämä on kuitenkin senlaatuinen yritys, että meidän on pyydettävä arvoisalta Lukijalta tavallista enemmän hyväntahtoisuutta. Täältä syrjäisestä maankolkasta, jossa meillä on erittäin niukasti kirjallisuutta käytössämme eikä minkäänlaista varmuutta avustajista, me rohkenemme tarjota yleisön tilattavaksi kirjallista lehteä. Me olemme siihen ryhtyneet, koska maan ”kirjallisessa keskuksessa” ei ole tehty minkäänlaista yritystä yleisluontoisemman kirjallisuuslehden suuntaan. Lisäksi tuoreet kokemukset naapurimaasta ovat osoittaneet, ettei edes Ruotsin ja Suomen yhteinen kirjallisuuslehti pysynyt pystyssä yhtä lailla lehden tekijöiden kuin riittävän lukijakunnankin puutteessa.

Tässä tilanteessa yritystämme voisi kukaties etukäteen pitää harkitsemattomana, ja sellainen mielipide enteilisikin jo hankkeen epäonnistumista. Siksi pyydämme lukijaa uskomaan, että se on kypsän harkinnan tulos.

Toki yhdymme monen muun kanssa siihen näkemykseen, että yksinomaan kirjallinen lehti ei voi saavuttaa kovin laajaa yleisöä sen paremmin Ruotsissakin Suomessakaan. Jos tätä liitettä tarkastellaan Saiman osana, niin kuin asia todellisuudessa on, niin vain kolmasosa koko lehdestä käsittelee kirjallisuutta. Sitä me vain ihmettelemme, että Ruotsissa, jossa aiheita kyllä riittäisi, asianomaiset tiedemiehet eivät anna kirjallisissa lehdissä tilaa yleisesti kiinnostavien yhteiskunnallisten kysymysten käsittelylle. Kuitenkin on monia ulkomaisia esimerkkejä sanoma- ja aikakauslehdistä, jotka tunnustavat, että yleisöllä on täysi oikeus vaatia tällaista monipuolisuutta. Myös me tarkastelemme asiaa siltä näkökannalta. Kaikkein vähiten voi ruotsin kielellä tehdä tiedemiehille suunnattua lehteä, koska sellaisella olisi suunnilleen yhtä monta lukijaa kuin avustajaakin. Siksi käännymmekin suuremman kirjallisesti sivistyneen yleisön puoleen, sillä se haluaa syvällisesti oppineita tutkielmia yhtä vähän kuin me pystymme niitä tuottamaan.

Kotimainen kirjallisuus, ja etenkin sen suurelle yleisölle tarkoitettu osa, on sitäpaitsi määrältään niin vähäistä ja sisällöltään niin yhdenmukaista, että sen tuotteiden mielekkääseen arviointiin ei vaadita nerokkuutta eikä suurta oppineisuuttakaan. Ulkomaisesta kirjallisuudesta lehtemme ei käsittele minkään tieteenalan erityisteoksia. Niiden sijaan käsittelemme aikamme merkittäviin poliittisiin ja kirkollisiin pyrkimyksiin liittyvää kirjallisuutta, lähinnä näitä kysymyksiä käsittelevää kaunokirjallisuutta ja ylipäänsä sellaista kirjallisuutta, joka koettaa levittää tieteen tuloksia suurelle yleisölle. Ulkomaisen kirjallisuuden, jota meillä luonnollisesti on käytettävissämme varsin vähän, selostamisessa ja arvioinnissa nojaudumme muihin auktoriteetteihin vain pyrkiessämme osoittamaan, kuinka luotettavina näitä arvioita voidaan pitää. Varsinaiselle tiedemiehelle lehtemme ei tarjoa juuri muuta kuin kirjojen nimiä.

Kenelläkään kirjailijalla ei ole oikeutta vaatia kehnolle tuotteelle yleisön hyväksyntää. Me pyydämmekin suopeutta vain siinä tapauksessa, että lehtemme todella antaa kirjallisesti sivistyneelle ihmiselle jotakin. Maamme ”kirjallisessa keskuksessa” lehtemme herättää suunnatonta sääliä, siitä olemme varmat. Eihän tiedemies korkeuksistaan voi suhtautua millään muulla tavalla tällaisiin tieteen kaupustelijoihin, joihin mekin kuulumme. Myös siksi olemmekin kääntyneet vain suuremman kirjallisesti sivistyneen yleisön puoleen. Ja toivomme tämän yleisön lehteämme arvioidessaan muistavan, että se kuitenkin on ainoa laatuaan maassamme, ja että kaikkien inhimillisten ponnistusten arvo lopultakin on vain suhteellinen.

Julkaisija

Kotimaista kirjallisuutta

Kotimainen kirjallisuus ei tarkoita samaa kuin kansalliskirjallisuus. Mutta puhuttaessa edellisestä ajatus välttämättä siirtyy myös jälkimmäiseen. Onhan kotimainen kirjallisuus täysin merkityksetöntä, ellei sitä tarkastella suhteessa kansalliskirjallisuuteen. Tieteellisiä neroja ei synny monta vuosisadassa. Ja vain he voivat kansalliskirjallisuudesta riippumattomina vaikuttaa merkittävästi kirjallisen sivistyksen kehitykseen. Mutta heidänkin toiminnallaan on tässä suhteessa varsin ahtaat puitteet, myös silloin kun se tapahtuu kielitieteen, matemaattisten tieteiden tai luonnontieteiden alueella. Sillä saadaanpa näillä aloilla aikaan mitä tahansa, niin se ei vaikuta ihmiskunnan yleiseen sivistykseen yhtä välittömästi kuin uskonoppi tai historialliset ja filosofiset tieteet oikeustieteellisine ja taloustieteellisine sovellutuksineen. Jos tähän lisätään vielä kaunokirjallisuuden vaikutus, niin ei ole vaikea kokemuksestaan sanoa, kummalla puolella sivistyksen voimakkaimmat lähteet pulppuavat.

Yksilön korkeampi henkinen toiminta riippuu itsetietoisuuden heräämisestä, ja samalla tavoin näemme myös kansojen henkisen energisyyden perustuvan niiden tietoisuuteen omasta kansallisuudestaan. Kansallista tietoisuutta hankitaan toki myös toiminnan maailmassa jossa kansakunta pitää ulkoisesti puoliaan suhteessa muihin kansakuntiin. Mutta tämä tietoisuus ilmenee pelkästään negatiivisena. Se sisältää vain kansakunnan tiedon ulkoisesta riippumattomuudestaan, omasta oikeudestaan ja kyvystään kehittyä itselleen ominaisella tavalla. Kirjallisuudestaan kansakunta sen sijaan oppii tuntemaan omat ajatuksensa, oman erityisen tapansa käsittää asioiden olemus. Se oppii ymmärtämään omia tapojaan, omia instituutioitaan, koko omaa olemassaoloaan, historiaansa. Näyttääkin siltä, että vasta tietoinen pyrkimys järjelliseen itsetietoisuuteen nostaisi kansasta esiin kaikki hengen sisäiset voimavarat. Ja historia opettaa, että silloin kun kansakunta kykenee tällä tavoin sanallisesti ilmaisemaan oman henkensä olemuksen, se kykenee todella vaikuttamaan myös ihmiskunnan kehitykseen, ottamaan oman paikkansa kulttuurikansana.

Katsommepa niin vanhojen kuin uusienkin kulttuurikansojen kirjallisuudenhistoriaa, niin huomaamme äskeisen väitteen saavan vahvistusta kaikkialta. Niillä tieteenaloilla, jotka eivät liity läheisesti kansalliskirjallisuuteen, on eri kansakunnissa niin sanoaksemme poikkeustapauksissa noussut merkittäviä miehiä myös silloin, kun kansalliskirjallisuus on ollut alamaissa. Mutta kansalliskirjallisuuden kukoistus on vireyttänyt toimintaa myös näillä aloilla, matematiikassa, luonnontieteessä tai kielitieteessä. Roomalaisen kirjallisuuden riippuvainen ja epäitsenäinen olemus sopii hyvin yhteen etevien roomalaisten tiedemiesten vähälukuisuuden kanssa. Arabit saivat kansalliskirjallisuuden aikaisemmin kuin yksikään Euroopan uusista kansakunnista ja he olivat eurooppalaisten opettajia myös eksakteissa tieteissä. Ranskassa ja Italiassa kansallinen runous kehittyi varhain, keskiajan romantiikassa ja Italiassa sittemmin sisilialaisessa koulukunnassa. Tämän seurauksena myös tuon ajan tiede löysi paikkansa näistä maista. Kun yksinvalta sitten kukisti feodalismin ja kansanlauluista tuli hovirunoutta, pysähtyi myös tiede jäykkään ja pikkusieluiseen pedanttisuuteen. Italiassa tämän ajan jälkikaiut tuntuivat tieteessä aina 1500-luvun puolelle saakka. Mutta yhtä hyvin Italiassa kuin Ranskassakin huomaamme 1400-luvulla levinneen antiikin tutkimuksen saaneen ensimmäisenä aikaan sekä tieteen että kansalliskirjallisuuden rappion. – Edes klassisismin kukoistus Ludvig XIV:n aikana ei tieteitä suosinut. Englannissa, josta normannivalloitus kukisti kansanhengen tuoden mukanaan myös kansalle vieraan kirjallisuuden, tiede alkoi kukoistaa vasta kun 1400-luvulta alkaen syntyi anglosaksisista ja normannilaisista aineksista koostuva yhteinen kansalliskirjallisuus. Saksassa keskiajan romantiikka jäi lyhyeksi eikä saanut suuria aikaan. Sen kukisti ensin antiikkinen, sitten ranskalainen klassisismi. Edes uskonpuhdistus ei kyennyt synnyttämään itsenäistä tieteellistä toimintaa. Oikeastaan voidaan väittää sellaisen alkaneen vasta viime vuosisadalla, siis samaan aikaan merkittävämmän kansalliskirjallisuuden synnyn kanssa.

Eksaktien tieteiden kehityksessä voidaan tietenkin, kuten jo mainittiin, esittää koko joukko poikkeuksia tässä kuvatusta tilanteesta. Myöskin uuden ajan mahtavin kumousliike lähti liikkeelle Ranskasta aikana, jolloin maan kansalliskirjallisuus koko Euroopan kirjallisuuden tavoin vielä oli pedanttisen klassisismin kahleissa. Mutta jos siirrymme siihen, mikä on myös todellisen ja itsenäisen kansalliskirjallisuuden synnyn perusta, eli heränneeseen kansallishenkeen kansan kaikkien henkisten pyrkimysten menestyksen ehtona, niin huomaamme, että tieteellisen kirjallisuuden jonakin aikakautena saama etumatka kansalliskirjallisuuteen nähden on sittenkin perustunut kansallishengen elpymiseen. Niinpä Italiassa jatkui 1500-luvulla pappisvallan vastainen oppositio, joka levisi myös kansanjoukkoihin. Ranskassa syntyi ja kasvoi 1700-luvun lopussa kansanhenki, joka yhä johtaa maailmantapahtumia. Edelleen voidaan sanoa, että tieteellisen harrastuksen herääminen on kaikkialla perustunut tiettyihin, sinä hetkenä kaikkien sivistyneiden kansakuntien henkeä herättäviin yleisiin aatteisiin. Mutta silloin on lisättävä, että nämä aatteet ovat kantaneet hedelmää vain sellaisissa kansakunnissa, joiden oma kansallishenki on ollut kyllin vahva omaksuakseen ne itseensä ja kehittääkseen tätä yleishenkeä omalla tavallaan. Kaiken kaikkiaan olemme tässä halunneet vain esittää sen vanhan opin, että kukaan yksilö ei kykene vaikuttamaan ihmiskuntaan, jollei hänen pyrkimyksiään kannata hänen kansakuntansa yleinen henki. Siten ei voida myöskään ajatella, että niin universaali toiminta kuin tiede, jonka kautta kansakunta esiintyy ihmiskunnan yleisen kehityksen asiamiehenä, olisi riippumatonta kansallishengestä.

Ja jollemme haluaisikaan pitää kansalliskirjallisuutta yleisen tieteellisen kirjallisuuden ensimmäisenä ehtona, niin on kuitenkin myönnettävä, että missä ei ole edellistä, siellä ei voi olla myöskään jälkimmäistä. Historia opettaa ainakin sen, että kaikkien kansakuntien keskuudessa luonnontiede on kehittynyt paljon myöhemmin kuin runous, historia, filosofia, uskontotiede ja oikeustiede.

Olemme sangen usein muistuttaneet siitä, että tieteen alueella vain harvat ja valitut suomalaiset pystyvät todella vaikuttamaan oppineiden tasavallassa. Sen sijaan kirjallinen toiminta kansalliskirjallisuuden alalla, oman kansakunnan hyväksi, antaa sitä paremmat menestymisen mahdollisuudet mitä enemmän tällä saralla on vielä tehtävää. Voidaan myös pitää selvänä, että tällaiset suomalaisen kirjallisuuden tuotteet saavat helpoimmin muidenkin kansakuntien huomiota osakseen. Onhan paljon helpompaa kertoa ulkomaalaiselle jotain uutta ja opettavaa maamme ja kansakuntamme erityisluonteesta ja olosuhteista kuin antaa hänelle omaperäinen ja tyydyttävä ratkaisu niihin yleisiin kysymyksiin, jotka uskonnossa, yhteiskuntaelämässä, tieteessä ja taiteessa tällä hetkellä ovat ajankohtaisia. Olemme koettaneet edellä osoittaa, miksi näin täytyy olla: syynä on se, että tieteellinen kirjallisuus ylipäänsä edellyttää kansalliskirjallisuutta. Niin ollen myös tieteen alalla työskentelevän suomalaisen tulee työskennellä kansalliskirjallisuuden synnyttämiseksi, eikä vain siksi, että hän näin voisi vaikuttaa oman maansa kirjalliseen sivistykseen, vaan siksi, että hän ylipäänsä voisi luottavaisesti ja menestyksellisesti ryhtyä minkäänlaiseen kirjalliseen toimintaan. Joskus on huomautettu, että suomen kielen ja kirjallisuuden edistämisen välttämättömyydestä puhuvat kuuluvat itse maan ruotsinkieliseen väestöön. Siinä on myös haluttu nähdä jokin aivan erityinen uhraus heidän puoleltaan. Asia on kuitenkin aivan yksinkertaisesti niin, että jokainen suomalainen, joka tuntee itsessään kykyä ja halua kirjalliseen toimintaan, on tähän asti voinut tyydyttää sisintään ainoastaan liittymällä jonkin vieraan maan kirjallisuuteen. Mutta ymmärrämme helposti, kuinka vaikea ulkomaalaisen, ja etenkin niin tuntemattomasta maasta kuin Suomesta saapuvan ihmisen on saada paikkaa niin rikkaassa kirjallisuudessa kuin esim. Saksassa tai Ranskassa on. Jos tilanne Ruotsin kirjallisuudessa ei olekaan aivan yhtä vaikea, niin se on silti riittävän vaikea pelottaakseen useimmat yrittämästä. Lisäksi tällä tavoin syntyneistä teoksista puuttuu kuitenkin aina kyseisen maan kirjallisuudelle ominainen henki, ja mikä vielä pahempaa, ylipäänsä kaikki omaperäinen henki. Niinpä niiden täytyy useimmiten jäädä heikoiksi tai korkeintaan keskinkertaisiksi, sellaisiksi joita rikkaan maan kirjallisuudella on osoittaa joukoittain. Näin ollen kysymys on pakottavasta välttämättömyydestä eikä mistään intomielisestä uhrautuvaisuudesta, joka on saanut Suomen nuoren polven suuntautumaan kirjallisessa toiminnassaan suomalaiseen kansakuntaan ja kirjallisuuteen.

