ESIPUHE
Vaikkei tämän Alkeiskurssin ensimmäinen vihko saanutkaan sitä menestystä, jonka tekijä oli asettanut jäljellä olevien vihkojen julkaisemisen ehdoksi, rohkenee hän silti luottaa siihen, ettei teos hänen isänmaassaan jäänyt hyödyttömäksi. Nyttemmin näyttää Ruotsissakin nuorison keskuudessa heränneen vakavamman filosofisen opiskelun halu. Tekijä toivookin, että myös täällä nämä vihot onnistuisivat helpottamaan vasta-alkajan ensi askelia spekulaation alueella ja edistäisivät yleisemmän harrastuksen leviämistä tiedettä kohtaan, jonka hedelmiä voidaan arvioida pääasiassa vain sen omaksumiseksi nähdyn vaivan mukaan. Tuskinpa voidaan perustellusti kieltää, että Saksan filosofiset ja teologiset pyrkimykset kahden viime vuosikymmenen aikana ovat Ruotsissa suoraan sanoen jääneet terra incognitaksi [tuntemattomaksi aihepiiriksi]. Ei ole vaikeata huomata, mitä seurauksia tällä on maassa, jonka koko tieteellinen sivistys perustuu varsinaiseen germaaniseen kulttuuriin ja liittyy kiinteästi siihen. Tämän olennaisen aukon Ruotsin tieteellisessä kirjallisuudessa täytyy käydä entistäkin tuntuvammaksi, kun Saksan filosofia on tätä nykyä voittanut alaa myös Ranskassa ja vaikuttanut melko lailla sen tieteeseen ja taiteeseen.
Mitä erityisesti käsillä olevaan Logiikkaan tulee, niin asioista perillä oleva lukija huomaa sen – niin kuin koko muunkin teoksen – rakentuvan Hegelin järjestelmän opeille. Mutta lukija huomaa lisäksi tämän vihon kulkevan esityksen suhteen omia polkujaan ja poikkeavan monissa pääkohdissa Hegelin logiikasta. Näihin kuuluvat oppi käsitteestä, joka suurilta osin vastaa myös Hegelin objektiivista logiikkaa, oppi refleksioarvostelmasta sekä oppi refleksio- ja järkipäätelmästä. Näitä poikkeamia ei tässä yhteydessä voi perustella. Tekijä tahtoo arvostelman ja päätelmän suhteen huomauttaa ainoastaan, että Hegelin tekemä ero refleksio- ja välttämättömyysarvostelman välillä ei mitenkään liity logiikan muihin osiin. Pakostakin tuntuu arveluttavalta myös, että tieteellinen metodi, filosofian oma metodi, jäisi päätelmän, järjellisen todistuksen rajojen ulkopuolelle. Mitä tahansa sanottaneenkaan tekijän rohkeudesta äsken mainittujen kohtien käsittelyssä, uskaltaa hän silti edellyttää sen myöntämistä, ettei kyse ole löysälle hiekalle rakennetusta päähänpistosta. Puutteita selitettäköön vähemmän sillä, että tekijän on ollut pakko mahdollisimman paljon supistaa esitystään, kuin sillä, ettei vielä ole olemassa mitään muuta Hegelin logiikan muokkausta kuin se, johon tekijä tässä ja eräässä aiemmassa teoksessa (painettu Helsingissä 1837) on rohjennut ryhtyä.
Tukholma, elokuussa 1840.
[SISÄLTÖ
JOHDANTO
ENSIMMÄINEN OSA. Oppi käsitteestä
A. Abstrakti käsite
a. Abstraktio
b. Abstrakti määre
c. Abstraktion kumoaminen
B. Refleksiokäsite
a. Refleksio
b. Refleksiokäsite yleisyytenä ja määreenä
c. Refleksion kumoaminen
C. Järkikäsite
a. Välitön järkikäsite
b. Järkikäsitteen dialektiikka
c. Immanentti käsite
Ajatuksen käsite, eli käsite έή
TOINEN OSA. Arvostelmaoppi
A. Abstrakti arvostelma
a. Positiivinen arvostelma
b. Negatiivinen arvostelma
c. Ääretön arvostelma
B. Refleksioarvostelma
a. Yksinkertainen refleksioarvostelma
1) Singulaarinen arvostelma
2) Partikulaarinen arvostelma
3) Universaalinen eli kategorinen arvostelma
b. Hypoteettinen arvostelma
1) Puhtaan muodollinen hypoteettinen arvostelma
2) Reaalinen hypoteettinen arvostelma
3) Kausaalisuusarvostelma
c. Disjunktiivinen arvostelma
C. Käsitearvostelma
a. Assertorinen arvostelma
b. Problemaattinen arvostelma
c. Apodiktinen arvostelma
KOLMAS OSA. Päätelmäoppi
A. Muodollinen päätelmä
a. Ensimmäinen syllogistinen kuvio E. M. Y
b. Toinen syllogistinen kuvio Y. E. M.
c. Kolmas syllogistinen kuvio M. Y. E.
B. Refleksiopäätelmä
a. Yksinkertainen refleksiopäätelmä
1) Induktiopäätelmä
2) Päätelmä ex analogia
3) Kategorinen päätelmä
b. Hypoteettinen päätelmä
c. Disjunktiivinen päätelmä
C. Järkipäätelmä
a. Assertorinen päätelmä
b. Problemaattinen päätelmä
c. Apodiktinen päätelmä]
JOHDANTO
§ I
Logiikka on tiedettä puhtaasta ajatuksesta, ts. tiedettä ajatuksesta sinänsä ja itselleen, riippumatta ajattelevasta subjektista, tai objektista, siitä kohteesta jota ajatus ilmaisee.
Huom. Logiikan nimitys on peräisin kreikan sanasta όος, jonka merkitys (sana, järki) ilmaisee myös puhtaan ajatuksen luonteen – se on itsessään järjellinen, ajattelevan subjektin satunnaisista mielipiteistä riippumaton. – Tiede ajattelevasta subjektista on psykologiaa. Luonnonfilosofia ja objektiivisen hengen filosofia ovat tieteitä annetuista konkreettisista kohteista; ne selvittelevät, mitä käsitteet ”luonto”, ”valtio” jne. sisältävät. Tällainen käsitteiden konkreettisen sisällön selvittely ei kuulu logiikkaan, joka tarkastelee ainoastaan käsitteiden yleistä luontoa, niiden keskinäistä yhteyttä ja eroavaisuutta. Vielä vähemmän voi logiikassa olla kyse käsitteiden vastaavuudesta aistimellisen kokemuksen kanssa. Tämä näet on kokonaan subjektiivista, riippuu kokevasta yksilöstä. Yksittäistä aistimellista kohdetta ei milloinkaan voi ilmaista sanoin, se voidaan vain osoittaa aistille. – Sen vuoksi ei tuo kohde myöskään ole ajatuksen, vaan havainnoinnin kohde. Kun kohdetta ajatellaan, ei sitä käsitetä yksittäisenä, vaan johonkin kohteiden yleiseen luokkaan, sukuun jne. kuuluvana.
§ II
Ajatteleminen, ajattelu ei ole vain ajattelevan subjektin (sen, joka ajattelee) aktia, tekemistä, vaan se on saman tien sidottu ajatuksen omaan sisäiseen luonteeseen, ts. ajattelu aktina on ajatuksen omaa kehittelyä.
Huom. Näin siis asiaankuulumaton ja mielivaltainen jutustelu ei vastaa järjellisen keskustelun vaatimuksia, vaan siihen tarvitaan sanojen järjellistä keskinäisyhteyttä ja käsiteltävän aiheen omalle luonnolle pohjautuvaa arviointia. Kyse ei ole muusta kuin sen tunnustamisesta, että meidän on oltava ajatuksen oman luonnon sitomia ja että järjelliseltä ajattelulta vaaditaan käsitteiden täsmällisyyttä ja selkeyttä, mikä ei saa riippua ajattelevan subjektiivisesta mielipiteestä, vaan sen pitää olla objektiivisesti pätevä, käsitteen omasta merkityksestä riippuva. – Psykologiassa ajattelua tarkastellaan ajattelevan yksilön, subjektiivisen hengen aktina, ja ajatteleminen muodostaa erään momentin yksilön kehityksessä persoonallisuutta kohti. Logiikassa sen sijaan on kyse vain puhtaan ajatuksen omasta kehityksestä.
§ III
Ajatus on siis se prosessi, joka muodostaa ajattelun. Mutta tämä prosessi koostuu momenttien, määrättyjen ajatusten moninaisuudesta. Ajattelu on siirtymää yhdestä määrätystä ajatuksesta toiseen. Tämä siirtymä on ajatuksen omaa, ja jokainen määrätty ajatus sisältää sen ajatusten moninaisuuden, jonka se itsestään käsin kehittää esiin, ja on siten yleinen notio, käsite.
Huom. Edellä mainitsimme, ettei yksittäinen aistimellinen olio ole ajatuksen kohteena. Aistimellisesti yksittäiselle voidaan näet antaa loppumattomiin määreitä; sillä on äärettömästi tunnusmerkkejä, jotka erottavat sen kaikista muista ajan ja avaruuden yksittäisseikoista. Mutta ajatus sisältää vain sen, mikä näissä yksittäisyyksissä on yhteistä ja yleistä; se ilmaisee yleistä kvaliteettia, ominaisuutta jne. ja sulkee siksi piiriinsä yksittäisyyksien moninaisuuden. Miten laaja tämä ala on tai millä yksittäisillä olioilla on se yleinen luonto, jota ajatus ilmaisee, riippuu määrätyn ajatuksen suhteesta muihin määrättyihin ajatuksiin. Tämä suhde, joka tulee ilmaistuksi uusissa määrätyissä ajatuksissa, muodostaa määrätyn ajatuksen sisällön, jonka kautta se siirtyy uuteen määreeseen. Kuten tuonnempana selvitetään, ei tämä siirtymä ole samantekevä itse ajatuksen luonnon kannalta. Päinvastoin: juuri siirtymän ansiosta määrätty ajatus saa merkityksensä. Liian harvoin kiinnitetään tähän huomiota ja kaikkea määrättyä ajatusta pidetään samanluontoisena. Kuitenkaan ei kovin suuri tarkkaavaisuus ole tarpeen sen toteamiseksi, että esimerkiksi väri ja muoto ovat aivan toisenlaatuisia määreitä kuin suku ja laji, ja nämä puolestaan eroavat sellaisista määreistä kuin kauneus, hyve, oikeus, järki jne.
Huomaa! Jatkossa käytetään yleistä termiä notio kaikista määrätyistä ajatuksista, niiden erilaiseen luonteeseen katsomatta. Käsitteeksi sitävastoin kutsutaan erityisen laatuisia ajatuksia, sellaisia kuin abstraktit käsitteet, refleksiokäsitteet jne. Myös määre on määrätyn ajatuksen ilmaus, mutta sellainen, joka aina osoittaa tämän suhteen toiseen tiettyyn ajatukseen, ja jolla sen tähden on erillinen merkityksensä myöskin loogisen kehittelyn eri katsantokannoille.
§ IV
Ajatuksen ilmaisu on sana. Siksi mikään sana ei ilmaise yksilöllistä, aistimellisesti yksittäistä, vaan yleistä, yksittäisen jonkin yleisen kvaliteetin, ominaisuuden, olennaisen luonnon, tarkoitusperän, idean jne.
Huom. Kun esimerkiksi sanon: tämä on kasvi, tämä on kukka, keltainen kukka; se kuuluu siihen tai siihen sukuun, siihen tai siihen lajiin jne. – niin kaikki nämä yksittäisen esineen määreet ovat yleisiä notioita, jotka sulkevat sisäänsä koko joukon yksittäisyyksiä. Samoin on asiain laita, kun sanotaan: tämä on vapaa teko, hyödyllinen, siveellinen teko jne. – Nekin sanat, jotka näyttävät olevan omiaan ilmaisemaan yksittäistä, ovat päinvastoin mitä yleisimpiä määreitä. Sellaisia ovat esimerkiksi ”tämä”, ”nyt”, ”tässä”. – Kaikki yksittäiset esineet näet ovat muuan ”tämä”, kaikki pisteet avaruudessa ovat muuan ”tässä” ja kaikki ajassa muuan ”nyt”. – Sitä paitsi jokainen ”nyt” ja ”tässä” on äärettömiin jaettavissa ja niihin sisältyy ääretön moninaisuus erillisiä ”tässä” ja ”nyt”. Jopa kaikkein yksilöllisin, ajatteleva yksilö, minä, on kaikkien ajattelevien yksilöiden yhteinen notio.
ENSIMMÄINEN OSA. OPPI KÄSITTEESTÄ
A. Abstrakti käsite
§ 1
Tehdessämme ajatuksesta pohdiskelumme kohteen, on ajatus meille annettu, välitön objekti. Se koostuu notioiden moninaisuudesta. Erotamme ne tosin toisistaan; mutta tämä erottelu on vain satunnaista ja mielivaltaista niin kauan kun se ei riipu ajattelun omasta luonnosta, ts. niin kauan kuin pohdinta ei siitä ole löytänyt jotain sääntöä notioiden erottelulle ja keskinäiselle yhteydelle.
Huom. Muisti ottaa vastaan ja säilyttää notioiden moninaisuuden, jotka se erillisinä sanoina myös erottelee toisistaan; tai paremmin, muisti on tämä notioiden kokoelma (ks. Psykologia, § 33). Mutta niiden yhdistäminen muistissa tapahtuu vain mekaanisesti ja satunnaisesti, ei oivallukseen pohjautuen eikä välttämättömästi. Tämä satunnaisuus näyttäytyy – historiallisesti katsoen – yksilön saaman kasvatuksen ja opetuksen satunnaisuutena. Ilman että yksilö sitä tiedostaisi, ilmenee ajatuksen mahti kuitenkin siinä, että se, mikä on samankaltaista, järjestyy muistissa yhteen. Ja tämä yksilön myötävaikutuksesta riippumaton keskinäinen yhteys notioiden välillä on ajattelun alku ja juuri.
Jos ajattelu siis muodostaakin subjektiivisen hengen kehityksen erään momentin ja syntyy muistista, ei logiikkaa silti tule pitää psykologian osana. – Sillä logiikassa ajattelu käsitetään ajatuksen omaksi kehittymiseksi, ei pelkästään ajattelevan yksilön, subjektin, pohdiskeluksi.
§ 2
Pohdiskelun on siksi seurattava ajatuksen oman kehityksen jäljissä. Näin käy pohdinnan tarkatessa, mitä ajatus sinänsä sisältää, sen analysoidessa, purkaessa ajatuksen.
Huom. Itse tämän analyysin täytyy siksi olla ajatuksen omaa; samoin tulee ajatuksen luontoon kuulua, että se on välitön, annettu objekti. Tätä seikkaa ei kuitenkaan oivalleta ennen kuin vasta itse analyysissa. Niinpä jos analysoin jotain tiettyä notiota, esimerkiksi hengen notiota, ja määrittelen hengen vapaudeksi, on tällä määritelmällä perustansa itse kyseisessä notiossa sellaisena kuin se on kehkeytynyt esiin edeltävän analyysin tuloksena. Hengen notio ei siis kylläkään ole välitön, vaan edeltäneen analyysin välittämä; mutta jos tässä ymmärrän vapaudella sitä hengen luontoa, että se viittaa vain itseensä, riippuu vain itsestään, on notiolla itsellään se merkitys, että se on itsessään välitön; se ei ole minkään muun välittämä. Pohdiskelun asiaksi, meille, tosin jää välityksen löytäminen. – Mutta pohdinnan siirtyessä taaksepäin siinä analyysien sarjassa, joiden tuloksena hengen notio on ilmaantunut, päädytään lopuksi sellaiseen notioon, joka ei ole riippuvainen mistään edeltäneestä analyysista ja joka muodostaa ajatuksen kehitysprosessin alun. Jottei nyt meneteltäisi sattumanvaraisesti ja mielivaltaisesti, on pohdiskelunkin aloitettava analyysinsa tästä alusta. Jatkossa selvitetään, mikä tämä alku on.
Huomaa! Ilmaisulla ”sinänsä” tarkoitamme notion merkitystä itsessään, riippumatta ajattelevan subjektin käsityksistä ja kaikista muista notioista. Tämä ilmaisu tarkoittaa siis notiota välittömästi tavoitettuna. Äskeisen esimerkin pohjalla voidaan siksi sanoa, että henki sinänsä, välittömästi tavoitettuna, on vapautta.
§ 3
Nyt on kyse siitä, minkä notion tulee muodostaa alku, mitä tulisi ensiksi analysoida. Jos itse asiassa ei kuitenkaan edellytetä jotain subjektiivista ja satunnaista eroa notioiden välillä, on yksi notio itsessään sitä, mitä toinen on. Itse kukin notio on ainoastaan oma itsensä.
Huom. Yllä esitetyn mukaisesti ajatuksen kehitys muodostaa ajattelun, ja pohdinta seuraa sitä. Jos nyt kysytään tämän kehityksen lähtökohtaa, sen ensimmäistä momenttia (liikuntoa), niin tämä ei saa pohjautua millekään edellytykselle. Silloin eivät myöskään pohdinnan tekemät satunnaiset erottelut saa olla voimassa. Mutta silloin on siis yhdentekevää, otanko tämän vai tuon notion tarkastelun lähtökohdaksi. Esimerkiksi notiosta ”kukka” tiedän vain sen olevan oma itsensä; saman tiedän notioista ”väri”, ”totuus”. Voin sanoa niistä vain, että kukka on kukka, väri on väri jne. Sillä mikä tahansa muu näiden notioiden määritelmä olisi subjektiivista lausumaani, josta en voisi tietää, missä määrin se olisi tosi ja pohjautuisi ajatuksen omaan luontoon.
§ 4
Koska siis ajatusta sinänsä tarkastellessamme yksi notio lankeaa yhteen toisen kanssa, on tämä ajatuksen määreettömyys ensimmäinen momentti ajatuksen kehityksessä. Sanomme ”määreettömyys”, sillä kaikki määrätty ajatus katoaa tässä ja yksi määrätty ajatus on samaa kuin toinen.
Huom. Sanottaessa äskeisen esimerkin tavoin: ”kukka on kukka” on se samaa kuin sanottaisiin: ”A on A”. Predikaatti ei tässä lauseessa nimittäin anna mitään tietoa subjektista, eikä tällä ole sinänsä, ajattelijan mielipiteestä riippumattomasti, mitään toisista notioista erillistä merkitystä. Jokainen notio on samaa ”A on A” -lausetta. – Näin siis tämä kaikille notioille yhteinen merkitys on ensimmäinen seikka, mihin ajatuksen analyysi johtaa. – Sikäli voidaan sanoa, että on yhdentekevää, millä notiolla analyysi alkaa. Mutta totta on, että alun muodostaa ainoastaan yksi notio, nimittäin se notio, joka ilmaisee kaikkien määrättyjen ajatusten lankeavan välittömästi yhteen ja joka siis sisältää kaiken määrätyn ajatuksen kiellon. Vain ajattelevaan yksilöön nähden pätee, että pohdiskelu lähtee tarkastelussaan liikkeelle notioiden moninaisuudesta. Kyseisellä moninaisuudella ei näet tässä ole perustaansa ajatuksessa sinänsä. Moninaisuus johtuu vain subjektiivisesta mielipiteestä; siksipä juuri subjektiivinen mielipide sekoittaa yhden notion toiseen eikä sillä yleensäkään ole mitään käsitystä ajatuksen luonteesta eikä määrättyjen ajatusten eri lajien välisestä määrätystä erosta.
a. Abstraktio
§ 5
Ajatus on määreetön: tämä on nyt logiikan ensimmäinen lause. Kyseinen lause ei silti sisällä sen määritelmää, mitä ajatus on, vaan sanoo ainoastaan, että ajatus on. – Lause näet kieltää kaiken määrätyn ajatuksen, siis kaiken definioimisen, kaiken määreen. Siksipä lauseessa ”Ajatus on” itse subjekti, ajatus, on tarpeeton ja vailla merkitystä. ”Olla” on tässä se notio, joka ilmaisee ajatuksen luonnon ja muodostaa ajatuksen kehityksen alun.
Huom. Luonnollisestikin täytyy tässä lauseisiin ”Ajatus on ajatus” tai ”Määreetön on määreetöntä” nähden pitää paikkansa sama kuin mitä edellisessä huomautuksessa sanottiin lauseesta ”Kukka on kukka”. Olemme ilmaisseet ajatuksen ensimmäisen momentin lauseen muodossa helpottaaksemme sen ymmärtämistä.
Helposti oivaltaa, ettei ajatuksella tässä ole määreettömästä eroavaa merkitystä; näin siis lause merkitsee samaa kuin ”Määreetön on määreetöntä” tai ”A on A”. – Siksi tämä ilmaisee vain ajatuksen välittömästi olevan samaa kuin määreetön oleminen; ajatus on samaa kuin se ”on”, missä käsitteiden moninaisuus lankeaa yhteen. Siihen sisältyvä ristiriita, että määrättyä notiota, olemista, pidetään määreettömänä, on välttämätön ja ratkeaa jatkossa.
§ 6
Oleminen on ajatus vailla määreitä; näin se on abstrahointia kaikesta määrätystä ajatuksesta, sen poissulkemista. Siksi abstraktio on sitä ajattelun omaa luontoa, että se poissulkee kaiken määreen.
Huom. Jo tässä tavassa käsittää ajatuksen luonto käy ilmi, että ajatus on prosessi, kehitystä, abstraktion akti. Tavallisesti abstraktio, kuten yleensäkin ajatus, käsitetään vain subjektiivisena; abstraktion katsotaan koostuvan siitä, että ajatteleva mielivaltaisesti sulkee pois annetun notion tiettyjä määreitä siirtyäkseen uuteen, yleisempään notioon tai muodostaakseen sellaisen. Siten menetellen päädytään kyllä notioon, johon ei enää sisälly mitään määreitä ja josta ei siis enää voi edelleen abstrahoida, ts. päädytään määreettömään olemiseen. – Mutta koko tuo abstrahointiprosessi on mielivaltaista; se edellyttää äärettömän määrän notioita, jotka saattavat muodostaa lenkkejä siinä abstraktioiden ketjussa, mikä päättyy ”olemisen” notioon. Niinpä voin esimerkiksi poistamalla notion ”kukka” tiettyjä määreitä, kuten väri, kukkalehdet jne. muodostaa, kuten sanotaan, notion ”kasvi”, ja edelleen notion ”organismi” jne. Mutta yhtä hyvin voin notiosta ”väri” siirtyä abstraktion avulla ”valoon”, ”aurinkoon”, tästä notiosta ”lämpöön”, ”tuleen” jne. loputtomasti. Notion sisältämien monien määreiden eli tuntomerkkien suhteen ei näet ole ratkaistu, mikä tai mitkä niistä minun pitäisi abstrahoida pois. Tässä sen sijaan olemme käsittäneet abstraktion niin, että se on ajatuksen oma prosessi. Viimeinen abstraktio, ”oleminen”, lankeaa yhteen määrätyn ajatuksen kanssa sinänsä; se lankeaa yhteen jokaisen ainoastaan itsensä varaan nojaavan notion kanssa. Näin siis korkein abstraktio, ”määreetön”, on samaa maata kuin yksilöllisin määre; se on samaa kuin määre sinänsä, ts. ensimmäinen lenkki abstraktion ketjussa on välittömästi sama kuin viimeinen.
§ 7
Mutta: kun ajatus – olemisena – poissulkee kaiken määreen, on ajatus myös määreen rajoittama, definioima, määräämä. Tämä muodostaa ajatuksen välttämättömän siirtymän määreettömyydestä määrättyyn ajatukseen, määreeseen.
Huom. Kyseinen siirtymä on selvä, kunhan otamme huomioon, että määreettömän ainoa merkitys on se, ettei se ole määre; eli toisin sanoen: ajatus on olemista vain jos se ei ole mikään määrätty ajatus. Koko se niiden notioiden moninaisuus, jotka muodostavat määrättyjä ajatuksia vastakohtana määräämättömälle olemiselle, on näin siis edellytys, jonka ansiosta oleminen saa merkitystä ja tulee definioiduksi, joskin vain negatiivisesti, niin että oleminen ei ole mikään yksi ainoa määrätty ajatus. Ajatus, kun se on olemista, ei ole ”väri”, ”kukka” tai muu notio; mutta näistäkään ei voi sanoa muuta kuin että itse kukin niistä ei ole jokin kaikista muista. Ja ”oleminen” saa tämän saman määritelmän, kun sen merkitystä analysoidaan. Tämä on myös sen ristiriidan ratkaisu, josta ylempänä (§ 5, huom.) mainittiin – nimittäin se ristiriita, että määrätty notio ilmaisisi kaiken määreen puuttumisen. Ratkaisu on nyt se, ettei määreetöntä voi ajatella eikä lausua julki muulla tavoin kuin määrätyssä ajatuksessa ja määrätyssä notiossa. Kaikki oleminen on määrättyä olemista. Samalla tähän sisältyy selitys sille, miksi aistimellinen yksittäisolio on sellaisenaan ilmaisematon ja miksi se voidaan ilmaista vain määrätyssä notiossa. Aistimellinen yksittäisolio on näet vailla määreitä; määreettömän tavoin yksittäisoliokin voidaan tavoittaa vasta kun se on jätetty taakse, vasta kun ajatus on siirtynyt siitä määreeseen. Sillä myös määreettömällä olemisella on nyt myös meille tämä merkitys. Määreetöntä olemista ei sellaisenaan voi ajatella tai lausua julki; sillä on merkityksensä siinä, että se muodostaa ajatuksen kehityksen lähtökohdan, alun, ainoastaan taakse jätettynä, ajatuksen jo läpikäymänä momenttina.
b. Abstrakti määre
§ 8
Nyt tehty analyysi ajatuksen luonteesta on selvittänyt 1), että ajatus on määrätty ajatus, ja myös, miksi se on tätä; 2) mistä määrätyn ajatuksen määreisyys koostuu, ts. mitä määre on. Ajatuksen luontona näet on siirtyä määreettömyydestä määreeseen; ja määre on määreen poissulkemista, negaatiota. Toisin sanoen: määrätty ajatus saa merkityksensä siitä, että se ei ole jokin toinen määrätty ajatus, että se kieltää tuon toisen. Tämän ajattelun tulos on, että määrätty ajatus on itsessään määreetön, mutta määreettömyytensä johdosta se viittaa negatiivisesti toisiin määrättyihin ajatuksiin, ja tällaisena negaationa se on määrätty.
Huom. Olemme tähän asti ottaneet esimerkeiksi mitkä notiot tahansa. Nyt on määrätty ajatus meille saanut määrätyn merkityksen, nimittäin sen, että se on muiden määrättyjen ajatusten negaatiota. Ainoastaan mainitunlaiset notiot käyvät tässä siis esimerkeiksi. On olemassa toisellakin tavalla määrättyjä notioita, mutta se ei kuulu tähän yhteyteen. Ajatus ei näet meille ole vielä kehittynyt mihinkään muuhun määreisyyteen kuin nyt esitetty.
§ 9
Koska määrätty ajatus tällä kannalla pysyteltäessä on ainoastaan negaatiota, poissulkemista, on se abstrakti määre. Määrättynä ajatuksena se on yleinen notio; sillä yhden tai useamman määreen negaationa se lankeaa yhteen kaikkien tai useiden muiden määreiden kanssa eli kattaa saman alan kuin ne. Edelleen sillä on määreisyytensä, merkityksensä ainoastaan negatiivisella tavalla: se ei ole yksi tai useampi muu määre.
Esimerkki. Tällaisia notioita ovat kaikki ne, jotka ilmaisevat aistien havaintoja, kuten väri, muoto, äänien voima tai heikkous, tai tuntoaistin kokema kovuus tai pehmeys jne. – myöskin monet esineet, yksinkertaiset materiaalit jne., sanalla sanoen: kaikki kvalitatiiviset, kvantitatiiviset ja mitta- (samalla kertaa kvaliteetti- ja kvantiteetti-) määreet. Näitä sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia notioita ovat esimerkiksi niin sanottuja yksinkertaisia kappaleita merkitsevät. Esimerkiksi kalium on kappale, joka itse muodostaa kvaliteettinsa. Mutta tätä kvaliteettia ei voi määritellä muuten kuin kalium-kappaleen negatiivisena suhteena muihin kappaleisiin koosteisen kappaleen puitteissa. Tällä suhteella puolestaan ei ole muuta ilmaisua kuin että se kaliumin määrä, joka sekoitetaan toisen yksinkertaisen kappaleen määrään, muodostaa yhdistyksen tämän kanssa. Kun tämä yhdistys selitetään affiniteetilla, on se vain erääseen puhetapaan turvautumista; sillä affiniteetti muodostuu juuri kyseisestä kvantitatiivisesta suhteesta. Kaliumin affiniteetti on siis sen kvantitatiivinen suhde jossakin sekoituksessa happeen, klooriin, jodiin jne. Kehittyneempiä mittamääreitä ovat paino ja ominaispaino.
Huom. 1. Kaikki edellä mainittuja suhteita ilmaisevat notiot ovat sen laatuisia, että ne merkitsevät moninaisuutta; ne ovat yleisiä ja sen lisäksi ne voidaan määrätä vain negatiivisesti. Niinpä esimerkiksi punainen väri sisältää värivivahteiden moninaisuuden ja sillä on vain se määre, että se ei ole keltainen, sininen jne. Samoin esimerkiksi pyöreä muoto on loputtoman vaihteleva, ja sen määreenä on että sillä ei ole mitään nurkkia tai kulmia. Vastaavasti luku 5 voi merkitä kvalitatiivisesti mitä tahansa esineitä, samoin muodoltaan ja ulottuvuudeltaan millaisia tahansa; kyseinen lukumäärä määritellään siten, että se ei ole 1, 2, 3, 4, 6 jne. Samoin paino on yhteinen mitta, joka riippuu yhtä lailla kvantiteetista ja kvaliteetista; painoa määrää sen negatiivinen suhde johonkin toiseen mittaan, esim. ilman painoon, tai ominaispainon ollessa kyseessä, sekä ilman että veden painoon.
Huom. 2. Mitä erityisesti kvantitatiivisiin määreisiin tulee, näyttää kyllä siltä, että niillä matematiikassa olisi positiivinen määreisyys. Mutta esim. geometrian kaikki aksioomat ja definitiot riippuvat aritmeettisista määreistä; näin ne viime kädessä riippuvat luvun (numerus) negatiivisesta määreisyydestä. Myös aritmeettinen ykseys (unitas) on määriteltävissä ainoastaan negatiivisesti, samoin geometrinen piste sellaiseksi, jolla ei ole mitään osia jne.
Huom. 3. Näiden esimerkkien kohdalla ei ole ajateltava esim. väriä tai muotoa jonkin tietyn esineen värinä tai muotona. Silloin näet lisätään jotain, mistä tässä ei vielä ole kyse, nimittäin värin tai muodon notiosta eroava esineen notio. Abstrakti määre on itse aistimellinen esine, sellaisena kuin tämä on ajatukselle, ajateltuna. Sen perusteella myöskin kvaliteetti eroaa ominaisuudesta. Sellaiset ominaisuudet kuin tulenarka, myrkyllinen jne. voidaan kyllä erottaa siitä esineestä, jolla on nämä ominaisuudet; mutta kvaliteetti muodostaa itse esineen. Kun tämä kvaliteetti siitä poistetaan, esine onkin jo toinen esine. Esine voidaan nimittäin kvaliteetista riippumatta lukea tiettyyn esineiden lajiin, mutta se on tämä esine vain kyseisen tietyn kvaliteetin tai kvantiteetin nojalla.
§ 10
Koska määrätyllä ajatuksella abstraktina määreenä on määräytyneisyytensä ainoastaan negaation kautta, on se äärettömiin määriteltävissä. Määrätty ajatus näet on mitä se on ei vain eroamalla eräästä toisesta määrätystä ajatuksesta, vaan nämä molemmat eroavat edelleen jostain kolmannesta määrätystä ajatuksesta ja näin edelleen loputtomiin. Tästä seuraa, että abstrakti määre on negaatioiden ääretön sarja; ja näin siis määrätty ajatus abstraktina määreenä ei ole määrätty, vaan jokaiselle uudelle negaatiolle siitä myös tulee toinen määrätty ajatus.
Esimerkki. Määrätty käsitys väristä tai muodosta on samaa kuin sen erottaminen kaikista muista väreistä ja muodoista. Mutta nämä vaihtelevat loputtomasti, ja jotta voisi sanoa, mitä esim. keltainen väri on, on jäätävä likipitäisyyteen – kuten että keltainen sijaitsee oranssin ja vihreän värin välimailla. Vastaavasti pitäisi luvun määrittelemiseksi erottaa se lukujen äärettömästä sarjasta. Sanotaan esimerkiksi, että luku 2 on kaksi yksikköä; mutta yksikkö on määriteltävä puoleksi kakkosesta tai kahdeksi puoliskoksi, neljäksi neljäsosaksi jne. Kaikilta näiltä notioilta puuttuu siksi täydellinen määräytyneisyys. Ne ovat luonteeltaan enemmän tai vähemmän epämääräisiä notioita tai ilmauksia.