Toistaiseksi Suomen kotimaisesta kirjallisuudesta voidaan sanoa vain, että se pyrkii tulemaan kansalliskirjallisuudeksi ja tunnustaa tämän muutoksen oman tulevaisuutensa ehdoksi. Väitetään kenties, että tätä pyrkimystä kannattavat vain harvat tieteellisen sivistyksemme edustajat. Siitä puhuvat etupäässä nuoret, jotka eivät ole yhteiskunnallisen asemansa tai kirjallisen maineensa kautta oikeutettuja esiintymään kotimaisen sivistyksen asiamiehinä. – Mutta tämä on jokaisen siirtymävaiheen luonnollinen tilanne. Uudet tarpeet ja uudet pyrkimykset eivät koskaan herää vanhassa polvessa, ne ovat nuorten asia. Nuoret työskentelevät vuosikymmeniä päämääriensä saavuttamiseksi ja tulee sekin aika, jolloin uusien pyrkimysten edustajat ovat vanhoja ja jälleen nousee uusi polvi jatkamaan heidän työtään, heidän kokemuksensa ja arvostuksensa tukemana. Nyt puheena olevan pyrkimyksen oikeutusta todistaa kuitenkin jo se, että monet tieteen edustajista sitä kannattavat eikä kukaan heistä halua ainakaan julkisesti sitä vastustaa.

Mutta moni voi olla sitä mieltä, ettei koko tämä uudistus näy vielä mitenkään muuten kuin puheena kansalliskirjallisuudesta, sen välttämättömyydestä Suomen kansan sivistykselle jne. Vaaditaan siirtymistä sanoista tekoihin, kansalliskirjallisuudesta puhumisesta sellaisten teosten kirjoittamiseen, joiden voi katsoa siihen kuuluvan. Ja kun katsomme, miten vähän kukin vuosi tuo tullessaan, niin ymmärrämme vähempäänkin tyytyvän ihmisen voivan helposti halveksia näitä pyrkimyksiä. Mutta uskomme hänen silti menettelevän virheellisesti. Hän ei joko ajattele riittävästi sitä, kuinka vaikeita ensimmäiset askeleet uudella polulla ovat, tai sitten hän ei ole riittävästi selvillä siitä, mitä sentään on jo olemassa.

Olemme varmoja siitä, että enemmän kuin yksi maanmiehemme on juuri mainitussa tilanteessa. Siksi olemme katsoneet parhaaksi aloittaa lehtemme kirjallisen annin luettelolla viimeisten 25 vuoden aikana ilmestyneistä kirjoista, jotka joko johdattavat suomen kielen opiskeluun tai sitten suomeksi kirjoitettuina todistavat halusta tehdä suomi maan sivistyksen kieleksi.

Jos katsomme menneisyyteen, huomaamme ajatuksen kansalliskirjallisuudesta heränneen Suomessa viime vuosisadan lopussa. Sitä ennen oli toki jo uskonpuhdistuksen ajoista ollut suomenkielistä kirjallisuutta, mutta se oli lähes yksinomaan uskonnollisista intresseistä syntynyttä ja niiden määräämää. Jo noista ajoista lähtien maassamme on siis ollut varsin runsaasti uskonnollista opetus- ja hartauskirjallisuutta. Sen jatkuvasti kasvava kokonaismäärä nousee jo satoihin nidoksiin ja vihkoihin. Lisäksi on olemassa erinäisiä suomenkielisiä teoksia maan hallinnon ja talouden tarpeisiin. Vain negatiivisesti ilmeni suomenkielisen sivistyksen rakastaminen siinä suuttumuksessa, jonka Kustaa III:n hallituskauden lopulla tehty harkitsematon suunnitelma koko maan ruotsalaistamiseksi herätti.

Viime vuosisadan lopulla virinneen suomen kielen, maantieteen ja historian harrastuksen herätti epäilemättä meillekin ehtinyt tuulahdus useimmissa Euroopan sivistyneissä kansakunnissa tuolloin heränneestä kansallishengestä. Kansakunnat olivat itsevaltiuden oloissa taistelleet saavuttaakseen tunnustuksen kansakuntana, ja ulkoinen tunnustaminen vahvisti niiden tietoisuutta omasta kansallisuudestaan. Äidinkieli oli kirjallisuudessa vähitellen kaikkialla syrjäyttänyt latinan, ja tutkimus oli kääntynyt Kreikan ja Rooman muinaisajasta kunkin kansakunnan omaan menneisyyteen. Tämä henki ei voinut jättää Suomeakaan aivan koskemattomaksi. Mutta koska sivistys oli täällä täysin vieraalla pohjalla, niin Suomessa tarkasteltiin myös isänmaan kieltä ja historiaa yhtenä tutkimuskohteena muiden joukossa, ei ensimmäisenä ja tärkeimpänä asiana. Myös Suomesta luettiin ja kirjoitettiin niin kuin ruotsalainen. Suomalaisena isänmaallinen henki ilmeni korkeintaan maamme taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävässä tutkimuksessa. Emme usko, että edes tuon ajan pyrkimysten esitaistelija Porthan katsoi työskentelevänsä kansallisen suomalaisen sivistyksen puolesta. Ja silti täytyy olettaa, että näitä isänmaallisia pyrkimyksiä ohjasi herännyt, vaikkakin vielä tiedoton kansallishenki. Tietoisempana se ilmeni Sprengtportenin vehkeilyissä ja Anjalan liiton alkeellisissa suunnitelmissa valtiollisesti itsenäisestä Suomesta.

Kukaan ei siis voi epäillä sitä, että tämä henki on herännyt täyteen tietoisuuteen vasta sen jälkeen kun Suomi erosi Ruotsista ja maamme instituutiot, sivistys ja historia saivat ulkoisesti itsenäisen paikan Ruotsin vastaavien rinnalla. Huomaamme jopa, että vielä kymmenen vuotta sitten suomen kieltä ja maamme menneisyyttä tarkasteltiin vain tieteellisen tutkimuksen kohteena ilman selvää ajatusta niiden tutkimisesta suomenkielisen kirjallisuuden ja kansallisen sivistyksen perustana.

Näissä oloissa ei ole perusteltua toivoa paljoa. Ja silti saamme nähdä, että hitaasti kehittyneen kansallishenkemme synnyttämä kirjallisuus ei ole aivan kehnoa. ”Suomenkielinen kirjallisuus vetää vertoja ainakin suomenruotsalaiselle”. Näiden pyrkimysten hitaan, mutta varman etenemisen pitäisi antaa ainakin toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Se tuskin tuo mukanaan sen vaihtelevampia ja kovempia kohtaloita kuin Suomen kansa jo on kokenut. Ja jos kansakunta on tähänkin asti säilyttänyt sen ytimen, josta kansallinen sivistys voi kehittyä, niin nykyinen sukupolvi toimisi raukkamaisesti, jos se haluttomuudessaan tai uskonpuutteessaan tuhlaisi tämän miehekkäiden esi-isiemme kallisarvoisen perinnön.

Jätämme lupaamamme luettelon viime vuosikymmenien suomalaisesta kirjallisuudesta seuraavaan numeroon, odotamme vielä tohtori Lönnrotin suosiollista avustusta sen täydentämisessä.

Ulkomaista kirjallisuutta

Jokainen ajatteleva lukija ymmärtänee, että suppeammastakin lähdeaineistosta on vaikea valita esiteltävää ulkomaista kirjallisuutta, kun palstatilaa on näin vähän ja lehti on suunnattu suurelle, lukevalle yleisölle. Moni varmaankin neuvoo käsittelemään vain kaikkein tärkeimpiä kirjoja. Mutta kuinka monesta eri näkökulmasta tätä asiaa voidaankaan arvioida? Mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää? Mikä olisi sellainen valintakriteeri, jonka yleisö hyväksyisi? Me tunnustamme, että epäilimme pitkään sen linjan noudattamista, jota pidämme oikeana. Näin siksi, että sitä voidaan helposti moittia yksipuolisuudesta, ja siksi, että maamme olosuhteet voivat estää yleisöä löytämästä kirjallisuuslehteä, vaikka valintamme olisivat parhaat mahdolliset ja tietomme sekä kykymme paljon suuremmat.

Sillä jos meillä olisikin jokin yleisesti hyväksytty valintakriteeri, niin haluaisivatko lukijat myös tutustua lehdessämme sen perusteella esiteltävään kirjallisuuteen? – Toivomme kuitenkin jonkinlaista myötätuntoa osaksemme? Vai miten me muuten olisimme ryhtyneet edes yrittämään? Toiveidemme mahdollinen epävarmuus johtuu siitä, että yritys on – vain yritys.

Kukaan ei tahtone kiistää sitä, että esim. Saksan poliittisia ja kirkollisia liikkeitä lähemmin tarkasteleva kirjallisus ansaitsee hyvin keskeisen paikan aikamme kirjallisten tuotteiden joukossa. Ja kuitenkin väitetään suureen ääneen, ettei tuo kirjallisuus ole kyllin tieteellistä. Tämä vastaväite voidaan osin hylätä, koska näiden liikkeiden juuret Saksassa enemmän kuin missään muualla ovat tieteessä ja kiistat myös käydään tieteen alueella. Mutta asian poliittinen puoli on toistaiseksi jätettävä enemmän tai vähemmän sivuun. Siinä menee yksi kiinnostuksen kohde. Ja miten voisi maassa, jossa valtiokirkko makaa häiriintymättömässä rauhassaan1, ja jossa kirkollisista asioista ei voi syntyä minkäänlaista julkista keskustelua, herätä kiinnostusta jonkin vieraan maan kirkon asioihin? Tässäkin törmäämme välinpitämättömyyteen, kiinnostuksen puutteeseen.

Kaikki lienevät myös kuulleet huhuja luonnontieteiden viime aikaisista suurista edistysaskeleista ja siitä, kuinka merkittäviksi nämä tieteet ovat inhimillisen sivistyksen kannalta tulleet, kun niitä sovelletaan taiteeseen ja teollisuuteen. Tuntuisi siis asianmukaiselta ja järkevältä käsitellä tärkeimpiä tämän alan kirjoja. Mutta mitään opintoja ei Suomessa ole laiminlyöty niin pahoin kuin luonnontieteellisiä. Taiteesta ja teollisuudesta sanan nykyaikaisessa merkityksessä ei maassamme voi juuri puhua. Ja jollei toimitus sattuisikaan olemaan näillä aloilla aivan yhtä heikoilla, niin miten tällaisissa oloissa voisi odottaa kiinnostusta niitä käsittelevää kirjallisuutta kohtaan?

Kaunokirjallisuuden alueella näyttäisi olevan vielä eräs ilmiö, ainoa todella merkittävä tällä hetkellä, nimittäin ranskalaisen kirjallisuuden nykyinen kehitys. Mutta Suomessa tunnetaan oikeastaan vain saksalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta. Kirjallisesti sivistyneiden enemmistölle Ranskan kansalliskirjallisuus on vierasta. Sitä paitsi kirjallisuuskritiikki ja kaunokirjallisuuden kritiikki eritoten on lähes tuntematon asia. Eikä edes niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, joissa ranskalainen romaani liikkuu, ole meidän maassamme juuri tarkasteltu sellaisesta yleisemmästä näkökulmasta, joka on välttämätön tämän kirjallisuuden tendenssien käsittämiselle.

Mainittuihin tendensseihin liittyy kansantaloustieteen ja kasvatustieteen suuri merkitys modernin yhteiskunnan kehityksessä. Euroopassa kansanjoukkojen vaatimukset leivästä ja sivistyksestä ovat äänekkäämpiä ja vaikeammin tyydytettävissä kuin koskaan ennen. Yhteiskunnallinen kehitys on luonut parempia keinoja ihmisten elättämiseen ja sivistämiseen, mutta väkiluvun kasvaessa ihmisten tarpeet ovat kasvaneet vielä enemmän. Meidän asukasluvultaan ja valistukseltaan vähäisessä maassamme tilanne ei ole yhtä pakottava ja näistä vaatimuksista huolehtiminen on sattumanvaraisempaa. Siitä ei ole ollut pakko tehdä periaatteellista kysymystä. Niinpä onkin hyvin kyseenalaista, saadaanko kiinnostusta näihin asioihin lisättyä kehottamalla ottamaan ajoissa oppia toisten esimerkeistä.

Mutta kaikista näistä epäilyistä ja kysymyksistä huolimatta olemme sitä mieltä, että mainittuja aloja käsittelevä kirjallisuus ansaitsisi kaikkein parhaiten suuren yleisön huomiota. Olemmekin äskeisellä esityksellämme viitoittaneet myös tämän lehden linjan ja todenneet selvästi menestyksemme saavan osoittaa, olemmeko aliarvioineet Suomen kirjallisesti sivistyneen yleisön kiinnostusta. Viimeksi mainitussa suhteessa voimme olla sitä avoimempia, koska lehti ilmoituksemme mukaan tulee sisältämääm lähinnä ulkomaisista lehdistä lainattuja arvosteluja. Emme siis aseta yleisön kirjallisen sivistyksen mittapuuksi omaa vähäistä kykyämme, vaan jo tunnustettujen kirjoittajien kyvyt ja tiedot. Mutta jos valitsemamme linja osoittautuu virheelliseksi, niin tässä esitetty mittapuu ei tietenkään päde.

Saksalainen teologia

Haluamme antaa näihin asioihin perehtymättömälle lukijalle käsityksen siitä henkisten voimien maailmasta, joka tällä hetkellä vaikuttaa Saksan kansan keskuudessa. Jo kirjojen nimilehdet ja niiden lukumäärä osoittavat, että liike on laskeutunut akatemioista ja kateederilta kansan pariin, tutkijankammioiden rauhasta julkisen elämän kiistoihin. Edellisinä vuosina painotuotteiden määrä on ollut 5 000–7 000, korkeintaan 8 000, mutta vuonna 1846 määrä nousi kerralla yli kymmeneen tuhanteen.

Saksassa on lähes 30 eri valtiota ja kaksi jokseenkin yhtä laajalle levinnyttä kirkkoa sekä lukuisia pienempiä uskonnollisia lahkoja. Lainsäädäntö lepää osin roomalaisella, osin saksalaisella ja osin ranskalaisella perustalla. Eri lakikokoelmia on kehittynyt lähes yhtä monta kuin on valtioitakin. On yksinvaltaisia, perustuslaillisia ja tasavaltaisia valtiojärjestyksiä. Saksan sijainti ja sen ilmasto ovat aikaansaaneet koko sen monipuolisen elinkeinoelämän, joka muuten on jakautunut Euroopan eri kansakuntien kesken. Kuinka monenlaisia intressejä, kuinka monenlaista kokeilun ja keskustelun aihetta täytyykään löytyä tällaisesta maasta, tällaisen kansan keskuudesta? Ja mitä henkisiä voimavaroja kaikki tämä kutsuukaan esiin selvittämään noita monimutkaisia asioita, torjumaan tai puolustamaan noiden lukuisten intressien oikeellisuutta? Saksan kirjallisuus oli pitkään samalla kertaa oppineisuuden ja ahtaan pedanttisuuden esikuva. Uskonpuhdistus ravisteli turhaan sen skolastista varustusta. Henki, joka sai aikaan uskonpuhdistuksen, vapautui Saksan tieteessä ja taiteessa myöhemmin kuin niissä maissa, joiden poliittinen yhtenäisyys teki myös kansallishengen voimakkaammaksi. Saksalaisen kirjallisuuden voidaan katsoa omaksuneen vapaamman suunnan vasta Ranskan vallankumouksen aikoihin. Tietoinen kansallishenki läpäisi sen vasta silloin kun kansakunta ulkoista ylivaltaa ja sortoa vastustaessaan tunsi itsensä yhdeksi kansaksi, saman hengen lapsiksi. Kirjallisuudesta on siis tämän vuosisadan aikana tullut kansan asia, ja ne opit, joita ennen enemmän tai vähemmän avoimesti, aremmin tai rohkeammin esitettiin kateedereilta, ovat tulleet vielä nopeammin kansan omaisuudeksi. Näin ne pyrkivät luomaan uusia yhteiskunnallisia olosuhteita valtion ja kirkon piirissä.

Jo pikainen silmäys vuoden kirjaluetteloihin kertoo erilaisten mielipiteiden ja käsitysten kaaoksesta kaikilla tiedon aloilla. Mutta niillä alueilla, joita tämä lehti etupäässä seuraa, huomaa pian kaksi suuntausta, jotka esiintyvät kaikkina aikoina ja jokaisen henkisessä kuohumistilassa olevan kansan keskuudessa. Tarkoitamme reformoivaa ja konservatiivista ajattelutapaa. Saksassa, toisin kuin muualla, ne esiintyvät kuitenkin vain poikkeustapauksessa siinä äärimmäisessä muodossa, jota poliittisten puolueiden kohdalla kutsutaan etuliitteellä ”ultra”. Saksan kirjallisuudelle ominainen ankara tieteellisyys torjuu tällaiset äärimmäisyydet jo ennakolta tai ainakin estää niitä juurtumasta. Niinpä esim. Ranskassa esiintyneet absolutistiset tai väärinymmärretyt liberaaliset opit eivät Saksassa saa juuri kannatusta.

On tunnettua, että jokaista Saksassa syntynyttä merkittävää filosofista järjestelmää kuten Kantin, Fichten, Schellingin ja Hegelin oppia on vuorollaan syytetty ateismista ja vihamielisyydestä kristinuskoa kohtaan. Dogmaattinen, kirkon tunnustuskirjoihin takertuva teologia on aina aavistanut filosofiassa vihollisensa. Eikä voikaan kieltää, että filosofia niin Saksassa kuin muuallakin on vapauttanut mieliä kirkon pakkovallasta. Mutta ikään kuin hiljaisesta sopimuksesta on samalla unohdettu se, kuinka paljon historian, kielitieteen ja etenkin luonnontieteiden edistyminen on vaikuttanut samaan suuntaan. Ei voida kiistää sitä, että luonnontieteiden tulokset kysymyksessä maailman luomisesta tai ihmisen suhteesta muuhun luontoon ovat avoimessa ristiriidassa samaisen teologian kanssa. Se filologinen kritiikki ja eksegetiikka, jonka johtopäätökset on terävimmin esittänyt Strauss ”Leben Jesu” -kirjassaan, on päätynyt samaan tulokseen. Jos otetaan vielä mukaan Ranskan ensyklopedistien ja vallankumouksen vaikutukset, vaikka ne Saksassa ovatkin näkyneet lievemmässä muodossa, niin meillä on kylliksi selitysperusteita Saksan kirkossa nyt esiintyvälle skismalle.

Lukija tietää, että tarkoitamme Suomenkin lehdissä käsiteltyä hajaannusta niin katolisessa kuin protestanttisessakin kirkossa. Tämä hajaannus on tullut näkyviin ”saksalaiskatolisen” tai ”kristilliskatolisen” ja ”uusprotestanttisen” seurakunnan syntymisenä. Molempien tarkoitus ja uskontunnustus on pääpiirteissään sama. Ja Saksan uutta teologista kirjallisuutta onkin mielestämme tarkasteltava juuri tämän ilmiön kannalta, jotta voisimme arvioida sen oikein ja tuoda esille sen suuren merkityksen, joka sillä Euroopan sivistyksen nykyisessä vaiheessa on.

Kaikkein ensimmäisenä on kansan pariin levinnyt kirkon oppeja ja instituutioita käsittelevä kirjallisuus. Myös kirkon piirissä äärimmäisellä supranaturalismilla tai vapaa-ajattelulla on vain harvoja, ja vähemmän arvostettuja, kannattajia. Edellistä kantaa edustaa lähinnä Hengstenberg (Berliini)2. Häntä tukevat ankarat yltiöpietistit ja tämän suunnan äänenkannattaja on ”Evangelische Kirchenzeitung”. Jälkimmäistä näkemystä edustaa lähinnä Feuerbach ja kenties Bruno Bauer, jotka on luettu ”nuorhegeliläisiin”, tosin perusteettomasti ja heidän omista vastalauseistaan huolimatta. Mutta muuten myös oikeaoppisiksi itsensä katsovat sanoutuvat irti eräistä supranaturalismin opeista. Ja uudet suuntaukset taas asettavat Raamatun ja Uuden testamentin kirjat uskonnollisen vakaumuksen ohjenuoraksi sekä osin hylkäävät teologiassa terveeseen ihmisjärkeen perustuvan rationalismin. Kun osapuolet syyttävät toisiaan äärimmäisyyksistä, ei sen siis pidä antaa johdattaa itseään harhaan.

Ei tarvinne sanoa, että kysymys on lähinnä protestanttisesta kirkosta. Mutta myös katolisessa teologiassa on omat supranaturalistinsa ja rationalistinsa. On myös helppo ymmärtää, että ensinmainitut vielä jyrkemmin kuin protestanttien keskuudessa kiistävät järjeltä kaiken oikeuden tutkia kirkon oppia, kun taas johdonmukaisen rationalismin täytyy molemmissa kirkkokunnissa johtaa samaan tulokseen.

Ajattelevaa lukijaa ei voi hämmästyttää se, että useimmat kuuluisat teologit kuuluvat konservatiivien leiriin. Kaikki uudistukset niin tieteessä kuin yhteiskunnassakin kumpuavat nuoremmasta polvesta, joka ei vielä ole ehtinyt saada nimeä ja mainetta. Uudistusten vastustajia taas ovat vanhemmat, joiden ei ole helppo luopua vuosien mittaan vakiintuneista käsityksistään ja joiden sitä paitsi on puolustettava turvattua yhteiskunnallista asemaansa. Käypä välttämättä niinkin, että useimmat asioiden uuden järjestyksen puolesta toimivat kuluttavat voimansa loppuun luodessaan sille pohjaa. Heidän on siis annettava toisten tehdä valmiiksi rakennelma, joka on ollut heidän omien ajatustensa päämäärä. Lisäksi on muistettava, että jokainen uusi mielipide astuu esiin kehittymättömänä ja elää kannattajissaan pikemmin hämäränä aavistuksena kuin selkeästi oivallettuna tietona.

Tämä näkökulma on välttämätön sen kritiikin ymmärtämiseksi, jota me saksalaisista lehdistä nyt ammennamme. Esimerkiksi sisällöltään rikkain ja monipuolisin tuntemamme kirjallis-historiallinen lehti, ”Litterarische Zeitung” on konservatiivien puolella. Lehti ilmestyy Berliinissä, sen hinta on viisi taaleria. Lehden monista, nimeltä mainitsemattomista toimittajista kuuluu teologista kritiikkiä hoitavan tunnettu Tholuck. Esitämme tuonnempana näytteitä lehden arviointityylistä, mutta ennen siirtymistä varsinaiseen kiistakirjallisuuteen on mielestämme asiallista lainata mainitusta lehdestä seuraavien uusien, yleistieteellisesti merkittävien teosten esittelyt.

Dr. Ch. Gotthold Neudecker ”Geschichte des Evangel. Protestantismus in Deutschland für denkende und prüfende Christen” [Saksan Evankelisen protestanttisuuden historia ajattelevaa ja kriittistä kristittyä varten], 2 osaa, Leipzig Köhler 1845. (Hinta kolme taaleria.)

Teoksen toisen osan esittely ”Litterarische Zeitungissa” päättyy seuraavaan loppuarvioon:

Aiheen laajuus ja tärkeys on vaatinut uutteraa työtä ja laajoja tutkimuksia, emmekä voi sanoa, että tekijä olisi näiden vaatimusten täyttämisessä epäonnistunut. Sitä kunniakkaampaa onkin se, että hän on jättänyt tieteellisen apparaatin kokonaan pois eikä siten halua loistaa näkemällään vaivalla ja tieteellisillä tutkimuksilla, jotka asiantuntijalta eivät kuitenkaan jää huomaamatta. On itsestään selvää, että näin laaja-alainen ja aiheeltaan vaikea kirja, jonka merkitystä ei ole helppo arvioida ja jonka kaikkia yhteyksiä ei ole helppo osoittaa, ei joka suhteessa saavuta monografian arvoa ja jotain yksityiskohtaa käsittelevän kuvauksen tarkkuutta. Kirjoittaja on kuitenkin vakuuttunut, että Neudeckerin teos on monin kohdin tässäkin suhteessa tyydyttävä. Sitävastoin emme kannata tekijän tapaa jäsentää asiaa ja vielä vähemmän voimme yhtyä hänen mielipiteisiinsä ja arvioihinsa.

Vertailukohdaksi tarjoutuvat hyvin Hagenbachin luennot ”Der evangelische Protestantismus in seiner Weltgeschichtlichen Entwickelung” [Evankelisen protestanttisuuden maailmanhistoriallinen kehitys], Leipzig 1836-43, 6 osaa. On tuskin luultavaa, ettei Neudecker olisi käyttänyt tätä kirjaa. Tarkempi vertailu osoittaakin siitä merkkejä, vaikka hän ei missään kohdassa suoranaisesti kopioi. Siihen Hagenbachin positiivisempi näkemys on hänelle aivan liian vieras, kenties vastenmielinenkin. Molemmat teokset on suunnattu laajalle lukijakunnalle, mutta ne eroavat selvästi toisistaan niin laajuutensa kuin asian käsittely- ja esitystapansakin puolesta. Neudeckerin kirja on suppeampi, mutta asiatiedoiltaan se ei ole paljonkaan niukempi. Sen sijaan hän ei kuvaa keskeisiä ihmisiä yhtä vetävästi, havainnollisesti ja yksilöllisesti kuin Hagenbach. Neudecker tarkastelee ensi sijassa kokonaisuutta ja instituutioita. Hänen esityksessään on runsaasti viitteitä ja hän lankeaa vain liian usein pamfletinomaiseen pohdiskeluun ja julistukseen. Hagenbachin esitys on tyynempää ja arvokkaampaa ja hän käsittelee rakkaudella asian erikoisiakin piirteitä. Neudecker suhtautuu itselleen vastenmielisiin suuntauksiin terävämmin, kovemmin ja pessimistisemmin kun taas Hagenbach arvioi ihmisten ja tapahtumien tarkoituksia tyynemmin. Neudecker on liian kärkäs tuomitsemaan sellaisilla banaaleilla fraaseilla kuin ”mystis-pietistinen periaate, epämääräinen mystiikka, jäykkä ortodoksia, ääriluterilaisuus jne”. Hän esittää varoittavia esimerkkejä – kenties peitettyjä viittauksia nykyhetkeen – myös siinä missä Hagenbach objektiivisempine käsityksineen taipuu jopa myönteiseen arvioon.

Hagenbachin esitys henkii tuskaa ja syvää vastenmielisyyttä hänen kuvatessaan erehdyksiä ja väärinkäytöksiä. Hän koettaa puolustella ja jos mahdollista, kertoa myös motiiveista. Neudeckerillä taas huomaa jonkinlaista tyytyväisyyttä hänen kuvatessaan kaikkein silmiinpistävimpiä ja mauttomimpia lieveilmiöitä. Hän vetää ankarat johtopäätökset ja antautuu säälittä vihansa ja katkeran luonteensa valtaan varsinkin silloin kun on kysymys ortodoksiasta tai jostain tunteenomaisesta uskonnollisesta suuntauksesta.