Itse asiassa määrätystä ajatuksesta tulee, kun se on abstrakti määre, jokaisen uuden negaation kautta uusi määrätty ajatus. Esimerkiksi pelkäksi punaisen kielloksi käsitetty keltainen väri lankeaa vielä yhteen sinisen jne. kanssa; sekä punaisen että sinisen negaatioksi käsitettynä se lankeaa yhteen vihreän kanssa jne. loputtomasti. Jokaisessa negaatiossa se saa siksi uuden merkityksen ja siitä tulee toisella tavoin määrätty ajatus.
Huom. On selvää, että käsite on sitä yleisempi, mitä vähemmän negaatioita se sisältää, ja päinvastoin. Vastaavasti kuitenkin abstrakti yleisempi käsite on sitä vähemmän määräytynyt. Esimerkiksi punainen väri on yleisempi notio kuin karmiininpunainen, mutta siihen sisältyy myös suurempi määrä värivivahteita kuin karmiininpunaiseen, ja siksi se on vähemmän määrätty ilmaus jossain tietyssä tapauksessa. Mitä tulee yllä esitettyihin, luonteeltaan abstrakteihin määreisiin, on abstraktilla ajattelulla niiden suhteen totuutensa ja se on välttämätöntä. Silti merkitsee ajatuksen luonteen täydellistä väärinkäsittämistä, jos pitää kaikkia muita notioita samanlaisina kuin näitä. Niinpä jos käsitetään notio eläin yksinomaan abstraktisti yleisemmäksi notioksi kuin lintu, tämä taas abstraktisti yleisemmäksi kuin notio kotka, on ajattelematonta pitää ensimmäistä näistä notioista korkeampana ja olennaisempana kuin molempia jälkimmäisiä. Ensimmäinen notio näet ilmaisee siinä tapauksessa vähemmän yksittäisen olion (kyseisen kotkan) luonteesta kuin kumpikaan jälkimmäisistä.
§ 11
Havaitsimme edellä, että ajatuksen luonteena on olla määrättyä ajatusta. Samalla kuitenkin ajatuksen ensimmäiseltä määreeltä (joka on abstrakti) puuttuu määräytyneisyys. Voidaksemme edelleen jatkaa analyysiamme, ei meillä ole – jos haluamme välttää kaikkea mielivaltaisuutta ja seurata ainoastaan ajatuksen omaa kehitystä – muuta lähtökohtaa kuin tähän asti suoritetun analyysin tulos.
Huom. Toteamme tässä pykälässä ainoastaan ajatuksen kehittelyn tuloksen negatiivisen puolen, joka on siinä, että kaikki aistihavaintoja ilmaisevat notiot ovat vailla määräytyneisyyttä ja niitä voidaan tulkita loputtomasti. Meidän on nyt tyydyttävä tähän tulokseen, sikäli kuin näistä notioista on kyse. Että niiltä puuttuu määräytyneisyys ajatukseen nähden, merkitsee sitä, että ne ovat pelkkiä havainnon, aistimellisen havaitsemisen ilmauksia. Väriä, muotoa jne. ei koskaan voida määritellä; ne voidaan vain panna nähtäväksi, osoittaa näkö- ja tuntoaistille. Jopa matemaattinen määritelmä ja todistus perustuvat viime kädessä tällaiselle esillepanolle. Mutta tuloksella on myös positiivinen puolensa, josta seuraavan pykälän esitys lähtee liikkeelle. Kaikkialla logiikassa muodostaa tällainen edeltäneen kehittelyn positiivinen tulos uuden kehittelyn alkulähtökohdan.
§ 12
Sanottu tulos on, että määre pelkkänä negaationa on määräämätön. Kuitenkin kieltävä ja kielletty määre edellyttävät toisiaan molemminpuolisesti. Määrätty ajatus määrätään siten, että se ei ole muita määrättyjä ajatuksia; se edellyttää näitä määrättyinä. Nämä puolestaan ovat määrättyjä siksi, etteivät ne ole ensin mainittu ajatus; ne siis edellyttävät tätä määrättynä.
Esimerkki. A on määrätty siten, että se on b:n, c:n, d:n jne. negaatio. B puolestaan on määrätty a:n, c:n, d:n jne. negaationa. A ja B siis edellyttävät toisiaan erillisinä määreinä jo ennen molemminpuolista negaatiota. Punainen väri ei ole sininen, ei keltainen jne. Mutta sininen väri on tätä väriä koska se ei ole punainen, keltainen jne. Sama pätee muihinkin edellä esimerkkeinä käytettyihin notioihin.
Huom. On helpompi oivaltaa, kuinka puhtaan kvalitatiiviset notiot, samoin kuin puhtaan kvantitatiiviset edellyttävät toinen toisiaan. Vaikeampaa on nähdä, miten myös kvalitatiiviset notiot edellyttävät kvantitatiivisia ja päinvastoin. Voimme tässä valaista asiaintilaa vain parilla esimerkillä. Keltainen väri esim. on keltaisen lukemattomia sävyjä, joten jokaisella keltaisella esineellä on oma vivahteensa jokaisessa esineen kohdassa. Keltainen väri voidaan siksi käsittää vain (kaikkien) värivivahteiden lukumääränä, jokainen vivahde taas keltaisen asteena. Notio ”keltainen” edellyttää siis kvantitatiivisia ”lukumäärän” ja ”asteen” notioita. Edelleen: aritmeettista yksikköä (unitas) ei voi puhtaan kvantitatiivisesti käsittää muuten kuin esim. kakkosen puoliskona, kolmosen kolmasosana jne. (ks. §:n 10 esimerkkiä), näitä lukuja taas ei voi käsittää kuin kahtena tai kolmena yksikkönä. Näin sanoen ei kummankaan merkitys tule ilmaistuksi. Siksi sanotaankin myös, että yksikkö on esine, kaksi on kaksi saman laatuista esinettä jne. Vastaavasti sanotaan matemaattisen proportion olevan saman laatuisten suureiden välistä suhdetta. Mutta nämä notiot – ”esine”, ”saman laatuinen” – ovat tällä abstraktion kannalla puhtaan kvalitatiivisia, koska esine ei tässä ole mitään muuta kuin kvaliteettinsa. Mittamääreet ilmaisevat kaikki sekä kvaliteettia että kvantiteettia. Niihin sisältyy kyseinen kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen molemminpuolinen toistensa edellyttäminen. Esimerkiksi happi määräytyy sen kvantitatiivisen suhteen kautta, joka sillä on vetyyn, typpeen, kaliumiin, bariumiin jne. (ks. § 9, esimerkki). Mutta tämä kvantitatiivinen suhde edellyttää jo happea ja vetyä, happea ja typpeä, vetyä ja typpeä jne. erillisinä kappaleina, ts. toisiinsa negatiivisesti viittaavina, erillisinä kvaliteetteina.
c. Abstraktion kumoaminen
§ 13
Pelkästään abstraktina, ts. pelkkänä toisten määrättyjen ajatusten negaationa, määrätty ajatus on siis määräämätön. Mutta toisaalta se on kyseisen negaation edellytyksenä oma edellytyksensä; ts. määrätty ajatus edellyttää itseään määrättynä voidakseen olla abstrakti määre, voidakseen olla muiden määrättyjen ajatusten negaatio. Määrätty ajatus on siis määrätty, ei siksi että se on pelkkää negaatiota, viittaa negatiivisesti toisiin määrättyihin ajatuksiin, vaan siksi, että se viittaa omaan itseensä.
Esimerkki. Notio A on määrätty, koska se ei ole b; tämä on määrätty, koska se ei ole a. Kumpikin näistä edellyttää siis omaa itseään ja on tämän johdosta toisen negaatio. Muodollisesti ilmaisten kumpikin on siten negaation negaatio, negeeraa oman negaationsa. Mutta ei-A:n (B:n) negaatio on A. Ei-B:n (A:n) negaatio on B. Kumpikin notio on siksi tämän kaksinkertaisen negaation seurauksena palautettu itseensä.
Huom. Aiemmin esitetyt esimerkit eivät tässä enää päde. Sillä vaikka määrätty ajatus on yksinkertainen kielto ja se viittaa toisiin määrättyihin ajatuksiin, on tämä toissijainen määre, jonka perustana on se, että määrätty ajatus viittaa itseensä, sen määreisyys itsessään. Mutta tällaista toissijaista merkitystä ei ole niillä notioilla, jotka ovat esimerkkejä abstraktista määreestä. Meidän on siis jätettävä kyseiset notiot sikseen, määrättyjen ajatusten eräänä lajina, joiden merkitys on edellä selvitetty. Seuraavassa siirrymme uusiin notioihin, joilla on uusi merkitys – refleksiokäsitteisiin.
§ 14
Ajatus viittaa itseensä, on itsessään määrätty. Tämä on ajatuksen refleksiota itseensä, sen takaisin taittumista itseään kohti. Se on takaisin taittumista, koska se on syntynyt siitä, että ajatus on viitannut toiseen, toisiin ajatuksiin, ja näistä ajatus on taittunut takaisin itseensä. Siksi ajatus on reflektoitumista itseensä sen perusteella, että se on refleksiota toisessa, että se ikään kuin peilautuu tässä toisessa. Jokaisella määrätyllä ajatuksella on nyt merkityksensä sen kautta, että se on tätä kaksinkertaista refleksiota. Näin abstrakti käsite on muuttunut refleksiokäsitteeksi.
Huom. 1. Tämän siirtymisen lähimpänä perusteena on abstraktin määreen vaillinaisuus. Niin epämääräiset notiot eivät näet tyydytä ajatuksen järjellisyyden vaatimusta. Jo pinnallinenkin pohdinta vaatii suurempaa terävyyttä ja tosia määreitä. Tutkittaessa tämän määreiden puuttumisen syytä huomataan sen olevan siinä, että määrätty ajatus jo on edellytetty määrättynä ennen sitä negaatiota, jonka nojalla siitä tulee abstrakti määre. Jonkin toisen määräytyneisyyden täytyy siis olla abstraktion perustana. Meihin nähden, jälkikäteiseen pohdintaan nähden tämä perustana oleva määräytyneisyys on muuan posterius [jälkimmäinen], se on tulos; mutta koska sen merkityksenä on abstraktin määreen perusteena oleminen, on se totuudessaan prius, aikaisempi. Prius se ei kuitenkaan ole ajatuksen kehityksessä, vaan ainoastaan merkitykseltään. Sillä on prioriteetti ennen abstraktia määrettä, mutta se ei ole aikaisempi ajatuksen kehityskulussa.
Huom. 2. Ero pykälätekstissä mainitun ajatuksen itseensä reflektoitumisen ja ajatuksen sinänsä välillä käy ilmi koko suoritetusta kehittelystä. Jälkimmäinen momentti, ajatus sinänsä, on ajatus välittömänä jälkikäteisen pohdinnan objektina, katsomatta ajatuksen määreeseen, negaatioon. Refleksio puolestaan on ajatus välittyneenä; siihen sisältyy momenttina myös negaatio.
Yleinen huomautus. Edellä olemme usein käyttäneet sanaa negaatio. Sen merkityksenä on silloin ollut ”pois sulkeminen”, ”erottaminen”. Näin on sanottu, että abstrakti määre saa kaiken merkityksensä negeeraamalla, sulkemalla pois muut määreet. Jos nyt definitiota pidetään tässä samana kuin sen määreisyyden, sen määrätyn merkityksen, lausumista, joka jollain notiolla on, ja abstraktilla määreellä on kaikki merkityksensä, määräytyneisyytensä, negaation ansiosta, silloin negaatio on samaa kuin definitio. Siitä vanha lause: Omnis determinatio negatio [jokainen määritelmä on kieltäminen]. Mutta edellä on sanottu lisäksi, että abstraktin määreen määräytyneisyys on määräämätöntä, toisin sanoen: pelkästään negaatiolla määrättynä se ei ole määrätty. Tämä on siis uusi definitio eli uusi negaatio, joka kieltää edellisen. Kyseinen abstraktin määreen luonnetta koskeva oivallus lausutaan siis julki negaation negaationa. Sen seurauksena ensimmäinen definitio on kumottu, ja negaation negaatio on siksi samaa kuin jonkun määreisyyden kumoaminen. Mutta itse sanalla kumota on kaksinainen merkitys: tehdä loppu jostakin, ja omaksua itseensä jotain. Kun siis abstraktin määreen määreisyyden sanotaan olevan kumottu, merkitsee se, että tämä määreisyys on sellaisena tuhottu, että se on lakannut olemasta määreisyyttä. Samalla se kuitenkin merkitsee, että se on omaksuttu siihen uuteen määreisyyteen, jonka ajatus on (refleksiossa) saanut. Se on omaksuttu siihen kiellettynä, ei-olennaisena määreisyytenä (ajatuksen reflektiona toisessa).
Olemme tässä kehitelleet negaation merkitystä ikään kuin definioiminen olisi vain meidän toimintaamme. Mutta jos kielto otetaan totuudessaan ajatuksen omana aktina, on abstrakti määre itse (toisten määreiden) negaatiota, samoin kuin se on määreettömän definitiota; ja määrätty ajatus, refleksiona itsessään, on negaation negaatiota.
B. Refleksiokäsite
a. Refleksio
§ 15
Refleksio on ajatuksen kehittelyn toinen päämomentti. Abstraktion tuloksena refleksio on toistaiseksi ainoastaan muodollinen ja siihen sisältyy, että itsensä varaan saatettu ajatus on määreisyytensä perusta; vasta tämän alkuperäisen määreisyyden pohjalta ajatus suhteutuu toisiin ajatuksiin myös negatiivisesti (eroaa toisista ajatuksista). Mitä itseensä viittaava ajatus sisällöltään on, samoin kuin mitä siihen perustuva määreisyys on, joka erottaa ajatuksen – määrättynä ajatuksena – muista määrätyistä ajatuksista, kaikki tämä on seuraavan analyysin kohteena.
Esimerkki. Sanottu merkitsee, että esimerkiksi notio kukka ei ole määrätty, ei saa määrättyä merkitystään eroamalla eläimestä, kivestä jne. Sillä paitsi että tämän notion määreisyys siten olisi riippuvainen tuollaisten negaatioiden äärettömästä sarjasta, kyseinen prosessi edellyttää, että käsite kukka on itsessään määrätty jotta se voisi erota kivestä, eläimestä ym. (ks. § 13, esimerkki). Mutta vaatimus tämän kukan omasta, muista riippumattomasta merkityksestä kehkeytyy vasta verrattaessa sitä näihin muihin, jos kohta sanotun merkityksen samalla pitää olla alkuperäinen, toimia itse vertailun perustana.
Huom. Refleksion luonteesta muodostetuista eri käsityksistä on tavallisesti vallalla se, että refleksio koostuu osaksi jonkun asian sisäisen luonteen selvittämisestä, osaksi taas sen tarkastelusta, mitä tästä seuraa tuon asian suhteesta toisiin asioihin. Itse asiassa nämä kaksi puolta muodostavatkin refleksion kaksi momenttia. On tarpeen vain käsittää ne ajatuksen omina momentteina ja tutkia, mitä ne merkitsevät sinänsä ja itselleen. Jos näet refleksiota pidetään vain ajattelevan yksilön tiettynä tapana käsittää jokin asia, päädytään samaan pintapuolisuuteen kuin muodollinen abstraktio. Aluksi huomaamme, ettei abstrakti määre salli tällaista menettelyä. On yhtä mahdotonta ratkaista, mikä muodostaa esim. keltaisen värin sisäisen luonteen, kuin toisiin muotoihin huomiota kiinnittämättä määritellä, mistä pyöreä muoto koostuu. Helposti nähdään myös, että ajatuksen itsensä luonteesta riippumaton refleksio on kokonaan vailla sääntöä; juuttuu pakostakin pelkkään vakuutteluun, että kyseessä oleva asia on sen tai sen luontoinen, suhtautuu sen johdosta yhteen asiaan näin, toiseen noin jne. loputtomiin.
§ 16
Mainitsimme edellä refleksion kaksi momenttia: ajatuksen refleksion itseensä ja sen refleksion toisessa. Näistä momenteista edellisellä on se merkitys, että se muodostaa ajatuksen alkuperäisen määräytyneisyyden, sen, mikä tekee ajatuksesta määrätyn ajatuksen. Jälkimmäisellä taas se, että se on toissijainen määräytyneisyys, joka loputtoman sarjan muodostaessaan ei koskaan tee ajatuksesta määrättyä. Edellinen on perusteena oleva, olennainen määräytyneisyys, jälkimmäinen ainoastaan relatiivinen ja epäolennainen.
Huom. (Ks. § 12 ja esimerkki sekä § 13). Jos palautamme mieleen abstraktia käsitettä koskevan opin tuloksen, niin siinä todettiin, että abstrakti käsite on ei-määrätty, koska se on negaatioiden ääretön sarja. Tämän määräytyneisyyden johdosta yksi määrätty ajatus kyllä on muuta kuin toinen; mutta kyseistä niiden eroa ei käy ilmaiseminen. – Edelleen sanottuun tulokseen sisältyi, että ajatuksen täytyy olla määrätty jo ennen tätä äärettömiin menevää negaatiota; näin siis ajatuksella on, itseensä viittaavana, tosi määreisyytensä. Suhteessa tähän pelkän negaation kautta toteutuva ajatuksen määreisyys on johdettua määreisyyttä.
§ 17
Nämä molemmat momentit ovat yhtä välttämättömiä refleksiossa, ajatuksen kehitysaktina. Sillä olennaisella, perusteena olevalla momentilla on tämä merkityksensä ainoastaan sen ansiosta, että se muodostaa epäolennaisen perusteen. Ja epäolennainen taas on tätä, koska sillä on perusteensa olennaisessa. Kyseinen refleksion momenttien molemminpuolinen toistensa edellyttäminen tekee refleksiosta itsestään määrätyn, tekee siitä määrätyn ajatuksen.
b. Refleksiokäsite yleisyytenä ja määreenä
§ 18
Määrätyllä ajatuksella on reflektoituneena ollessaan siis kaksinainen määreisyys. Se on 1) olennaisesti määrätty ajatus. Sellaisena se on oman itseensäreflektoitumisen määräämä ajatus ja ilmaisee yleistä sekä pysyvää 2) epäolennaisesti määrätyssä ajatuksessa, joka negaatioiden sarjana, refleksiona toisessa on määreiden vaihtelevaa moninaisuutta. Ensimmäisessä määreisyydessä ilmaisee määrätty ajatus olioiden olemuksen; jälkimmäisessä se ilmaisee itse olion.
Esimerkki. Tällaisia ovat kaikki ne notiot, jotka ilmaisevat oliota muodostavia osia, vastakohtana itse oliolle. Oliota tarkastellaan tällöin näiden osien yhteenliittymänä, jotka muodostavat olion olennaisen, pysyvän sisällön, johon nähden itse olio on epäolennainen satunnainen muoto. Siten esimerkiksi edellä (ks. § 9) mainitut yksinkertaiset kappaleet, kun ne käsitetään jonkun olion rakenneosina, muodostavat pysyvän sisällön, joka vain satunnaisesti eksistoi tässä tai tuossa muodossa. Tällaisia ovat edelleen ne notiot, jotka ilmaisevat johonkin ryhmään kuulumista, vastakohtana yksittäiselle oliolle. Suvusta ei edes mielikuvitus kykene luomaan kuvaa, vaan suvulla on eksistenssinsä yksilöissä. Kielessä ei ole erillisiä ilmauksia tälle erolle. Siten erotetaan esim. vain talo yleensä ja yksittäinen talo, kotka yleensä ja yksittäinen kotka jne. Notio ”talo”, sinänsä otettuna, erään oliolajin ilmauksena, osoittaa jokaisen talon olennaiset ominaisuudet, talojen vaihtelevasta muodosta riippumatta. Tämä olennaisuuden merkitys muodostaa käsitteen määreisyyden. Sitävastoin kun saman notion katsotaan merkitsevän yhtä taloa yhtenä, kaikista muista yksittäisolioista eroavana oliona, on se riittämätön ja riippuvainen määreiden äärettömästä moninaisuudesta; suhteessa notion yleiseen merkitykseen nämä määreet ovat epäolennaisia ja satunnaisia.
Huom. 1. Yksinkertainen negaatio tekee määrätystä ajatuksesta äärettömiin määrättävän. Jokaisessa kiellossa itse määrätty ajatus muuttuu ja siitä tulee negaation ansiosta uusi määrätty ajatus. Tämä muuttuvaisuus tekee kyseisellä tavalla määrätyn ajatuksen epäolennaiseksi määreisyydeksi. Määrätyllä ajatuksella on olennainen määreisyys, mutta ei tämän negaation ansiosta, vaan sen ansiosta, että se nojaa itseensä, on sama määrätty ajatus kaikissa vaihteluissa; se on pysyväistä tässä vaihtelevassa määreisyydessä sekä yhteistä ja yleistä kaikille vaihtuville määreille. Molemmat nämä määreisyydet saavat merkityksensä tästä keskinäisestä suhteestaan, joka näin siis muodostaa yhdyssiteen siirryttäessä abstraktista määreestä uuteen määrättyjen ajatusten lajiin. Abstrakti määrätty ajatus ei ilmaise epäolennaista määreisyyttä; tämä johtuu siitä, ettei abstraktia määrettä välitä sen perusteena oleva määreisyys, vaan se on välitön. Edempänä mainituilla yksinkertaisilla kappaleilla on oliota muodostavina osina tässä siksi toinen merkitys kuin mikä niillä on itsessään, välittöminä aistimellisina esineinä. Määrätty ajatus merkitsee myös tässä epäolennaisessa määreisyydessään aistimellista esinettä – ei välittömänä kvaliteettina, vaan eksistoivana oliona, monien ominaisuuksien yhdistelmänä. Notio ”eräs talo” merkitsee yhtä aistimellista esinettä; mutta tätä se merkitsee yleiseen ”talon” notioon sisältyvien kaikkien ominaisuuksien yksittäisenä eksistenssinä.
Huom. 2. Abstrakti määre on määrättynä ajatuksena yleinen. Silti yleisyys ja määre lankeavat siinä välittömästi yhteen. Silloin taas kun määrätty ajatus on refleksiokäsite, ovat yleisyys ja määre sen erillisiä määreisyyksiä.
Huom. 3. Notiot, jotka ilmaisevat vain jotain tiettyä esineiden luokkaa, koostuvat tähän luokkaan kuuluvien yksittäisolioiden osien, ominaisuuksien ja kykyjen yhdistelmästä. ”Suvulla” on korkeampi merkitys kuin tällaisella tietyllä ryhmällä, mikä edempänä osoitetaan, vaikka ”suku” tässä käsitetään vain tiettyä esineryhmää ilmaisevaksi.
§ 19
Määrätty ajatus ilmaisee näin siis itse oliossa erään kaksinaisuuden. Sama olio tulee näet milloin olennaiseksi olioksi, milloin taas epäolennaiseksi olioksi. Itse määrätty ajatus jakautuu siksi kahdeksi notioksi, kahdeksi määrätyksi ajatukseksi, joista yksi merkitsee olennaista oliota, toinen epäolennaista. Niiden ero on ainoastaan se, että edellisen määreisyytenä on jälkimmäisen perusteena oleminen; edellinen muodostaa jälkimmäisen määreisyyden ehdon.
Huom. Yllä esimerkkeinä mainitut yleiset olennaiset notiot tarkoittavat yleensä vain eksistoivan yksittäisolion lakia, sen yleistä sääntöä. Kuitenkin ne ilmaisevat myös, että kyseinen laki eksistoi yksittäisoliossa; mitä yksittäisolio vielä on lain lisäksi, on epäolennaista ja satunnaista. Siten yleinen, eksistenssin laki, on määreen eksistoiva ehto; se on eksistoiva yksittäisolio.
§ 20
Määrätty ajatus, jonka määreisyys muodostaa toisen määrätyn ajatuksen ehdon, on kuitenkin ehto ainoastaan edellyttämällä sitä määrättyä ajatusta, jonka ehto se on. Jälkimmäisellä täytyy siksi olla määreisyytensä edellisestä riippumatta, ja sen määreisyyden on puolestaan oltava edellisen määreisyyden ehtona. Kun nämä määreisyydet suhteutuvat toisiinsa kuten yleisyys ja määre (ks. § 18), on tuloksena, että yleisyys ja määre edellyttävät toisiaan määrätyssä ajatuksessa.
Esimerkki. Kyky ja voima ovat tällaisia notioita. Kyky on samaa sisältöä kuin sen tuote; voima samaa kuin sen ilmaus. Nämä notiot ilmaisevat saman asian kahdella tavalla. Erona on vain, että kyseinen asia käsitetään milloin ehtona, milloin edellytettynä ehdollisena. Esim. keskihakuisvoima ei ole muuta kuin itse se ilmiö, missä tämä voima ilmenee. ”Voiman” notio toteaa tässä vain, että yksittäinen ilmiö kuuluu vastaavanlaisten ilmiöiden yleiseen ryhmään; se siis ilmaisee määreen yleisenä. Yksittäinen ilmiö voiman ilmauksena taas sisältää kaiken, mitä ”voima” merkitsee, mutta ilmaisee yhdessä määreessä saman yleisyyden kuin mitä voima on. Vastaavasti jonkin asian syy on yhteenveto kaikista niistä ehdoista, joiden ansiosta asia on mitä on. Mutta vasta seurauksena siitä, että tuo asia on, syy on sen syy. Esim. aurinko on valon syy; mutta valo on auringon omaa olemusta, jonka ansiosta aurinko on mitä se on – itsevalaiseva kappale – , ja valo on näin eräs auringon ehto.
§ 21
Mutta tämän johdosta on myös kaikki ero ajatuksen olennaisen ja epäolennaisen määreellisyyden välillä lakannut. Määrätyllä ajatuksella on siten itsessään kaksinainen määreisyys, sekä yleisyytenä että määreenä, koska nämä molemmat edellyttävät määrätyssä ajatuksessa toisiaan ja molemmat ovat yhtä olennaisia. Molemmat myös ilmaisevat samaa, saman asian ja ovat siksi identtisiä (ks. § 19).
Esimerkki. Pykälätekstissä on annettu sukukäsitteen tosi merkitys. Sukukäsite näet viittaa yhtä hyvin koko sukuun kuin jokaiseen yksilöön. Näihin se kuitenkin viittaa siten, että suku ei vain ole yksilön ominaisuuksien yhteenvetoa jne., vaan suku on kaikkea mitä yksilö on, eikä yksilö ole mitään muuta kuin suku. Suku ei näet milloinkaan voisi olla pelkkää yksilöiden sarjaa. Se on yhtä hyvin yksi yksilö kuin kaikki yksilöt.
Huom. Sisältö ja muoto, yleinen ryhmäominaisuus ja yksittäinen olio, voima ja ilmaus, syy ja vaikutus edellyttävät molemminpuolisesti toisiaan. Tätä yhteistä määreisyyttä olemme pykäläjaksoissa kutsuneet samaksi asiaksi, sillä sen kautta molemmat notiolajit saavat saman merkityksen. Mutta vasta suvun käsite on se notio, joka ilmaisee tämän yhteisen määreisyyden; se ilmaisee yleisen ja määreen molemminpuolisen toistensa edellyttämisen.
c. Refleksion kumoaminen
§ 22
Tai oikeammin: kumpikin käsitys erikseen on yhtä epäolennainen. Määrätty ajatus pelkkänä yleisyytenä on abstrakti ja sisällyksetön. Määrätty ajatus pelkkänä määreenä on vailla perustetta, sillä on mielivaltainen määreisyys, se on vailla määrettä. Tosi määrätty ajatus on se, jonka määreisyytenä on yleisenä ollessaan päätyä määreeseen, mutta kumota se jälleen ja olla siinä itsensä kanssa identtinen yleisyys.
Huom. Kysymys näet kuuluu: sisältävätkö nämä jotain lajia, kykyä, voimaa, syytä ilmaisevat notiot mitään määreisyyttä? Eivät sisällä: ne ovat määrättyjä, niillä on määrätty merkitys ainoastaan niiden yksittäisten olioiden, ilmausten ja vaikutusten notioiden ansiosta, joissa ne ilmenevät ja joissa niillä on todellisuutta. Niillä ei siis sellaisinaan otettuna ole mitään määreisyyttä. Mutta toisaalta: kun ne notiot, jotka ilmaisevat yksittäistä oliota jne. antavat ensin mainituille notioille merkityksen ja määreisyyden, niin mikä sitten on itse näissä jälkimmäisissä notioissa määräävää? Mistä ne saavat määrätyn merkityksen? Vastaus kuuluu: myös ne ovat itsessään vailla merkitystä; niilläkin on määreisyys ainoastaan yhteydessä ensin mainittuihin notioihin. Tämä molemminpuolinen edellyttäminen on välttämätöntä ja siinä piilee refleksion totuus. Mutta tähän sisältyy myös, että sekä olennainen että epäolennainen määreisyys, sekä yleisyys että määre, ovat yhtä olennaisia. Pykälätekstissä mainitut määrätyt ajatukset voivat olla esim. ”totuus”, ”oikeus”, ”järki” jne. Totuus yleensä ja yksi totuus ovat identtisiä. Totuudella on elämänsä omassa itsessään, mutta se kumoaa tämän ja on myös toinen määrätty totuus.
§ 23
Tähän tulokseen sisältyy pelkkä vaatimus määrättyjen ajatusten uudesta luokasta. Nämä ajatukset eivät abstraktin määreen lailla ole äärettömiin määrättävissä ja siksi itse asiassa määrettä vailla. Niillä ei myöskään ole sellaista kaksinaista määreisyyttä, että yksi määreisyys edellyttäisi toista ilman että kumpikaan yksin on määräävä, kuten refleksiokäsitteen kohdalla. Mutta tämän vaatimuksen täyttämisen sääntö on samalla annettu tuloksessa: määrätyn ajatuksen määreisyytenä on vain yksi seikka – yleisen ykseys määreen kanssa.
Yleinen huomautus. Tavallisesti erotellaan toisistaan jonkun seikan käsittäminen in abstracto ja in concreto. Edellisellä tarkoitetaan silloin kyseistä seikkaa ymmärrettynä ajatukselle tarjoutuvassa käsitteessään, jälkimmäisellä aistein tapahtuvaa havaintoa. Mutta yhtä lailla on tapana erottaa toisistaan abstraktit ja konkreettiset käsitteet. Tällöin abstrakteilla käsitteillä ymmärretään notioita, joilla ei ole vastaavaa aistimellista objektia, konkreettisilla niitä, joilla tällainen objekti on. Nämä molemmat erottelut pohjautuvat väärälle näkemykselle ajatuksen luonteesta. Ensinnäkin on ajattelematonta pitää aistimellista ja katoavaista konkreettisempana kuin ajatuksen katoamattomia määreitä. Toisekseen tällöin tehdään pääasiassa ne käsitteet abstrakteiksi, jotka saavat kaiken merkityksensä positiivisesta suhteestaan johonkin toiseen notioon. Niinpä ”voimaa”, ”syytä” ja vastaavia pidetään pelkästään abstrakteina notioina, vaikka juuri nämä saavat merkityksensä vain siitä että ne viittaavat ilmaukseensa tai vaikutukseensa. Sama pätee refleksiokäsitteisiin yleensä. Abstraktit notiot saavat merkityksensä abstrahoitumalla kaikista muista notioista, sulkemalla pois, negeeraamalla nämä. Ne notiot sitävastoin, jotka saavat merkityksensä siitä että viittaavat positiivisesti muihin notioihin, jotka ovat näiden syy, voima, ominaisuus, kyky jne., ovat refleksiokäsitteitä. Näitä ovat myös ne, joilla on itsessään kaksinainen merkitys, nimittäin se että ne ilmaisevat sekä ryhmää, sukua, että samalla yksittäistä, yksilöä erillisinä eksistensseinä. Yhtään sen oikeampaa ei ole mitata käsitettä edellytetyn, aistimellisen objektin mukaan. Ajattelun ja havainnoinnin välillä ei näet ole mitään muuta suhdetta kuin se, että havainnointi on se taakse jätetty, se sanoin lausumaton, jonka negaatiota määrätty ajatus lausuttuna sanana on. Sana ei lausu aistillista julki aistimellisena yksittäisoliona, vaan yleisyytenä, yleisenä kvaliteettina, ryhmänä jne. Abstrakti, samoin kuin refleksiokäsite, on kyllä ulkoisen ja aistimellisen muuan ilmaus, mutta ne eivät ilmaise tätä sellaisena kuin se on havannoinnille, vaan sellaisena kuin se on ajatukselle.
C. Järkikäsite
§ 24
Aivan kuten siirryttäessä abstraktista käsitteestä refleksiokäsitteeseen, on meidän tässäkin aloitettava analysoimalla edeltäneen kehittelyn tulosta. Kyseisenä tuloksena oli, että määrätty ajatus on yleisyyttä ja määrettä, mutta sellainen yleisyys, joka siirtyy määreeseen, jolla on sama määreisyys kuin tällä, ja sellainen määre, joka kumoaa itsensä ja on yleisyyttä.