Seuraavasta ilmenee kuitenkin, että tämän kritiikin silmissä Neudeckerin suurin vika on hänen tapansa arvioida nykyajan uskonnollisia ilmiöitä. Tästä sanotaan näin:

Neudecker osoittaa vastenmielisyytensä kirkollista ortodoksiaa kohtaan terävästi ja katkerasti; silti ei voi väittää, että hän säästäisi myöskään vapaa-ajattelijoita – menneisyyden nimittäin. Mutta tästä seuraa vain se, että kirjailijamme yhtyy kirkkohistorian arvioihin, jotka osin ovat juurtuneet syvälle kansakunnan yleiseen tietoisuuteen. Näissä puitteissa tekijän saksalais-katolisuudesta antama kuva näyttää luonnottoman ihanteelliselta ja hänen siihen asettamansa toiveet harvinaisen herkiltä. Niinpä hän sanoo (2. osa, s. 746): ”Ja silti evankelisen protestanttisuuden henki on johtanut onnelliseen tulokseen, on muodostunut saksalais-katolinen oppi ja kirkko, joka on periaatteiltaan niin lähellä evankelista protestanttista kirkkoa”!! Tämä arvio on vakuuttava esimerkki siitä, kuinka vaarallista hänen on mennä arvioimaan uusimman ajan ilmiöitä, jotka ovat vasta muotoutumassa. Neudecker ei anna juuri muuta kuin mielilauseidensa ja ennakkoluulojensa täyttämän runon todellisuuden sijaan, ja tahraa siten teoksensa lähtemättömästi. Näistä virheistä huolimatta kirjan muut osat sisältävät myös paljon tervettä ja kelvollista ajattelua niin että voimme monessakin mielessä suositella sitä niille, jotka eivät anna esitetyn kaltaisten erehdysten säikäyttää tai johtaa itseään harhaan. Erityisen lämmin tunnustus on annettava tavalle, jolla hän asettaa vastakkain protestanttisuuden ja ultramontaanisuuden tai arvioi sellaisia viime aikojen lupaavia ilmiöitä kuin Unionia3 ja Kustaa Aadolf -seuraa. Täysin käsittämätöntä ja merkillisen ristiriitaista taas on se, mitä hän sanoo protestanttisista ystävistä. Tässä kohdassa kirjailija näyttää hylänneen kaiken harkinnan ja oikeudenmukaisen arvioinnin. Hän panee kaiken niin koomiseen sekasotkuun, ettei ajatteleva ja kriittinen kristitty voi sellaista hyväksyä. Vakavan kirkollisen suuntauksen kannattajat ja ystävät leimataan jokseenkin selvästi evankelisen protestanttisuuden vihollisiksi. Hän pinnistää kaikki voimansa vain herättääkseen sokeaa, fanaattista inhoa heitä kohtaan.

Tähän tyyliin jatkuu arvio. Ajattelevalle lukijalle se antaa käsityksen Litterar. Zeitungissa vallitsevasta teologisesta ja ”kirkollisesta”, muttei protestanttisesta ja vielä vähemmän pelkästään kristillisestä hengestä. Samalla se osoittaa, että Neudeckerin teos on ansiokas sekä historiallisen täydellisyytensä vuoksi että todenmukaisena ja periaatteessa hyvänä johdatuksena viime aikojen uskonnollisten liikkeiden ymmärtämiseen.

Sille, joka haluaa sekä tieteellistä että mieltä ylentävää esitystä koko kristillisen seurakunnan kehityksestä sen jäsenten uskossa ja elämässä, viime vuosien luettelot tarjoavat uuden, kolmannen painoksen kuuluisan August Neanderin kirjasta ”Denkwürdigkeiten aus der Geschichte d. christlichen Lebens” [Ajattelemisen arvoista kristillisen seurakunnan historiasta]. Hamburg und Gotha bey Perthes, 1845. (Hinta 2 taaleria.) Tämä teos on jo aiemmin kerännyt paljon kiitosta, ja Litterar. Zeitung lisää nyt joukkoon omansa sekä pitkähkön homileettisen [saarnaopillisen] esityksen ensimmäisen osan sisällöstä.

Toinen saman lehden vilpittömästi suosittelema teos on M. L. de Wetten ”Das Wesen des christlichen Glaubens vom Standpunkt des Glaubens” [Kristillisen uskon olemus uskon näkökulmasta], Basel 1846 (hinta 1 taaleri 25 groschenia).

de Wette on tunnettu eksegeetikko, jonka Uuden testamentin selityksiin meidän maassammekin on turvauduttu. Tähän asti hän ei ole pitänyt ääntä tiukan ortodoksian puolesta ja kaikkein vähiten hänen kritiikistään ja käsityksistään pitävät ne, jotka katsovat edustavansa lähinnä pietistien ”uskon näkökantaa”. Nyt esilläolevasta teoksesta Litterar. Zeitung sanoo kuitenkin seuraavaa:

Kaunis ja erittäin suositeltava teos, joka käsittää kristillisen uskonopin syvästi, hartaasti ja oikein. Se esittää johtavat mielipiteensä tavalla, joka asettaa tämän hetken suuntaukset, mielipiteet ja lieveilmiöt oikeaan valoon. Tällainen kirja vastaa montaa tusinaa hetkellisempää tuotetta. Tekijä kuvaa teostaan aivan oikein kristillisen uskonopin systemaattiseksi esitykseksi. Hänen päätarkoituksensa on ’asettua valaisten ja sovitellen kirkon ja uskon elämässä jälleen heränneiden ja yltyneiden kiistojen väliin esittämällä kristinoppi ilmestykseen (Raamattu) ja järkeen nojaavassa kiistattomassa viisaudessaan niin yksinkertaisesti, että jokainen sivistynyt pystyy sen käsittämään ja se tavoittaa jokaisen turmeltumattoman mielen.’ Jos olemmekin nähneet tekijän Raamatuntutkimuksen alueella häilyvän usein todella hämärässä ja turruttavassa käsitysten kaaoksessa ja horjuvan päättämättömänä toisilleen vastakkaisten vaikutelmien välillä, niin on sitä ilahduttavampaa nähdä hänen näin lujasti, täsmällisesti ja selkeästi vastustavan vanhaa, latteaa rationalismia. Yhtä lailla hän vastustaa myös modernin filosofian turmiollista vaikutusta. Uusskolastisuuden muodossa tämä filosofia kristinuskon yksinkertaista oppia tulkitessaan sotkeutuu hiustenhalkomiseen, ja johdonmukaisuuden sekä totuuden varjolla sekoittaa siihen jo kauan sitten kumottuja tai uusia keksintöjä. Toisaalla moderni filosofia taas päätyy synkkään skeptisyyteen ja nihilismiin. Olemme aivan viime aikoinakin nähneet tällaisten ilmiöiden sukeltavan esiin ja ylittävän toinen toisensa sofismissa ja tyhjänpäiväisyydessä. Kaikkea tätä vastaan de Wette esittää nyt (kristinuskon) positiivisen elementin niin mieltäylentävällä tavalla. Hänen selkeän ja vetoavan esityksensä pohjalta voi sellainenkin, joka ei halua tai voi seurata yksityiskohtiin menevää polemiikkia, arvioida kristinuskon siveellisen hengen valossa noita irstaita oppeja.

de Wetten aiemmista vaiheista ja tästä filosofiaa dogmatiikan piiristä häätävästä kritiikistä voi päätellä, minkä arvoinen kirjan ”systemaattinen” osa on ja miten järki siinä esitettyyn uskonoppiin suhtautuu. Mutta nimenomaiset viittaukset nykyajan teologisiin käsityksiin ja kirkollisiin oloihin tekevät kirjasta joka tapauksessa hyödyllisen, eivätkä todennäköiset puutteet järjestelmällisyydessä ja todistelussa merkitse sitä, etteikö esitys ”uskon näkökulmasta” voi olla täysin tyydyttävä.

Lainauksemme osoittaa, että Litterar. Zeitungin teologit eivät ole todistelussaan kovin monisanaisia, on sitten kyse moitteesta tai kiitoksesta. Neudeckerin myönteiset arviot uuskatolisista ja protestanttiystävistä torjutaan haukkumasanoilla todistelun asemesta. de Wetten ”systemaattista” uskonoppia ylistetään ilman että lukija saa minkäänlaista aavistusta sen järjestelmästä. Ennalta voisi olettaa, että Baurin (Tübingen) teosta käsitellään samalla tavoin. Laajalti oppinut Baur on saksalaiseksikin poikkeuksellisen uuttera ja Raamatuntutkijoiden keskuudessa perin harvinaisen filosofisen sivistyksensä vuoksi merkillepantava mies. Hän on kirjoittanut teoksen ”Die Christliche Gnosis” ja useita oppihistoriallisia teoksia, jotka laajuudessaan ja perusteellisuudessaan ovat lajissaan ainutlaatuisia. Baur on sitäpaitsi niin ihmisenä kuin kirjoissaankin rauhaa rakastava mies, joka tieteellisessä kritiikissään on horjumattoman johdonmukainen, mutta varsinaisiin puoluekiistoihin hän ei ole osallistunut. Hän ei siis ole mikään puoluemies ja niinpä hän on myös eräs kirkon opin vapaan tutkimuksen parhaita edustajia. Katsokaamme, miten oikeaoppinen Litterar. Zeitung arvioi häntä ja hänen uusinta kirjaansa:

Paulus, der Apostel Jesu Christi. Sein Leben und Wirken, seine Briefe unde seine Lehre. Ein Beitrag zu einer kritischen Geschichte des Urchristentums, von Dr. Ferd. Chrn. Baur. Stuttgart 1845. [Paavali, Jeesuksen Kristuksen apostoli. Hänen elämänsä, vaikutuksensa, kirjeensä ja oppinsa. Lisiä alkukristillisyyden kriittiseen historiaan.]

Emme voi kriittisesti arvioida tätä varsin laaja-alaista, lähes kauttaaltaan poleemishenkistä kirjaa, vaan tyydymme selvittämään lyhyesti sen sisältöä. Sekä tekijän historiallisen kritiikin metodi että hänen mielipiteensä apostolisesta alkukristillisyydestä ovat sangen tuttuja hänen aiemmista teoksistaan. Tässä Paavali-monografiassa ne esiintyvät vain täydellisemmässä muodossa ja siten myös kärjistyneempinä. – Johdannossa tekijä omalla tavallaan esittää sen, mitä tutkimuksen näkökulmasta ja teoksen tarkoituksesta on tarpeen sanoa. Sen lisäksi kirjassa on kolme jaksoa: 1) apostolin elämä ja toiminta, 2) kirjeet, 3) opilliset käsitykset. Näitä kolmea osaa on tarkasteltava, kuten tekijä nimenomaan sanoo, toisiinsa läheisesti kytkeytyvinä. Ensimmäinen osa sisältää Apostolien tekojen kritiikkiin perustuvan tutkimuksen apostolien elinoloista ja vaelluksesta. Tämän luotaantyöntävän negatiivisessa hengessä suoritetun kritiikin merkitys on selvitetty jo esipuheessa. Schneckenburgerin tavoin tekijä näkee Apostolien teot apologeettisena kirjoituksena, mutta poikkeaa tästä siinä, että hän virheellisten sisäisten syiden perusteella ajoittaa sen kirjoittamisen pitkälle toiselle vuosisadalle. Silti hän pitää itseään kyllin taitavana pystyäkseen tämän puolihämärän lähteen avulla antamaan todellisen historiallisen kuvan siinä kuvatuista henkilöistä. Tämä ikään kuin leikinpäin kokeiltu Apostolien tekojen tulkinta, joka sopii kyllä Straussin ”Leben Jesun” jälkinäytökseksi, vie tekijältään mahdollisuudet saada mitään kelvollista aikaiseksi. Toisessa osassa kirjoittaja esittää käsityksiään Paavalin kirjeistä. Ulkoisen muodon suhteen hän jakaa ne Eusebiuksen esimerkkiä seuraten kolmeen luokkaan: a) varmasti aidot (homolegomena), b) kirjeet, joiden aitoudesta on kiistelty tai joiden aitoutta on epäilty (antilegomena) ja c) kirjeet, jotka ovat todennäköisesti epäaitoja (notha). Tältä pohjalta tekijä siirtyy kolmannessa osassa Paavalin opillisiin käsityksiin koettaen jäsentää niitä vain varmasti aitojen kirjeiden (Galatalaiskirje, ensimmäinen ja toinen Korinttolaiskirje sekä Roomalaiskirje) pohjalla. Mutta tässäkään hän ei pääse mihinkään tulokseen. On vain vastenmielistä nähdä apostolin yksinkertaiset, syvät ja ylentävät sanat modernin filosofin epäoikeudenmukaisten sofismien pahoinpiteleminä, tulkitsemina ja latistamina. Liitteenä seuraa tutkielma Pietarista kertovaa tarua käsittelevästä kirjallisuudesta sekä Paavalin ja Jaakobin kirjeiden vanhurskauttamisopin vertailu.

Historia

Nykyaika ei ole tuottanut paljoa maailmanhistoriallisia yleisesityksiä. Lähimenneisyydessä asia oli aivan toisin. Varsinkin Saksassa on tehty suuri määrä maailmanhistorioita, mutta harvoja poikkeuksia lukuunottamatta niitä ei ole rakennettu itsenäisen tutkimuksen varaan. Historian henkilöt ja tapahtumat on ymmärretty pragmaattisesti jostain yksipuolisesta näkökulmasta, jonka perusteella on kokeiltu uusia jaotteluja ja periodisaatioita. Maltillisista tutkijoista merkittävin on Schlosser. Joh. v. Müller ja etenkin Rotteck kirjoittivat liberalismin hengessä pitäen mittapuunaan tämän ajan käsitysten mukaista oikeaa. Becker koetti löytää kultaista keskitietä, Leo oli vahvasti konservatiivinen. Kuten tunnettua, Rotteckin historia on käännetty osittain ruotsiksi ja

Beckerin ruotsinnoksesta on otettu kaksikin painosta. Viimemainittua on levinnyt jonkin verran myös Suomeen. Myös Müllerin 24 kirjaa yleisestä historiasta on julkaistu Ruotsissa Bruzeliuksen toimittamassa sarjassa ”Bibliothek der Deutschen Klassiker”. Kaikesta huolimatta nämä teokset ovat varsin harvinaisia, koska maassa ei ylipäänsä ole kiinnostusta historiaa kohtaan. Ja myöntää täytyykin, että nämä yleiset historiat ovat vain harvoin todella kiinnostavia. Schlosseria lukiessaan voi vielä jotenkin olla kiinnostunut historiasta tieteenä, koska hän ikään kuin vie mukanaan tutkimaan niitä eri aikojen historiankirjoittajia, joiden teoksista hän esittää lukuisia otteita. Ja tällainen lukeminen hyödyttää varmasti enemmän kuin Beckerin kevyempi ja vaivattomampi esitystapa.

Mutta mikä tahansa yleinen historia jää aina enemmän tai vähemmän oppikirjan luonteiseksi. Tarkka tutkimus ei voi tulla kysymykseenkään, kun aihe on näin laaja. Yleinen historia tuntuu sen vuoksi aina nukketeatterilta, jonka langat ovat näkymättömiä ja jonka hahmot jäävät elottomiksi, koska niiden ääni tulee selvästi niiden liikuttajilta ja osuu vain harvoin yksiin liikkeiden kanssa. Yleinen historia ei siten voi olla juuri muuta kuin taulukko muistin avuksi, raamit, joissa todellinen historia vasta voidaan käsittää. Vasta hyvin tehtyä erityistutkimusta lukiessaan voi oppia ymmärtämään jotain maailmantapahtumista ja innostua myös historiallisesta tutkimuksesta, historiatieteestä. Erinomaisista teoksista ei tällä alalla ole puutetta, vaikka ruotsalaisessa kirjallisuudessa ne ovatkin harvinaisia ja oman maan historiaan rajoittuvia. Strinnholmin ja Geijerin kirjat kestävät vertailun muiden maiden parhaiden tuotteiden kanssa. Jälkimmäisen ”Svenska folkets historia” on lyhyt ja mietelmiin taipuvainen, mutta parempaa kirjaa on silti vaikea löytää. Erityisesti Suomea käsitteleviä tämäntyyppisiä teoksia ovat ainoastaan Porthanin Juustenin ”Piispainkronikan” selitykset ja viimeksi Montgommeryn teos Suomen sodasta. Ensinmainittu, jota ei saa edes kirjakaupoista, ansaitsisi suomenkielisen käännöksen ja Montgommeryn tavoin paikan jokaisen suomalaisen kirjahyllyssä.

Mutta eräs toinen seikka lupaa tulevaisuudessa paljon kiinnostavampaa historiallista kirjallisuutta kuin tähän asti on ilmestynyt. Erityistutkimuksetkin ovat tähän asti käsitelleet lähes yksinomaan kansojen valtiollisia vaiheita. Niiden sisäisen historian käsittely on rajoittunut kuningassukujen vaiheiden ja poliittisten puoluekiistojen tarkasteluun. Enintään nämä tutkimukset ovat käsitelleet valtiosäännön ja kirjallisuuden kehitystä. Mutta jokainen omaa elinympäristöään tarkkaileva huomaa helposti, ettei kansan ajattelu- ja toimintatapa näy ainostaan mainituissa ilmiöissä. On tiedettävä paljon muutakin, jos haluaa tietää jotakin kansakunnassa kulloinkin vallitsevasta ja sen tulevaisuutta valmistavasta hengestä. Kysymys on kansojen tietämisestä ja toimintatavasta, niiden yhteiskunta- ja perhe-elämässä vallitsevista tavoista. Historiantutkijalle ne ilmenevät kansojen uskonnollisissa menoissa ja tunnustuksessa, kaikessa yhteiskunnallisessa lainsäädännössä, opetuslaitoksessa, elinkeinoissa, kunnallislaitoksessa, kielessä, kansanrunoudessa, ajatelmissa sekä juhliin, perhe-elämään ja työtapoihin liittyvissä perinteissä. Koska erityistutkimuksetkin ovat käsitelleet tätä kaikkea erittäin vähän, ne jäävät yhä ulkoiseksi muodoksi vailla sisältöä.

Mitä enemmän kansanjoukkojen sivistys Euroopan kulttuurivaltioissa on kohonnut ja mitä enemmän ne ovat saavuttaneet poliittista, yhteiskunnallista ja henkilökohtaista vapautta, sitä enemmän on myös alettu kiinnittää huomiota kansojen sisäiseen historiaan ja puutteita on tällä alalla menestyksellisesti korjattukin. Kansojen vaiheita ei enää esitetä hallitsijankausien pituuksina, taistelujen ja rikottujen rauhansopimusten vuosilukuina. Nyt halutaan nähdä sivistyksen edistyminen kunkin kansan keskuudessa ja samalla löytää tie, jolla koko ihmiskunta edistyy jalostumisessaan. Tähän mennessä historiallisessa kirjallisuudessa ei ole tehty montakaan tällaista yritystä. Sellaisiksi voitaisiin tosin katsoa Herderin kuuluisa ”Ideer till Mensklighetens Filosofi”, Hegelin historianfilosofia, Dippoldin ja monien muiden teokset. Ne kaikki perustuvat kuitenkin lähinnä kansojen ulkoisten, valtiollisten vaiheiden tarkasteluun. Myös niiden esittämät käsitykset kansojen motiiveista ja päämääristä perustuvat pikemmin oletuksiin tai filosofiseen ajatteluun, eivät niinkään tosiasioiden selvittämiseen. Toistaiseksi uusi suuntaus on joitakin laajempia yrityksiä lukuunottamatta tuottanut ainoastaan monografioita. Erityisen selvänä tämä suuntaus näkyy Ranskassa ja sitä edustavat myös ruotsiksi käännetyt ja Saimassa aiemmin esitellyt Cassagnacin kirjat työväenluokan ja aateliston historiasta. Tämän historiallisen koulukunnan johtajana voidaan pitää nykyistä ministeri Guizot’ta, jonka seuraavat varhaisemmat teokset ovat nyt ilmestyneet uutena painoksena:

- Histoire de la civilisation en France depuis la chute de l’empire Romain. 4 osaa, Paris Didot 1845 (hinta 28 frangia).

- Histoire de la civilisation en Europe depuis la chute de l’empire Romain jusquà la revolution Française. Paikka kuten edellä. (Hinta 7 1/2 frangia).

Molempia kirjoja saa lisäksi, kuten tavallista, paljon halvempina belgialaisina jälkipainoksina. Ensinmainittu teos on meille tuttu vain nimeltä, mutta sen saama maine ja sen esityönä ilmestynyt saman kirjoittajan ”Essais sur l’histoire de France” lupaavat erittäin hyvää. Jälkimmäinen vaikuttaa ennenaikaiselta teokselta, jolle ei vielä ole tarvittavaa pohjaa, mutta se tekee havainnolliseksi niin sanotun maailmanhistorian alueella yhä vallitsevan tyhjyyden.

Myös englantilaisessa historiantutkimuksessa näkyy merkkejä uudesta suuntauksesta. Sitä edustaa mm. Alex Makinnonin ”History of Civilisation”, 2 osaa, Lontoo 1845 (hinta 24 shillinkiä). Uusi saksalainen tämän linjan edustaja on Kolbin ”Geschichte der Menschheit und der Cultur”, Pforzheim 1843.

Lisäksi näissä maissa ilmestyy lukematon määrä historiallisia erityistutkimuksia, osin paikallishistorioita, elämäkertoja ja muistelmia, osin tutkimuksia eri valtiollisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden historiasta.

Saksan uusimmassa historiallisessa kirjallisuudessa huomionarvoisinta näyttäisi olevan historiallisten aikakauslehtien suuri määrä. Ne ovat erityisen sopivia suurelle yleisölle, sillä niiden tutkielmat ja artikkelit tarjoavat monipuolista luettavaa yhtä hyvin menneisyydestä kuin nykyajankin tärkeimmistä historiallisista ilmiöistä. Eräs merkittävimmistä on Friedrich Raumerin jo monen vuoden ajan julkaisema Historiches Taschenbuch, josta kuluvana vuonna on ilmestynyt seitsemäs vuosikerta nimeltään ”Neue Folge” (Leipzig, hinta 2 taaleria). Tekijä on tunnettu historiallisesta puolueettomuudestaan ja niinpä hän antaa tässäkin julkaisussaan tilaa lähinnä sellaisille tutkielmille, jotka eivät juuri koskettele tämän ajan kysymyksiä. Mukaan on silti otettu tri Carl Hagenin (Heidelberg) artikkeli ”Über die öffentl. Meinung in Deutschland von den Freiheitskriegen bis zu den Karlsbader Beschlüssen”. Kirjan muun sisällön muodostavat Voigtin (Königsberg) artikkeli ”Vilhelm v. Grumbach u. seine Händel”, Guhrauerin artikkeli ”Graf K. F. Reinhard”, Koloffin taidehistoriallinen essee ”Schloss u. Schule zu Fontainebleau” sekä Kurtzelin kirjoitus ”Geschichte der Lawschen Finanzoperation”.

Toinen merkittävä lehti on tohtori W. Adolf Schmidtin (Berliini) julkaisema ”Allgemeine Zeitschrift für Geschichte”. Kiinnitimme jo Litteraturbladet till Saima -lehdessä 4.4.1844 lukijan huomiota tähän aikakauskirjaan, jonka kolmannen vuosikerran ensimmäinen numero on arvosteltu Litterarische Zeitungissa. (Vuosikerta maksaa 6 2/3 taaleria.) Mainittu numero sisältää ylistetyn Ranken kirjoituksen ”Ueber die Versamlung der Französischen Notabeln im Jahre 1787” sekä Töppenin (Königsberg) kirjoituksen ”Ein Blick in die ältere Preussische Geschichte mit Bezug auf die ständische Entwickelung”. Lehden päättää kertomus historiallisten yhdistysten toiminnasta. Siitä selviää, että näitä yhdistyksiä on Preussissa 16, Itävallassa kuusi, Saksissa kolme, Württembergissä viisi ja Baijerissa yhdeksän kappaletta. Kaikkiaan saksan kielellä tutkimuksiaan julkaisevia yhdistyksiä on 70, niiden joukossa seitsemän Sveitsissä, kaksi Tanskassa ja kaksi Venäjän Itämerenmaakunnissa toimivaa yhdistystä.

Tohtori Friedr. Bran julkaisee monien nuorten kirjoittajien avustamana lehteä nimeltä ”Minerva, ein Journal historischen und politischen Inhalts” (hinta 8 taaleria). Sen artikkelit käsittelevät lähes yksinomaan nykyajan tai lähimenneisyyden kysymyksiä ja siksi se on omiaan antamaan tietoa Saksan nykyisestä tilanteesta. Pelkkä puoluelehti se ei ole, mistä todistavat sellaiset kirjoittajanimet kuin Chr. Baur (Tübingen), Scheidler (Jena) ja monet muut. Nämä nimet määräävät myös tyylin, jolla Litterar. Zeit. sitä arvioi. Se ei jätä käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta Minervan moittimiseksi. Uskallammekin kiinnittää lukijan erityistä huomiota juuri tähän lehteen äsken mainitussa mielessä rikkaimpana tiedonlähteenä, jota Saksan aikakauskirjallisuudesta löytää. Kenties meillä on tulevaisuudessa mahdollisuus kertoa siitä enemmän.

Pölitzin perustama ”Neue Jahrbücher der Geschichte und Politik” jatkaa ilmestymistään Friedr. Bülaun toimittamana. Lehden avustajina on koko joukko tunnettuja nimiä ja niinpä sillä on tunnettu, vakaa linja. Ja vaikka julkaisija Bülau onkin ankara konservatiivi, niin avustajien suuri määrä tekee sekä lehden sisällön että sen esittämät mielipiteet monipuolisiksi. Koska kunkin numeron sisällöstä huomattava osa on arvosteluja, niin lehdestä saa jokseenkin täydellisen käsityksen uusimmasta historiallisesta kirjallisuudesta, etenkin saksalaisesta. Tosin tässäkin käy niin kuin kaikissa vastaavissa tieteellisissä instituutioissa, että arvoisat avustajat enimmäkseen arvostelevat ja ylistävät toinen toistensa kuolemattomia tuotteita.

Koska meillä on käytettävissämme tämän aikakauskirjan tuorein vuosikerta, niin esittelemme siitä jälkikäteen pari yleisemminkin kiinnostavaa artikkelia ja aloitamme sen jälkeen tri Karl Zimmerin (Freiberg, luultavasti sikäläisen vuoriakatemian tai sen alaisen vuorikoulun opettaja) artikkelin ”Ideen zur Geschichte der Menschheit”.

Mutta luulemme, että monen lukijan mielestä on sitä ennen paikallaan sanoa muutama sana äsken kuvaamastamme kirjallisuudesta. Ei nimittäin ole mahdollista antaa yksityiskohtaista käsitystä kaikista mainituista kirjoista, tai otteiden ja arvostelujen avulla saattaa lukijaa niihin edes jollain tavalla sisälle. Siihen vaadittaisiin ensinnäkin, että toimituksella olisi käytettävissään kaikki nuo kirjat, toiseksi vaadittaisiin monen ihmisen yhteistyötä ja kolmanneksi tarvittaisiin paljon enemmän tilaa kuin mitä lehtemme pystyy tarjoamaan. Mutta kun hankkeemme on juuri niin pieni kuin se meidän vähäväkisessä maassamme voi olla, niin se ei tarjoa tällaisia mahdollisuuksia eikä toimittajalla ole riittävästi vapaa-aikaa näitä asioita varten. Siksi meidän täytyy edellyttää yleisöltä jonkinlaista lukuhalua ja luottamusta toimittajan vakaaseen tarkoitukseen käsitellä ainoastaan hyödyllistä kirjallisuutta. Voi olla, että ehdotuksemme ei aina ole paras mahdollinen, mutta useimmiten sen täytyy osua lukemiseen, joka ei ansaitse jäädä täysin huomiotta. Lisäksi halukkaalla lukijalla tulee olla tarpeeksi hyvää tahtoa pohtia itse meidän valintojamme, ilman että hän heti kyllästyy, jos ne eivät hänen mielestään osu oikeaan.

Historia on yksi niistä harvoista tieteistä, jotka voivat herättää mielenkiintoa ilman laajoja esiopintojakin. Ei tarvita vaivalloisesti opeteltavaa kielioppia eikä vaikeaselkoista käsitteistöä. Oppikirjamainen yleiskatsaus yleisen historian merkittävimpiin tapahtumiin sekä jonkinlainen tottumus maantieteellisen kartan käyttämiseen riittävät jo perustaksi, joka voi tehdä historiallisen lukemisen sekä miellyttäväksi että hyödylliseksi. Aiheellisesti sitä pidetäänkin runouden ja romaanien ohella parhaiten myös naiselle sopivana lukemisena. Ja totta tosiaan, mitä herkempi hänen mielensä on, sitä suurempaa tyydytystä hän historiasta saa, sitä enemmän lohtua tämä harrastus hänelle elämän huolissa tarjoaa ja sitä enemmän hänen sielunsakin sen myötä jalostuu. Sillä miljoonien ihmisten kohtaloiden seuraaminen häivyttää kaikki ajatukset yksilön omasta vähäpätöisyydestä ja hänen ahtaista elinoloistaan. Lukija häpeää pyytää mitään, kun ihmiskunnan jaloimmatkin edustajat ovat kärsineet puutetta, ja häpeää valittaa nähdessään, miten tuhannet ovat rohkeasti uhmanneet kurjuutta ja kuolemaa. Omat onnenpyyteet vaihtuvat uhrautuvan mielen palavaksi innostukseksi totuuden ja oikeuden, ihmisjoukkojen rauhan ja onnen puolesta.

Mutta on selvää, että historian opiskelu vaikuttaa tällä tavoin sitä paremmin, mitä enemmän se antaa tietoa kansojen sisäisistä vaiheista ja näkemystä inhimillisen sivistyksen hitaasta kehittymisestä kansanjoukkojen keskuudessa, niiden tarpeissa ja toiveissa. Kaikkein kiinnostavimpia ovatkin sen tyyppiset kuin mainitut Guizot’n, Kolbin ym. teokset, ja erityisesti silloin, kun ne koskettelevat nykyaikaa ja sen tärkeimpiä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tällaista lukemista tarjoaa mainitsemamme Branin Minerva, vaikka sama pätee myös muihinkin mainitsemiimme aikakauskirjoihin, etenkin Raumerin tyyliltään eleganttiin Taschenbuchiin. Ja tällainen historiallinen lukeminen saa varmasti kaipaamaan myös laajempia ja yhtenäisempiä esityksiä. Kiinnostuksen lisääntymisen myötä siirrytään sitten erityistutkimuksiin ja niistä yleisesityksiin. Useimmiten harrastus kuitenkin tapetaan päinvastaisella menetelmällä. Aloitetaan maailmanhistorian yleisesityksistä, joiden puutteita sitten paikataan erityistutkimusten avulla. Olemme sitä mieltä, että jälkimmäinen metodi tappaa myös alkeisopetuksessa kiinnostuksen heti kun kurssissa päästään välttämättömimmän, taulukkomaisen yleiskatsauksen ohi. Ja vielä vahingollisempi tällainen metodi on kypsässä iässä, kun muistin rasittaminen on vaivalloista työtä mutta asioiden tarkastelu ja harkinta on todellinen tarve.