Huom. Refleksiokäsitteen kehittelyn tulos, sellaisena kuin se pykälätekstissä on ilmaistu, on kyllä pelkästään muodollinen. Siihen sisältyy kuitenkin sääntö sille määreisyydelle, joka järkikäsitteellä tulee olla. Kun sanotaan määrätyn ajatuksen olevan yleisyyden ja määreen ykseys, sisältyy siihen, että nämä kaksi momenttia kuuluvat määrättyyn ajatukseen, mutta sillä lailla, että yhden momentin määreisyys on toisenkin; että yleinen siirtyy määreeseen ja määre kumoaa itsensä sellaisena ja on yleisyyttä. Tässä on myöskin annettu sääntö, millainen ominaisuus järkikäsitteelle kuuluvalla yleisyydellä ja määreellä on oltava. Ilmaukset ”yleisyys” ja ”määre” ovat ainoita, jotka tässä vastaavat näiden momenttien sisäistä suhdetta, vaikka abstraktion ja refleksion katsantokannoilla oltaessa niitä onkin voitu tulkita ja korvata toisilla sanoilla, kuten ”negaatio”, ”olennainen ja epäolennainen”, ”määreisyys”.
a. Välitön järkikäsite
§ 25
Refleksiokäsitteen analyysin välittömänä tuloksena on, että määrätty ajatus saa määreisyytensä siitä, että sen momentit yleisyys ja määre edellyttävät toisiaan. Kuitenkin jo abstraktia käsitettä koskevan opin tulokseksi saatiin, että määre edellyttää yleistä (joka on sen peruste). Sen takia välittömän järkikäsitteen muodostaa refleksiokäsitteen analyysin yksinkertainen tulos, joka oli vain siinä, että yleinen edellyttää määrettä. Järkikäsite on siksi määrätty ajatus, jonka määreisyytenä on, että sen yleisyysmomentti edellyttää määreen momenttia (ks. §§ 20, 21). Ja kun määrätty ajatus tässä on määreen kanssa identtinen yleisyys, samalla kun yleisyydellä ja määreellä on sama määreisyys (ks. § 4), tahtoo tämä sanoa: määrätty ajatus yleisyytenä siirtyy määreeksi tai päätyy siihen.
Esimerkki. Tällaisia käsitteitä ovat ”elämä”, ”oikeus”, ”totuus” jne. Ne eivät saa merkitystään määreestä, yksilöllisesti elävästä, oikeudenmukaisesta teosta, tästä tai tuosta todesta lauseesta, vaan ne ovat itsessään määrättyjä. Ne ovat eläviä ajatuksia, jotka toteuttavat itsensä, siirtyvät määreeseen ja pysyvät määreessä elämänä, oikeutena, totuutena.
Huom. Ero, joka pykälätekstissä on tehty refleksiokäsitteen analyysin välittömän tuloksen ja abstraktin käsitteen kehittelyn välille, perustuu sille, että vain ensinmainittu tulos muodostaa siirtymisen järkikäsitteeseen. Tosin myös jälkimmäinen sisältyy meidän kannaltamme katsoen siihen, jo saatuna ajatuksen luonnetta koskevana oivalluksena. Lisäksi se, että sana ”edellyttää” merkitsee samaa kuin ”päätyä johonkin”, johtuu yleisyyden ja määreen ykseydestä, niiden identiteetistä – ts. siitä, että yksi momentti lankeaa määreisyytensä suhteen yhteen toisen kanssa. Järkikäsite edellyttää yleisyytenä määrettään; mutta määreellä ei ole mitään muuta määreisyyttä (merkitystä) kuin yleinen. Kyseinen edellytys on siksi samaa määreisyyden siirtymää yleisyydestä määreeseen.
b. Järkikäsitteen dialektiikka
§ 26
Määreeseen päätynyt käsite-yleisyys erottaa itsensä itsestään pelkkänä yleisyytenä, yleiskäsitteenä. Mutta toisaalta määre on identtinen yleisen kanssa. Järkikäsitteenä määrätty ajatus siis sekä on että ei ole yleisyyden ja määreen identiteettiä. Tämä ristiriita muodostaa järkikäsitteen dialektiikan.
Esimerkki. Pykälätekstin lyhyt ekspositio osoittaa itse järkikäsitteessä olevan ristiriidan. Mutta on selvää, että käsitteen momenttien ollessa tässä mainitut erottautuu käsite, joka on näiden momenttien identiteettiä, kummastakin momentista. Notioita, jotka ilmaisevat tätä ristiriitaa, ovat esimerkiksi ”hyöty”, ”onnellisuus”, ”täydellisyys”, yleensä kaikki ne notiot jotka ilmaisevat vain jonkun asian suhteellisen vastaavuuden edellytetyn käsitteen (tarkoitusperän) kanssa. Nämä notiot eivät ilmaise itse sitä yleiskäsitettä, johon määre (määrätty asia, teko jne.) liitetään; mutta ne ilmaisevat, vastaako kyseinen yleiskäsite mainittua notiota vai ei. Mikä on hyödyllistä yhdessä suhteessa, on hyödytöntä toisessa; hyödyllistä yhden mielestä, hyödytöntä toisen mielestä. Näin siis kaikki voi olla hyödyllistä ja kaikki hyödytöntä, täydellistä ja epätäydellistä jne.
Huom. Edellä sanotusta ilmenee, että kyseinen kanta on järkikäsitteessä subjektiivisen mielivallan, mielipiteen, arvioinnin katsantokanta. Se on annettu käsitteen luonnon myötä; siihen sisältyy, että myös sellaiset käsitteet kuin ”oikea”, ”totuus” jne. ovat määreissään riippuvaisia ajattelevan ja tahtovan subjektin tekemisestä ja jättämisestä, mutta silloin ne voidaan alentaa pelkäksi suhteelliseksi määreisyydeksi.
§ 27
Totuudenmukaista tässä ristiriidassa on, että järkikäsite päätyessään määreeseen (ollessaan määrettä) taas kumoaa tämän määreen (ei ole kyseistä määrettä). Toisin sanoen järkikäsite on määreiden prosessi. Näistä määreistä itse kukin on yleiskäsitteen kanssa identtinen määre, ja tulee sellaisena taas negeeratuksi, mutta tässä negaatiossaan (toisessa määreessä) se on samaa yleisyyttä. Sellaisena prosessina määre on se, mikä on yleinen.
Huom. Jos esimerkiksi kysytään, mistä oikeuden käsite saa määreisyytensä, voidaan vastata sen olevan määrätty, koska oikeuden käsitteellä on järjellinen todellisuus yhteiskunnassa, historiassa jne. Mutta oikeusmääreet ovat muuttuvia, erilaisia eri kansoilla ja aikoina. Siksi ei oikeuden käsitettä voi määrätä näistä lähtien, vaan sen täytyy jo itsessään olla määrätty. Siksi oikeuskäsitteen luontona on, että se on itsessään määrätty, mutta samalla se muodostaa jatkuvan itsensä kumoavien oikeusmääreiden prosessin.
§ 28
Kun olemme sanoneet järkikäsitteen päätyvän yleisyytenä määreeseen (§ 25), mutta tämän määreeseen päätyvän yleisyyden eroavan yleisyyden alkuperäisestä momentista (§ 26), niin silloin myös yleinen, ollessaan tämä alkuperäinen momentti, suhteutuu negatiivisesti määreeseen, eroaa määreestä. Negaatio, määre on siksi itse yleisyyden momentti, ja sen päätyminen määreeseen on siirtymää määreestä määreeseen, määreiden prosessi. Sellaisena prosessina myös yleinen on siten määre.
Huom. Tämä on järkikäsitteen kehittelyn toinen puoli. Yleiskäsite ei sinänsä näet ole mikään abstraktio, joka sijaitsisi oman todellisuutensa, määreiden prosessin ulkopuolella, vaan yleiskäsite on sama prosessi kuin määre. Niinpä ei oikeuskäsite ole vain yleinen oikeuden määritelmä, vaan se akti, prosessi, kehitys, jonka oikeusmääreet itse muodostavat.
c. Immanentti käsite
§ 29
Näin siis sekä yleisyys että määre ovat samaa prosessia, ja kumpikin momentti on omissa puitteissaan yleisyyden ja määreen identiteettiä. Tässä kehittelyssä järkikäsite on immanentti käsite. Se on määrätty ajatus, joka ei vain ilmaise että yleinen on identtinen määreen kanssa, vaan myös että tämä identiteetti muodostaa sekä määreen että yleisen määreisyyden.
Esimerkki. Esimerkiksi käyvät jo aiemmin mainitut notiot: ”totuus”, ”oikeus”, samoin ”järki”, ”kauneus”, ”henki”, ”valtio” jne. Totuus esim. ei ole vain totuutta yleensä, vaan määrätty totuus. Mutta mikä on totta määrätyssä totuudessa, on sen vastaavuus kaiken totuuden, totuuden yleensä kanssa; ja totuus yleensä taas on samaa määrätyn totuuden ja kaiken totuuden vastaavuutta. Koska tällaiset käsitteet ilmaisevat jotain määreessä asustavaa, määreessä itseään toteuttavaa yleisyyttä, ovat ne immanentteja käsitteitä.
§ 30
Immanentissa käsitteessä yleisyyden ja määreen välinen identiteetti on kehitelty siten, että kummallakin sanotulla ajatuksen momentilla on itselleen vain se merkitys, että ne ovat tätä identiteettiä.
Tämä on korkein määreisyys, mihin ajatuksen luonteen analyysi vie. Immanentti ajatus ilmaisee siksi ajatuksen tosi luonnon. Se on määreen ja yleisen kehittynyt identiteetti.
Huom. Ettei kehittelyä tässä enää voida jatkaa, huomataan siitä, että immanentin käsitteen molemmat momentit, yleisyys ja määre, kumpikin ovat samaa yleisyyden ja määreen identiteettiä mitä immanentti käsite itse. Jomman kumman näiden momentin analyysi johtaisi siksi samaan tulokseen kuin mikä jo on saatu; se olisi jo tapahtuneen kehittelyn toistamista.
Ajatuksen käsite eli käsite έή
§ 31
Tähän asti toteutuneen ajatuksen kehittelyn tuloksena on siis, että ajatus on yleisyyden ja määreen identiteettiä, mutta tätä identiteettiä se on olemalla se prosessi, se actus [toiminta], missä yleinen siirtyy määreeksi ja määre kumoaa itsensä sekä on yleinen. Kyseinen kaksinainen siirtymä muodostaa immanentin käsitteen; tämä taas siirtymäksi, prosessiksi käsitettynä on käsite έήajatuksen käsite. Tämä akti, tämä prosessi muodostaa käsitteen kolmannen momentin, käsite-yksittäisyyden, joka siis on käsitteen kahden muun momentin, määreen ja yleisen, yhdistys itse.
Huom. 1. Käsitteen kyseisen luonteen valaisemiseksi ei ole mitään muuta esimerkkiä kuin ajatus itse. – Ajatusta ei kuitenkaan saa käsittää vain ajattelijan, subjektin ajatukseksi, joskin myös subjektin ajatus on samaa prosessia kuin ajatus käsitteenä. Myös järjellinen objekti, objektiivinen todellisuus on tätä prosessia; sillä vain tällaisessa subjektiivisen (ajattelun) ja objektiivisen (ajatellun) identiteetistä käsin saa immanentti käsite merkityksensä. Kun näet kysytään: mikä on järjellistä, totta, oikeaa?, ei voi vastata muuta kuin: järjellinen on todellisuutta, nimittäin järjellistä todellisuutta; se on todellisen vastaavuutta järjen käsitteen kanssa. Sama pätee toteen ja oikeaan. Sanalla sanoen: järjellistä, totta ja oikeaa on se, että järki, totuus ja oikeus ovat toteutettuja. Todellisuutta taas on kyseinen järjellisen, toden ja oikeuden todellisuus. Tämä kaksinkertainen prosessi muodostaa myös järjellisen ajatuksen, ajatuksen totuudessaan. Käsite, ajattelu eivät ole ajattelevan olennon mielivaltaista miellettä, vaan tämän mielteen yhtäpitävyyttä todellisuuden kanssa, ajatellun objektin kanssa. Todellinen objekti ei ole satunnaista eksistenssiä, vaan eksistoivan vastaavuutta ajattelun kanssa, käsitteen kanssa, ajattelevan olennon ajattelemisena.
Huom. 2. Jos tämän takia käsitteellä esimerkiksi ymmärretään ajattelemisen prosessia ajattelevassa subjektissa, ei silloin tule unohtaa, että ajateltu objekti on samaa prosessia. Subjektin ajattelu on nyt siirtymistä yhdestä määrätystä ajatuksesta toiseen. Ajatus yleensä, ajattelu, siirtyy määrättyyn ajatukseen, mutta ajatus yleensä ei ole vain tätä yhtä määrättyä ajatusta; se on myös muita määrättyjä ajatuksia. Ajattelu siirtyy siis pois yhdestä määrätystä ajatuksesta ja kumoaa määreensä. Juuri tämä prosessi tekee subjektista ajattelevan subjektin, yksittäisyyden, yksilön. Mutta objekti on samaa prosessia. Objekti ei ole pysyvä määre, vaan siirtymää määreestä määreeseen; näin se on yleisyyttä. Sen johdosta objekti on todellinen, yksittäinen, yksilöllinen objekti. Tämä objektin luonto on edeltäneessä kehittelyssä esiintynyt eri lailla ajattelun eri katsantokannoista riippuen; aina se kuitenkin on esiintynyt määreen kumoamisena. Abstraktion katsantokannalla pysyttäytyessä objekti oli ääretöntä siirtymää määreestä määreeseen. Refleksion kannalla oltaessa objekti oli siirtymää epäolennaisesta määreisyydestä olennaiseen. Järkikäsitteen kannalta objekti oli siirtymää yleisyydestä määreeseen, mutta sellaiseen määreeseen, joka kumoaa itsensä ja on identtinen yleisen kanssa. On selvää, että edellä sanottu pätee vain esimerkinomaisesti objektiin sinänsä, koska kehitys on ollut puhtaan ajatuksen kehittelyä. Mutta kyseinen kehitys on, kuten sanottu, yhtä hyvin ajattelevan subjektin kuin ajatellun objektin kehitystä.
Yleinen huomautus. Nimitykset abstrakti käsite, refleksiokäsite ja järkikäsite vaativat lähemmän selityksen, jonka olemme lykänneet tähän saakka voidaksemme vertailun avulla tehdä asian selvemmäksi. Ne ilmaisevat ylipäätään, jokainen itsessään, koko sitä prosessia, joka muodostaa niiden luonnon.
Siten abstrakti käsite ei merkitse itse kutakin kvaliteettia jne. sellaisenaan; se ei merkitse tätä tai tuota yksittäistä notiota. Mikään tällainen notio ei näet ilmaise, mitä jokin asia järjellisessä todellisuudessaan on, ts. niihin ei sisälly mitään käsittämistä. Mutta kun tällainen notio otetaan koko abstraktioprosessin ilmauksena, ts. abstraktion aktina, eräänä abstraktiomääreenä ja itsensä kumoavana määreenä, silloin notio muodostaa myös ilmauksen käsitteelle, sikäli kuin käsite on abstrakti. Toisaalta notioon sisältyy, että käsite on abstraktina käsitteenä riittämätöntä, äärellistä, itsensä kumoavaa käsittämistä.
Vielä selvemmin tämä näyttäytyy refleksiokäsitteessä. Sillä refleksiokäsitteen ilmauksena on osittain yksi notio kahdessa erillisessä merkityksessä, osittain kaksi eri notiota (ks. §§ 18, 19). Nämä molemmat muodostavat refleksiokäsitteen, jolloin niiden samalla katsotaan muodostavan itse refleksioprosessin.
On siis asianmukaisempaa kutsua väriä, muotoa jne. ilmaisevia notioita abstrakteiksi määreiksi tai pelkästään abstrakteiksi notioiksi. Samaten voidaan refleksio-yleisyyttä ja -määrettä ilmaisevia notioita kutsua reflektoidun-yleisiksi ja reflektoidun-määrätyiksi notioiksi.
Toisin on asiainlaita järkikäsitteen kohdalla. Nimitys on tautologinen, koska kaiken käsittämisen tulee olla järjellistä. Olemme silti käyttäneet sitä erotuksena abstraktisesta ja refleksiokäsitteestä. Tähän kuuluvia notioita voidaan siksi kutsua yksinomaan käsitteiksi. Sellainen notio näet sanoo kaiken, mitä asia on. Esimerkiksi ”oikeus” ilmaisee kaiken, mitä jokaiseen oikeudenmukaiseen tekoon sisältyy, eikä tästä teosta voida sanoa mitään muuta kuin että se on oikea. Juuri siksi ei näiden notioiden yläpuolella ole muita, joihin sisältyisi määrätympi käsittäminen.
Voidaan muuten havaita, että abstraktit käsitteet ilmaisevat vain aistimellista ja katoavaista. Reflektoidun-määrätyt notiot ilmaisevat nekin aistimellista, mutta aistimellista jonkun pysyvän ilmentymänä; tämän pysyvän ilmaisuja taas ovat reflektoidun-yleiset käsitteet. Varsinaiset käsitteet, järkikäsitteet sitävastoin eivät ilmaise mitään pelkästään aistimellista, eivät myöskään mitään, joka muodostaisi aistimellisesta erillisen pysyvän maailman. Ne ilmaisevat sitä pysyvää prosessia, joka muodostaa aistimellisen katoavaisuuden. Sillä esim. totuuden pysyväisyys on siinä, että jokaisella ajalla on oma totuutensa; jokainen aika tuntee ja tunnustaa totuuden. Lauseiden ja järjestelmien, yksilöiden ja kansakuntien luhistuessa ja hävitessä totuus elää edelleen ja kehittyy alituisesti uusissa muodoissa.
TOINEN OSA. ARVOSTELMAOPPI
§ 32
Käsite, ajatuksen käsite, on momenttiensa, yleisyyden ja määreen ykseyttä. Kyseinen ykseys on prosessi. Sellaisena se muodostaa käsitteen kolmannen momentin: yksittäisyyden. Tämä kolmas momentti on ajatuksen tosi määreisyyttä. Ajatus on siksi määrätty ajatus; mutta se on sellainen määrätty ajatus, joka on prosessi. Sen määreisyytenä on prosessi, siirtymä.
Selitys. Käsitteen yksittäisyysmomentti on ajatuksen prosessi, sen kehitys; se on itse ajattelua. Käsitteessä on siksi ilmaistu, ettei ajatteleminen ole pelkkää ajattelevan olennon toimintaa. Tämä on tässä ajatuksen määreisyyttä, ts. ajatus on määrättyä ajatusta ajatteluna.
Huom. Määrätyllä ajatuksella ei seuraavassa esityksessä siksi ole ainoastaan notion, määrätyn sanan merkitystä; se ilmaisee samalla ajatuksen prosessin, siirtymän notiosta notioon, siis useampien notioiden välisen suhteen. Käsite-yksittäisyys voidaan ymmärtää myös ajattelevana subjektina, ajattelevana yksilönä, tai yksittäisenä objektina; mutta silloin tulee yhtä hyvin subjekti kuin objektikin ymmärtää prosessina, siirtymänä määreestä määreeseen.
§ 33
Määrätty ajatus on siksi arvostelma. Arvostelma on käsitemääreisyyttä, ts. se ilmaisee määrätyn ajatuksen prosessina, ajatuksen aktina, ajatteluna. – Kun määrätty ajatus on prosessi, on se siirtymää yhdestä määrätystä ajatuksesta toiseen. Mutta se on sellaista siirtymää, joka ilmaisee käsitteen määreisyyden, ts. käsite-yksittäisyyden, yleisen ja määreen ykseyden. Arvostelma on näin siis tämän ykseyden ilmaus. Sen yleisenä skeemana on: Määre on yleistä.
Selitys. Sen sijaan että määrätty ajatus olisi yksi notio, on se tätä nykyä määrätyn ajatuksen akti, määrätty tapa ajatella. – Mikään notio ei ajattelevalle subjektille ole vain tämä notio, vaan ajatteleva muodostaa, kuten tavataan sanoa, tästä notiosta itselleen tietyn käsitteen. Eri notioita tarkastellaan myös tässä kirjassa kyseiseltä kannalta, tosin sillä erolla, ettei sanottu notion merkityksen tavoittamisen tapa ole subjektiivinen, vaan riippuu ajattelun luonteesta.
Huom. Käsitettä koskevan opin sekä logiikan seuraavien jaksojen välisen eron voi muotoilla siten, että käsiteopissa selvitellään notioiden eri merkityksiä, seuraavissa osissa taas määritellään se ajatuksen akti, jossa kyseiset notiot syntyvät ja muotoutuvat. – Näissä myöhemmissä jaksoissa saadaan siksi varsinainen todistus sille, miksei ole olemassa enempiä tai vähempiä notioiden lajeja kuin esitetyt. – Sen takia esim. käsillä oleva arvostelmaoppi kehittää arvostelmien eri lajit, yhden toisesta; se siis osoittaa notioiden geneettisen kehkeytymisen, toisin sanoen, miten ne tuotetaan esiin ajattelussa ja sen avulla.
§ 34
Arvostelman kehittely on kyllä yhtäältä jatkoa sille ajatuksen analyysille, joka muodosti käsiteopin. Mutta koska jokainen arvostelma ilmaisee tiettyä ajattelun prosessia, yhden määrätyn ajatuksen siirtymistä toiseen, ilmaisee arvostelma myös määrättyjen ajatusten yhteenliittämisen, niiden synteesin.
Selitys. Täydellä syyllä pidetään ajattelemattomana sellaisten sanojen ja notioiden käyttämistä, joita ei ole itselleen selvittänyt. Arkikielessä kuitenkin lähes jokainen käyttää runsaasti sanoja, joiden määreisyyttä hän usein on kovin vähän selvitellyt. – Tieteellisessä todistuksessa tai missä tahansa muussa vakuuttavuuteen pyrkivässä esityksessä kuitenkin vaaditaan, että kaikki esiintyvät notiot ovat tarkkaan määrättyjä. Kun notio ymmärretään tällaisella määräytyneisyydellä, sisältää se aina arvostelman. Tähän määräytyneisyyteen ajatteleva päätyy pohdiskelussa analysoimalla eri notioita. Mutta sellainen analyysi edellyttää synteesiä, jonka kautta jokainen notio on saanut sen määreisyyden, minkä pohdiskelu analyyttisesti kehittelee siitä esiin. – Jokainen analyysi on vieläpä, koska annettu notio sen ansiosta saa uuden määreisyyden, samalla synteesi; ts. tämä uusi määreisyys yhdistetään annettuun notioon analyysin kautta, tähän notioon sellaisena kuin se oli ennen analyysia. – Mutta arvostelma on tämän yhdistämisen ilmaus. Tuon yhdistämisen läsnäoloa analyysissa ei ole ilmaistu määrätyssä ajatuksessa; sen voi tavoittaa vain ulkoapäin suoritettu tarkastelu.
§ 35
Kun arvostelman yleinen skeema kuuluu: Määre on yleistä, koostuu arvostelma kahdesta määrätystä ajatuksesta, joiden toisikseen siirtymisen arvostelma ilmaisee. Kyseisen siirtymän ansiosta ajatukset saavat merkityksensä. Nämä määrätyt ajatukset ovat saaneet nimityksen ”subjekti” ja ”predikaatti”. Edellinen ilmaisee määrettä, jälkimmäinen yleistä. – Tai: Subjekti on määrätty ajatus, jonka siirtymisen toiseen arvostelma ilmaisee; predikaatti on se määrätty ajatus, johon edellinen siirtyy. – Itse siirtymä ilmaistaan kopulalla ”on”. Kyseisellä olemisella on vaihteleva merkitys riippuen sen ilmaisemasta subjektin ja predikaatin vaihtelevasta suhteesta.
Huom. Se mitä tässä on kutsuttu ”arvostelman yleiseksi skeemaksi”, on arvostelman sekä luonteen että ilmauksen yhteinen kaava; se on arvostelma sanoin ilmaistuna. Kuitenkaan ei tämä skeema ole pysyvä sikäli, että on sellaisiakin arvostelmia, joiden ilmaisuna on: ”Määre on määre”, tai: ”Yleinen on määre”. – Mutta juuri koska nämä arvostelmat kumoavat arvostelman yleisen muodon, sisältyy niihin myös itse arvostelman kumoaminen, sen siirtyminen uudenlaisiin arvostelmiin. – Jälkimmäinen selitys subjektin ja predikaatin luonteesta on siksi yleispätevämpi arvostelman skeema; se ilmaisee subjektin ja predikaatin keskinäissuhteen jopa mainituissa, skeemasta poikkeavissa arvostelmissa. – Subjekti ja predikaatti ovat muuten nimityksiä, jotka ovat juurtuneet logiikkaan. – Ne voidaan sellaisinaan säilyttää, joskin niiden merkitys muuttuu itse arvostelman myötä.
Huomaa! Mikä tahansa kieliopillinen lause ei ole arvostelma vain koska se on lause. Kertova lause, esim. ”Kello on yksitoista”, on arvostelma vain siinä tapauksessa, että se olisi ratkaisu itse lauseen totuudesta tai epätotuudesta, ts. siinä tapauksessa, että kysymys olisi arvioimisesta, esim. sen arvioinnista, mikä tuntiluku on tiettynä ajankohtana menossa. Arvostelma muodostaa aina tällaisen arvioinnin. Jokainen arvostelma on näin siis definitio, joskaan ei siinä merkityksessä, että se olisi pelkästään sen lausumista, mitä joku annettu notio on, riippuen tästä notiosta aiemmin omaksutusta luulosta, mielipiteestä. Definioitu notio päinvastoin syntyy vasta definition, määräämisen kautta. – Esimerkiksi arvostelma ”Jumala on pyhä” on arviointi, definitio, vain sen perusteella, että se antaa sanalle ”Jumala” tietyn merkityksen (pyhyyden merkityksen). – Pelkkänä jumaluudelta edellytettyjen ominaisuuksien luettelointina on kyseessä lause, puhetapa, ei arvostelma. Definitioita on siksi täsmälleen yhtä monenlaisia kuin arvostelmiakin. Kaikki arvostelmat ovat definitioita, myös siinä suhteessa että ne ovat käsitteen luonnetta koskevia ilmauksia, käsitemääreisyyksiä.
A. Abstrakti arvostelma
a. Positiivinen arvostelma
§ 36
Koska arvostelma on käsitemääreisyyttä ja se ilmaisee määrätyssä ajatuksessa käsitteen luonnon, on arvostelma yleisyyden ja määreen välitöntä ykseyttä. Tämä ykseys on välitön, sillä se on annettu, välitön tulos ajatuksen kehittelystä käsitteenä. Subjektilla yhtä vähän kuin predikaatillakaan ei tässä siksi vielä ole mitään muuta merkitystä kuin että ne lankeavat keskenään yhteen, muodostavat välittömän ykseyden.
Selitys. Käsitteen luonne on kyllä edellä tullut kehitellyksi; mutta tämä kehittely on sikäli muodollista, että käsitteen momentit – yleisyys, määre, yksittäisyys – merkitsevät vain käsitettä ajattelun yleisenä prosessina osoittamatta tätä prosessia määrätyissä ajatuksissa. Arvostelman kehitys on nyt sen osoittamista, miten tämä prosessi esiintyy määrätyssä ajatuksessa, ts. miten se synnyttää määrättyjen ajatusten eri lajit. Tulos, mistä tarkastelun on lähdettävä liikkeelle, on yksittäisyyden momentti käsitteessä. Tähän momenttiin sisältyy vain, että määre on yleistä. Kun kyseinen tulos otetaan sellaisena kuin se on, sisältyy siihen vain tämä oleminen, nimittäin se että määreen oleminen on yleisen olemista.
Huomaa! Kun tässä ja edempänä puhutaan käsitteestä, sillä ei tarkoiteta yhtä käsitettä, määrättyä ajatusta, vaan ajatuksen käsitettä, käsitettä έή
§ 37
Arvostelman yleisen skeeman kuuluessa: ”Määre on yleinen”, voimme soveltaa tätä myös välittömään arvostelmaan. Määreellä, arvostelman subjektilla ei tässä ole mitään muuta merkitystä kuin että se on yleinen; ja tämän, predikaatin, merkityksenä on, että se lankeaa välittömästi yhteen määreen kanssa. Arvostelma on siis positiivinen arvostelma, sillä se on itsestään riippuvainen, ei ilmaise mitään välitystä.
Selitys. Positiivinen arvostelma on yhtä vähän pelkästään myöntävä lause kuin arvostelma yleensä on lause. Se, mikä on positiivista, ei ole ilmaisussa, sanoissa, vaan itse arvostelman muodostavassa synteesissä. Jos arvostelma ilmaisee subjektin ja predikaatin välistä eroa, niin nämä viittaavat toisiinsa negatiivisesti; ne välittävät toisiaan, eikä arvostelma ole positiivinen vaikka sen ilmaisu voi olla myöntävä. Arvostelma, jonka subjekti ja predikaatti välittömästi ovat yhtä, missä nämä lankeavat yhteen, on ainoa arvostelma, joka ei sisällä mitään negaatiota ja on siksi positiivinen.
Huom. Siihen katsoen, ettei positiivinen arvostelma ilmaise mitään subjektin ja predikaatin välistä eroa, on yhdentekevää, kumman näistä paikalle määre ja yleinen sijoittuvat. Vasta edempänä tämä ero tulee esille. Silloin predikaatti saa sen merkityksen, että se on yleistä subjektiin nähden. Siksi tässä on sovellettu yleistä arvostelman skeemaa vain yhdenmukaisuuden vuoksi. Sillä ei ole mitään vaikutusta itse arvostelman luonteeseen; se on tälle yhdentekevä ilmaisu, jonka sijasta voitaisiin myös sanoa: Subjekti on predikaatti.
§ 38
Positiivinen arvostelma ilmaisee siis, että määre on välittömästi yleistä. Sen subjektilla ei sinänsä ole mitään merkitystä; se on tyhjä sana. Positiivisen arvostelman predikaatilla, joka antaa subjektille merkityksen ja ilmaisee, mitä subjekti on, on välittömästi subjektin kanssa yhteenlankeamisen merkitys.
Selitys. Esimerkkejä positiivisen arvostelman predikaateista ovat kaikki abstraktit määreet (ks. § 9 ja ed.). Ero, joka on näiden arvostelmien predikaatteina olemisen merkityksen ja sen merkityksen välillä, joka niillä on määrätyn ajatuksen analyysissa, on siinä, että nämä notiot tässä ilmaistaan arvostelman luonteessa. Ne itse siis muodostavat käsitteen, ajattelun, erään määreisyyden. Kyseiset notiot muodostavat siksi myös itse ajattelemisen predikaatit. Näin ne eivät esiinny vain eräänä määrättyjen ajatusten lajina toisten lajien rinnalla, vaan ajatuksen ensimmäisenä aktina, jossa ajatus ilmaisee luontonsa.
Huom. Ajattelevalle subjektille nämä notiot ovat myös historiallisesti ensimmäisiä, joissa ajatteleva henki ilmaisee itseään. Hengen omina ajatuksina kyseisillä notioilla on sellainen luonne, ettei henki tiedä olevansa niistä erillinen, vaan on välittömästi yhtä niiden kanssa. Mutta samalla ne ovat myös välittömästi sama asia kuin niiden tarkoittama objekti, mikä sen tähden on aistimellinen objekti. Vain tämä jälkimmäinen puoli käy ilmi ajatuksen analyysin yhteydessä. Tässä esityksemme kohdassa paljastuu myös ensinmainittu puoli. Siksi kyseiset notiot ovat ajatteluaktin tuotetta, vaikka aktia ei voikaan ymmärtää itse tuotteesta erillisenä. Voidaan näet toki sanoa, että nämä notiot ovat ensimmäisiä määrättyjä ajatuksia, joita ajatteleva henki synnyttää; mutta toisaalta ei ajatteleva henki ole mitään muuta kuin näitä määrättyjä ajatuksia elävässä kehityksessään otettuina, ts. siinä äärettömässä määrättävyydessään ymmärrettyinä, joka edellisissä jaksoissa on kehitelty.
§ 39
Mutta positiivisen arvostelman predikaatti on myös subjektista erillinen itse merkityksensä ansiosta, nimittäin sen ansiosta, että predikaatti on muuan määrätty ajatus, joka välittömästi lankeaa yhteen sen kanssa, mikä on määreetön (subjekti). Subjekti on oma predikaattinsa, mutta ei myöskään ole sanottu predikaatti. Positiivinen arvostelma siirtyy negatiiviseksi.
Selitys. Tämä siirtyminen voidaan ymmärtää siten, että predikaatti – koska se on yleinen notio – muodostaa moninaisten subjektien predikaatin; näin siis ei predikaatti lankea yhteen kyseisen ainoan subjektin kanssa. Subjektin saadessa positiivisessa arvostelmassa merkityksensä, määreisyytensä predikaatilta, on se silloin sinänsä, predikaattiin katsomatta, vailla määreitä. Predikaatti puolestaan on määrätty ajatus. Tähän sisältyy se ristiriita, että määrätty ajatus on yhtä määreettömän kanssa. Positiiviseen arvostelmaan sovellettuna ilmaisu ”Määre on yleistä” on, kuten sanottu, yksinomaan muodollinen, ja määre merkitsee tässä sitä, joka sinänsä on vailla määreitä.