Tällainen käsitys historian opiskelusta meillä siis on taustalla valitessamme esiteltävää kirjallisuutta. Ja kuten voi huomata, toivomme tämän osaston palvelevan suurempaa yleisöä kuin mikä on kiinnostunut muusta tieteellisestä kirjallisuudesta.

Mutta palatkaamme Zimmerin mainittuun artikkeliin.

Ajatuksia ihmiskunnan historiaksi4

Historian, jota Tiedge yhtä osuvasti kuin kauniistikin kutsuu kuolleen ajan sarkofagiksi, tehtävä on säilyttää ihmissuvun tietoisuus siitä, mikä siinä itsessään on tervettä ja elävää. Se sisältää kaikki ihmiskunnan elämänilmaukset ajassa ja paikassa, se alkaa ja päättyy itse ihmissuvun myötä. Sillä ihmisen katseelle se on olemassa vain sen kautta, että hän itse on mukana. Historia ei koskaan ole mykkä: jos kaikenlaiset monumentit vaikenevatkin, niin nykyisyys on se väline, jonka avulla menneisyys tuo itsensä julki. Edes ihmisen asuinpaikka5 ei suinkaan aina epää vastausta hänen kysymyksiinsä. Sillä mitä muuta on historia kuin tämän maan päällä ajassa keskeytymättä jatkuva, toisiinsa kietoutuvien syiden ja vaikutusten ketju. Näiden äänien kuunteleminen ja tulkitseminen on historiankirjoittajan ylevä kutsumus. Tässä on tietenkin se vaara, että näitä tulkintayrityksiä pidetäänkin pelkkänä hieroglyfien selittämisenä. Mutta miksi pitäisi hylätä hieroglyfit tai vähätellä niitä, vaikka ajatteluun ja vertailuun perustuva tutkimus ei vielä olekaan löytänyt avainta kaikkiin niiden salaisuuksiin? – – Yhtä hullua ja pöyhkeää kiistää tai vähätellä sitä onnea, jolla ihmiskuntaa on siunattu, kun se ikuisesti tuntee salattujen totuuksien houkutuksen ja ainoastaan vaivannäön tuloksena pääsee niistä säästeliäästi nauttimaaan. Tämä siunaus pelastaa ihmisen olemuksen hajoamiselta ja hänen elämänsä kuolemalta. Ihmiskunnan vaiheiden loputonta sarkaa tutkivan nautinto ja velvollisuus onkin etsiä totuuden kuvaa myös siellä, missä historian soihtu vain vähän tai ei lainkaan valaisee hänen polkuaan.

Edelleen historia on se yleinen tuomioistuin, jolla ihminen istuu tuomitsemassa itseään. Järjen ja kokemuksen laatiman historian lakikirjan tulee olla väärentämätön totuus. Ihminen ei historiassa käy läpi vain sitä, miksi hän on aikojen kuluessa tullut ja miten se on tapahtunut. Hän saa myös tärkeitä vihjeitä siitä, miten hän olisi voinut, miten hänen olisi pitänyt ja miten hän ehkä vieläkin voisi tulla joksikin muuksi kuin mitä hän nyt on. Jälkimmäinen puoli ei kuitenkaan koskaan voi olla olennaista itse historiassa yhtä vähän kuin ihminen voi kohdata itse tulevaisuutta tai elää mennyttä uudelleen. Tästä seuraa myös se, ettei historiaa pidä julistaa subjektiivisten mielipiteiden mukaan vaan esittää objektiivisesti. Historian ei pidä yrittää olla filosofiaa, mutta se on kuitenkin tutkittava, käsitettävä ja esitettävä filosofisessa hengessä. Havainnollisilla esimerkeillään se voi myös palvella filosofiaa. Vain siten historia voi olla ihmissuvun, eri kansojen ja yksilöiden puolueeton tuomari. Tällä tavoin siitä tulee itse asiassa ”kaikkein pyhin sen pyhän joukossa, joka vähiten sietää epäpuhtaiden käsien kosketusta.” Tällä tavoin se täyttää ylevän ja todella tieteen arvoisen tehtävänsä antaa menneisyydelle sen kiistämätön oikeus – jälkimaailman arvio.

Historia on kuitenkin myös ihmiskunnan opettaja, jonka nuoruus ja voima ovat yhtä pysyvät kuin sen oppien lähde on ehtymätön, jos ihminen niitä vain viisaasti etsii ja käyttää. Voi olla totta, se opettaa, ettei ihminen tuota ja hallitse sukunsa oloja, vaan että hänellä on järki ja vapaus vain palvelijana niitä järjestellä. Mutta silti ei ole vähemmän totta, että ihminen järkensä ja vapautensa kautta on ikään kuin jumaluuden näkyvä edustaja maan päällä ja että lopultakin kaikki maalliset olot ja sattumukset ovat olemassa vain hänen kauttaan, häntä varten ja hänen myötään. Siten ihmisen henki lopulta on kaiken tapahtumisen elävä ja liikuttava prinsiippi, se antaa kaikelle ”oman” värinsä ja leimaa sen ”omalla” leimallaan. Maailmanjärjestys, jossa mainittu korkeampi voima ilmentää itseään, on muuttumaton. Olosuhteet, sattuma tai kehitys eivät voi estää ihmisen omaa alkuperäistä luontoa, hänen maallinen tehtävänsä on muuttumaton. Mutta molempien ääripäiden väliin jäävässä tapahtumien ketjussa ihminen on muuttuvainen. Heräävä ja itseään kehittävä järki, jota tietoisuus omasta jumalallisesta alkuperästä elähdyttää, pyrkii vaikuttamaan maallisiin asioihin samalla kun ihmisen vapaudentunto, hänen tietoisuutensa omasta korkeasta tehtävästään ja maallisen yläpuolelle kohotetusta arvostaan herättää hänet torjumaan maallisten ilmiöiden vaikutusta ja niiden pyrkimystä määrätä hänen tahtoaan.

[nro 2, 29.8.1846]

Tässä on sen taistelun alkuperä, josta ihmiskunnan historia kertoo meille niin paljon merkittävää, kohottavaa ja ilahduttavaa mutta myös paljon alhaista, nöyryyttävää ja masentavaa. Ja samasta tilanteesta nousee myös ihmisen suuri vastuu, kun hänen luontonsa ja kutsumuksensa vaativat häntä olemaan tahtomatta enempää kuin mihin järki myöntyy ja minkä vapaus sallii. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen ei pidä röyhkeydessään puuttua maailmansuunnitelmaan ja haluta alistaa sitä oman sukunsa katoavaisuudelle. Mutta toisaalta ihmisen kyky ja velvollisuus mainittuun taisteluun sekä hänen niistä seuraava vastuunsa osoittavat, että ihminen ei voi eikä hänen pidä olla ilmiöiden orja. Kyky, velvollisuus ja vastuu kumoavat kaiken orjuuden. Tämä vakaumus herättää ihmisessä tietoisuuden hänen korkeammasta tarkoituksestaan, mikä taas antaa hänelle rohkeutta asioiden pakkoa vastaan. Jos hänen kohtalonsa onkin sortua niiden alle, niin hän kaatuu ylevän tietoisena siitä, että on seurannut vapautensa ja oman tarkoituksensa voimaa. Se voima, joka hänet taivuttaa, ei juhli voittojaan pilkkaamalla tai tuhoamalla vastustajaansa. Antamalla ihmisen kaatua lopullisesti tämä voima joutuisi avoimeen ristiriitaan itsensä kanssa, sillä ihminen on lähisukulaisena osallinen sen omasta olemuksesta ja hänen tehtävänsä on edistää sen töitä. Päinvastoin sama mahti, joka usein näennäisesti kukistaa ihmisen, nostaa hänet jälleen vetääkseen hänet uudelleen ja entistä menestyksekkäämmin mukaan sen maailmansuunnitelman kehitykseen, jossa hänellä alun alkaen oli oma paikkansa täytettävänään. Maailmanhistoria opettaakin, että pysähtyminen on kuolemaksi. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna ihmiskunnan historia onkin puhtain, suurenmoisin ja opettavaisin tragedia, mitä ajatella saattaa ja samalla rikas filosofisen ajattelun lähde.

Maailmanhistorian opetukset kumoavat uskon kylmän despoottisesti hallitsevaan kohtaloon yhtä selkeästi kuin ne kykenevät ihmisen sydämessä ja ymmärryksessä virittämään ja lujittamaan uskoa viisaaseen, oikeudenmukaiseen ja hyvään kaitselmukseen. Ja nämä todisteet ovat vielä ylevämpiä ja varmempia siksi, että ne eivät perustu vain jonkin koulukunnan spekulatiivisiin, virheellisille tulkinnoille ja sovellutuksille alttiisiin teoreemoihin. Ne perustuvat ihmiskunnan olemassaolon koko sisältöön, jota mikään inhimillinen väkivalta ei voi hävittää.

Historia opettaa, että ”erehdyksen lapsi ei voi koskaan saavuttaa totuuden ja hyveen päämäärää”, että henkinen aina ja kaikissa olosuhteissa lopulta voittaa fyysisen ja aineellisen. Se opettaa, että moraalin jouset antavat elämän kaikille ulkoisille seikoille varmuutta, menestystä ja jatkuvuutta. Lopuksi se opettaa, että ihmiskunnan parasta voidaan niin paljossa kuin vähässäkin edistää vain monenlaisten voimien, aatteiden, ajattelutapojen ja pyrkimysten yhteistyöllä, siveellisen päämäärän synnyttämän ja pyhittämän yksimielisyyden vallitessa. Edelleen historia todistaa, että kaikilla maallisilla lakikirjoilla tulee olla pyhä perusta taivaallisissa laeissa, ihmissydämen sopusoinnussa sen jumalallisen viisauden kanssa, jonka jälkiä me kaikkialla joudumme ihmettelemään. Oikeus, oikeudenmukaisuus ja kohtuus ovat ne tärkeät nimet, jotka ovat suosiollaan siunanneet palvojiaan ja kostaneet usein ankarasti halveksijoilleen, vaikka nämä olisivat olleet maan mahtaviakin. Ei voi sanoa todemmin kuin Johannes von Müller, kun hän lausuu ”jokaisella kierroksellaan maailmanhallituksen mystisten vaunujen pyörä kaiuttaa henkeä, joka lepää suurten vetten yllä, viisauden, kohtuuden ja järjestyksen pyhää käskyä! Joka ei sitä kuuntele, on saanut tuomionsa. Tomun ja tuhkan ihmiset, tomun ja tuhkan ruhtinaat, historia opettaa teille, kuinka kauhea on tuon tuomion täytäntöönpano.”. Silti on tuskallista nähdä, kuinka kaikkien aikojen suuret ja pienet sielut ovat pilkaten tai ajattelemattomuuttaan jättäneet välittämättä tästä varoituksesta. Historian kohtalo on, että sen tapahtumia tutkitaan ja niihin luotetaan lähinnä muistoissa, sydämeen sen opit eivät niinkään pääse tunkeutumaan.

Mutta sama maailmanhistoria opettaa vielä, että olkoon yksilön syntien ja puutteiden summa kuinka suuri tahansa, niin ihmiskunta kokonaisuudessaan on kuitenkin määrätty kulkemaan taukoamatta kohti parempaa ja täydellisempää. Tiede, elettyjen aikojen teoreettinen tulos, on jo antanut meille näkökulman, josta kaikki menneisyyden ajat ja paikat voidaan hallita yhdellä silmäyksellä ja josta äskenmainittu oppi näyttäytyy jo ratkaistuna totuutena.

Ja asia on kiistatta niin kuin Michelet sanoo yleisen historiansa johdannossa: ”vapaus etenee idästä länteen. Intiassa ihminen on kaikkein riippuvaisin luonnosta. Persiassa näkyy vapaamman hengen vähäistä sarastusta. Egyptissä ihmishenkeä kohottaa usko sielun kuolemattomuuteen, Juudeassa usko yhteen Jumalaan. Vasta pienestä Euroopasta tulee vapauden todellinen koti. Kreikka synnytti helmastaan vapaan kansalaisen. Mutta kristinusko loi vapaan ihmisen”. Ja jos onkin niin kuten Haug sanoo, että ”historia on alituista vaihtelua kukkimisen ja lakastumisen, elämän ja kuoleman, valistuksen ja barbarian välillä”, niin kokonaisuudessaan sen tulokset todistavat kuitenkin ihmisyyden edistymisestä. Mutta ihmiskunnan historiaa ei voi mitata ja arvioida vuosisatojen vähäisellä mittapuulla, vaan vuosituhansien. Toisaalta historian opit osoittavat yhtä selvästi, että jonkin kansan elämän ensimmäiset ilmaukset näkyvät edelleen kaikissa sen olemassaolon vaiheissa. Fantasia vaikuttaa varhemmin kuin järki, ja usko, tieto sekä esittäminen luovat aistillisia (symbolisia ja allegorisia) muotoja, jotka kypsemmän sivistyksen valossa näyttävät usein lapsellisilta, mutta jotka useimmiten ovat luonnollisia ja mielekkäitä. Luonnon ja historian vaikutuksesta eri kansoilla on enemmän tai vähemmän selväpiirteinen yksilöllinen luonne, joka yhdistää sen jäseniä niin kuin pyhä omistus ja jonka myötä he tuntevat itsensä vahvoiksi mutta jonka menettäminen johtaa ne valtiolliseen hajaannukseen ja jopa fyysiseen rappioon. Lopuksi historia opettaa, että yksittäisten kansanheimojen yhteiskuntaelämän historiallinen edistyminen vaikuttaa toisiin kansoihin ja auttaa niiden yksilöllistä kasvua – aivan kuin se tuote, joka saa pellon täyttämään tehtävänsä, tuottamaan hyvää satoa. Siitä, mitä yksi sukupolvi hankki, seuraava saa usein siemenen ja hedelmän. Ja kuinka ylentävä onkaan laki: ”mikään ei mene hukkaan niin kauan kuin ihmiskunta elää maan päällä”. Ajatus on kaunis ja ylentävä, mutta mikä vastuu sisältyykään samalla siihen leiviskään, jonka menneisyys sinulle antoi ja joka sinun on korkoineen taas annettava nykymaailmalle ja tulevaisuudelle. Tämän ajatuksen myötä ihminen kohoaa humaanisuuden korkeuksiin ja se opettaa häntä tuntemaan itsekkyyden koko alentavassa, henkisesti köyhässä sydämettömyydessään ja inhimillisen kutsumuksen korkeaa arvoa polkevassa raakuudessaan. Se, joka on joutunut itsekkyyden tai omahyväisen itserakkauden pauloihin, ei ole joko oikein ymmärtänyt historian opetuksia tai sitten hän on kyvytön uhraamaan mitään humaanisuuden vaatimuksille. Sillä

jos haluamme löytää aatteen, joka yhä laajemmin ja laajemmin tunnustettuna kulkee läpi koko historian, ja jos jokin aate todistaa koko ihmissuvun usein kielletystä mutta vielä useammin väärinkäsitetystä kehityksestä, niin se on ihmisyyden aate, idea. Se on pyrkimystä kaataa vihamielinen muuri, jonka kaikenlaiset ennakkoluulot ja yksipuoliset käsitykset ihmisten väliin asettavat. Se on pyrkimystä käsittää koko ihmiskunta uskontoon, kansakuntaan ja rotuun katsomatta suurena, veljellisen läheisenä heimona ja kestävänä, yhteen päämäärään, omien sisäisten voimiensa vapaaseen kehittämiseen pyrkivänä kokonaisuutena. Tämä on kaiken yhteiskuntaelämän perimmäinen päämäärä ja samalla se on ihmisluontoon kuuluvan oman olemassaolon loputtoman avartamisen päämäärä. Ihminen katsoo koko maan, niin kauas kuin se ulottuu, ja taivaan, niin kauas kuin hänen katseensa sen tähtiloistetta tavoittaa, kuuluvan hänen omaan sisimpäänsä, hänen tarkastelunsa ja toimintansa piiriin luovutettuna. Jo lapsi kaipaa ulos, ahdasta kotilaaksoa ympäröivien kumpujen ja järvien taakse. Mutta se kaipaa myös sinne takaisin; ihmisen liikuttava kauneus on siinä, että jonkin menetetyn tai toivotun kaipaaminen estää häntä takertumasta yksinomaan ohikiitävään hetkeen.

Tämä ihmiskunnan historia, joka täytyy tunnustaa suvun ainoaksi fyysiseksi ja henkiseksi perustyypiksi, ei voi tietää mitään joistakin tietyistä, jalommista roduista. Historia esittää pelkästään sen ilmiön, että tähän asti vain jotkut kansanheimot ovat osoittaneet korkeamman sivistyksen lahjoja. Ja kuitenkin näiden kansojen historiaa koskevien yksittäisten tietojen perusteella on haluttu jopa filosofisesti todistaa jotain, minkä voi ratkaista ainoastaan koko ihmiskunnan luonto ja historia! Mutta jos tehdään, niin kuin Aristoteles valitettavasti teki, ja kansallisten ennakkoluulojen johdattelemina jaetaan ihmissuku hallitsevaan ja palvelevaan sukuun, ja tunnustetaan kansainoikeuden osaksi lause ”Helleenien tulee hallita barbaareja”, niin silloin ei vain horjuteta sitä näkökantaa, jolle maailmanhallituksen suhde ihmiskuntaan tulee asettaa. Silloin kielletään yhtä lyhytnäköisesti kuin epäoikeudenmukaisestikin osalta samaa ihmiskuntaa sen olemassaolon ehto, koko sen inhimillisyyden perusta, vapaus.

Maailmanhistoria julistaa suureen ääneen, että vapauden tulee olla inhimillisten kykyjen yleisen kehittymisen ja todellisen humaanisuuden synnyttämisen kiistattomin ja mahtavin vaikutin. Tietoisuus tästä vapaudesta – joka on kielen kaikkein kohtalokkain sana – kiihottaa kaikkia kansoja. Se sytyttää monet kansat ihanimpiin urotekoihin, toiset se taas ajaa hurjuuksiin ja viettelee järkyttäviin erehdyksiin. Tämä vapaus ei nähtävästi voi olla muuta kuin järjellisesti elävän ihmisen luonnollinen kyky seurata kaikessa toiminnassaan vain omaa sisintään ja järjelliselle perustalle rakennetun lainsäädännön määräyksiä sekä vastata itsestään tämän lainsäädännön edessä. Siksi kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen historia opettaa meille, että suurinkin vapauden hurmio sortuu välttämättä syvimpään alhoon, jos se seisoo intohimojen pettävällä pohjalla. Ja sikäli kuin vapaus yhtä lailla torjuu luonnonihmisen laittomuuden ja inhoten hylkää despootin mielivallan, niin silloin se on koko inhimillisen kehityksen moninaisuuden elävä prinsiippi. Ja jos valtiot asettavat sen toteuttamisen päämääräkseen, voidaan eri valtioita pitää yhtä monena inhimillisenä yrityksenä vapauden toteuttamiseksi. Silloin ne ovat kasvatuslaitoksia elämän korkeinta päämäärää varten.

Valtio, sanoo Arnold luonnoksessaan ihmiskunnan historiaksi, on sen toteuttamisen keino, mikä on korkeinta maan päällä: järjen herruuden. Valtiota voidaan lyhyesti kutsua luonnonihmisen raa’an vapauden jalostamislaitokseksi. Mutta vapaus ja valtio, ihminen ja kansalainen, yleisinhimilliset ja kansalaisoikeudet ja -velvollisuudet ovat toisikseen vaihtuvia käsitteitä, joita ei voi ajatella toistensa suoranaisina vastakohtina eikä toisiaan poissulkevina. Niiden suhde voidaan ymmärtää vain sen rajoittamisen kera, jota valtio korkeimman päämääränsä saavuttamiseksi on oikeutettu jokaiselta yksilöltä vaatimaan. Siinä on valtion ideaali: mitä lähemmäksi päämääräänsä se tulee, sitä täydellisempi se on. Historia ylistää sellaisia valtioita kauneimmilla vedoillaan, se viipyy mielellään niiden tarkastelussa ja tästä lähteestä se ammentaa rikkaimmat aarteensa.

Olemme sitä mieltä, että ihmiskunnan historiaa on käytävä kirjoittamaan tällaisten mielipiteiden johdattelemana. Niiden tulee johtaa kirjoittajaa kaikkien inhimillisten tekojen käsittämisessä ja arvioimisessa. Kun käsittelemme ensinnä Kolbin kirjaa ”Geschichte der Menschheit”, jota mielestämme on arvioitu monessa suhteessa pinnallisesti ja epäoikeudenmukaisesti, niin emme epäröi väittää, että kirjoittaja on syvällisesti paneutunut aiheeseensa ja omistanut sille pitkäaikaiset, ankarat tutkimukset. Lähes kaikkialla hän arvioi asioita itsenäisesti ja hänellä on rohkeutta lausua avoimesti tieteelliseen tutkimukseen ja omaan vakaumukseen perustuvat mielipiteensä silloinkin kun ne ovat täysin vallitsevien käsitysten vastaisia. Han ei peräydy yhdestäkään tutkimustuloksestaan. Historiallisten periaatteidensa suhteen hän lähtee samalta pohjalta kuin Gibbon, Rotteck ja Schlosser. Hänen arvioissaan näkyy Gibbonin katkera pilkka, Rotteckin vapaamielisyys, Schlosserin avoimuus sekä siveellisestä vastenmielisyydestä kumpuava töykeys. Kolbin teos panee siten lukijan pohtimaan, ansaitseeko kaikki kauniina, ihanana ja suurena esitettävä todella sädekehänsä vai pitäisikö sädekehä riisua. Kolb on historiassa sanalla sanoen asettunut opposition puolelle ja auttaa kaiken järkevän yhteiskunnallisen opposition tavoin tuomaan luotettavaa totuutta esiin. Hänen teostaan on tarkasteltava ennen muuta kokonaisuutena ja kunnioitettava sen tarkoitusta: se on eräänlainen tieteellinen sotaretki hyvässä uskossa omaksuttuja käsityksiä ja menneen ajan tapahtumien, olosuhteiden ja henkilöiden perinteistä, kaavamaista arviointia vastaan. Mutta kun teos käyttää kristinuskon siveelllistä ideaa ja nykyajan liberalismia historian ilmiöiden mittapuuna ja kun ne harvoin vastaavat tätä mittapuuta, niin kirja lankeaa vastenmielisyyden ilmauksiin ja hylkäystuomioihin. Näin se jää yksipuoliseksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Sillä kun kirjoittaja irrottaa kansat ja niiden yhteiskuntamuodot yhteyksistään koko ihmiskunnan kehitykseen ja asettaa ne nykyaikaisiin, miltei yleviin oikeusperiaatteisiin nojaavan tuomioistuimensa eteen, niin hän kadottaa oikean arviointiperusteen, ihmiskunnan ja sen välttämättömät kehitysvaiheet. Tämä saa asian näyttämään siltä kuin hän tarkoituksella kaivelisi esi-isien hautoja nostaakseen heidän syntinsä päivänvaloon ja näyttäisi yllättyneeltä huomatessaan heidän ansionsa.

[nro 3, 5.9.1846]

Yhdymme toki Kolbin vastenmielisyyteen silloin, kun hän löytää paljon sellaista jälkimaailman esittämää ja ylistämää, joka hänen kunniakäsityksensä valossa on tuomittavaa. Mutta ihmiskunnan historia ei voi tuntea oikeutta tuomita luontoa ja maailmanhallitusta tai sitten sen tulisi olla kyllin röyhkeä ryhtyäkseen mestaroimaan niitä. Ihmiskunnan rajakivessä lukee: per varios casus (monenlaisten kohtaloiden kautta) ja tässä suhteessa pätee se, mitä Luden sanoo ristiretkistä: ”Kun on kaikkien seikkojen ja asetelmien tarkastelun jälkeen päätynyt siihen, ettei ristiretkien tuloksia olisi voitu sen huokeammalla saavuttaa, niin ei enää kysy, ostettiinko ne liian kalliisti”.

Selvänä puutteena on pidettävä sitä, että Kolbin teoksessa ihminen käsitetään välittömästi etnografisesti, mutta ei samalla antropologisesti. Ihmiskunnan historian, sen kaikkien hyvien ja pahojen sattumusten ymmärtämiseen ja oikeudenmukaiseen arvioimiseen ei ihmisen luonnehtiminen pelkkänä ulkoisena ilmiönä riitä. Siinä vaaditaan ennen muuta hänen sisäisen olemuksensa esittämistä, koska se on koko hänen olemassaolonsa ja käyttäytymisensä perusta. Antropologia näyttää olevan eräs välttämätön osa johdatuksesta ihmiskunnan historiaan. Kuten sanottua, historia on mahdollista vain ihmisen kautta ja häntä varten, mutta hänen olemisensa ja tulemisensa perusta on hänen oma sisimpänsä. Arnold onkin mainitussa teoksessaan perustellusti omistanut erityisen luvun ihmiselle sinänsä ja pelkästään aistillisen ilmiön kuvaamisen sijasta antanut myös hänen järkeville ja siveellisille taipumuksilleen asianmukaisen paikan. Se on tehnyt hänelle mahdolliseksi osoittaa, että sosiaalisena olentona ihminen voi saavuttaa korkeimman kehitystasonsa vain valtiossa ja että historian tulee käsitellä ja arvioida häntä ennen muuta tässä sosiaalisessa yhteydessä. Jo Aristoteles on Politiikassaan näyttänyt siihen oikean tien. Vähemmän silmiinpistävä mutta silti merkittävä on myös se seikka, ettei Kolb puutu niihin eri muotoihin, joissa ihmiskunta on koettanut toteuttaa valtion ideaa, eikä niihin luonnonoloihin, jotka ovat olleet noiden muotojen edellytyksinä. Nämä eivät kuitenkaan ole ihmiskunnan historian kannalta lainkaan yhdentekeviä asioita.

Vasta kun meillä on täsmällisiin lakeihin perustuva kokonaiskäsitys luonnonoloista ja valtiomuodoista, voimme saavuttaa monessa suhteessa oikeamman käsityksen asioista ja olla myös oikeudenmukaisempia ihmisiä ja heitä muokanneita olosuhteita kohtaan.6 Valtioita ja valtio-organismeja tarkasteltaessa ja arvioitaessa on siis tarkoin katsottava myös ihmistä, luontoa ja niiden keskinäistä suhdetta. Ihmiskunnan historiaa kirjoittavan on myös syytä yhtyä varauksetta Schmitthennerin teoksessaan ”Kaksitoista kirjaa Valtiosta” esittämään huomatukseen:

Jokaisen ihmisyksilön perustana on eräs yleinen tyyppi, puhdas inhimillisyys, joka on samanlaisena kaikissa yksityiselämän muodoissa. Siten myös valtiossa, joka käsitteensä mukaisesti on yksityiselämän täydennys, on tiettyjä välttämättömiä muotoja, joiden täytyy olla kaikissa olosuhteissa samat. Mutta niin kuin ihmisluonto ajan ja paikan mukaan ilmenee mitä erilaisimmissa ihmisyksilöissä, niin ei myöskään sama valtiomuoto sovi kaikille kansoille.7 Vain se, joka on ihmisluonnon muuttumattomien määritysten seurausta, on myös valtiossa absoluuttisen muuttumatonta. Kaikki muu riippuu näkökulmasta ja ihmisluonnon kehityksen laadusta.

Emmekö siis voikin kohtuudella vaatia siltä ihmiskunnan historian kirjoittajalta, josta tässä lähinnä on kysymys, että hänen tulee tuntea kaikki, mitä varsinkin viime aikoina on tällä saralla menestyksellisesti tehty. Tarkoitamme esimerkiksi Froissacin, Weerthin, Hegelin, Kohlin, Gobbin ja muiden teoksia. Herderin ja Karl Ritterin kirjat näyttävät kuitenkin olleen Kolbille tuttuja ja niidenkin perusteella olisi pitänyt ja olisi voinut täyttää sen puutteen, jonka me hänen kirjansa mainitussa kohdassa olemme huomanneet. Myöskään Arnoldin moneen kertaan mainittu teos ei muuten käsittele tyydyttävästi ihmisen olemusta ja ihmisen elämänmuotojen riippuvuutta luonnosta, vaikka fysikaalinen maantiede tarjoaisi jo yhtä kauniita kuin runsaitakin tuloksia.