Huom. Kuten positiivisen arvostelman predikaatti saa merkityksensä itse arvostelmasta, subjektin ja predikaatin yhdistämisestä, samoin riippuu tästä yhdistämisestä nyt esitetty arvostelman siirtyminen negatiiviseksi arvostelmaksi. Sillä subjektin ja predikaatin yhdistäminen niin että ne ovat yhtä edellyttää pakosta niiden välistä aiempaa eroa. Negatiivinen arvostelma ilmaisee tämän eron. Ulkoa päin tarkasteltaessa voidaan yleensä ymmärtää arvostelman kehittelyn riippuvan siitä, että jokaisella subjektilla on predikaattien moninaisuus; samaten jokaisella predikaatilla on useita subjekteja. Siksi ei predikaatti koskaan sano kaikkea, mitä subjekti on.
b. Negatiivinen arvostelma
§ 40
Negatiivinen arvostelma lausuu: Määre ei ole yleinen, ts. subjektilla on toinen määreisyys kuin predikaatilla. Negatiivisen arvostelman subjekti on predikaatista erillinen. Sen predikaatin merkityksenä on olla toinen määrätty ajatus kuin subjekti; sitä määrää subjektin määreisyys.
Selitys. Yleensä ottaen negatiivinen arvostelma ilmaisee subjektin ja predikaatin välisen eroavaisuuden. Mutta koska se on arvostelma, sisältyy siihen myös arviointi, jonka mukaan predikaatti ei kuulu subjektiin, vaan subjektilla on toinen predikaatti, joskaan ei ole määrätty, mikä. Niinpä esim. arvostelma ”Tämä ei ole keltainen” sisältää, että kyseisellä subjektilla on toinen väri kuin keltainen. Predikaatti itse saa tätä kautta merkityksensä: esim. keltainen on toinen väri kuin se väri, joka kuuluu subjektille, jonka väri ei ole keltainen.
§ 41
Koska nyt subjekti saa negatiivisessa arvostelmassa toisen määreisyyden kuin predikaatti, ja predikaatilla itsellään on merkitys vain kyseisen määreisyyden negaationa, seuraa tästä, että subjektilla on toinen predikaatti kuin negatiivisella arvostelmalla. Tämän johdosta syntyy taas positiivinen arvostelma, joka kuitenkin jälleen muuttuu kielteiseksi, koska myös uusi predikaatti on subjektistaan erillinen, ja näin loputtomiin.
Selitys. Esimerkiksi arvostelmaan ”Tämä ei ole keltainen” sisältyy, että sen subjekti ”tämä” on jotain muuta väriä, vaikkapa punainen. Edellytetään siis positiivista arvostelmaa: ”Tämä on punainen”. Mutta punainen ei ole ”tämä”, ei tämä punainen, toisin sanoen: predikaatti eroaa subjektistaan. Se on negeerattava arvostelmalla: Tämä ei ole punainen, vaan esim. vihreä jne. loputtomiin. Kun edelleen alkuperäinen predikaatti (tässä esimerkissämme ”keltainen”) saa merkityksensä siitä että se ei ole subjekti (joka esimerkissämme on ”punainen”, ”vihreä” jne.), tulee predikaatista loputtomiin määrättävä. Predikaatti muuttaa merkitystään jokaisessa uudessa arvostelmassa. Esim. keltaista voidaan rajoittaa äärettömiin ja siitä tulee loputon määrä vivahteita.
Huom. 1. Tässä positiivisen ja negatiivisen arvostelman vastavuoroisessa toinen toisekseen siirtymisessä syntyy se ajattelemisen akti, jonka ansiosta abstraktilla määreellä on merkityksensä. Abstraktia käsitettä koskevassa opissa kylläkin osoitetaan abstraktin määreen olevan määrätyn ajatuksen ensimmäinen määreisyys. Mutta siinä tapauksessa tarkastelu lähtee määrätystä ajatuksesta sikäli kuin se on annettua ajatuksen sisältöä. Tässä taas itse määrätty ajatus syntyy ajattelusta, sikäli kuin se on akti (kaikkea ajattelua), ajatuksen käsite. Jos siis tätä asiaa on tässä yhteydessä pidettävä edellytyksenä, jonakin annettuna, niin edellytyksenä on vain se, että ajatteleminen, ajatus on annettu ajattelun prosessina; se ei merkitse sitä, että joitakin määrättyjä ajatuksia, notioita olisi annettu.
Huom. 2. Tässä kohdassa on myös syytä selittää lähemmin, miten käsite ja arvostelma merkitsevät sekä ajattelevan subjektin tapaa ajatella että ajatellun objektin tapaa tulla määrätyksi objektiksi. On näet sama asia tulkita esim. arvostelma ”Tämä on keltainen” toteamalla: ”Tämä annettu, aistimellinen kohde on keltaisen notio” kuin sanoa: ”Tämä minun, ajattelevan subjektin, olemiseni (nykyisellä hetkellä) on keltaisen notio”. Kyseinen arvostelma ei siis lausu ajattelevasta subjektista, ajattelevana, sen vähempää kuin mitä se lausuu ajatellusta objektista. Negatiivisessa arvostelmassa todetaan, että ajatteleva subjekti on myös muiden määrättyjen ajatusten moninaisuutta, samoin kuin objekti on muiden määreiden moninaisuutta. Molemmat ovat välittömästi tätä position ja negaation vaihtelua. Sanottu ilmenee historiallisesti (fenomenaalisesti) katsoen lapsella, jonka ensimmäiset notiot ovat abstrakteja määreitä, aistimellisten kohteiden notioita; se ilmenee myös aistiobjektissa, joka on kvaliteettien jatkuvaa vaihtelua. Esim. jokin keltainen esine ei yhtenä hetkenä ole samaa keltaista väriä kuin jonain toisena hetkenä, paitsi että kyseinen esine on joka pisteessään jotain toista keltaisen vivahdetta, ja itse kukin piste vuorostaan koostuu äärettömästä määrästä pisteitä.
c. Ääretön arvostelma
§ 42
Tässä positiivisen ja negatiivisen arvostelman vaihtelussa on pysyväistä se, että subjektilta negeerataan jokainen predikaatti ja subjekti siis asetetaan yksinomaan itseensä viittaavaksi. Tästä syntyy arvostelma, joka on sekä negatiivinen että positiivinen: ääretön arvostelma. Ääretön arvostelma ilmaisee negatiivisesti, että subjekti ei ole mikään predikaatti. Siksi se on samalla positiivinen: subjekti on subjekti.
Selitys. Positiivisen ja negatiivisen arvostelman molemminpuolisen suhteen puhtaana tuloksena on, että toinen niistä muuttuu toiseksi, että kumpikin siksi taas kielletään. Subjekti esim. ei ole keltainen, vaan punainen; ei punainen, vaan vihreä jne.; ts. subjekti ei ole mitään väriä yleensä, vaan ainoastaan omaa, muut poissulkevaa väriään; se on kyseisen subjektin väriä. Tässä on huomautettava, että kaikissa näissä kvalitatiivisten määreiden esimerkeissä negaatio kuuluu yleisesti ottaen: ”ei tämä” (esim. väri). Näin siis sanotun negaation myöntävä ilmaus voi olla jokin kyseisen värin pelkkä vivahdus. Sama pätee muihin esimerkkeihin.
Huomaa! Ääretöntä arvostelmaa on sanottu myös rajoittavaksi arvostelmaksi, koska se rajoittaa subjektia, sulkee sen pois kaikesta predikaatista. Se on myös identtinen arvostelma, sillä siihen sisältyy se merkitys, ettei subjekti ole mitään muuta kuin oma itsensä = A on A.
§ 43
Äärettömältä arvostelmalta puuttuu nyt arvostelman yleinen muoto: ”Määre on yleinen”. Tuo muoto tavataan positiivisessa ja negatiivisessa arvostelmassa, joskin vain niitä ulkoa päin tarkasteltaessa. Näissä jälkimmäisissä predikaatti näet on yleinen notio; subjekti sitävastoin on eräs ”Tämä”, yleinen notio eräässä määrätyssä arvostelmassa. Ääretön arvostelma sen sijaan toteaa, että määre on oma itsensä, että määre on määre. Siksi ääretön arvostelma ei ole mikään arvostelma.
Selitys. Sanottu on ymmärrettävä niin, että ääretön arvostelma, kun se on abstrakti arvostelma, ei enää ole mikään arvostelma. Kun näet esim. sanotaan: ”Tämä on tämä keltainen”, on kyseessä ilmaisu, jota ei käy ymmärtäminen ilman aistimellista havaintoa, ilman että osoitettaisiin käytännössä, mistä on puhe. ”Tämä keltainen” on jotain, mitä ei voi sanoin lausua tai kuvailla. Ei myöskään voida sanoa, että lause ”Tämä on tämä” muodostaisi mitään arviointia. Eihän kyseisessä lauseessa todeta mitään subjektia koskevaa.
§ 44
Silti ei arvostelma sellaisenaan ole edellä sanotun johdosta rauennut, vaan ainoastaan abstrakti arvostelma. Äärettömässä arvostelmassa subjektilta evätään ainoastaan abstraktin arvostelman predikaatit. Se merkitsee edelleen, että subjekti on itseensä viittaavana oma predikaattinsa, ts. että määre itseensä reflektoituneena on yleinen.
Äärettömässä arvostelmassa tavataan siis vielä nämä kaksi momenttia: 1) että subjekti on poissulkeva, negatiivisesti toisiin määreisiin suhteutuva; sekä 2) subjekti viittaa itseensä ja tässä refleksiossa-itseensä sillä on predikaattinsa.
Huom. Tämä tulos on sama kuin abstraktin käsitteen analyysin tulos. Saatu tulos eroaa positiivisen arvostelman subjektin ja predikaatin identiteetistä siinä, että kyseinen identiteetti on välitön, kun sen sijaan äärettömän arvostelman subjekti on taittunut takaisin itseensä omista predikaateistaan, ts. se on taittunut itseensä takaisin kumoamalla nämä predikaatteina.
B. Refleksioarvostelma
a. Yksinkertainen refleksioarvostelma
§ 45
Refleksioarvostelman subjekti ei enää ole jokin edellytetty ”Tämä”; subjekti on nyt toisiin määreisiin negatiivisesti viittaava, ne poissulkeva määre. Sen predikaatti puolestaan on subjektin oma sisäinen luonto, se yleinen, olennainen ominaislaatu, jota subjekti on itsensä puitteissa, itseensä reflektoituneena. Sanomme tätä refleksiota yksinkertaiseksi, koska subjekti tässä on annettu subjekti, ja ainoastaan predikaatti riippuu refleksiosta.
Selitys. Refleksioarvostelman subjekti on äärettömän arvostelman negatiivinen momentti, sen predikaatti positiivinen momentti. Edellinen on sitä, mitä refleksiokäsitettä koskevassa opissa on kutsuttu määrätyn ajatuksen refleksioksi toisessa; jälkimmäinen on määrätyn ajatuksen refleksiota itseensä. Predikaatti on välttämätön predikaatti, koska se ilmaisee olennaisen ominaisuuden subjektissa, joka tällä on, riippumatta mistään muusta kuin itsestään.
Huomaa! Olennainen ominaislaatu ei ole samaa kuin kvaliteetti. Ominaislaatu on predikaattina subjektin refleksiota itseensä; kvaliteetti lankeaa välittömästi yhteen subjektin kanssa.
1) Singulaarinen arvostelma
§ 46
Poissulkeva määre on yksittäinen olio. Olennainen ominaislaatu on olion muuan osatekijä, sen sisältöä. Siksi refleksioarvostelma on singulaarinen arvostelma, jonka subjekti on yksittäinen olio ja predikaatti taas olion jokin osatekijä.
Huomaa! Joskin tässä yhteydessä ja jatkossa subjekti on yksittäisolio, muuan yksilöllisyys, se on kuitenkin predikaattiin vain määreen ja yleisyyden suhteessa. Tämä yksittäisyys ei vastaa käsite-yksittäisyyttä, jonka itse arvostelma muodostaa.
Selitys. Abstraktin arvostelman predikaatit eivät ilmaise osatekijää, sillä tämä ei lankea yhteen kohteen kanssa, joka koostuu siitä. Siksi ei subjektikaan ole tässä yhteydessä jokin määreitä vailla oleva ”Tämä”, vaan muista yksittäisolioista määrätyn sisällön, määrättyjen ominaisuuksien jne. erottama yksittäisyys. Esimerkiksi: ”Tämä olio on puu”; ”tämä olio on kivi”; ”tämä olio on elohopeaa” jne. Tähän voidaan lukea myös kaikki ne predikaatit, jotka ilmaisevat jotain lajiryhmää, kuten: ”Tämä olio on paperia”, ”Tämä on vaate” jne. Näissä arvostelmissa subjektina on yksittäinen olio; sitä voidaan myös ilmaista eri notioilla, esim. ”Tämä pöytä on kiveä, puuta” jne. Predikaatti on itse oliolle kuuluva ominaislaatu, mutta se on samaa oliot läpäisevää sisältöä, riippumatta siitä, esiintyykö sitä tässä yhdessä oliossa vai myös muissa. Siitä huolimatta oliolla on muista olioista riippumatta kyseinen ominaislaatu; olio on tätä sisältöä itseensä reflektoituneena.
Huom. Abstrakti arvostelma pyrkii kehittelemään, mitä subjekti on, koska subjekti välittömästi on vailla merkitystä. Refleksioarvostelmassa sitävastoin subjekti on annettu; se on yksittäinen olio. Mutta tässä ei predikaatti välittömästi ilmaise, että se on määreenä olevaan subjektiin nähden yleistä. Predikaatin olennaisuus on vaatimus, jonka refleksioarvostelman kehittelyn täytyy toteuttaa. Abstraktissa arvostelmassa subjektin kehittely tapahtuu predikaatin annetun merkityksen avulla. Refleksioarvostelmassa predikaatti päinvastoin kehitellään subjektissa annetun merkityksen avulla.
§ 47
Singulaarisessa arvostelmassa predikaatti on kylläkin olion osatekijä. Mutta olio on tämä olio poissulkemalla muut oliot, suhteutumalla negatiivisesti näihin muihin. Näillä muilla puolestaan on toisia osatekijöitä. Singulaarinen arvostelma edellyttää siksi arvostelmaa, jonka predikaatti ilmaisee jotain olion ominaislaatua suhteessa muihin olioihin, jotain ominaisuutta.
Selitys. Singulaarisen arvostelman subjekti, yksittäinen olio, on yksittäinen koska se kieltää, poissulkee kaikki muut yksittäiset oliot. Siksi se edellyttää näitä muita. Nyt singulaarisen arvostelman predikaatit lausuvat kyllä ilmi olion jonkun ominaislaadun, mutta eivät sellaista, joka ilmaisee kyseisen olion suhteen muihin yksittäisiin olioihin. Kyseinen ominaislaatu ei erota yksittäistä oliota muista olioista. Yksittäisolio voi koostua monenlaisesta materiaalista; esim. tämä pöytä kivestä tai puusta, tuo kirja paperista tai pergamentista jne. Mutta siinä, että yksittäiset oliot eroavat toisistaan, piilee myös välttämättömyys siirtyä predikaatteihin, jotka ilmaisevat sanotun eron.
§ 48
Mutta näin lakkaa myös subjekti olemasta yksittäinen olio. Sillä yksittäisolio saa, ollessaan suhteessa lukuisiin muihin olioihin eri ominaislaatuineen, itsekin moninaisen ominaislaadun. Jokaisen uuden ominaislaadun myötä oliostakin tulee taas uusi olio. Kyseisen edellytetyn arvostelman subjektiksi tulevat siksi: lukuisat yksittäisoliot.
Selitys. Tarkasteltaessa oliota suhteessa muihin olioihin suhteutuu se näihin tämän tai tuon ominaislaadun omaavina olioina. Jos kyseinen ominaislaatu muodostaa olion jonkun ominaisuuden, ts. jos se ilmaisee olioiden välistä suhdetta, täytyy yksittäisoliolla jokaista uutta suhdetta varten olla myös toinen ominaislaatu; sen täytyy olla toisenlainen ja siis toinen olio. Siksi jokainen ominaisuus kuuluu lukuisille yksittäisolioille; se kuuluu sitä useammalle oliolle, mitä harvempia suhteita se ilmaisee, ja kääntäen. Esimerkiksi lentämisen ominaisuus kuuluu lukuisille yksittäisille olioille (linnuille). Tämä ominaisuus kuuluu myös yhdelle yksittäisoliolle (joutsenelle). Mutta suhteessa toiseen yksittäisolioon (kotkaan) joutsenella on uimisen ominaisuus. Tämä uusi suhde johtaa siihen, että ensin mainittu ominaisuus kattaa useampia yksittäisolioita (lintuja) kuin jälkimmäinen. Ks. myöhempää esitystä.
2) Partikulaarinen arvostelma
§ 49
Partikulaarinen arvostelma on arvostelma, joka toteaa, että useilla yksittäisolioilla on jokin ominaislaatu, mitä lukuisilla muilla olioilla ei ole. Partikulaarisen arvostelman subjektina on yksittäinen olio moninaisuutena. Sen predikaattina on poissulkeva ominaisuus; predikaatti näet liittyy subjektiin ainoastaan suhteessa toisiin subjekteihin ja ilmaisee siksi olioiden keskinäisen suhteen ja niiden vaikutuksen toisiinsa.
Selitys. Tämän arvostelman subjekti ilmaistaan määräyssanoilla ”useat”, ”muutamat”, ”tietyt” jne. Prdikaattina on ominaisuus, joka liittyy ainoastaan tiettyihin olioihin. Esimerkiksi ”Muutamat oliot (kivet) ovat magneettisia”; ”Useat (kasvit) ovat myrkyllisiä”; ”Tietyt (ihmiset) ovat pahansisuisia” jne. Tähän kuuluvat myös edellisessä pykälässä esitetyt esimerkit. Subjekti ilmaisee tässä aina olioiden moninaisuutta. Oliot ovat sinänsä kyllä määrättyyn ryhmään kuuluvia, esim. kasveja, eläimiä jne.; mutta kyseiset notiot ovat tässä ennakoivia ja ilmaisevat ainoastaan jotain toisista eroavaa olioiden moninaisuutta. Näiden arvostelmien predikaatit ovat notioita, jotka ilmaisevat jotain tietyille olioille yksinomaisesti kuuluvaa ominaisuutta. Singulaarisen arvostelman predikaatit sitävastoin ilmaisevat yhden yksittäisen olion ominaislaatua katsomatta siihen, onko myös muilla yksittäisillä olioilla se vai ei. Partikulaarisen arvostelman predikaatit ilmaisevat edelleen tiettyjen olioiden suhteen toisiin, esim. predikaatti ”magneettinen” ilmaisee kyseisten olioiden vetävän puoleensa rautaa; ”myrkyllinen” ilmaisee olioiden vahingoittavan eläimiä; ”lentää”, ”uida” ilmaisevat eri tapoja muuttaa paikkaansa suhteessa toisiin olioihin jne.
Huom. Jokainen positiivisesti ilmaistu partikulaarinen arvostelma edellyttää toista, negatiivisesti ilmaistua partikulaarista arvostelmaa. Esimerkiksi ”Tietyt kasvit ovat myrkyllisiä”; ”Toiset kasvit eivät ole myrkyllisiä”. Positiivinen ja negatiivinen arvostelma löytyvät siis muotonsa puolesta refleksioarvostelmasta. Mutta tässä ne eivät ole toisensa kumoavia, vaan toisiaan edellyttäviä arvostelmia. Tämä on sen merkityksen kehittelyä, mikä positiivisella ja negatiivisella arvostelmalla on äärettömässä arvostelmassa rajoittavana ja identtisenä arvostelmana. Negatiivisesti ilmaistu partikulaarinen arvostelma on negatiivinen ainoastaan suhteessaan vastaavaan positiivisesti ilmaistuun arvostelmaan, mutta sinänsä se on yhtä positiivinen kuin tämäkin. Se näet ilmaisee vain, että muilla yksittäisillä olioilla on toinen poissulkeva ominaisuus. Lyhyyden vuoksi käytetään tässä ilmaisua ”omata” ”jollakin on” kopulana ”olemisen” sijasta. Ilmaisu on luonteenomainen myös refleksioarvostelmalle, jonka predikaatista erillisellä subjektilla on ominaisuus. Mutta abstraktin arvostelman subjekti on kvaliteetti; se lankeaa yhteen predikaatin kanssa.
§ 50
Partikulaarisen arvostelman predikaatti – koska se on yksittäisten olioiden muodostaman tietyn moneuden poissulkeva ominaisuus – ei silti ainoastaan kuulu tietylle määräämättömälle olioiden moninaisuudelle, vaan moninaisuudelle, jota rajoittavat toiset yksittäisten olioiden luokat. Jokainen partikulaarisen arvostelman subjekti on siksi yksittäisten olioiden suljettu totaalisuus.
Selitys. Jos tarkastellaan partikulaarisen arvostelman subjektia sen suhteessa predikaattiin, ilmaisevat sen määräyssanat ”useat” jne. yksittäisten kohteiden tiettyä luokkaa, joilla on predikaattinaan jokin yhteinen ominaisuus. Esimerkiksi ”Muutamat eläimet synnyttävät poikasia” on arvostelma, jonka predikaatti kuuluu yksinomaisesti tietylle olioiden luokalle ja joka on kaikkien tähän luokkaan kuuluvien yksittäisolioiden yhteinen ominaisuus.
Huom. Vaikka subjektin ja predikaatin välinen suhde on pääasiana kaikessa arvostelmassa, voidaan kyseinen suhde silti tavoittaa vain tarkastelemalla joko subjektin tai predikaatin merkitystä. Tässä yhteydessä, yksinkertaisen refleksioarvostelman kohdalla, tarkastelu, kuten edellä on todettu, kiinnittyy subjektiin. Refleksioarvostelman predikaatti näet on subjektin refleksiota itseensä, subjektin omaa luontoa. Partikulaarisessa arvostelmassa subjektin luonto on se, että se on poissulkeva, minkä seurauksena myös predikaatti on poissulkeva ominaisuus.
§ 51
Tämä totaalisuus on partikulaarisessa arvostelmassa pelkkä vaatimus. Sillä yksittäisten olioiden eri luokkien välisiä suhteita on ääretön määrä. Itse kunkin luokan määrääminen tulee tässä äärettömyyteen etenemiseksi. Partikulaarisen arvostelman predikaatit eivät myöskään vastaa tällaista totaalisuutta. Nuo predikaatit näet ilmaisevat vain tietyn, määrätyn suhteen.
Selitys. Ne muutamat oliot, joilla on yhteinen ominaisuus, suhteutuvat kieltävästi toisiin olioihin joilla on toinen ominaisuus. Mutta näitä relaatioita on lukematon määrä. Siksi kyseisillä muutamilla olioilla on ääretön moninaisuus ominaisuuksia, jotka ilmaisevat sellaisia suhteita. Esim. niillä kasveilla, jotka ovat myrkyllisiä, voi lisäksi olla vihreäksi värjäämisen, maan köyhdyttämisen jne. ominaisuus; kaikki nämä predikaatit ilmaisevat kyseisten kasvien suhdetta toisiin, ei-myrkyllisiin, ei-värjääviin olioihin. Siksi kaikki nämä predikaatit ilmaisevat myös kyseisten kasvien vaikutuksen eläinorganismeihin, niihin olioihin, jotka ne värjäävät vihreiksi, maaperään jne.
§ 52
Partikulaarisessa arvostelmassa vielä ilmaisematta jäänyt subjektin totaalisuutta koskeva vaatimus sisältää sen, että kyseinen arvostelma edellyttää jotain toista arvostelmaa, jonka subjektina ovat yksittäiset oliot siten, että nämä kuuluvat määrättyyn olioiden totaalisuuteen. Tämän subjektin predikaatin täytyy silloin olla jokin ominaislaatu, joka ei tarkoita pelkästään subjektin ulkoista suhdetta toisiin olioihin, vaan ilmaisee sanottuun totaalisuuteen lukeutuvien olioiden sisäisen olemuksen.
Selitys. Partikulaarisen arvostelman predikaatit ovat yksinomaan relatiivisia; ne ilmaisevat suhteita. Ne ovat myös jokainen erikseen äärettömiin määrättävissä, koska subjektia muodostavien olioiden sarja ei ole loppuun saatettu totaalisuus, vaan pelkkää etenemistä sitä kohti, sitä koskeva vaatimus. Niinpä ”painon” notio on vain relatiivinen ominaisuus, ja siksi myös kevyt olio on painava suhteessa toisiin olioihin. Samoin ”myrkyllinen” on eräissä suhteissa vastakohtansa, ”terveellinen” jne. Mutta silloin kun oliot ovat itsessään suljettu totaalisuus, eivät nämä relatiiviset predikaatit voi päteä, vaan tässä astuu esiin vaatimus sellaisesta predikaatista, joka kuuluu kyseiseen totaalisuuteen lukeutuville olioille ja muodostaa jokaisen olion olennaisen luonnon. Sen takia partikulaarisen arvostelman sekä subjekti että objekti viittaavat uuteen arvostelmaan, jolla on edellä esitetyn kaltaiset subjekti ja predikaatti.
Huom. Singulaarinen arvostelma vastaa sitä, mitä refleksiokäsitettä koskevassa opissa olemme kutsuneet määrätyn ajatuksen refleksioksi itseensä. Mutta partikulaarisessa arvostelmassa tämä siirtyy refleksioksi toisessa. Ajattelun aktina tämä on siksi pelkkää ulkoista refleksiota – joskaan ei siinä merkityksessä, että se olisi ajattelevan subjektin harjoittamaa refleksiota jostain annetusta ulkoisesta objektista. Sillä tämä ulkoinen refleksio on ajatuksen omaa; se riippuu arvostelman predikaatit muodostavien notioiden välisistä suhteista. Se ei siksi ole vain ajattelevan subjektin tapa ajatella, vaan myös objektin tapa olla, sellaisena kuin tämä on ajateltuna, ei pelkkänä havannoinnin kohteena olevana objektina.
3) Universaalinen eli kategorinen arvostelma
§ 53
Universaalinen arvostelma sanoo: yksittäisoliolla on ominaislaatu, joka kuuluu sille yksittäisolioiden totaalisuutena. Tämän arvostelman subjektina on yksittäisolio totaalisuutena, kaikkina yksittäisolioina. Sen predikaattina on olioiden sisäinen olemus, se ominaislaatu joka olioilla sinänsä ja itselleen on, itsensä puitteissa suljettuna totaalisuutena vailla suhdetta toisiin tämän totaalisuuden ulkopuolella oleviin oliohin.
Selitys. Tällainen arvostelma on esimerkiksi: ”Kaikilla eläimillä on haluja”. Arvostelman subjekti, ”kaikki eläimet”, ei ilmaise vain jotain moninaisuutta partikulaarisen arvostelman subjektin tavoin, vaan loppuun saatettua totaalisuutta, jota predikaatti itse rajoittaa. Tämä predikaatti näet ilmoittaa jonkun ominaislaadun, joka tekee subjektin siksi mitä se on ja jonka merkitys ei riipu subjektin suhteesta muihin olioihin. Halu, vietti, näet on ominainen kaikille eläimille, riippumatta niiden suhteesta toisiin olioihin tai keskenään. Tällainen predikaatti koskee myös yksittäistä oliota totaalisuutena siten, että sillä on yksittäisolion predikaattina sama merkitys kuin kaikkien predikaattina. Halu on samaa ominaislaatua yhtä hyvin yksilöllä kuin kaikilla eläimillä. Subjektin muodostava totaalisuus ei sen vuoksi ole yksittäisten olioiden summa, vaan ”Yksittäinen” kaikkina yksittäisolioina. Muita esimerkkejä tällaisista arvostelmista ovat: ”Kaikilla eläimillä on kyky liikkua vapaasti”; ”Kaikilla elävillä olennoilla on lisääntymiskyky”; ”Kaikilla metalleilla on oksidaatiokyky”; ”Kaikki ihmiset ovat ajattelevia” – jne.
Huom. 1. Epiteetti ”kaikki”, joka tässä arvostelmassa ilmaisee subjektia, ei, kuten todettu, merkitse yksittäisten olioiden summaa. Sillä yksittäisyyksien summaksi käsitetty kaikkeus on loputonta etenemistä. Sellainen totaalisuus kuuluu abstraktion piiriin. Siitä ei koskaan tule täysilukuista ja siksi se merkitsee samaa kuin ”jotkut”, ”useat”, ”monet” jne. Refleksio-kaikkeus sitävastoin ei lainkaan riipu yksittäisolioiden lukumäärästä. Siinä näet yksi tai useampi yksittäisolio muodostaa saman totaalisuuden, ts. yhden yksittäisolion olemus on sama kuin useamman olemus. Totaalisuus ei riipu yksistään subjektista, vaan subjektin ja predikaatin keskinäisestä suhteesta, itse arvostelmasta. Ja arvostelma ilmaisee, että jokainen yksittäisolio on samaa totaalisuutta. Tämä käy edempänä selvemmäksi, kun lähemmin selvitetään subjektin ja predikaatin suhdetta.
Huom. 2. Universaalinen arvostelma on palaamista ulkoisesta refleksiosta, olion refleksiosta toisiin olioihin (sen suhteesta niihin), ja se ilmaisee taas olion refleksiota itseensä. Mutta olio on tässä kyseistä refleksiota itseensä sen kautta että se reflektoituu toisiin vastaavanlaisiin olioihin. Toisin sanoen, olion refleksio toisiin olioihin on samaa kuin sen refleksio itseensä, koska nämä toiset oliot ovat vain samaa predikaattia kuin olio itse. Universaalisen arvostelman predikaatti ei näet ole olion ominaisuus suhteessa toisiin olioihin. Se ei myöskään ilmaise jonkun olion vaikutusta toisiin olioihin, vaan olion omaa sisäistä olemusta, ominaisuutta, joka ilmenee olion itsensä puitteissa. ”Halun” merkitykseen eläinsielun ominaisuutena ei esimerkiksi kuulu, että sillä on ulkoinen kohde. Koska kuitenkin tämän olion refleksio itseensä on sen paluuta omaan itseensä toisiin olioihin tapahtuvasta refleksiosta, ei predikaatti koske vain yksittäistä oliota sellaisenaan, vaan sekä yksittäistä oliota että muita olioita.
Huomaa! Tavallisesti niin kutsuttu refleksio-yleisyys on siksi vain ulkoisen refleksion kaikkeutta, suurempi tai pienempi lukumäärä yksittäisiä olioita.
§ 54
Universaalista arvostelmaa lähemmin tarkasteltaessa havaitaan, että sen subjekti ja predikaatti lankeavat yhteen, ts. ilmaisevat samaa asiaa. Sillä ”kaikki yksittäisoliot” on sama kuin ”jokainen yksittäisolio”. Ja kun tässä ei tarkastella yksittäistä oliota suhteessa muihin yksittäisyyksiin, ei tässä löydetä mitään eroavaisuutta yksittäisolioiden välillä. Itse kukin niistä on samaa predikaattia, samaa sisäistä olemusta, eikä yksittäisolio ole mitään muuta kuin tätä; sillä ei itsessään ole mitään muuta merkitystä kuin se minkä predikaatti ilmaisee. – Predikaatti ilmaisee siksi samaa kuin subjekti, eli: predikaatti on vain toinen ilmaus subjektille.
Selitys. Jo partikulaarisessa arvostelmassa on käytetty ennakoivia ilmaisuja ”kaikki eläimet”, ”kaikki ihmiset” osoittamaan erillisiä ”Joitakin”. Nämä ilmaisut viittaavat kaikki uuteen arvostelmaan, joka muodostaa tämän arvostelman edellytyksen. Silti ei niillä tässä ole muuta merkitystä kuin predikaatin merkitys. Niinpä esimerkiksi ”Kaikilla eläimillä on haluja” ei merkitse mitään muuta kuin: ”Kaikki haluavaiset ovat halua”. Eihän notiolla ”eläin” ole meille vielä mitään muuta kuin ”haluna olemisen” merkitys. Edelleen ”kaikki eläimet” merkitsee yhtä hyvin yhtä yksittäisoliota kuin useampia. Samoin predikaatilla ”halu” on se merkitys, että se on sekä ”yksi eläin” että ”useat eläimet”; ts. eräs halu ja useat halut. Universaalinen arvostelma on näin siis sisältöön nähden täysin tautologinen. Universaalisen arvostelman predikaatit ilmaisevat kaikki jotain subjektin kykyä, sitä yleistä prinsiippiä, josta yksittäisolion elämä ja kehitys muodostuvat. Olion ominaisuus on olion tapa vaikuttaa toisiin olioihin. Mutta kyky ei edellytä ”Jotakin”, mihin se vaikuttaisi, vaan kyky tuottaa; kyky luo itsestään käsin, kehittyy. Kyky on siksi predikaatti, joka kuuluu subjektille muista subjekteista riippumatta; mutta se luonnehtii subjektia, antaa sille määrätyn luonteen, joka ilmaisee, mihin esinelajiin subjekti kuuluu.
§ 55
Subjektin ja predikaatin – näiden samalle asialle annetun kahden ilmauksen – välillä on kuitenkin vielä eräs merkitysero. Predikaatti näet on eräs subjektin ominaislaatu, joka on kokonaan subjektia. Mutta tällä ominaislaadulla, predikaatilla, on lisäksi se merkitys että se on alkuperäinen; se on subjektin edellytys, joka tekee subjektista sen mitä se on. Subjekti sitävastoin on sekundaarinen ja ehdollinen. Predikaatti on yksittäisolion sisäinen olemus, joka ilmenee, jolla on ulkoinen eksistenssinsä subjektissa.
Selitys. Halu on eräs eläimen kyky; ajatteleminen, sikäli kuin se on ymmärrystä, on ihmisen kyky. Mutta tässä ei notioilla ”eläin” tai ”ihminen” ole muuta merkitystä kuin predikaatin merkitys, ja kyvyllä tarkoitetaan, että esimerkiksi halu on kykyä ilmentyä yksittäisoliona (eläimenä). Vastaavasti ajatteleminen on kykyä olla olemassa ajattelevana (ihmisenä).
§ 56
Kaikissa yksinkertaisen refleksioarvostelman lajeissa subjektin ja predikaatin välinen yhteys on välttämätön, mikäli subjekti itsensä puitteissa on se ominaislaatu, jota predikaatti ilmaisee. Mutta universaalisessa arvostelmassa predikaatti on sama asia kuin subjekti, ts. subjekti ei siinä ole mitään muuta kuin predikaattinsa. Tämä identtisyys muodostaa subjektin ja predikaatin välisen välttämättömän yhdyssiteen, joka ei riipu vain ulkoisesta refleksiosta. Predikaatti ei ole vain eräs ominaislaatu subjektin puitteissa, vaan subjektin koko ominaislaatu. Tämä subjektin ja predikaatin välinen sisäinen välttämätön keskinäisyhteys tekee universaalisesta arvostelmasta kategorisen arvostelman, välttämättömyysarvostelman.
Selitys. Olion osatekijät ja ominaisuudet kuuluvat kyllä välttämättä olioon. Mutta on satunnaista, tavoitetaanko tämä tai tuo olion ominaisuus. Se prinsiippi sitävastoin, joka tekee oliosta sen mitä se on, prinsiippi jonka ansiosta olio kuuluu määrättyyn olioiden totaalisuuteen, ei riipu tästä tai tuosta käsityksestä. Ajattelu ei esimerkiksi ei ole yksi ihmisen ominaisuus muiden joukossa, vaan juuri se joka tekee ihmisestä ihmisen, suvun muiden yksilöiden kanssa samankaltaisen yksilön. Edelleen ei ajattelu ole tietynlaista ajattelua yhdellä yksilöllä, toisenlaista toisella, vaan se on sama prinsiippi, sama actus [toiminta] yhtä hyvin yhdessä kuin toisessakin yksilössä ja koko suvussa.
Siirtymä universaalisesta arvostelmasta (ks. § 55) perustuu sille, että tässä ei subjekti enää ole annettu, vaan edellyttää predikaattia ehtonaan. Jäljelle jää subjektin ja predikaatin välinen välttämätön suhde itse, siten että predikaatti on subjektin ehtona; mutta kumpikaan niistä ei ole annettu, vain niiden välinen suhde on annettu.
b. Hypoteettinen arvostelma
§ 57 a
Hypoteettinen arvostelma on sellainen arvostelma, joka sanoo, että kahdesta eksistenssistä yhden oleminen on toisen olemista, toisin sanoen: jos A on, niin B on. Tämä arvostelma ei edellytä mitään annetuksi. Se ilmaisee vain suhdetta kahden asian välillä, joista yksi on toisen ehto, mutta määräämättä, että jompikumpi näistä on.
Huomaa! Hypoteettisessa arvostelmassa ehtoa kutsutaan nimellä ”hypothesis”, esilause, ehdollista taas nimellä ”thesis”, jälkilause. Jos A on (esilause), on B (jälkilause).
1) Puhtaasti muodollinen hypoteettinen arvostelma
§ 57 b
Hypoteettinen arvostelma on välittömästi puhtaan muodollinen ja vailla sisällystä. Sellaisena se toteaa, että kaikki eksistenssi on ehdon ja ehdollisen, perusteen ja seurauksen suhdetta. Tämä arvostelma on eksistenssin määritelmä ja ilmaisee sen yleisen luonnon: yhden eksistoivan olemisella on perusteensa toisessa.
Selitys. Suhde, jota tämä arvostelma ilmaisee, on perusteen ja seurauksen suhde. Sanotaan kaikella olevan perusteensa. Se merkitsee, että yhdellä oliolla on perusteensa toisessa. Tavallisesti tämä käsitetään siten, että oliolla on perusta eksistenssilleen ajattelevan subjektin tiedostaessa kyseisen perusteen. Esimerkiksi arvostelmassa ”Jos aurinko paistaa, on valoisaa” olisi auringonpaiste perusteena välttämättömälle seuraukselle, valolle – siten, että ensin mainittu oletus tekisi myös jälkimmäisen ajattelevalle subjektille välttämättömäksi. Kokemustodistuksesta riippuvaisena tämä oletus on päätelmä. Arvostelmana ei se totea muuta kuin että auringonpaiste on eräs valon edellytys, tai vain: auringonpaiste, tämä yksi eksistoiva asia, on (kohteen) valaistusta, toinen eksistoiva asia.
Huom. Oikeaan näkemykseen pääseminen yllä olevan esimerkin kohdalla vaatii, ettei edellytetä ajattelevaa subjektia eikä ajateltua objektia itse ajatuksesta eroavina. Mitä tämä sisältää itsessään, on ainoa välttämätön. Valolla esimerkiksi on monia perusteita. Siten voidaan myös sanoa: jos silmä näkee, on valoisaa. Samoin auringonpaisteella on monia seurauksia; esimerkiksi, jos aurinko paistaa, lumi sulaa. Mutta kaikkiin näihin kombinaatioihin täytyy lisätä monia muita ehtoja. Esim. auringonpaiste antaa valoa, jos jokin läpinäkymätön esine ei ole sen tiellä. Tai: kyseisen oletuksen totuus koskee vain sitä määrättyä esinettä, johon aurinko paistaa, mutta ei mitään muuta. Mutta yhtä hyvin voidaan sanoa: ”jos on valoisaa, aurinko paistaa”, nimittäin siinä mielessä, ettei mikään muu paiste valaise esinettä. Kaikessa tässä on siksi totta ainoastaan, että nämä mainitut eksistenssit ovat toisiinsa ehdon ja ehdollisen suhteessa. Tämä on eksistenssin luonne.
§ 58
Että yhden eksistoivan oleminen perustuu toisen olemiseen, merkitsee myös sitä että eksistenssi on ehdon ja ehdollisen moninaista keskinäisyhteyttä. Jokainen eksistenssi on jokaisen toisen peruste, ja jokaisella eksistenssillä on siksi ehtojen totaalisuus, joka muodostaa sen perusteen. Mutta tämä ehtojen totaalisuus riippuu yhden eksistoivan suhteesta eksistenssien totaalisuuteen. Näillä kaikilla puolestaan on suhde yhteen eksistoivaan, joka muodostaa niiden perusteen. Näin siis yksittäisillä eksistoivilla on ehtonaan yhteinen peruste.
Selitys. Kun se, mitä muodollinen hypoteettinen arvostelma sanoo kaikesta eksistenssistä, sovitetaan jokaiseen eksistoivaan seikkaan, koostuu tämä kahdesta momentista. Yksi on sen määräytyneisyys perusteena; toinen sen määräytyneisyys seurauksena. Yleisyydessään eksistenssi on yhden eksistoivan suhdetta toiseen. Mutta tämä suhde koituu näiden molempien osaksi ja muodostaa niiden yhteisen perusteen. Esimerkiksi auringonpaiste on valon peruste, ja auringonpaisteella taas on juuri tämä suhde itse oman eksistenssinsä perusteena, samalla kun kyseinen suhde on myös valon perusteena. Eksistoivan seikan määrättynä perusteena on siksi se, että sillä on jokin peruste; on yhdentekevää, onko tänä perusteena suhde yhteen vai useampaan eksistenssiin. Näin se on myös tämän perusteen seuraus. Yksittäisellä eksistoivalla on siis se yhteinen peruste eksistoivien seikkojen totaalisuuden kanssa, että ne ovat toisiinsa nähden ehdon ja ehdollisen suhteessa.
Huom. Tämän arvostelman oletettu muoto ”Jos peruste on, niin seuraus on”, on yhdentekevä. Se näet ilmaisee, että perusteen oleminen on seurauksen olemista, sekä että jokainen eksistenssi on tätä suhdetta.
2) Reaalinen hypoteettinen arvostelma
§ 59
Hypoteettinen arvostelma ei siis ole vain puhtaasti muodollinen. Sillä on määreisyys, se on reaalinen ilmaistessaan eksistoivan yhteistä, yleistä luonnetta. Sellaisena se toteaa, että eksistoiva seikka on riippuvainen eksistoivien totaalisuudelle yhteisestä ehdosta, toisin sanoen, että eksistoiva on eksistenssien totaalisuudessa esiintyvän voiman ilmausta.
Selitys. ”Voiman”, ”kyvyn” notio ilmaisee tällaista eksistenssin – kun se käsitetään eksistoivien seikkojen totaalisuutena – yhteistä ehtoa. Tavallisessa muodossa ilmaisten tämä arvostelma kuuluisi: ”Jos voima on, niin ilmaus on”; ”jos kyky on, niin tuote on”; ts. voiman oleminen on ilmauksen olemista. Tästä ovat esimerkkejä magneettiset, sähkö-, veto- ja hylkimisvoimat; ajattelun kyky, haluamiskyky jne. Nämä notiot toteavat yksittäisessä oliossa, voiman tai kyvyn eri tuotteissa esiintyvän yleisen luonteen – nimittäin sen, että ne ovat tämän tai tuon voiman ilmauksia. Esimerkiksi sähköisten ilmiöiden selitetään olevan sähköisen voiman ilmauksia, ja sähkövoiman piiriin kuuluu muuan ilmausten totaalisuus.
§ 60
Tässä kohdin tulee arvostelmassa taas esille subjektin ja predikaatin välinen ero määreenä ja yleisyytenä. Predikaatti ilmaisee yleistä, määreiden totaalisuuksille yhteistä ehtoa. Tällä on edelleen se merkitys, että se on olennaista, määreen perusteena olevaa. Määre sitävastoin on vain yksi määre määreiden totaalisuuden joukossa, katoava määre, ilmiö.
Selitys. Subjekti, eksistoiva, on ilmiö, epäolennainen, katoava määre, koska määreiden totaalisuudessa yksi tai useampi määre on yhdentekevä. Esimerkiksi ajattelukyky on samaa kykyä ajatuksiin riippumatta siitä, kuinka suuri on ajatusten lukumäärä. Tämän kyvyn tuottamassa ajatusten totaalisuudessa on jokainen yksittäinen ajatus epäolennainen ja yhdentekevä. Että määre on ilmiö, pohjautuu siis sille ettei totaalisuus ole yksittäisolioiden summa.
§ 61
Mutta yhteisellä, olennaisella ehdolla (voimalla) on sen takia se merkitys, että se on jokaisessa ilmiössä (ilmauksessa) totaalisesti läsnä ja muodostaa sen, minkä ansiosta ilmiö on mitä on. Ilmiö taas on yksittäisenä eksistenssinä katoava; mutta siirtymänä ilmiöstä ilmiöön se on pysyväinen, se on olennaisen itsensä eksistenssiä. Suhde ehdon ja ehdollisen välillä on siis yhden eksistoivan katoamista ja siirtymistä toiseksi; ja tämä siirtymä on olennaista ja pysyvää.
Selitys. Voima ei sisällä mitään muuta kuin sen, mikä katoavassa ilmauksessa tulee ulkoiseksi, ilmentää itsensä. Mutta koska tämä on katoavaa, on voima myös toinen ilmaus ja niin edelleen loppumattomiin. Tässä on siis se totuus, että voima on yhden ilmauksen katoamista ja siirtymistä toiseksi. Ehdon ja ehdollisen välinen suhde muuttuu tämän johdosta taas eksistoivien seikkojen väliseksi suhteeksi, mutta siten, että yhden eksistoivan katoaminen on toisen eksistenssin ehto.
Huom. 1. Niin sanottua dynaamista suhdetta pidettiin kauan kaiken luonnontieteellisen teorian perustana. Jonkun voiman olettaminen oli siksi samaa kuin ilmiön selittäminen. Nyttemmin on oivallettu, ettei tällainen olettaminen selitä mitään, sillä voimaan ei sisälly mitään muuta kuin sen ilmaus, ja nykyisin voima käsitetään vain ilmausten totaalisuuden nimitykseksi. Tämä onkin asianmukaista, jos vain totaalisuutta ei käsitetä äärettömäksi sarjaksi; siinä tapauksessa näet ”voimasta” tulisi ilmaus jollekin sanoin kuvaamattomalle. Mutta jos totaalisuus tavoitetaan totuudessaan, merkitsee ”voima” vain sitä prosessia, joka muodostuu yhden ilmauksen katoamisesta ja toisen syntymisestä.
Huom. 2. Ääretöntä ei voida käsittää äärellisen ulkopuolella olevaksi, koska silloin äärellinen rajoittaisi ääretöntä ja ääretön olisi itse äärellinen. Jotta ääretön olisi ääretöntä, täytyy se siksi käsittää äärellisyyden äärellisyytenä, ts. itse sinä aktina, että äärellinen on äärellistä, katoaa, muodostaa äärettömän. Ajallisen katoavaisuus on sitä, mikä on ikuista. Vastaavasti ei ilmiö ole voiman vastaista pysyvää eksistenssiä. Ilmiö on ilmiönä katoava, ja tämä prosessi, ilmiön katoaminen, on pysyvää; se on voima. Mutta yhden ilmiön katoaminen on toisen syntyä; sillä eksistoivan negaatio on toinen eksistoiva. Yksi ilmiö siirtyy siis kadotessaan (ollessaan todella ilmiön kaltainen) toiseksi, ja voima on näin siis myös ilmiön syntyä. Tästä seuraa, että voima on yhden ilmiön katoamisen ja toisen syntymisen, ts. yhden toiseksi siirtymisen kaksinaista prosessia. Niinpä esimerkiksi ajattelukyky ei ole mitään muuta kuin tällaista määrättyjen ajatusten prosessia. Vastaavasti magneettinen voima on magneettisten ilmiöiden prosessia. Tässä prosessissa ei ole kysymys ilmiöiden sarjasta, sillä yhden ilmiön katoaminen on samaa prosessia kuin kaikkien katoaminen.
3) Kausaalisuusarvostelma
§ 62
Kausaalisuusarvostelma on arvostelma, joka toteaa, että yksi eksistoiva on toinen, ts. että yhden eksistoivan seikan siirtyminen toiseksi muodostaa tämän eksistenssin. Edellinen on syy, jälkimmäinen vaikutus. Syy ja vaikutus eivät suhteudu toisiinsa yleisyyden ja määreen tavoin, vaan molemmat ovat määreitä, ja yleinen on niiden siirtymistä toisikseen.
Selitys. Tämä arvostelma sisältää syyn ja vaikutuksen välisen suhteen. Sen ilmaisu on: ”jos syy on, niin vaikutus on”, ts. syy on vaikutus (siirtyy vaikutukseksi). Voiman ja ilmauksen välisen suhteen tuloksena on, että voima on yhden ilmauksen siirtymistä toiseksi. Mutta näin voima siis on syy. Nyt syy voidaan käsittää erääksi eksistenssiksi, joka ilmenee vaikutuksena toisessa eksistenssissä. Tai: syy muodostaa kaikki yhden eksistenssin reaaliset ehdot, yhteen notioon tiivistettyinä, ja näin syy muodostaa toisen eksistenssin suhteessa tähän yhteen eksistenssiin. Mutta sen lisäksi, että tällä eksistenssillä on suhde, joka tekee sen syyksi, voi sillä olla moninainen sisältö, jota emme tässä tarkastele. Sama pätee siihen eksistenssiin, missä vaikutus esiintyy. Kumpaakin eksistenssiä tarkastellaan tässä vain vaikuttavan ja vaikutuksen välisen suhteen kannalta. Syy lakkaa olemasta syy heti kohta kun se muuttuu vaikutukseksi, ts. kun syy eksistenssinä siirtyy toiseen eksistenssiin, vaikutukseen. Niinpä esimerkiksi kuumuus on syy sille, että vesi muuttuu kaasuksi; varomaton teko on kärsimyksen syy jne. Mutta syy itse siirtyy näihin vaikutuksiin ja lakkaa olemasta oma eksistenssi. Esim. se lämpö, joka aiheuttaa veden höyrystymisen, muuttuu vesikaasujen sitomaksi; teko, siinä määrin kuin se aiheuttaa kärsimystä, on edelleen vaikuttamassa kärsimyksessä, on kärsimystä.
Huom. Peruste ja seuraus ovat nekin erillisten eksistenssien välistä suhdetta. Mutta nämä pysyvät tajunnalle erillisinä, jatkuvana ehdon ja ehdollisen välisenä suhteena. Jokin eksistenssi sitävastoin, sikäli kuin se on jonkun toisen syy, ei enää eroa tästä toisesta, vaan on siinä toteuttanut sen mitä se syynä on. Kun jokin eksistenssi on toisen peruste, on se moninaisten ainesten, ominaisuuksien jne. yhdistelmä ja muodostaa sellaisena edellytyksen sille, mitä siitä seuraa. Mutta kun jokin eksistenssi on syy, on se määrättyä toimintaa, joka siirtyy määrätyksi vaikutukseksi ja jatkuu siinä.
§ 63
Syy on samaa sisältöä kuin vaikutus. Vaikutuksessa ei toteudu mitään muuta kuin mitä jo syyhyn sisältyy. Molempien välillä on vain se ero, että syy on edellytetty, prius; vaikutus taas on edellytyksestä riippuvainen, posterius. Mutta yhtä hyvin syy on syy vain suhteessa vaikutukseensa; se siis edellyttää vaikutusta, joten vaikutus on syyn syy.
Selitys. Kun esimerkiksi sanotaan, että ihminen on tekojensa syy, sisältää tämä, että teko – sellaisena kuin se todellisuudessa esiintyy – on ollut ihmisen tietoisuudessa. Mitä teko siis loppuun saatettuna on, sitä se on myös jo tahdossa, aikomuksessa. Jälkimmäisessä tapauksessa se on mahdollinen teko, sitä, mitä se edellisessä tapauksessa on todellisena. Mutta teon mahdollisuus edellyttää jo sen todellisuutta, nimittäin ajatukselle, käsitteessä. Muuten ei teko näet olisi mahdollinen eikä ihminen voisi olla teon todellisuuden syy. Näin siis syy edellyttää vaikutusta.
Huom. Tavallisesti erotetaan syy ajallisesti aikaisempana sen vaikutuksesta. Mutta on selvää, ettei syy lakkaa olemasta vaikuttava, ennen kuin vaikutus on lakannut. Muutenhan ei se olisi kyseisen vaikutuksen oikea syy, riittävä syy. Samoin esimerkiksi ihminen on tekojensa syy vasta jos hän toimii, ts. sen jälkeen kun teko on suoritettu, todellinen. Pelkästään ulkoisen refleksion kannalta syy on myös vaikutusta, nimittäin toisen syyn vaikutus jne. loputtomiin.
§ 64
Syy edellyttää siis vaikutuksessa ainoastaan itseään. Kyse on samasta yleisestä sisällöstä, joka jakautuu kahteen, toisiaan edellyttävään momenttiin. Ehto ja ehdollinen eivät tässä ole vain sama asia, vaan ehto on myös itse ehdollinen ja sillä on ehdollinen ehtonaan. Mutta tämän johdosta hypoteettinen arvostelma siirtyy uudeksi arvostelmaksi, joka sanoo, että sama yleisyys on erillisiä, toisiaan edellyttäviä, mutta keskenään identtisiä määreitä.
Huom. Hypoteettisen arvostelman yleinen ilmaus on: ”Jos A on, niin B on”. Nyt sitä on kehitelty pidemmälle siten, että se on sama ilmaus kuin: ”Jos B on, niin A on”. Mutta tämän kautta on ilmaistu myös molempien olemisen identiteetti. Kumpikin on näet molemminpuolisesti toisensa ehto. Hypoteettisessa arvostelmassa ehto on välittömästi yleinen, ehdollinen sitävastoin on määre. Tämä on ilmaistu myös voiman ja ilmauksen välisessä suhteessa. Mutta siinä tuloksessa, mihin tämä arvostelma johtaa, ovat molemmat momentit samaa yleisyyttä; tai yleinen ei tässä ole vain se, mikä on molemmissa momenteissa yhteistä, vaan momenttien molemminpuolinen edellyttäminen on sitä, mikä on yleistä.
c. Disjunktiivinen arvostelma
§ 65
Hypoteettisen arvostelman tuloksena on ensiksikin, että määreet edellyttävät molemminpuolisesti toisiaan; että yleinen on jokainen määre tällaisena edellytyksenä. Syyn ja vaikutuksen suhde on kumottu ja se on siirtynyt vuorovaikutukseksi, molemminpuoliseksi edellytykseksi. Syy ja vaikutus ovat nyt tästä lähtien yksi ja sama vaikuttava, elävä prinsiippi toisiaan edellyttävissä ja toisensa poissulkevissa momenteissa.
Selitys. Muodollisessa hypoteettisessa arvostelmassa ei ole mitään yleisyyden ja määreen välistä eroa. Reaalisessa hypoteettisessa arvostelmassa sitävastoin voima on yleistä suhteessa ilmaukseen, määreiden totaalisuutena. Kausaalisuusarvostelma ilmaisee määreiden välistä suhdetta, mutta nämä määreet ovat samaa yleisyyttä yhteisenä sisältönä. Syy ja vaikutus ovat sama asia. Ne edellyttävät lisäksi toisiaan vastavuoroisesti; näin siis niiden syy- ja vaikutussuhde lakkaa ja ne ovat vain yleistä erillisissä, toisiaan edellyttävissä määreissä. Tulokseen sisältyy siis vaatimus arvostelmasta, joka ilmaisee tällaisen suhteen yleisyyden ja määreen välillä.
§ 66
Disjunktiivinen arvostelma toteaa nyt, että yleinen on joko tämä tai tuo määre, ts. että yleinen on toisiaan edellyttäviä määreitä. Disjunktiivisen arvostelman subjektina on yleinen jokaisena määreenä. Sen predikaattina on sama yleisyys toisiaan edellyttävinä määreinä. Sellainen yleisyys on suku. Suvun toisensa poissulkevat määreet taas ovat lajeja. Disjunktiivinen arvostelma ilmaisee siksi, että suku on joko tämä tai tuo laji.
Selitys. Sukukäsitteellä on tämä merkitys. Se ilmaisee erään yleisyyden, yksilöiden totaalisuuden, mutta on samalla jokainen yksilö. Esim. ihminen on yksi ihminen ja kaikki ihmiset. Sukukäsitteeseen sisältyy kuitenkin myös, että suku on toisiaan edellyttäviä määreitä, toisin sanoen, että suku on pysyvää eroavaisuutta, disjunktiota. Pysyvänä eroavaisuutena suku on laji (species). Yksilö näet on pelkkänä yksilönä katoava; lajina taas yksilö on pysyvä suvun määre, joka sulkee toiset lajit ulkopuolelleen. Disjunktiivinen arvostelma ei siksi totea esimerkiksi: ”Ihminen on joko tämä tai tuo yksilö”, vaan: ”Ihminen on joko tämä tai tuo laji”. Tässä sanotaan kylläkin, että lajit sulkevat toisensa pois, mutta samalla, että suku on sekä yksi että toinen laji.
Huom. 1. Disjunktiivinen arvostelma muodostaa perusteen kaikelle refleksioarvostelmalle. Näin on, sillä yksilö on suku, jolla on ominaisuuksia, kykyjä jne. Jo yksinkertaisessa refleksioarvostelmassa suku muodostaa siksi subjektin, mutta vain yhtenä, useampana, kaikkina yksilöinä. Myös hypoteettisella arvostelmalla on tässä totuutensa siinä mielessä, että suku on oma ehtonsa; se on syy, jolla on itsensä vaikutuksenaan, ts. se on oma syynsä. Mutta sukua ei saa käsittää vain (yksilöiden muodostamaksi) totaalisuudeksi. Suku on kylläkin lajien totaalisuus, mutta se on myös jokainen laji. Tämä merkitsee, että suku on jokaisena nykyhetkenä totaalisesti sukua. Yksilöistä koostuvana suku on ääretön prosessi ajassa; mutta lajeista koostuvana suku on jokaisena hetkenä loppuun viety.
Huomaa! Sanoilla ”joko - tahi” erotettuja disjunktiivisen arvostelman predikaatteja kutsutaan ilmaisulla membra disjuncta, erojäsenet.
Huom. 2. On haluttu palauttaa erojäsenet vain kahdeksi, niin että disjunktiivinen arvostelma voitaisiin jakaa kahdeksi lauseeksi, yhdeksi kieltäväksi ja yhdeksi myöntäväksi. Esimerkiksi: ”Leivonen on joko metsäleivonen tai ei-metsäleivonen”. Mutta selvää on, että ilmaus ”ei-metsäleivonen” sisältää muut leivosen suvun lajit.
§ 67
Mutta se yleinen, joka on joko tämä tai tuo määre, on sen tähden myös yhtä hyvin tämä kuin tuo. Toisin sanoen, jos suku on joko tämä tai tuo, täytyy sen olla molemmat nämä lajit. Sillä muuten disjunktiivinen arvostelma lakkaa olemasta arvostelma; ts. sen predikaatti ei sano, mitä subjekti on, vaan jää pelkäksi mielivaltaiseksi arveluksi. Suku ei ole vain tämä tai tuo laji, vaan se on jokainen laji.
Selitys. Arvostelma ”Kotka on joko maakotka tai merikotka” sisältää sen, että ”kotka” on sekä maa- että merikotka. Subjektina ei tässä näet ole yksittäisolio, yksilö, vaan itse suku sekä yhtenä yksilönä että kaikkina yksilöinä. Disjunktiivisella arvostelmalla ei voi olla mitään muuta subjektia. Sen ratkaiseminen, mihin lajiin yksilö pelkkänä yksittäisenä oliona kuuluu, perustuu aistihavainnolle. Sitä voidaan määritellä loppumattomiin, niin että lajeja tulee yhtä monta kuin yksilöitä.
Huom. Tavallinen tapa tarkastella disjunktiivista arvostelmaa perustuu puutteelliselle oivallukselle ajatuksen luonteesta. Silloin näet ei tehdä eroa määrättyjen ajatusten eri merkitysten välille. Kun esimerkiksi sanotaan: ”Tämä esine on joko keltainen tai ei-keltainen”, otaksutaan vain jommankumman näistä predikaateista kuvaavan subjektia. Mutta itse asiassa kyseisellä esineellä on jokin toinen määrätty väri kuin keltainen: se ei ole pelkästään sitä muiden värien mahdollisuutta, joka ilmaistaan negaatiossa ”ei-keltainen”. Jos esine taas on keltainen, on se myös ei-keltainen. Sillä ei nimittäin ole samaa keltaista väriä kuin jollakin toisella esineellä. Toisin sanoen, se on vain tätä määrättyä keltaista, ei keltaista yleensä. Tällainen arvostelma ei siksi millään lailla määrää esineen väriä. Vastaavasti arvostelma ”Tämä lause on joko tosi tai epätosi” on arvostelmana järjettömyyttä, nonsenseä. Eihän siihen sisälly mitään arvostelemista; se ei sano mitään arvostelman subjektista, vaan voi ilmaista ainoastaan sen, joka ajattelee, tuntemaa epäilyä tai epävarmuutta.
§ 68
Koska suku nyt on yhtä hyvin tämä kuin tuo laji, täytyy sukukäsitteen itsensä määrätä lajit, ts. yleisen täytyy sisältää määreensä prinsiippi. Predikaatti on toisensa poissulkevien lajien totaalisuus, ja koska suku on jokainen laji, niin myöskin lajien totaalisuus sisältyy itse sukukäsitteeseen ja on sen määräämä.
Selitys. Tämä vaatimus, että suvun pitää määrätä lajit, sisältyy disjunktiivisen arvostelman luonteeseen. Sillä suku on jokainen laji, ja mitä lajit ovat, riippuu sen takia siitä, mitä lajeja suku on. Esimerkiksi onko kasvisuvussa Rosa useampia tai harvempia lajeja, riippuu itse suvun luonteesta elävänä, itsensä produsoivana sukuna.
Huom. Se mitä yleensä kutsutaan tietynlaisiksi esineiksi, ei ole suku. Niinpä esimerkiksi ”talo”, ”pöytä”, ”kirja” muodostavat tietynlaisten esineiden luokkia, jotka eroavat toisista monien mielivaltaisten tuntomerkkien nojalla. Mutta näihin notioihin ei sisälly omaa elämää, itsemääräämistä, niin kuin sukukäsitteeseen sisältyy. Suku näet on elävää sukua; se määrää itsensä yksilöllisyydeksi, mutta on tässä yksilöllisyydessä oma itsensä lajina. Suku on määrätyt lajinsa, ei useampia eikä vähempiä. Sitävastoin pelkästään tietynlaisiin esineluokkiin kuuluvat esineet voivat jakautua useampiin tai harvempiin lajeihin, aina siitä näkökulmasta riippuen, mistä lähtien niitä määrätään. Tässä ei myöskään ole kyse suvun lajeista sellaisina kuin ne sisältyvät tähän tai tuohon luonnonhistoriaan. Kyse on suvusta käsitteenä. Ja sellaisena suvun täytyy sisältää lajiensa prinsiippi tai laki siten, että tämä määrää suvun yksilöiden muuntelun rajat.
§ 69
Tätä määreisyyttä ei ole ilmaistu disjunktiivisessa arvostelmassa. Määreisyys sisältyy tuohon arvostelmaan pelkkänä vaatimuksena, täytymisenä. Koska nyt suku lajien totaalisuutena on eksistoiva suku, ja disjunktiivinen arvostelma ilmaisee ainoastaan vaatimuksen, että eksistoivan suvun on vastattava sukua käsitteenä (sukukäsitteenä), siirtyy tämä arvostelma toiseksi arvostelmaksi, joka edellyttää käsitettä ja saattaa eksistenssin tämän käsitteen varaan.
Selitys. Asian luonnosta johtuu, että jokaisen suvun tulee olla määrätty lajiensa suhteen. Mutta koska suvulla on jokaisena hetkenä eksistenssinsä näissä lajeissa, ovat lajit aistihavainnon kohteita ja sukukäsitteen ilmaus tulee niistä riippuvaiseksi, ts. se ilmaisee vain likipitäen, mitä suku on. Sukukäsite on siksi edellytetty käsite, johon verraten eksistoivaa sukua tarkastellaan, ja jokainen käsitys suvusta (jokainen sukua ilmaiseva notio) lähenee enemmän tai vähemmän käsitteen määreisyyttä.
Huom. Entisinä aikoina on disjunktiiviselle arvostelmalle pantu erityinen paino, ja sen muotoon on erotuksetta puserrettu kaikkia mahdollisia notioita. Siten esimerkiksi lauseet ”Ihminen on joko järjellinen tai ei-järjellinen”, ”keltainen tai ei-keltainen”, ”pitkä tai ei-pitkä” jne. liittäisivät kaikki ihmisen käsitteeseen predikaatteja, joista jompikumpi välttämättömästi kuuluisi ihmisen käsitteeseen sulkien toisen pois. Mutta kuten edellä on esitetty, eivät tällaiset lauseet yhtäältä lainkaan voi muodostaa arvostelmaa, ts. niihin ei voi sisältyä mitään arvostelemista. Niinpä esim. ”järjellinen” on sinänsä ja itsessään ihmiseen liittyvä predikaatti, ja mainittu lause sisältää, että ihminen on ihminen tai jotain muuta. Toisaalta sellaiset lauseet ovat pelkkää subjektiivista arviointia. Esimerkiksi ”pitkä tai ei-pitkä” ovat subjektiivisesta mielipiteestä riippuvia predikaatteja ja ne voidaan molemmat liittää samaan subjektiin. Vaikkei kiinnittäisikään huomiota sellaisten lauseiden kuin ”Totuus on pyöreä tai ei-pyöreä” absurdiin puoleen, voi havaita, ettei tuontapaisissa arvostelmissa ole lainkaan kyse ajatuksen luonteesta, ts. näin yhdisteltyjen notioiden ominaislaadusta. Tämäntapaista menettelyä sopii todellakin kutsua ajatuksettomaksi. Subjektin, josta sanotaan, että se on joko tämä tai tuo predikaatti, pitää myöskin itse asiassa olla nämä molemmat predikaatit. Sillä jos on kysymys vain subjektiivisesta oikusta, niin tämä on kaikelle ajattelemiselle ja kaikelle arvostelmalle yhdentekevä.
§ 70
Mutta tämän johdosta siirtyy myös refleksioarvostelma yleensä uuden tyyppiseksi arvostelmaksi. Refleksioarvostelma näet toteaa, että eksistoivalla, kun se on itseensä refleksoitunut, on jokin olennainen ominaislaatu. Mutta se arvostelma, mihin disjunktiivinen arvostelma viittaa, toteaa että eksistoiva viittaa omaan käsitteeseensä siten että tuo käsite on eksistenssin itsensä edellytys. Siksi tämä arvostelma on käsitearvostelma.