Kun Kolb, ottaaksemme nyt yksittäisen esimerkin, puhuu luomisesta, maailman synnystä ihmiskunnan historian näyttämöksi, niin hän tekee sen aiheellisesti eikä se vaadi enempiä perusteluja. Mutta millä perusteella hän saa puhua luomista koskevista myyteistä? Kuka antaa hänelle luvan kutsua myytiksi sitä, joka niin kauan on ollut ja joka vieläkin joissakin piireissä on tosiseikka, jonka transsendenssistä ei pitäisi olla epäilystäkään? Vastaus on tietysti helppo: tiede antaa tämän oikeuden. Tieteellinen perusta kuitenkin puuttuu ja siksi näyttää mielivaltaiselta sysätä jotain syrjään ilman että osoitettaisiin se oikeusperuste, joka antaa vallan tällaiseen menettelyyn. Kosmogoniat eivät ole mitään lapsellisia keksintöjä vaan symbolisia, ikivanhoja ensiyrityksiä luoda teoria maapallon synnystä. Aasia, symboliikan isänmaa, on jo kaukaisessa menneisyydessä antanut ne perinnöksi Euroopalle. Alunperin ne toimivat uskonnon palveluksessa kunnes kreikkalaiset tekivät joitain heikkoja yrityksiä siirtää ne tieteen alueelle.

Nykyiset Euroopan kansat ovat koettaneet korvata kosmogoniat todellisella tieteellä, geologialla, joka kouriintuntuvien tosiseikkojen perusteella koettaa luoda maapallon kehittymisen kronologiaa.8

Geologialle maanpinta on kronikka, jonka lehdillä fossiilit, kotilot, simpukat, korallit ja kasvit ovat kuin kirjaimia ja typistettyjä sanoja. Ja tämä taito muuttaa maapallon muinaisajan hieroglyfit yhteenkuuluviksi sanoiksi antaa myös ihmiskunnan historian kirjoittajalle oikeuden kutsua myytiksi sitä, joka virheellisesti on ihmisten uskossa käynyt tosiasiasta. Toisaalta mielikuvitus voi tällä alueella varsinkin oppineisuuteen ja asioiden yhdistelykykyyn liittyessään leijua hyvinkin kauas, mistä todistaa Marcel de Terresin teos ”Die Kosmogonien des Moses im Vergleiche mit den geologischen Thatsachen”. Tübingenissä 1841 ilmestyneen kirjan on ranskasta kääntänyt Xaver Steck. Kun vertaamme sitä Augsburger Allgemeine Zeitungissa 1843 ilmestyneisiin nerokkaisiin geologisiin kirjeisiin, joihin vain yksi teologi9 sangen heikosti vastasi, niin voimme vakuuttua siitä, että inhimillinen uutteruus ja teräväjärkisyys on geologian alueella hankkinut luonnontieteille voittoja, jotka kiistatta ansaitsevat myös historiantutkijan huomion. Arnold ei kirjassaan puutu lainkaan koko asiaan, mikä selittyy osin hänen rajatummasta aiheestaan, mutta myös hänen dogmaattisesta näkökannastaan näissä kysymyksissä. Hän kiertää kokonaan kysymyksen ensimmäisten ihmisten synnystä ”turhana ja ratkaisemattomana”. Kolb ei sitä kokonaan sivuuta, mutta hänkin sanoo seuraavasti:

Näyttää siltä, ettemme koskaan kykene niin paljoa kohottamaan sitä huntua joka salaa luonnon salaisuudet meiltä, että voisimme sanoa kuinka tai millä tavalla ensimmäiset ihmiset ovat syntyneet. Mutta silloin meidän lienee myös luovuttava toivosta ratkaista rotujen erilaisuuden arvoitus. Jo pinnallisinkin silmäys valkoiseen ja neekeriin riittää vakuuttamaan meidät niiden erilaisuudesta. Mutta emme löydä mitään selitystä siihen, mistä ero johtuu. Kaikki tästä asiasta esitetyt arvailut ja hypoteesit osoittautuvat ymmärryksen tarkastelussa täysin arvottomiksi. Sitävaston meidän on lyhyesti puututtava kysymykseen siitä, muodostavatko kaikki rodut yhdessä vain yhden suvun, ihmiskunnan totaliteetin, vai onko alimmaksi katsottava rotu siirtymämuoto eläimestä ihmiseen? Kysymys, jonka jo kauan sitten olisi pitänyt lakata olemasta kysymys! Emme luultavasti voi osoittaa kyllin virheelliseksi käsitystä, joka niin vilpittömästi ihastuttaa jaloa humanismin kannattajaa ja jonka mukaan kaikki ihmiset ja siten myös kaikki rodut polveutuvat yhdestä ainoasta parista, niin että ne ovat veljesheimoja sanan varsinaisessa merkityksessä. Nykyään esiintyvät erot rotujen välillä olisivat vain erilaisen ilmaston, ravinnon ja erilaisten elintapojen seurausta. Tarkat havainnot ovat päinvastoin osoittaneet, että ilmasto ja elintapa eivät aina pysty muuttamaan kaukasialaista neekeriksi, neekeriä mongoliksi tai päinvastoin. Kun seudulta toiselle muuttanut eläin ei kykene enää seuraavissa sukupolvissa säilyttämään alkuperäistä luonnettaan, niin eri ihmisheimojen tärkeimmät ominaispiirteet siirtyvät muuttumattomina jälkeläisille.

Otamme vapauden esittää tähän muutamia huomautuksia.

On myönnettävä, että ihmissuvun syntymisen tapa on meille salaisuus ja tulee kenties aina sellaiseksi jäämäänkin, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, ettei inhimillisen tutkimuksen ja järkeilyn tule piiloutua tämän kysymyksen taakse. Se ei mene yli luomakunnan rajojen. Lukuisilla kansoilla on tähän asiaan liittyviä taruja, jotka viittaavat maahan ihmisten äitinä, eivät eläinmaailman vähittäiseen kehitykseen. Heprealainen traditio, joka ei muuten missään suhteessa ylitä seemiläis-aasialaista näkökulmaa, poikkeaa toisten kansojen perimätiedosta ainoastaan siinä, että se asettaa muun maailman Luojan suoraan suhteeseen ihmisen luomiseen. Mutta kun ihminen tämän tarun kautta saa arvoisensa tunnusmerkin, joka kohottaa hänet muiden eläinten yläpuolelle, niin tästä voitaneen vetää se johtopäätös, että kyseinen taru on varsin myöhään syntynyt. Edellyttäähän tällainen käsitys jo varsin kehittynyttä tietoisuutta.

Kolb ja Arnold eivät käsittele myöskään kysymystä siitä, milloin ihmissuku syntyi. Tähän asiaan liittyvät tieteet ovat yksimielisiä siitä, että maan fysikaalisen luomisen täytyi olla loppuun suoritettu ennen ihmisen syntymää. Tiede käy tässä yksiin eri kansojen perimätiedon kanssa, etenkin juutalaisen myytin, joka tässäkin suhteessa kertoo tietystä refleksiosta ja on siten myöhäsyntyinen. Ihminen, siveellis-järjellisen elämän ensimmäinen alkuperä, tuli luomakunnan kruuunuksi ja on itä. Hän on jalointa, mitä maa voi päällään kantaa. Niinpä maan on täytynyt päättää oma luomistapahtumansa ennen kuin tämä olento saattoi olla olemassa. Tähän liittyy vielä kolmaskin kysymys: mihin ihminen ensimmäisen kerran syntyi, eli mikä on sama asia, polveutuuko ihminen yhdestä kantaparista, yhdestä rodusta vai ei? Menneisyys ei ole kyennyt merkittävästi auttamaan tämän kysymyksen ratkaisua; menneet sivistyskansat olivat liian ihastuneita ajatukseen barbaareista. Vasta valistunut kristinusko pystyi syrjäyttämään luotaantyöntävän kansallisylpeyden, lähentämään ihmisiä ja kansoja toisiinsa ja opettamaan niitä kunnioittamaan toisiaan. Sanalla sanoen: etnografia ja etnologia saattoivat syntyä vasta valistuneen kristinuskon aikana. Voidaan olettaa, että Zimmermanin, Forsterin, Malte Brunin, Sprengelin, v. Humboldtin ja muiden saavutukset tällä alalla suunnilleen sadan vuoden aikana ovat yleisesti tunnettuja. Mutta Lontoon maantieteellisellä seuralla – jonka puitteissa toimii erityinen etnografian osasto – lienee silti syytäkin valittaa, että tässä tieteessä on vielä paljon toivomisen varaa ja että sen pitäisi uhrata enemmän huomiota matkustavaisten havainnoille. Tämä pätee varsinkin kun ajatellaan, kuinka moneen ihmiskuntaa ja historiaa käsittelevään kysymykseen tämä tiede voi vastata tai ainakin antaa perusteita niihin vastaamiselle. Maantieteellinen seura julkaisikin vuonna 1844 kaksi kirjaa, Hodglinin ”On the Progress of Ethnology” ja Diefenbachin ”On the Study of Ethnology”. Ihmissuvun alkuperän tutkimisen on joka tapauksessa nojattava etnografian tuloksiin. Tästä asiasta on viime aikoina tunnetusti keskusteltu vilkkaasti. Keskustelun aloitti James Cowes Prichard, joka vuodesta 1808 asti keräsi kaiken mahdollisen materiaalin osoittaakseen Raamatun olevan tieteellisesti oikeassa kun se kertoo ihmiskunnan polveutuvan yhdestä parista. Hänen kiistatta hyvin arvokkaan teoksensa kolmas laitos ilmestyi Wagnerin kommenttien kera saksaksi vuonna 1840 nimellä ”Naturgeschichte des Menschengeschlechtes”. Mutta hänen koko teräväjärkisyytensä ja aineiston rikkaus eivät riitä poistamaan epäilyjä hänen ennakkoluuloisuudestaan, tai jos niin halutaan, ortodoksiastaan. Terävimmätkin englantilaiset jäävät Raamatun käsityksiin, jos heidän tieteenalansa tutkimus näyttäisi johtavan ristiriitaan sen kertomusten kanssa. Myös tässä suhteessa yleinen mielipide on Englannissa vahva ja mahtava asia. Edes kuuluisa ja yleisesti arvostettu maanpintaopin tutkija Davy ei ollut yllin rohkea tuodakseen sisimmän vakaumuksensa avoimesti esille maanmiestensä silmien edessä. Hänen teoksensa ilmestyivät Napolissa. Samaan aikaan ilmestyi ranskalaisen Froissacin kirja, jonka August Westrumb saksansi nimellä ”Ueber den Einfluss des Klimas auf den Menschen”, Göttingen 1840. Se on otteeltaan varsin yleistajuinen eikä yhtä perusteellinen kuin Prichardin teos, Vuonna 1842 ilmestyi useita samaa aihetta käsitteleviä kirjoja. Mainitsemme niistä Müllerin (Erlangen) teoksen ”Die Entstehung des Menschengeschlechts”. Korkeinta tieteellistä tasoa tämän kirjan ei voi sanoa edustavan. Tekijä yhtyy Prichardin käsityksiin. Samassa hengessä kirjoitti myös Werth (Lemgo) teoksen ”Die Entwickelung der Menschenracen durch Einwirkungen der Aussenwelt”. Koburgilainen Eberhard sitävastoin esittää teoksessaan ”Die Menschenracen” näkemyksensä hyvin ja tieteellisesti. Vuosi 1843 lahjoitti tieteelle Mauriedin (Pariisi) kirjan ”Prodrome d’Ethnographie ou essai sur l’origine des peuples anciens, contenant histoire neuve et détaillée du buddhisme et du brahmanisme”. Vuodelta 1844 tiedämme kaksi tätä asiaa käsittelevää kirjaa; ”Geschichte der Urwelt mit besonderer Berücksichtigung der Menschenracen und des Moasischen Schöpfungsberichtes”, Leipzig, ensimmäinen osa, sekä Wilbrandin (Giessen) luennon ”Stammt das Menschengeschlecht von einem Paare ab? – vom naturwissenschlaftlichen Punkte näher betrachtet”. Tekijä olettaa kaksiselitteisen kansojen polveutumisen ja sen seurauksena maan kyvyn tuottaa vieläkin alempien lajien olentoja. Siitä huolimatta hän kannattaa yhdestä ihmisparista polveutumista: eri rotujen syntyminen on hänen mukaansa rappeutumisen tulosta.

Olemme tehneet nämä kirjallisuushistorialliset huomautukset osoittaaksemme, kuinka tarpeellinen olisi ihmissuvun historiaa käsittelevä tieteellinen teos, joka ei kiertäisi kysymystä ihmissuvun alkuperästä tai käsittelisi sitä vain ohimennen. Muuten yhdymme Kolbin käsitykseen, jota tukevat myös Cuvierin ja muiden tunnetuimpien luonnontutkijoiden kannnanotot, ettei kansojen polveutumista yhdestä parista voi hyväksyä sen enempää etnologisilla kuin historiallisillakaan perusteilla. Historiallis-raamatullinen tai seemiläis-aasialainen näkökulma ei esitä asioita niin kirkkaasti, että niistä voitaisiin johtaa kysymyksen ratkaisu. Näkökulman on oltava laajempi. Olemme Kolbin kanssa yhtä mieltä myös siitä, ettei voida puhua kaukasialaisten absoluuttisesta sivistymisen kyvystä kaikkien muiden ihmisrotujen vastakohtana. Myöskään historia ei voi sellaista todistaa, koska se ei, kuten jo sanoimme, kykene menemään inhimillisen menneisyyden äärimmäisille rajoille tai näkemään ennalta tulevaisuuteen. Se voi todistaa ainoastaan, että ”tähän asti” kaukasialaisella rodulla on ollut sivistys, joka on tehnyt siitä ihmissuvun suuren osan opettajan ja hallitsijan. Aivan viime aikoina on tämä kaukasialaisen rodun historiallinen etuoikeus kuitenkin koetettu riittämättömästi perusteltuna kiistää.

• 1. Emme kuitenkaan näin sanoessamme unohda, ettei valtiokirkko enää de facto [tosiasiassa] ole yksi.
• 2. Suluissa mainitaan yliopisto, jossa kukin kirjailija toimii.
• 3. Luterilaisen ja reformoidun kirkon yhdistyminen Preussissa ja Württembergissä.
• 4. Tätä aihetta käsittelevien uusimpien kirjojen, etenkin Kolbin teoksen (ks. edellä) pohjalta.
• 5. Tarvitsee mainita vain teokset ”Die Urwelt und das Altherthum erläutert durch die Naturkunde von H. F. Linck” – uusi painos 1834 – sekä ”Anastasis der Varäger von Kruse”
• 6. ”Jos tahdot tutkia ihmiskuntaa, tutki vain ahkerasti ihmistä. Mutta jos haluat olla inhimillinen, tutki Luonnon kirjaa”. Goethe
• 7. Ja lisäämme, ettei jokainen kansa myöskään kykene samalla tavalla toteuttamaan valtion ideaa.
• 8. Myös astronomia on otettu tässä apuun.
• 9. Ylipäänsä yritykset Mooseksen kirjan maailmansyntyopin yhdistämiseksi luonnon ja tieteen tosiasioihin ovat aina epäonnistuneet. Teologinen kirjallisuus tarjoaa viime vuosisadan alusta lähtien monia tällaisia teoksia.