C. Käsitearvostelma
§ 71
Käsitearvostelman subjekti on eksistenssi suhteessa käsitteeseen, ts. reaalinen, todellinen. Käsitearvostelman predikaatti on käsite eksistenssin normina, ts. se, mikä subjektiin nähden on ideaalinen. Käsitearvostelma toteaa siksi, että realiteetti vastaa käsitettä.
Selitys. Vasta käsitearvostelmassa arvostelman luonne osoittautuu arvostelemiseksi, nimittäin sen arvioinniksi, mikä on määreen suhde yleiseen, asian suhde käsitteeseen. Varhaisemmista ajoista saakka on ollut tapana pitää totuuden kriteerinä sitä, että käsite vastaisi asiaa. Tässä totuuden kriteerillä on se merkitys, että käsite on alkuperäinen ja asian yhtäpitävyys sen kanssa muodostaa sen, mikä asiassa on totta ja järkevää. Abstraktissa arvostelmassa asia on jotain enemmän kuin käsite, ts. subjekti on jokin toinen kuin mitä predikaatti ilmaisee. Refleksioarvostelmassa käsitteeseen sisältyy enemmän kuin asiaan, ts. predikaatti on yleinen ominaislaatu, joka liittyy useampaan subjektiin kuin kyseessä olevaan. Käsitearvostelma puolestaan vaatii, että asian ja käsitteen, määreen ja yleisyyden, subjektin ja predikaatin tulee langeta yhteen ja vastata toisiaan. Samalla käsitearvostelma kuitenkin tekee käsitteestä, yleisestä, predikaatista, sen edellytetyn, jota reaalisen, määreen eli subjektin, tulee vastata.
a. Assertorinen arvostelma
§ 72
Välittömästi käsitearvostelma ilmaisee, että reaalinen vastaa käsitettä, ts. että eksistoiva on sen realisaatiota, sen toteutusta, mitä sen käsite sisältää.
Selitys. Käsitearvostelma ”välittömänä” merkitsee käsitearvostelmaa disjunktiivisen arvostelman kehittelyn tuloksena. Siihen sisältyy, että suvun, kun se on lajien totaalisuus, eksistoiva suku, tulee vastata sukukäsitettä. Tätä yleistä suhdetta eksistoivan ja käsitteen välillä ei ilmaista disjunktiivisessa arvostelmassa, vaan se sisältyy siihen pelkkänä vaatimuksena. Siksi tuo yleinen suhde saa ilmaisunsa välittömässä käsitearvostelmassa. Esimerkiksi arvostelma ”Sielu on kuolematon” toteaa erään eksistenssin vastaavan käsitettään. Samalla se kuitenkin toteaa, että tämä on edellytetty käsite, jonka realisointi muodostaa kyseisen eksistenssin. Tässä arvostelmassa ei ilmaista jotain sielun ominaisuutta jne., vaan ainoastaan, että sielu on edellytetyn sielua koskevan käsitteen toteuttamista.
§ 73
Tämän arvostelman subjekti on eksistoiva yksittäisyys, mutta ei pelkkä yksittäinen olio, vaan yksittäisyys sikäli kuin se on käsitteen realisaatio. Predikaatti on edellytetyn käsitteen ilmaus; tuon käsitteen todetaan olevan realisoitu, toteutettu eksistenssissä, ja sillä on se merkitys, että se on se edellytetty, josta eksistenssin todellisuus riippuu; se on eksistenssissä itseään realisoiva käsite. Arvostelma on assertorinen, sisältää pelkän väitteen, koska predikaatti on edellytys, jonka merkitys ei riipu subjektin merkityksestä. Päinvastoin, predikaatti antaa subjektille sen ainoan merkityksen.
Selitys. Assertorisen arvostelman subjektin täytyy aina ilmaista yksittäistä esineitten määrättyyn luokkaan kuuluvana. Tämä yksittäinen, tämä olio, eksistoiva jne. eivät tässä voi olla subjektin ilmaisuja. Subjektin pitää näet ilmaista, että predikaatti on siinä realisoitu, ts. että se on suku yksilönä. Kuitenkin suku on tässä arvostelmassa vain se määreisyys, mitä predikaatti ilmaisee. Niinpä esimerkiksi arvostelmassa ”Ihmissielu on kuolematon” ilmaisee subjekti (sielu) jotakin sukuun kuuluvaa eksistoivaa; mutta sielu sukuna käsitetään tässä vain yhden määreisyyden, kuolemattomuuden, alaisena. Muita esimerkkejä tällaisista predikaateista ovat ”elämä”, ”vapaus”, ”luonto”, ”henki”, ”oikeus” jne., sanalla sanoen, kaikki notiot, jotka ilmaisevat yliaistimellista annettujen, edellytettyjen käsitteiden muodossa niin, että ne antavat normin eksistoivan yhtäpitävyydelle käsitteen kanssa. Niinpä arvostelma ”Teko on oikea” on assertorinen arvostelma vain sikäli kuin tässä arvostelmassa on kyse ”oikean” käsitteestä, riippumatta positiivisesta laista ja teon tekijän tarkoitusperistä jne. Sama pätee arvostelmaan ”Ihminen on vapaa” silloin kun ”vapaudella” ymmärretään vapauden käsitettä riippumatta siitä tavasta, miten se todellisuudessa eksistoi.
§ 74
Koska predikaatti, käsite, on edellytys, on kuitenkin problemaattista, vastaako kyseessä oleva subjekti, todellisuus, sitä vai ei. Subjekti on kyllä realisoitu käsite, muuan todellisuus; silti on vielä ratkaistava, minkä käsitteen realisaatiota se on. Tiettyä assertorista arvostelmaa vastaan voidaan yhtä hyvällä syyllä asettaa toinen väite. Siksi assertorinen arvostelma siirtyy uudeksi arvostelmaksi, jonka predikaatti sekä on että ei ole realisoitu subjektissa.
Selitys. Tällä ei ole sitä merkitystä, että olisi esimerkiksi jäänyt ratkaisematta, onko jokin teko vapauden, oikeuden jne. toteuttamista, vaan se, että jokin teko voi olla oikein ja kuitenkin väärin. Juuri koska käsite on edellytys, riippuu sen todellisuus moninaisesta tulkinnasta. Siksi sanotaankin: summum jus summa injuria [lain kirjaimellinen soveltaminen on suurta epäoikeudenmukaisuutta]. Käsite on myös – todellisuuden annettuna normina – jotain vain satunnaista ja subjektiivista. Näin arvostelma siirtyy pelkäksi subjektiiviseksi arvioinniksi, subjektiiviseksi näkemykseksi. Tähän tapaan todellisuudesta riippumattomana otettu käsite on se, mitä tavataan sanoa abstraktiksi käsitteeksi – esimerkiksi abstrakti oikeuskäsite, abstraktit käsitteet elämästä, luonnosta, hengestä, vapaudesta, kuolemattomuudesta. Nämä käsitteet ovat kylläkin annetusta todellisuudesta tehtyjä abstraktioita, mutta silti niillä on todellisuus vastakohtanaan. Abstrakti käsite taas sellaisena kuin se edellä on osoittautunut olevan, lankeaa yhteen aistimellisen todellisuuden kanssa eikä eroa tästä. Sellaisena se muodostaa abstraktin arvostelman predikaatin.
Huom. Esitetystä käy ilmi, että vasta käsitearvostelmassa arvio osoittautuu vapaaksi arvioinniksi, ajatuksen vapaaksi toiminnaksi. Mutta tätä ei saa ymmärtää siinä mielessä, että kyseinen arviointi olisi pelkkää ajattelevan subjektin suorittamaa vertailua objektin ja sen käsitteen välillä, jossa käsite olisi ajattelevan ajatusta. Sillä tämä arvostelma ilmaisee yhtä lailla objektin luonnon, nimittäin sen että objekti on itsessään jakautunut käsitteeseensä ja todellisuuteensa. Niinpä esimerkiksi elävä olio, eläin, kasvi ovat prosessia missä elämä realisoituu käsitteenään. Vastaavasti esim. eksistoiva oikeus on toimintana prosessi oikeuden käsitteen realisoimiseksi. Mutta elävä olio tai toiminta eivät sellaisina toteuta käsitettään; ne toteuttavat sen vain eräänä elämänä, määrättynä oikeutena. Toisin sanoen ne sekä vastaavat käsitettä että eivät vastaa sitä. Siinä piilee myös itse objektin subjektiivisuus, satunnaisuus ja äärellisyys.
b. Problemaattinen arvostelma
§ 75
Problemaattinen arvostelma toteaa, että todellisuus sekä vastaa että ei vastaa käsitettään. Sen subjekti on eksistoiva todellisuus, joka – koska se ei myöskään vastaa käsitettä – on katoavaa, ilmiöllistä todellisuutta. Sen predikaatti ilmaisee, että todellisuus sekä vastaa että ei vastaa käsitettä.
Selitys. Partikulaarisen arvostelman lailla tämäkin arvostelma on sekä positiivinen että negatiivinen. Sen predikaatti ei ole käsite itse, jonka toteutumaa subjekti on ja ei ole. Predikaatti on ilmaus tämän subjektin kaksinaisesta suhteesta käsitteeseen. Subjekti on yksi tai useampia pelkkiä yksittäisyyksiä, jotka sekä ovat että eivät ole todellisia. Sellaisia subjekteja ovat ”tämä teko”, ”tämä eläin”, ”jotkut metallit”, ”useat kasvit” jne. Samoin ne notiot, jotka ilmaisevat eläinten elämän toimintoja, kuten kävelemistä, nukkumista, tai tiettyä mielialaa, esim. armeliaisuutta, rakastamista, vihaamista jne. Predikaatteja ovat sellaiset notiot kuin ”hyödyllinen”, ”hyvä”, ”onnellinen”, ”täydellinen” jne. Esimerkiksi: ”Tämä metalli on hyödyllistä”; ”Vihaaminen on pahaa”; ”Tämä teko on hyvä”; ”Jotkut ihmiset ovat onnellisia” jne. Kaikki nämä arvostelmat ovat sen luontoisia, että ne ilmaisevat subjektin vastaavuuden jonkun edellytetyn käsitteen kanssa, mutta niillä voi myös olla vastakkaisia predikaatteja, jotka ilmaisevat saman subjektin vastaamattomuuden käsitteen kanssa. Esimerkiksi: ”Tämä metalli on (jossain toisessa suhteessa) vahingollista”; ”Tämä teko on (tarkoituksensa puolesta) paha”; ”Vihaaminen (esim. synnin vihaaminen) on hyvää”; ”Jotkut ihmiset ovat onnettomia (koska heidän onnellisuuden vaatimuksensa on toisenlainen)”.
§ 76
Kun predikaatti nyt ilmaisee, että subjekti sekä vastaa että ei vastaa käsitettä, sisältää tämä, että subjekti on vain ohimenevä momentti käsitteen realisoinnissa, ts. että käsite on edellytetty päämäärä, johon nähden subjekti on tarkoitusperän toteuttamisen väline.
Selitys. Kaikki edellä mainitut esimerkit ilmaisevat subjektin kyseisen suhteen edellytettyyn päämäärään. Mikä on hyvää, hyödyllistä jne. on sitä, koska se vastaa tarkoitusperäänsä. Jokin asia (realiteetti) voi yhdessä suhteessa olla hyödyllinen, toisessa hyödytön; se voi yhden tarkoitusperän kannalta olla täydellinen, toisen taas epätäydellinen jne. Tästä käy selvästi ilmi, että päämäärä on itse kussakin tapauksessa erilainen. Mutta kyseinen epämääräisyys piilee itse käsitteessä. Tämä on sama asia kuin toteamus: päämäärä on yksi, mutta sen realisoinnin välineet moninaisia. Sillä myös näin katsoen vastaa jokainen realisoitu väline vain osittain päämäärää, toisaalta taas ei. On siksi mahdotonta sanoa, mistä ”hyödyllinen”, ”täydellinen” jne. koostuvat. Se riippuu kussakin tapauksessa siitä päämäärästä, mikä on edellytetty.
Huom. Ei pitäisi tuntua oudoksuttavalta, että sanottu koskee myös hyvän ja pahan notioita. Sillä myös moraalinen hyvä on riippuvainen vain toimivan subjektin oivalluksesta ja aikomuksesta; esimerkiksi lain edessä se voi olla paha tai väärä. Sen sijaan hyvä, sikäli kuin se on siveellisyyttä, on sekä tarkoitukseltaan että lain edessä oikeaa; sellaisenaan se ei ole problemaattisen arvostelman predikaatti. Mutta tämä merkitys ei olekaan sanan varsinainen merkitys, sillä siinä tämä notio ilmaisee vain hyvää tarkoitusperää, hyvää päämäärää.
§ 77
Edellytettynä tarkoitusperänä käsite kuitenkin on määreetön eikä se sellaisena koskaan tule realisoiduksi. Kun kuitenkin jokainen subjekti, kaikki todellisuus, on myös realisoitua tarkoitusperää, kun jokainen subjekti nimittäin toteuttaa jokaista todellisuutta varten määrätyn tarkoitusperän, on käsitteellä määreisyytensä itse todellisuudessa. Problemaattinen arvostelma siirtyy siis sellaiseksi arvostelmaksi, joka toteaa, että todellisuus itse määrää oman käsitteensä ja on sellaisena toteutettu käsite.
Selitys. Esimerkiksi arvostelmassa ”Tämä eläin on hyödyllinen” ei edellytettyä tarkoitusperää kylläkään ole ilmaistu ja se on siksi määreetön. Mutta kyseinen tarkoitusperä ei voi olla muuta kuin jonkun määrätyn eläimen ominaislaatu, ts. jokin eläimen itsensä määre, joka kuuluu käsitteeseen ”eläin”. Onko jokin teko hyvä, onko sillä hyvä aikomus, riippuu itse teosta; sillä aikomus on se käsite, jonka todellisuutta teko on. Tekoa suorittava subjekti oivaltaa aikomuksensa luonteen vasta tarkastellessaan tekoa in concreto, tekoa todellisuudessaan, suhteessaan muihin todellisuuksiin.
c. Apodiktinen arvostelma
§ 78
Apodiktinen arvostelma toteaa todellisen vastaavan käsitettä, koska se on käsitemääre, ts. että todellisuus, ollessaan määrätty, sen ja sen laatuinen todellisuus, on toteutettu käsite. Subjekti on näin siis tässä muuan todellisuus, joka ilmaisee käsitteen määrättynä; predikaatti on ilmaus tälle käsitteen ja todellisen identiteetille.
Selitys. Problemaattisen arvostelman tuloksena on, ettei todellinen ole edellytetyn, mielivaltaisen tarkoitusperän realisaatiota, vaan että sillä on tarkoitusperänsä itsessään siten, että se toteuttaa käsitteen määrätyllä tavalla. Tämä tulos on lausuttu apodiktisessa arvostelmassa ja se kuuluu: yksittäinen, suvun määreenä, lajina (ks. § 66) vastaa käsitettään. Predikaatteja, jotka ilmaisevat tällaista käsitteen realisaatiota todellisuudessa, ovat esimerkiksi ”järjellinen”, ”kaunis”, ”siveellinen”, ”totuus”, ”todellisuus”. Niitä ovat myös assertorisen arvostelman kohdalla mainitut predikaatit: ”elämä”, ”vapaus” jne. silloin kun ne ymmärretään käsitteen ja todellisen identiteettinä – todellisena elämänä elävässä yksilössä, teossa toteutettuna vapautena. Sellaiset predikaatit eivät vain ilmaise todellisen vastaavuutta satunnaisen tarkoitusperän kanssa; ne ilmaisevat, että todellinen itse on oma tarkoitusperänsä, ts. että käsite on tarkoitusperä ainoastaan sellaisena (siinä määreisyydessä) kuin se on realisoitunut todellisessa. Esimerkiksi: ”Tämä ihminen, sen ja sen laatuinen, on kaunis”. Tällä tahdotaan sanoa: ”Yksittäisolio, yksilö ('tämä') lajina ('sen ja sen laatuinen') suvussa ('ihminen') on realisoitunut käsite”; se on yksittäisyys määreeseen päätyneenä yleisenä.
Huom. Tällainen arvostelma on korkein määritelmä. Se näet ilmaisee ajatuksen, käsitteen luonnon suhteessa kolmeen momenttiinsa: yleisyys, määre ja yksittäisyys. Tämä vastaa myös tavallista definitiolle esitettyä vaatimusta, nimittäin sitä että sen tulee ilmoittaa suku ja laji. Mutta tässä näkyy myöskin, mitkä notiot muodostavat korkeimman määritelmän; samoin siinä näkyy, mikä definitum (määriteltävä) kykenee saamaan sellaisen määritelmän. Että jokin on ”kaunis”, ”siveellinen”, ”järkevä”, on määritelmä, joka lankeaa yhteen määriteltävän kanssa ja ilmaisee kokonaan, mitä määriteltävä on. Mutta lausuma: ”Tämä on keltainen, pyöreä, happea, rautaa jne.” on määritelmä, joka vaatii loputtomasti uusia määritelmiä. ”Tämä olio on sen ja sen sisällön muoto”, ”Tämä ilmiö on jonkin voiman ilmenemä” jne. ovat myös määritelmiä, joissa määriteltävää tarkastellaan milloin käsitteensä kanssa yhteen lankeavana, milloin taas siitä eroavana, ts. milloin muotona, milloin taas sisältönä jne.
§ 79
Subjekti ja predikaatti siis lankeavat yhteen apodiktisessa arvostelmassa. Subjekti näet sanoo itsessään, että käsite, koska se on samaa määreisyyttä kuin todellinen, on todellisuutta. Predikaatilla taas ei ole mitään muuta merkitystä kuin tämä jo subjektissa ilmaistu käsitteen ja todellisen ykseys. Subjekti on itselleen arvostelma, ja predikaatti ilmaisee tämän arvostelman määrätyssä ajatuksessa, käsitteessä.
Selitys. Arvostelmassa ”Tämä ajatus, niin ja niin määrättynä, on järjellinen” sisältää subjekti sen, että määrätty ajatus on oma käsitteensä (ajatuksen käsite), koska molemmat ovat samaa määreisyyttä. Kyseinen subjekti voidaan ilmaista myös näin: ”Ajatteleva on ajattelemista (käsite έή”, koska molemmat ovat määrätty ajatus. Tästä koostuu ajattelevan järjellisyys, eikä tällä predikaatilla ole mitään muuta merkitystä kuin se minkä subjekti jo toteaa. Toinen esimerkki: ”Tämä kansalainen, koska hän on sellainen ja sellainen (esim. koska hänen tahtonsa vastaa lain määräyksiä) on siveellinen”. Tässä jo subjekti ilmaisee, mitä siveellisyys on, nimittäin kansalaisuuden (yhteiskunnan) käsite, yhdessä kansalaisessa toteutuneena. Käsite ja yksi kansalainen ovat näet tässä sama asia: vapaan tahdon vastaavuutta lain kanssa.
Huom. Tässä voi yhtä vähän kuin edelläkään olla kysymys siitä, miten mainitut predikaatit (”järki”, ”siveellisyys” jne.) eroavat toisistaan. Loogiselta merkitykseltään ne ovat saman luontoisia, ja niiden välisen eron selvittäminen kuuluu hengenfilosofian alaan. Myös sana ”todellisuus” on esitetty sellaisena predikaattina; sillä käsitteen ja todellisen identiteetti on tosi todellisuutta.
§ 80
Tähän subjektin ja predikaatin identiteettiin nähden on arvostelma sellaisenaan kumottu. Mutta subjektin edelleenkin erotessa predikaatista siten, että subjekti on itselleen arvostelma, joka toteaa predikaatin merkityksen, on arvostelma toisaalta vielä löydettävissä subjektista. Kuitenkin kyseinen arvostelma eroaa arvostelman yleisestä luonnosta. Se näet liittää yhteen todellisuuden ja käsitteen, mutta ei yksinkertaisella kopulalla ”on”, vaan erityisellä määreisyydellä, joka muodostaa käsitteen ja yksittäisen olion identiteetin. Toisin sanoen kyseinen arvostelma sisältää tämän identiteetin todistuksen (demonstraation) ja on siksi päätelmä.
Huomaa! Tämä erityinen määreisyys on määre, joka eroaa yksittäisyydestä ja yleisyydestä. Subjektin ja predikaatin välitön suhde lakkaa päätelmässä; niitä välittää tässä välikäsite. Siksi tässä lakkaa myös se yksittäisolion merkitys, että se on pelkkä määre (ks. § 46 Huomaa!), ja se saa toden merkityksensä: se on yleisyyttä määreenä (ks. § 31).
Selitys. Kun predikaatti yhdessä notiossa sanoo, mitä subjekti toteaa arvostelman muodossa, kääntyy apodiktinen arvostelma nurin sillä tavoin, että subjektista tulee predikaatin merkityksen kehittelyä. Arvostelman tulos riippuu siksi subjektia koskevasta käsityksestä. Nyt tämä sisältää arvostelman, joka kuitenkin siinä eroaa tavallisesta kaavasta, että todellista ja käsitettä (yksittäistä ja yleistä) yhdistävä kopula itse on määrätty ajatus, ei pelkkää abstraktia olemista. Esimerkki: ”Tämä subjektiivinen henki (ihmishenki) on itsetietoisena järjellinen”. Tässä arvostelmassa todetaan, että järjellisyys merkitsee hengen yleensä ja subjektiivisen hengen yhteistä itsetietoisuutena olemisen luontoa, ts. että henki on vain itsetietoisuutena, sekä että tämä henki on henki ainoastaan itsetietoisuutena. Notio ”itsetietoisuus” on siksi tässä se kopula, joka yhdistää todellisuuden ja käsitteen.
Huomautus. Se välikäsite, joka tässä korvaa arvostelman abstraktin kopulan, voidaan ymmärtää myös niin, että kaikessa arvioinnissa se, joka arvioi, ajatteleva subjekti, pitää subjektia ja predikaattia yhdessä. Välikäsite on näin siis itse arvioinnin, itse toiminnan päätymistä määrättyyn ajatukseen. Mutta kun puhdas ajatus, käsite, on ajatusta itse, merkitsee sanottu samaa kuin että käsite päätyy tässä arvostelmaan, määrättyyn ajatukseen.
KOLMAS OSA. PÄÄTELMÄOPPI
§ 81
Päätelmä (syllogismus) on yleisimmän määritelmänsä mukaan lausuttu käsite, ts. käsite sellaisena kuin se arvostelmassa on ilmaistu.
Selitys. Käsite näet on apodiktisessa arvostelmassa ilmaistu momenttiensa ykseytenä. Tätä ilmaisua ei silti pidä käsittää pelkästään subjektiiviseksi, ajattelevan subjektin tekemäksi toteamukseksi käsitteen luonteesta. Se, joka ajattelee, on järjellisenä päinvastoin ilmaistu käsite itse. Samoin koko todellisuus on totuudessaan tätä käsitteen kolmen momentin ykseyttä, ilmaistuna, ts. todelliseksi tehtynä. Esimerkiksi siveellisyys on oikeuskäsitteen (yleisen) vastaavuutta (ykseyttä) aikomuksen (määreen, vapaaksi tahdoksi ymmärretyn oikean, määrätyn oikeuden) kanssa yksilössä (yksittäisoliossa). Samoin luonnonesine on suku, lajina yksilöllisessä ilmenneenä. Sellainen todellisuus muodostaa myös aistitodellisuuden toden puolen; pelkästään aistimellisena tämä aistitodellisuus on epätodellista ja katoavaista. Aistimellinen yksittäisolio on väriltään, muodoltaan, kokoonpanoltaan, materialtaan, ominaisuuksiltaan, voimiltaan jne. muuttuvainen ja vaihteleva. Mutta määrätyn suvun muodostavana yksilönä on myös aistimellinen yksilö pysyvää, itsensä kaltaista todellisuutta; ja sellaisena ymmärrettynä on aistimellisuus järjellistä.
§ 82
Arvostelma on määrätty ajatus. Arvostelmassa ilmaistu käsite on siis ajatuksen käsitettä vastaava määrätty ajatus, ts. käsitteen mukainen määrätty ajatus; se on järjellinen. Päätelmä on siksi järjellinen έή.
Selitys. Tämä sisältyy myös siihen yleiseen käsitykseen, että järjellinen on sitä, mikä on sopusoinnussa järjen lakien kanssa. Järjen laki ei kuitenkaan voi olla mitään muuta kuin ajattelun käsite itse, ajattelemisen yleinen luonto. Määrätyn ajatuksen, määrätyn tietämisen yhtäpitävyyden käsitteen kanssa täytyy sen takia olla järjellistä.
§ 83
Mitä nyt tulee arvostelman ja päätelmän väliseen eroon, niin muodollisesti se näyttäytyy siinä, että arvostelma koostuu kahdesta termistä (subjektista ja predikaatista), päätelmä taas kolmesta termistä (termini), nimittäin arvostelman subjektista ja predikaatista sekä näitä välittävästä väli- eli keskitermistä. Tämä välitys muodostaa päätelmän luonteenomaisen puolen. Välitermi näet ilmaisee, miksi subjekti on predikaattinsa, ts. välitermi on muiden termien vastaavuuden todistus.
Huomaa! Näitä kolmea termiä kutsutaan tavallisesti nimillä jälkitermi (terminus minor), välitermi (terminus medius), esitermi (terminus major). Esimerkiksi: ”Tämä ihminen (esitermi) on ihmisenä (välitermi), järjellinen (jälkitermi)”. Nimityksillä esi- ja jälkitermi on perusteensa siinä, että edellinen muodostaa käsite-yleisyyden ja on sellaisena jälkimmäisen, yksittäisen perusteena. Esitermi on myös sukukäsitteenä yleisempi notio kuin jälkitermi; siitä latinan nimitykset major ja minor. Muodolliselta kannalta katsoen päätelmään sisältyy myös kolme arvostelmaa: ylälause (propositio major), alalause (propositio minor) ja johtopäätös (conclusio). Esimerkiksi:
Ylälause: ”Ihminen (kaikki ihmiset) on järjellinen”;
Alalause: ”Cajus (tämä ihminen) on ihminen”;
Johtopäätös: ”Siis (ergo) Cajus on järjellinen”.
Näistä ylä- ja alalausetta kutsutaan yhteisellä nimellä premisseiksi, ts. johtopäätökseen johtaviksi edellytyslauseiksi.
Vaikka tämä formalismi onkin tarpeetonta ja päätelmä ilmaistaan oikeammin esim. seuraavasti: ”Ihminen on, ihmisenä, järjellinen”, voidaan tätä kaavaa kuitenkin käyttää esitettyjen nimitysten (jälkitermi jne., ylälause jne.) skeemana. Tällöin ei tule kuitenkaan juuttua tavalliseen käsitykseen, jonka mukaan päätelmä olisi useista ajattelemisen akteista koostettu prosessi. Sillä aivan kuten määrätty ajatus on yksi arvostelma, on arvostelma totuudessaan päätelmä (ks. huomautusta). Kaikki ovat samaa ajattelun aktia.
Selitys. Todistus, välitys, on päätelmän järjellinen puoli, ja koko oppi päätelmästä on tämän kehittämistä välitermiin, joka todella muodostaa kummankin ääritermin (jälki- ja esitermin) identiteetin. Jotain asiaa koskevan arvostelman esittäminen on tavallisenkin käsityksen mukaan vain sitä, että puhuva lausuu mielipiteensä asiasta. Mutta tämän arvostelman totuuden todistaminen on sen muuttamista pelkästä mielipiteestä itsessään järjelliseksi vakaumukseksi.
Huom. Kaikki määrätty ajatus on arvostelmaa. Jokainen notio on useampien notioiden yhteenliittämistä (synthesis). Edellinen on subjekti, jälkimmäinen predikaatti arvostelmassa, joka muodostaa kyseisen notion. Jonkin käsitteen analyysi edellyttää siis synteesiä, joka on sitonut nämä predikaatit annettuun käsitteeseen. Mutta tämä synteesi (arvostelma) edellyttää vielä subjektin ja predikaatin ykseyden kehiteltyä välttämättömyyttä; muutenhan sanottu ykseys olisi satunnaista ja mielivaltaista. Tämä kehitelty välttämättömyys piilee todistuksessa. Siksi jokainen arvostelma siirtyykin ensin väitteeksi, assertioksi. Koska tämä kuitenkin on pelkkä edellytys, joka vaatii todistusta, siirtyy arvostelma kyseiseen todistamiseen apodiktisessa arvostelmassa. Todistus on kyllä käsitettävissä arvostelman puolustukseksi ajattelevan subjektin edessä ja siksi sen totuuskin voidaan käsittää tunnustamisesta riippuvaksi. Mutta viime kädessä tällaisesta tunnustamisesta tulee consensus gentium ja todistelusta tulee loputtomiin jatkuvaa. Siksi on muistettava, että päätelmä ei arvostelman lailla ole vain ajattelevan subjektin tapa ajatella. Päätelmä muodostaa lisäksi sen, mikä objektiivisesti eksistoi, järjellisen luonnon; se muodostaa järjellisen todellisuuden. Todistaminen ei siksi riipu tämän tai tuon ajattelevan subjektin myöntämästä tunnustuksesta, vaan viime kädessä se koostuu subjektiivisen tunnustuksen toteuttamisesta, ts. sen päätymisestä ajatuksen määreiden sinänsä ja itselleen järjelliseen maailmaan.
Historiallisesti sanottu ilmenee siten, että jokainen yksilön tietoon omaksuttu käsite on saanut merkityksensä vuosituhansia kestäneestä aiemmasta kehityksestään. Yksilöllä on välitön varmuus siitä, mikä on aistimellista, samoin omasta olemassaolostaan; mutta kyetäkseen sanomaan ja tietämään, mitä nämä kumpikin ovat, on hän riippuvainen tradition avusta. Yksilön järjellisyys on nyt siinä, että hän kehittää itselleen jokaista näin vastaanottamaansa käsitettä, ts. siinä, että hän ilmaisee käsitteen sisältämän arvostelman ja oivaltaa sen järjellisen välttämättömyyden, todistaa sen. Toisin sanoen: yksilö etenee siihen, että hän tunnustaa käsitteessä annetun, järjellisen. Käsite on sinänsä jo tällainen tunnustus: historiallisesti katsoen se on toisten yksilöiden suorittamaa tunnustamista. Näiden toisten jo tekemä tunnustus on yksilölle annettua ulkoista todellisuutta. Yksilön panoksena tässä kehityksessä on siis vain se, että hän omaksuu tietämiseensä tämän todellisuuden järjellisenä, tai – mikä on samaa – tulee itse kuulumaan järjelliseen todellisuuteen.
§ 84
Päätelmän kolme termiä ovat käsitteen kolme momenttia: yksittäisyys, määre ja yleisyys. Päätelmän kehittelystä riippuu, mikä merkitys niillä on suhteessa toisiinsa. Mutta jokaisessa erityisessä päätelmässä näiden momenttien välillä on kuitenkin se ero, että yksittäinen merkitsee yhtä yksilöllistä ”tätä”, yhtä eksistoivaa, yhtä todellista. Yleinen taas ilmaisee sitä käsitettä, joka on eräs ”tämä”, joka ilmentää itsensä eksistenssissä ja on toteutunut todellisessa. Määre vihdoin ilmaisee käsitteen sellaisena kuin se immanentisti on yksittäisessä, ts. sitä määrättyä tapaa jolla käsite on yksittäisessä, manifestoituu, on toteutunut siinä.
Huom. (Ks. § 80, Huomaa!) Määrettä on – mainitussa suhteessa yleisyyteen ja yksittäisyyteen – myös kutsuttu erityiseksi, erityisyydeksi (Besonderheit), koska määre on se määrätty yleinen, joka eroaa yleisestä sikäli kuin yleinen on määreiden totaalisuus.
A. Muodollinen päätelmä
§ 85
Päätelmä on välittömästi, arvostelman kehittelyn tuloksena, pelkästään muodollinen päätelmä, koska sen termeillä ei ole mitään annettua sisältöä, vaan ainoastaan termien välinen suhde on annettu – nimittäin se, että määre on välittävänä yksittäisen ja yleisen välissä. Tähän sisältyy myös kyseisten termien yleinen merkitys (ks. edellistä pykälää), nimittäin se että määre on välittävä, yksittäinen ja yleinen taas välitettyjä termejä.
Selitys. Merkitys, joka subjektilla ja predikaatilla on apodiktisessa arvostelmassa, kuuluu niille vain tämän arvostelman osina. Päätelmässä tämä niiden merkitys ei säily. Apodiktisen arvostelman näet tekee päätelmäksi se välitermi, joka yhdistää subjektin ja predikaatin; kyse on siis vain siitä yleisestä suhteesta, että subjekti ei välittömästi ole predikaattinsa. Se on sitä toisen määrätyn ajatuksen välityksellä, joka ilmaisee subjektin ja predikaatin ykseyden.
§ 86
Päätelmä sanoo välittömästi, että yksittäinen on määreenä yleistä. Yksittäinen ja yleinen ovat näin kylläkin keskenään välittyneitä; mutta yksittäinen ei ole välittynyt määreen kanssa eikä määre yleisen kanssa. Eikä johtopäätökseen ilman sellaista välitystä millään välttämättömyydellä sisälly, että yksittäinen on yleistä.
Huomaa! Seuraavassa merkitään lyhyyden vuoksi yksittäistä E:llä, määrettä M:llä ja yleistä Y:llä. Välittömän päätelmän kaava on siis E.M.Y. eli:
M on Y
E on M
Siis E on Y
Selitys. Esimerkiksi päätelmän ”Cajus on, ihmisenä, järjellinen” johtopäätös: ”Cajus on järjellinen” ei sisällä mitään välttämättömyyttä; se ei todista mitään, koska se pohjautuu kahdelle pelkästään oletetulle premissille, nimittäin että ihminen yleensä on järjellinen ja Cajus on ihminen. Ennen kuin näiden kahden premissin totuus on todistettu kahden uuden päätelmän avulla, ts. ennen kuin premissien subjekti ja predikaatti on välitetty keskenään uusin välitermein, ei myöskään johtopäätöksen totuutta ole todistettu.
§ 87
Tätä välitystä varten ei päätelmässä ole muita termejä kuin jo annetut. Jokainen niistä tulee siis erikseen muodostamaan välitermin. Näin syntyvät kolme syllogistista kuviota: E.M.Y.; Y.E.M. ja M.Y.E. Toisin sanoen: samoin kuin määre välittää yksittäisen ja yleisen välillä, samoin yksittäinen välittää määreen ja yleisen välillä ja yleinen välittää määrettä ja yksittäistä.
Selitys. Jos esimerkiksi edellisen pykälän selityksessä mainitussa tapauksessa tahdottaisiin välittää ylälauseen notioita ”ihminen” ja ”järjellinen” välitermillä ”henki”, syntyisi uusi päätelmä: ”Ihminen on, henkenä, järjellinen”. Tässä uudessa päätelmässä syntyisi silloin sama suhde kuin edellisessä: senkään välitermiä, ”henkeä” ei ole välitetty jälkitermin (”ihmisen”) eikä esitermin (”järjellisen”) kanssa. Sama suhde syntyy, jos oletetaan uusi notio välittämään alalauseen ”Cajus on ihminen” notioita. Tästä välityksestä tulee siis äärettömiin jatkuva prosessi, eikä johtopäätöstä ”Cajus on järjellinen” milloinkaan saada todistetuksi. Toisin sanoen se ei koskaan voi sisältää mitään järjellistä välttämättömyyttä. Ainoana, mikä jää jäljelle ja minkä myös itse päätelmä osoittaa, on välitermin ja jälkitermin välittäminen esitermin avulla päätelmässä ”Ihminen on, koska hän on järjellinen, yksittäinen ihminen (Cajus)”; lisäksi välitermi ja esitermi välitetään jälkitermin avulla päätelmässä ”Ihminen (suku) on, yksittäisenä ihmisenä, järjellinen”. Sanotun kehitteleminen on muodollista päätelmää koskevan opin sisältönä.
a. Ensimmäinen syllogistinen kuvio E. M. Y.
§ 88
Ensimmäinen syllogistinen kuvio toteaa: että yksittäinen on määreenä yleinen. Siksi sen skeema on E.M.Y. Koska tämä kuvio on ensimmäinen eli siis muodostaa välittömän päätelmän, on E tässä välitön yksittäisyys, jokin ”tämä”. M on samoin välitön määre. Sen takia alalause E.M. kuuluu: Yksittäinen on välitön määre, ts. tämä on abstrakti määre (ks. § 9).
Selitys. Abstrakti määre on kvaliteetti jne., joka lankeaa yhteen itse kohteen kanssa (ks. § 9, Esimerkki ja ed.). – Syy tähän jälki- ja välitermin välittömään suhteeseen on itse päätelmässä, koska päätelmä välittää keskenään vain jälki- ja esitermiä. Esitermillä, yksittäisellä, ei sen tähden ole alalauseessa mitään muuta merkitystä kuin minkä määre ilmaisee.
§ 89
Ylälauseessa M.Y. ilmaistaan yhtä välittömästi, että määre on yleistä. Mutta koska määre on abstrakti ja näin siis toisten määreiden negaatiota, eroaa määre myös yleisestä, toisin sanoen M ei lankea välittömästi yhteen Y:n kanssa.
Selitys. Tässä ylälauseessa esiintyy se muodolliselle päätelmälle ominainen välityksen puute, johon edellä viitattiin. Esimerkiksi päätelmässä ”Tämä on, kyseisenä määrättynä keltaisena, keltaista” lankeaa kyllä esineen määrätty väri (sen ja sen vivahteinen keltainen) yhteen itse esineen kanssa, M lankeaa yhteen E:n kanssa. Mutta tämä määrätty väri on määrätty, koska se on tätä kyseistä keltaista, ei jotain muuta keltaista. Siksi se ei välittömästi lankea yhteen myöskään keltaisen yleensä kanssa; toisin sanoen, M ei ole välittömästi Y. Päätelmä tosin edellyttää ja ilmaiseekin sellaisen määreen ja yleisyyden välittömän ykseyden; mutta päätelmän kehittely asettuu tätä ykseyttä vastaan. Abstraktina määre on sarja negaatioita. Jokaisen negaation kohdalla määre on siksi määräytynyt toisin, sillä on uusi merkitys (ks. § 10). Esimerkiksi: tämä määrätty keltainen – kun se ei ole tämä, ei tuo jne. – on loputtomiin määriteltävissä. Jokaisen uuden määreisyyden kohdalla sillä on myös uusi suhde keltaiseen yleensä, ja keltainen yleensä saa tämän perusteella alituisesti itse uuden merkityksen. Toisin sanoen, mitä määrätymmin keltaisen vivahdukset käsitetään, sitä määrätymmäksi myös keltainen itse tulee.
Huom. Edellisen esimerkin kaltaiset päätelmät ovat niitä, joiden suhteen muodollisella päätelmällä on jokin totuus ja sovellutus. Mainittu esimerkki toteaa, että yksittäinen, ollessaan abstrakti määre, negaatioiden sarja, on yleinen kvaliteetti. Niinpä päätelmä ei edes pelkästään muodollisena ole vain abstraktin käsitteen luonteen selitystä, vaan se sisältää myös todistuksen, minkä takia määrätty ajatus välittömästi on abstrakti (kvaliteetti jne.): nimittäin siksi, että se on negaatio. Samalla tämä päätelmä osoittaa, mikä formalismi on vallalla kaikessa muiden notioiden yhdistämisessä niistä päätelmää muodostettaessa. Välittömästi oletettuna voi välitermi näet loputtomasti muunnella ja antaa jokaiselle tällaiselle muutokselle uuden esitermin. Esimerkiksi sen sijaan, että sanottaisiin: ”Cajus on ihminen”, voidaan myös sanoa: ”Cajus on pahansuopa, siveellinen” jne., miten halutaan, koska itse kukin näistä notioista yhdistää yksittäiseen (”Cajus”) eri predikaatteja, jotka sen vuoksi riippuvat yksinomaan mielivaltaisista oletuksista.
§ 90
Johtopäätös, E. Y., toteaa että yksittäinen on yleistä. Se merkitsee, että E (koska se on M), on myöskin Y. Mutta tämä Y on määreestä eroava yleinen (ks. edellistä pykälää). Siksi se ilmaisee toisen abstraktin määreen kuin M. Johtopäätös toteaa näin ollen, että yksittäinen on toinen määre kuin alkuperäinen määre. Kehittelyn tulos on, että E on M ja E on Y. Toisin sanoen, sekä määre että yleinen ovat erillisiä, abstrakteja määreitä, joiden ykseytenä on yksittäinen.
Selitys. Esimerkiksi päätelmässä ”Tämä, kyseisenä määrättynä keltaisena, on keltaista” lause ”Tämä on keltaista” muodostaa johtopäätöksen. Mutta johtopäätöksessä ei ”keltaisella” enää ole ”keltaisen yleensä” merkitystä, vaan se on määrätystä keltaisesta (M:stä, määreestä) eroava keltainen; se on keltaisen moninaisuutta, jossa ainoakaan vivahde ei ole täysin sitä keltaista, joka muodostaa yksittäisen esineen värin. Kun johtopäätöksessä kuitenkin ”keltaisesta” tehdään yksittäisolion predikaatti, merkitsee se vain, että ”tämä”, vaikka se onkin määrättyä keltaista, samalla on vivahteiden moninaisuutta. Eli toisin sanoen: määrätty keltainen on määrätty siten, että se on loputtomasti määriteltävissä, että se päätyy vivahteiden äärettömyyteen. Yksittäinen on siksi yhtä hyvin tämä tietty kvaliteetti M kuin kvaliteettien määräämätön moninaisuus Y.
Huom. Siten myös päätelmässä ”Cajus on, kun hän on ihminen, järjellinen” sekä ”ihminen” että ”järjellinen” ovat pelkästään muodollisesti tarkasteltaessa kaksi eri predikaattia, jotka liittyvät subjektiin ”Cajus”. Päätelmä ei ilmaise niiden keskinäistä yhteyttä muulla tavoin kuin siten, että molemmat ovat saman subjektin predikaatteja; toisin sanoen, molemmat ovat tietyn yksittäisyyden, Cajuksen, predikaatteja.
b. Toinen syllogistinen kuvio Y. E. M.
§ 91
Toinen syllogistinen kuvio toteaa, että yleinen on yksittäisyytenä määre. Sen skeema on siis Y. E. M. Mutta Y ei tässä merkitse yleisyyttä, jolle M. olisi alistettu sen määreenä, vaan Y tarkoittaa abstraktien määreiden moninaisuutta, joka muodostaa E:n toisen määreen, M:n ohella.
Selitys. Tämän pykälän selitys löytyy jo edellisen pykälän selityksestä. Siinä mainitun esimerkin pitäisi tässä saada muoto: ”Keltainen (vivahteiden moninaisuutena) on, tänä erityisenä (esineenä), tätä määrättyä keltaista”. Mutta tämä määrätty keltainen, esim. oljenkeltainen, ruosteenkeltainen, on sekin samanlaista moninaisuutta. Päätelmän premisseinä on siksi vain kaksi lausetta: ”Tämä on tätä keltaista” ja ”Tämä on toista keltaista”; E on M ja E on Y.
§ 92
Siihen nähden, että sekä Y että M ovat abstrakteja määreitä, on yhdentekevää, kumpaa premisseistä pidetään esi-, kumpaa jälkiterminä. Olennaista on, että yksittäinen väliterminä on molemmille ääripäille yhteinen; nämä ääripäät ovat erillisiä abstrakteja määreitä, jotka ovat kiinnittyneet yksittäiseen, löytyvät siitä. Mutta sellainen yhteinen kiinnittyneisyys (inherenssi) erityisessä on satunnaista. Välittömästi annettu yksittäinen (aistimellinen) on näet määreiden satunnaista ykseyttä. Satunnaista nimittäin on, että nämä määreet ovat yhtyneet yksittäisessä.
Selitys. Kun yksittäisestä tehdään välittävä tekijä yleisen ja määreen välille, sanotaan sillä, että yksittäinen on yleistä, mutta myös määrettä. Siten esimerkiksi päätelmällä ”Keltainen on, tänä yksittäisenä, oljenkeltaista” se merkitys, että tämä yksittäinen (esine) on keltainen, ja että se samalla myös on oljenkeltainen. Yksittäinen on siis kaksi eri kvaliteettia. Niiden yhdessäolo kyseisessä yksittäisessä esineessä on sikäli satunnaista, että myös oljenkeltainen on vivahteiden moninaisuutta (ja on satunnaista, mitä niistä yksittäisesine on), ja lisäksi esineen keltaisuus yleensä riippuu tästä vivahteisuudesta esineessä. Sillä keltaista yleensä ei voida määritellä, yhtä vähän kuin oljenkeltaista; se voidaan vain osoittaa ja näyttää yksittäisessä esineessä. Jokainen pelkästään muodollinen päätelmä, missä yksittäinen muodostaa välitermin, on luonteeltaan samanlainen. Että esimerkiksi ihminen olisi järjellinen, koska Cajus on ihminen ja järjellinen, on samoin satunnaista. Voihan yksittäinen ihminen pelkkänä yksilönä olla esim. mielipuoli, ts. järjetön.
Huom. Tämä kuvio on, koska välitermi on subjektina molemmissa premisseissä, tavallisesti niin kutsuttu kolmas kuvio. Sen skeema on:
E on M
E on Y
Siis Y on M
Minkä tähden tätä kuviota olisi mieluummin pidettävä toisena kuin kolmantena kuviona, ilmenee tässä suoritetusta kehittelystä. Jälkimmäisen käsityksen puolesta ei myöskään koskaan ole esitetty muuta todistusta kuin se, että ensin on – niinkuin sanotaan – käännetty nurin ensimmäisen kuvion ylälause, jonka seurauksena on syntynyt toinen kuvio; tämän jälkeen on sitten käännetty nurin alalause ja saatu tämän operaation avulla kolmas kuvio.
§ 93
Siksi täytyy myös tämän syllogistisen kuvion johtopäätöksen ”Y on M” olla satunnainen. Mutta koska E (yksittäinen) on yhteinen sekä Y:lle että M:lle, toteaa johtopäätös lisäksi, että yleinen on määre, koska molemmilla on yhteistä yksittäisessä; tästä yhteisestä yksittäinen myös koostuu. Tulokseksi saadaan siis, että termit lankeavat yhteen siinä määrin kuin niistä löytyy yhteistä. Tämä yhteisyys on termit läpäisevä yleinen, josta näin siis tulee välittäjä, välitermi.
Selitys. Yllä mainitussa esimerkissä yksittäinen esine on keltaisen ja määrätyn vivahduksen ykseyttä. Siksi keltainen on tämä vivahde, siinä määrin kuin esineen määrätty väri on yhteinen keltaiselle yleensä ja tälle vivahdukselle. Tällaisena yhteisyytenä keltainen on yleisyys, joka on kiinnittynyt sekä määreeseen että yksittäiseen ja välittää näitä molempia. Samalla lailla olisi ihmisen järjellisyys, yksilön tietyn kvaliteetin muodostavana, pelkästään se järjellisyyden aste, joka esiintyy kyseisessä yksilössä tiettynä ajallisena hetkenä. Yksilö on näet vain tällä tavoin aistimellinen yksittäisyys.
Huom. Johtopäätöksen ”Y on M” täytyy lauseena olla partikulaarinen arvostelma. Esimerkiksi keltainen on osaksi (siinä määrin kuin sitä esiintyy kyseisessä yksittäisyydessä) tämä vivahdus. Johtopäätös on siksi myös sekä positiivinen että negatiivinen (ks. § 49, Huom.). Keltainen on tämä vivahdus, mutta se ei myöskään ole tämä, vaan toinen vivahdus. Vastaavasti päätelmässä ”Järjellisyys, kun se muodostaa yksilön kvaliteetin, on (samaa merkitsevä kuin) ihminen” tulisi johtopäätöksen kuulua: ”Jotkut järjelliset (olennot) ovat ihmisiä”. Jotkut toiset eivät siis ole ihmisiä. Tämä kaksinaisuus ilmaisee johtopäätöksen satunnaista puolta. Mutta tässä esitetty selitys johtopäätöksen luonteenlaadusta toisessa syllogistisessa kuviossa on kauttaaltaan ulkoista refleksiota, jota ei sellaisenaan todeta päätelmässä. Päätelmän luonteelle näet on yhdentekevää, tarkastellaanko sen premissejä ja johtopäätöstä positiivisina vai negatiivisina, universaalisina vai partikulaarisina arvostelmina jne. Pykälätekstissä toteutettu kehittely on ainoa, joka ilmaisee päätelmän kyseisen luonteen. Partikulaarinen arvostelma sitävastoin puolustaa vain ulkoisen refleksion edessä johtopäätöstä subjektiivisesti oikeana ja todistuskykyisenä.
c. Kolmas syllogistinen kuvio M. Y. E.
§ 94
Kolmas syllogistinen kuvio toteaa, että määre, kun se on yleinen, on yksittäinen. Sen skeemana on M. Y. E. Välitermillä Y on tässä se merkitys että se on päätelmän kaikille termeille yhteinen; välitermi ei siis ole vain itsensä, vaan myös M ja E.
Selitys. Kun esimerkiksi ”keltainen” käsitetään ”tämän esineen” väriksi, on se samalla tietty vivahdus, oljenkeltainen jne. Keltainen on silloin tämän esineen väri, koska se tässä määrätyssä pisteessä, joka muodostaa esineen värin, lankeaa yhteen oljenkeltaisen kanssa. Tässä ykseydessä vivahteensa kanssa keltainen muodostaa itse esineen. Mutta myös vivahde on ainoastaan tässä ykseydessä (tässä määrätyssä pisteessä, tänä keltaisena) esineen jokin kvaliteetti; esineen ulkopuolella se muodostaa toisen värin toisissa esineissä. Näin siis ainoastaan keltainen, kun se on keltaisen ja vivahteen ykseyttä, liittää vivahteen esineeseen.
Huom. Eri lauseissa tämän päätelmän skeema on:
M on Y
E on Y
Siis M on E
Se muodostaa tavallisesti niin kutsutun toisen kuvion, jolla on käännetty ylälause.
§ 95
Näin siis muutkaan termit, M ja E eivät enää ole keskenään välittömän kvaliteetin ja sen esineen suhteissa, jonka kanssa kvaliteetti välittömästi lankeaa yhteen. Molemmat ovat esineitä, joilla on yhteinen luonto A, ja molemmat ovat siis toisistaan erillisiä yksittäisyyksiä.
Selitys. ”Keltainen” esimerkiksi on yhteistä sekä ”tälle määrätylle värille” että ”oljenkeltaiselle”. Mutta tämä oljenkeltainen on omissa puitteissaan vivahteiden, toisten määrättyjen värien moninaisuutta. Tämä moninaisuus, kyseessä olevan määrätyn värin negaationa, ”Ei-tämän” ominaisuudessa, muodostaa toisen esineen, jolla on mainitun esineen kanssa yhteistä luonnetta. Välittävä yleinen on yhteistä luonnetta; se ei ole vain välitön kvaliteetti, sillä välittävä yleinen ei kuulu M:lle ja E:lle kummallekin erikseen ja välittömästi, vaan molemmille yhteisesti. Se kuuluu siis yhdelle toisen välittämänä. Samaan tapaan järjellisyys sellaisena, joka tekee Cajuksen ihmiseksi, on sitä mikä on Cajukselle ja ihmiselle (toisille ihmisille) yhteistä; se on niiden yleinen luonto.
§ 96
Johtopäätös ”M on E” on pelkkä muodollinen ilmaus näiden termien tähän saakka puuttuneelle välitykselle. Samaan tapaan ”E on Y” muodostaa ensimmäisessä kuviossa, ”Y on M” taas toisessa kuviossa muodollisen johtopäätöksen. Itse asiassa johtopäätös toteaa, että M on E, koska Y on molempien yhteinen luonto. Mutta itsessään M on ei-E. Ne ovat erillisiä, ja vain siinä määrin kuin kumpikin on Y:tä, on toinen sitä mitä toinenkin. Tulokseksi saadaan, että yksittäinen eli E (sekä E että M, kumpikin erikseen) on yleinen, Y, koska tämä on yksittäisille yhteinen määre M. – Näin on päätelmän alkuperäinen skeema E. M. Y. palautettu.
Huom. 1. Johtopäätös tässä syllogistisessa kuviossa, erikseen tarkasteltuna, lauseena, on ääretön arvostelma: M on ei-E, eli M on M, E on E.
Lisäys. Päätelmä itse, käsitettynä tuloksessaan, ainoastaan termien ykseyteen katsoen, ottamatta huomioon niiden negatiivista suhdetta toisiinsa, muodostaa matemaattisen päätelmän: Y. Y. Y., toisin sanoen: Ne, jotka ovat samoja yhden ja saman kolmannen kanssa, ovat keskenään samoja (ensimmäinen aksiooma). – Tämän päätelmän välttämättömyys perustuu kolmanteen syllogistiseen kuvioon (ks. § 94). Lisäksi siihen kuitenkin sisältyy, että päätelmän ulommaiset termit ovat erilliset, juuri siksi koska välitermi ilmaisee sen mikä molemmissa on yhteistä. Samoin eroaa molemmille yhteinen välitermi kummastakin ääritermistä. Matematiikka abstrahoi pois tästä termien negatiivisuudesta, niiden kvalitatiivisesta erosta, ja tavoittaa ainoastaan niiden abstraktin identtisyyden.
Huom. 2. Muodollisessa päätelmässä vuorostaan on jokainen termi muodostanut päätelmän välitermin. Tämä seikka ilmaisee, joskin vain ulkoa käsin tehdyn vertailun tuloksena, päätelmän tosi luonteen. Sillä ainoastaan tällainen vastavuoroinen välitys tekee todistuksen mahdolliseksi. Samoin on kaikki järjellinen todellisuus sellaista käsitteen kolmen momentin yhteenliittämistä. Eksistoivan totuus ei sijaitse eksistoivan itsensä ulkopuolella eikä sitä voida oivaltaa eksistoivan kannalta ulkoisen todistelun avulla. Eksistoivan todellisuus on, että se vastaa käsitettään, eikä eksistoivan ja sen käsitteen ykseyttä välitä mikään niiden ulkopuolella oleva kolmas, vaan välittävänä on niiden siirtyminen toisikseen. Esimerkiksi kosmologinen todistus Jumalan olemassaolosta ei ole sen avulla tapahtuvaa todistelua, että Jumala maailman syynä tai maailma vaikutuksena olisi välittävänä äärellisen ja äärettömän välillä, vaan äärellisen äärellisyys, katoavaisuus, sen oma luonto on ääretön. Siis juuri se prosessi itse, jossa äärellinen häviää ja toteuttaa itsensä äärellisenä, muodostaa äärettömän, ja tämä on samaa äärellisen katoamista. Kyseinen käsitteen (äärettömän) ja eksistenssin (äärellisen) molemminpuolinen toistensa edellyttäminen muodostaa siis tässä todistamisen.
B. Refleksiopäätelmä
§ 97
Muodollisessa päätelmässä itse johtopäätös ei yleensä ole sitova premissejä muodostavan välityksen perusteella, vaan sillä on pätevyytensä omassa itsessään ja se selittää ainoastaan päätelmän luonteen. Kolmannessa syllogistisessa kuviossa tämä formalismi esiintyy siten, että johtopäätös erikseen on pelkästään muodollinen, mutta viittaa välitykseen, jonka ansiosta se on välttämätön seuraamus. Kyseinen välitys on siinä, että päätelmän välitermi on johtopäätöksen molemmille ääritermeille yhteinen, näissä reflektoitunut määreisyys, joka siten muodostaa johtopäätöksen välttämättömän ja sitovan puolen. Sellainen päätelmä on siksi refleksiopäätelmä.
Huom. Vasta tässä päätelmässä johtopäätös esiintyy premissien välttämättömänä seurauksena, vaikka tässäkin kehittely riippuu kyseisen välttämättömyyden todistuksesta, joka puuttuu premisseistä. Mutta muodollisessa päätelmässä johtopäätöksen termeillä on välitermistä riippumaton välitön suhde toisiinsa. Niinpä ensimmäisessä kuviossa ilmaisee johtopäätös ”E on Y” vain sen, että Y on E:n välitön kvaliteetti, ilman muuta suhdetta välitermiin M kuin että myös se on E:n kvaliteetti. Refleksiopäätelmässä taas välitermi on reflektoitunut molempiin ulommaisiin jäseniin niin että se muodostaa niiden yhteisen sisällön, niiden refleksion itseensä.
a. Yksinkertainen refleksiopäätelmä
1) Induktiopäätelmä
§ 98
Refleksiopäätelmässä liitetään määreen välityksellä välittömästi yhteen yksittäinen yleisen kanssa yksittäisistä muodostuneen moninaisuuden yhteisenä määreisyytenä. Refleksiopäätelmä on näin siis induktio- (eli kokemus-)päätelmä: koska monet tietyn lajiset yksittäiset (M) ovat Y, niin myös tämä yksittäinen (E) on Y.
Selitys. Induktio- eli kokemuspäätelmä ilmaistaan tavallisesti seuraavasti: koska useilla yksittäisolioilla, c:llä, d:llä, e:llä, on tietty yleinen ominaislaatu, on myös kaikilla samaa lajia olevilla tuo ominaislaatu. Koska esimerkiksi kaikki tähän asti eläneet ihmiset ovat olleet kuolevaisia, täytyy ylipäätään kaikkien ihmisten olla kuolevaisia. Tässä ei välitermi ilmaise vain yksilöiden moninaisuutta, vaan tietynlaisia yksilöitä; välitermi ilmaisee siis näille yksilöille yhteisen määreisyyden, joka erottaa ne muunlaisista yksilöistä. Tämä ennakointi liittyy asian luontoon, koska monet yksittäiset, joilla on yhteinen ominaislaatu, muodostavat toiset yksittäisoliot poissulkevan ryhmän. Toisaalta johtopäätöksessä ei ole kyse suvusta sellaisenaan, vaan suvun muista yksilöistä, paitsi ylälauseen tarkoittamista. Johtopäätös on siksi voimassa ainoastaan jokaisen uuden yksilön suhteen, ja epiteetti ”kaikki” ei tässä tarkoita esim. ihmisten suljettua totaalisuutta, vaan ainoastaan useamman tai vähemmän yksilön muodostamaa sarjaa.
§ 99
Tämän päätelmän väliterminä ovat monet yksittäiset, tiettyyn luokkaan kuuluvina. Esiterminä on jokin olennainen ominaislaatu, joka liitetään yksittäiseen, jälkitermiin, koska monilla annetun luokan jäsenillä on sanottu ominaislaatu. Mutta ominaislaatu kuuluu monille ainoastaan sen nojalla, että se kuuluu jokaiselle yksittäisyydelle. Jokaista yksittäisoliota näiden monien joukossa koskee siis sama johtopäätökseen liittyvä edellytys: että yksittäinen on yleinen. Näin siis itse johtopäätös on edellytetty premisseissä.
Selitys. Induktiopäätelmään ei koskaan sisälly mitään riittävää todistusta. Tämä oivalletaan helposti siitä, että kaikki, monina yksittäisinä, ovat ääretön sarja; näin siis yleisen voidaan katsoa kuuluvan yksittäiseen vain approksimatiivisesti. Esim. se, että kaikki tähän saakka eläneet ihmiset ovat olleet kuolevaisia, sisältää vain sen, että niin pitkälle kuin ajattelevan tieto ulottuu, kuolevaisuus on ollut ihmisen osana. Siksi riippuu vain ajattelevan subjektiivisesta vakaumuksesta, mutta ei tästä päätelmästä, kuuluuko tämä predikaatti tietylle ihmiselle. Jotta se näet riippuisi vain päätelmästä (todistuksena), vaadittaisiin, että jo sarjan ensimmäisestä yksilöstä on tehty sama johtopäätös, joka nyt tehdään monien ominaislaadun pohjalta. Että esim. c, d, e ovat Y (ks. edellisen pykälän selitystä), edellyttää jo sitä että x on Y. Sillä c on Y, koska d, e, x ovat Y; d on Y, koska c, e, x ovat Y jne.
§ 100
Siksi ei se, mistä johtopäätös riippuu, ole että yleinen kuuluu monelle yksittäiselle, vaan yhden yksittäisen sisäinen vastaavuus toisen kanssa muodostaa perusteen sille, miksi jälkimmäiseen liittyvä predikaatti liittyy myös edelliseen.
Selitys. Induktiopäätelmään sisältyvä ristiriita saa aikaan sen, että johtopäätös on pelkkä ulkoinen refleksio. Siksi jälki- ja esitermiä yhdistävä välttämättömyys on pelkkää ulkoista välttämättömyyttä, nimittäin ajattelevan subjektin satunnaista kokemusta. Mutta induktiopäätelmään sisältyy jo se edellytys, että yksittäiset tietyssä suhteessa vastaavat toisiaan, minkä vuoksi niitä pidetään samanlaisina myös toisessa suhteessa. Toisin sanoen, tässä yksittäisolioilta edellytetään yhteistä sisäistä luonnetta, jonka pohjalta päätellään, että yhdelle yksilölle kuuluva predikaatti kuuluu myös toiselle. Niinpä esim. päätelmässä: ”Kaikki ihmiset, jotka tähän asti ovat eläneet, ovat kuolleet, siispä Cajuksen täytyy kuolla” itse ilmaisu sisältää, että Cajuksella on muitten yksilöiden kanssa yhteinen (ihmis-)luonne, jonka johdosta hän on kuolevainen.
Huom. Luonnonvälttämättömyys, pelkkänä ulkoisena mahtina (mitä on sanottu luonnon ikuisiksi laeiksi), on tällainen päätelmä. Luonto on ilmiöiden jatkuva sarja. Nämä ilmiöt ovat itse edellytys laille, jonka järjestävän voiman tuotetta niiden pitäisi olla. Siksi nämä ilmiöt ovat yhtä paljon satunnaisia kuin välttämättömiä. Niinpä esimerkiksi kaikki sään vaihtelut ovat satunnaisia, vaikka täytyykin katsoa niiden olevan riippuvaisia yleisistä luonnonlaeista. Samoin jokainen suvun yksilö, vaikka onkin sidottu suvun yleiseen tyyppiin, on kuitenkin avoin moninaisille satunnaisille poikkeamille. Jopa taivaankappaleiden liikelait perustuvat pelkälle induktiolle. Ja kun tähtitiede osoittaa aurinkokunnan lait, rakentaa se nämä auringon status quon [vallitsevan tilan] varaan, joka on yhtä hyvin satunnainen kuin välttämätön, sillä se on välittömästi annettu. Mutta selittämällä kaiken, mikä poikkeaisi näistä laeista, äärettömän pieneksi = 0, tekee tähtitiede itse lain pysyväksi. Muutenhan sääntö olisi pelkkä äärettömiin eroavien ilmiöiden luettelo.
2) Päätelmä ex analogia
§ 101
Analoginen (eli yhtäläisyys-) päätelmä toteaa, että yksittäinen, koska sillä on määrätty sisäinen luonne, on yleinen. Koska määrättyyn sisäiseen luontoon (M) kuuluu ominaisuus (Y), ja koska yksittäisyydellä (E) on tämä sisäinen luonne, on yksittäisyydellä myös kyseessä oleva ominaisuus.
Selitys. Samoin kuin induktiopäätelmä on ilmaistu siten, että siltä puuttuu määrätty välitermi, niin päätelmälle ex analogia on tavallisesti annettu neljä termiä, kun on sanottu: esineet, jotka ovat yhtäpitäviä monessa suhteessa, ovat myös kaikissa muissa suhteissa yhtäpitäviä. Toisin sanoen, esimerkiksi kahdella esineellä a, b on monta yhteistä ominaisuutta v; lisäksi a:lla on ominaisuus x; siispä myös b:llä on ominaisuus x. Mutta tämä ei merkitse mitään muuta kuin että tietyillä ominaisuuksilla, ominaisuuksien yhdistelmällä, v:llä, on välttämätön yhteys toisiin, x:ään, ja että näin siis yksilöllä b, jolla on ensin mainitut ominaisuudet, täytyy olla myös jälkimmäiset. Esimerkiksi villikaali, sen ja sen ominaislaadun omaavana kasvina, on myrkyllinen. Lintu, joka on sen ja sen laatuinen, lentää. Tällaisissa päätelmissä ei johtopäätös ole riippuvainen siitä, että yksittäisellä on jokin yhtäläisyys jonkin toisen yksittäisyyden kanssa, vaan päätelmä tehdään yksittäisolion annetun luonnon pohjalta ja todetaan sillä olevan jokin ominaisuus. Kun esimerkiksi sanotaan ”lintu” eikä ainoastaan ”tämä” tai ”tuo”, on sillä sama peruste kuin induktiopäätelmällä. Jokin yksittäisyys, jolla oletetaan olevan määrätty yleinen luonto, nimittäin kuuluu myös tietynlaisten yksittäisolioiden piiriin. Mainittu esimerkki kuuluisi tavallisen skeeman mukaan:
Kaikki sen ja sen laatuiset olennot lentävät;
Tämä yksilö (lintu) on sen laatuinen;
Siispä lintu lentää.
§ 102
Jotta johtopäätös olisi tosi, vaaditaan nyt että yleinen on yksittäisen sisäiseen luontoon kuuluva ominaisuus. Se merkitsee, että tämän yhteisen luonteen omaavien yksittäisseikkojen totaalisuudella myös pitää olla kyseinen ominaisuus. Ylälause ”M on Y” edellyttää siis myös tässä johtopäätöstä. Ominaisuus näet sinänsä ja itsessään kuuluu yhteiseen luontoon, minkä ansiosta yksittäisseikka kuuluu johonkin yksittäisyyksien ryhmään; ja tämä edellyttää, että koko kyseisellä ryhmällä, ja siis myös sanotulla yksittäisyydellä, on tämä ominaisuus.
Selitys. Aiemmin esitetyssä esimerkissä täytyy mainitulla ominaislaadulla (M) olla sellainen suhde kyseiseen yleiseen ominaisuuteen (Y), että tämä liittyy koko siihen yksittäisolioiden luokkaan, jota tämä ominaislaatu luonnehtii. Tähän edellytykseen sisältyy silloin myös, että sanotulla yksittäisellä (E) on ominaisuus. Toisin sanoen, tässä edellytetään itse johtopäätöstä. Induktiopäätelmän todistus nojaa monien yksittäisten ominaislaatuun. Analoginen päätelmä nojaa kaikkien ominaislaatuun (”kaikki” merkitsee tässä totaalisuutta), joskin kyseinen kaikkeus ilmaistaan määreisyydellä, kaikkien yhteisenä luontona. Induktiopäätelmään sisältyy pelkkä ulkoinen välttämättömyys edellytettyjen yksittäisseikkojen (monien) suhteessa yksittäisyyteen (itse kuhunkin muista); analogiapäätelmä ilmaisee sisäistä välttämättömyyttä siten, että yksittäisen sisäinen luonto on sama kuin kaikkien luonto.
§ 103
Koska ylälause siis jo edellyttää johtopäätöstä, on tämän päätelmän todistus riittämätön. Mutta koska yksittäinen sinänsä on, mitä yksittäisten totaalisuuskin on, sisältyy päätelmän todistukseen muodollisesti, että myös yksittäisellä on se määreisyys, mikä liittyy kyseiseen totaalisuuteen. Tämä uusi välitermi, joka kytkee yhteen yksittäisen ja yleisen, on suku itse. Suku on yhtä hyvin sekä jokin yksittäinen että kaikki yksittäiset.
Huom. Sekä induktio- että analogiapäätelmässä alalauseen subjekti ja predikaatti viittaavat välittömästi toisiinsa. Alalauseen subjektissa viedään yksittäisseikka välittömästi samaan ryhmään kuin monet; predikaatissa yksittäiselle annetaan yhtä välittömästi sisäinen luonto, jonka pohjalta se viedään määrättyyn luokkaan. Kummassakin tapauksessa luokka, suku on siis edellytetty, joskin ainoastaan yksittäisten moninaisuutena tai yksittäisen sisäisenä luontona.
3) Kategorinen päätelmä
§ 104
Kategorinen päätelmä toteaa, että yksittäinen on sukuun kuuluvana yleinen. Edellä mainittujen refleksiopäätelmän lajien tavoin myös kategorinen päätelmä noudattaa ensimmäisen syllogistisen kuvion skeemaa E. M. Y. Suku näet liittää välikäsitteenä tässä yksittäisen yhteen yleisen määreisyyden kanssa, määreisyyden, joka kuuluu jokaiselle yksittäiselle ja jonka immanenssi yksittäisessä muodostaa itse suvun.
Selitys. Puhdas kategorinen päätelmä on esimerkiksi ”Tämä ihminen on, ihmisenä, ajatteleva”; ”Ihmishenki on, henkenä, vapaa” jne. Näissä päätelmissä muodostavat esitermit ”ajatteleva” ja ”vapaa” itse suvun, siis ”ihmisen” ja ”hengen” luonnon. Siinä suhteessa ne ovat yleistä (Y) suhteessa välitermiin M. Ne liittyvät myös yksittäiseen (E) predikaattien ominaisuudessa, sillä suku on immanentisti läsnä, todellistettuna yksittäisessä. Niinpä ihminen on ajatteleva ainoastaan siksi, että hän omaksuu itseensä suvun tietämyksen ja on tämän sitoma. Vastaavasti ei subjektiivinen henki ole vapaa eläinsielun tai pelkän halun tavoin, vaan objektiivisen hengen palvelijana, ts. toteuttaessaan teossa sitä, mikä on objektiivisesti oikeaa ja järjellistä.
Huom. Suvulla on yleensä se suhde yksilöön, että suku on objektiivista ja pysyvää yksilöön nähden, joka on vain subjektiivista ja katoavaa. Esimerkiksi henki, kun se on sukukäsite, ei luonnehdi kaikkia subjektiivisia henkiä, vaan objektiivista henkeä jokaisena hetkenä ja jokaisessa yksilössä totaalisesti läsnäolevana.
§ 105
Se yleisyys, joka tässä päätelmässä muodostaa esitermin, on eräs määreisyys suvussa. Kyseinen yleisyys ilmaisee suvun itsensä luonteen, sen elävän prinsiipin, jonka ansiosta suku on mitä se on, ja tämän prinsiipin immanenssi yksittäisessä saa aikaan sen, että yksittäinen kuuluu sukuun. Siksi se muodostaa sen yhteisen sisällön, joka läpäisee kaikki päätelmän termit.
Selitys. Esimerkiksi ”ajattelu” ja ”vapaus” ovat sanotunlaisia notioita. Ne ilmaisevat sen elävän ja vaikuttavan prinsiipin, jonka ansiosta ihminen on ihminen. Näin ne siis ilmaisevat myös suvun luonnon, ja suku (välitermi) on tämä prinsiippi yksilöiden kautta jatkuvana prosessina; yksilö taas on sama prinsiippi jokaisena hetkenä eksistoivana. Tällainen yleisyys muodostaa siksi myös kaikille termeille yhteisen sisällön, joka välitermissä on suku, yksilöiden prosessi, jälkitermissä taas yksilö.
§ 106
Mutta tässäkin ylälause edellyttää johtopäätöstä. Suku näet on jokainen yksilö, ja prinsiipin läsnäolo suvussa edellyttää sen läsnäoloa yksilöissä. Silti, koska suku on prosessi, siirtymää määreestä määreeseen (ks. § 66), sisältää tämä edellytys ainoastaan, että jälkitermi, yksittäinen, sisältyy yksittäisen prosessin muodossa välitermiin (sukuun). Päätelmä siirtyy tämän takia uuteen muotoon: yleinen on yksittäistä olemalla toinen yksittäinen. Toisin sanoen, prinsiippi (peruste, ehto) on toteutettu yksilöllisyydessä vain siten, että se on siirtymää yksilöstä yksilöön.
Huom. Edellä on esitetty, että suku pelkkänä yksilöiden summana ei koskaan olisi täysilukuinen, ts. että suku siis ei koskaan olisi todellinen. Kun suku toisaalta käsitetään itse prosessiksi, siirtymäksi yksilöstä yksilöön, on se jokaisena hetkenä yhtä totaalinen. Itse se factum [tosiasia], että yksilö tuhoutuu, muodostaa suvun pysyvyyden, sillä tämä factum itse on pysyvä.
§ 107
Olemme sanoneet yllä esitettyjä kolmea päätelmän lajia yksinkertaiseksi refleksiopäätelmäksi, koska niissä välitermi kylläkin reflektoituu ääritermeissä sisältönä; mutta välitermi ei ilmaise sisältävänsä päätelmän ulommaisia termejä; se ei ilmaise olevansa itseensä reflektoitunut nämä ääritermit sisältävinä. Seuraavissa refleksiopäätelmissä on ilmaistu myös tämä jälkimmäinen momentti.
b. Hypoteettinen päätelmä
§ 108
Hypoteettinen päätelmä sanoo, että yleinen, koska se on välitön määre, yksittäisyys, on myös toinen määre. Yleinen on tässä määreen ehto; mutta se on tämä ehto vain olemalla jo itse määre, siirtymällä siis määreestä toiseen.
Selitys. Hypoteettisen päätelmän tavallinen kaava on: ”Jos Y on, niin M on; nyt Y on; siispä M on”. Esimerkiksi: ”Jos aurinko paistaa, niin se lämmittää; nyt aurinko paistaa; siis se lämmittää”. Tässä päätelmässä ylälauseeseen sisältyy johtopäätöksen yleinen ehto; johtopäätös on kyseisestä ehdosta riippuvainen eksistenssi. Samalla kuitenkin tämä ehto on tämän eksistenssin ehto vain sen nojalla, että se itse on välitön eksistenssi. Siksi alalause toteaakin, että kyseinen ehto eksistoi ”nyt”. Siksi yleisen (ehdon, auringonpaisteen) sanotaan tässä olevan tätä määrättyä auringonpaistetta, joka myös on tätä määrättyä lämpöä ja muuttuu toiseksi eksistenssiksi. Auringonpaiste on siis tätä siirtymää valosta lämpöön, ts. se on yleistä olemalla siirtymää määreestä määreeseen. Sen tähden esimerkki kuuluu: ”Auringonpaiste, tänä määrättynä paisteena, on myös tätä määrättyä lämpöä”.
§ 109
Hypoteettisen päätelmän väliterminä on yleinen välittömänä yksittäisyytenä. Jälkitermi taas on yhtä lailla yksittäisyys, mutta jokin toinen yksittäisyys ja siis ensin mainitun yksittäisyyden negaatio, määre. Siksi tämä päätelmä noudattaa skeemaa Y. E. M., toista syllogistista kuviota.
§ 110
Mutta koska jälkitermi ollessaan negaatio sulkee välikäsitteen pois, on välikäsitekin negaatio; se on poissulkeva määre. Näin hypoteettiseen päätelmään siis sisältyy, että yleinen on 1) toinen toisensa poissulkevia määreitä; 2) määre, mutta 3) siirtymää määreestä määreeseen. Yleisestä tulee siis kaikkia päätelmän termejä läpäisevä ja välittävä.
Selitys. Hypoteettisen päätelmän todistava puoli ei ole ylälauseessa yleisenä sääntönä; sillä siten tämä edellyttää jo alalauseen välttämätöntä yhteyttä johtopäätöksen kanssa. Ylälause ”Jos aurinko paistaa” jne. edellyttää, että jokainen ”tämä” paiste, tänä hetkenä, synnyttää lämpöä. Johtopäätöksen totuus riippuu kuitenkin siitä, että ylälauseessa esitetty asian käsite vastaa sen eksistenssiä tänä hetkenä, toisin sanoen, että käsite, yleinen, on tämä välitön määre, jonka alalause ilmaisee ja sentähden käsite on myöskin välitetty määre johtopäätöksessä. Mutta tämä välitermin välittömyys kumoutuu taas, koska välitermi ja jälkitermi ovat toisensa poissulkevia määreitä. Toisin sanoen, mainitussa esimerkissä auringon lämpö on yhtä välitön määre kuin sen valo, ja molemmat ovat myös toistensa välittämiä. Tämä välittömän ja välitetyn määreen identiteetti muodostaa yleisen. Lisää esimerkkejä voidaan muodostaa hypoteettisen arvostelman esittelyn yhteydessä mainituista notioista. Esimerkiksi: ”Jos magneettinen voima on, niin sen ilmaus on; voima on tässä eksistoivassa (kivessä); siispä se vetää rautaa puoleensa” jne.
c. Disjunktiivinen päätelmä
§ 111
Disjunktiivisessa päätelmässä todetaan, että yleinen on toinen toisensa poissulkevien määreiden totaalisuus, mutta se on myös yksi määre ja näin siis siirtymää määreestä määreeseen. Tai päinvastoin: yleinen on siirtymää määreestä määreeseen, ja näin siis yksi määre.
Selitys. Määreiden totaalisuuden sisältävä yleisyys on suku. Poissulkevien määreiden totaalisuus taas on suvun lajit (ks. § 67). Disjunktiivinen päätelmä kuuluu siksi: ”Suku on joko A, B, C jne.; suku on A; siispä suku ei ole B, ei C jne.”, tai päinvastoin: ”Suku ei ole B, ei C jne.; siispä suku on A”. Ylälauseessa sanotaan: ”Suku on joko tämä tai tuo, siispä se on sekä tämä että tuo laji”. Alalauseessa sanotaan: ”Suku on tämä määrätty laji”, ja päätelmässä todetaan: suku ei ole tämä laji, ei tämä jne., näin se siis on poissulkeva yksittäisyys, yksilö (ks. § 10), ja sellaisena se on siirtymää määreestä määreeseen. Viimeiksi sanottua voidaan selventää toteamalla, että suku, kun se on poissulkeva määre, ei ole vain yksi laji, vaan negaatioiden etenevä prosessi ja näin siis jokaisen negaation kohdalla suku on uusi määre, määreiden prosessi.
§ 112
Disjunktiivinen päätelmä ilmaisee ylipäätänsä ottaen käsitteen luonnon, koska sama notio, sukukäsite, ilmaistaan ylälauseessa itsensä kanssa identtisenä yleisyytenä (subjekti ja predikaatti näet ovat tässä identtisiä: suku). Alalauseessa sukukäsite ilmaistaan määreenä (lajina); ja johtopäätöksessä sinä prosessina, missä yleisyys siirtyy määreestä määreeseen sekä määreen kumoamisena (siirtymisenä uuteen määreeseen), ts. yksittäisyytenä. Tämä termit läpäisevä identiteetti, sukukäsite, tekee itse kunkin termeistä välittäväksi; siksi myös alalause ja johtopäätös ovat keskenään vaihdettavissa. Disjunktiivinen päätelmä noudattaa tästä syystä kolmannen syllogistisen kuvion skeemaa: M. Y. E.
Selitys. Sekä alalause että johtopäätös voivat tässä olla johtopäätöksiä. Alalause voi myös kuulua seuraavasti: ”Suku on B”, ja johtopäätös: ”siis ei A, ei C jne.”. Näin siis alalauseeseen sisältyy: ”Suku on A, suku on B, suku on C”, ja johtopäätökseen vastaavasti: ”Suku ei ole B, C”, ts. suku on A; ”Suku ei ole A, C”, ts. se on B; ”Suku ei ole A, B”, ts. se on C. Tämä merkitsee, että kaikki päätelmän termit lankeavat tässä sisältönsä puolesta yhteen. Kyseinen identiteetti muodostaa sen, mikä niissä on yleistä ja välittävää. Siksi myös skeema M. Y. E. tässä vain toteaa, että kaikkia termejä välittää kaikki läpäisevä yleisyys, mikä jokaisessa päätelmän lauseessa (premisseissä ja johtopäätöksessä) muodostaa subjektin.
Huom. Olemme edellä (§§ 67 ja 69, huom.) maininneet disjunktiivisen arvostelman luonnetta koskevan tavallisen käsityksen ja osoittaneet sellaisiin membra disjunctioihin [erojäseniin] kuin ”keltainen ja ei-keltainen”, ”tosi ja ei-tosi” sisältyvän pelkän muodollisen puolen. Siksi jätämme tämän ja puutumme ainoastaan siihen, mitä yleensä pidetään disjunktiivisen päätelmän todistavana puolena. Esimerkiksi: ”Kukkasuku Potentilla on joko Potentilla verna, P. anserina, P. argentea jne.; eräs Potentilla (tämä kukka) kuuluu lajiin anserina; siispä se ei kuulu lajeihin verna, argentea jne.”. Tällaisella päätelmällä ei ole todistettu oikeastaan mitään. Sillä itse johtopäätös ei tässä riipu premisseistä sellaisinaan, vaan todistuksen esittäjän subjektiivisesta lausumasta, että kyseinen kukka kuuluu määrättyyn anserina-lajiin. Ainoaa järjellistä, yleispätevää ja todistavaa tässä päätelmässä on, että suku on (toisin sanoen on kokonaan) määrättyä lajia anserina ja sulkee siis pois muut lajit. Mutta tähän poissulkemiseen sisältyy, että kun laji anserina sulkee pois, erottautuu verna-lajista, on sillä määrätty eksistenssinsä (määrätyt osatekijänsä, ominaisuutensa jne.); edelleen, argentea-lajista eroavana sillä on taas uusi määreisyys, ja kolmanneksi, se erottautuu siitä, mikä muodostaa näiden kahden muun lajin määrätyn eroavaisuuden, minkä seurauksena syntyy taas uusi määreisyys. Toisin sanoen, tämän poissulkemisen nojalla suku on yksilö, se on yksittäinen kukka (eräs omni modo determinatum [kaikella tavalla määritelty]). Disjunktiivinen päätelmä siis osoittaa, että suku on laji ja sellaisena yksilö, tekemällä selkoa suvun, lajin ja yksilön keskinäisestä suhteesta, niiden merkityksestä. Jos ymmärretään päätelmän yleensä sisältävän todistuksen arvostelmassa annetuille määritelmille, sisältää jokainen erityinen päätelmän laji sellaisen todistuksen, joskin vasta disjunktiivinen päätelmä osoittaa sellaista yleisyyden tasoa, joka täysin vastaa määrettä ja todistaa, miksi ja minkä nojalla sanottu vastaavuus esiintyy. Tämän johdosta disjunktiivinen päätelmä osoittaa, että sukukäsite on se notio, joka muodostaa eksistoivan korkeimman määritelmän; samoin se osoittaa, että pysyvää kaikessa eksistenssissä on tällainen molemminpuolinen käsitteen momenttien toistensa edellyttäminen.
§ 113
Mutta disjunktiivinen päätelmä sisältää ylälauseessa edellytyksen, nimittäin sukukäsitteen määreiden määrätyn totaalisuuden, jolle käsite itse ei ilmaise mitään prinsiippiä (ks. § 69). Disjunktiivisen päätelmän alalause ja johtopäätös määräävät yhdessä samaa määreiden totaalisuutta; alalause ja johtopäätös edellytetään siis ylälauseessa, mutta ne puolestaan jo edellyttävät tätä ylälauseessa annettuna. Tämä molemminpuolinen edellyttäminen merkitsee, että eksistenssillä on sama määreisyys kuin käsitteellä, ts. että käsite on sama itsensä määräämisen akti kuin eksistenssikin. Näin siis käsite on aktina realisoitunut sinänsä ja itselleen eksistenssissä; käsite on todellinen.
Huom. Sukukäsite ei totea, mitkä ja kuinka monet sen lajit ovat. Jos nyt sanotaan, että vain subjektiivinen kokemus voi määrätä lajit, on niiden lukumäärä mielivaltainen. Sen tähden on edellytettävä, että lajien määrääminen in concreto [todellisuudessa] on sama välttämätön prosessi kuin käsitteen määreisyys. Tämä edellytys on käsitteen ja todellisuuden identiteetin vaatimusta.
C. Järkipäätelmä
§ 114
Järkipäätelmä toteaa, että todellinen on käsite, koska todellinen on sama määräämisen akti kuin käsite. Tämä on sen välitön ilmaisu, mitä disjunktiivinen arvostelma tuloksessaan sisältää.
a. Assertorinen päätelmä
§ 115
Järkipäätelmän välitermi on näin siis välittömästi käsitemääre, toisin sanoen ne määreet, joihin käsite päätyy. Sen esitermi on yleiskäsite itse, käsite-yleisyys, ja sen jälkitermi on yksittäinen, sinänsä ja itselleen toteutuneena käsitteenä, välittömänä todellisuutena. Järkipäätelmä noudattaa siksi skeemaa E. M. Y.
Selitys. Tällainen järkipäätelmä on esimerkiksi: ”Tämä teko, koska se sisältää nämä määreet, jotka ovat myös oikeuskäsitteen määreitä, on oikea (oikeudenmukainen)”. Tässä edellytetään välitermissä, että määreet ovat oikean omia määreitä, samoin, että nämä muodostavat teon järjellisen ja todellisen puolen, sen, mikä tekee teosta eksistenssinä todellisuuden, realisoidun käsitteen.
§ 116
Mutta tässä päätelmässä on itse käsitemääre, välitermi, suhteessa itse käsitteeseen, edellytetty oletus, pelkkä väite. Ei näet ole todistettu eikä minkään avulla välitetty sitä, että määre on käsitteen oma.
Päätelmä on siksi assertorinen. Mutta koska käsitteellä on merkityksensa ainoastaan määreidensä nojalla, on käsite itse tässä ainoastaan edellytetty käsite. Jälkitermiin, yksittäiseen nähden välitermi on puolestaan yhtä välitön. Nyt todellisella on välittömästi moninainen määreisyys, ja näin siis on mielivaltaista, että välitermin sanotaan olevan tässä moninaisuudessa se, mikä on käsitteenmukaista. Määre tosin on yksittäisessä välittömästi annettu; mutta problemaattista on, onko se samalla käsitteen määre; se voi olla sellainen ja myös olla olematta.
Selitys. Disjunktiiviseen päätelmään sisältyy, että yksittäinen on todellista, että yksittäinen on realisoitu käsite. Mutta välitön todellisuus (annettu teko, annettu määrätty ajatus jne.) sisältää määreiden moninaisuuden, ja välittömästä todellisuudesta riippuu, mitkä näistä määreistä vastaavat käsitettä (esim. oikeuden, järjen jne. käsitettä).
Huom. Tässä esiintyvät muodollisen päätelmän määrätyt termit. Mutta niillä on tässä samalla määrätty sisältö. Järkipäätelmä lepää sen aiemman kehittelyn tuloksen varassa, että todellinen sinänsä ja itselleen on järjellinen, että sillä on sama järjellinen välttämättömyys kuin käsitteellään. Mutta välittömässä järkipäätelmässä, missä yksittäinen on välitöntä todellisuutta, riippuu käsitteen määreisyys, sen definitio, todellisen määreisyydestä, ja siitä tulee siksi satunnainen ja mielivaltainen. Assertorinen päätelmä vastaa yleisesti ottaen niin sanottua epäsuoraa todistusta. Siinä näet oletetaan jokin käsite ja todistetaan, että sen seuraamukset ovat ristiriidassa jonkun – kuten tavataan sanoa – yleisesti oletetun totuuden kanssa. Toisin sanoen, edellytetään välitön todellisuus, annettu lause, jota pidetään käsitteenmukaisena, ja selitetään kaikki käsitemääreet, joita ei tästä voida johtaa, vääriksi. Mutta siten tehdään oletetun käsitteen määreet riippuvaisiksi kyseisestä edellytyksestä. Tähän yhteyteen voidaan lukea myös tavallinen analyyttinen metodi, joskin siinä – käsitteessä, mistä analyysi alkaa – suoraan edellytetään annettu sisältö, annetut määreet.
b. Problemaattinen päätelmä
§ 117
Assertorisessa päätelmässä todistus riippuu viime kädessä yksittäisestä, välittömän todellisesta. Tämä on realisoitu käsite. Siksi sen täytyy myös sisältää käsitteen määreet ja sen takia se on välittävä, välitermi. Tämä uusi päätelmä kuuluu: Käsite on määre, koska käsite on todellinen, ja tämä sisältää määreen. Mutta kyseinen päätelmä on problemaattinen, koska välitermi, todellinen, sisältää määreiden moninaisuuden, ja jää siksi ratkaisematta, mitkä sen määreistä ovat käsitteen määreitä. Päätelmän skeema on Y. E. M.
Selitys. Problemaattinen päätelmä on esimerkiksi: ”Oikea on, koska tämä teko on hyvä (ts. koska sillä on hyvä aikomus), niitä määreitä, jotka sisältyvät tekoon”. Tai: ”Totuus on, koska tämä lause on varma, perustuu vakaumukselle, tähän lauseeseen kuuluvat määreet”. On selvää, että tällainen todistelu on pelkästään subjektiivista ja esimerkiksi mainittu teko voi olla väärä ja lause epätosi.
Huom. Tämä päätelmä ilmaisee vain subjektiivisen varmuuden, mutta siihen ei sisälly mitään yleispätevää todistelua. Edellisen lailla se silti on välttämätön momentti, koska myös subjektiivinen varmuus – ajattelevan subjektin oikeutena ratkaista toden ja epätoden välillä, vakaumuksena – kuuluu järjelliseen oivallukseen. Muuten tämän todistuksen kanta on sama kuin tavallisen synteettisen metodin kanta. Synteettinen metodi näet olettaa jonkin käsitteen ja liittää siihen määreitä, jotka ovat riippuvaisia edellytetyistä annetuista käsitteistä. Nämä välittävät käsitteen ja sen määreen välillä, ja siten myös määre on annettu käsite. Tällainen on esimerkiksi matematiikan synteettinen metodi. Lauseet, jotka tässä välittävät olettamuksen sen kanssa, mikä on todistettava, riippuvat viime kädessä todistamattomista aksioomeista. Myös aiemmin todistettuja lauseita käytetään matematiikassa varsin helposti. Se johtuu siitä, että matematiikka abstrahoi pois kaikesta kvalitatiivisesta erosta, joten yleistä kaavaa voidaan soveltaa kaikkiin esiintyviin tapauksiin. Sellaista abstraktia menettelytapaa ei voida soveltaa logiikassa eikä yleensäkään filosofiassa, jossa jokaisella muodolla on myös määrätty sisältönsä, mistä se riippuu. Kuitenkaan ei matemaattinen todistus, juuri koska se on niin abstraktia, johda lauseeseen ja sen
vastakohtaan ennen kuin vasta opissa asteista ja arvokerroista, missä mukaan astuu myös kvalitatiivinen määre. Tällä tasolla esimerkiksi
Tähän kuuluu myös suora todistus yleensä. Kyseinen todistus näet riippuu matematiikan synteettisen metodin lailla lainatuista välitermeistä, jotka välittävät premissien ja johtopäätöksen välillä; samoin tämä voi usein olla premisseille kokonaan vieras käsite. Eri välitermien avulla voidaan siksi (paitsi matematiikassa) tehdä sellaisen todistelun avulla samoista premisseistä mitä erilaisimpia johtopäätöksiä.
§ 118
Problemaattisen päätelmän välikäsite, todellinen, on siis pelkästään näennäisesti todellinen; se on ilmiöllistä todellisuutta. Sen todellisuus näet on riippuvainen siitä, että se vastaa käsitettä. Todellinen edellyttää siis käsitettä sinä mahtina, joka jälleen kumoaa näennäisesti todellisen ja realisoituu, muodostaa tosi todellisuuden. Käsitemääre taas on tämän kaltainen määreiden prosessi, jonka immanenttia mahtia käsite on. Käsite on siksi yksittäisen ja määreen välittäjä.
Selitys. Tämä siirtymä riippuu siitä, että problemaattinen päätelmä kumoaa todellisen realisoituna käsitteenä. Problemaattinen päätelmä näet alentaa todellisuuden pelkäksi mahdollisuudeksi (voi olla ja voi olla, että ei, ks. § 117, selitys). Peruste sille, että näin käy, on todellisen välittömyydessä (ks. § 115). Vain käsitteen välittämänä on todellinen todellista. Mainitussa esimerkissä edellytetään jo itse oikeuskäsitettä annettuna, jotta teko olisi hyvä ja vastaisi oikeutta. Siksi ei myöskään riipu teosta, vaan käsitteestä, oikeuskäsitteestä, mitkä ovat oikeuden määreet (määrätty oikeus).
Huom. Edellä sanottuun sisältyy, että todistamisen tulee olla sidottu käsitteen, ajatuksen luontoon; käsitteen määreet, definitio ei siis saa riippua satunnaisesti esiin poimitusta välitermistä, vaan siitä, että järjellinen todistus muodostuu sen kehittelystä, mitä itse käsitteestä löytyy; näin sekä definitio saa järjellisen välttämättömyyden että subjektiivisesta vakaumuksesta tulee järjellinen. Sillä subjektin ajattelu on samaa prosessia kuin käsitteen oma kehitys.
c. Apodiktinen päätelmä
§ 119
Apodiktinen päätelmä sanoo nyt, että yksittäinen on määre, koska käsite on se mahti joka sekä tekee yksittäisen siksi, mitä se on että kehkeytyy määreessä. Jälkitermi, yksittäinen, ei tässä enää ole välitön todellisuus, vaan käsitteen todellisuutta, sen immanenssia yhdessä määreessä. Esitermi, määre, on käsite totaalisuutena, pysyvänä määreiden prosessina. Välitermi on käsite, edellytettynä käsitteenä; mutta se on vain oma edellytyksensä; se on yksittäisessä ja määreessä immanentti mahti, joka muodostaa molempien identtisyyden.
Selitys. Apodiktinen päätelmä kuuluisi esimerkiksi: ”Teko on määrätyn ja pätevän oikeuden realisaatio, koska oikeuskäsite on molemmissa oleva identtinen, ts. muodostaa teon järjellisen vapauden (sen, mikä tekee teosta teon) ja pätevän pätevyyden”. Tai: ”Ajattelevan vakaumus on pätevä totuus, koska totuus sellaisenaan muodostaa ajattelevan järjellisyyden ja on määrätyssä totuudessa totaalisesti läsnä”. Sanalla sanoen, apodiktisessa päätelmässä todetaan, että subjektiivisen ja objektiivisen yhtäpitävyyden todistus on itse käsitteessä. Jälkitermi näet on tässä eräs ajatuksen akti; se on samaa kuin ajatteleva subjekti jokaisena hetkenä. Esitermi on ajatuksen määreiden pätevää prosessia; se on sama kuin subjektille annettu, objektiivisesti järjellinen (toisten ajattelevien subjektien tietoisuus). Tämä vastaavuus on järjellisyyttä έή, ja se ilmaistaan käsitteessä.
Huom. Selitystekstissä viimeksi mainittu voidaan ottaa sekä subjektiiviselta että objektiiviselta kannalta. Ajatteleva subjekti on näet itsensä puitteissa, tajunnassaan, annettujen ajatuksen määreiden maailma; samalla subjekti on kunakin hetkenä jokin ajatuksen akti, määrätty ajatus, jonka yhtäpitävyys ja järjellinen yhteys muiden määreiden kanssa muodostaa ajattelevan subjektin järjellisyyden. Siksi myös tämä yksi määrätty ajatus sisältää itsessään ja kehittää itsestään kaiken määrätyn ajatuksen. Vastaavasti objektiivisesti ottaen esimerkiksi eläinorganismi on sen laatuinen, että jokainen elin edellyttää kaikkia muita; jokainen elin on sekä väline että tarkoitusperä ja itsensä puitteissa sama organismin akti kuin nämä kaikki. Samalla lailla on valtio annettujen instituutioiden totaalisuus, jotka jokaisena hetkenä ovat määrätty kehitysakti (jossain inhimillisessä tajunnassa). Apodiktinen päätelmä ilmaisee, mitä päätelmä yleensä on; se on järjellinen, koska tässä esitermi ja jälkitermi, kumpikin itsensä puitteissa, ovat samaa aktia, samaa yleisyyden ja määreen identtisyyttä; ja tuolla identiteetillä taas on ilmauksensa välitermissä.
§ 120
Mutta näin siis käsitteellä on ikään kuin kaksinainen todellisuus: ensin jälkitermissä, yhtenä määreenä; toisekseen esitermissä, kaikkena määreenä. Johtopäätös toteaa, että molemmat ovat identtisiä, ja tästä niiden identtisyydestä tulee siis käsitteen tosi todellisuus. Niiden identiteetin todistus on käsite annettuna käsitteenä. Mutta käsite on tällainen todistus ainoastaan jos se ilmaisee esi- ja jälkitermin identtisen puolen ts. jos se toteaa mitä kumpikin totuudessaan on. Käsite edellyttää siis omaa todellisuuttaan. Toisin sanoen, käsite edellyttää näin ollen itseään todellisena, mutta on samalla todellisuutensa edellytys. Jälkitermi, välitermi ja esitermi ovat siis samaa identtistä prosessia.
Selitys. Päätelmän kehittely on tässä viety korkeimmalle mahdolliselle tasolleen. Jokaisessa asiassa tavattavaa totuutta varten ei ole muuta todistusta kuin se, mikä on sen käsitteen kehittelyssä. Näin siis edellytetään kyllä itse käsitettä annettuna. Mutta käsite ei koostu tästä välittömyydestä, vaan on mitä on kehityksensä ansiosta, määräämisen, definition ansiosta. Annettuna käsitteenä se siksi edellyttää toisaalta jo itse kehittelyä. Tämä tosin käy siten ilmi, että yhden määrätyn notion pitää olla kehitetty toisesta ja sen puolestaan tulee kehittää itsestään uusi notio; tällaista on logiikassa ollut puhtaan ajatuksen kehittely. Mutta itse asiassa on myös jokainen uusi notio edellisen edellytys, ja ensimmäinen edellyttää siis koko sarjaa, niin kuin sarja edellyttää ensimmäistä notiota. Tällainen käsitteen kehittely muodostaa filosofisen metodin.
Huomaa! Todistusta, joka ei edellytä mitään, kutsutaan todistukseksi a priori; sitä taas, joka lähtee edellytyksestä, kutsutaan todistukseksi a posteriori. Mutta kun vaaditaan, että totuuden pitää olla apriorinen, ettei se saa riippua mistään edellytyksestä, on itse tämä vaatimus jo edellytys. Toisin sanoen, totuuden apriorisuus on oletus, se on aposteriorinen. Edellytetään siis jo, mitä totuus on, jotta päästäisiin totuuteen.
Huom. Sanottua voidaan vielä valaista siten, että objektiivinen, ihmiskunnan läpäisevä ja pysyvä järjellinen on samaa ikuista järkeä kuin yksilön, ajattelevan subjektin järki, mikä ei ole pelkkä kyky, vaan objektiivisen ja pätevän järjellistä oivaltamista sekä järjellistä toimintaa, tekoa järjellisen toteuttamiseksi.
§ 121
Yhtäältä tässä lankeavat yhteen kaikki päätelmän termit, ja päätelmä itse on siis kumottu. Mutta toisaalta tämä termien identtisyys on käsite, ja looginen kehittely palaa siis lähtökohtaansa. Käsite, puhdas ajatus, on annettu käsite. Se kehittyy määreiden sarjaksi, mutta kumoaa nämä ja palaa itseensä. Nämä kolme momenttia ovat myös käsitteen kolme momenttia: yleisyys, määre ja yksittäisyys, ja ne muodostavat filosofisen metodin.